Kaarle XII vanginvartijana - 3

Pietari Storm henkeään pidätellen ja taisteluun valmiina odottivat
sopivaa silmänräpäystä. Mutta vanhan Josephin silmistä lähtenyt ankara
katse saattoi palvelijat pysähtymään puolitiessä.
"No", jatkoi Sergo Panitzky. "No-o!"
"Armollinen herra", virkkoi Joseph syvään kumartaen, "me annamme liian
paljo alttiiksi, jos avaamme portin. Sitäpaitsi en usko että
hallitsijattareni..."
Kun Sergo Panitzky ärsyyntyi vastustuksesta, unohti hän kaiken
varovaisuuden. Hän tahtoi saada tahtonsa läpitse, maksoi mitä maksoi.
Niin nytkin.
"Mene orja!" huusi hän raivoissaan. "Minä olen täällä päällikkönä ja
vastaan ruhtinatar Sobieskin edessä taistelun tuloksesta. Oletko tullut
hulluksi, koska asettaudut minua vastaan. Sinun paikkasi on sikojen
luona, ja sinne sinut lähetänkin, jahka olemme ajaneet pois nuo
ruotsalaiset roistot. Mene!"
Toiset palvelijat vetäytyivät taaksepäin ja muodostivat ympyrän
ruhtinaan ja Josephin ympärille. Peläten vanhuksen menettävän henkensä,
sillä ruhtinas Sergo oli kautta Puolan tunnettu siitä, ettei hän
tällaisissa tilaisuuksissa antanut aseen liian kauan pysyä aloillaan,
tarkastivat palvelijat vuoroin toisiaan vuoroin Josephia.
Ja mitä teki Joseph? Luottaen hallitsijattaren voimaan ja valtaan tämän
kuumaverisen ruhtinaspojan yli, seisoi hän tämän edessä uhkaavassa
asennossa, katsoen tätä terävästi silmiin. Ainoakaan lihas ei liikkunut
hänen marmorivalkeissa kasvoissaan, mutta hänen sysimustissa silmissään
näkyi ilme, joka oli kyllin selvä kenelle tahansa, ilme, jota ei
ruhtinaskaan voinut väärin käsittää. Kun hän näin oli muutaman
silmänräpäyksen ajan tarkastanut vastustajaansa, sanoi hän:
"Teillä on päällikkyys täällä, tehkää niinkuin tahdotte, mutta minä en
koskaan salli kenenkään avata porttia. Meidän välillämme voi sitte
hallitsijattareni tuomita, ja hänen tuomiotaan minä en pelkää".
Näin sanoen käänsi hän Sergo Panitzkylle selkänsä ja riensi nopein
askelin pääportaita kohden.
Ruhtinaalla oli hyvä halu rangaista tätä rohkeata palvelijaa, ja hän
riensi sentähden sapeli ojossa muutamia askeleita palvelijan jälessä,
mutta samassa hän maltti itsensä ja kääntyi takasin.
"No niin", komensi hän, "olkaa nyt valmiina. Ellette voi ottaa
ruotsalaisia elävinä, niin lyökää heidät, he eivät saa hengissä päästä
täältä!"
Näin sanoen riensi hän portille ja muutamien kiivaiden sysäysten
jälkeen putosi raskas ja karkeatekoinen puupuomi maahan. Ruhtinaan piti
juuri tarttua kiinni porttiin, kun se samassa silmänräpäyksessä
työnnettiin ulkoapäin auki. Vauhti, jolla se työnnettiin auki, oli niin
suuri, että ruhtinas, joka oli ihan portin takana, horjahti taaksepäin
seinää vastaan.
Ihmeekseen näkivät puolalaiset kahden olennon syöksyvän portinaukosta
sisään, ja ennenkun he ehtivät tointua hämmästyksestään vinkuivat
ruotsalaisten lyönnit heidän korvissaan. Neljäsosa otti heti jalat
alleen, mutta loput jäivät jälille ja panivat kovan kovaa vastaan.
Kaarle kuningas ja Pietari Storm ymmärsivät kuitenkin niin voimakkaasti
käyttää pamppujaan, että enempi puoli vastustajista pian kieri heidän
jalkainsa juuressa.
Ruhtinas Sergo oli kuitenkin pian saanut takaisin mielenmalttinsa,
jonka hän hetkiseksi menetti saatuaan portista töytäyksen. Ja kun hänen
terävä silmänsä portin luomasta varjosta huolimatta havaitsi ainoastaan
kaksi ruotsalaista, syöksyi hän esiin sapeli lyöntiin valmiina.
"Petturit, lurjukset, viheliäiset!" kirkui hän laimeasti taisteleville
palvelijoille, "niinkö te puolustatte hallitsijatartanne, niinkö te
pidätte sen lupauksen, jonka te annoitte kardinaalille, kun tämä teidät
siunasi. Ettekö häpeä joutua häviöön taistelussa kahta vihollista
vastaan!"
Nämä sanat vaikuttivat kuin sähköisku palvelijoihin. Mielettömästi
kostoa huutaen syöksyivät vielä haavoittamattomiksi jääneet palvelijat
jättiläismäisen Stormin kimppuun, joka nojautuneena lyhyen
porttikäytävän erääseen kolkkaan puolusti itseään todellisella
sankarimaisuudella. Saamistaan haavoista ei hän välittänyt, mutta eivät
olleet hänen lyöntinsäkään tehottomia.
Kun palvelijat hyökkäsivät Pietari Stormin niskaan, sai Kaarle XII
levätä muutaman sekunnin. Näitä sekunteja hyväkseen käyttäen vei hän
pienen piilin huulilleen. Kimeä ääni tunkeutui korvia vihlovana
taistelun aikaansaaman melun lävitse, ja sen kuulivat metsän läpi
ratsastavat ruotsalaiset, jotka olivat olleet joka hetki valmiina
rientämään apuun.
Ruhtinas Sergon tarkotus oli päästä taistelevien ja portin väliin,
sulkea portti ja sillätavoin sulkea häikäilemättömät ruotsalaiset
linnaan. Hän olisikin aikeessaan onnistunut, jos hän olisi ollut
nopeampi liikkeissään.
Pietari Storm huomasi ensinnä aikeen ja hän huusi jyrisevällä äänellä:
"Suojelkaa porttia!"
Kaarle XII riensi esiin juuri kun ruhtinas oli onnistunut vetämään
raskaan tammiportin puoliväliin kiinni. Kuninkaan pitkä pamppu teki
kuitenkin lopun Sergo Panitzkyn hommista. Ylimykset seisoivat nyt
vastatusten itse portin aukossa, viimemainittu ulompana. Samassa
huomasi ruhtinas eteenpäin rientävän ratsastajajoukon. Kauhuissaan
siitä ikävästä asemasta, johon hän huomasi joutuneensa, hyökkäsi
ruhtinas kiivaasti Kaarle kuninkaan kimppuun, joka nyt oli täysin
valmis torjumaan hyökkäyksen. Hyökkäys oli aluksi niin kiivas, että
kuningas otti pari askelta taaksepäin, päästen siten samalla portin
muodostamaan varjoon. Sergo Panitzky seisoi vielä ulkopuolella
kirkkaassa kuun valossa.
Ruhtinas käytti asettaan kiivaasti, mutta hapuilevasti, kun taas Kaarle
XII oli kylmä ja perusteellinen. Seurausta ei tarvinnutkaan kauan
odottaa. Hyvin suunnatulla lyönnillä löi kuningas aseen ruhtinaan
kädestä, syöksyi sen jälkeen tämän kimppuun, lyöden hänet voimakkaalla
nyrkiniskulla maahan. Kaatuessaan löi ruhtinas päänsä portin pilariin,
jolloin hän pyörtyi.
"Nyt meidän kait kuitenkin täytyy lähteä käpälämäkeen", puhisi Storm
vieden kätensä otsalle, joka oli aivan verinen. "Noita perhanoita emme
voi vastustaa, niitä on liian monta!"
Kaarle XII kuunteli tarkkaavasti. Hänen kasvonsa olivat aluksi synkät,
mutta äkkiä ne kirkastuivat, kun paikalle rientävien ratsujen kavioiden
kapse nyt kuului selvempänä.
"Ainoastaan pari minuuttia, urhea Storm!" huusi hän. "Apu on lähellä!"
"Kyllä, vaikka tuhansia tunteja, jos niin tarvitaan", huudahti Storm
riemuiten. "Eläköön, nyt ne ovat täällä!"
"Niin, eläköön, voitto on meidän!" huudahti samassa eräs ääni sivulta,
ja pitkin muurin sisäsivua työntäytyi esiin jättiläismäinen olento,
vereen tahraantunut, mutta kuitenkin taisteluun valmis. Kaarle kuningas
huudahti hämmästyksestä, mutta ei ehtinyt tekemään kysymystä, joka oli
hänen huulillaan, sillä samassa syöksyivät ensimäiset ratsastajajoukot
linnanpihalle ja ajoivat pelokkaat palvelijat suin päin takaisin
piilopaikkoihinsa.
Sergo Panitzkyn pyörtyessä kaatui hän aivan muurin viereen. Tämä oli
hänen pelastuksensa, sillä hän olisi ehdottomasti tullut yliajetuksi ja
joutunut hevosten ruhjottavaksi.
Kun taistelu oli päättynyt, kannettiin hän linnaan. Tultuaan jälleen
tuntoihinsa, kysyi hän, kuka oli hänen voittajansa.
Eräs palvelijoista, joka oli kuullut kerrottavan kamppailusta, vastasi
ruhtinaan kysymykseen:
"Kaarle XII".
Hehkuva puna lensi Sergo Panitzkyn kasvoille ja hän kääntyi, niinkuin
näytti, häpeissään seinää vasten, samalla kun hänen huuliltaan kuului
muutamia epäselviä lauseita.


6.

Jos salama olisi täysin kirkkaalta taivaalta lyönyt alas Kaskin
jalkoihin, ei hän olisi enempää hämmästynyt kuin kohdatessaan
puolalaisen irvistelevän naaman ja kuullessaan uhkauksen:
"Kuole, koira!"
Mutta Anders Kaski oli siksi usein ollut yhtä vaarallisille
seikkailuille alttiina, ettei hän tästä aivan toivottomuuteen joutunut.
Pikainen toiminta oli useat kerrat ennemmin ollut hänelle eduksi, ja
siitä hän nytkin ymmärsi hyötyä.
Olosuhteet, joilla toisinaan on suuri vaikutus tekoihimme tulivat
häikäilemättömän Kaskin avuksi miltei ennemmin kuin hän aavisti eli
uskalsi toivoa. Hän kohtasi nimittäin puolalaisen samaan aikaan kuin
Kaarle kuningas ja Pietari Storm työnsivät pääportin auki. Melu, joka
tästä syntyi, veti puolalaisen huomion puoleensa siinä määrin, että hän
käänsi katseensa sinnepäin.
Parempaa tilaisuutta ei Anders Kaski kaivannutkaan. Säärien ja
käsivarsien raudankovat lihakset olivat jo jännittyneet, ei tarvinnut
enää muuta kuin panna ne toimintaan, eikä vänrikki siinä suhteessa
ollut pitkäveteinen. Tämä oli ainoa mahdollisuus, ellei tahtonut
puolalaisen keihään lävistämänä syöksyä maahan.
Rajulla nykäyksellä heittäytyi hän vallille, mutta voimat olivat
kuitenkin liian vähäiset. Sen sijaan että hän olisi tullut suoraan
jaloilleen, kaatui hänen raskas vartalonsa puolalaisen jalkoja vasten
sillä seurauksella että näiden omistaja, joka kaikeksi onneksi oli
aivan valmistumaton hyökkäykseen, omistettuaan koko huomionsa portin
luona syntyneeseen meluun, menetti tasapainonsa. Keihäs teki ilmassa
puoliympyrän ja putosi alas vallilta, jolloin se särkyi.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä seisoivat Kaski ja puolalainen
jaloillaan toisiaan vastassa. Viimemainittu oli karkearakenteinen ja
näytti omaavan verrattain paljo voimaa. Ivallinen ilme oli nyt
kuitenkin hänen kasvoiltaan kadonnut. Hän ei voinut käsittää,
miten vihollisensa, joka juuri oli riippunut vallin ulkoreunalla ja
joka olisi ollut niin helposti syöstävissä alas, nyt seisoi
vahingoittumattomana hänen edessään. Päättäen hänen puolittain
kauhistuneesta ulkonäöstään, piti hän tätä yliluonnollisena asiana.
Anders Kaski ei kuitenkaan antanut hänelle pitkää miettimisen aikaa.
Koko voimallaan syöksyi hän puolalaisen niskaan ja painoi tätä vallia
vastaan. Nyt vasta käsitti puolalainen, että tässä oli tosi
kysymyksessä, eikä mikään yliluonnollinen lumous. Liukkaana kuin
ankeriainen keinotteli hän itsensä pois Anders Kaskin käsistä, ja taas
seisoivat taistelijat toisiaan vastassa.
Puolalainen koetti huutamalla kutsua itselleen apua, mutta samassa
olivat vänrikin luisevat sormet hänen kurkussaan kiinni, pusertaen sitä
niin voimakkaasti, ettei heikompaakaan ääntä päässyt ilmoille.
Taistelijat vierivät yhtenä kehänä vallilla, ja Kaski sai nyt kokea,
ettei hänen vastustajansa ollut niin heikko kuin hän ensin luuli.
Onnistuipa puolalaisen työntää Kaski ihan vallin reunalle.
Nyt vasta huomasi vänrikki vaaran vakavuuden, jonkatähden hän otti
uudelleen kiinni puolalaisesta ja sai hänet alleen. Raju nyrkinisku
teki puolalaisen hetkiseksi tunnottomaksi, ja tätä ymmärsi vänrikki
taitavasti käyttää hyväkseen. Hän hyppäsi pystyyn ja antoi
vastustajalleen aimo potkun päähän. Vaikeasti möristen putosi
puolalaisen ruumis alas vallilta ja katosi samaan pensaaseen, jonka
tuttavuutta Anders Kaski äsken oli tehnyt.
"No niin, hyvästi hänen kanssansa", virkkoi vänrikki tyytyväisenä.
"Mutta totta tosiaan, portin luona tapellaan! Kuningas ja Storm ovat
varmaankin onnistuneet pääsemään sisälle".
Kun hän muutamien minuuttien etsiskelyn jälkeen sai käsiinsä pistoolin,
joka kamppailun aikana oli hukkaantunut, lähti hän rohkeasti ja vaaroja
pelkäämättä sinnepäin, mistä taistelun rähäkkä kuului.
Mutta ennenkun Kaski ehti perille, täytyi hänen vielä selviytyä yhdestä
seikkailusta, joka olisi voinut käydä hänelle kalliiksi, ellei nopea
toiminta jälleen olisi tullut hänelle avuksi.
Portin lähellä työntäytyi valli sisäänpäin. Tässä oli myös ainoa
ylöskäytävä. Vänrikki huomasi sen ja koetti hiipien päästä käytävälle.
Mutta kohtalo oli toisin määrännyt. Yksi portin luona olevista
vahtimiehistä huomasi Kaskin ja pahaa aavistaen otti muutamia tovereita
mukaansa. Parin minuutin kuluttua oli Anders Kaski piiritetty.
"Ruotsalainen, ruotsalainen!" kuului huuto puolalaisen huulilta.
"Kuinka hän tänne on päässyt!"
Näihin huudahduksiin vastasi vänrikki ensin kuulalla, joka heitti yhden
linnanpalvelijan alas vallilta, ja sen jälkeen miekanlyönnillä, joka
kaatoi toisen polvilleen. Siinä oli kylliksi vastausta, tuumivat
puolalaiset, ja hyökkäsivät mielettömästi kostoa huutaen Kaskin
kimppuun. Anders kylläkin puolusti itseään kaikella kunnialla, mutta
vihollisten lukumäärä kasvoi lakkaamatta ja pian hänellä oli lähemmä
parikymmentä kirkuvaa puolalaista vastassaan.
Hänen päähänsä löi rohkea ajatus. Kun hän oli koko voimallaan heittänyt
pamppunsa vastustajien päiden yli, estääkseen sitä siten joutumasta
puolalaisten käsiin (se putosikin vallin ulkopuolelle, josta Kaski itse
sen myöhemmin löysi), löi hän tiellään olevaa puolalaista pyssyntukilla
päähän ja heittäytyi sen jälkeen maahan, vieriten pitkin kaltevaa
vallin syrjää alas. Kirkuvat puolalaiset syöksyivät perässä, mutta
heillä oli niin kova kiire, että he joutuivat toinen toisensa niskaan,
muodostaen korkean ihmisröykkiön, josta kuului kamalaa melua ja
sadatusta.
Niin pääsi Anders Kaski, rypien veressä ja liassa sekä kasvot ja
käsivarret mustelmia täynnään, mutta muuten kuitenkin hyvässä kunnossa
linnanpihalle juuri samassa silmänräpäyksessä, kun Kaarle kuningas teki
selvää ruhtinas Sergo Panitzkystä. Mutta niin ruhjottu ja verinen kuin
Anders olikin, ei hän kuitenkaan voinut pidättää naurua, joka
väkistenkin työntäytyi hänen huulilleen, kun hän kirkkaassa kuuvalossa
näki elävän joukkion vallin vieressä. Niin sydämestään ei hän ollut
saanut moneen päivään nauraa.
Sen jälkeen riensi hän pitkin vallin kylkeä portille ja tuli, niinkuin
tiedämme, parhaaseen aikaan Kaarle kuninkaan ja Pietari Stormin luo.
Kun hän myöhemmin päivällä kertoi seikkailuistaan Kaarle kuninkaalle
näytti tämä perin tyytyväiseltä, kun hän taputti vänrikkiä olkapäälle
ja sanoi:
"Sinä olet kyllin arvokas pääsemään henkivartioväkeeni. Tästä päivästä
kuulutte sekä sinä että Storm tähän joukkoon".


7.

Kun laukaukset, jotka olivat vähällä ottaa muurilla riippuvan Anders
Kaskin hengiltä, kävivät yhä rajummiksi, kasvoi kardinaalin levottomuus
enemmän ja enemmän.
"Riennä!" huusi hän palvelijain esimiehelle. "Jos linna on piiritetty,
ennenkun minä olen poissa, niin taivaan kirous lankee hirvittävimmässä
muodossa teidän ylitsenne".
Kuumaverinen puolalainen tömisti jalkaa niin voimakkaasti, että tomu
pilvenä nousi hänen ympärilleen.
"Ankara, armollinen herra", lausui esimies pelosta vapisten, sillä hän
tunsi liian hyvin kardinaalin taipumattomuuden, kun oli rankaiseminen
kysymyksessä, "kaikki on heti järjestyksessä ja -- --"
"Mutta sinähän sanoit äsken, että kaikki on järjestyksessä", keskeytti
ankara kardinaali, kiinnittäen esimieheen läpitunkevan katseen.
"Kyllä ... kyllä ... armollinen herra", tapaili tämä, "mutta ...
mutta..."
Hän ei saanut puhua ajatustaan loppuun, sillä kardinaali tarttui
kursailematta kiinni hänen kurkkuunsa rajusti nutistaen
esimies-poloista samalla kun hän huudahti:
"Viheliäinen petturi! Oletko sinä ehkä vihollisen kanssa yksissä
vehkeissä! Vastaa heti, muuten kiirastulen kaikkien tuskien nimessä
olet päätäsi lyhempi".
Näin sanoen hän päästi otteensa. Vapisten joka jäsenestään vaipui vanha
palvelija polvilleen ja toisti varmaankin parikymmentä kertaa, että hän
oli syytön. Palvelija vakuutti itkien ja vannoen uskollisuuttaan.
"No, no", virkkoi kardinaali kääntyen poispäin, sillä palvelijan
kyyneleet koskivat häntä sitäkin enemmän kun hän itse tiesi, että mies
raukka, joka nyt makasi hänen jalkainsa juuressa, oli uskollinen ja
kokenut palvelija, joka oli ollut hänen isänsäkin palveluksessa,
käyttäytyen silloin mitä kiitettävimmällä tavalla. Kardinaalin
arvokkuus kielsi kuitenkin näyttämästä liian suurta lempeyttä,
jonkatähden hän sanoi:
"Nouse ylös. Saamme nähdä, miten nopeimmin voimme päästä pois täältä".
Toiset palvelijat hengittivät taas kevyemmin, sillä he kaikki pitivät
esimiehestään.
Vihdoin oli kaikki järjestyksessä, kardinaali istui jo satulassa.
"Eteenpäin!" komensi hän.
Takaportti avattiin, mutta samassa saatiin kokea, miten kaikki menee
takaperoisesti, kun liiaksi kiirehditään. Kiireessä ja kardinaalin
vihanpurkauksen aikaansaamassa hämmingissä oli aivan unohdettu se
suuriarvoinen seikka, että takaportti oli hevosille liian matala.
Nyt oli kardinaalin vuoro hämmästyä. Kiukun puna levisi hänen
kasvoilleen, ja hän mutisi itsekseen pitkiä lauseita, jotka eivät
olleet sopusoinnussa hänen asemansa kanssa kirkon korkeimpana miehenä
eikä sen pyhyyden kanssa, jonka tietysti olisi pitänyt sädekehänä
loistaa hänen ympärillään.
Hämillään katselivat palvelijat toisiaan ja esimiestään. Tämä alkoi
jälleen vapista joka jäsenestään, sillä hän odotti isännän uudistunutta
vihanpurkausta. Mutta tällä kertaa ei siitä, kumma kyllä, tullut
mitään. Häpeissään kuin juuri vedestä ylösvedetty kiukkuinen koira
astui hän alas hevosen selästä ja virkkoi tavallista lempeämmällä
äänellä: "Sulkekaa portti niin kauaksi!" Eräs palvelijoista totteli
käskyä sillä onnettomalla seurauksella, että se meni lukkoon. Kauhusta
kalvennut palvelija varoi kuitenkin puhumasta asiasta mitään. Hän
rauhottui kuitenkin ajatellessaan, että löytyi porttiin sopiva avain.
Samaan aikaan tapahtuivat puolalaisten onnettomuudet tammiportin luona.
Raivoissaan juoksi kardinaali niin nopeaan kuin hänen ikänsä sen salli
ympäri linnanpihaa löytääkseen hevosille toisen ulospääsytien. Turhan
etsiskelyn jälkeen kääntyi hän vihdoin mainitun takaportin luo, jota
eivät palvelijat olleet uskaltaneet jättää, niin mielellään kuin he sen
olisivatkin halunneet tehdä.
"Meidän täytyy paeta ilman hevosia", huusi kardinaali kuparinvärisenä
naamaltaan, "avatkaa heti portti!"
Nyt vetäytyi palvelija, joka portin oli sulkenut, varovaisesti
toveriensa taakse. Esimies, joka ei mitään pahaa aavistanut, riensi sen
sijaan täyttämään kardinaalin ankaraa käskyä.
Mutta hänen kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei portti auennut.
Kärsimättömänä syöksyi kardinaali itse esiin, mutta hänenkin
ponnistelujensa tulos oli sama. Portti oli ja pysyi kiinni.
Hänen kunnia-arvoisuutensa kardinaali kävi muutamiksi sekunneiksi
kuolonkalpeaksi kasvoiltaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi kiukusta. Sen
jälkeen levisi hehkuva puna hänen kasvoilleen ja hirveästi ärjyen, joka
pikemmin tuntui villieläimen kuin ihmisen ääneltä, syöksyi hän
palvelijain esimiehen kimppuun.
"Nyt minä ymmärrän juonesi, lurjus!" huusi hän. "Käsitän
krokotiilinkyyneleesi..."
Hän ei lausunut lausetta loppuun. Käyrä sapeli vinkui niin
onnettomuutta ennustavana ilmassa, ja kun onneton esimies ojensi
kätensä suojellakseen itseään, tulivat hänen molemmat kätensä
poikkihakatuiksi. Surkeasti ähkien vaipui hän maahan ja meni
tajuttomaksi.
Tämä tapahtui takaportin luona samaan aikaan kun Kaarle XII ja ruhtinas
Sergo ottelivat. Heti tämän jälkeen oli kardinaali ruotsalaisten
vallassa.
Hänet vietiin sisälle linnaan, ja kun hän kohtasi kuningas Kaarlen,
levisi jälleen hehkuva puna hänen kasvoilleen.
"Äh", virkkoi kuningas, tarkastaen mielenkiinnolla vankiaan. "En voinut
aavistaakaan, että näin pian olisimme kohdanneet toisemme. Tämä on
kohtalon oikku!"
Nämä sanat lausui kuningas hieman ivallisella äänellä. Kun ei
kardinaali mitään vastannut, jatkoi kuningas:
"Entä kuningas August, oletteko hänet hiljakkoin tavannut?"
"En, teidän majesteettinne", vastasi kardinaali Primas matalalla
äänellä.
"Te ette ehkä tiedä, missä hän on".
"En!"
"Merkillistä", virkkoi Kaarle kuningas ihmetellen. "Niinmuodoin on
minulla paremmat tiedot hänestä".
"Vai niin!" lausui kardinaali pitkäveteisesti. Hän ei kuitenkaan tullut
lausuneeksi, missä kuningas August löytyi. Kuningas Kaarle sen sijaan
vastasi:
"Kahdeksan päivää sitte oli hän Krakaussa ja on kait vieläkin siellä".
Kardinaali vaikeni. Viimein hän kuitenkin virkkoi:
"Millaiseksi aikoo teidän majesteettinne määrätä minun kohtaloni?"
Nyt oli kuninkaan vuoro vaijeta. Hän tuumi pitkän ajan. Vihdoin hän
sanoi:
"Kohtalonne riippuu teistä itsestänne!"
"Minusta itsestäni!"
"Niin".
"Minä en ymmärrä teidän majesteettianne".
Kaarle XII teki kärsimättömyyttä osottavan liikkeen.
"Te kyllä ymmärrätte minua, vaikka ette ole ymmärtävinänne".
"Ei, minä vakuutan teidän majesteettinne että..."
"Vai niin", keskeytti kuningas vielä suuremmalla kärsimättömyydellä.
"Te tiedätte, että minä haluan teidän välitystänne keskusteluissa
kuningas Augustin kanssa. Tähän asti olette kieltäytynyt. Nyt sanon
teille, ettette te pääse täältä ennenkun olette täyttänyt tahtoni".
Kardinaali vei molemmat kätensä silmilleen. Huomasi selvästi, että
kuninkaan sanat tuottivat hänelle tuskaa. Viimein hän sanoi:
"Arvaan että on kysymyksessä Puolan kruunusta luopuminen, jota teidän
majesteettinne vaatii".
"Olette arvannut oikein".
"Kuningas August ei koskaan suostu siihen", vastasi kardinaali.
"Hänen täytyy", oli Kaarle kuninkaan selvä ja varma vastaus.
"Ei ennen kuin hän tulee siihen pakotetuksi".
"Minä pakotan hänet".
Tämä kardinaali Primakselle niin epämieluinen keskustelu keskeytyi sen
kautta että Kaarle kuningas käski ohimenevän Anders Kaskin ottaa
hoiviinsa tämän kallisarvoisen vangin. Nyt jätti kardinaali Primas
pääportaat, missä keskustelu Kaarle kuninkaan kanssa oli tapahtunut.
Kun hän oli niin pitkällä, ettei kuningas voinut kuulla hänen sanojaan,
mutisi hän itsekseen:
"Oleppa varuillasi. _Nyt_ sinä kyllä olet voittaja, mutta osat voivat
vaihtua ennenkun aavistatkaan. Se on kuitenkin varma, ettei Stanislaus
Leczinski koskaan tule pitemmälti kantamaan Puolan kruunua, vaikka
voisitkin sen hänen päähänsä asettaa".


8.

Rajzacin linnan vallotusta seurannut päivä läheni loppuaan. Se oli
aluksi ollut kaikkea muuta vaan ei kaunis.
Illan tullen puhdisti raitis koillistuuli taivaankannen pilvistä, ja
auringon lämpimät säteet kohtasivat niitä miljoonia sadepisaroita,
jotka kimaltelivat puiden lehdissä. Ilta muodostui samassa määrin
kauniiksi kuin aamu oli ollut ruma.
Päivällä sateen rajuimmin riehuessa oli linnassa tapahtunut tärkeä
juttu. Kardinaali oli nimittäin koettanut päästä vapauteen. Koska hänen
vankeutensa ei ollut kaikkein ankarinta laadultaan, oli hän saanut
oikeuden kunniasanaansa vastaan vapaasti liikkua linnassa. Mutta
pakotettua kunniasanaa ei hän katsonut olevansa velvollinen
noudattamaan, jonkatähden hän, kun Anders Kaski hetkiseksi heitti
katseensa pois hänen pyhyydestään, hiipi takaportille, jonka
ruotsalaiset vanginvartijat olivat rikkoneet. Onneksi huomasi kuningas
itse pakolaisen ja tarttui tätä kursailematta niskasta kiinni.
"Sillä tapaako te pidätte antamanne kunniasanan", jyrisi Kaarle XII.
Joutuessaan itse teossa kiinni, kävi kardinaali Primas aluksi
hämilleen. Mutta hän sai pian takaisin mielenmalttinsa ja vastasi
röyhkeästi katsoen kuningasta silmiin:
"Lupausta, jonka on pakotettu antamaan, ei ole velvollinen pitämään".
"Niin, minä tiedän, että tämä on sopusoinnussa jesuiittojen oppien
kanssa", vastasi Kaarle XII samalla kun hänen rehelliset kasvonsa
ilmaisivat syvintä halveksumista, "mutta ajattelin kuitenkin, että
Puolan uskonnon ylin valvoja pitäisi parempaa huolta arvostaan eikä
rikkoisi antamaansa kunniasanaa".
"Minä toistan äskeiset sanani", vastasi Primas vähemmin röyhkeällä
äänellä. "Maan vihollisia vastaan eivät mitkään arvelemiset voi tulla
kysymykseen".
"Hyvä, otetaanpa sitte sanoistanne vaari", vastasi kuningas kylmästi ja
näköjään täysin rauhallisena, vaikka kiukku kiehui hänen sisässään,
sillä hän ei tiennyt mitään halveksuttavampaa kuin kavaluus ja petos.
"Tästä hetkestä teitä todellakin kohdellaan kuten vankia. Mutta mitään
muuta ei teiltä pidä puuttua kuin vapaus".
Anders Kaski, joka samassa hikisenä ja ähisten lähestyi, sai ankarat
nuhteet sekä määräyksen viedä hämmästyneen ja itsekseen kiroilevan
kardinaalin erääseen pohjakerroksessa sijaitsevaan huoneeseen. Kuningas
itse seurasi jonkun matkan päässä ja otti haltuunsa huoneen avaimen,
selittäen itse ryhtyvänsä kardinaalin vanginvartijaksi, kun ei hän enää
voinut luottaa väkeensä.
Nämä epäsuorat nuhteet koskivat kipeästi Anders Kaskiin. Kuningas
keskeytti kuitenkin hänen anteeksipyyntönsä ankaralla määräyksellä että
Kaskin oli heti järjestettävä niin että joukot olisivat kahden päivän
kuluttua valmiit paluumarssiin. Niin kauaksi halusi Kaarle XII vielä
jäädä Rajzaciin, jolla välin hänen taisteluista ja matkoista uupunut
armeijansa saisi levätä ja koota voimia vastaisten verileikkien
varalle.
Kun vänrikki oli poistunut, kuunteli kuningas hetkisen kardinaalin
vankihuoneen oven takana. Sisältä ei kuulunut pienintäkään ääntä.
"Oli hyvä, että hän koetti paeta niin että sain paremman aiheen panna
hänet lukkojen taakse", mutisi kuningas itsekseen. "Nyt on minulla
Puolan vaikutusvaltaisin mies häkissä. Toivoakseni tämä jossain määrin
vaikuttaa kenraali Trampeen, johon kuningas August sokeasti luottaa.
Edullisinta olisi, että suunnitelmani voisivat mennä täytäntöön
ennenkun tsaari Pietari ehtii koota aivan ylivoimaisen armeijan.
Mutta", lopetti hän itseään lohduttaen, "minä taistelen oikean asian
puolesta, tahdon rangaista kavaluuden, ja silloin kyllä korkeampi valta
on minun puolellani".
Näin sanoen meni hän hiljalleen pitkän käytävän läpi, jonka
keskikohdalla sijaitsi kardinaalin vankeushuone, ja meni linnanpihalle,
jossa hän hetkisen tarkkaan tutki linnan paikkoja.
Hän oli tuskin ehtinyt jättää käytävää, kun solakka naisolento riensi
ulos vankilan oven luona löytyvästä syvästä sopukasta. Se oli Eleonora.
Sanotun oven ulkopuolella pysähtyi hän muutamiksi minuuteiksi ja
kuunteli tarkkaavasti, jonka jälkeen hän riensi ylös leveitä rappuja ja
ohjasi askeleensa suoraan leskiruhtinattaren rukoushuoneeseen, missä
toivoi tapaavansa iso-äitinsä.
Hän ei pettynytkään tässä oletuksessaan.
Avonaisen akkunan ääressä, josta leppoisa tuuli virtasi sisään, seisoi
leskiruhtinatar Martha Sobieski ja katsoi miettivästi yli sammaltuneen
vallin. Hänen katseensa harhaili kauan ympäri kaikille tahoille, kunnes
se lopulta kiintyi kahteen ratsumieheen, jotka huvittelivat itseään
eräänlaisella pelillä. He olivat kovaäänisiä ja nauroivat usein
sydämellisesti toistensa pienille onnettomuuksille.
Syvä huokaus kohousi Martha-rouvan rinnasta, nähdessään isänmaansa
vihollisten niin suruttomasti pitävän hauskaa sen linnan valleilla,
jota hän niin monet kerrat oli rukoillut Jumalan ja pyhän neitsyeen
suojelemaan valloittajan käsistä. Hänen vielä niin kauniilla ja
jaloilla kasvoillaan oli niin surullinen ilme, että varpaillaan sisään
astuva Eleonora hämmästyneenä pysähtyi ovelle. Hän ei uskaltanut mennä
pitemmälle peläten häiritsevänsä vanhaa iso-äitiä hänen surussaan.
Kun leskiruhtinatar vihdoin oli tarpeeksi tarkastanut ympäristöä, meni
hän laahustavin askelin rukouspallin luo ja laskeutui polvilleen. Hän
ei kuitenkaan ollut ehtinyt kauan rukoilla, kun hän äkkiä hätkähti ja
katsoi taakseen ankarin silmäyksin. Pojantyttären paksun silkkileningin
kahina oli keskeyttänyt hänet hartauden toimituksessaan.
"Hyvä, rakas iso-äiti", virkkoi nuori tyttö syöksyen esiin, ... antakaa
anteeksi käytökseni, joka..."
"Minä en ole tahtonut oikein tuntea sinua enää", keskeytti iso-äiti
ankarana, sillä hänen kävi vielä sapelleen Eleonoran käytös ruhtinas
Sergoa vastaan. Martha rouvalla oli sama vika kuin useammilla
vanhemmilla ihmisillä on, että hän nimittäin hyvin mielellään käytti
hyväkseen jokaista tilaisuutta saadakseen marista. Toisinaan tunsi hän
ikäänkuin vastustamatonta tarvetta saada purkaa ulos harminsa. Jos
hänen tunteenpurkaustensa esine oli kyllin viisas mukautumaan
kohtaloonsa, niin tuli hän jälleen hyvälle päälle ja kaikki oli pian
unohdettu.
Tämä marisemiskuume vaivasi häntä nyt kun Eleonora astui sisään, ja
pian hän täydellä vauhdilla ylisti ruhtinas Sergo Panitzkyn
rakastettavaa luonnetta, hänen syntyperäänsä ja rikkauttaan, joiden
kautta Eleonora ilman epäilyä saavuttaisi mitä kadehdittavimman aseman
Puolan naisten joukossa. Samalla sai Eleonora ankarat nuhteet sen
johdosta että hän osotti niin suurta välinpitämättömyyttä sitä miestä