Kaarle XII vanginvartijana - 2

Total number of words is 3496
Total number of unique words is 1863
25.3 of words are in the 2000 most common words
36.2 of words are in the 5000 most common words
43.2 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
"Itsepäinen ja omavaltainen hän on, mutta vielä ovat, taivaalle kiitos,
vanhat lakimme voimassa, ja niiden mukaan hänen täytyy tulla minun
omakseni".


3.

Kardinaali Primaksen vanha palvelija, harmaapartainen Czary, oli
onnettomuudekseen väännähtänyt jalkansa, kun hän ollessaan
seikkailuretkellä lähiseuduilla, oli nousemassa hevosen selkään
seuratakseen herraansa. Hevonen, joka ei ollut tottunut uuteen
ratsastajaansa, heitti Czaryn muitta mutkitta maahan ja nelisti suoraa
päätä Ruotsin voitokkaita joukkoja vastaan, mitkä sen sitte ottivat
kiinni.
Ja siinä virui nyt Czary kiroten loukkaantuneine jalkoineen, voimatta
päästä niin minnekään. Pieninkin liike pakotti tuskasta huutamaan.
"Nyt ne koirat tulevat!" mutisi hän itsekseen, kun hän näki
ruotsalaisten lähestyvän, "oi jos voisin paeta!"
Anders Kaski, joka samalla lähestyi, kuuli Czaryn voivotukset.
"Tuon miehen kanssa on varmaankin huonosti", virkkoi hän kumartuen
puolalaisen yli. "Kuinka on laitasi?"
Czary, joka ei ollut ymmärtävinään ruotsia, osotti ääneti jalkaansa.
Anders tarttui jalkaan kiinni, mutta hellitti siitä heti, kun
puolalainen alkoi hirveästi ulvoa. Kun pahin tuska oli ohi, katsoi
Czary parhaaksi antautua ruotsalaisen vaalittavaksi.
"Vasen jalkani on väännähtänyt", sanoi Czary.
"Vähät siitä", tuumi Kaski. "Minun on sekä käteni että jalkani
väännähtäneet, ja kuitenkin olen vielä kokonainen".
"Älä jätä minua tähän makaamaan", rukoili Czary onnettomalla äänellä.
"Minä olen kardinaali Primaksen palvelija ja..."
"Ahaa", keskeytti Kaski, joka oli kuninkaan usein kuullut sanovan, että
hän mistä hinnasta tahansa tahtoisi saada kardinaalin valtaansa, "sinä
saat kait tehdä seuraa toisille vangeille".
Tällä odottamattomalla tavalla tuli Czary ruotsalaisten leiriin. Niin
ei hän ollut odottanut seikkailun päättyvän, mutta hädällä ei ole
lakia, hänen täytyi taipua kohtaloonsa, tahtoi hän sitte eli ei.
Kun Kaarle XII hetkistä myöhemmin kävi vankeja katsomassa, osotti hänen
seurassaan oleva vänrikki Kaski Czarya lausuen:
"Hän on itse sanonut olevansa kardinaalin palvelija".
Aluksi ei Czary tahtonut sanoa, mitä hän tiesi kardinaalin matkasta
tämän jätettyä saksilaisen leirin. Mutta kun kuningas mitä vakavimmin
uhkasi hirttää hänet jo saman tunnin kuluessa, lähti hänestä irti, että
kardinaali luultavasti oli matkannut sisarensa maatilalle.
"Mikä sen nimi on?" kysyi Kaarle kuningas.
"Rajzac", vastasi Czary empimättä.
"Ja missä se sijaitsee?"
Nyt Czary vaikeni. Mutta heittäessään silmäyksen vänrikki Kaskin
uhkaavaan muotoon, alkoi Czaryn kieli jälleen liikkua kannittimissaan.
Kun kuningas astui ulos tuosta puolittain rappeutuneesta puuladosta,
jossa vankeja tilapäisesti säilytettiin, sanoi hän Anders Kaskille:
"Valitse sata parasta ratsastajaa ja katso, että he ovat kunnossa
puoliyön aikaan".
Vänrikki, joka huomasi, että tässä oli erinomainen seikkailu
kysymyksessä, rohkeni hetkisen epäiltyään kysyä:
"Minä saan kait seurata mukana?"
"Tietysti", vastasi kuningas ystävällisesti nyökäten, jonka jälkeen hän
pitkin askelin poistui.
"Niin, tietysti", virkkoi myös ohikulkeva toveri, joka oli kuullut
Kaskin kysymyksen ja kuninkaan vastauksen, "missäpä kauha olisi, ellei
padassa".
Vänrikki, joka aina rakasti onnistunutta pilaa, vaikka se lausuttiin
hänen omallakin kustannuksellaan, nauroi sydämellisesti toverin
puheelle.
"Se sattui naulaan", sanoi hän. "Seuraatko mukana?"
"Tietysti, mihinkä matka?"
"Ajamme kardinaaleja takaa".
"Aluksi ainoastaan yhtä. Ehkä sitte löydämme useampia. Puolalaiset
kardinaalit ovat kuin jäniksiä, katsos kukaan ei tunne heidän
kulkureittejään. Ha, ha, ha!"
Kun keskiyön varjot heittäytyivät maan yli, ratsasti Kaarle kuningas
satalukuisen hyvin asestetun ratsastajan etunenässä pitkin joenrantaa
sinnepäin missä Rajzac sijaitsi. Paykullin hajotetusta armeijasta ei
näkynyt jälkeäkään, se oli kuin poispuhallettu. Ilman seikkailuja
saapui ruotsalainen joukko Sobieskin sukutilalle hetkistä myöhemmin
kuin Joseph leskiruhtinattaren vanha, uskollinen palvelija, oli
kolmannen kerran tarkastanut muutamat valleille asetetut vahdit.
Päästäkseen tarpeettomasti herättämästä linnan puolustusväkeä, pysähtyi
Kaarle kuningas tiheään metsään, mihin ei kuuvalo voinut tunkeutua
lehtien lävitse. Kauan ei hän kuitenkaan voinut seisoa tässä
toimettomana, vaan hiipi hiljalleen vänrikki Kaskin ja äskenmainitun
toverin seuraamana tammiporttia kohden. Kullakin oli ase kädessään
valmiina käyttämään sitä koko voimallaan.
Ainoaan portin edessä olevaan puista vapaaseen paikkaan oli viimeisten
vuosikymmenien aikana ehtinyt kasvaa miehenkorkuisia pensaita joita ei
leskiruhtinatar ollut katsonut tarpeelliseksi kiskotuttaa pois. Näiden
varjossa onnistui kuningas seuralaisineen hiipimään muutaman askeleen
päähän portista, kun portilla oleva vahtimies huomasi heidät.
Täysikuu, joka tällä välin oli ehtinyt koko joukon korkeammalle,
valaisi kirkkaasti näitä kahta ruotsalaista ja heidän urhoollista
kuningastaan, antaen puolalaiselle oivan tilaisuuden ottaa tarkka
tähtäys. Kaarle kuningas huomasi kuitenkin heti aseman vaarallisuuden.
Hän juoksi sivulle ja oli kohta varmassa paikassa ihan portin vieressä.
Seuralaisensa riensivät hänen kintereillään, ja tämä tapahtui niinkuin
on tapana sanoa "kreivin aikaan", sillä samassa laskeutui puolalaisen
kivääri viistoon maata kohden ja siitä lähtenyt kuula hipasi Kaskin
takin takapuolta.
"Olitpa aika vetelys, sinä unissakävijä", ivaili vänrikki näyttäen
puolalaiselle pitkää nenää. "Kylläpä saat tietää, mistä Taavetti olutta
osti, jahka tulet alas".
Laukaus herätti kaikki linnassa olevat elävät olennot syvästä unestaan,
ja joka nurkasta voi Kaarle kuningas kuulla huudon:
"Ruotsalainen on niskassamme! Aseisiin!"


4.

Kun Eleonora oli tullut ulos pitkään käytävään, pysähtyi hän
hengähtämään. Povi nousi rajusti ja ainoastaan vaivoin sai hän
puristetuksi helpotuksen huudahduksen:
"Ah!"
Mutta samassa silmänräpäyksessä valtasi hänet kauhuntunne. Hän ajatteli
ankaraa iso-äitiään, ja hänen hento vartalonsa alkoi vapista kuin
haavanlehti. Minkälaisen rangaistuksen hän tulisikaan saamaan
käytöksestään ruhtinas Sergoa kohtaan? Vankeutta ei hän kylläkään
odottanut, mutta hän aavisti jotain pahempaa, nimittäin iso-äidin
epäsuosiota ja muita sen yhteyteen punoutuneita harmillisuuksia.
Varmaankin käyttäisi veljentyttärensä vastustuksesta ärsyyntynyt
leskiruhtinatar kaikki vallassaan olevat keinot, jotka eivät suinkaan
olleet vähäiset, koska hän m.m. oli hyvissä väleissä "pyhän isän"
kanssa, jonka jalkoja hän pari eri kertaa oli suudellut käydessään
Roomassa, kiirehtiäkseen toivottua avioliittoa ruhtinas Sergon kanssa,
ehkäpä vielä nyt hänen ollessaan Rajzacissa? Oi, suurempi onnettomuus
ei koskaan voisi häntä kohdata, sen hän tunsi.
Hän vei kiivaasti kätensä sydämelle ja huuliltaan kuului hellästi
kuiskattu nimi: "Ladislas!"
Nopeat askeleet lähestyivät samassa ja saattoivat Eleonoran
kiirehtimään mahdollisimman lähelle kylmää käytävän seinää, sillä tässä
asennossa hän ei halunnut tulla nähdyksi.
Askeleet tulivat lähemmäksi, ja kun hän oli ne tuntevinaan, mutisi hän
itsekseen:
"Se on hän. Hän on ainoa, jolle voin asiani uskoa".
Heikossa hämärässä tunsi Eleonora tulijan, kun tämä meni pienen akkunan
ohi. Juuri kun hän oli Eleonoran edessä, kuiskasi tämä tuskin
kuuluvalla äänellä:
"Joseph!"
Puhuteltu pysähtyi, sillä hän ei ollut yksistään kuullut nimeään, vaan
myös tuntenut sen, joka nimen lausui.
"Pyhä neitsyt, mitä on tapahtunut, koska..."
"Hiljaa, hiljaa", keskeytti Eleonora, "seuraa minua niin että saamme
puhua kenenkään häiritsemättä".
Kun he olivat siirtyneet hiukan etäämmäksi, kuiskasi nuori ruhtinatar
levottomuudesta väräjävällä äänellä:
"Hän on täällä".
"Tiedän sen, armollinen ruhtinatar, mutta minä en voinut kieltää
häneltä sisäänpääsyä, ja kun hän oli hänen korkea-arvoisuutensa
kardinaalin seurassa".
"En minä sinua moiti, uskollinen Joseph", virkkoi Eleonora, "mutta etkö
voi keksiä keinoa, miten hänestä pääsisimme?"
"Kardinaali ei kait uskalla jäädä pitkäksi aikaa tänne, sillä niinkuin
kuulin hänen palvelijoiltaan, on Ruotsin kuningas tänä aamuna aikaiseen
tullut joen yli ja lyönyt meidän armeijamme pakosalle, eikä hän
niinmuodoin tunne itseään täällä täysin turvatuksi. Silloin tietysti
ruhtinas Sergo seuraa häntä ja..."
"Oi, jospa olisi niin hyvin asianlaita!" keskeytti Eleonora huoaten.
"Oi", ajatteli hän itsekseen, "jospa vain Ladislas olisi täällä!"
Eleonora oli tuskin täyttänyt kuusitoista vuotta, kun hän oli
Varsovassa kuningas Augustin järjestämissä juhlissa, joihin oli
kutsuttu kaupungin ja sen ympäristön ylhäisö. Ruhtinas Adam Sobieski,
Eleonoran isä, eli silloin vielä ja asui pääkaupungissa. Hänen
kuolemansa jälkeen muutti hänen vanha äitinsä, joka ei enää viihtynyt
näissä loistavissa seurapiireissä, Rajzaciin valmistautuakseen näkemään
puolisonsa ja poikansa toisessa mailmassa.
Mainitussa juhlassa oli kuusitoistavuotias Eleonora tutustunut Ladislas
Leczinskiin, sen miehen veljenpoikaan, joka sittemmin Kaarle XII:nen
mahtisanan avulla lyhyemmän aikaa kantoi Puolan kuningaskruunua.
Ladislas oli komea, kaunis ja jalomielinen, jotapaitsi hänen
urhoollisuutensa oli tunnettu koko puolalaisessa armeijassa.
Nuoret olivat sen jälkeen useat kerrat tavanneet toisensa, ja he
tunsivat, etteivät he voi koko elämäänsä olla erotettuina toisistaan.
Salaisuudessa he vannoivat toisilleen uskollisuutta.
Viimeisten kahden vuoden aikana olivat he yhden ainoan kerran tavanneet
toisensa. Eräänä synkkänä syysiltana oli nimittäin Ladislas uupuneena
ja rankkasateesta läpimärkänä kolkuttanut Rajzacin porttia tietämättä,
että hän siellä tapaisi sen, joka oli niin lähellä hänen sydäntään. Ja
vaikka Leczinskin ja Sobieskin suvut olivat poliittisia vihollisia,
osotti leskiruhtinatar Ladislakselle kuitenkin ystävällisyyttä ja
vierasvaraisuutta. Tämä jäi linnaan lähes kahdeksaksi päiväksi, ja kun
hänen vihdoin täytyi jättää hyvästit, uudistivat hän ja Eleonora
jälleen uskollisuuslupauksensa. Niin tarkkanäköinen kuin rouva Martha
olikin, ei hän kuitenkaan päässyt veljentyttärensä suloisen salaisuuden
jälille. Suurin syy tähän oli se että vanha Joseph, joka oli kantanut
Eleonoraa pienenä käsivarsillaan, toimitti aina niin, että rakastavat
saivat olla rauhassa.
Ajatusta, jonka Eleonora omisti Ladislakselle, ei Joseph luonnollisesti
voinut tietää, mutta hän aavisti sen ja sanoi:
"Ruhtinas Ladislas olisi ehkä ainoa, joka..."
"Hiljaa, hiljaa", keskeytti Eleonora. "Ajattele, jos joku kuulisi".
"Täällä ei voi kukaan meitä kuulla", vastasi Joseph vakuuttavasti.
"Mutta ottakaa neuvoistani vaari ja antakaa asiain mennä menoaan. Minä
tunnen, että kaikki menee hyvin".
Joseph oli liikutettu, kun hän lausui väräjävällä äänellä:
"Henkeni ja elämäni, kaikki mitä omaan, annan rakkaan herrani tyttären
edestä. Luottakaa minuun. Teen kaikkeni, saattaakseni asian onnelliseen
päätökseen".
Nämä sanat antoivat Eleonoralle uutta toivoa ja hän riensi, niin ettei
hänen kintereillään seuraava ruhtinas Sergo ehtinyt hänen luokseen
vaatimaan selitystä, linnanpihan poikki pohjoiseen rakennuksen siipeen,
missä hänen huoneustonsa sijaitsi. Sinne tultuaan, rukoili hän kauan ja
hartaasti sekä vaipui sen jälkeen vähitellen unen helmoihin, nähden
unta Ladislaksesta, rakkaudesta ja onnesta.
Voi hyvin kuvitella mielessään, minkä vaikutuksen odottamaton laukaus
teki suloisimmassa unessa lojuviin puolalaisiin.
Kardinaali Primas, jonka korvaa muutama tunti takaperin oli hivellyt
sisaren kuvailu, että Puolassa kyllä löytyisi joku arvokkaampi kuin
Stanislaus Leczinski kantamaan Puolan kuningaskruunua, näki unta, että
hänet kruunattiin Krakaun vanhassa tuomiokirkossa, hän kuuli selvästi
kansan riemun, vastaanotti ihastuksella aatelismiesten onnentoivotukset
ja antoi itse merkin juhlalaukausten ampumiseen. Ja tämä yksinäinen
laukaus, jonka linnassa syntynyt kaiku teki monikertaiseksi, kuului
hänen korvassaan täydelliseltä juhla-ammunnalta. Hiestä märkänä nousi
kardinaali ylös, mutta hän oli tuskin ehtinyt hieroa unen
lyijynraskaista silmäluomistaan, kun hänen palvelijakuntansa johtaja
kalmankalpeana syöksyi sisään.
"Teidän kunnia-arvoisuutenne", huusi vanha palvelija polvet vapisevina,
"meidän päällemme on hyökätty ja..."
"Kutka? Oletko hullu, mies!" ärjäsi kardinaali ja syöksyi ylös.
"Ruotsalaiset seisovat ulkopuolella".
Tämä selitys pani jalat mukavuutta rakastavan mustatakin alle.
Puolittain pukeutuneena syöksyi hän linnanpihalle, jossa hän kutsui
koolle kaikki palvelijansa.
Leskiruhtinatar ei saanut pitkään aikaan unta silmiinsä. Viha
Leczinskin sukua vastaan ja veljeltään saama tieto, että Kaarle XII
aikoi kohottaa Stanislaun Puolan kuninkaaksi, vaivasi häntä
sanomattomasti. Ähisten ja puhisten hän käänteli itseään sängyssä
ikäänkuin reumatismin vaivaamana, kunnes uni häntä vihdoin armahti,
ottamalla hänet helmoihinsa. Mutta ajatus, että Stanislaus
korotettaisiin Puolan valtaistuimelle, ei antanut hänelle unessakaan
rauhaa. Hän näki unta, että Stanislaus ja kardinaali taistelivat
Krakaun torilla Puolan kruunusta. Suuri kansanjoukko katseli tätä
omituista taistelua, joka vihdoin alkoi kallistua kardinaalin voitoksi.
Juuri kun tämä aikoi riistää kruunun kilpailijaltaan, ampui eräs
Leczinskin kannattajista laukauksen kardinaalia kohden.
Rouva Martha heräsi ja koko hänen ruumiinsa kylpi kylmässä hiessä.
Mutta laukaus, oliko se todellinen, vaiko ainoastaan kamala
mielikuvitus, melu, mikä kuului alhaalta, oliko se kansa, joka murisi
Krakaun torilla, eli...
Pitemmälle ei vanha nainen ehtinyt kuvitteluissaan, ovi vedettiin
kiivaasti auki ja veli syöksyi sisään. "Minun täytyy joutuin paeta
täältä!" huusi hän, samalla kun tuskanhiki juoksi pitkin hänen
otsaansa. "Vihollinen on Rajzacin edustalla ja ... hyvästi sisko! Me
tapaamme toisemme Varsovassa joko Leczinskin eli minun..."
Lause ei tullut päätetyksi, sillä sanat tarttuivat kiinni kardinaalin
kurkkuun ja uhkasivat melkein tukahuttaa hänet. Hänen täytyi sentähden
saada ilmaa keuhkoihinsa vetämällä muutamia syviä henkäyksiä.
Tätä käytti leskiruhtinatar hyväkseen ja heittäytyi korkeasta ijästään
huolimatta äkkiä ylös sängystä ja riensi rukouspallin luo, jossa hän
vapisten vaipui alas ja rukoili kiivaasti, että Jumala pyhän neitsyeen
esirukouksen takia säästäisi hänen kotiaan ruotsalaisilta, noilta
jumalattomilta kerettiläisiltä.
Kardinaali kuunteli muutaman silmänräpäyksen näitä tunteenpurkauksia,
kunnes hän epäilevästi pudisti päätään ja jatkoi matkaansa.
Rouva Martha oli siinä määrin pelästynyt, että hän tuskin uskalsi
katsahtaa ympärilleen sillä aikaa kun taistelua kesti. Pikemmin
kuolleen kuin elävän näköisenä makasi hän madonnankuvan edessä eikä
kuullut sitäkään, että pojantytär astui sisälle huoneeseen.
Laukaus herätti Eleonoran suloisimmasta unesta. Hän älysi heti aseman.
Äkkiä heitti hän ylleen välttämättömimmät vaatteet ja riensi
linnanpihan poikki pääkäytävää kohden. Juuri kun hän aikoi juosta
rappuja ylös, huomasi hän ruhtinas Sergo Panitzkyn, joka pistooli ja
sapeli kädessä tuli vastaan. Kiireessään ei hän huomannut Eleonoraa,
kun tämä äkkiä vetäytyi erään pilarin taakse. Tuskin oli Sergon vartalo
hävinnyt palvelijain joukkoon, kun Eleonora kevyin askelin riensi
iso-äidin huoneeseen.
Kardinaali ja ruhtinas tapasivat toisensa linnanpihalla. Kun he olivat
hetkisen toisiaan tarkastaneet, virkkoi ruhtinas:
"Teidän kunnia-arvoisuutenne ei saa enää jäädä tänne! Teihin on koko
Puola nykyhetkellä pannut kaiken toivonsa. Jos teidät vangittaisiin,
niin merkitseisi se meidän loppuamme".
"Mutta portti on kiinni, ja vihollisemme seisovat ulkopuolella",
vastasi kardinaali surullisesti.
"Löytyy takaportti, jonka minä tiedän!" huudahti ruhtinas. "Tulkaa minä
näytän sen teille!"
"Entä te, mitä te aijotte tehdä?" kysyi kardinaali samassa.
"Minä jään tänne ja ryhdyn johtamaan palvelijoita, joista suurin osa
taitaa käyttää asetta. Viime kerralla, kun olin täällä, löysin eräästä
kellarista kolme kanuunaa. Kuulia ja ruutia löytyy täällä aivan
liiemmaksikin, niin että..."
"Hyvä", keskeytti kardinaali Primas ja ojensi tulevalle sukulaiselleen
kätensä, "te olette urhoollinen nuorimies, ja jos Puolaan vielä palaa
rauha", jatkoi hän huoaten, "silloin voitte olla varma siitä, että
tulette saamaan sellaisen paikan, joka vastaa teidän asemaanne ja
isänmaanrakkauttanne. Minä otan mukaani ainoastaan vähemmän määrän
palvelijoita, sillä pian kait tulen tapaamaan Paykullin armeijan.
Hyvästi, nuori ystävä ja tuleva sukulainen, olkoon pyhä neitsyt
kanssanne!"
Kun kardinaali vielä oli antanut siunauksensa niille, jotka olivat
ruvenneet ruhtinas Sergon johdettaviksi, ja luvannut heille taivaan
suosiota, jos he miesmäisesti taistelisivat kerettiläisiä vastaan,
riensi hän muutaman palvelijan seuraamana takaportille.


5.

Kun Kaarle kuningas rohkeine seuralaisineen oli varmassa tallessa
portin luona, virkkoi hän:
"Tähän asti on kaikki mennyt hyvin, mutta jos hän on vielä jälellä".
"Niin tosiaankin", huomautti Anders Kaski. "Kuulostaa aivan siltä kuin
tuossa vanhassa ja rappeutuneessa linnarähjässä olisi oikea
ampiaispesä".
"Siinä tapauksessa käy asia vielä pulmallisemmmaksi meille", tuumi
toveri. "Tiedän hyvin, että ampiaisten kanssa ei ole erityisen mukavaa
tapella. Niillä on terävät piikit ja..."
"Ja meillä on teräviä sellaisia tässä", pisti väliin Anders Kaski ja
teki kuvaavan eleen pitkällä keihäällä. "Luulisin, että tämäkin maistuu
joltakin."
Kuu valaisi seudun yhä kirkkaammalla valolla, ja sitä mukaa kun se
kohosi korkeammalle, veti pitkän valojuovan jokea pitkin ja tunkeutui
maagisella hohteellaan syvälle metsän korkearunkoisiin puihin, missä
tummia hahmoja näytti huojuvan sinne ja tänne hämärässä valaistuksessa.
Se oli ruotsalainen osasto, joka, laukauksen houkuttelemana, lähestyi
varovasti ollakseen uskaliaan kuninkaan apuna, mikäli sitä
tarvittaisiin.
Kuningas Kaarle iski monta kertaa porttia, mutta aina samalla
tuloksella, ikäänkuin hän olisi halunnut lyödä kumoon paksun kai
kymmenen syltä korkean muurin. Hän näytti jonkin aikaa pettyneen
odotuksissaan ja hänen kasvoillaan kävi tyytymättömyyden ilme.
"Portti on lujempi kuin luulin", mumisi hän itsekseen. "Tämän läpi emme
voi päästä sisään."
"No, sitten löytyy varmaan jokin toinen paikka", virkkoi Anders Kaski
nyökäten ilmeikkäästi.
"Uskotko niin?"
"Kyllä, antakaa minun vaan yrittää, ja teidän majesteettinne pääsee
pian tähän pesään."
"Tee kuten haluat, Anders", sanoi kuningas, "minä ja Pietari Storm", se
oli Kaskin toverin nimi, "pidämme kuitenkin täällä vahtia, jotta kukaan
ei pääse ulos."
Kun Anders oli saanut vahvistusryypyn Pietarin kenttäpullosta, hiipi
hän muuria pitkin, jonka pinta oli sieltä täältä karhea. Toisin paikoin
se taas oli niin sileä, että olisi ollut hullutusta yrittää kiivetä
siitä ylös.
Tämän huomasi Kaski hiipiessään eteenpäin, ja hän päätti heti käyttää
hyväkseen mahdollisimman paljon muurin karheaa pintaa. Huolimatta
korkeasta iästään oli vanhalla vänrikillä vielä suurin osa entisestä
voimastaan jälellä. Yht'äkkiä hän pysähtyi kuuntelemaan. Hänen päänsä
yläpuolelta kuului jalkojen töminää ja karkeita, innokkaasti
kiisteleviä miesten ääniä. Vänrikki ei tosin voinut kuulla sanoja,
mutta aavisti, että kiista koski vallin puolustusta. Aavistus ei häntä
pettänytkään. Se oli ruhtinas Sergo, joka sijoitti ulos miehiään ja
tällöin joutui kiistelyyn siitä, mitä paikkoja tulisi miehittää.
"Niin, riidelkää vaan!" mumisi Anders ja kyyristyi pienen pensaan
viereen, joka oli puoliksi kiinni muurissa, "riidelkää vaan, minä kyllä
tiedän, mitä puolestani teen."
Hän oli nyt jo niin kaukana, ettei voinut nähdä kuningasta. Äänet
vallilla vaikenivat pian, ja vänrikki luuli aluksi, ettei mitään vahtia
ollut sinne asetettukaan. Mutta hän erehtyi, askelten ääni soraa vasten
ylhäällä vallilla keskeytti hänen tarkastelunsa.
"Hm", mumisi Anders Kaski itsekseen, melkoisen nolona, "kuinkahan monta
siellä on?" Hän kuunteli. "Vain yksi, ei, nyt tulee toinen lisää! Ah,
hän meni nyt! Niin, siis vain yksi!"
Kyyristyneessä asennossaan hän hankki, niin hyvin kuin taisi,
yleiskatsauksen vallin karheasta sivusta. Muuri ei ollut tässä kohtaa
aivan niin jyrkkä kuin muualla. Sieltä täältä pisti esiin terävä kivi,
ja noin sylen päässä vänrikin pään yläpuolella oli kaksi takiaista
saanut jalansijan. Ne olivat aika suuria, ja Anders toivoi siksi
lujasti, että ne olisivat hänelle hyödyksi siinä uskaliaassa
yrityksessä, joka hänellä oli mielessä.
Hitaasti ja pitämättä pienintäkään ääntä, sillä se olisi ehdottomasti
kuultu rauhallisessa yössä, kohottautui vänrikki muuria vasten ja
haparoi käsillään ylöspäin. Ensimmäinen kivi, johon hän aikoi tarttua,
oli tuskin paria tuumaa ylöspäin ojennettujen sormiensa yllä.
"Pahus!" mumisi hän itsekseen, ja hänen kasvonsa synkistyivät, mitä ei
ollut tapahtunut pitkään aikaan. "Mitä nyt tulee tehdä?"
Tottuneena toimimaan ripeästi, ei hän kauankaan tuumaillut. Hyppy vain
ja jänteiset sormet ympäröivät voimakkaasti pienen ulottuman. Siinä nyt
riippui Anders Kaski jalat pari tuumaa maasta voimatta saada niille
sijaa, vaikka kuinkakin hän sitä tunnusteli. Liian kovaa hän ei
uskaltanut raapia muuria vasten, sillä tällöin olisi vahti saanut
varoituksen. Vähitellen heikkeni voima sormista ja pikku hiljaa
alkoivat ne suoristua. Vänrikki oli vähällä tulla epätoivoon, eikä
puuttunut paljon, ettei oikea mehevä soturimanaus päässyt hänen
huuliltaan. Mutta kun hätä on suurin, on myös apu lähinnä, sanotaan, ja
tämän sai myös Anders Kaski kokea. Tunnusteltuaan kauan jaloillaan,
tapasi hän vihdoin pienen syvennyksen. Kuin hukkuva, joka tuskallisen
halukkaasti tarttuu ohi kelluvaan oljenkorteen, yhtä ahnaasti painoi
vänrikki jalkansa pieneen koloon. Onni oli hänelle suosiollinen, hän
sai siinä melko hyvän jalansijan.
Mutta miten hän ylös kiivetessään voisi viedä mukanaan aseet,
erityisesti pitkän ja vaikeasti käsiteltävän keihään? Tämä oli
arvoitus, jota Anders Kaski, huolimatta kekseliäisyydestään, turhaan
yritti ratkaista. Ylös kiivetessään hän tarvitsi luonnollisesti
molempia käsiään, ja hampaiden välissä ei hän voinut peistä kantaa.
Hänen pohtiessaan tätä, kuului nopeita askeleita ja kovia ääniä
ylhäältä vallilta. Anders luuli tulleensa keksityksi ja veti varovasti
esiin kaksoispistoolin, samalla kun hän painautui muuria vasten niin
paljon kuin vain voi.
Hän oli kuitenkin onneksi erehtynyt. Puolalaisten huomio oli sen sijaan
kohdistunut ruotsalaisiin ratsastajiin, jotka hiiviskelivät metsän
keskellä. Äänet ja huudot kävivät kovemmiksi, ja hälinän kestäessä
pamahti pari laukausta suoraan Kaskin pään yläpuolella. Tästä ei
kuitenkaan johtunut hänen kokemansa pelästys, vaan siitä, että hänen
yläpuolellaan olevasta halkeamasta syöksyi alas joukko kiviä ja soraa
osuen häntä suoraan kasvoihin, jotta hänen oli erittäin vaikeata
vasemmalla kädellään suojella silmiään.
Mutta pelästys kävi vielä suuremmaksi, kun metsässä olevat sotilaat
myöskin alkoivat ampua ja kuulat vinkuivat hänen korviensa ympärillä.
Yksi kuula porautui kaiken lisäksi muuriin hänen päänsä ja terävään
kulmaan ylös ojennetun oikean käsivartensa väliin. Nyt loppui Kaskin
kärsivällisyys.
"Piru viekään ne vietävän ... phyi ... phyi", keskeytti hän itse
vuodatuksensa, kun sai suunsa täyteen irtonaista muurilaastia. "Puh ...
puh; pahus ja suokoon, etteivät he näkisi minua, minä annan..."
Näin sanoessaan irtosi hänen otteensa ja hän putosi suoraan alas
pensaaseen, jossa hän repi rikki kätensä, kasvonsa ja vaatteensa. Mutta
tästä onnettomuudesta tulikin hänen onnensa, sillä metsästä tuleva
ammuskelu yltyi yhä vaan. Pensas suojasi häntä toki melko hyvin.
Jälkeenpäin näytti hän kuitenkin ylpeänä kahden kuulan jättämiä reikiä,
toinen hatun lierissä ja toinen takin liepeessä.
Kiivas ammunta metsästä sai kuitenkin aikaan sen hyvän, että se
vähitellen ajoi pois puolalaiset siitä osasta vallia, missä Anders
makasi. Kun hän taas huomasi, että oli tullut hiljaista ja rauhallista
kuten ennen, pisti hän päänsä esiin pensaasta ja katseli metsään päin.
"Ei elävää sieluakaan", mumisi hän. "Nytpä uskallan yrittää uudestaan."
Huolimatta saamistaan vaikeista naarmuista, riippui hän pian taas
muurilla. Nyt hänen kävi kuitenkin paremmin eikä viipynyt kauan,
ennenkuin hänen päänsä oli vallin korkeimman reunan tasalla.
"Täällä ei ole yhtään vihollista", ajatteli hän, tyytyväisenä siitä,
että uhkayritys oli onnistunut. Otettuaan pistoolin hampaiden väliin,
tarttui hän vielä lujemmin kiinni erääseen suippoon reunakiveen, ja
jännitti reisien ja käsivarsien lihaksia heittäytyäkseen rohkeasti ylös
vallille. Hetki oli jännittävä, mutta muuttui siksi vielä mitä
suurimmassa määrin, kun samassa parrakkaat ja ivallisesti irvistelevät
kasvot kohtasivat Kaskin katseita. Peitsi kohosi ja kuin viimeisenä
kuolemaan valmistavana kuuluivat nämä sanat hämmästyneen vänrikin
korvissa:
"Kuole, koira!"
* * * * *
Pietari Storm seurasi kaipauksen katsein poistuvaa Anders Kaskia.
Hänellä ei nimittäin olisi ollut mitään sitä vastaan, että joko olisi
saanut tehdä hänelle seuraa tai myöskin mennä yksin. Kaarle XII:n
soturit olivat sellaisia: kuningas oli heidän kaikkensa, rakkaammat
kuin vanhemmat, puoliso ja lapset. Sanat "kuningas ja isänmaa" eivät
silloin olleet turha lauseparsi, niinkuin nyt useasti on asianlaita.
Kaarle kuningas loi myös katseensa urhoollisen vänrikin jälkeen, mutta
hänen silmissään saattoi lukea syvää tyytymystä ja hän mutisi
itsekseen:
"Hän kyllä onnistuu, ellei mitään mahdottomia esteitä ilmaannu".
Portin luo oli kokoontunut kymmenkunta puolalaista kiivaasti
keskustelemaan, mitä olisi tehtävä. Toiset tahtoivat heti syöksyä
portista ulos ja paljastetuin asein ajaa pois uhkarohkeat anastajat.
Toiset sitävastoin, viisaimmat nimittäin, ja samalla, kuten tavallista,
harvalukuisammat, äänestivät ajan voittamisen puolesta, jotapaitsi
koetettaisiin saada sana Paykullille niin että saataisiin tältä
apuväkeä. Eräs seurasta huomautti aivan oikein, ettei olisi niinkään
vaikea puolustautua, koska ruotsalaisilla, ollen ratsujoukko, ei kaiken
todennäköisyyden mukaan ollut kanuunoita mukanaan. Kuinka oikea tämä
otaksuma olikaan, ei se kuitenkaan saavuttanut tarpeellista kannatusta,
erittäinkin kun ruhtinas Sergo oli antanut äänensä muiden puolelle,
jotka toivoivat pääsevänsä mies miestä vastaan taistelemaan. Nuori
ruhtinas nimittäin hehkui taisteluhalusta ja tahtoi hinnasta mistä
hyvänään päästä hyvään valoon Eleonoran silmissä. Ehkä Eleonoran
käsitys hänestä silloin muuttuisi.
Sillä välin kun puolalaiset siten riitelivät keskenään ja tuhlasivat
heille kallista aikaa, olivat ruotsalaiset lähestyneet Rajzacin linnaa
ja olivat mikä minuutti tahansa valmiit rientämään uhkarohkean
kuninkaansa avuksi.
Tammiporttia vastaan nojautuneina, joka ei vähintäkään välittänyt
heidän ponnistuksistaan, neuvottelivat kuningas ja Pietari Storm
paraillaan siitä, miten helpoimmin voisi päästä linnaan ja valloittaa
se ennenkun puolalaiset ehtisivät tointua hämmästyksestään, kun melu
sisäpuolella alkoi yhä lisääntyä.
"Mitä", ärjyi ruhtinas Sergo ja polki maata jalallaan, "oletteko
sellaisia pelokkaita raukkoja, ettette uskalla avata porttia! Niitä on
vain kolme, ja me olemme kymmenen vahvaa ja rohkeata miestä! Avatkaa
heti, niin saatte nähdä, että ne juoksevat jalkansa poikki, kunhan vain
näkevätkin meidät!"
Ruhtinaan silmät loistivat ylpeydestä lausuessaan nämä sanat, ja
ivallinen piirre suun ympärillä kävi yhä selvemmäksi.
"Avatkaa!" ärjyi hän uudelleen, ärsyyntyneenä hänelle osotetusta
tottelemattomuudesta.
Pari palvelijaa lähestyi porttia, jonka ulkopuolella Kaarle kuningas ja
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Kaarle XII vanginvartijana - 3
  • Parts
  • Kaarle XII vanginvartijana - 1
    Total number of words is 3381
    Total number of unique words is 1952
    23.9 of words are in the 2000 most common words
    34.8 of words are in the 5000 most common words
    40.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kaarle XII vanginvartijana - 2
    Total number of words is 3496
    Total number of unique words is 1863
    25.3 of words are in the 2000 most common words
    36.2 of words are in the 5000 most common words
    43.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kaarle XII vanginvartijana - 3
    Total number of words is 3434
    Total number of unique words is 1760
    23.7 of words are in the 2000 most common words
    33.9 of words are in the 5000 most common words
    40.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kaarle XII vanginvartijana - 4
    Total number of words is 3462
    Total number of unique words is 1716
    25.9 of words are in the 2000 most common words
    37.8 of words are in the 5000 most common words
    43.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kaarle XII vanginvartijana - 5
    Total number of words is 1591
    Total number of unique words is 957
    30.1 of words are in the 2000 most common words
    42.0 of words are in the 5000 most common words
    47.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.