Juhannuksena: Kolminäytöksinen huvinäytelmä - 3

  AATU (vasemmalta). Liena!
  LIENA. Aatuhan täällä. Mitä ne tytöt...?
  AATU. Hysss! Kallen asiat taitaa olla hullusti, ei herää, makaa
  kuin -- --
  LIENA. No, no, mahtaakohan?
  AATU. Pahahenki on ollut liikkeellä tänä iltana.
  LIBNA. Pahakohenki? Häi se Villen tuoma viinanhenki, se teitä rienaa.
  Kattotaan, enkös minä saa sitä pahaa henkeä hyväksi jälleen. Vai
  pahahenki, kyllä se raukka syitä sitten saisi, jos se nyt kaikkien
  kylänpoikien juhannustappelut johrattaisi. Sano nyt sentään, mitä
  tääll' on tehty?
  AATU. Tapeltu.
  LIENA. Oletkos sinäkin tapellut?
  AATU. Hittokos siinä sitten olisi, etten minäkin tappelisi, olenhan
  sitä mies minäkin!
  LIENA. Kukkoja te olette, ettekä miehiä. Ja mikä sitä Seppä-Kallea on
  vaivaavinaan?
  AATU. Mi-minä -- löin sitä!
  LIENA. Oikeinkos sinä löit kovasti?
  AATU. Annoin -- -- niin, kai minä annoin selkään.
  LIENA. Löitkös sinä sitä selkään?
  AATU. En minä selkään.
  LIENA. Päähänkös sitten?
  AATU. Piru vie, löin kun se oli kontillaan maassa niin kuin isä
  poikaansa ja istuin selässä.
  LIENA. Ja nyt se makaa paikallaan.
  AATU. Hakaahan se.
  LIENA. Mene nyt kotiisi, äitis on tuskassa. Ne piiat puhuvat niin
  hulluja, että koko kylä menee sekaisin.
  AATU. Niin, mutta Kalle?
  LIENA. Kyllä minä Kallesta muretta pirän. Missäpäin se makaa?
   (Poistuu.)
  AATU (viittaa kädellään vasemmalle, lyyhistyy kivelle Lienan mentyä,
  peittäen kasvot käsiinsä).
  MIINA (palaa oikealta). Aatu!
  AATU (nostaa päätään, mutta painuu jälleen kokoon).
  MIINA (istuu viereen). Aatu, rakas Aatu, jos sinun käy huonosti, niin
  minä tulen kanssasi, olen aina tykönäsi. Luuletko sinä, että Kalle...?
  AATU. Kalle elää -- -- vaikk'en sentään tiera -- -- -- voi kuollakin.
  MIINA. Hyvä Jumala, kuinka surkeata tämä on!
  AATU. Pahaa sisua se vaan on. (Takoo nyrkillä otsaansa.) En voi syyttää
  ketään, en mitään, ainoastaan omaa kurjaa, hölmöä, pirua itteäni!
  MIINA. Älä nyt noin itteäsi säti. Kyllähän ne muutkin röystäili ja
  mellasteli. Mitä nyt teemme? Etkö voi paeta tänä yönä, nyt heti
  Amerikkaan?
  AATU. Niinkuin se Amerikka nyt oisi heti tuossa vasikkahaan takana!
  MIINA. Niin, minä olen sellainen vain typerä tyttö, mutta minä rakastan
  sinua, Aatu, ja syrämeni ihan halkeaa surusta. Mennään pois täältä,
  pois kauas, juostaan, lymytään, tehrään mitä vaan. Lähre pois täältä,
  rakas Aatu, minä ihan menehryn!
  AATU (levottomana). Sinähän ihan vapiset, olet kuin siipeen ammuttu
  lintu. Älä nyt noin, Miina, älä säiky. Äitisi hoitelee Kallea, ehkä se
  siitä tointuu. Älä sinä itke, älä itke, Miina!
  MIINA. Minun täytyy itkeä, kun syrämeni on niin raskas. En ole koskaan
  ennen surrut enkä koskaan kenestäkään niin paljoa piitannut kuin
  sinusta, Aatu. Ja että näin piti käyrä, ei, ei, minä en jaksa kestää.
  (Nyyhkii.) Mitä sanoo äitisikin? Sinun äitisi on niin hyvä ja jalo
  ihminen!
  AATU. Niin, äiti -- --! Kuule, tule kanssani kotiin!
  MIINA. kotiisiko? En minä voi katsoa äitiäsi silmiin. Minä olen ollut
  teirän välillänne, ja minun vuokseni on näin paljon pahaa tullut!
  AATU. Miina, älä itke, ei sinun vuoksesi, eihän. Älä nyt noin itke.
  Minä selitän äirille kaikki ja lopun äiti sitten arvaa. Rakas Miina,
  sinä olet nyt minulle niin kallis, että menen tähtesi vaikka vankeuteen
  -- -- ja kun sieltä tulen -- --
  MIINA. Älä puhu -- älä puhu -- --!
  AATU. Kun sieltä tulen, niin oletkos sittenkin omani?
  MIINA (hiipii häntä lähemmäksi). Olen, aina olen omasi.
  AATU. Se antaa minulle rohkeutta sanoa äirille kaikki.
  MIINA. Rakas Aatu, meirän täytyy paeta!
  AATU. Ei, nyt en enää tahro, ennen kärsin rikoksestani ansaitun
  rangaistuksen.
  MIINA. Mitä sinä teet, on aina hyvä.
  AATU. Tule nyt!
   (He poistuvat oikealle. Hetken kuluttua tulee Liena ja
   Seppä-Kalle oikealta. Kalle nojaa Lienaan ja astuu aristellen
   hitaasti ja vaivalloisesti, ihan koukussa.)
  SEPPÄ-KALLE. Aih!
  LIENA. Kas näin, tuuma tuumalta. Näin se Herra meitä koettelee ja
  lampaitansa oikealle tielle johdattelee.
  SEPPÄ-KALLE. Levätään vähän.
  LIENA. Astu, astu vaan.
  SEPPÄ-KALLE. Aih, aih!
  LIENA. Muistelehan, kuinka sinä kerran sanoit: -- ennen virstan
  väärään -- --!
  SEPPÄ-KALLE. -- ai -- aih!
  LIENA. -- -- en mä kupparin...
  SEPPÄ-KALLE. Ai, aijaih!
  LIENA. -- -- vastaan!
  SEPPÄ-KALLE. Luuni on ihan mäsänä, auttakaa, auttakaa!
   (Vaipuu nurmelle.)
  LIENA. Eikös se auta, että katkismuksessakin sanotaan -- seppäs,
  pappis, paimenes pirä kunniassa, eikä kupparista puhuta mitään.
  SEPPÄ-KALLE. Voi, voi, puhutaan siellä vissisti kupparistakin ja
  laupiaasta samarialaisestakin puhutaan, eiköstä se ollut kuin nyt.
  LIENA. Ja eikös siellä jossain sanota, ettei saa lähimmäisestään pahaa
  sanoa eikä kuppariksi haukkua?
  SEPPÄ-KALLE. Hierojaksi, hierojaksi ja tohtuorittareksi ja
  paaterskaksi. Aijaijai!
  LIENA. Hieronkomas?
  SEPPÄ-KALLE. Ei, ei, armahtakaa minua vaivaista syntistä ja viekää
  saunaan ja kylvettäkää löylyssä.
  LIENA. No, sen minä teenkin!
  SEPPÄ-KALLE. Älkää sentään lyökö kovasti vihralla, ettehän!
  LIENA. No, niinkuin lasta kylvötetään.
  SEPPÄ-KALLE. Te tairatten olla oikein hyvä syrämmestänne!
  LIENA. No, olen hyvä hyvälle ja paha pahalle enkä mikään enkeli.
  Noustaankos taas ja hupaillaan.
  SEPPÄ-KALLE. Voi, se Lienan hyvyys on sentään kuin rasvaa minun
  raukoille raajoilleni!
   (Poistuvat.)
  VÄLIVERHO.
  
  
  KOLMAS NÄYTÖS.
  
  Aholan tupa samoin kuin ensimäisessä näytöksessä.
  JAANA (istuu uunin puoleisen akkunan ääressä lukien virsikirjaa lasit
  nenällä. Hyräilee vanhaa virttä).
  TOLPERI (tulee ulkoa, kohmelossa päätään pidellen). Voi, voi, aijai.
  Anna, hyvä Jaana, minulle vähän olutta. Päässäni takoo kuin kymmenen
  pahaista pajamiestä viirellä alasimella.
  JAANA. Se on syntiä ja synnin seurauksia. Älä johrata lähimmäistäsi
  kiusaukseen, sanoo sana.
  TOLPERI. Niin, mutta päästä heitä pahasta, senkin sana sanoo. Jos sinä
  nyt päästät tämän yhren vaivaisen syntisen pahasta pään vaivasta, niin
  autat yhtä herran heikoimmista ja taivaan portilla pyhä Pietari avaa
  sinulle ovet ja tuntee, että sinä Jaana se juuri olet ja sinä Tolperia
  tuskassa armahrit.
  JAANA (hakee haarikan astiakaapista). Jumalan viljaa tää on, ota ja
  juo!
  TOLPERI (tarttuu kiihkeästi haarikkaan ja juo pitkin siemauksin, kantaa
  astian juhlallisesti pöydälle). Ah-ha! Kiitos ja kunnia. Se kihelmöi
  kuin terva tuoreessa puussa. Se on kuin kekäle hehkuvassa ahjossa. Tuli
  ja leimaus, eikös tanssita vanhaa rehjua. Jaana, tules polkkaa!
  JAANA. Aih, aih tän syntisen mieltä!
  TOLPERI. Älä siinä aihkaile.
   (Tarttuu Jaanaan ja pyörittää väkisin.)
  JAANA (sinkoaa irti ja kiitää kuin nuoli nurkkaan, tarttuu luutaan ja
  mätkii sillä Tolperia).
  TOLPERI (kiipee muurin taakse "ritsille"). Älä hiivatissa luitani
  rusenna. Aih, voih. Annoit ensin makeaa ja sen vuoksi on nyt kärsittävä
  tää -- väkevä! (On päässyt ylös.) Tui, tui!
   (Pörröinen pää painuu laudan taakse ja pian kuuluu kuorsaus.)
  JAANA (heittää luudan merkkaan). Tää on sen vanhan rienaajan tekoja.
  (Istuu jälleen hyräilemään virttä mutisten.) Sellainhan olet aina ollut
  pojan pahuksesta saakka. Ei sinua näy maailma tassineen sen
  siivommaksi! Kuorsaa nyt siellä ritsillä!
  EMÄNTÄ (tulee ulkoa). Jaana menee nyt kattomaan niitä lehmiä sinne
  Laulumäelle, kun se Maija ja Liisa on aivan hulluna päästään. Ei niitä
  saa sinne metsään vaikka!
  AATU (tulee sisään, heittää lakkinsa pöydälle ja istuu penkille
  kumaraisena tuijottaen eteensä). Tulin sieltä juuri, en nähnyt lehmiä.
  EMÄNTÄ. Ne on sitten haettava kauempaa suolta päin. Jaana menee vaan.
  JAANA. Johan minä menen, menen kun kerkiän.
   (Ottaa nutun naulasta, hidastellen, ja pääsee lopulta lähtemään.)
  EMÄNTÄ. Kun en minä ollenkaan enää yhtään mitään ymmärrä, päässäni on
  sellainen kohina, ettei käyvässä taikinapytyssä sen pahempaa. Ja kaikki
  putoaa käsistäin. (Kauha on kimmonnut vadin laidalta lattialle.)
  Kauhatkin tanssii. Mitä se oikein tietää, mitä jo vaa! (Ottaa suolaa
  salkkarista seinältä, se kolahtaa lattialle.) Sus sentään! (Painuu
  lähimmälle tuolille.) Vie henton pois polvistain. Niin, istu siinä sinä
  ja tuijota! Mitä se siitä paranee? Käy hakemassa seppää. Eihän nyt
  ennenkää ole ihmisiä varastettu, on ne nyt sitten kuolleita taikka
  eläviä.
  AATU. Lienee jonnekin kömpinyt.
  EMÄNTÄ (kivahtaa). Kömpinyt, minne sitten kömpinyt? Kuolemaan kai.
  (Keinuttelee itseään tuskassa.) Minua vaivaista syntistä. Kaikki tämä
  rangaistus tulee minun päälleni siitä synnistä, etten nuorena
  vanhempiani totellut, vaan otin sen isäs. Ja eikös sitä vielä
  etsiskellä sinunkin päälles, kun et enää ollenkaan huoli, hurjastelet
  ja vielä tappelet. Hyi, sellainen häpeäkin. Anna lyörä ihmistä niin,
  että se siihen paikkaan jää.
  AATU. Eihän se jäänyt, kun kömpi tiehensä.
  EMÄNTÄ. Vieläkös siinä matkit. Sakkoa vielä saat juomisesta ja
  pahoinpitelemisestä. Se on sitten korea juttu. Minä olen nyt sitten
  niin masennettu, etten enää jaksa välittää mistään. Tee mitä ikinäs
  tahrot, yks' kaikki se minusta on.
  AATU. Ettäkö äiti sitten myöntyy Miinan ja minun...?
  EMÄNTÄ (tiuskaisee). Se on toinen asia. Mitäs tässä tehtäisi
  sellaisella mamsellilla! Talossa tarvitaan työihminen.
  AATU. Eilen oli se kupparius esteenä, joko se rapisi?
  EMÄNTÄ. Itte panet kaikki rapisemaan. On nyt ihminen mikä tahansa, kun
  ei se vaan ole tehnyt rikosta. Ja kukas tietää, mitä sinun osaksesi
  siinä asiassa tulee. Voi sentään, kuinka syrämein on kipeä. Menekin
  tierustamaan, missä se seppä on ja elääkö se vai joko se on tyyten
  kuollut.
  AATU. Kyllä tuo nyt jo kummittelisi, jos se kuollut olisi. Saahan sitä
  yrittää kuulustella. Kirottu juttu se vaan on, antaisin koko
  talorähjän, kun tästä kunnialla selviäisin.
  EMÄNTÄ. Kaihan sinä antaisit, vaikka vielä vanhan äitisi möisit. Saat
  myyräkin, ei minustakaan enää mihkään o'! Sellainen se on elämän
  palkka: tuskaa, vaivaa vaivankin päälle.
   (Itkee.)
  AATU. Ei äiti nyt saa niin surra. (Hypistelee lakkiaan.) Syränhän se on
  minullakin, eikä mielein ole kevyt, ahristaa tuntoain ja teirän surunne
  kirvelee mieltäin. Koetetaan kestää yhressä. Sekin Amerikka nyt saa
  olla menemättä.
  EMANTA. Siunattu lapsi, oletkos sinä tullut sen ymmärtämään? Sellaista
  se on, kun ne suuret surut ja onnettomuuret tulevat, niin ne vasta
  ihmistä opettavat. Kaikki minä teen ja kaikki syrämesi mieliteot
  nouratan, mutta älä jätä kotias -- -- jollei -- -- niin, jollei
  täyry...!
   (Itkee.)
  AATU. Minä en pakoile. Jos niin on käyräkseen, niin käyköön, menen
  sitten linnaan!
  EMÄNTÄ (parahtaa). Siunatkoon sinun puheitasi!
  AATU. Sanon vaan, että voisihan niinkin käyrä!
  EMÄNTÄ (valittaa, ollen epätoivoinen). Voi meitä, voi sinua, voi koko
  kylän pahennusta! Ja sinustako se piti lähtemän eikä kylän pahimmasta
  rentusta.
  AATU. Onko Liena käynyt täällä?
  EMÄNTÄ. Ei tänään.
  AATU. Olen ollut hakemassa sieltä kotoa enkä tavannut.
  EMÄNTÄ. Entä se Miinan asia?
  AATU. Miinan kanssa olemme puhuneet valmiiksi. Sitten kun tulen
  vankilasta, mennään yhteen.
  EMÄNTÄ. Siihen mennessä hautuu vuosia.
  AATU. Miina kyllä orottaa!
  EMÄNTÄ. Eikös Miina tiennyt äiristään?
  AATU. Ei, sanoi olleen poissa koko yön. Ja aamulla --
  EMÄNTÄ. Niin, mitä aamulla sitten?
  AATU. Aamulla me olimme kahren kesken Laulumäellä. Kävin hevosia
  katsomassa. Ajattelin vähän sitäkin, että ehkä löytäisin Kallen.
   Kolahdus kuuluu oven takaa.
  EMÄNTÄ (kiljahtaa). Huh!
  LIENA (tulee ulkoa pyhävaatteissa, musta silkki päässä). Hyvää päivää
  ja rauhallista juhannusta!
  EMÄNTÄ. Jumala antakoon.
  LIENA. Tulen vallan kolinan kanssa, oli tuolla saunassa saavi
  ravistumassa, toin sen tuohon suojaan kuumasta.
  AATU. Käykää istumaan.
  LIENA. Istuahan sitä on saanut.
   (Jännittynyt vaitiolo.)
  AATU. Mitäs muuten kuuluu?
  LIENA. Hyvää vaan. Miina vaan käski sinua tulemaan. (Kuiskaa.) Saat
  kuulla Kallesta!
  AATU (ottaa lakkinsa). Menen tästä Miinan puheille. (Katsoo äitiinsä.)
  Tulen pian takaisin. (Menee.)
  EMÄNTÄ. Tierättekös te siitä sepästä -- --?
  LIENA. Aina vähän.
  EMÄNTÄ (jännittyneenä). No, elääkö se?
  LIENA. Eläähän se herran luoma niin kauan kun elää!
  EMÄNTÄ. Ohho, kunhan eläisi sata vuotta!
  LIENA. Ei puhuta siitä...
  EMÄNTÄ. Ei, ei, ei puhuta sitten.
  LIENA. Se Kalle niin kielsi, ettei sanaakaan...
  EMÄNTÄ. Ei sanaakaan! Ohho, istun ja oikeen henkäsen. Onko se Miina
  puhunut jo?
  LIENA. Mitäs se Miina -- --?
  EMÄNTÄ. Siitä naimisesta.
  UENA. Mistä naimisesta?
  EMÄNTÄ. Aatun ja Miinan.
  LIENA (hämmästyy). Ei, eihän Miina. Onkos niillä sitten keskenään...
  EMÄNTÄ. On -- -- on!
  LIENA. Vai oikein naimisiin, kuinkas se on ymmärrettävä?
  EMÄNTÄ (häärää huoneessa). Kyllä kai se on niin ymmärrettävä, vaikka
  olen minä siitä haikeillani. Ei sitä niin vaan hepan keppaa oteta
  köyhää ihmistä talon emännäksi. Olisihan se raha ja muu tavaran lisä
  niin kovin tarpeen. Minkäs niille, minkäs niille mahrat! Tälläin vielä
  vaimo-ihminen, kun ei oo isäkään komentamassa.
  LIENA. Niin, kun ei o' isää -- -- ei isää ensinkään.
  EMÄNTÄ. Aatuahan minä tarkoitin.
  LIENA (pyörittää feukalojaan säikähtyneenä ja syyllisyyden painamana).
  Voi, voi sentään, enhän minä ole siitä tiennyt, eikä Miina ole minulle
  siitä henkeään vetänyt.
  EMÄNTÄ (painuu tuoliinsa ja itkee).
  LIENA. Olisinhan minä sen estänyt, jos olisin tieron saanut. Olisin
  pitänyt vaikka aina siellä makasiinin päällä -- en ensinkään laskenut
  tänne ihmisten pariin.
  EMÄNTÄ (nostaa päätään). Vai, eikös vaan Aatu olisi sieltäkin hakenut!
  LIENA (ihmeissään). Oliskohan se hakenut?
  EMÄNTÄ. No, semmoinen se on Aatu, ettei se jätä!
  LIENA. Eihän emäntä mahra minulle vihainen olla?
  EMÄNTÄ. Minkäs te sille teitte enempää kuin minäkään!
  LIENA. Niin, minkäs sille.
  EMÄNTÄ. Kun se Miina eres olis sellainen, että tätä talon askaretta
  osais ja jaksais, mutta kun se on tottunut sille neulomiselle ja muulle
  nypläämiselle, niin että vielä täytyy pitää kai piikaa.
  LIENA (vilkastuu kuin painon alta päästen). Eihän nyt emäntä syntiä
  puhu, vai piikaa. Se tyttö sitten osaa ja jaksaa vaikka mitä, ja se
  pitää sitte käyrä tanssin ja rallin kanssa, kun sillä on oma lystinsä
  ja tahtonsa. Ja entäs minä sitten? Mihinkäs minä nää vanhat raajani
  kiskoisin jaloittelemaan ja käsittelemään muualle kuin sitten Aholan
  maille ja tanhuville. Ja sen sitten sanon, että kyllä navetta siivona
  pysyy ja vielä minä emännänkin hoiran yhtä hyvin kuin lehmätkin!
  EMÄNTÄ. Siinä on sittenkin vielä yksi paha mutka.
  LIENA. Siinäkö piiassa?
  EMÄNTÄ. Ei, vaan se seppä!
  LIENA (salaperäisenä). Niin sekö seppä?
  EMÄNTÄ. Niin, mitenkäs -- jos se seppä...?
  LIENA. Hiss! On kielletty puhumasta.
  EMÄNTÄ. Hiss, ei puhuta -- -- onkos vaarallista?
  TOLPERI (pistää pörröisen päänsä esille muurin päältä). Morron!
   Naiset kiljahtavat.
  EMÄNTÄ. Sus siunatkoon, Tolperikos siellä...?
  TOLPERI (pää yhä näkyvissä).
   Tolperi viinalla juotettiin,
   jota kaupungista tuotettiin,
   ja sitten mä maistoin makeat maljat,
   ryyppäsin tuopista vaarinkaljat,
   tanttara, ranttara rallallaa --
   et sinä poika surra saa!
  LIENA. Voi tuon hoilaamisia.
  EMÄNTÄ. Kun ei se raukka tierä.
  LIENA (on kääntynyt akkunaan). Kattokaas, kun tulee väkeä tänne.
  Isäntiäkin, on kuin pitoväkeä. Mitähän nuo nyt...?
  EMÄNTÄ. On, on kun onkin. Voi, voi sentää, kun oikein polvistain henton
  ottaa. Kuinkahan sen sepän on oikein laita?
  LIENA. Ei kuinkaan, ei siitä pirä vaan puhua!
  EMÄNTÄ. Olen sellaisessa tuskassa, että...! Väkeä tulee sisään.
  KUOPPALA (talon isäntä, astuu sisään). Hyvää juhannusta!
  EMÄNTÄ. Jumala antakoon!
  MÄKELÄ. Mitäs taloon kuuluu?
  EMÄNTÄ. Aina vaan hiljakseen.
   (Kättelevät emäntää ja sitten istuvat.)
  KUOPPALA. Onko Seppä-Kallea täällä näkynyt?
  EMÄNTÄ (lysähtää istumaan). En, en minä ole nähnyt!
  LIENA (nykii emäntää hameesta).
  EMÄNTÄ. Siitä on kielletty puhumasta.
  LIENA. Se on niin ymmärrettävä, ettei sitä saa kylille levitellä,
  kerrankos tota nyt sattuu tappelua...
  MÄKELÄ. Kyllä niin, joo, joo, mutta aina sitä sentään kysytään miehen
  perään, kun se häviää.
  LIENA. Kysykää vaan.
  TOLPERI (muurin takaa). Morron, morron, mitäs te siitä meirän pojasta
  kysytte?
  KUOPPALA. Nouse ylös, Tolperi, nyt on tiukat paikat.
  TOLPERI. Enhää minä enää ylemmäksi tästä pääse!
  KUOPPALA. Pääsethän alas.
  TOLPERI (vääntyy alas).
  MÄKELÄ. Missä sun poikas on?
  TOLPERI. Humalassa se oli eilen. Missä se nyt on, sitä minä en tierä!
  MÄKELÄ. Jaa, se on sellainen paikka, että Seppä-Kalle on hävinnyt.
  Tässä on nyt paljon väkeä, ja kaikki on nähneet, että Kalle sai Aatulta
  eilen illalla selkäänsä. Ja sen jälkeen Kalle sitten hävisi.
  TOLPBRI. Häviäähän se, joka selkäänsä saa, ei silloin koskaan voita!
  MÄKELÄ. Ei niin ymmärrettävä, vaan niin, ettei Kallea sitten ole
  mistään löyretty!
  TOLPERI. Vai ei ole löyretty. Olettenkos hakenut saunasta? Se on
  nähkääs niin, että Kalle on aina tahtonut saunaan, kun sitä on
  rökitetty.
  LIENA. Pysykää nyt alallanne vaan. Antaa Kallen olla kallellaan. Sinne
  ei kuulumattomat saa nokkaansa pistää!
  KUOPPALA. Mutta jos lain nimessä...!
  EMÄNTÄ. Sus siunaa, lain nimessä...!
  LIENA. Jos kynnyksen yli astutte, niin varia päällenne saatte!
  KUOPPALA. Kuulkaas nyt päälle. Tässä on jotain jetkua.
  MAIJA. Seppä-Kalle ei enää ole elossa. (Itkien.) Se on ihan vissi. Minä
  näin sellaisen unen, että se tietää ihan varmasti kuolemaa. Eikä tässä
  nyt ketään muutakaan ole kuolemassa.
  LIISA. Me pelkäsimme koko yön aitassa niin kovasti. Ja kun tuuli
  kolisti ovea, niin se oli perin samanlaista kuin Kallen kolkutus. Ja
  kyllä se olikin kummitus.
  MÄKELÄ. Kuinka sitten tierätte, että Kalle on kuollut?
  LIISA. Nähtiin, kun Kalle makasi perin liikkumattomana kuin mikä lyhre
  taikka roive.
  MÄKELÄ. Niinkuin roive, pane mielees naapuri. Mitäs sitten tapahtui?
  LIISA. Pelkäsimme, että se kummittelee siellä mettässä, ja Miina
  saattoi tänne pihaan.
  MÄKELÄ. Ja sitten...?
  LIISA. Niinkö sitten? Me läksimme yliaittaan nukkumaan.
  MÄKELÄ. Eikös tapahtunut mitään muuta?
  MAIJA. Sitten pelkäsimme, että Kalle olisi tulevinaan ylös rintelin
  rappuja ja kolkuttamaan ovelle, ja Liisa jo luuli kuulleensa äänen.
  MÄKELÄ. Minkä äänen? Sano pois vaan, nyt on tärkeät paikat.
  MAIJA. Voi, voi, kaikkihan minä sanon ja sitten voin valankin tehrä sen
  päälle, kun niin vaaritaan.
  MÄKELÄ. Minkä äänen Liisa kuuli?
  LIISA. Sen saman kuin ennenkii, että "laskekaa, tytöt, sisään, on niin
  vilu ja ikävä!"
  MÄKELÄ. Koska ennen se sama ääni kuultiin?
  MAIJA. Häi joka ilta.
  TOLPERI. Kas tota pojan mönkälettä, vai siellä se piikojen aitassa
  pelmusi, kun ei kotona ollut.
  LIISA. Piiat on pinhuusissa eikä missään aitassa, eikä Seppä-Kalle
  pelmunnut, koreesti jutteli ja istui vaatekirstun päällä, hanuriakin
  meille pelasi.
  MÄKELÄ. Nyt onkii kysymys siitä, mitä sitten tapahtui, kun se ääni oli
  kuultu?
  LIISA. Sitten -- niin -- sitten minä kiljuin, että älä tule, sinähän
  olet jo kuollut ja kummittelet vaan!
  MAIJA. Sanon oikein valan päälle.
  MÄKELÄ. Kuulkaa nyt kaikki, oikein valan päälle. Jaa, jaa, se on sitten
  tiukka paikka ja vallesmannin asia, eikä se enää yksin meille kuulu.
  MAKELA. Vastasiko se?
  LIISA. Ei, ei se vastannut, ja kun katsoin seinän rakosesta, en nähnyt
  muuta kuin kaksi ihmistä saunaan päin menossa.
  MÄKELÄ. Tunsitko niitä?
  LIISA. En uskaltanut katsoa tarkkaan, kun niin pelkäsin. Sen vaan
  sanon, että Seppä-Kalle ei ole elävien joukossa. Ei elävä ihminen
  kummittele.
  MÄKELÄ. Niinkös sanot, tyttö, ettei ole elävien joukossa?
  LIISA. No, niin minä sanon ja sen sanoo Maija kanssa, etkös sanokii?
  LIENA. Voi teirän kieltänne ja mieltänne! Tää on sentään enemmän kuin
  yksi ihminen voi ymmärryksen vajavaisuureksi sanoa!
  MÄKELÄ. Mitä se Liena siinä höpisee?
  AATU (on tullut sisään). Päivää, naapurit!
  MÄKELÄ. Päivää, päivää, jokos naapuri nyt sitten on valmis lähtemään
  vallismanniin?
  LIENA (työntyy nuolena ulos tuvasta).
  AATU. Onko jo niin selvillä asiat?
  MÄKELÄ. Kahren valan päällä.
  AATU (katselee ympärilleen). No, jos niin on, mikäs siinä sitten auttaa
  muuta kuin mennä vaan.
  EMÄNTÄ. Ei sellaisten valojen päälle koskaan. Eihän siinä ollut totta
  siteeksikään.
  MÄKELÄ. Sellaista totta se nyt vaan oli, että Aatun on monet muutkin
  nähneet seppää lyövän, ja nyt ei miestä missään ole. On korjattu pois
  mettästä. Tuokaa mies tänne elävänä taikka Aatu on vietävä
  vallesmanniin! Käy kiinni, naapuri.
   (Ottavat Aatun väliinsä.)
  EMÄNTÄ. Ei tästä paikasta! (Työntää isännät syrjään.) Aatu pysyy
  kotona!
  MÄKELÄ. Ei tässä akoilla ole sananvaltaa, pois tieltä!
  LIENA (syöksyy sisään). Vai höpisen minä, vai jo vaan höpisen! Vetäkää
  nyt silmänne auki ja kattelkaa, kuka astuu ovesta sisään omilla
  jaloillaan niinkuin elävät ihmiset tekevät ja puhuu omalla suullaan
  eikä niinkuin aaveet henkien suulla.
  SEPPÄ-KALLE (seisoo avoimessa ovessa yrittäen olla reipasta vaikka
  pakostakin irvistelee tuskasta astuessaan sisään).
  LIISA (hihkaisee pelosta, kun Seppä-Kalle astuu hänen sivutseen). Uih,
  kun en saa luonnoltani olluksi pelkäämättä.
  MAIJA. Jos kuollutta koskee, niin pelko haihtuu.
   (Hypistelee sepän hihaa.)
  SEPPÄ-KALLE. Antaa sen koiruuren olla tekemättä. (Huitaisee ja
  ärähtää.) Piru vie!
  KUOPPALA. Elää kun elääkin.
  MÄKELÄ. Ja puhuu ja kävelee, etten sanoisi kiroaa!
  TOLPERI. Voi poikasein, ettäs vielä elät. Tässä on niin uskottu, ettei
  sinua enää missään ole, ei elävien eikä kuolleiren luvussa, vaan että
  sinä olisit otettu taivaaseen kuin Elias.
  MÄKELÄ. Niin on tässä ilmitullut, että Aatu on sinulle selkään antanut.
  SEPPÄ-KALLE. Voi juukeli sentään tätä meirän kylän härkämäisyyttä, vai
  selkään, että oikeinkos ne uskaltaa sanoa, että minulle selkään.
  Kuulkaa sitten, sellaista miestä ei ole eikä tule, että minulle selkään
  antaisi!
  TOINEN ISÄNTÄ. Hullukos olet, saat kipurahoja, kun päälle kannat!
  SEPPÄ-KALLE (vimmastuu). Voi ryssän ryypyt, vai kipurahoja! Tää selkä
  ei iskuista taitu, eikä nää jalat rampaannu eikä näitä käsiä sijoiltaan
  väännetä eikä tätä päätä kivikään halkaise. Tässä seison (oikaistuu ja
  voihkaisee) aih, se on sellaista leiniä. Jos joku epäilee sanojain,
  sopii koetella voimia!
  MAIJA. No varmasti se nähtiin, että nurmella makasit.
  SEPPÄ-KALLE (matkii). No, varmasti se kuultiin, että minä kummittelin
  sun aittasi ovella, höh!
  LIISA. Sinä juutaskos siellä sitten kujeilitkin?
  SEPPÄ-KALLE. Saunan erestä huutelin, kun Liena sanoi pelkäävänne.
  MAIJA. Saunassakos sinä -- -- --?
  SEPPÄ-KALLE. Liena antoi minulle hyvät löylyt ja saunotti. Voi sua onni
  ja autuus, kuinka se löyly maistui makealta ja jäseniäni kihelmöi ja
  kutitti, niin laittoi norjiksi ja kepeiksi, että lauteilta melkein
  tasakäpälää olis tulla voinut. Ja sitten se valeli vesillä
  monenlaisilla, lämpöisillä ja kylmillä ja pesi ja kaanasi, niin ettei
  miehessä veilin vähääkään enää.
  EMÄNTÄ. Liena sinut paransi!
  SEPPÄ-KALLE. Vai että paransi, mitäs terveestä parantamista, mutta
  ainahan hyvä hyvää tekee eikä lisä pahaksi ole muussa kuin
  selkäsaunassa.
  ENSIMM. KYLÄN POIKA. Siitä sinulla onkin hyvä kokemus.
  SEPPÄ-KALLE. Tuki suusi ja kysy lupaa ennenkuin mörährät! Mutta sen
  minä sanon, ettei sellaista hierojaa löyrä mistään kuin Liena on.
  LIENA. Eikä niin höyliä seppää kuin Kalle!
  MAIJA. Sitähän minä aina olen sanonut, mutta kun ei kukaan usko.
  TOLPERI. Tota noin, missä se on sinun tuleva aviosiippasi? Kaihan olet
  puhunut Lienalle suusi puhtaaksi.
  SEPPÄ-KALLE. Se on niin pimeä paikka. Jaa missä on Miina?
  AATU (vetää eteisestä Miinan sisään). Täällä on kaivattunne, ja ettei
  nyt enää mitään erhetystä sattuisi, niin ota, Miina, tämä sormus ja
  sitten se asia meirän välillämme on päätetty.
  SEPPÄ-KALLE (lysähtää istumaan penkille).
  TOLPERI (katselee paria). Minä olin eilen vähän ryypyssä, taisin kosia
  väärin. Meirän pojalle minä sinua, Miina, tarkoitin.
  KUOPPALA. Hukka homma oli Homperin kosinta!
  TOLPERI. Ei sillä väliä, kyllä se meiränkin poika muijan saa. Ja sitten
  juoraankin kihlajaiset.
  EMÄNTÄ. Juoraan ne Aatun ja Miinankin kihlajaiset. (Nostaa kaapista
  suuren oluthaarikan pöydälle.) Sopii juora vaan! (Menee nuoria
  onnittelemaan.) Isännät tekevät samoin ja viimeiseksi Liena.
  POJAT. -- Aatu -- -- Miina -- -- morsian -- -- sulhanen, hei --
  peijakas -- -- oikein, oikein hip -- hip -- hurraa!
   (Nostavat ilmaan sulhasen ja morsiamen.)
  AATU (menee Seppä-Kallea kättelemään). Sovitaan pois!
  SEPPÄ-KALLE. Korea on tyttö ja kateeksi mun käy, niin, oikein syrämeni
  on sairas eikä nyt mahlakaan makealta maistuisi, kaikki on perin
  karvasta. Tahtoisin vaan, että taas oltaisi humalassa ja ottelussa ja
  minä saisin sinulle näyttää, kuka käskee!
  AATU. Älä veikkonen, Miinahan sen asian itse päättää. (Jatkavat
  puhelua.)
   Nuoret puuhaavat piiriä.
  TOLPERI (sattuu istumaan Lienan viereen penkille). Täälläkös sinä
  takana hissuksiin, Liena. Ei sun paikkas nurkassa ole. Jo sun
  kunniankukkosi laulaa. Kattos, kuinka sormus Miinan sormessa kiiltää.
  Ja nyt ne juoraan kihlajaiset, muori! Hoi, onkos pelimannia?
  VILLE. On jo aikoja sitten ollut.
  TOLPERI. Ann' mennä sitten vanhaa Hollolanpolskaa. Liena, tule, niin
  mennää, että tallukat tassaa.
  LIENA (vastustelee ensin, mutta tanssii sitten juhlallisesti).
  TOLPERI. Kas näin sitä ennen mentiin, kun me nuoria oltiin ja Liena oli
  yhtä korea kuin Miina nyt, (Tanssivat.) Nyt on kunniantanssi tanssittu
  eikä ole väärään osuttu. Puhunhan minä oikein, eikös niin?
  ÄÄNIÄ. Hyvin puhuttu -- oikein se on -- Liena on jymyeukko -- -- hyvä
  hieroja on -- Kallen paransi kuin häkää vaan.
  SEPPÄ-KALLE. Ei Kalle ole kipeä ollutkaan, vähän kolmelossa vaan.
  VILLE. Ja syrän vioitettu, mutta koska äiti tohtoroi, minkä tytär
  haavoitti, niin eihän siinäkään ole sanomista.
  SEPPÄ-KALLE. Onkos sinulla vielä sitä kaupunkilaista?
  VILLE (kuiskaa). On vielä parhain jälellä.
   (Vie Seppä-Kallea joukon taakse. Hetken aikaa on piiri
   jo ollut tekeillä ja laulu alkaa.)
  TYTÖT (huutavat). Miina ja Aatu keskelle!
  AATU (laulaa).
   Kaksi koivua kasvoi kerran
   kahren puolen aitaa.
   Sinä toinen, minä toinen
   niistä olla taitaa.
   Heippa rallaa laulamme,
   että niistä olla taitaa!
  MIINA (laulaa).
   Juuret kaulaa toisiansa
   oksat antaa suuta.
   Sinä, minä ikuisesti
   oomme samaa puuta!
   Heippa rallaa laulamme,
   että oomme samaa puuta.
  AATU.
   Kun sä läksit maailmalle,
   suruissani itkin,
   ja kun sitten takaisin tulit,
   vangikseni kytkin.
   Heippa rallaa laulamme,
   että vangikseni kytkin.
  MIINA.
   Vaikka joku rikkahampi,
   antais satatuhat,
   sinun talos kaunihimpi
   rakkaampi kuin rahat.
   Heipparallaa laulamme,
   että rakkaampi kuin rahat!
  AATU ja MIINA.
   Oma talo, unelmamme
   kohoo korkeaksi,
   surut, ilot rinnallasi
   käyvät rakkaammaksi.
   Heipparallaa laulamme,
   että käyvät rakkaammiksi.
  Piiri hajoaa.
  TOLPERI. Toinen tahti, pelimanni, ala polkkaa:
   Seiväs pystyyn,
   seiväs pystyyn,
   seiväs, seiväs,