Juhannuksena: Kolminäytöksinen huvinäytelmä - 2

sitä Tolperilta kerjää. Itte minä nikkaroin tupani ja itte voin tehrä
kirstunikin.
TOLPERI. Hihihi, akan tekemä ruumiskirstu, koko pitäjä nauraa. Älä, älä
sinä sentään suutu. Ollaa myö ystäviä. (Lähentelee ja hyväilee.) Poika
ja Miina ja kuppari ja nikkari...!
LIENA (on siepannut kengän jalastaan). Tuoss' on kuppari, senkin
veuruleuka!
(Lyö kengällä Tolperia.)
VÄLIVERHO.


TOINEN NÄYTÖS.

Juhannusilta. Nurmikkoa järven rannalla, oikealla kuusitankoinen,
jykevä kiikku. Taustana järvi, etäällä veneitä vesillä, kokkoja kaukana
rannoilla. Kuulun väliin hanurin, väliin viulun soittoa ja laulun
hyminää.
Kylän nuorisoa kiikussa ja metsässä rannalla. Tytöt ja pojat laulavat
kiikun hiljaa liikkuessa:
(Kansanlaulu):
Kahdeksantoista vuotta kun täytin,
kukoistavalta ruusulta näytin.
Voi, kuinka iloinen olin minä silloin!
Kun tanssista tanssihin kuljin mä illoin,
kun ystävä puoleeni katsahti,
niin sydämeni lemmestä sykähti.
Mut toiseen tuo kulta mieltyikin kohta,
voi, mihin tuskaan lempi voi johtaa!
Kaksikymmentä vuotta kun täytin,
lakastuneelta ruusulta näytin.
Ystävä laulaen kihlasi toisen,
unohti valansa ensimmäisen.
On kulunut vuotta monta ja pitkää,
lempeni tuskaa ei haihduta mitkään.
Vain kerran puhkesi lempeni kukkaan,
ijäksi kukkinut onkin se hukkaan.
Sen kukan nuorena omaksi sain,
en unhota sitä mä ikänäin!
MAIJA. Käännetään lehteä. Liisa, lauletaan "Heilini":
(Kansanlaulu):
Rautikko hevonen ja malmiset rattaat,
kun asemalta ajettihin,
sun reissun reissua rallallei,
kun asemalta ajettihin.
Oli sillä ihmisen ymmärrys,
kun istui mun rinnalleni,
sun reissun reissua rallallei;
kun istui mun rinnalleni.
Eikä mun heilini vanha oo,
se on toisella kymmenellä,
sun reissun j.n.e.
Eikä mun heilini rikas oo,
se on köyhän mummon likka
j.n.e.
Eikä se käsin ompele,
vaan masiinalla se tikkaa,
sun reissun j.n.e.
Eikä mun heilini hieno oo,
se on pullo-olven juoja,
sun reissun j.n.e.
Ei soo ilon antaja,
vaan suuren surun tuoja,
sun reissun j.n.e.
Eikä mun heilini tässä kylässä
tallaa kukkasia,
sun reissun j.n.e.
Vaan se kantaa toisessa kylässä
poskia punaisia,
sun reissun j.n.e.
SEPPÄ-KALLE (kiikussa keskitangolla). Hoi, Aatu ja Miina, tulkaa
kiikkuun, täällä on tilaa!
LIISA. Antaa heirän olla rauhassa.
SEPPÄ-KALLE. Ei mitään eri seuroja. Tänne nyt vain. Ja sitten Miina saa
vuorostaan laulaa. Eikös niin?
TYTÖT. Niin, Miina laulaa.
MAIJA. Oikein Helsingin lauluja.
ÄÄNI. Miina laulaa!
AATU. Tullaan, tullaan.
(Nousee Miinan kanssa kiikkuun.)
MAIJA. Minkälainen nuotti siellä Helsingissä nyt on?
MIINA. Makasiinissa tytöt lauloivat kaikenlaista.
MAIJA. Etkö yhtään muista?
MIINA (laulaa):
Vene liitää yksinäinen
vaiheell' yön ja illan,
sinne kauas rakentaisin
sydäntemme sillan.
Auervetten ulapoilla
taivaan portti aukee,
siellä murhe, elon harhat,
sydäntuskat raukee.
(Hetken hiljaisuus.)
LIISA. Se on niin kaunis ja surullinen.
SEPPÄ-KALLE. Tuolta se tulee illan paras lysti. Hei, Jaana!
JAANA (vanha nainen tulee oikealta kantaen suurta kahvipannua ja isoa
vasua, josta purkaa vasemmalle metsikköön astioita ja nisuleipiä
j.m.s.). Tässä sitä nyt on. Onkos tulta?
VILLE. Tuolla koko rovio, vaikka ittenne keittäisitte.
JAANA. En minä mikään noita ole.
VILLE. Onkos teillä ryyppylasia?
JAANA. Vielä sun mitä. Ryypätkää pullosta.
LIISA. Nyt on Aatun vuoro laulaa, se uusi!
AATU. Mikä uusi?
LIISA. Se, kun sinä eilen illalla lauloit hevosia sukiessasi kaivolla.
AATU. En minä nyt.
LIISA. Liiri, laari, hiiren saari, peukaloisen pehkut! Ei ne sellaiset
estelyt kelpaa. Minulla on tänä iltana laulun komento ja sitä on
toteltava. Ellet sinä laula, niin minä laulan sinun viisusi, muistan
sen hyvin.
AATU. Ennen sen sitten itte laulan:
Mäen laidassa kaunis kukka
sen painoin ma povelleni.
En minä sitä muille näytä,
vaan säilytän itselleni.
Kukan lehdillä kastehelmi
kirkkaana kimaltelee,
tän pojan mielessä surut suuret
aina karvastelee.
Kun minä kauas purjehdin,
jää tänne mun kultaseni,
sitten kun ma takaisin tulen,
otan sun omakseni!
ENSIMM. KYLÄN POIKA. Selvähän se kuin peili. Mitä Miina siihen sanoo?
MIINA (laulaa):
Istun rannan kivelle ja sua ajattelen,
ikäväni ilmoitan ja hiekkaan kirjottelen:
tule kotikunnaalle ja oma mökki laita,
siinä oomme rikkaita ja onnen kuninkaita.
VILLE (touhuaa pulloineen kiven juuressa). Mitä talollinen mökillä
tekee, kun on maat ja mannut ja itte isäntämies?
LIISA. Ville, tulkaa heittämään, Seppä-Kalle on jo väsynyt.
VILLE. Ei sinne mahru. Heittäköön nyt vain Kalle!
SEPPÄ-KALLE. Suorat minulla on sääret, en minä sitä varten heittämättä
ole, minä!
TOINEN KYLÄN POIKA. Seppä se vasta on potkiva poika.
MAIJA. On tätä jo tässä kiikuttu, oikein jalat henttyy. (Huutaa.)
Jaanaa! (Kädet suun edessä torvena.) Jaanaa! Joko kahvi kiehuu?
(Laskeutuu alas kiikusta ja toiset samoin.) Mennään piiritanssia.
Kaikki mukaan! Koreet koreille ja rumat rumille. Seppä-Kalle, tulkaa
minun kanssani!
(Piiri muodostuu.)
VILLE (vetää Miinan piiriin ja pyörittää laulaen):
Näin sitä mennään pyörähytellään
ilon ja laulun kanssa vaan,
tule sinä kaunis valkea tyttö
minun kanssani tanssimaan.
(Tytöt kikattavat ja pyörittävät Villeä vuoron perään vaihtaen sanat:
kaunis, valkea tyttö = kaunis kaupunginpoika j.n.e)
SEPPÄ-KALLE (anastaa Miinan parikseen ja vie samalle kivelle istumaan,
josta Aatu juuri on noussut mennäkseen piiriin pyörimään). En minä
oikein siitä tykkää, että Aatu niin paljon seuroo Miinaa. Se on nyt
ollut sellaista pilaa Aatun puolelta, eikä suinkaan Miina sitä totena
pirä!
MIINA. Mikäs on pitäessäkin.
SEPPÄ-KALLE. Eihän Miina sentään mahra pahaa tykätä, kun tulee
sanotuksi suu puhtaaksi, ja kun vielä tässä aaton aattona tuli sen
johteen ylikin loikatuksi.
MIINA. Minkä johteen?
SEPPÄ-KALLE. Kyllähän Miina sen vissistä tietää, no, sen Aholan
johteen. Sinä päivänä, kun kupp... Se on tää mun kielein sellatiin,
että se väliin lipsahtaa, ja kun nyt aina puhutaan kupparista, niin se
menee minultakin. Eihän Miina nyt vaan tykkää pahaa?
MIINA. Mitäs siitä puhuu, antaa olla oloillaan kunkiin.
SEPPÄ-KALLE. Eiköstä niin? Ja seppä on sentään aina seppä ja vasara
aina jalompi kuin kuokka ja rauta maata mahtavampi -- niin sananlasku
sanoo. Ja minä olen kattellut nyt Miinaa jo kauan, mutta kun se -- höm
-- -- vävyksi rupeaminen -- -- Miksi hitoksi sitä siellä kaupungissa
sanotaan?
MIINA. Ketä?
SEPPÄ-KALLE. Miinan äitiä?
MIINA. Hierojaksi.
SEPPÄ-KALLE. Vai siinä kaaressa? Kysyn nyt Miinalta oikeen
totueellisesti, että eikös sitä sentään hierojan vävyksi kelpaa? Miina
on taas niin korea tyttö puolestaan, että vaikka sitten hiivatti olisi
ja itte rienaaja ja senkin seittemän kupp... hierojaa hännillä, niin
totta vieköön otan?
MIINA. Piiritanssiinko?
AATU. Mitäs Kalle täällä haastelee?
SEPPÄ-KALLE (hyvin meinaavana). Kyselen vaan, mitä sinne kaupunkiin
kuuluu. Ja mitäs sinne oikeastaan kuuluu? Kysytään se rehellisesti.
MIINA. Kivimuuria ja kirkontornia, katukiviä ja uunin piippuja, tuhmia
ja viisaita, mutta ei ketään sellaista kuin Seppä-Kalle!
SEPPÄ-KALLE. Joo, justiisa niinkuin minä meinaan.
(Ottaa Miinan käden.)
AATU. Laske irti Miinan käsi!
SEPPÄ-KALLE. Mitäs sinä, mies, räpätät?
MIINA. Älä huoli riirellä, Aatu. Seppä on hyvällä tuulella.
AATU (poistuu).
SEPPÄ-KALLE. Mitäs Miina siihen sanoo? Isä kävi aamulla kyselemässä.
MIINA. Tolperi lupasi tehrä minulle piirongin kapioiksi.
SEPPÄ-KALLE. Kuinkas muuten. Isä osaa tehrä oikein sellaisen
rokelmenttipiirongin, että sillä on maha kuin maaherralla, niin se on
sitten vasta julkinen kapine. Ja sen päälle kun panee peilin, niin
luulee olevansa kuin reivinnan kammarissa. Kelpaa siinä Minnan
peilailla, niin korea kun onkii. Ja kun minä sitten tulen pajasta ja
katton kanssa kuvaa, niin on siinä mustaa ja on siinä valkoista ja on
siinä soriaa ja koriaa vartta. Eiköstä okkii?
MIINA. No, kunhan sen sanoo!
SEPPÄ-KALLE. Ei ole hyvä tulla silloin sanomaan, että "kupparin vävy"!
Silloin saa hyvinkin kattoa, mistä ittensä löytää.
MIINA. Kukas tota Seppä-Kallelle sanoo, kun ei ole kupparin vävy.
SEPPÄ-KALLE. Ei vielä, ei vielä. Hihi, tämä vasta laatuun käy. Mutta
tahtoisin sentään saara varman vastauksen. Se Aatu on niin
tuppaavainen, niinkuin sillä olisi lupa ja mielisuosio!
MIINA. Aatulla on omat huolensa.
SEPPÄ-KALLE. Hihi, onkos saanut rukkaset?
MIINA (yrittää nousta).
SEPPÄ-KALLE (estää). Ei, ei, ei nyt saa mennä, ennenkuin Miina lupaa
tulla emännäksein.
MIINA. En ole vielä luvannut enkä vasta aio ja menen koska lystään.
SEPPÄ-KALLE. No, no, vaimoväkeä se Miinakin vaan on... vaikka koreakin
olis. Ja kyllä hameväen on toteltava.
MIINA (yrittää vapautua; kun ei onnistu, heittää päätään ja nauraa).
Vai on hameväen toteltava? Malttakaa (kuiskaa) kun he ovat menneet
kaikki kahville, tulkaa silloin saamaan vastaus. Minä istun -- --
orottakaa, kun mietin. (Takoo käsin otsaansa.) No, nyt tierän. Minä
istun selin teihin tässä kivellä, päässäni -- -- liina ja ylläni -- --
(huomaa takkinsa puun oksalla) tuo takki tuosta. Ymmärrättekös?
SEPPÄ-KALLE. Selvää kuin peili. Miina on aika viisas.
MIINA. Se nährään sitten. Ei sanaakaan kellekään!
SEPPÄ-KALLE. Luuleekos Miina minua hölmöksi?
MIINA. Kuinka niin?
SEPPÄ-KALLE. Että enkös minä ymmärtäisi tarkoitusta?
(Töykkii meinaavasti Miinan käsivartta ja katsoo
hymyillen tyttöön.)
LIISA (on järjestänyt numeroleikin. Kaikki istuvat parittain. Huudot
käyvät vikkelään ja Seppä-Kalle huutaa aina Miinan takaisin).
Seppä-Kalle on jarruna leikissä. Kiireesti tänne viereeni. Minä huuran
teitä koko illan, jos ei muu auta, ja pantit pois. Ensin lakki ja
sitten takki, ja kello ja...
SEPPÄ-KALLE. Armoa, armoa, tulenhan minä, kun jouran.
LIISA. Pantit pois.
MAIJA (huutaa). Viisi!... kuka on viisi?
AATU (puhelee Miinan kanssa). Kuka huusi?
LIISA. Pantti. (Ottaa esineen Aatulta.) Miina, huura!
MIINA. Seittemän.
SEPPÄ-KALLE (menee Miinan viereen ja näpäyttää sormea Aatun nenän
edessä).
LIISA. Huutakaa.
ENSIMM. POIKA. Kuusi!
LIISA. Pantti pois, Miina, sinä et kuullut.
(Ottaa esineen.)
SEPPÄ-KALLE. Kuusi.
(Pidättää Miinaa.)
MIINA (palaa).
ENSIMM. KYLÄN POIKA. Kokko on kohta komeimmillaan ja kahvi valmiina.
VILLE. Ja hiukan miestä vahvempaa.
JAANA (tulee vasemmalta). Se on nyt sitten juotavaa. Menkää kaikki
tyyni. Lähren tästä makuulle minä.
(Kaikki poistuvat vasemmalle.)
MIINA (vetää Jaanaa puun taakse). Älkää vielä menkö, minulla on vähän
asiaa. Tässä on teille valkoinen liina. Sen saatte ihka omaksenne,
mutta sirotaan se nyt hyvin silmille. Kas noin. Ja ottakaa tämä takki
yllenne. (On ottanut oksalta pitkän, vaalean vaippansa ja vetää sen
Jaanan ylle.) Kas noin. (Ottaa taskustaan pienen pullon.) Tässä on
hajuvettä, kaaretaan takille. Kuulkaa nyt tarkoin, mitä sanon. Kun
Seppä-Kalle tulee, niin istukaa tässä kivellä ja selin häneen ja
myöntykää, vaikka se mitä sanoisi.
JAANA. Mitäs varten tämä nyt oikein on?
MIINA. Kujeilua vaan. Narrataan pikkusen. Olettehan tekin kerran ollut
nuori.
JAANA. En minä oo koskaan ketään narrannut, muut ovat narranneet minua.
MIINA. Narratkaa sitten nyt kerran tekin. Minä autan.
JAANA. Ettäkö istun vaan ja sanon että "joo"?
MIINA. Ei, sanokaa, että niin, on se niin, oikein on. Kuinka paremmin
sopii, ymmärrättehän? Kas niin, istukaa hiljaa vaan. Minä menen.
(Vasemmalta pois. Näyttämöllä on hämärtynyt, ja kivi,
jolla Jaana istuu, on puitten varjossa.)
SEPPÄ-KALLE (vasemmalta). Miina!
JAANA. Niin!
SEPPÄ-KALLE (istuu viereen). Mitäs nyt niin selin? (Kyhnäisee
kyynärpäällään.) Käänny tänne päin.
JAANA (pysyy ennallaan). Oikeinkos?
SEPPÄ-KALLE. Vaikka niinhän Miinan sopii paremmin olla siviä neito eikä
antaa niiren rakkauren ajatusten mieltänsä tärvellä. Se on sitten niin
ihanaa, kun mieli on kirkas ja puhras kuin peili. (Istuvat hetken
vaiti). Jos nyt sentään kääntyisit. Tui, tui, eres silmäs näyttäisit.
(Yrittää kääntää hartioista.)
JAANA. Ole alallasi.
SEPPÄ-KALLE. Mitä? Eihän se ollut Miinan ääni. Etkös sinä...?
JAANA (nousee aikoen poistua).
SEPPÄ-KALLE (vetää äkisti kivelle takaisin). Ei, älä mene, älä suutu.
(Nuuskii nenällään). Sinä haiset niin hyvälle. Se on ihan kuin
kaupungissa hienot ryökinät. Se niin hemasee minua ja tekee mieleni
lauhkeaksi ja juhlalliseksi. Istu, istu nyt hiljaa, että saan puhua
sinulle. Katsos, en minä ole perin sellainen kuin näytän, en pelkkä
moukariseppä. Syrämmessäin on niin paljon ihmisen meinaamista ja
sellaista kaipaamista, ettei sitä mikään työ eikä lysti eikä meno
tyyrytä. Ja vaikka ne antais minulle kaiken maailman makeat ja rieskat,
niin en minä siitä täytetyksi tulisi. Ei, ei, ihminen ei siitä elä.
Minä kaipaan ja himoan sitä rakkauren rieskaa.
JAANA (yskäisee). Niin kai.
SEPPÄ-KALLE (laskee käsivartensa Jaanan kaulalle).
JAANA (antaa sen tapahtua, mutta pudottaa hiljalleen käden jälleen alas
sepän puhuessa).
SEPPÄ-KALLE (surumielisenä). Nyt on juhannusyö, linnut puissa hiljaa
kujertaa. Ne puhelee pesässä toisilleen, vissisti ne rakkautta tuntee.
Nyt on syrän minunkin rinnassain lauhkea niinkuin tuo rannan vesi ja
mielein niin pehmeä ja nöyrä. On niin hyvä ja autuas ollaksein, etten
kellenkään pahaa soisi. Ja kaikki se sinusta lähtee. Onhan tää minun
syrämmein uppiniskainen ja aina valmis vänkkäämään vastaan. Se on
täyteen ylpeyttä. Kun minä nyt sentään olen hyvä ja taitava seppä, niin
ettei toista minun vertaistani näillä paikoilla ole eikä tule, niin
eihän se mahra väärinkään olla, että vähän röystäilen, röystäilee ne
huonommatkin. Mutta sen sinulle sanon, Miina, että osaan minä taas
iloita ja riemuitakin paremmin kuin muut ja rakkautta kaipailla ja
sitten aviopuolisolleni uskollinen olla. Sen sinulle lupaan ja pyhän
valani kanssa pirän. Ja jos sinä aviovaimona nöyrä olet niinkuin lämmin
rasva ruuvin jenkoissa, niin en sinua kurita, niinkuin vaimoihmistä
kurittaa pitäisi, vaan hyvänä pirän!
JAANA. Niin, niin!
SEPPÄ-KALLE. Puhu sinä vaan kovemmin korealla suullasi. Sitä minä nyt
niin tahtoisin. Anna äänesi kuulua. Kun sitten pappilasta tullaan --
niin, niin -- -- sittenhän sinä puhut ja näytät silmäsi ja riemu ja
onni alkaa!
JAANA. Niin, niin!
SEPPÄ-KALLE. Ja sinä olet sitten meirän huoneissamme kuin sirkkunen
sillan päällä, viserrät ja vehnäsiä ja sokerileipiä leivot ja pakaat.
(Metsässä näkyy kyläläisiä.) Meillä on silloin juhannus ja joulu joka
päivä!
JAANA. Niin, niin!
SEPPÄ-KALLE. Huomenna, huomenna jo ajamme pappilaan. Minä tilaan kylän
parhaan hevosen ja valjastan sen itse tekemieni nappulakääsien eteen,
ja niiren vieterit on kuin hyllyvä höyhenpolster. Ja kun ne kiiltelee
ja päivänpaisteessa välkähtelee ja kylän raitilla pyöristä kivet sinkoo
ja koirat hevosen jaloissa ärhentelee ja sinun sirot silmäsi armaasti
minuun katsahtaa, niin silloin -- niin silloin -- Miina -- Miina...
minä ilosta itken.
JAANA. (nyyhkii).
SEPPÄ-KALLE. Ja rovasti astuu kuistilleen kattomaan, että kuka sieltä
niin komeasti ajaa, ja pappilan koirat ne kaikki haukkuu. Siinä se vaan
tulee Seppä-Kalle valmiina kuulutukseen.
JAANA. Minä -- -- minä en voi -- -- en, se on niin -- -- niin kaunista!
(Itkee suureen ääneen.) En voi -- -- pe-ettää ke-eetään!
VILLE (astuu esiin metsästä). Vai jo huomenna pappilaan? Onpas
Seppä-Kallella kiire! Ihkako sinä kuulutukseen aattelet?
(Kaikki ovat saapuneet takaisin.)
LIISA (tulee metsästä huomaamatta Seppä-Kallessa ja Jaanassa mitään
erikoista). Nyt on lunastettava pantit. Missä on Aatu ja Miina?
SEPPÄ-KALLE. Aatu voi olla vaikka peevelissä, kun Miina vaan on tässä!
VILLE. Älähän nyt, Kalle, et sinä ole se vakka, jolle Miina kanneksi
rupeaa.
SEPPÄ-KALLE (nauraa). Voi teirän silmiänne ja ymmärrystänne!
JAANA. Päästä pois, kun nauravat!
SEPPÄ-KALLE. Nauretaan heirän kanssaan.
(Nauraa ja pitelee Jaanaa kainalossaan.)
LIISA (on tullut lähelle ja katselee Jaanaa).
AATU (rientää vasemmalta vetääkseen Liisan pois). Ei saa olla utelias!
SEPPÄ-KALLE. No, Aatu, kuka meistä Miinan sai?
AATU. Se kai, joka tytön nai!
SEPPÄ-KALLE. Oikein sanot. Seppä tän tytön nai eikä kukaan muu.
AATU. Niin, sen tytön, joka sinulla nyt on kainalossa. Sen, sen sinä
nait ja sen sinä naira saat!
SEPPÄ-KALLE. Kattos nyt, jokosta myönnät?
AATU. Totuus aina paikkansa pitää. Eikös nyt tuota nää joka ikinen,
että seppä seisoo tuossa oma kulta kainalossa.
JAANA. En minä tässä koko yötä pilkattavana seiso. (Ottaa liinan
päästään ja takin yltään ja heittää ne maahan.) Tossa on!
SEPPA-KALLE. Jaana! Jaa-aana!
AATU (matkii). Jaa-aana!
VILLE. Kalle halasi rakkaasti Jaanaa!
ENSIMM. POIKA. Ja lupasi naira! Eiköstä luvannutkii naira?
TOINEN POIKA. Ja mennä huomenna pappilaan, sen me toristamme, totta
vieköön...!
ENSIMM. POIKA. Toristamme -- -- minä.
ÄÄNIÄ. Minä -- ja minä -- ja minä!
SEPPÄ-KALLE (vähitellen vimmastuu). Jollette nyt tuki suutanne, niin
saatte passit sinne, missä ei naira eikä mennä pappilaan. Vielä minä
olen Seppä-Kalle, ja jumalavita teitä joutumasta näihin pihteihin.
(Ojentelee käsiään, ja toiset kaikkoavat sen mukaan kauemmaksi.)
VILLE. Ryyppää, veikkonen, ja niele harmit.
SEPPÄ-KALLE. Loittone, vääräsääri mäyrä, taikka kyllä sinut nielen
harmiesi kanssa. Ei kuulu teihin meikäläisen harmit ja kun kerran
sisuni kiehuu, niin se saa kiehua ja saatte vielä nährä, mitä sekin
merkittee, kun Seppä-Kallen sisu kiehuu!
VILLE. Ryyppää ensin, eihän ilman märkyyttä kiehua voi.
SEPPÄ-KALLE (sieppaa pullon Villen kädestä ja ryyppää suusta pitkän
kulauksen ja vielä toisenkin). Häääh! Niinkuin tuli se kiertää ja palaa
minun ruumiissani. Ja niinkuin sula öljy se leviää sisuni ympärille ja
sitä lämmittää, ja niinkuin palsaami se suruani kuluttaa. Aijai, sinä,
Miina, ettäs minulle tällaisen teit. Kun et sinä, valkea tyttö, tierä,
minkä haavan itseeni minuun iskit sillä viekkaalla kielelläsi. Ja minkä
kirveleväisen polton sinä syrämeeni sytytit noilla helottavilla
silmilläsi. (Juopuu vähitellen.) Etkös sinä sitäkään ajatellut, että
nyt on suvi ja nyt on juhannusyö ja että minun syrämeni vangittu oli ja
minä puhuin siitä rakkauuresta, joka kahren syräntä lämmittää. Etkös
sinä näe, kuinka luonto rakkauressa ympärillämme kuiskailee ja
heilimöitä tahtoo, kuinka se kukkaisiaan toiseen kukkaan kurkoittaa
niinkuin janoova suutaan lähteen pintaan. Voi, sinua syrämetön tyttö,
kuinkas sinua rangaista taitaisin, koska mieleni tekee villaisella
kärellä sivellä ja pirellä. Jos minulle suuta antaisit, niin kaikki
unohtaisin, taivaan ja maan ja tän maallisen oman ittenikin. Sinä...
(On hoippunut Miinaa tavoittamaan. Viinapullo on kulkenut ahkeraan
miehestä mieheen, ja Aatukin on kallistellut toisten mukana.)
AATU (työntää Seppä-Kallen syrjään). Pois kourat!
LIISA. Älkää riitele, nyt lunastetaan pantit!
VILLE. Ja unohretaan muut harmit ja ollaan niinkuin Aaprahamin
helmassa, missä ei enää naira...
AATU. Eikä tarvitte vierä pappilaan Jaanaa! (Naurua.)
VILLE (lepytellen). Niin oikein totta, lunastetaan pantit, muuten,
Kallesta tulee vielä Aatami. Eihän sillä enää ole muuta kuin housut ja
paita.
LIISA. Kuka on ilman panttia?
VILLE. Minä olen.
LIISA. Ole sinä sitten tuomari. (Ottaa esineiden joukosta pienen piipun
ja pitää sitä korkealla.) Kenen pantti päällä palaa?
ENSIMM. POIKA. Minun.
LIISA. Herra tuomari, mitä sen pitää tehrä, joka tän pantin omistaa?
VILLE. Vetäköön hirsiä!
LIISA. Tuolla, kiikun tolpassa, verä siellä!
ENSIMM. POIKA (vetää otsaansa pitkin kiikun tolppaa ylhäältä alas päin,
niin että jyrinä kuuluu).
LIISA. Hyvin veretty, tuossa on piippusi! (Antaa piipun pojalle ja
ottaa läjästä nenäliinan.) Kenen pantti päällä palaa?
MAIJA. Minun!
LUSA. Herra tuomari, mitä pitää sen tehrä, joka tän pantin omistaa?
VILLE, Seiskoon kuin välkkyvä säilä.
MAIJA (nousee seisoalleen eristettyyn paikkaan).
Tässä seison tyttöhäilä
Niinkuin maassa seisoo säilä,
miehen kyllä kerran saan,
joka tahtoo, tulkoon ottamaan!
(Pojat syöksyvät tavoittamaan Maijaa.)
LUSA. Hiljaa. (Pitää korkealla Seppä-Kallen takkia.) Kenen pantti
päällä palaa?
HUUTOJA. Seppä-Kallen!
LIISA. Herra tuomari, mitä pitää sen tekemän, joka tämän pantin
omistaa?
VILLE. Tehköön vaikka -- laulun!
SEPPÄ-KALLE. Joo, kyllä minä laulan, niin että mäki mätkää ja korvessa
soi.
HUUTOJA. Laula, Kalle, laula!
SEPPÄ-KALLE (asettuu Aatun ja Miinan eteen kädet housuntaskuissa ja
uhittelevana). Näin se on, että:
Mitä mä tuosta hyötyisin,
jos kupparin tyttären naisin?
Kuppari joutuisi kuolemaan,
niin sarvipussin saisin.
(Hiljaisuus).
LIISA. Kenen pantti päällä palaa?
HUUTOJA. Miinan, Miinan!
TOINEN POIKA. Laula, Miina, anna takaisin sille peijakkaalle.
LIISA. Herra tuomari...
VILLE. Laulaa, laulaa!
HUUTOJA. Anna takaisin!
MIINA.
Kaikki puut on komeita
paitsi kataja ja leppä,
kaikkia poikia halata saa
paitsi suutarii ja seppää.
VILLE. Niin, Kalle, älä puusku.
SEPPÄ-KALLE. Puuskun, minkä puuskun, eikä se kehenkään kuulu, ei
mäyriin eikä sääriin käyriin, ei kuppariin eikä kupparin tyttäriin.
AATU. Älä siinä suurentele, ei ole hyvä muiren apajoilla kaloja kokea,
sen sinulle sanon vielä uurenkin kerran.
SEPPÄ-KALLE. Koskas olen kokenut?
LIISA. Kenen pantti päällä palaa?
HUUTOJA. Aatun, Aatun.
LIISA. Herra tuomari...!
VILLE. Laulakoon, sittenhän saa purkaa sisunsa siivolla tavalla.
AATU. On sitä ääntä mullai, Kalle!
Hei, hei henttua sepän teki mieli,
siksi sillä katkera on pisteliäs kieli.
Ota poika oinas ja aja pappilahan,
jos on puute orihista, katso karsinahan,
kisko sieltä kiljuva emäpossu eteen,
harjurin saat ajamaan ja ruotumuorin rekeen.
HUUTOJA. Aijaijaijai!
(Hälinää, naurua ja kohotusta.)
SEPPÄ-KALLE (heittelee miehiä). Pois nokan erestä. Aatua minä
ravistelen!
VILLE (häärää näppäränä, tarjoaa pulloa). Älkää, pojat, toisianne
pilaa. Sopikaa pois, niin käy kaikki hyvin kuin tiatterissa. Seppä on
pulska poika, ja täällä on henttuja koko sakki. Koppaa kiinni, poika,
kas noin!
(Hyökkää tyttöjoukkoon levittäen pitkät käsivartensa
ja kaapaten heitä syliinsä.)
TYTÖT (parkaisevat ja juoksevat tirskuen erilleen).
VILLE (tyrkyttää Seppä-Kallelle pulloa). Juo mies, älä jupise!
SEPPÄ-KALLE (ryyppää). Kas, Aatu, anna sinäkin suuta tälle hentulle.
Sama se on, kelpaa meille sama pullo ja sama tyttö. Häh! Sinä
maantonkija, sittiäinen!
AATU. Tuki suusi.
SEPPÄ-KALLE. Äänirahan maksan ja puhun, kun tahron, ja tänä iltana
Miinan ovea kolkutan.
AATU. Silloin minä kanssa sun päätäsi seinään jyskytän.
SEPPÄ-KALLE. Voi sinua vaivainen maanmyyrä ja itana, kun sinä nokkaasi
nostat vaikka on paino päällä. Älä sinä vikise ja väkise, kun isäs itte
sinua kurittaa ja tyyrää.
(Kumartuu äkkiä ja saa Aatun heitetyksi kumoon
nokkelalla liikkeellä.)
(Yleinen hälinä, toiset hillitsevät, toiset yllyttävät.
Kaikki pojat ovat ryypänneet. Jotkut tuovat aidanseipäitä
ja mätkivät aluksi maata ja puita ja sitten toisiaan,
kunnes sisut nousevat.)
KALLE ja AATU (painivat tasaväkisinä, kunnes Aatu saa Seppä-Kallen
allensa).
AATU. Jokos taltut, vai --?
SEPPÄ-KALLE (karkaa ylös). Tyyräätkös, vai. Tuosta, ja tuosta saat!
(Iskee nyrkillään Aatua.)
AATU. Nyt sylin täyreltä.
(Nostaa Seppä-Kallen ja paiskaa maahan.)
SEPPÄ-KALLE (nousee ja juoksee metsään).
VlLLE (hätäisesti Aatulle). Juokse pois! Kalle hakee seipään. Tulee
paha tappelu! Tuolla ne pojat jo metsässä mätkii toisiaan, senkin
riivatut!
(Pitelee Aatua, sitten poistuu.)
AATU. Pois käret, en minä kenenkään seipäitä pelkää.
(Menee sepän jäljestä metsään. Kylän tytöt ovat
poistuneet oikealle.)
MAIJA ja LIISA (keräävät kahvivehkeitä).
MAIJA. Voi, voi tätä villitystä! Kuules, kuinka ne hihkuu. Kattos,
kattos, kuinka Seppä-Kalle iskee Aatua. No, seiväs oli mätä, katkesi.
LIISA. Aijai, kuinka löi. Saipas Aatu laakin, aijai sellaisen laakin.
Eikös otakin pystyä, jo nousi ja otti miehen. Nyt, nyt, nyt Kalle
suulleen.
MAIJA. Aijaijai, älä lyö, älä lyö liikaa. Mitäs nyt tehrään, Liisa!
Voi, Liisa, jos se Aatu tappaa sen Kallen! Sus siunakkoon, kun minä
pelkään!
MIINA (on istunut kivellä ja itkenyt koko ajan). Näettekö Aatun?
LIISA. En, nyt ne juoksevat pois. Nyt ei näy enää. Voi, voi sentään.
(Pidättää Maijaa.) Ei, älä mene, minä niin pelkään!
MAIJA (menee metsään).
LIISA. Tää on kaikki sun syytäs, Miina, ärsytit ne pojat, mokoma. Sen
siitä vielä saat, toisen lautoihin, toisen rautoihin, senkin kuippana!
MIINA. Voi, luuletko --? Syrämeni vallan pakahtuu. Liisa, rakas Liisa,
voi meitä! Eikö ketään tule tänne, ei ketään.
(Tähystää joka puolelle juosten edestakaisin.)
MAIJA (tulee vasemmalta.)
LIISA ja MIINA. Näitkös, kuulitkos? Missä he ovat?
MAIJA (vilkuu ympärilleen). Hiljaa, seppä ei liikahtanutkaan, vaikka
minä nyin ja huusin ja itkin. Voi, voi!
MIINA. Aatu, missä on Aatu?
MAIJA. Vai vielä kysyt? Seppä-Kalle on viaton, tuli, mitä tuli. Totta
se aina puhui ja hyvä se oli työtä tekemään, vaikka sen itte sanoi. Tää
maailma on niin häijy, ettei se kärsi totuutta eikä rehellisyyttä eikä
Seppä-Kalleakaan se kärsinyt. Sinun syysi se on, Miina, että Kalle nyt
on kylmänä. Sinä nyt tulet vastaamaan ja Aatu, ettäs sen tierät. Ja sen
me toristamme kaikki.
LIISA. On se sillä tavalla, sen me toristamme vaikka tuomarin eressä.
Se oli sentään hyväkii se Kalle, vaikka se oli väliin kinkkamainen.
MAIJA. Ja tänne sen piti mettään kuolla ja nyt olla vainaa. Tästä pitää
joka ilta hakea lehmiä. Jos se vainaa kummittelee ja kummitteleehan se!
Yhyy, yhyy! (Itkee.)
LIISA. Miksei se Kalle kummittelisi, kummittelee ne muutkin.?
(Kaikki itkevät.)
LIENA (tulee oikealta). Mitä te oikein kohisette täällä? Jaana tuli
taanoin meille ja puhui niin hulluja, että piti tulla kattomaan teitä.
LIISA (nyyhkien). Seppä-Kalle o-on, ku-kuollut!
LIENA. Älä nyt -- -- jokohan -- ei -- -- en minä usko. Missä sitten?
MAIJA. Makaa tuolla mettässä.
LIENA (Miinalle). Mene kotiin ja heti paikalla. Täällä ei ole sinun
paikkas!
MAIJA. Minä niin pelkään, Miina, älä jätä, en uskalla yksin olla enkä
mennä.
LIISA (Lienalle). Ettekö te pelkää kuolleita?
LIENA. Mää siitä nyt kuolleinesi!
LIISA. Mettässä on niin hämärää, ja joka puun takaa kurkkaa ihka
justiisa kuin sen vainaan pää! (On tarrautunut Lienaan.)
LIENA (ravistaa Liisan irti itsestään). No, on tota hulluutta monta
lajia. Miina, mene nyt ja vie tuo Liisa-höntti mukanasi Aholan pihaan.
LIISA, MAIJA ja MIINA menevät.