Juhannuksena: Kolminäytöksinen huvinäytelmä - 1

JUHANNUKSENA
Kolminäytöksinen huvinäytelmä
Kirj.
SELMA ANTTILA


Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1920.


HENKILÖT:
AHOLAN EMÄNTÄ.
AATU, hänen poikansa.
KUPPAR-LIENA.
MIINA, hänen tyttärensä.
TOLPERI.
SEPPÄ-KALLE, hänen poikansa.
VILLE.
JAANA, ruotimuori.
MAIJA | Aholan palvelijoita.
LIISA |
KUOPPALA | kylän isäntiä.
MÄKELÄ |
Kylän poikia ja tyttöjä, pelimannit ja kaikenlaista kansaa.
Tapahtuu Hämeessä juhannuksen aatonaattona, juhannusiltana ja
juhannuspäivänä.


ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

(Tavallinen hämäläistupa, ovi ulos taustassa, pitkä pöytä ja penkit
oikealla, vasemmalla nurkassa hella ja leivinuuni ja uunin päällä,
katonrajassa "ritsi", jonne johtaa lattiasta pykälät, sekä etualalla
leveä, puinen sänky. Taustassa vasemmalla oviseinällä kaikenlaisia
talous- ja keittoesineitä, oikealla hyllykaappi -- j.n.e. Sivuseinällä
ovi kamariin.)
AATU (nuori mies, jäntterä ja vaaleaverinen, istuu sängyn laidalla
jalat riipuksissa poltellen paperossia).
EMÄNTÄ (vanhanpuoleinen, pyylevä ja levollinen, ottaa leipiä uunista ja
hoitelee kahvipannua tulella, jauhaa kahvia y.m).
LIENA (laiha ja kuivettunut, pirteä eukko tulee ulkoa kaksipuolinen
pussi olallaan, laskee sen ovensuuhun ja käy kättelemään emäntää ja
Aatua). Terveiset!
EMÄNTÄ. Kiitokset, jokos nyt tullaan järkenään kotiin vai vaan käymään?
LIENA. No järkenään.
AATU. Olettenkii ollut koko talven.
LIENA. Häi, kokonaisen vuoren olen ollut yht'kyytiä saunan päällä.
AATU (nauraen). Vai saunan päällä. Ei siellä mahtanut talvella kylliksi
kuumaa saara.
LIENA. Vai ei kuumaa, siellä sitä vasta kaupunnin saunassa on kuumaa,
niin että silmissä säkenöi, ymmärtää sen -- -- masiinat!
AATU. Kuinkas Miina siellä jaksaa?
LIENA. Miinako? Kiitos, kun kysyy, mikäs olis jaksaiss'. Miina on
neulomamakasiinin päällä.
AATU. Vai makasiinin päällä!
LIENA. Kuinkas se mökkipahanen lie myörännyt?
EMÄNTÄ. Mikäs pahanen se on ja mikäs sen on myörätessä.
LIENA. Niin, hyvähän se on tölli tällaiselle kuivettuneelle kupparille.
AATU. Kuiva se lujana pysyy, tiivis se on liitteistään mökki niinkuin
Lienakii.
LIENA. Niin, eihän ehjä vuora. Ja ainahan minä sitä kengittelen. Ja
ittehän minä sen paraasta päästä teinkin.
EMÄNTÄ. Niin, kyllähän siitä on puhuttu ja Liena on osannut ja
jaksanut, mitä vaan itte on tahtonut. Ukkovainaa se aina jutteli,
kuinka Liena Tolperin kanssa nurkkaa veisti.
LIENA. Tolperi (venyttää nimeä halveksivasti). Senkin halkonikkari!
Käteen lohkesi akkunainvälinen nurkka, ja sitäkös se käänteli ja
katteli ja sanoi, että hyvä olis piippukaappi, kun vaan olis piippuja.
Senkin Tolperi!
AATU. Mies on sentään aina mies, ja niin se on Tolperikin.
LIENA. Onhan sillä miehen housut. Mutta housuissa sitä minäkin silloin
kävin ja ajoin itte hirret mettästä.
EMÄNTÄ. Liena taisi sentään olla hyvin korea tyttö nuorena.
LIENA. Jo tota kai olin. Herratkin kääntyivät kirkkomäellä kattomaan.
Sehän sen teki. Minun leipäni kääntyivät nurin uunissa, luulin
kelpaavani vaimoksi ja jäinkin vain hentuksi. Tyttöni syntyi vihkimättä
niinkuin sen ittekukin tässä kylässä tietää. Enkä minä sitten siitä
mokomasta miehen käyssänästä piitannutkaan, nurkkasihteeri,
käräjänkävijä, kaappijuoppo rontti -- heitin! Sain sen Kuivalan kallion
mökinpaikaksi. Olihan se vähän vaikeata pystyttää seivästä kovaan
kallioon. Mutta kun nyt kerran oli mäki, niin piti sitten rakentaa
myöskin mökki. Ja minä sanoin, että seiväs pystyyn! niin totta kai sen
piti seistä. Ja nyt se seisoo!
EMÄNTÄ. Seisoohan se.
LIENA. Enkä ole kerjännyt.
EMÄNTÄ. Vai kerjännyt, kun on monta auttanut.
LIENA. Honkkaan kylläkin kuin naarassusi, mutta sitten se on kanssa
tytär kuin herrasmamselli ja nokkansa se saa nostaa pystyyn eikä
tarvitte alas painaa.
AATU. Kukahan sen pystyisi Miinan nokan alas painamaan.
LIENA. Niin, ja kun sitä lasta kattelee, niin oikein syrämelle hyvää
tekee.
AATU. Kuinkas te oikein tähän hierojan virkaan rupesitte?
LIENA. Eihän sitä sellaiseen rupea, siihin hieraantuu ittellään.
Päivätyöt pelloilla kävivät raskaiksi, ja kun sitten kuppuutin
rasittunutta verta pois ruumiistain ja kylän vanha kuppari antoi hyviä
neuvoja ja kauppasi kirvestä ja sarviaan, niin aattelin, että kun
ihmisellä on hyvä tahto, niin eläähän sitä ja vaikka kuppaa, ellei
muuta jaksa.
EMÄNTÄ. Mikäs häpeä tää olisi, työ kuin työ.
LIENA. Niin, en minä häikäilekään. Kuppari taikka kappari, leipä se on
valkea silläi. Ensinhän minä vain kuin salavihkaa, mutta kun usein
haettiin ja hyväksi kehuttiin, niin olen ollut ja saanut kupparin nimen
niinkuin virankii.
EMÄNTÄ. Ja tekemistä sit' on siinäkii.
LIENA. Onhan sit'.
EMÄNTÄ. Arvaahan sen, että se oman tuvan lämpimyys on maittavampaa kuin
makein mallassaunan löyly ja oma sikurikahvikin parempaa kun kylällä
juotava pelkkä kahvi, mutta eläminenhän sit' on kullai.
LIENA. Emäntä sen niin oikein puhuu. Ja se oma tupa se on sentään
turva, ja usein huokaan Herran puoleen, että suojeliis ja varjeliis.
Sinnehän ne saa kantaa kaikki surut ja ilot. Siinä se on Miinakii
kasvanut. Enkä minä ole sitä lasta ikänäin olemattomaksi toivonut. Sen
vaan olen päättänyt, ettei Miina saa mennä vieraan orjaksi.
AATU. Ei tarvittekaan.
LIENA. Ei niin kauan kun minä elän ja olen terve ja on käret millä
hieron ja huulet jälellä millä kuppaan. Se minua sentään pistättää, kun
sanovat "kupparin Miinaksi". Saisivat sanoa Kuivalan Miinaksi, kun
kerran sellainen nimi on.
EMÄNTÄ. Se on sellainen tapa.
LIENA. On mäenkin ristineet "kupparinmäeksi", koppaparin, kapparin ja
joskus vielä Kinttulan kupparin. Kyllä minä niille vielä näytän, että
jaksetaan sitä Kinttulan kupparin mäellä ehkä paremminkin elää kuin
heirän vehnäpelloillaan.
EMÄNTÄ. Miinasta tulee vissiin oikein hieno neuloja.
LIENA. Häi, niin se on meinattu, sinne jäi suuren neulomamakasiinin
päälle.
AATU. Jopa taas, vai Miinakin ihan makasiinin päälle! Entäs se Paavolan
Ville?
LIENA. Villekö? No, kävihän se joskus Miinan kanssa Korkeasaaressa, kun
siellä on sellattiisia petoja.
AATU. Niin kuuluu olevan. Mitäs se Ville siellä hommaa?
LIENA. Se on jauhomakasiinin päällä.
AATU. Peijakas, se vääräsääri, vai siellä se vääntelee jauhomattoja ja
vehnäsäkkejä!
LIENA. Siellähän se vääntelee ja rikastuu.
AATU. Eikös Lienakin kolikoita hierojana ja tohtoroimisella kerännyt?
LIENA (myhäilee). Kun se Aatu puhuttelee aina niin koreesti. Vaikka
kyllähän ne siellä kaupunnissa tohtuorittareksikin sanoivat ja
paaterskaksi, kun oikein hienoja herroja kylvötin. Täällä maalla ei
niin okaan väliä, vaikka ne siellä saunan päällä ollessain...
AATU. Niin siellä saunan päällä onkin ihmiset vain niitä parempia
ihmisiä.
LIENA. Tietäähän sen, kun maksoi oikein markan piletti. Hyvä siell' ol'
ollaksein. Kun vietiin väliin kotiinkin hieromaan ja pirettiin niin
hyvänä, että toi kaikki. Olin kerrankii yhren rohvessyörin tykönä. Ja
sielläkös sitten piti olla koreeta. Kun oli peilin lasikii niin korkea
kuin tuo seinä. Ja sitten siell' ol' sellattiisia ihmisen kokoisia ja
haahmoisia. Näkihän sen, että ne olivat kivestä, mutta niiren pit'
sitten oleman justiisa niinkuin ihminen.
AATU. Ne olivat kuvapatsaita.
LIENA. Niin, arvasin sen minäkin, että ne nyt oli niinkuin sanassakin
sanotaan, epäjumalan kuvien tapaisia, mutta se toinen ol' likkaihmiin
ja toinen ol' se rohvessyöri itte, niin minä kysyin siltä
rohvessyöriltä, että oliko se hänen tyttärees, mutta siihen nauroi ja
sanoi sen olevan -- Aino. Mikä Aino se sellain sitte mahtoi olla, kun
ihka alastomana oli antanut ittesä kuvata. Mutta kun sitä siinä
kattelin, niin oikein tek syrämestäin pahaa. Eihän se raukka voinut
kättään liikuttaa, siinä vaan seisoi ja katteli käsi ottalla.
Ihminenhän se oli, oikea ihminen, mutta henki oli poissa. Sitä ei
sentään ihminen voi antaa!
EMÄNTÄ. Eikä sielua.
LIENA (nuuskaa salavihkaa).
AATU. Onhan Liena nuuskaamaankin oppinut.
LIENA. No, häi, on. (Vetää rasian esiin.) Jokos Aatu sen nyt näki.
Mitäs siitä sitten piilottaa. Niin nähkääs, kun siellä rohvessyörillä
olin, niin se antoi minulle sellatiisen pullon ja sanoi siinä olevan
ootiklonkia. Sitä kun pikkasen panee nuuskan sekaan, niin sen pitää
sitten vasta haiseman hyvältä. Haista sinäkin, Aatu!
AATU (ottaa hyppysin ja pistää nenäänsä). Mainiota, -- --
hat' -- sii -- ootiklonkia!
EMÄNTÄ. Milloinkas se Miina sieltä -- --?
LIENA. Makasiininko päältä?
AATU (nauraa). Niin, koskas se tyttö sieltä alas rapuaa?
LIENA. Aina sinä Aatu niitä lumppiasi vetelet, ravutakos tarvittee,
suorat, selvät raput tulla. Ai, jai, sitä koreutta ja komeutta.
Neulojien päätkin ol' sitten leviät kuin heinäkuorma ja hameet taas
sellattiiset suikaleet. Miina ei sellaisiin saa ruveta.
AATU. No, Miina kai on jo tulossa? (Kääntyy pois punastellen.)
LIENA. Kaihan nyt juhannuksena tulee. Rupesi jo saamaan palkkaa ja
kotona vielä viraaplaa.
AATU. Mitäs se on se viraaplaaminen?
LIENA. Sitä se Helsingin puolen puhetta vaan on. (Ovat juoneet kahvia
kukin omalla puolellaan huoneessa. Leena vie kuppia pöydälle.)
Kiitoksia, se oli niin hyvää kahvia, että oikein vattassain kävelee ja
pitkin ruumistain kulkee.
EMÄNTÄ (on käväissyt noutamassa Lienan pussiin tavaraa ja pistellyt ne
sinne). Taas alkuun pääsette, laitoin vähäsen pussiin.
LIENA (nostaa olalleen ja avaa oven).
SEPPÄ-KALLE (nuori, roteva mies tulee portaalla vastaan). Ennen virstan
väärään, en mä kupparin vastaan. (Hyppää portailta johteen yli pihaan
ja ilmestyy avoimeen akkunaan.)
LIENA (akkunan edessä). Voi, hylky sinuas, olisit eres sääres
taittanut, niin kyllä oppisit kupparia kunnioittamaan, senkin
viirunaama!
SEPPÄ-KALLE (yhä akkunassa ryntäillään). Ei siihen katkismuksessakaan
käsketä. Sanotaan vain: seppäs, pappis, paimenes pirä kunniassa.
Kupparista ei puhuta.
LIENA. Mene sinä katkismuksinesi ja leivo rautaa. Kuivukoon sormesi
moukarin varressa ja tuoreutesi ahjon ääressä. Painele palkeitasi vielä
kymmenen vuotta, silloin tulet Kuivalan kupparia hakemaan, senkin
nokinaama, raurankuonan kaivaja, viilapenkin vinguttaja, sahan
poruttajahylky! Voi, voi, kun pitää vanhan sielunsa saastuttaman
pahoilla sanoilla tuommoisen Luojan luoman tähren. Eihän nyt, ei, jo
vaa, pitää mennäksein. Tuolta jo vilkuttaa oman tuvan nurkka. (Niiaa
syvään.) Kristukselle kiitos olkoon, kun on tulelta säilyttänyt.
Hyvästi, hyvästi. (Poistuu, puhuu mennessään.) Ei ole myrsky kattoa
repinyt, ei pahat ihmiset akkunoita kivittäneet, ei, ei!
SEPPÄ-KALLE. Nythän se tie on jälleen vapaa. (Poistuu akkunasta ja
tulee sisään ovesta.) Hyvää päivää taloon!
AATU. Päivää, käy peremmälle.
SEPPÄ-KALLE. Se hiivatin akka saa aina kieleni villiintymään. Se on
ihan kuin noiruttua.
EMÄNTÄ. Te nuoret tuppaatte olemaan vähä niinkuin ylenannettuja.
(Poistuu tuvasta vieden ulos uuniluutaa ja luutimisvettä.)
SEPPÄ-KALLE. Tota noin, poika, onkos yhtään tietoa, mistä sitä
juhannusviinaa nyt saisi?
AATU. En ole pitänyt väliä viinoilla.
SEPPÄ- KALLE. Häh, etteikö viinaa ollenkaan?
AATU. En minä välitä.
SEPPÄ-KALLE. Muistatkos jouluna? Kun oikein vesi suuhun herahtaa
ajatellessa niitä ryyppyjä. Eikä sitten ole saatu kunnon naukkua.
Vissisti minä hankin!
LIISA ja MAIJA (tulevat ulkoa, työasussa).
SEPPÄ-KALLE. No piikapikkaraiset, eikös tekis mieli tanssia?
LIISA. Piiat on pinhuusissa.
MAIJA. Ennättää se mustanmiehen kieli kilkattaa ja kalkattaa kuin
vasara alasimella, mutta ei se meistä pehmeää tee.
SEPPÄ-KALLE (yrittää ottaa kiinni). Jos ensin hiukan lämmittäisi!
LIISA (hotaisee maitosangolla). Pysykää loitolla ja kynnet poikki!
(Tytöt kaatavat kahvia pannusta itselleen ja juovat hörppien
teevadilta.)
SEPPÄ-KALLE (istuu tuolille selin tyttöihin). Eikös nyt kuitenkin
piretä oikein juhannuskemut täällä teillä, tanssit?
AATU. Onhan tässä tilaa mäellä.
SEPPÄ-KALLE. Eikös tuvassa?
AATU. Miksikäs ei, kun siivolla ollaan.
SEPPÄ-KALLE (äkeissään). Kukas tässä rähjäisi! En minä kenenkään tupia
mustaa, noet ne pysyy pajassani.
LIISA. Ettehän työ mustaa, mutta kun tappelette!
SEPPÄ-KALLE (matkii tyttöä). Vai myökös tapellaan. Sanos, sanos vielä
kerran että myö tapellaan! Häh, vai...
(Kulkee uhitellen tytön nenän edessä kädet selän takana.)
LIISA (astuu takaperoa samaten kädet selän takana hiukan etukumarassa).
Mässäätte, hihkutte, torailette ja puukolla uhittelette, kerskutte,
ettei ole sellaista seppää tässä pitäjässä, ei toisessa eikä koko
Suomen maassa!
SEPPÄ-KALLE. Vai vielä kerskunkin!
MAIJA (juoksee syrjästä ja iskee heidän naamansa yhteen).
SEPPÄ-KALLE (saa kiinni Maijan). Näin harakoita kuritetaan.
LIISA (raapaisee tulta tikkuun ja pistää Seppä-Kallen nenän eteen). Ja
näin seppiä tyyrätään.
(Tytöt juoksevat ulos.)
AATU (nauraa). Polttikos partasi? Voi mies poloinen, aina sinä
alakynteen, vaikka oletkin kylän vahvin mies.
SEPPÄ-KALLE. Häh, alakynteen, jos näyttäisinkin toret, niin...
(Huitaisee kädellään.)
AATU. Mitkä toret?
SEPPÄ-KALLE. Näiren nyrkkien, niin ei muuta kuin kerran vingahtaisi ja
sitten selälleen kiepahtaisi.
AATU. Ja sinä löytäisit itsesi jalka- ja käsirauroista.
SEPPÄ-KALLE. Häh, mistä arvasit ajatukseni? Aina kun oikein tahtoisin
tapella, niin ne raurat kilahtelevat korvissani ja välähtelevät
silmissäni, eikä se lysti enää maita.
AATU. Sinun pitäisi kerran saara oikein hyvällä lailla selkääsi.
SEPPÄ-KALLE. Häh, minäkö selkääni? Jo sinä poikanen jotakin juttelet!
Ei ole sitä miestä tässä pitäjässä eikä vielä toisessakaan, joka
Seppä-Kallen eteensä kontilleen vetäisi. Hehei! Eikä sitä tyttöä, joka
ei hepan keppaa vaimokseni tulisi, kun vaan naisin.
AATU. Mikset sitten nai? Johan sinulla on asumuskin kunnossa.
SEPPÄ-KALLE. En ole nähnyt oikein koreata. Sellainen se olla pitää,
että kaikki katsomaan kääntyy ja ympärillä kuhina käy.
AATU. Älä veikkonen, tulee pian toinen ja iskee sarvet päähäsi.
SEPPÄ-KALLE. Kyllä minä ne sarvetan!
TOLPERI (tulee ulkoa, vanha mies). Päivää.
AATU. Päivää, käykää peremmälle!
TOLPERI (nuuskii ilmaa). Täällä -- -- ha-haisee -- -- ma-maltaille.
Tekeekee -- keekös emäntä olutta?
AATU. Mitä lie uunissa ollut kaljan imellystä.
TOLPERI. Älä nyt, poikasein, ei minua jutkuteta. Koko piha lemuaa
vierteelle. Juhannus tästä tulee, oikea juhannus, sanon minä, oikea
olutjuhannus! Hehe, poika, käy pajaan, siell' on hevoset kengittämistä
vailla ja miestä ku salkoa pajamäki täynnä.
SEPPÄ-KALLE. Vastakos nyt juhlan aaton aattona tullaan, senkin
peijakkaan jahrut! (Menee äkäisesti.)
TOLPERI. Hihihi. Se poika on muijan kipee. Hehe. Mikäs on ollessa, kun
on sänky kuin laiva ja tupa ja sali ja kamari ja porstupa ja lehmän ja
lampaan ja sian ja kanoja ja vaikka mitä se poika voi ostaa.
EMÄNTÄ (tulee väännellen saavia, jossa on tappi uurteessa). Tules,
Aatu!
(Aatu nostaa saavin hänen kanssaan renkun päälle,
työntää toisen astian uurteen kohdalle.)
TOLPERI (suutaan maiskutellen kiertelee saavia). Voi sua, kultaisen
nesteen kuori ja lähre, sinusta saavirehju sitä valuu elämän vettä.
Tappi auki ja vettä päälle.
(Puuhailee emännän kanssa saavin sijoittamisessa.)
VILLE (nuori mies juhlapuvussa, väärät sääret, herraskainen,
huomattavasti kohtelias). Hyvää päivää, terveisiä pääkaupungista.
(Kättelee kaikkia huoneessa olevia lakki kädessä, pyyhkii hikeä
otsaltaan.) Tulipas hiki vaikka hevosella tultiin.
TOLPERI. Niin kai, niin kai.
AATU. Kenen kanssa tulit?
VILLE. Miinan kanssa otettiin kyytimies asemalta.
AATU. Vai niin vai jo Miina tuli.
VILLE. Mikäs on tullessa kun tuodaan. Vähän se intteli, ettei riittäisi
hevosiin ja juniin, mutta pitihän minun kuitenkin ottaa koni ja
sellainen korea tyttö kuin Miina vain keventää kuormaa, sanoin minä. Ja
niin sitä tultiin. Vaikea sinne Kuivalan mäenlaitaan oli ajaa, kun ei
ole mitään ratastietä, mutta hyvä tahto ja iloinen mieli vie vaikka
vuorten poikki.
TOLPERI (kiertelee Villeä ja katselee). Aijai kun sinusta on tullut
viini mies kaupungissa. Kun olit sellatiinkii räkänokka ja rähjänuttu
mennessäs ja nyt niinkuin herra vaan. Sääret sentään on entisellään.
VILLE (vetää taskustaan pullon ja antaa sen salavihkaa Aatulle). Tässä
on viiniä tuliaisiksi.
LIISA ja MAIJA (tulevat kantaen vesisaavia). Nyt Tolperi saa miniän.
TOLPERI. No, jokos? Taivaastakos se nyt putos?
LIISA. Seppä-Kalle jäi kattelemaan kuin ukkosen lyömänä, kun Ville ja
Miina ajoivat Kinttulan kupparille, ja sanonut se on, että sellainen
hänen henttunsa olla pitää, niin että kyllä se nyt veti, ja Tolperille
tulee rieskan ja vierteen päivät.
TOLPERI (mutisee). Kinttulan kupparin tytär, mänkää saunaan!
AATU. Sinulla, Ville, taitaa olla aikaa käyrä kuulemassa tulisiko se
Nauriilan soittaja tänne juhannusiltana, niin pääsisimme pyörähtelemään
täällä.
VILLE. Männään, männään.
EMÄNTÄ (Liisalle). Käy sinä Miinaa tänne pyytämään. Olen niin röijyn
tarpeessa, ettei ole päälle pantavaa. Neuloisi vielä juhannukseksi.
LIISA. Nytkö heti? (Ovessa poistuessaan.)
EMÄNTÄ. Niin, että ehtii, tulisi kohta kun sopii.
(Menee ulos Maijan kanssa.)
TOLPERI. Vai kupparin tyttären ne naittaisi nikkarin pojalle ja kylän
pulskalle sepälle. Ei se käy, niin kauan kun Tolper ukko elää. Talon
tytär se olla pitää ja hyvä, tän miehen miniä!
VILLE. Mitä Tolperi hourii. Meinaako ukko vielä kosia?
TOLPERI. Niin -- ettäkö ittelleni? No, olkoon männeeksi. Minulle se
Miina kyllä sopisi.
AATU. Eihän Tolperi vielä niin vanhakaan.
MIINA (tulee ulkoa vaaleanpunaisissa, somasti ja vaatimattomasti
puettu). Hyvää päivää, terveisiä kaupungista. (Kättelee Tolperia ja
Aatua.)
TOLPERI (katselee ja kiertelee). Aijai, jokos nyt tul' korea kylään?
Silmät jää, jää ne, ja kattomaan kääntyy, kun tiellä vastaan sattuu ja
kuiskina kuuluu. Sen se poika on sanonut naivansa, sellaisen tytön.
(Poistuu hiljalleen.) Jo tais tulla loukku ja poikuuren loppu sille
veijarille.
VILLE (sammaltaa hiukan, heiluttaa sormeaan Miinalle). Voi, sinua ihana
impi, minkä mullistuksen täällä toimitat. Uljas seppä on voitettu ja
syrän haavoitettu. Siellä hän nyt pajassansa huokailee ja häitä
meinailee. Ja täällä sinä hymyilet Aatulle ja punastelet ja itteesi
ihastutat. Aij aijai.
AATU (kääntää Villen ympäri hartioista työntäen hiljalleen ovea kohti).
Kas noin, täyskäännös oveen päin. Äläkä palaa, ennenkuin on
viulunvinguttaja mukanasi. Parempi vielä, jos on kaksi, hanuri ja
viulu, koko soittokunta.
VILLE (Miinalle). Aij aij ai! (Poistuu.)
AATU. Miina!
MIINA. Se on nimeni.
AATU. Vieläkö sinä muistat?
MIINA. En minä muista mitään.
AATU. Sanonkoma sitten uurestaan?
MIINA. Mikäs estää?
AATU. Tänään on kaunis ilma.
MIINA (kääntyy selin). Ja juhannuksen aaton aatto.
AATU. Katsos varista tuolla airalla!
MIINA (heiluttaa sormellaan). Saitkos kiikkiin?
AATU (ottaa jotakin taskustaan). Arvaas mitä tässä on?
(Pitää sormien välissä korkealla.)
MIINA. Sormushan se on.
AATU. Arvaa kelle!
MIINA. Sormia on maailmassa liian paljon, en voi.
AATU. Kas, kun oletkin olevinasi.
MIINA. Pitäisikös lentää kaulaasi?
AATU. Mieles tekee kuitenkin.
MIINA. Koskas ennen?
AATU. Älä ole paha. Sano, että ymmärrät, enkä muuta pyyräkään. Mutta
illalla tulen vanhaan paikkaan.
MIINA. Olin silloin ennen kaupunkiin menoa niin lapsekas, ei sinun
tarvitse pitää lupaustasi. Ole aivan kuin ei koskaan olisi mitään ollut
välillämme.
AATU (levottomana). Mitä se tietää, enkö enää kelpaisi...?
MIINA. Sinä olet talollinen. Etkös ymmärrä. Äitisi...
AATU. Mitä äiristä?
MIINA. Tulee sisään.
AATU. Puhunko äirille?
MIINA. Älä kysy. En minä tierä.
AATU. Sitten tierän minä.
MIINA. Äitisi ei nyt kuitenkaan anna myöten.
AATU. On antaminen. Oletko sinä itte tuon hameen tehnyt?
MIINA. Parina iltana "viraaplasin".
AATU. Sitäkös se viraaplaaminen olikin, äitisi siitä puhui ja minä jo
luulin, että se oli jotakin huvittelemista. (Hypistelee hihaa.) Aijai
kuinka se on sileää ja soreaa.
(Syleilee äkkiä ja suutelee Miinaa.)
MIINA. Senkin viekastelija!
(Rimpuilee irti, mutta kun ei pääse, taipuu istumaan polvelle.)
AATU. Ja nyt minä otan ohjakset omiin käsiini, etkä sinä enää mene
kaupunkiin etkä sen taakse. Aholan emäntä sinusta tulee.
MIINA (vakavana). Syrämeni lyö ja minua niin ahristaa. Sinä saat paljon
harmia minun vuokseni. Tahtoisin olla rikas ja ylhäinen ja olla sinun
vertaisesi ihan kaikessa. Kun ne aina pilkkaavat äitini ammattia.
AATU. Anna pilkata.
MIINA. Jos sinä sitten kyllästyt sellaisiin puheisiin, että kupparin
tyttären nai.
AATU. Rakastatko sinä minua?
MIINA. Rakastan minä sinua, tiedäthän sen, mutta sen vuoksi en
soisikaan sinulle surua ja harmia. Ja kun se sitten vielä tulee ihka
minun tähteni, niin ymmärräthän, että syrämeni on ihan kipeä. Sinun
tähtesi, Aatu!
AATU. Tulkoot nyt vaikka seittemän kymmentä irvileukaa, pannaan ne
kaikki häissämme tanssimaan!
MIINA (irroittaa itsensä).
EMÄNTÄ (tulee.) Hyvää päivää, Miina, johan sinä tulit.
MIINA. Terveisiä kaupungista, juurihan tulin Paavolan Villen kanssa.
EMÄNTÄ. Niin aina, niihän se Ville sitä juttusi. Neulojaksikos sinä
nyt...?
MIINA. Tulin ottamaan mittaa. Se Liisa toimitti, että emäntä tarvittee
pyhiksi.
EMÄNTÄ. Tarpeenhan se on, kun ei ole enää reilua röijyä päälle panna.
Ja juhannus on aina juhannus, pitää olla vaaleata ja kunnollista.
MIINA. Onkos kangasta?
EMANTA. Häi, jo vuosi takaperin ostin, mutta kun sitten isäntä kuoli ja
se ol' sellaista punavoittoista, niin en sitten teettänytkään.
(Huokaa.) Niin, siitä on nyt toista vuotta, kun Aatun isä kuoli.
MIINA (on ottanut mittaa emännän jutellessa).
EMÄNTÄ (käy hakemassa peräkamarista kankaan).
AATU. Tänään vielä puhun asiat selväksi.
MIINA. Älä, älä puhu. Pelkään niin kauheasti, että sitten on erottava
kokonaan!
EMÄNTÄ (tulee). Tässä se on, kyllä siitä pitäisi tulla röijy ja
esiliina.
MIINA. (poistuu). Hyvästi nyt, käyn myöhemmällä koettelemassa.
EMÄNTÄ. Eikös kahvia odoteta?
MIINA. Kiitoksia, en jouda sitten neulomaan. Kun ei ole konetta, niin
menee aikaa. Hyvästi vaan! (Poistuu.)
AATU. Mitäs äiti, sanotte, jos minä ostaisin Miinalle koneen?
EMÄNTÄ. Pyysikös Miina lainaa?
AATU. Ei Miina pyytänyt, itte minä vaan meinasin, että kun Miinasta nyt
pitäisi tulla Aholan emäntä...
EMÄNTÄ (jää seisomaan keskelle lattiaa hämmästyneenä). Siunatkoon,
poika, mitäs sinä sanot?
AATU. Sen vaan, että Miinan minä nyt nain.
EMÄNTÄ. Eihän se niin voi olla, rakas lapsein, eihän sentään. Johan
vallan hukka sitten tulee!
AATU. Ei ollenkaan. Mitäs nyt hukka tulisi!
EMÄNTÄ. Jos sentään aattelet, niin eihän sovi. Isäsi jätti taloon
velkaa, köyhä mies kun oli tullessaan. Minäkin menin vastoin
vanhempieni tahtoa köyhän kanssa yhteen ja sain sitä monastikin katua.
Oli vielä vähän juomarinsekainen. Talo sentään oli minun, niin ettei
päässyt vallan asioita sekottamaan. Eihän nyt kuitenkaan, että sinä
Miinan -- kun on vielä kupparin tytär. Koko pitäjä sitä matkii, ettei
kehtaa kirkkoon mennä.
AATU. On sitten menemätä, kunnes kehtaa.
EMÄNTÄ (itkee). Et yhtään välitä äiristäsikään.
AATU. Tottahan minä välitän, mutta Miinaa rakastan. Sanassakin
sanotaan, että isästä ja äiristä on luovuttava!
EMÄNTÄ (suuttuneena). Sanassa sanotaan, että tottele isääs ja äitiäs!
Ja jos ikään Miinaa pyyrät, niin et taloa saa, niin kauan kun minä
elän!
AATU. Puhuttekos te nyt oikein vakaata totta?
EMÄNTÄ. En suinkaan tässä nyt kuriele!
AATU. No, ei sitten muuta kuin hyvästi vaan. Minulla on meiningit
selvänä senkin varalle ja maailma suuri ja avara.
EMÄNTÄ. Minne sinä nyt sitten lähtisit?
AATU. Amerikkaan vaan.
EMÄNTÄ. Sinne ne aina sitten, kun ei kaikki käy nenää myöten. Sen siitä
saa palkakseen, kun koko elämänsä raataa ja raastaa ja kasvattaa ja
huolehtii, niin että tukka harmaaksi käy ennen aikojaan ja vanhuus
tulee. Ettäs minulle tän teit!
(Menee kamariin.)
TOLPERI (tulee ulkoa). Hei, hei helluntaina, juhannus ja joulu, nyt se
alkaa meirän pojan ja kupparin Miinan koulu!
AATU. Mitä siinä jorotatte?
TOLPERI. Sitä vaan, että meirän poika sen tytön nai. Sen se on sanonut,
ja kun meirän poika sanoo, niin se kanssa pitää. Se Ville sentään on
oikea mies, toi sellaiset viinat, että oikein ruumiissain kävelee ja
hyvää hivelee, aijai kun on hyvä ollaksein, ei suinkaan taivaanolo oo
sen ihanampaa. Tää se on vanhan iloa. Tuota noin; eikös se Miina ollut
justiisa tässä?
AATU. Mitä Miinasta?
TOLPERI. No, sitä vain, että olisin sen pojan puolesta puhunut enkä
uskalla sinne kupparille. Se akka vaikka varilla polttaa, kun se
poikakin sitä kuppariksi haukkui.
LIENA ja MIINA (tulevat ulkoa).
LIENA. Emäntä puhui saunanlämmittämisestä taanoin ja nyt tulin
kuulemaan, että joko panen tulta. Miinakin ennätti leikata röijyn ja
tuli sitä koettelemaan.
TOLPERI. Kas vaan, kun ollaan toimellisia. Sellaisesta se emäntä tulee.
LIENA. Mistäs nyt tuulee, kun nikkari kupparia puhuttelee?
TOLPERI. Eihää nyt tuule, vallan on tyyni, mutta puhunhan mää, kun se
meirän poika niin meinaa, että on hyvää puhuttava. Se on sitten ähkinyt
ja puhkinut koko päivän kuin paha mulli. Rehellinen sillä on aikomus ja
hyvä se on mies.
LIENA. Jokos on sattunut jalkaan taikka käteen? (Vahingon iloa.)
TOLPERI. Eihän sen jalka eikä käsi... syrämmeen sen tais koskea.
LIENA (tosissaan). Aijai, se on vaarallista. Ne Helsinkin tohtoorit
sanoovat, että kun syränsuonta kiristää, niin ei silloin enää
hierominen auta!
TOLPERI. No, no, ei nyt sentään mahra! (Suu venyy leveään hymyyn, ja
tihrusilmillään hän tirkistelee Miinaa.) Sen minä vaan sanon, että
kyllähän se meirän poika muijansa elättäisi ja pulska se on ja vahva!
LIENA. Kas, kun ei jo ole hakenutkin, johan sillä olis aikakin ja hyvä
sillä on se tienistikin.
TOLPERI. Niin meillä ollaankin taironmiehiä. Poikain on seppä ja itte
olen nikkari. Tieräthää sinä sen, Liena, ja nääthän sinä minun
tekemiäin piironkia joka emännän kamarissa. Ja kun minä kerran
piironkini pitsaan, niin sen pitää oleman pitsattu, ja se on pitsattu!
LIENA. On se pitsattu.
TOLPERI. Niin, eiköstä o? Kun sinä panet kirpun sen päälle loikkaamaan,
niin ensin se loikkaa -- kyynärän, ja sitten se loikkaa -- -- puol
kyynärää ja sitten se loikkaa -- korttelin, ja sitten se menee
kellelleen ja kattelee suurta kuvaistaa.
LIENA. Aina Tolperi hulluttelee.
TOLPERI. Vai hulluttelen minä. Latviikissahan ne hulluttelee. Sellaisen
piironkin kun minä laitan Miinalle kapioksi, niin kyllä kelpaa tulla
miniäkseni!
LIENA. Mitäs Tolperi siinä humalassa höpertelee?
TOLPERI. Olenhan minä humalassa, humalassahan minä olen, kun taas tuli
juhlan kunniaksi hiukan otettua sen Villen tuliaisia, vaikka se meirän
rovasti kovasti siitä varottaa.
LIENA. Sais vielä enemmänkin varottaa.
TOLPERI. Älä sinä, Liena, vaan sille kantele. Kun se sitten tulee
lukusille, niin se suuttuu ja haukkuu eikä enää kellojakaan soita, kun
minä kuolen.
(Itkee.)
LIENA. Mitäs minä... Tolperi menee nyt kauniisti kotiin ja panee maata.
TOLPERI. Menenhän minä, mutta älä sinä vaan kantele, sitten en tee
sulle ruumiskirstua, kun sinä kuolet!
LIENA. Voi, ihmisparkaa ja raatoa, vai ei ruumiskirstuakaan! Enkä minä