Iphigeneia Tauriissa: Viisinäytöksinen näytelmä - 3

en viekkaudella mitään saamaan. Voi!
voi valhetta! Ei vapauta se rintaa
kuin sana totuudessa lausuttu;
ei lohduta se, tuskan tuottaa sille,
ken salaa takoo sen, ja taapäin kimpoo
kuin nuoli, kääntämättä jumal-käden,
ja viuhahtaen ampujaansa iskee.
Murhetta murhe ajaa rinnassani.
Kentiesi tempaa julma kostotar
taas veljen maalla vihkimättömällä
tään rannan? Kenties heidät keksitähän?
Minusta tuntuu, aseellisten kuulen
jo astuntaa! -- Kas, nopein askelin
kuninkahalta viesti saapuu. Lyö
mun sydämeni, sielu sekoo multa,
kun kasvot miehen nään, jot' täytyy minun
nyt sanoin valheellisin kohdata.

TOINEN KOHTAUS.
Iphigeneia. Arkas.
ARKAS.
Papitar, uhriasi kiirehtäös!
Kuningas vartoo, odottaa myös kansa.
IPHIGENEIA.
Virkaani seuraisin ja viittaustas,
jos este arvaamaton astuis ei
välille mun ja työni täyttämisen.
ARKAS.
Mik' estää käskyä voi valtiaan?
IPHIGENEIA.
Vain sattuma, min yli meill' ei valtaa.
ARKAS.
Se lausu, että viestin nopsan vien:
hän päättänyt on kumpaisenkin kuolon.
IPHIGENEIA.
Jumalat sit' ei vielä päättänehet.
Vanhempi näistä miehistä on syypää
sukunsa vereen vuodatettuhun.
Siks häntä vainoo kostotarten seura,
niin, itse sisätemppelissä tarttui
hänehen turma, läsnäolollaan
saastutti paikan puhtaan hän. Nyt riennän
ma neitoineni, kuvaa Artemiin
meressä vilppahassa huuhtoen,
salaisen toimittamaan vihki-uhrin.
Hiljainen olkoon, häiritsemätön
se saatto.
ARKAS.
Riennän, kuninkaalle esteen
tään uuden kerron; sinä työtäs pyhää
äl' ennen ala kuin hän sallii sen.
IPHIGENEIA.
Tää koskee papitarta vain.
ARKAS.
Myös tietää
tulevi kuninkaan näin kumma seikka.
IPHIGENEIA.
Neuvonsa, käskynsä ei muuta mitään.
ARKAS.
Näön vuoksi usein tiedustellaan mieltä
maan mahtavain.
IPHIGENEIA.
Sit' ällös vaadi, mikä
ois pakko kieltää mun.
ARKAS.
Äl' epää, mikä
on hyvää, hyödyllistä.
IPHIGENEIA.
Myönnyn, jos
et viivy.
ARKAS.
Leiriin sanan saatan pian
ja yhtä pian vastauksen tuon.
Oi, jospa viestin vielä saisin viedä,
mi kaikki päästäis pulmat meille pahat:
totellut neuvoa et ystävän.
IPHIGENEIA.
Min voin, sen mielelläni tein.
ARKAS.
Sa muutat
viel' aikaan oikeahan mielesi.
IPHIGENEIA.
Se ei nyt kerran ole vallassamme.
ARKAS.
Sa katsot mahdottomaks vaivaloista.
IPHIGENEIA.
Ja toivomaasi mahdolliseks sinä.
ARKAS.
Niin tyynnä kaikki uskaltaa siis aiot?
IPHIGENEIA.
Jumalten käteen jättänyt sen olen.
ARKAS.
Ihmistä auttaa inhimillisesti
on tapa heidän.
IPHIGENEIA.
Heitä tottelen.
ARKAS.
Omassa kädessäs on kaikki. Vaatii
vain valtiaamme sydän suuttunut
vieraille noille kolkon kuoleman.
Menoista julmista jo ammoin kansa
ja veren uhreista on vierautunut.
Niin, moni, jonka nurja kohtalo
maan oudon rantaan ajoi, tunsi itse,
kuin jumal-kaltaisina ihmiskasvot
herttaiset kohtaa raukkaa eksyväistä,
mi harhaelee muukalaista merta.
Ah, meistä voimaasi pois älä käännä!
Helposti täytät täällä alkamasi:
näät missään majaa itselleen ei tee
nopeemmin lempeys, mi ihmismuodoin
taivaasta astuvi, kuin siellä, missä
uus kansa, synkkä, kesytön, täys voimaa,
uljuutta, arkaa aavistusta, yksin
yleten kantaa kuormaa ihmis-elon.
IPHIGENEIA.
Mun älä sieluani järkytä,
et liikuttaa voi sitä mieles mukaan.
ARKAS.
Niin kauan kuin on aika, säästetä
ei sanan hyvän kerrantaa, ei vaivaa.
IPHIGENEIA.
Näet vaivaa itse, tuskaa tuotat mulle,
molemmat turhaan: siispä jätä minut!
ARKAS.
Avuksi juuri anon tuskiasi:
ne ystävinä hyvää neuvovat.
IPHIGENEIA.
Voimalla sieluuni ne käyvät käsin,
karkoita eivät vastenmielisyyttä.
ARKAS.
Tunteeko sielu kaunis mieltä nurjaa,
kun hyvän työnsä jalo tarjoo mies?
IPHIGENEIA.
Niin käy, jos jalo kiitokseen ei tyydy,
vaan multa vaatii sopimattomia.
ARKAS.
Ken lempeä ei tunne, puutu hältä
ei koskaan sana puolustuksen. Kerron,
mit' tääll' on tapahtunut, ruhtinaalle.
Oi, jospa toistaisit sa sielussasi,
sua kohtaan kuinka jalo on hän ollut
tulostas asti tähän päivähän!

KOLMAS KOHTAUS.
Iphigeneia.
IPHIGENEIA (yksin).
Ma tunnen povessain: tuon miehen puhe
minulta mielen käänsi äkkiä
toiseksi aivan. Kauhistun! -- Kuin nousee
nopea vuoksi, yltään kalliot
jo huuhtoo, kuivat rannan hiekall' äsken,
niin riemun virta multa äsken kattoi
sydämen kaiken. Käsivarsin kannoin
ma mahdotonta. Tuntui taas kuin pilvi
ois vieno ympäri mun piirittänyt,
ja maasta nostanut mun tuudittaakseen
unehen tuohon, jonka kulmilleni
kevyen seuloi Artemis, kun käsin
hän pelastavin kauas kantoi mun.
Veljeeni äsken voimall' ainoalla
tää sydän tarttui; hänen ystävänsä
vain neuvot kuulin; paisui eespäin sielu
vain heitä auttaakseen. Kuin pursimies
kernaasti kallioille saaren karun
selkänsä kääntää, niin mun taakseni
jäi Tauris. Nyt mun jälleen herättänyt
tuon miehen uskollisen ääni on;
ma muistan, että jätän ihmisiä
myös tänne. Kaksinkerroin vilppiä
vihata alan. Sydän, tyynnä pysy!
Nyt horjutko? Nyt epäiletkö? Jättää
sun tulee yksinäisen vankka pohja!
Taas laivassa, taas lainehilla, kantaa
sua kuohut keinuvat: et maailmaa,
et itseäsi tunne tummaa, arkaa.

NELJÄS KOHTAUS.
Iphigeneia. Pylades.
PYLADES.
Miss' on hän, että sanoin nopsin hälle
ma pelastuksen riemuviestin veisin?
IPHIGENEIA.
Täss' seison suruisana, vartovana
varmuutta lohdun, mulle lupaamasi.
PYLADES.
On terve veljesi! Me paasipohjaa
tuon rannan vihkimättömän ja hiekkaa
kuljimme reippahasti keskustellen;
jäi taakse huomaamatta lehto pyhä.
Ja aina iki-ihanampana
nuoruuden kaunis, liekki kutripään
tuon ympärillä paloi; hehkui silmä
uljuutta, toivoa, ja sydän vapaa
ilohon aivan antautui ja haluun
sua auttaa, auttajaansa, ynnä mua.
IPHIGENEIA.
Siunattu ollos, ja sun huuliltasi,
niin hyvää haastaneilta, älköön soiko
ikinä ääni kärsimyksen, tuskan!
PYLADES.
Enemmän tuon; näät tapa onnen tulla
kuin ruhtinaan on runsas-saattoisen.
Myös toverit me löysimme. He laivaa
lahdessa piiloittivat, vartovina
ja surren istuivat. He veljesi
näkivät, nousivat ja riemuin kaikki
he palavasti häntä pyysivät
aluksen lähtöä jo jouduttamaan.
Jokainen koura kaipaa airoa;
maatuuli itse, kaikkein havaitsema,
samalla nosti siiven hennon suihkeen.
Siks joutukaamme, templiin johda minut,
sen pyhäkköön, suo toivojemme määrään
mun käydä käsin kunnioittavin!
Pois yksin kantaa kuvan Artemiin
mun voivat hartiani harjoitetut;
ma kuinka kaipaan taakkaa toivottua!
(Käy kohti temppeliä viimeisten sanain aikana eikä huomaa,
että Iphigeneia ei seuraa häntä; kääntyy vihdoin.)
Sa seisot, emmit -- virka! -- vaikenet.
Näyt hämmentyvän. Uusko turma uhkaa
taas onneamme? Lausu! Kuninkaalle
sovitun, viisahan liet sanan viedä
sa antanut?
IPHIGENEIA.
Niin olen, ystäväni.
Kuitenkin olet suuttuva. Jo oli
näkösi mulle mykkä soima! Saapui
kuninkahalta airut, sanoin hälle,
mink' olit mulle suuhun pannut. Näytti
hän hämmästyvän, vaati, ensin että
ois kuningasta kuultava ja hälle
tää uhri outo ilmoitettava;
nyt tässä varron häntä palaavaksi.
PYLADES.
Voi meitä! Uusi vaara päämme päällä
siis häilyy! Pappis-oikeutees miks et
viisaasti verhoutunut?
IPHIGENEIA.
Verhona
en sitä koskaan käyttänyt ma ole.
PYLADES.
Näin perikatoon, kaunis sielu, saatat
sa meidät kaikki. Miks en miettinyt
tätäkin pulmaa eeltäpäin ja sua
myös siitä opettanut suoriamaan!
IPHIGENEIA.
Mua yksin soimaa, syy on mun, sen tunnen
Mut kohdella en toisin voinut miestä,
ken järkevästi, vakavasti vaati,
mik' oikeaksi myöntää täytyi mun.
PYLADES.
Nyt seikat synkistyvät; silti emme
saa viivytellä, emme hätiköiden
myös itseämme ilmi antaa. Tyynnä
sa varro viestin palaamista, seiso
lujana, tuokoon, mitä tuoneekin!
Näät moisen uhrin toimi kuuluu yksin
neitseelle templin eikä kuninkaalle.
Ja jos hän vaatii miehen nähdä vieraan,
mi kantaa kuormaa hulluuden, se epää,
kuin säilyttäisit meitä molempia
kätkössä templin. Aikaa voita, että
paeta voimme, viedä aarteen pyhän
käsistä kansan raa'an, arvottoman.
Apollo merkit parhaat meille antaa,
ja ennen kuin me ehdon täytämme,
hän jumalaisen täyttää lupauksensa.
Orestes vapaa, terve on! -- Oi viekää,
suotuisat tuulet, hänen myötään meidät
te vuorisaareen, missä jumalan
on paikka; sitten Mykeenaan, se että
eläisi, liedestä taas sammuneesta
iloiten nousis isäin-jumalat,
ja tuli kaunis heidän kartanoissaan
palaisi! Sun on kätes ensin heille
uhraava yrtit kultamaljakoista.
Sa jälleen onnen saatat taloon tuohon,
sovitat kiron, seppelöitset uusin
elämän-kukin kurjat omaisesi.
IPHIGENEIA.
Kun sua kuulen, kallehin, niin kääntyy
kuin kukka aurinkoa kohti mieli
minulta, koskettama sanas säteen,
suloista lohdutusta päin. Kuink' armas
on puhe varma vakaan ystävän!
Sen voimaa taivahaista yksinäinen
vait ikävöi ja hiljaa riutuu. Kypsyy
näät vitkaan hälle ajatus ja päätös
sopessa sydämen; ne kellittäisi
keveesti läsnäolo ystävän.
PYLADES.
Hyvästi! Kumppaneita vartovia
nyt nopeasti rauhoittamaan käyn.
Palajan pian; täällä salaa tarkkaan
sun viittaustas takaa kallioiden. --
Sa mitä mietit? Yli otsas vapaan
sumea kulkee surusaatto juuri.
IPHIGENEIA.
Se anteeks suo! Kuin pilvi päivän tiessä,
niin ohi sieluni käy murhe kevyt
ja arkuus.
PYLADES.
Älä pelkää! Paulaksemme
löi liiton lujan pelko vaaran kanssa;
toistensa on ne tovereita.
IPHIGENEIA.
Jalo
on murhe tää, mua varoittaa se, että
en pettäis vilpistellen valtiasta;
hän toinen taattoni on ollut.
PYLADES.
Miestä
pakenet, joka veljes tappaa tahtoo.
IPHIGENEIA.
Mies sama mulle hyvää teki.
PYLADES.
Hädän
ei käsky liene kiittämättömyyttä.
IPHIGENEIA.
Se sitä lie; sen puolustaa vain hätä.
PYLADES.
Jumalten eessä, ihmistenkin varmaan.
IPHIGENEIA.
Ei eessä sydämeni.
PYLADES.
Ylpeyttä
salaista liian tuima tunto on.
IPHIGENEIA.
En tutki, tunnen vain.
PYLADES.
Jos itses tunnet
sa oikein, kunnioitat itseäsi.
IPHIGENEIA.
Vain puhdas sydän ilo itselleen
voi olla.
PYLADES.
Hyvin temppelissä säilyit.
Elämä muovaa meidät lempeämmiks
itselle, muille; sinäkin sen opit.
Niin oudosti on ihmisheimo tehty,
punottu niin on monipuoliseksi,
puhtaana, kirkkahana että kukaan
ei itsekseen, ei kera muiden pysy.
Mut itseänsä tuomita on turhaa.
Inehmon lähin, ensi velvoitus
on tietään käydä, tarkata; näät harvoin
hän oikein arvioi, mit' on hän tehnyt,
ja mitä tekee, tuskin koskaan oikein.
IPHIGENEIA.
Mun miltei taivutat.
PYLADES.
Ei tarpeen tässä
lie taivutus, kun vaalinvaltaa ei.
Tie yks on vain, mi auttaa veljes, sinut
ja minut; epäiletkö käydä sitä?
IPHIGENEIA.
Oi, suo mun empiä! Et itse tyynnä
niin väärin tekis vastaan miestä ketään,
min hyvyys sitoi kiitosvelkaan sun.
PYLADES.
Jos sorrumme, sua epätoivon soima
kovempi vartoo. Näkyy, ett'et ole
sa turmaan tottunut, kun päästäksesi
pahasta suuresta et sanaa vilpin
ees pientä tahdo uhrata.
IPHIGENEIA.
Josp' oisi
minulla miehen sydän! Aikeen uljaan
kun kätkee se, on kuuro kaikille
äänille muille.
PYLADES.
Turhaan mieles vaappuu.
Nyt käskee hädän vaskikoura; sen
vakava viittaus on laki ylin,
jot' itse taivaan vallat tottelevat.
Vait hallitsevi ikikohtalon
pimeä sisar. Minkä kuorman sulle
hän määrää, kanna! Mitä käskee, tee!
Muun tiedät. Pian palajan ma tänne
pyhästä kädestäsi ottamaan
onnemme kauniin otsalehden.

VIIDES KOHTAUS.
Iphigeneia.
IPHIGENEIA (yksin).
Pakko
mun hänt' on seurata: nyt omaiseni
vaarassa ovat, vaan ain aremmaksi,
ah, oma kohtalo mun saa. Oi eikö
tuo toivo pelastaa mun kaunis tule,
min täällä yksin, hiljaa kasvatin?
Oleva onko ikuinen tää kiro?
Kohoova eikö koskaan heimo tää
kanss' ole uuden siunauksen? Kaikki
katoohan: kuihtuu elon voima kaunein,
parahin onni sammuu. Miks ei kiro?
Siis turhaan toivoin, tänne kätkettynä
sukuni kohtalosta kauas, kerran
kädellä, sydämellä puhtahalla
pois pestä taattolani tahrat raskaat!
Vaivasta ankarast' on tuskin veikko
parannut sylissäni oudon-nopsaan,
on tuskin lähestynyt laiva, kauan
kaivattu, viemään isänmaahan minut,
niin kuorman mulle kaksinkertaisen
jo hätä mykkä vaskikourin painaa:
pois kuva ryöstää kunnioitettu,
minulle uskottu, mies pettää, jota
elosta, olostani täällä kiitän.
Oi, ettei heräis vastatahto vihdoin
mun rinnassani! Viha titaanein,
jumalten vanhain vaino teitä vastaan,
olympolaiset, korppikotkan-kynsin
poveeni hentoon tarttuis! Auttakaa,
kuvanne sielussani pelastakaa!
Soi korvissani laulu vanha -- olin
sen unhottanut, halust' unhotinkin --
vavisten neiet salliman sen lauloi,
kun jumalista syöstiin Tantalos.
He kera kärsi urhon ylvään; öinen
povensa oli, villi virtensä.
Sit' imettäjä lasna lauloi mulle
ja sisaruksillein, sen muistan vielä.
Pelkää jumalia,
ihmisten suku!
He kantavat valtaa
ikuisin käsin
ja käyttävät sitä
mielensä mukaan.
Pelkää enin,
sa, jonka he nostavat!
Vuorilla, pilvissä
tuolit on valmiit
ja kultaiset pöydät.
Syntyvi riita:
syöstähän vieraat,
herjatut, häväistyt
kuiluihin synkkiin,
ja vartovat turhaan,
vankeina, tuloa
tuomarin hurskaan.
Vaan ikijuhliin
jumalat jäävät
ympäri pöytäin.
He vuorelta vuorelle
kulkevat, huuruu
rotkoista henki
titaani-rintain
tukahtuneitten
kuin lemu uhrein
tai kevyt pilvi.
Kääntävät silmän
siunaavan jumalat
pois koko heimoista;
välttävät pojassa
armaita kerran,
vait puhuvaisia
piirteitä taaton.
Soi salliman virsi;
kuulevi kirottu
kuilujen yössä,
tuo harmaja, miettii
heimoa, lastaan,
ja päätänsä puistaa.


VIIDES NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
Thoas. Arkas.
ARKAS.
Mun hämmentyen myöntää täytyy, tiedä
en kunne suuntaan suuttumukseni.
Vangitko pakomatkaa valmistavat
salassa? Papitarko auttaa heitä?
Tuo huhu kasvaa, karttuu: laiva, joka
molemmat heidät tänne kantoi, piilee
johonkin lahdenpoukamaan. Ja hulluus
tuon miehen, uhri tää, min tekosyynä
pyhänä olla piti viipymyksen,
ne vihaa nostaa, varokeinon vaatii.
THOAS.
Nopeesti tänne tulkoon papitar!
Te sitten tarkkaan tutkikaatte ranta
kärjestä vuorten pyhään lehtoon saakka;
sen syvyyksiä säästäkää, ja heidät
viisaasti väijyen te vangitkaa;
miss' ovatkin he, heidät kiinni saakaa!

TOINEN KOHTAUS.
THOAS (yksin).
Hirmuisna vaihtuu viha rinnassani:
ensiksi häntä vastaan, jonka katsoin
pyhäksi niin, ja sitten itseäni,
min hyvyys, höllyys hänet vilppiin johti.
Orjuuteen tottuu ihminen ja oppii
helposti muita kuulemaan, kun hältä
vain vapaus kaikki viedään. Joutunut
isäini käteen raakaan jos hän oisi
ja hänet säästänyt ois pyhä viha:
iloinen ois hän ollut, oma vain
jos elo säilyi, kiitollisna oisi
osaansa taipunut ja veren vieraan
uhrannut, nähnyt velvoituksen siinä,
mik' oli pakko. Tuumaan julkeaan
nyt hyvyyteni hänet houkuttelee.
Itseeni liittää häntä toivoin turhaan;
osaansa omaa vain hän valikoi.
Hän mairitellen voitti sydämeni;
nyt torjun sen: hän petoksella tiensä
viekkaalla hakee, katsoo hyvyyteni
vain omaisuudeks ylimuistoiseksi.

KOLMAS KOHTAUS.
Iphigeneia. Thoas.
IPHIGENEIA.
Mua kutsut, kuningas! Mi tuo sun tänne?
THOAS.
Sa uhrin lykkäät; sano, miksi?
IPHIGENEIA.
Olen
Arkaalle kaikki selvään selittänyt.
THOAS.
Sinulta kuulla halaisin sen vielä.
IPHIGENEIA.
Suo jumalatar sulle aatos-ajan.
THOAS.
Tää aika itsellesi tärkki lie.
IPHIGENEIA.
Jos paatunut on julmaan päätökseen
sun sydämes, niin ei sun tulla pitäis!
Kuningas, joka ihmisyyttä loukkaa,
saa kyllin orjia työn huonon tekoon
ja kiroon puolehen vuoks armon, palkan.
Mut tahra hänt' ei tapaa itseään.
Pilvessä raskaassa hän turmaa tuumii,
ja hänen airuensa kylvävät
pään päälle kurjain salamoita kuolon;
hän taivas-tietään tyynnä käy kuin valta
ikuinen, yltämätön, myrskyssä.
THOAS.
Pyhiltä huulilta soi laulu hurja.
IPHIGENEIA.
Papitar ei, vaan Agamemnonin
nyt tytär haastaa. Kunnioitit sanaa
sa oudon; käskeä nyt ruhtinaan
tytärtä tahdot? Ei! Ma tottelemaan
jo nuorna opin, ensin vanhemmilta
ja sitten Artemiilta. Kuuliaisna
on vapain sieluni; mut taipumaan
sanahan miehen kovaan, käskyyn raakaan,
en siellä oppinut ma enkä täällä.
THOAS.
Sua laki vanha käskee, minä en.
IPHIGENEIA.
Ahnaasti lakiin tartumme, jos aseen
me siitä saamme intohimollemme.
Lain toisen tunnen, vanhemman, tuon käskyn,
jokainen vieras jolle pyhä on;
se nyt mun vaatii sua vastustamaan.
THOAS.
Lähellä sydäntäs nuo vangit näyttää
olevan: unhottaa sun mieles myrsky
ja sääli viisauden ensi käskyn,
ett' ärsyttää ei pidä mahtavaa.
IPHIGENEIA.
Puhunko, vaikenenko, aina tietää
voit mitä mielessäni on ja pysyy.
Sydäntä suljettua sääliin eikö
saa muisto samallaisen kohtalon?
Enempi eikö mieltä mun! Ma heissä
nään itseni. Eess' alttarin ma itse
vavissut olen, kuolo varhainen
jo juhlallisna kaarsi polvistujan:
jo välkkyi veitsi, poven puhkaista
elävän tahtoi, silmä sammui, sydän
kauhusta kiertyi -- pelastuin. Min meille
soi jumalat, sen suomaan velkapäät
me emmekö lie kurjille? Sen tiedät,
mun tunnet, pakottaa mua tahdot sentään!
THOAS.
Työs pyhä vaatii sen, ei valtias.
IPHIGENEIA.
Somistamasta väkivaltaa lakkaa,
mi naisen heikkoudesta iloitsee.
Kuin mies ma olen vapaa synnyltäni.
Jos poika Agamemnonin ois tässä
ja hältä vaatisit sa kohtuutonta,
ois hällä myöskin käsivarsi, miekka,
povensa oikeutta puoltaa. Sanat
aseeni mun on vain, ja miehen jalon
sanoja naisen kuulla sopii.
THOAS.
Kuulen
enemmän niitä kuin sun veljes miekkaa.
IPHIGENEIA.
Aseiden arpa vaihtuu sinne tänne;
vähäksy vihollist' ei viisas mies.
Avuttomaksi vastaan voimaa kovaa
ei heikkoakaan luonto heittänyt:
loi vilpin halun, keksi keinot hälle,
hän väistyy, myöhästyttää, kiertää. Niin,
on oikein, että vilppi voittaa voiman.
THOAS.
Mies viisas varailee ja torjuu vilpin.
IPHIGENEIA.
Ja sitä käytä sielu puhdas ei.
THOAS.
Sa malta, lausut oman tuomiosi!
IPHIGENEIA.
Näkisit, kuinka taistelee tää sydän
ens rynnäkköä pahan kohtalon,
sen kouraa uljahasti torjuakseen.
Siis suojatonna seison vastaan sua?
Rukouksen kauniin, lehvän lempeän,
naiskädessä mi väkevämp' on miekkaa,
aseita miesten, hylkäät siis. Nyt millä
siis puollan sisintäni? Ihmettäkö
anelen Artemiilta? Voimaa eikö
siis mitään syvyyksissä sydämeni?
THOAS.
Vieraiden kohtalo sua surettavan
liiaksi näyttää. Virka, keitä ovat
ne, joiden vuoksi sielus rauha järkkyy?
IPHIGENEIA.
He ovat -- luulen -- Hellaan maasta ovat.
THOAS.
Maamiehiäs? He varmaan herättivät
palauksen kauniin kuvan sielussasi?
IPHIGENEIA (hetken vaitiolon jälkeen).
Miehellä yksin tekoon suunnattomaan
siis onko oikeus? Hän vainko painaa
povelle valtavalle mahdottoman?
Mikä on suurta? Mikä kertojalta
alati toistavalta sielun huimaa?
Työ eikö rohkein, minkä menestys
ol' epävarmin? Leiriin vihollisen
ken yöllä yksin hiipii, arvaamatta
laill' liekin syöksyy, surmaa nukkuvat
ja valvahtavat, vihdoin saaliin kanssa,
vihollis-orhein, alta koston karkaa,
hänt' yksin kiitetäänkö? Häntä yksin,
mi tietä varmaa ylenkatsoo, käy
uljaana kautta vuorten, metsäin, tahtoo
vapauttaa seudun ryöväreistä? Meille
siis eikö mitään jäänyt? Pakko onko
nais-oikeutensa vieno jättää, olla
kuin amazoni, raaka vasten raakaa,
teilt' ottaa miekan oikeus ja kostaa
verellä sorto? Nousee, laskee mulla
nyt rinnassani tuuma rohkea.
Jos pettää se, en soimausta suurta,
en turmaa raskasta ma vältä. Sentään
sen lasken polvillenne! Totuus jos
teill' ohje mielen on, kuin kiitetään,
se näyttäkää, mun kauttain kirkastakaa
totuuden voitto! -- Kuningas, oi kuule:
taottu salainen on petos, turhaan
sa kysyt vankeja, he poissa ovat,
hakevat kumppaneitaan, joiden laiva
rannassa vartoo. Heistä vanhempi,
jonk' äsken täällä tauti kohtas ynnä
taas jätti -- on Orestes, veljeni,
ja toinen hänen nuoruus-ystävänsä
ja uskottunsa, Pylades. Apollo
Delphoista heidät käskyin jumalaisin
lähetti tänne kuvaa Artemiin
pois ryöstämään ja hälle siskon tuomaan.
Hän siitä kostotarten vainoomalle
ja äidin vereen vikapäälle lupaa
vapauden jälleen. Meidät, viime vesat
suvusta Tantaloksen, kumpaisenkin
käteesi nyt ma lasken: surmaa meidät --
jos tohdit, tahdot.
THOAS.
Uskot, että kuulee
totuuden ääntä sekä ihmisyyden
barbaari, raaka Skyythi, kun ei Atreus,
helleeni, kuullut sitä?
IPHIGENEIA.
Jokainen,
jokaisen taivaan alla syntynyt,
min rinnassa on elon lähde kirkas,
sen kuulee varmaan. -- Mitä mietit mulle,
kuningas, mykkä sielun kuiluun saakka?
Turmaako? Niinpä tapa ensin minut!
Näät nyt ma tunnen, kun ei pelastusta
meill' ole enää, hirmuvaaran, johon
nuo rakkaat hätiköiden syössyt lien
ma ehdoin tahdoin. Voi, ma nähdä heidät
saan sidottuina! Millä katsehilla
hyvästit sanoa voin veljelleni,
ma jonka murhaan? Koskaan voi en enää
armaihin silmihinsä katsoa!
THOAS.
Näin petturit nuo kauan-kaivanneelle,
helposti heitä uskovalle, hunnun
kudotun taitavasti heittäneet
pään yli ovat!
IPHIGENEIA.
Ei! Ei, kuningas!
Mua pettää voitais; mutta nämä ovat
vakaat ja uskolliset. Muuksi heidät
jos huomaat, surmaa heidät, hylkää minut,
karkoita, rangaisten mun hulluuttani,
rannalle synkän vuorisaaren minut!
Mut jos tää mies on rakas veljeni,
tuo kauan-ikävöity, päästä meidät,
kuin siskon ollos veljen ystävä!
Isäni kaatui kautta vaimon oman,
tää kautta poikansa. Nyt toivo ainoo
hän Atreun heimon on. Sa mennä salli
mun mielin puhtain ynnä käsin puhtain
syyt sovittamaan sukukunnan kurjan.
Sanasi pidä! -- Päästäväs mun vannoit,
jos koskaan mahdollinen mulle paluu
luo omaisteni ois; ja nyt se on.
Kuningas ei, kuin halpojen on tapa,
nolona myönny, että pääsis eroon
vain anojasta, lupaa ei, min luottaa
hän mahdottomaks. Silloin vasta tuntee
arvonsa koko korkeuden, kun antaa
hän anovalle onnen voi.
THOAS.
Kuin tuli
taistossa vettä torjuu, vihollistaan
kihisten tahtoo kukistaa, niin torjuu
mun rinnassani synkkä suuttumus
sun sanojas.
IPHIGENEIA.
Oi, salli armon kuin
hiljaisen uhriliekin pyhän valon
nyt nousta riemun seppelöimänä
ja kiitoksen ja hymnilaulun hyvän!
THOAS.
Kuink' usein hellytti mun ääni tuo!
IPHIGENEIA.
Oi, kätes mulle rauhan merkiks anna!
THOAS.
Ajassa lyhyessä paljon vaadit.
IPHIGENEIA.
Ei tarvis miettiä, kun tekee hyvää.
THOAS.
Paljonkin! Näät myös hyvää seuraa paha.
IPHIGENEIA.
Pahaksi hyvän kääntää epäily.
Äl' enää arvele; min tunnet, myönnä!

NELJÄS KOHTAUS.
Orestes, asestettuna. Edelliset.
ORESTES (näyttämön taakse puhuen).
Voimanne tehkää kaksinkertaisiksi!
Vain hetki vielä! Heidät torjukaa!
Tie mun ja siskon laivaan suojatkaatte
viholliselta!
(Iphigeneialle, huomaamatta kuningasta.)
Tule! Joutuin! Vähän
on aikaa pakoon. Oomme ilmi tulleet.
(Huomaa kuninkaan.)
THOAS (tarttuen miekkaansa).
Mun läsnäollen kukaan kostamatta
ei miekkaa paljasta.
IPHIGENEIA.
Ei murhan kautta
saa saastua tää templi Artemiin.
Lepohon joukot käskekää ja kuulkaa
sisarta, papitarta!
ORESTES.
Lausu, ken
meit' uhkaa?
IPHIGENEIA.
Kuningasta kunnioittaa
hänessä voit ja toista isääni.
Anteeksi, veli; mut on lapsellinen
tää sydän pannut koko kohtalomme
käteensä hänen. Tunnustin ma tuuman,
pelastin petoksesta sieluni.
ORESTES.
Hän suoko meille paluun rauhallisen?
IPHIGENEIA.
Mun vastata ei miekkas välke salli.
ORESTES (pistäen miekkansa huotraan).
Siis haasta! Huomaat, kuulen sanojasi.

VIIDES KOHTAUS.
Edelliset. Pylades. Pian hänen jälestään Arkas.
Molemmat paljastetuin miekoin.
PYLADES.
Ei viivytystä! Viime voimin sotii
jo meikäläiset; vitkaan tungetaan
päin merta heidät. Minkä löydän täältä
ma ruhtinasten neuvottelun! Tämä
pää kuninkaan on kunnioitettu!
ARKAS.
Kuningas, tyynnä, niinkuin sulle sopii,
päin seisot vainolaista. Rangaistu
on pian uhkarohkeus; jo väistyy,
jo sortuu joukkonsa, on laiva meidän.
Vain sana lausu, ja se liekeiss' on.
THOAS.
Käy, käske aselepo! Ykskään älköön
ajalla haastelumme miekka nousko.
(Arkas pois.)
ORESTES.
Sen hyväksyn. Käy, kallis veikko, jätteet
väkeni kerää! Hiljaa vartokaa,
min lopun töillemme suo vallat taivaan.
(Pylades pois.)

KUUDES KOHTAUS.
Iphigeneia. Thoas. Orestes.
IPHIGENEIA.
Suruni poistakaa, te ennen kuin
puhua alatte. Ma pelkään riitaa,
jos kohtuuden et ääntä vienoa,
kuningas, kuule, etkä pikaisuutta
nuoruutes suistaa tahdo, veljeni.
THOAS.
Vihaani hillitsen, kuin vanhemmalle
sopiikin. Vastaa! Millä todistat
olevas poika Agamemnonin
ja veli immen tään?
ORESTES.
On tässä miekka,
hän jolla Troijan uljaat urhot löi.
Tään otin hänen murhaajaltaan, anoin
valloilta taivaan, että suotais mulle
kuninkaan suuren miehuus, onni, käsi,
mut kuolo kauniimpi kuin hänen. Paras
valitse sotajoukkos parhaimmista
mun kanssain kaksintaisteluun. Niin kauas
kuin sankar-rintoja maa kasvattaa,
evätty sit' ei vielä vierahalta.
THOAS.
Ei tapa vanha koskaan myöntänyt
oudolle täällä sitä.
ORESTES.
Alkakoon
sinusta siis ja minusta uus tapa!
Työn jalon, jäljitellen valtiaita,
on laiksi pyhittävä kansa kaikki.
Sotia, ei vain eestä vapautemme,
vaan eestä vieraiden mun, vieraan, salli!
Jos kaadun, lausun oman tuomioni
ja heidän; mut jos mua onni suosii
ja voiton suo, niin koskaan rannallesi
mies älköön nousko, jot' ei ystävyyden
ja avun nopsa katse kohtais; kukin
näin maalleen menköön lohdutettuna.
THOAS.
Et arvottomalta, mies nuori, näytä
vesaksi kantataattos kuuluisan.
Mun saatossain on luku suuri miesten
jalojen, uljasten; mut itse seista
voin vielä vastaan vainolaista, olen
aseiden arpaan valmis kanssasi.
IPHIGENEIA.
Ei! Ei! Tää veren todistus ei tarpeen,
oi kuningas! Miks käsi miekan kahvaan?
Mua muistakaa, mun myöskin kohtaloa.
Pikainen taisto miehen ikuistaa:
ylistää laulu varhain-vaipunutta.
Mut kyyneleitä lakkaamattomia
tuon jälkeen-jääneen, orvon vaimon laske
ei jälkimaailma; ei kerro runo
päivistä, öistä puhki-itketyistä,
joiss' sielu hiljainen huus hukkaan miestä
äkisti eronnutta, huutoansa
jo itse kammoksui ja kaihoon riutui.
Mua myös on samoin murhe varoittanut,