Iphigeneia Tauriissa: Viisinäytöksinen näytelmä - 2

on suotu. Teurastajaks säätty minä,
murhaajaks oman kalliin äidin olen,
työn katalan nyt katalasti kostain
mun viittauksellaan he tuhoo. Usko:
on kiron alla Tantaloksen talo,
ja minä, heimon viimeinen, en kuole
syytönnä, kunnialla.
PYLADES.
Isäin töitä
pojalle jumalat ei kosta. Ottaa
jokainen, hyvä taikka paha, palkan
teostaan omasta vain myötä tuonne.
Suvussa siirtyy siunaus vanhempain,
ei kiro.
ORESTES.
Siunaus meit' ei tänne tuone.
PYTLADES.
Vaan varmaan tahto valtain korkeain.
ORESTES.
Hukumme siis nyt heidän tahdostansa.
PYLADES.
Tee, mitä sulle käskevät, ja varro!
Apollon luokse sisaren jos saatat
Delphoissa kaksin asumaan, ja kansa
ylistää heitä jalo-aattehinen,
niin työstäs sulle pari korkea
suo palkan, Manalaisten vainon alta
sun varmaan päästäen. Ei tulla ykskään
heist' enää tohdi tähän lehtoon pyhään.
ORESTES.
Niin ainakin ma tyynen surman saan.
PYLADES.
Ma aivan toisin tuumin. Taidoll' olen
tuleviin liittänyt jo tapahtuneet
ja seikat kaikki hiljaa selvitellyt.
Neuvossa jumalten kenties jo kauan
työ suuri kypsyy. Kaipaa Artemis
rannalta täältä raakalaisten ynnä
veristen ihmis-uhrein pois. Me työhön
olemme jaloon määrätyt, se meidän
on tehtävä, ja oudon onnen pakko
jo meidät johti tälle portille.
ORESTES.
Jumalten neuvot ynnä toivees omat
sa punot yhteen viisahasti.
PYLADES.
Mitä
on ihmisviisaus, se ellei heidän
ylhäistä tahtoansa tarkkaan kuule?
Jumala kutsuu tekoon suureen miehen
jalon ja paljon rikkoneen, ja täyttää
suo hänen, mik' on mahdotonta meistä.
Hän voittaa, syynsä korvaa jumalille
ja maailmalle, joka häntä kiittää.
ORESTES.
Jos elämään ja toimeen luotu lienen,
jumala otsaltani raskahalta
huimauksen poistakoon, mi liukkaalla
polulla, kastamalla äidin hurmeen,
mua kuoloon ajaa; laupiaana lähteen
tuon kuivatkoon, mi äidin haavoista
mua vastaan virtaa, saastuttaa mun iki!
PYLADES.
Sa hiljaa varro! Turmaas enennät,
viet raivotarten viran. Tyynnä pysy,
suo minun miettiä! Jos tarvis toimeen
lopulta yhteiset on voimat, silloin
sun huudan, mietityllä miehuudella
molemmat työn sen täytämme.
ORESTES.
Ma kuulen
Odysseun haastavan.
PYLADES.
Äl' ivaa! Kukin
valitkoon sankarinsa, tietä jonka
Olympohon hän työssä seuraa. Salli
mun tunnustaa: ei viekkaus, ei viisaus
minusta näytä miestä häpäisevän,
mi töihin suuriin vihkii itsensä.
ORESTES.
Ma kiitän miestä suoraa, urhoollista.
PYLADES.
Siks neuvoa en sulta kysynytkään.
Otettu ensi askel on. Jo paljon
sain vartioilta tähän saakka ilmi.
Ma tiedän, outo, jumalainen vaimo
lakia veristä tääll' estää tuota;
hän jumalille tarjoo mielen puhtaan,
rukouksen vain ja uhrisauhun. Paljon
hänt' ylistetään, suenneeksi luullaan
suvusta amazonein, paenneeksi
jotakin suurta turmaa.
ORESTES.
Menneen hänen
valoisan valtansa jo voima näyttää,
kun lähestyy mies syyllinen, min päätä
yön laajan lailla kirous peittää, vainoo.
Nyt turmaksemme tavan vanhan irti
siteistään päästää himo hurskas hurmeen.
Kuninkaan hurja mieli meidät tuhoo;
jos suuttuu hän, ei meitä nainen auta!
PYLADES.
Hyväpä meille, ett' on nainen hän!
Mies parhain tottuu julmuuteen, ja siitä,
mit' ensin inhosi hän, itsellensä
lain vihdoin laatii, muuttuu kovaksi
ja tuskin tunnettavaks enää. Nainen
samana aina pysyy kuin hän on.
Hyvässä varmemmin kuin pahassa
voit häneen luottaa. -- Vait! Hän saapuu. Jätä
nyt yksin meidät! Tohdi hälle heti
en nimiämme virkkaa, empimättä
en vaiheitamme uskoa. Sa menet,
sun tapaan ennen kuin hän kanssas puhuu.

TOINEN KOHTAUS.
Iphigeneia. Pylades.
IPHIGENEIA.
Mist' olet, mistä saavut, vieras, sano?
Minusta näyttää, helleeniksi ennen
kuin Skyythin mieheksi sun luulla voisin.
(Päästää hänen kahleensa.)
Vapaus, min sulle suon, on vaarallinen;
turmansa taivas kääntäköön pois teistä!
PYLADES.
Oi, sulo ääni! Sävel äidinkielen
niin tervetullut maassa vierahassa!
Siniset vuoret isäin valkaman
ma, vangittu, taas silmäin eessä näen
kuin ennen. Tämän todistaa suo riemun,
ma että myöskin olen helleeni!
Unohdin hetkeksi, ma kuinka sua
kipeesti tarvitsen, ja sielu multa
sun haihtui ilmestyksees ihanaan.
Oi, sano, ellei sulje kohtalo
sun suutas, mistä Hellaan heimosta
sa luet syntys jumal-kaltahisen.
IPHIGENEIA.
Papitar, jonk' on itse jumalatar
valinnut, pyhittänyt, kanssas puhuu.
Se riittäköön. Nyt virka, kuka olet,
ja mikä turman-tuima sallimus
sun kera kumppanis on tänne tuonut.
PYLADES.
Helposti virkkaa voin, mik' onnettuus
työläällä seurallansa meitä vainoo.
Ah, jumal-impi, jospa toivon heljän
niin helposti sa meissä syttää voisit!
Kreetasta, lapsia Adrasteen oomme:
ma nuorin, nimeltäni Kephalos,
hän vanhin on, Laodamas. Mut meidän
välillä veli keskimmäinen, raaka
ja hurja, seisoi, ilon ynnä sovun
leikeistä ensi nuoruuden jo hääti.
Niin kauan tottelimme äidin sanaa
kuin taaton voima eessä Troijan soti;
mut kun hän saaliinensa saapui sekä
sen jälkeen kohta kuoli, veljekset
erotti riita maasta, perinnöstä.
Ma pidin puolta vanhimman. Hän veljen
löi kuoliaaksi. Verisyyn tuon tähden
hänt' ankara nyt ajaa kostotar.
Mut tähän rantaan kolkkoon lähettää
Apollo Delphoin meidät toivon kera.
Templissä siskonsa hän käski avun
siunaavan kättä meidän vartoa.
Olemme vangit, tänne tuotu meidät
on uhriteuraiksesi, tiedät sen.
IPHIGENEIA.
Sortuiko Troija? Kerro, kallis mies!
PYLADES.
Se sortui. Takaa meille pelastus,
apua jouduta, niin meille lupas
Apollo! Veljeäni armahda,
suo hälle pian hyvä, hellä sana!
Mut säästä häntä, jos sa haastat hälle,
ma pyydän, anon: sillä helposti
sydämen hältä ilo, tuska, muisto
valtaa ja järkyttää. Näät kuumehinen
käy hulluus hänen päähänsä ja jättää
tuon sielun kauniin, vapaan kostotarten
saaliiksi julmien.
IPHIGENEIA.
Kuin liekin suuri
sun onnettuutes, unhota se, pyydän,
siks kuin oot kertonut, min kuulla mielin.
PYLADES.
Kaupunki korkea, mi Hellaan voimaa
vastusti vuotta pitkää kymmenen,
nyt tuhkana on, nouse siit' ei enää.
Mut monet haudat parhaittemme meitä
barbaarein rantaa vaatii muistamaan.
Siell' lepää kanssa kauniin ystävänsä
Akilles.
IPHIGENEIA.
Tuhkaa siis te jumal-kuvat!
PYLADES.
Myös Palamedes, Aias Telamonin
ei nähneet päivää isänmaansa jälleen.
IPHIGENEIA.
Hän vait on isästäin, ei virka häntä
keralla vainajain. Hän elää! Niin!
Saan hänet nähdä. Sydän, toivoon syty!
PYLADES.
Miekkoiset, jotka miekka kaasi! Saivat
tuhannet surman sulokatkeran.
Mut kauhut kolkot, lopun kurjan laittoi
jumala vihastunut palaaville
sijasta voittosaaton. Tänne eikö
käy ääni inehmon? Niin kauas kuin
se kantaa, kulkee maailmassa maine
mies-kohtaloista kuulumattomista.
Valitus outo siis on sulle, joka
Mykeenan linnat täyttää huokauksin
ain uusin? -- Avulla Aigistheen on
murhannut puolisonsa Klytaimnestra
samana päivänä, kun palas hän! --
Tuon kuninkaan on huone kallis sulle,
nään poves turhaan kamppailevan kanssa
sanani kauhun, jot' et vartonut.
Oletko hänen ystävänsä tytär
vai naapurinsa kaupungista tuosta?
Sit' älä salaa, mulle anteeks anna,
ett' ensimmäisnä hirmuviestin toin.
IPHIGENEIA.
Työ synkkä kuinka tehtiin, kerro mulle!
PYLADES.
Paluunsa päivänä kun kuningas
kylvystä nousi tyynnä, virkeänä,
pukunsa pyysi puolisolta, heitti
tuo turmahinen hänen hartioilleen
kudoksen poimukkahan, taidokkaasti
pään jalon ympärille kiertyväisen;
ja kun hän turhaan pyrki tuosta irti
kuin verkosta, löi hänet kuoliaaksi
Aigisthes petturi, ja verhottuna
kuningas suuri kuoloon kulki näin.
IPHIGENEIA.
Mik' oli palkka miehen syypään?
PYLADES.
Valta
ja vuode, min jo ennaltaan hän omas.
IPHIGENEIA.
Näin himo häijy johti konnantyöhön?
PYLADES.
Ja syvä tunne koston vanhan.
IPHIGENEIA.
Kuinka
kuningas heitä oli loukannut?
PYLADES.
Teolla raskaalla, mi puolustaa
vois murhan, jos ois puolustusta sillä.
Kun jumal-valta joku tuulin rajuin
helleenein matkaa esti, houkutteli
Auliihin tyttärensä vanhimman,
Iphigeneian hän, ja uhrina
verisnä eestä Hellaan onnen, sortui
tää alttarilla Artemiin. Käy puhe:
tuost' äidin sydämeen niin syvä syntyi
viha ja kammo, että antautui
Aigistheen lemmelle ja itse kiersi
hän puolisonsa surman verkkohon.
IPHIGENEIA (peittäen kasvonsa).
Jo riittää. Pian jälleen näät sä minut.
PYLADES.
Syvästi näyttää häntä liikuttavan
kuningashuoneen kohtalo. Ken liekin,
hän kuninkaan on hyvin tuntenut.
Talosta ylhäisestä, onneksemme,
on tänne myöty hän. Nyt hiljaa, sydän!
Jo toivon tähti meille vilkkuu, mielin
iloisin, viisain sitä kohti käymme.


KOLMAS NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
Iphigeneia. Orestes.
IPHIGENEIA.
Mies onneton, sun sitees irti päästän
merkiksi kolkomman nyt kohtalon.
Vapaus, min templi suo, on surmanviesti
kuin elon viime, kirkas katse on
sairaalle, tuonen-tuskaiselle. Vielä
en voi, en saata sanoa, ett' ootte
hukassa! Kuinka voisin vihkiä
kädellä murhaajan ma kuoloon teidät?
Kajota päähänne ei tohdi kukaan,
niin kauan kuin ma olen papitar
tään templin. Mutta jos ma kieltäyn työstä,
min vihastunut vaatii valtias,
hän jonkun neidoistani määrää siihen
ja seuraajakseni. Teit' auttaa silloin
palavin voin ma toivotuksin vaan.
Oi kallis maamies! Alin orjakin,
ken liettä kotijumalaimme koski,
vieraalla maali' on meille tervetullut:
kuin teitä riemuin, siunauksin on
mun vastaan-ottaminen! Tuotte mulle
urosten kuvan, joita vanhemmilta
jo opin kunnioittamaan, ja mieleen
ihanan, uuden toivon virvoituksen!
ORESTES.
Salaatko nimes, syntys päätöksestä
viisaasta? Vaiko tietää saanen, ken
mua, taivahisten kaltainen, näin kohtaa?
IPHIGENEIA.
Mun olet tunteva. Nyt virka mulle,
min puoliksi vain veljeltäs ma kuulin,
Troijasta palaavien loppu kerro,
kuin kova, outo, mykkä kohtalo
tervehti heitä kodin kynnyksellä.
Ma nuorna tosin tänne tuotu lienen,
mut hyvin muistan katseen aran, jonka
pelolla heitin, hämmästyksellä
uroihin noihin. Nousivat he sotaan
kuin ois Olympo itse noussut, haamut
muinaisen ajan hohtavaisen alas
kauhuksi Ilionin astuneet.
Ja kaikist' uljain Agamemnon oli!
Nyt lausu: kaatuiko hän kotiin tullen
juonista vaimonsa ja Aigistheen?
ORESTES.
Sinä sen sanoit!
IPHIGENEIA.
Voi Mykeenaa kurjaa!
Siis kylvi Tantaloksen heimo herja
kiroa kiron päälle täysin käsin!
Kuin rikkaruoho, terää pahaa tehden,
siementä tuhantista siroittaen,
lastensa lasten sukumurhaajia
ikuiseen vuororaivoon siitti! -- Kerro,
mink' äsken multa kauhun äkki-yö
puheesta veljes peitti! Kuinka pääsi
tuon suvun suuren poika viimeinen,
laps armas, isän kostajaksi säätty,
kuink' alta veripäivän pääs Orestes?
Samako sallimus Avernus-verkoin
hänetkin kiersi? Pelastuiko? Onko
elossa vielä hän? Elektra vielä?
ORESTES.
He ovat.
IPHIGENEIA.
Anna, kulta-aurinko,
säteesi mulle kauneimmat, ne laske
Zeun eteen kiitokseksi! köyhä olen
ja mykkä minä.
ORESTES.
Ystävä jos lienet
tuon valtahuoneen, siihen liitetty
lähemmin, niinkuin ilos ilmaisee,
hillitse, vahvista nyt sydämesi!
Näät sietämätön iloisalle lie
taas suruun suistuminen? Tiedät vasta,
ma huomaan, ett' on Agamemnon kuollut.
IPHIGENEIA.
Tää tieto eikö mulle riitä siis?
ORESTES.
Vain puolet kauhusta sa kuullut olet.
IPHIGENEIA.
Mitä ma pelkäisin? Orestes elää,
Elektra myös.
ORESTES.
Et Klytaimnestraa muista.
IPHIGENEIA.
Pelastu ei hän, toivon taikka pelkään.
ORESTES.
Erosi myös hän mailta toivon.
IPHIGENEIA.
Itse
verensä raivoten hän vuodattiko?
ORESTES.
Ei, vaikka surman antoi veri oma.
IPHIGENEIA.
Selvemmin haasta, ett'en miettis enää!
Tuhannet tunnen päällä pääni ankeen
ma epätiedon tummain siipein iskut.
ORESTES.
Jumalat valinneet siis ovat minut
viestiksi teon, jonka mielelläni
salaisin soinnuttomaan, kumeaan
yön valtakuntaan. Vastoin tahtoani
mua pakottaa sun suusi armas; mutta
myös tuskallista pyytää voi se, saakin.
Pelasti isän kuolinpäivänä
Elektra piiloon veljensä: tään luokseen
Strophios, taaton lanko, otti. Kanssa
kasvatti oman poikansa, min nimi
Pylades oli; saapuneen tää sulki
siteillä ystävyyden ihanilla.
He kasvoivat, ja kasvoi sieluissansa
palava halu kostaa kuolema
kuninkaan. Huomaamatta, valepuvuin
Mykeenaan saapuvat he saattamahan
Oresteen tuhkaa, kuolonsanaa muka
suruista. Hyvin vastaan ottaa heidät
nyt valtiatar, linnahan he käyvät.
Orestes ilmoittaikse siskollensa:
hänessä sisko lietsoo koston tulta,
mi eessä äidin pyhän läsnäolon
jo oli sammunut. Hän hiljaa johtaa
veljensä paikkaan, kussa taatto kuoli,
ja missä vanha, kevyt jälki veren,
riettaasti vuodatetun, juovat valjut,
kamalat painoi palkkiin usein pestyyn.
Kuvasi tulikielin kaikki seikat
tuon konnantyön, ja elämänsä kurjan,
eletyn orjaellen, onnellisten
myös petturien ylimielen, vaarat
ne, jotka vartoi veljeä ja häntä
taholta äidin, äitipuoleks käyneen.
Täss' antoi veljelle hän veitsen vanhan,
tuon Tantaloksen talon kauhun: kaatui
poikansa käden kautta Klytaimnestra.
IPHIGENEIA.
Taivaiset, joiden päivät puhtaat vierii
pääll' aina uutten pilvein autuaasti,
mun ihmisistä erotitteko
vain siks niin monta vuotta, lähellänne
piditte minut, mulle lapsellisen
tuon toimen, pyhän tulen hoidon, soitte,
mun sieluni kuin liekin luoksenne
hurskaassa kirkkaudessa kirvoititte,
vain siksi, että herjat heimoni
syvemmin tuntisin? -- Ah, kerro mulle
Oresteen kohtalot, tuon onnettoman!
ORESTES.
Oi, jospa virkkaa vois, ett' on hän kuollut!
Kuin synkkä-huuruin kuolleen hurmehesta
nous äidin ääni,
yön ikivanhan tyttärille huutain:
"Saa äidinmurhaaja ei pakoon päästä!
Syypäätä vainotkaa! Hän teidän on!"
He kuulevat, kuin kotkat ahnaat luovat
jo ympärilleen ontot katsehensa,
pimeissä luolissaan he liikahtavat,
jo hiljaa hiipii seuralaiset heidän,
katumus ynnä epätoivo, esiin.
Käy heidän eellään usma kuolon virran;
jälestä pitkin pilvikaartein vyöryy
työn tapahtuneen ikikatselmus,
sekoittain päätä rikollista. Luvan
kun saivat turmaa tuomaan, maalle käyvät
kauniille, kylvämälle jumalien,
jost' ammoin ajoi heidät vanha kiro.
Nuo nopsin jaloin pakolaista vainoo:
he väistyvät vain jälleen vaivatakseen.
IPHIGENEIA.
Mies onneton, on kärsimykses sama,
sa tunnet tuskat pakolaisen kurjan!
ORESTES.
Sa mitä lausut? Samaa kärsinkö?
IPHIGENEIA.
Kuin häntä, sua sukumurha painaa.
Sen nuorin veljes mulle uskoi jo.
ORESTES.
En sietää voi, sun että, suuri sielu,
näin sana väärä pettää. Vieras vieraan
verkolla valheisella kiertäköön
ja, vilppiin tottuneena, paulan pankoon
hänelle; meidän välillämme on
oleva totuus!
Orestes olen! Pääni rikollinen
jo painuu, hakee hautaa, kuolemaa;
se joka muodossaan on tervetullut!
Ken lietkin, toivon pelastusta sulle
ja kumppanilleni, en itselleni.
Sa vasten mieltäs täällä viivyt, arvaan;
te keino pakoon keksikää, ma jään.
Ruumiini kuollut kalliolta syösköön,
vereni mereen saakka sauhutkoon,
kiroksi tulkoon raakalaisten rannan!
Te maahan Hellaan menkää ihanaan
eloa uutta auvoin alkamahan.
(Etääntyy.)
IPHIGENEIA.
Ihanin tytär isän suurimman,
oi, Täyttymys, siis vihdoin astut alas!
Kuin suunnatonna eessäin seisot! Katse
käsiisi tuskin tapaa, jotka täynnään
hedelmiä ja siunaus-seppeleitä
Olympon aartehet maan päälle tuovat.
Kuningas lahjain laajuudesta tutaan --
vähältä hälle täytyy näyttää, näät,
mi tuhanten jo rikkaus oisi; -- tutaan
näin jumalaiset kauan säästetyistä,
viisaasti valituista antimistaan.
Te yksin tiedätte, mik' onneks meille,
näette vastaisuuden maahan aavaan,
kun joka ilta yön ja tähtein huntu
sen meiltä peittää. Tyynnä kuulette
te pyyntöämme lapsellista, jolla
on kiire ain; ei epäkypsänä
kätenne taita taivaan kultaheelmää.
Ja häntä voi, ken kärsimättömänä
heit' uhmaa, ruoan karvaan kuolemakseen
ken nauttii! Älkää kauan varrotun,
tuon tuskin ajatellun, onnen suoko
ohitse mennä turhaa vaivaa tuoden,
kuin kulkee varjo kuolleen ystävän.
ORESTES (jälleen häntä lähestyen).
Jos jumaloita avuks Pyladeen
ja itses anot, minut unhoon peitä!
Syypäätä auta et, jos yhdyt häneen,
jaat kiron vaan ja hädän.
IPHIGENEIA.
Kohtaloni
lujasti liitetty on sinuun.
ORESTES.
Ei!
Mun yksin ynnä ilman seuraa mennä
suo maahan kuolon! Vaikka huntuhusi
kattaisit rikollisen, kata et
katseilta häntä Iki-valvovien,
ja läsnäolos, jumal-impi, tunkee
vain heidät syrjään, karkoita ei heitä.
Maaperää lehdon pyhän eivät tohdi
he vaskijaloin julkein saastuttaa;
mut kaukaa sieltä täältä kuulen sentään
naurunsa hirmuisen. Niin puuta, johon
pelastui matkamiesi, sudet väijyy.
He tuonne ulos lepoon leiriytyivät;
jos jätän lehdon tään, he nousevat,
pudistain käärmepäitään, pöllyttäen
tomua kaikkialta, saalistaan
ajavat eellään.
IPHIGENEIA.
Ystävällisen,
Orestes, voitko sanan kuulla?
ORESTES.
Säästä
jumalten ystävälle se!
IPHIGENEIA.
He suovat
sinulle toivon uuden valon.
ORESTES.
Puhki
savun ja paahteen kuolon virran kajo
hämärä mulle tietä hornaan viittaa.
IPHIGENEIA.
Oliko siskos ainoa Elektra?
ORESTES.
Tuon ainoon tunsin; hyvä kohtalo,
julmalta joskin näytti, otti varhain
vanhemman kurjuudesta huonehemme.
Kysyntäs jätä, ah! Äl' liity itse
sa seuraan kostotarten! Puhaltavat
vahingon riemulla he tuhkaa sielun,
ja siedä eivät, että viime hiilet
heimomme kauhupalon hiljaa sammuis
minussa pois. Siis ikuisesti onko,
tahalla lietsottuna, hornan lieskoin
tää hehku sieluani kiduttava?
IPHIGENEIA.
Tulehes tuon ma suitsutusta hyvää.
Suo rakkauden puhtaan hengen hiljaa
povesi polttoa sa jäähdyttää!
Orestes, kallehin, sit' etkö tunne?
Sult' onko saatto kauhu-jumalien
niin veren suonissasi kuivattanut?
Hiipiikö kuin Gorgonin julman päästä
ruumiisi kautta lumous kivettävä?
Ah, tuonelaan jos kiroin kumein kutsuu
sua ääni äidinveren vuodatetun,
avuksi eikö valtoja Olympon
kutsuisi siskon puhtaan siunaus?
ORESTES.
Se kutsuu! kutsuu! Turmaani siis tahdot?
Sinussa piileekö siis kostotar?
Ken olet sa, min ääni hirmuisena
sisimmät syvyyteni myllertää?
IPHIGENEIA.
Sydämes syvin todistaa: Orestes,
se olen minä! Nää Iphigeneia!
Ma elän!
ORESTES.
Sinä!
IPHIGENEIA.
Veljeni!
ORESTES.
Pois! Pois!
Sua neuvon, älä suortuviini koske!
Kuin morsiusvaatteesta Kreusan syttyy
minusta tuli sammumaton. Mene!
Kuin Herakles niin tahdon, arvoton,
ma itsekseni kuolon kurjan kuolla.
IPHIGENEIA.
Et ole sortuva! Oi, että kuulla
ma sulta saisin sanan tyynen vaan!
Mun poista epäilyni, varma olla
suo onnesta mun kauan-kaivatusta!
Ilon ja tuskan pyörä vierii kautta
mun sydämeni. Miestä outoa
väristen säikyn; mutta valtavasti
mua sisimpäni tempaa veljeen päin.
ORESTES.
Dionyson onko templi tää? ja raivoon
papitar hurmauuko hurjan-pyhään?
IPHIGENEIA.
Mua kuule! Katso mua, kuinka mulla
taas sydän aukee ajan pitkän takaa
auvolle armaimmalle, minkä kantaa
maa mulle vielä voi: sun päätäs tahdon
suudella, syleillä sua käsivarsin,
jotk' ennen ojentuivat tyhjään tuuleen.
Äl' estä mua! Äl' estä! Heljempänä
ei Parnassolta ikilähde virtaa
portaita paatten laaksoon kultaiseen,
kuin kumpuaa mun rinnastani riemu,
merenä autuaana saartaa minut.
Orestes! Veikko! Veli!
ORESTES.
Kaunis impi,
sua usko en, en imarrustasi.
Tää paikka Artemiin on; ankarat
hän neitseet vaatii, kostaa templin herjan.
Käsvartes poveltani poista! Miehen
jos nuoren pelastaa sun lempes tahtoo,
hänelle onnen vienon tarjota,
sa mieles käännä mieheen arvokkaampaan,
mun kumppaniini! Tuolla vuoritiellä
hän harhailee; sa hänet etsi, ohjaa
hänt' oikeaan ja mua säästä!
IPHIGENEIA.
Veli,
tajuusi tule, tunne löydettysi!
Iloa siskon puhtaan taivahista
haluksi hetken irstahan äl' luule!
Pois siirry hältä, harha silmän jäykän,
ett' ilon ylhäisimmän tuokio
ei oisi kurjuus suurin! Tässä on hän,
sun siskos kauan-kadotettu. Tempas
mun alttarilta Artemis ja tänne
templiinsä omaan auttoi. Vanki olet,
teuraana tulet, löydät siskon täältä
sijasta papittaren.
ORESTES.
Onneton!
Niin nähköön aurinko siis viime hirmut
huoneemme! Eikö tääll' Elektra ole?
hän että kanssamme myös perikatoon
menisi eikä elämäänsä säästäis
kovempaan kohtaloon ja kärsimykseen.
Papitar! Hyvä, seuraan alttarille:
peritty tapa veljen-murha on
sukumme vanhan; jumaloita kiitän,
maast' että lapsetonna juurittaa
mun ovat päättäneet. Sa neuvo ota:
äl' lemmi päivää, älä tähtiä,
mua seuraa mustaan valtakuntaan! Kuin
tulisen lammen lohikäärmeet vertaan
vainoovat, niellen toisiansa, niin
hävittää itseään tää hurja heimo;
syytönnä, lapsetonna myötä tule!
Mua säälisilmin katsot? Lakkaa! Silmin
sellaisin etsi Klytaimnestra tietä
poikansa sydämeen; mut sattui isku
hänelle rintaan kouran kohotetun.
Ja äiti kuoli! -- Esiin, nurja haamu!
Te piiri tehkää, koston hengettäret,
ja nähkää näytelmä tää tervetullut,
viimeinen, hirvein, minkä valmistitte!
Ei hijo veistään viha, kosto; siskon
on armaan pakko tehdä surmatyö.
Äl' itke! Sull' ei syytä. Lapsest' asti
en mitään lempinyt ma liene niin
kuin sua rakastaa ma voisin, sisar.
Niin, nosta veitsi, avaa auki tie
virroille täällä kiehuville!
(Vaipuu maahan taintuneena.)
IPHIGENEIA.
Yksin
en kantaa jaksa tätä onnea,
en onnetuutta. Pylades, sua kaipaan!
Apusi mistä löydän, kallis mies?
(Etääntyy etsien.)

TOINEN KOHTAUS.
Orestes.
ORESTES (herää horroksistaan ja nousee).
Viel' yksi! tarjoo Lethen veestä mulle
sa virvoituksen viime kylmä malja!
Huuhdottu povestani pois on pian
elämän kouristus, ja vitkaan vierii,
unessa unhon lähteen, henkeni
luo varjovaltain, usmiin ikuisihin.
Levätä levossanne viileässä
maan pojan suokaa, paljon-harhailleen! --
Min kuiskeen kumman kuulen puista? Mikä
hälinä hämäryyttä halkoo? Uutta
tulevat katsomaan he vierastansa!
Mik' on tuo parvi, uljas niinkuin koottu
kuningasheimo, iloinen ja kirkas?
Rauhaisna käyvät nuoret, vanhat, miehet
ja vaimot; jumal-kaltaisilta varjot
vaeltavaiset näyttävät. He ovat
sukuni kanta-isät! -- Atreus kulkee
Thyesteen kera, tyynnä haastain, pojat
hypellen leikkii heidän ympärillään.
Tääll' eikö vihan mieltä enää ole?
Sammuiko kosto niinkuin taivaan päivä?
Siis olen tervetullut minäkin
ja tohdin käydä jonoon juhlalliseen.
Oi terve, taatot! Ma oon Orestes,
sukunne mies olen viimeinen!
te minkä kylvitte, niitti hän:
kiroa kantaen kulki kuoloon.
Mut keveämmät tääll' ovat kuormat:
oi, ottakaa hänet piirihinne! --
Sa kunnon Atreus, sa Thyestes:
tääll' irti ollahan vainostamme. --
Miss' olet taatto, min kerran vain
näin elämässä? -- Sa ootko isä?
Emoa saatatko ystävänä?
Kätensä tarjota Klytaimnestra
sinulle voiko? Orestes silloin
myös tohtii lausua: Katso poikaasi --
On tullut poikanne! Tervehtikää!
Maan päällä tervehdys murhan varman
meill' oli merkkinä heimossamme;
yön tuolla puolenpa iloa pitää
nyt vanhan Tantalon suuri suku.
Te mulle huudatte: tervetullut!
Otatte seuraanne minut! Viekää
luo minut harmajan kantataaton!
Miss' on hän, että ma näkisin hänet,
pään kalliin, kunnian-arvoisan,
mi jumalain kera neuvotteli.
Te näytte empivän? pois te käännytte?
Mit' on tää? Kärsiikö jumal-uhmaaja?
Voi mua! Vaskisin kahlein kiinni
nuo takoneet ovat Ylivoimaiset
sankar-rintahan tuskat tuimat.

KOLMAS KOHTAUS.
Orestes. Iphigeneia. Pylades.
ORESTES.
Te täällä myöskin? Siis terve sulle,
oi sisko! Viel' on Elektra poissa.
Jumala laupias nuolin vienoin
pian lähettää hänet myöskin kuoloon.
Sua säälin, ystävä raukka, vain!
Käy myötä, käy Manan valtiasta,
me, uudet vierahat, tervehdimme.
IPHIGENEIA.
Te sisarukset taivaan laajan, jotka
valoa yön ja päivän saatatte
luo ihmislasten, jotka ette tohdi
tuonelle loistaa, meitä auttakaa!
Ylitse kaiken, min maa, taivas tarjoo,
rakastat veljeäsi, Artemis,
ja kasvos neitseelliset käännät kaihoin
hiljaisin puoleen ikivalkeutensa.
Ah, ainoaa, ah, myöhään-löytämääni
äl' yöhön, raivoon hulluuden sa jätä!
Ja täytetty jos tahtos on, mi tänne
salasi mun, jos hänen kauttaan mulle,
hänelle kautta mun, sa avun aioit,
kironsa kirvoittaos, ettei meiltä
menisi pelastuksen aika kallis!
PYLADES.
Tunnetko meidät ynnä lehdon pyhän
ja valon, jok' ei vainajille loista?
Käsvarsi ystävän ja siskon pitää
lujasti sun viel' elämässä. Tartu
vankasti meihin! Emme varjoja
me ole. Huomaa, mitä haastan! Toinnu,
kokoa voimas! Hetket kalliit ovat,
pakomme määrää langat hennot, joita
kutovan näyttää hyvä kohtalotar.
ORESTES (Iphigeneialle).
Vapaalla suo mun sydämellä noutaa
sylistäs ilo puhdas ensi kerta!
Jumalat, jotka valta-valkeassa
pimeät pilvet käytte murtamahan,
ja armon-ankaroina suotte sateen,
anotun kauan, kanssa ukkosen
ja myrskyn maalle hurjin virroin vuotaa;
mut kohta siunaukseksi muutatte
maan lasten pelon, jähmetyksen jäisen
riemuksi, kiitokseksi äänekkääksi,
kun pisaroissa lehtipuun taas tuoreen
uus päivä tuhatvärein välkähtää
ja Iris kirjokaunis käsin kevein
viimeisten pilvein hunnun harmaan poistaa
sylissä siskoni myös suokaa minun,
povella ystäväni, nauttia
lahjoista taivaan mielin kiitollisin!
Jo kiro kirpoo, sydän tää sen sanoo.
Katoovat kostottaret, kuulen sen,
taas Tartaroon ja taakseen kiinni lyövät
he vaskiportit kaukojylinällä.
Maa tuoksuu henkeä jo heilimöivää,
mua kutsuu kummuiltansa etsimään
elämän riemua ja urhotöitä.
PYLADES.
Kallista aikaa älkää laiminlyökö!
Ilomme täys Olympoon nouskoon vasta
purjeita pullistavan tuulen kera.
Tulkaatte! Tarpeen täss' on neuvot nopsat.


NELJÄS NAYTOS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
Iphigeneia.
IPHIGENEIA.
Jos jumalaiset
miettivät lapselle maan
paljon pulmia ynnä
aikovat hälle
riemusta tuskaan
ja tuskasta riemuun
syvästi-järkyttävän ylimenon:
he kasvattavat
liki kaupunkia
tai kaukorannalla
ystävän vakaan,
että hetkinä hädän
hällä myös apu oisi.
Jumalat Pyladesta siunatkaa,
ja kaikkea, mit' aikoneekin milloin!
Sodassa on hän käsivarsi miehen
ja neuvostossa vanhan kirkas silmä.
Näät hänen sielunsa on tyyni; säilyy
ainainen pyhä rauhan aarre siinä,
ja ajelehtivalle tarjoaa
sen syvyyksistä lohdun hän ja neuvon.
Erotti veljestä hän mun; näät tuohon
ma yhä tuijotin, enk' onneheni
omaani voinut uskoa, en häntä
sylistäin päästänyt, en tuntenut
myös liki liikkuvaisen vaaran uhkaa.
Tuumaansa täyttääkseen nyt rantaan meren
he käyvät, missä laiva miehinensä,
salattu lahteen, merkkiä vain vartoo.
Antoivat suuhun sanan viisaan mulle
ja opettivat, kuinka kuninkaalle
ma vastaan, kun hän viestin laittaa, vaatii
mun jouduttamaan uhria. Ah! huomaan,
mun täytyy johdettavaks alistua
kuin lapsen. Tottunut en liene vilppiin,