Iphigeneia Tauriissa: Viisinäytöksinen näytelmä - 1

IPHIGENEIA TAURIISSA
Viisinäytöksinen näytelmä

Kirj.
J. W. von Goethe

SKS, Helsinki 1910.
SKS Kirjapainon Oy.



HENKILÖT:
IPHIGKNEIA.
THOAS, Tauriin kuningas.
ORESTES.
PYLADES.
ARKAS.
Näyttämö: lehto Artemiin temppelin edustalla.


ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
Iphigeneia.
IPHIGENEIA.
Varjoihin tämän pyhän, vanhan puiston,
tään lehdon latvain alle hiljaisien
kuin pyhäkköhön jumalattaren
ma astun vielä tuntein säikkyväisin,
en ensikertalaista tutumpana;
jää täällä oudoks aina sieluni.
Niin monet vuodet kätkenyt on täällä
mua tahto ylhä, jolle altistun,
mut vieras oon kuin tänne tullessani.
Erottaa meri, ah, mun armahista,
ja rannalla ma päivät pitkät seison
hakien hengelläni maata Hellaan;
mun huokauksiini vain aalto vastaa
ja kuohut mulle kumeasti soivat.
Voi häntä, joka ypö yksin elää
etäällä vanhemmistaan, siskoistansa!
Lähimmän hältä onnen kaiho kalvaa.
Häneltä aatos aina taapäin karkaa
pihoille taaton, missä ensi kerran
hänelle aamu aukas taivaan, missä
kauniisti leikki kasvinkumppanit,
suloisin sitein liittyi sisko siskoon.
Jumalten kanssa kiistä en; mut naisen
on elon-arpa valitettava.
Mies sodan herra on ja kodin, maalla
myös vierahalla voi hän toimeen tulla,
hänt' taisto hurmaa, häntä voitto kruunaa,
on kunniakas hälle kuolema.
Kuink' ahdas onkaan naisen onni! Miestä
totella tuimaa velvoitus ja lohtu
jo on; mut kuinka kurja, koska hänet
etäälle ajaa karsas kohtalo!
Niin täällä Thoas, jalo mies, mua kiintää,
pyhin ja vakain orjankahlehin.
Oi, kuinka julkean ma, jumalatar,
mykällä palvella sua kapinalla,
sua, auttajaani! Vapahasti tulis
eloni sulle omistettu olla.
Myös olen aina turvannut ja turvaan
sinuhun nytkin, Artemis, sa, joka
kätesi vienon, pyhän annoit apuun
kuninkaan kuulun hylkytyttärelle.
Niin, tytär Zeun, jos mies tuo korkea,
min tuta annoit tytär-uhrin tuskaa,
jos hän, jos jumalainen Agamemnon,
ken alttarilles antoi kalleimpansa,
on Troijan raunioilta armostasi
palannut mainittuna maahan isäin,
jos vaimonsa Elektran, ja Oresteen,
nuo armaat aarteet, hälle säilytit:
minutkin vie jo viimein heimolleni.
Mua auta, auttajani kuolemasta,
elosta täällä, jok' on toinen kuolo!

TOINEN KOHTAUS.
Iphigeneia. Arkas.
ARKAS.
Kuninkaan airueena tervehdän
ma hältä papitarta Artemiin.
Jumalatartaan Tauris kiittää tänään
uusista ihmevoitoistansa. Riennän
edellä kuninkaan ja sotajoukon
jo heidän tulostansa viestin tuomaan.
IPHIGENEIA.
On valmis vastaan-otto arvokas.
Näkevä suopeasti jumalatar
kädestä Thoaksen on uhrin hurskaan.
ARKAS.
Oi, jospa suopea myös papittaren
ois silmä, kalliin, kunnioitetun,
oi, pyhä impi, jospa enne hyvä
kaikille meille siitä hymyis! Vielä
salainen kaiho kattaa sisimpäsi;
varromme turhaan vuodet pitkät sanaa
sun povestasi tuttavallista.
Niin kauan kuin sun tuntenut oon täällä,
tuon katsees eessä olen kammostunut;
jää sielusi kuin rautakahlein kiinni
taotuks sydämesi synkimpään.
IPHIGENEIA.
Niin orvon, niin maanpakolaisen sopii.
ARKAS.
Oletko orpo, pakolainen täällä?
IPHIGENEIA.
Maa vieras voiko isänmaaksi tulla?
ARKAS.
Ja sulle vieraaks isänmaa on tullut.
IPHIGENEIA.
Siks sydämeni yhä verta vuotaa.
Ens nuoruudessani, kun tuskin sielu
isään ja äitiin, sisaruksiin liittyi,
kun vesat uudet, armaat kumppanuksin
juuresta vanhain puitten taivahille
kohota mielivät, ah, silloin kiro
minuhun outo tarttui, rakkahista
erotti minut, katkoi kauniit siteet
kädellä rautaisella. Nuoruuden
parahin riemu, elon ensi vuotten
menestys meni pois. Vain varjo olen
ma, vaikka pelastuinkin, itselleni,
ei mulle koskaan elon kukka aukee.
ARKAS.
Niin onnettomaks itsesi jos sanot,
sanoa voin sun kiittämättömäksi.
IPHIGENEIA.
Teit' aina kiitän.
ARKAS.
Vaan et aulihisti,
mi kiitos hyväntyön on palkka paras,
et ilosilmin, jotka mielen alttiin
ja elon tyytyväisen merkki ovat.
Kun tähän templiin vuotta monta sitten
syvästi-sala sallimus sun kantoi,
kuin jumal-lahjan vastaan otti Thoas
sun täällä suopeudella, hartaudella.
Ja hertas oli sulle ranta tämä,
mi muuten kolkko muukalaiselle:
näät ei sua ennen outo noussut maalle,
ken martaana ei lehdoss' Artemiin
ois kaatunut, kuin tapa vanha vaatii.
IPHIGENEIA.
Vapaasti viel' ei hengitä, ken elää.
Tää elämääkö, paikkaa pyhää kaita
kuin kaitsee varjo hautaansa, ja suruun
näin nääntyä? Tää elämääkö oisi
iloista, itsetietoista, kun päivä
jokainen haipuu turhin haavein, noihin
mua valmistaen päiviin harmajiin,
rannalla Lethen joita vainaat viettää
unhossa itsensä, yön kansa kolkko.
Ken hyödytönnä elää, kuolee varhain;
mun, muita ennen, lie tuo naisten osa.
ARKAS.
Ylpeytes jalon, ettet itsees tyydy,
suon anteeks sulle, vaikka valittaen:
se sulta ryöstää elon nautinnon.
Tääll' ollut onko hyödytön sun olos?
Ken keventänyt kuninkaan on mielen?
Ken sanoin lempein tääll' on lientänyt
vuodesta vuoteen tavan vanhan, julman,
ett' uhriks alttarille Artemiin
jokainen vieras joutui, ken on vangit
varmasta kuolemasta lähettänyt
takaisin synnyinmaahansa niin usein?
Sun hyvää rukoustas Artemis
runsaasti eikö kuule, suuttumatta,
vaikk' uhrit veren hältä vanhat puuttuu?
Suhise eikö voiton riemusiipi
yl' urhojemme? ennä eellä heidän?
Jokainen eikö onnekkaampi ole,
kun kuningas, jonk' uljuus, viisaus
niin kauan meit' on johtanut, nyt mieltyy
myös lempeyteen sun lähelläs ja meiltä
keventää mykän kuuliaisuuden?
Se eikö hyötyä, kun tuhansille
sun olennostas tiukkuu palsami?
Kun kansalle, min luo sun saattoi taivas,
ikuinen lähde onnen uuden olet
ja oudolle suot elämän ja paluun
rannalta muinen tylyltä kuin kuolo?
IPHIGENEIA.
Vähäinen haihtuu eespäin-katsovalta,
kun näkee, kuink' on tekemättä paljon.
ARKAS.
Lie oikeata työnsä arvo tietää.
IPHIGENEIA.
Mut moitittavaa niitä laskea.
ARKAS.
Myös halveksua tosi-arvollista
kuin valhe-arvoin suotta suurennella!
Mua usko, kuule sanaa miehen, joka
sinulle uskollinen, altis on:
jos kuningas sun kanssas tänään haastaa,
tee helpoks hälle sana aikomansa.
IPHIGENEIA.
Jokaista säikyn sanaas hyvää; usein
sen vaatimukset vaivoin vältin vaan.
ARKAS.
Sa mieti, mitä teet, mik' on sun hyötys
On kuninkaalta poika kuollut. Hän
harvoille enää huoliansa haastaa
eik' enempää kuin ennen heillekään.
Jokaisen ylimyksen poikaa katsoo
kateena valtansa hän seuraajaksi;
hän pelkää ikää avutonta tai
varhaista kuolemaa ja kapinaakin.
Puheess' ei ole ponsi Skyytin miehen,
vähimmin valtiaamme. Hän, mi tekoon
ja käskyvaltaan vain on tottunut,
ei taida kaukaa eikä vitkaan johtaa
sanoja, hienosti päämäärän mukaan.
Hänt' älä vaikeuta pitkin kielloin
tai tahallisin väärin-ymmärryksin.
Alttiisti hälle puolitiehen tule!
IPHIGENEIA.
Pitäiskö jouduttaa mun vaaraa omaa?
ARKAS.
Sa vaaraksesko kosintansa sanot?
IPHIGENEIA.
Se mulle kaikista on hirmuisin.
ARKAS.
Suo hänen lemmelleen vaiti luottamus!
IPHIGENEIA.
Kun sieluni hän pelvost' ensin päästää.
ARKAS.
Miks syntyäs et hälle ilmoita?
IPHIGENEIA.
Papittarelle sopii salaisuus.
ARKAS.
Sais olla salaisuutt' ei kuninkaalle;
hän vaikk'ei vaadi sitä, tuntee hän,
syvästi tuntee suuress' sielussansa,
sen että hältä huolekkaasti kätket.
IPHIGENEIA.
Hän mulle karsas onko, nurjamieli?
ARKAS.
Niin näyttää melkein. Sinustakaan puhu
hän ei, mut sana, joskus päässyt hältä,
on ilmi tuonut sydämensä toivon
omata sinut. Varaan itsensä
hänt' ällös jätä! ettei karsas poltto
povessaan kypsyisi ja kauhistusta
sinulle tuottais, ettet myöhään liian
katuen muistais hyvää neuvoani.
IPHIGENEIA.
Kuin? Kuningasko miettis, mit' ei kukaan
mies jalo mieti, nimestänsä arka,
tai jolle taivahisten kunnioitus
on himon suitsi? Minut alttarilta
hän ryöstää aikooko häävuoteesensa?
Jumalat kaikki avuks huudan, varmaan
on suojan suopa mulle Artemis,
tuo jyrkkä jumalatar, itse neitsyt,
hän neittä turvannee ja papitartaan!
ARKAS.
Tyyn' ollos! Veri nuori, myrskyinen
ei kuningasta moiseen uhkatyöhön
ajane ainakaan. Ma toista pelkään
häneltä päätöstä, min järkkymättä
hän täyttää, kuinka kova liekin se:
tahtonsa näät on luja, taipumaton.
Siks anon, muuta ellet myöntää voi,
suo hälle kiitokses ja ystävyytes!
IPHIGENEIA.
Mit' enemmän sa tietänet, oi lausu!
ARKAS.
Häneltä kysy! Tuossa saapuu hän;
sa häntä kunnioitat, poves oma
avointa hälle vaatii luottamusta.
Mies jalo kuulee naisen hyvää sanaa
ja loitos seuraa sitä.
IPHIGENEIA (yksin).
Kuinka noutaa
tuon uskollisen neuvoa, en tiedä.
Mut mielelläni kuninkaalle suon
hyvästä teostansa sanan hyvän,
ja toivon, että totuudessa voin
sanoa, mik' on mieleen mahtavalle.

KOLMAS KOHTAUS.
Iphigeneia. Thoas.
IPHIGENEIA.
Siunatkoon lahjoin kuninkaallisin
sua jumalatar, suokoon voiton, maineen
ja onnen runsaan omaisilles, sulle
myös joka hurskaan toivon täyttymisen!
Kun monta hallitset sa huolehtien,
sun olkoon onnesikin eellä monen!
THOAS.
Ma tyytyisin, jos kansa kiittäis mua:
muut enemmän kuin minä nauttivat
muu työni heelmistä. On onnellisin,
hän olkoon kuningas tai köyhä, jolla
omassa onni asuu huoneessansa.
Sa otit osaa syvään tuskahani,
kun vihollisten miekka poian multa
viimeisen, parhaan tempasi. Niin kauan
kuin kosto täytti mun, en tyhjyyttä
taloni tuntenut, vaan nyt kun palaan
ma tyydytettynä, kun heidän maansa
tuhottu on ja kostettu on poika,
kotona mull' ei tyydytystä mitään.
Iloinen kuuliaisuus, jonka muuten
jokaisen silmistä näin loistavan,
sulanut nyt on suruun, ikävähän.
Jokainen miettii, mit' on aika tuova,
ja seuraa lapsetonta, kun on pakko.
Nyt tähän saavun templiin, usein johon
anoen voittoa ma astuin taikka
voitosta kiittäen. On vanha toivo
povessa mulla, sullekaan ei outo,
ei odottamaton: ma toivon, sinut
omaksi onneksein, ja kansan myöskin,
talooni tyhjään saattaa morsiona.
IPHIGENEIA.
Liiaksi tarjoot tuntemattomalle,
kuningas oi! Sun eessäs pakolainen
häveten seisoo; rauhaa vain ja suojaa
rannaltas etsin, sitä saanut olen.
THOAS.
Sa että syntyperäs salaisuuteen
verhoudut multa niinkuin muilta, minkään
ei kansan kesken hyvä ois, ei oikein.
Tää ranta vierasten on kauhu: laki
niin vaatii ynnä pakko. Yksin sulta,
joll' oikeudet on täällä hurskaat kaikki,
vieraamme hyvin vastaan-ottamamme,
mi mieles mukaan nautit päivistäsi,
sult' yksin toivoin luottamusta, jota
isäntä vartoa voi uskollinen.
IPHIGENEIA.
Oi valtias, jos vanhempaini nimen
ja heimon salasin, ei epäluulo,
vaan arkuus syynä oli. Tietäisitkö,
ken eessäs seisoo, kenen suojaat päätä
kirotun, ah, sun suuren sydämesi
väristys kauhun oudon ehkä valtais,
et mua valta-istuimelle veisi,
vaan ajaisit mun ennen aikojani
maas ääriltä, mun sysäisit kentiesi --
iloinen ennenkuin on suotu paluu
omaini luo ja vaelluksen loppu --
kurjuuteen, jonka kylmä, vieras käsi
jokaista uhkaa karkoitettua
ja kodistansa kauas harhaunutta.
THOAS.
Mi liekin tahto taivaisten sun suhtees,
mi sulle ynnä heimolles lie suotu,
ei puutu multa siunaus jumalien
siit' asti kuin sa asut luonamme
ja nautit oikeutta vieraan hurskaan.
Vakuuttaa vaikea ois mulle, että
sua suojaten ma rikollista suojaan.
IPHIGENEIA.
Sua siunaa hyvätyös, ei vierahasi.
THOAS.
Ei siunata, mit' tehdään kirotuille.
Siis päätä vaitiolos, estelysi!
se vaatimus ei miehen väärän ole.
Käsiini sinut uskoi jumalatar;
kuin pyhä hälle, mulle olit pyhä.
Myös vasta seuraan hänen viittaustaan:
jos koittaa sulle kotimatkan toivo,
sa olet vapaa vaatimuksestani.
Mut ijäks suljettu jos tie on sulta
ja heimos karkoitettu taikka turman
kautt' äärettömän sammunut, mun olet
lain mukaan useammankin kuin yhden.
Sanani pidän, tiedät sen. Siis puhu!
IPHIGENEIA.
Siteitään vanhoja vain vastahakaan
käy kieli katkomaan ja ilmoittamaan
vait'olon pitkän salaisuutta. Sillä,
sanottu kerran, ei se palaa, jättää
sydämen varmat suojat, vahingoittaa,
jos niin suo jumalat, tai hyödyttää.
Siis kuule! Juurta olen Tantaloksen.
THOAS.
Sa tyynnä lausut sanan suuren. Tuoko
sun peritaattos oli maitten kuulu
ja kerran armoittama jumalien?
Tuo Tantalosko, pöytävieras Zeun,
tää jolta usein opin otti, mieltä
min kokenutta, sanaa sattuvaista
jumalat itse iloksensa kuuli
kuin tietolauseita oraakelin?
IPHIGENEIA.
Hän on se. Vaeltaa ei taivaan vallat
kanss' ihmisten kuin vertaistensa saisi;
on liian heikko heimo kuolevain,
sen päätä huimaa huiput oudot. Ei
hän ollut petturi, ei epäjalo,
mut orjaks suuri liian, kumppaniksi
Jyrinän-jumalan vain ihminen.
Myös oli syynsä ihmisen; sen palkka
ol' ankara, ja runoniekat laulaa:
Zeun pöytävieraan syöksi patto korska
häpeäll' alas vanhaan Tartaroon.
Ah! koko heimo kiron tuosta kantaa!
THOAS.
Kantaako peritaaton syy vai omat?
IPHIGENEIA.
Perivät kyllä hänen poikansa
titaanein rinnan vankan, luuston lujan;
mut vaski-siteen heidän otsallensa
jumala takoi, teki synkäks silmän,
karsaaksi, kaihtoi neuvon, viisauden
ja kohtuuden ja kärsivällisyyden.
Jokainen halu heillä raivoon syttyi
ja rajatonna riehui raivonsa.
Jo Pelops, valta-tahto, Tantaloksen
lemmitty poika, petosmurhall' immen
valion voitti, Oinomaos-taaton
tapolla, tyttären Hippodameian.
Kaks kantoi poikaa miehellensä tää,
Thyesteen, Atreuksen. Katein katsoo
he taaton rakkautta esikoiseen,
toisesta vuotehesta varttuvaan.
He vihaan yhtyvät ja salaa kaksin
tekevät ensi työnsä: veljesmurhan.
Epäilee isä murhaajaksi silloin
Hippodameiaa, vaatii julmana
häneltä poikaa takaisin, tää surmaa
itsensä --
THOAS.
Miksi vaikenet sa? Jatka!
Äl' luottamustas kadu! Kerro eespäin!
IPHIGENEIA.
Miekkoinen, kuka muistaa mielellään
isäinsä töitä, heidän suuruuttansa
ilolla kertoo kuulijalle, hiljaa
riemuiten liittyvi niin kuuluun riviin!
Ei siitä heimo heti hirviötä,
ei puoli-jumalaa, vaan vasta sarja
pahojen taikka hyväin saattaa ilmi
maailman kauhun taikka riemun. Jälkeen
isänsä kuolon Atreus ja Thyestes
yhdessä hallitsivat kaupunkia.
Ei kauan kestää sopu voinut. Pian
Thyestes häväisi jo veljen vuoteen.
Pois hänet maasta Atreun kosto ajoi.
Mut kauan miettien jo rikostöitä
Thyestes oli, pahansuopa, pojan
veljestä vieroittanut, kasvattanut
sen omanansa imarrellen. Tämän
hän täyttää raivon sekä koston tuntein,
kuningaskaupunkihin lähettää
surmaamaan setänänsä isän oman.
Tulevi ilmi tuuma nuorukaisen;
kuningas murhamiehen rankaisee,
veljensä lapsen tappavansa luulee;
saa tietää liian myöhään, kuka kuoli
kivulla silmäins' eessä juopuneitten.
Himoiten kostoa työn hirmuisen
hän hiljaa miettii. Tyyn' on, valmis sopuun
olevinansa, viekoitelluks veljen
saa maahan molempine poikinensa
takaisin, lapset tempaa, teurastaa
ja tarjoo ruo'an ruman, kauhistavan
isälle heidän ensi atriallaan.
Thyestes kyllin syötyänsä lihaa
omaansa, käypi murhemieliseksi,
kysyvi lapsiansa, luulee poikain
jo askeleet ja äänet kuulevansa
ovella salin. Atreus irvistäin
päät, jalat surmattujen hälle heittää. --
Kuningas, kasvos käännät kauhistuen:
niin käänsi kasvonsa myös aurinko
ja vaununsakin iki-valtatieltään.
Nää ovat papittares kanta-isät;
ja monta miesten kovaa kohtaloa,
tekoa monta mielenvikaista
yö kattaa synkin siivin, sallii meidän
hämyhyn hirvittävään nähdä vain.
THOAS.
Ne vaieten myös peitä! Kyllin olkoon
jo kauhuja. Kautt' ihmeen minkä, sano,
sa puhkesit tään hurjan heimon puusta?
IPHIGENEIA.
Ol' Agamemnon Atreun poika vanhin;
hän oli taattoni. Mut virkkaa tohdin:
hänessä elämäni aamust' asti
näin miehen täydellisen perikuvan.
Lempensä esikoisna Klytaimnestra
mun hälle kantoi, ja Elektran. Tyynnä
kuningas vallitsi; ja varjos rauha
kaivattu kauan Tantaloksen talon.
Onnelta vanhempain vain puuttui poika.
Tuo tuskin toivo oli täyttynyt
ja sisarusten keskeen nyt Orestes,
lemmikki, syntynyt, kun turma uusi
talolle varmalle jo valmis oli.
On käynyt tänne saakka maine sodan,
mi koko Hellaan ruhtinaitten voiman
sai Troijan muurein luokse leiriin; oli
kauneimman naisen ryöstö kostettava.
En kuullut ole, voittivatko Troijan,
päämäärään koston pääsivätkö. Johti
isäni Hellaan joukkoja. He turhaan
Auliissa odottivat purjetuulta.
Näät suuttuneena suureen johtajahan
pidätti kiireisiä Artemis
ja kuninkaalta, suulla Kalkhaan, vaati
tytärtä vanhinta. Mun äitineni
he leiriin houkuttivat, tempasivat
mun alttarille, jumalattaren
uhriksi pääni vihkien. -- Hän leppyi,
ei vertani hän tahtonut, vaan verhos
mun pilveen pelastavaan; kuolemasta
templissä tässä vasta virkosin.
Iphigeneia oon, hän itse, verta
Atreun, ja tytär Agamemnonin,
omaisuus Artemiin, hän kanssas puhuu.
THOAS.
Etua enempää ja luottamusta
en tyttärelle kuninkaan ma suo
kuin oudolle. Ma toistan tarjouksen:
mua seuraa, ja'a, mik' on mun omaani!
IPHIGENEIA.
Kuningas, kuinka tohtisin sen tehdä?
Jumalatar mun pelasti, häll' yksin
on oikeus elämääni vihittyyn.
Tyyssijan mulle etsi hän, mua täällä
isälle säilyttää, kautt' erheen kyllin
jo rangaistulle, ehkä vanhuutensa
iloksi ihanimmaks. Ehkä riemu
paluun jo lähell' on; ja minä, luopuin
tahdosta, tiestä jumalattaren,
sitoisin tänne itseni? Hält' anoin
ma merkin, jos hän jäämään vaatis mua.
THOAS.
Se merkki on, ett' olet täällä vielä.
Äl' etsi verukkeita uusia!
Ken kieltää, turhaan paljon puhuu; toinen
kaikesta kuulevi vain sanan: ei.
IPHIGENEIA.
Sanoja turhia ne eivät ole,
syvimmän sydämeni auki näit.
Itselles etkö tunnusta, kuink' isää,
emoa, sisaruksia mun täytyy
tääll' ikävöidä tuntein tuskallisin?
Saleissa jospa vanhoissa, miss' suru
viel' usein nimeäni kuiskii hiljaa,
kuin jälleen syntynehen vuoksi riemu
kauniisti pylväät, seinät seppelöisi!
Mun sinne jospa laivoin laittaisit!
Uus elo ois se mulle ynnä muille.
THOAS.
Palaja siis! Tee, mitä mieles käskee,
älyä ällös kuule, neuvon hyvän
äl' ääntä! Ole nainen yksinomaan
ja valtaan vaiston heity, suitsitonna
mi tempaa sun ja sinne tänne ajaa.
Naisrinnassa jos halu hehkuu, mikään
hänt' estä petturilt' ei side pyhä,
hän syöksyy taaton taikka puolison
vakaasta, suojaavasta syleilystä;
mut naisen jos ei syty hehku nopsa,
niin turhaan häntä tahtoo vakuuttaa
valtaisin, puhtain puheen kultakieli.
IPHIGENEIA.
Jaloa muista sanaas, valtias!
Vastaatko näin mun luottamukselleni?
Valmiilta näytit kuulemaan sa kaikki.
THOAS.
Odottamattomaan en ollut valmis,
mut odottaa mun vaikk' ois tullut sitä,
en tiennyt, että naisen kanssa puhuin.
IPHIGENEIA.
Miks sukupuoltamme sa raukkaa soimaat?
Upeat eivät niinkuin teidän, eivät
myös epäjalot ole naisen aseet.
Sua viisaamp' olen siinä, usko, että
enemmän onnes tunnen kuin sa itse.
Mua, itseäskin tuntematta luulet
lähemmän siteen liittävän meit' onneen.
Sa rohkeana, hyvää-tahtovana
mua vaadit taipumaan; ja jumaloita
ma tässä kiitän, että suoneet mulle
lujuuden ovat liiton torjua,
mi heidän mieltään vasten on.
THOAS.
Ei haasta
jumalat, haastaa sydämes nyt oma.
IPHIGENEIA.
Sydänten kautta vaan he meille vastaa.
THOAS.
Ja mulla eikö oikeus kuulla heitä?
IPHIGENEIA.
Soi myrskyn pauhu yli äänen hennon.
THOAS.
Tuon äänen kuuleeko vain papitar?
IPHIGENEIA.
Muit' ennen varmaan kuningas sen kuulkoon!
THOAS.
Perintö-oikeutesi pöytään Zeun
ja pyhä virkas jumaliin sun nostaa:
maa-syntyinen ma oon, barbaari.
IPHIGENEIA.
Näin
saan maksaa luottamuksen vaatimasi.
THOAS.
Inehmo oon; on paras päättää juttu!
Sanani seisoo: ollos papitar
tääll' Artemiin, mi valinnut on sinut.
Mut mulle anteeks suokoon hän, ett' olen
häneltä uhrit vanhat estänyt;
tein väärin siinä, vastoin tuntoani.
Rantaamme outo onnekseen ei laske;
on varma ollut hälle aina kuolo.
Vain sinä, hempeydellä herttaisella,
ma missä hennon tyttären näin tunteet
tai morsiamen lemmen vienon, minut
niin iki-ilahdutit, taoit tenhon,
ma että unhotin tuon velvoituksen.
Älyni olit uneen uuvuttanut,
en kuullut murinaa ma kansan oman.
Nyt ääneen syyttävät he poikani
kuolosta ennen-aikaisesta mua.
Sun tähtes enää hillitse en laumaa,
mi vaatimalla vaatii uhria.
IPHIGENEIA.
Vuoks itseni sit' anonut en koskaan.
Se väärin tajuu taivaiset, ken heitä
kuvailee verenhimoisiks'; hän siirtää
vain heihin omat julmat pyytehensä.
Papilta eikö Artemis mua vienyt?
Mua kuoloon ei, vain palvelukseen vaati.
THOAS.
Ei sovi meidän tapaa pyhää tuota
älyllä, vaihtuvalla keveästi,
mielemme mukaan selittää tai muuttaa.
Tee tehtäväsi, teen ma omani.
Kaks outoa on ranta-rotkoistamme
tavattu, mitään eivät tuone hyvää
he maalleni; he ovat vallassani.
Nää ensi uhriks, oikeaksi, kauan
jo puuttuneeksi, saakoon Artemis!
Lähetän tänne heidät; tiedät työsi.

NELJÄS KOHTAUS.
Iphigeneia.
IPHIGENEIA (yksin).
Auttajatar jalo, sull' on pilvet
verhota syyttömästi vainotut,
kantaa kohtalon vaskisen alta
tuulen-siivin poikki merten,
poikki maitten ja mannerten laajain,
kunne hyväksi katsot sinä.
Viisas olet, näät ajat vastaiset;
menneet mennehiä ei ole sulle,
omaisi yllä silmäsi lepää
niinkuin valosi, öitten elo,
maan yli lepää ja hallitsee.
Oi, estä hurmeesta käteni! Koskaan
tuo ei se siunausta, ei rauhaa;
ja haamu surmatun-sattumalta
väijyy murhaajan suru-sumean
pahoja hetkiä peljätellen.
Näät taivaiset katsovat lempein silmin
heimoja laajoja ihmisten hyväin,
sallivat elon haihtuvan riemun
kernaasti kuolevaiselle, suovat
oman ikuisen taivaansa onnea
hänen havaita, myötä-nauttia
hetken hilpeän, lyhven.


TOINEN NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

Orestes. Pylades.
ORESTES.
Kuljemme kuolon tietä: sydämeni
jokaisell' askeleella hiljenee.
Apolloa kun anoin ottamahan
pois multa kostotarten hirmuseuran,
varmoin ja toivorikkain jumal-sanoin
lupaavan pelastusta näytti hän
templissä siskon, paljon lempimänsä,
mi Tauriin valtiatar on; nyt täyttyy
lupaus, katoo hätä kaikki, koska
elämä multa katoo. Kuink' on helppo
mun olla vailla päivän armautta,
mun jolta käsi jumalainen rinnan
kovasti kouristaa ja järjen huumaa!
Ja jos ei Atreun lapset taistelossa
saa surmaa voiton-seppelöimää, jos
kuin kanta-isäni, kuin taatto oma
kurjasti uhriteuraana ma kuolen:
niin olkoon! Paremp' alttarin tään eessä
kuin sukulaisten salamurhaan kuolla
sopessa syrjäisessä. Sallikaa
se aika mulle, Manalaiset, jotka
jo verta, askelistain tippuvaista
ja tieni tänne viittovaa, kuin koirat
irralle päässeet, näytte vainuavan!
Pian saavun luoksenne, nyt hetki suokaa;
ei valo päivän teitä nää, ei mua.
Vihanta, kaunis verho maan ei ole
kuolleiden kisakenttä. Teidät etsin
alhaalta: siellä sitoo kaikki yöhön
ikuiseen, valjuun sama sallimus.
Sua vain, oi Pylades, mun syyni sekä
kironi viatonta kumppania,
en liian varhain maahan tummaan tuonne
veis kerallain! Sun elos, kuolos yksin
on enää toivoni tai pelkoni.
PYLADES.
En vielä valmis ole niinkuin sinä
ma varjoin valtakuntaan astumaan.
Viel' aion, kautta teiden sokkeloisten,
jotk' yöhön mustaan vievän näyttävät,
elohon jälleen johtaa askeleemme.
En tuumi kuolemaa; ma kuuntelen,
jumalat eikö keinoja jo keksi
ja tietä meille pakoon iloiseen.
Peläten taikka pelkäämättä, kuolo
tulevi torjumaton. Papitar
jos vihkein leikkaamahan suortuvamme
jo käden nostaa, ainoo aatteheni
oleva on vain pelastuksemme.
Äl' epätoivoon antaudu! Näin vaaraa
vain kiirehdit. Apollo antoi sanan:
sisaren pyhäkössä sulle lohtu,
apu ja palaus on valmistettu.
Kaksmieliset ei jumal-lauseet ole
kuin luulee kurja epätoivossaan.
ORESTES.
Elämän synkän hunnun heitti jo
emoni ympärille pääni hennon.
Näin kasvoin; kuva olin taaton oman,
katseeni mykkä oli nuhde karsas
emolle ynnä hänen lempijälleen.
Ah, usein, kun Elektra, siskoni,
huoneessa himmeässä luona lieden
vait istui, hiivin pelokkaana hänen
syliinsä, katsoin suurin silmin, kuinka
hän itki katkerasti. Silloin kertoi
hän taatostamme korkeasta; kuinka
halasin häntä nähdä, olla luonaan!
Ma milloin toivoin Troijaan, milloin hänet
kotihin. Koitti päivä --
PYLADES.
Salli siitä
hetkestä Manan henkein öisin haastaa!
Mut meille muisto ajan kauniin suokoon
uralle urhon uutta voimaa. Monta
jumalat miestä hyvää käyttävät
maan laajan päällä palveluksellensa.
Sinusta aikovat he jotain; eivät
isäsi seuraksi sua antaneet,
kun vasten tahtoaan hän kuoloon kulki.
ORESTES.
Josp' oisin, liepeesensä tarttuen,
seurannut häntä!
PYLADES.
Mua muistivat
ne, jotka sinut säilyttivät. Minä
mit' oisin, ellet sinä eläisi!
Vain sinun tähtes, sinun kanssas elän,
elänyt olen saakka lapsuudesta.
ORESTES.
Armasta aikaa ällös muistuta,
kun talossasi sain ma turvan vapaan,
ja isäs jalo, viisas, rakkaudella
vilustunutta nuorta vesaa hoiti;
kun sinä, aina kirkas kasvin-veli,
laill' liedon kirjosiipi-perhon, joka
kukkaista tummaa kiertää, ympärilläin
jok' aamu iloin uusin ilvehdit
ja soitit sieluhuni riemus oman,
ma että murheen unhoitin ja kanssas
kisailin nopsat nuoruuspäivät.
PYLADES.
Alkoi
eloni kera kiintymyksen sinuun.
ORESTES.
Jos sanot: murhe alkoi, totta haastat.
Se tuska kohtaloni on, ma että
saastaisen pakolaisen lailla kannan
salaista povessani huolta, surmaa;
jos paikkahan ma terveimpäänkin tulen,
pian siellä kasvot kukkivaiset näyttää
vitkaisen kuolon valjun ilmeen.
PYLADES.
Lähin
olisin kuolemaan siis minä silloin,
jos henkäykses myrkyttäisi. Enkö
iloinen aina ole, uljas yhä?
Ja ilo ynnä rakkaus siivet ovat
tekoihin suuriin.
ORESTES.
Niin, ma muistan ajan,
kun teot suuret suihki silmissämme!
Yhdessä usein koska kautta vuorten
ja laaksoin riistaa ajettiin, ja toivo
meill' oli miekoin, nuijin hirviötä
tai ryövärejä ajaa, kantataaton
kaltaisna kouralta ja ryntähiltä;
ja sitten illoin, meren äärell' aavan
nojaten toisiimme kuu istuttiin,
ja aallot jalkoihimme asti läikkyi,
maailma eessämme niin laaja lepäs:
kai silloin usein käsi kalpaa etsi,
työt tulevaiset tunkivat kuin tähdet
yön taivahalle lukemattomat.
PYLADES.
Rajaton toimi on, min täyttää tahtoo
inehmon sielu. Tahtoo joka teon
niin suureks heti kuin sen kasvattaa
suu runoniekan, vyörytellen vuodet
polvesta polveen, maasta maahan sitä.
Kauniilta kaikuu taattojemme työ,
kun nuorukainen varjoss' illan tyynen
sen ahmii kera harpun äänen heljän.
Mit' itse teemme, on kuin heille oli
vain vaivaa turhaa, pikku-palasia!
Jälestä juoksemme näin haihtuvaisen,
välitä emme tiestä, jota käymme,
näe emme kanta-isäin askeleita,
elonsa maisen jälkiäkään tuskin.
Ajamme aina heidän varjoansa,
mi jumalaisna etäisyydessä
kuin kultapilvi vuorten huiput kruunaa.
En pidä siitä, joka tuumii, kuinka
kentiesi kerran hänet kansa nostaa.
Mut, nuorukainen, jumaloita kiitä,
niin varhain että tekivät niin paljon
sun kauttas he.
ORESTES.
On hetki kiittää heitä,
työn iloisen jos ihmiselle suovat,
hän että turman omistaan pois kääntää,
valtansa varmentaa, sen rajat siirtää,
vihollisensa sortaa, pakoon ajaa.
Elämän ensi, viime riemu hälle