Ikuinen taistelu - 6

AADA. Oi Kain, Kain! Älä käytä noita sanoja. Sinä saatat minut jälleen
epätoivoon.
KAIN. Miksen käyttäisi? Emme voi katsoa eteen emmekä taakse.
AADA. Ja kuitenkin meidän _täytyy_ katsoa eteenpäin -- tulevaisuuteen!
KAIN. Tyhjyyteen! -- Oh, oh, oh; en surmannut vain veljeäni, vaan oman
lapsenikin: tulevaisuuteni!
(Lyhyt äänettömyys.)
AADA. Lapsesi --? Sehän...
(Syvä mielenliikutus kasvoilla, joille vähitellen kohoo outo
kirkastus. Painaa käsillään kahden puolen sydänalaansa, kuuntelee.)
Kain! Se elää! Se on löytynyt! Se on minussa!
KAIN. Mitä --? Mikä sinun tuli? Oletko järjiltäsi?
AADA. Olen -- ilosta! Elämä! Voitto! Se elää, se _liikkuu_!
Kaikki elää, liikkuu, väreilee, säteilee. Käsi tänne, Kain!
KAIN. Sinä hourailet! Mikä liikkuu?
AADA. Elämä -- tulevaisuus -- sinä -- minä -- Jehova liikkuu minussa!
Etkö ymmärrä? _Lapsi! Meidän lapsemme!_ Hän, josta olemme niin paljon
uneksineet, vaan jonka olemme surussamme unohtaneet. Kätesi tänne, Kain!
KAIN (kauhistuneena). _Tämäkö_ käsi?
AADA. Juuri se -- tänne, sydämen alle. Sen kautta sinä tunnet
tulevaisuuden sydämentykytykset, ja ne tykytykset saavat omankin
sydämesi jälleen sykkimään.
KAIN (liikutuksesta vavisten). Jumalani! Hän elää -- _hän_ elää!
(Tarttuu kiihkeästi Aadan käsiin, katsoo syvälle silmiin:)
Äiti!
AADA. Isä!
(Äänettömyys.)
KAIN (vetäytyy äkkiä irti). Isä! Mutta hänen isänsä on -- veljenmurhaaja!
AADA. Miksi taas tuota? Anna minulle kätesi, Kain -- ei: isä, isä,
tuhannesti isä! Mitä hänellä on osaa meidän hairahduksissamme? Ei
sinussa vielä silloin synkät ajatukset liikkuneet. Hän on parasta, mitä
sinussa on ollut, ja rakkaudessa annettu. Kaikki, mitä sinussa ja
minussa on hyvää ollut, elää hänessä.
KAIN. Nuo tykytykset voivat yhtä hyvin olla vastaisten hairahdusten
hurjia suonenlyöntejä.
AADA. Ei koskaan! Etkö voi uskoa että anteeksianto on mahdollinen, että
se on armon ja lohdutuksen merkki, uuden puhtaamman maailman viesti?
KAIN. Minäkin olen ollut puhdas, minustakin on toivottu...
AADA. Ja sinun tiesi ei ole vielä loppuun kulettu -- hänen polkunsa vasta
alkaa. Rakastakaamme häntä, ja hän on sen rakkauden voimalla kulkeva
uutta tietä ja avaava meillekin sovituksen polun.
KAIN. _Sovituksen_ polun --? Niinkö luulet?
AADA. En vain luule, vaan joku ääni sisässäni huutaa ja vakuuttaa, että
se on sitä tietä mahdollinen!
KAIN. Ettäkö hän olisi...?
AADA (riemukkaasti). -- se uusi päämäärä! Ajattelehan: _meidän_
lapsemme, kenties poika! Se on puhdas ja viaton, vastaisen sukupolven
siemen, joka ottaa haltuunsa sen, mitä me hairahduksemme tähden emme
itse voineet.
KAIN. Jatkaa siitä, johon meidän täytyi lopettaa; toteuttaa sen, jota me
olemme haaveilleet...?
AADA. Juuri niin! Toivon kipinä, jonka viemme kanssamme korpeen.
KAIN (vakuutetusti). Ja jonka eteen _kärsimme ja taistelemme_!
AADA. Kiitos! Nyt taas tunnen sinut. (Puristaa hänen kättään). Olet
entinen ja kuitenkin uusi!
Niin, me kärsimme ja taistelemme, uhraudumme kokonaan hänelle. Mikä
korpea kaatuu, se hänen tähtensä kaatuu; mikä toukoa kasvaa, se hänen
nimeään kuiskaa. Me itse vihdoin kaadumme ja unhotumme, mutta
juurestamme nousee uusi, raitis vesa. Ja hän tulee kerran korvesta
suurena ja kauniina ja puhtaana ja sanoo: minä tahdon kaikki sovittaa,
minä olen niiden poika, jotka päättivät päivänsä unhotuksessa.
KAIN. Aada! Tiedätkö -- minä tunnen niin kummallista...
AADA. Niinkuin nyt vasta elämä, se _oikea_ elämä aukeaisi eteemme --?
KAIN. Jotain sentapaista. Vakaata ja raskasta, mutta kuitenkin
rohkaisevaa. Niinkuin nyt vasta tapaisin sinut ensi kertaa, nyt vasta
omakseni lupautuisit.
AADA. Ja niinkuin rakkaus ei olisikaan sitä, mitä se on meille tähän
asti ollut -- ymmärräthän -- vaan jotain suurempaa ja syvempää?
KAIN. Juuri niin.
AADA. Kätkettyä, niinkuin mullattu siemen, mutta sentään elämän
voimaa täynnä!
KAIN (innostuneesti). Niin, aivan niin!
AADA. Ja tiedätkö mitä, Kain?
KAIN. Mitä? Puhu, Aada!
AADA. Olen usein itseltäni kysynyt: mitä varten sinäkin, Aada, elät?
KAIN. Älä puhu noin, Aada -- tiedäthän...
AADA. Niin, _nyt_ sen tiedän! Minuakin tarvitaan -- taisteluun!
Taisteluun sinun kanssasi ja sinun puolestasi -- meidän kolmen puolesta.
Kain! Minä kasvatan sinulle pojan, jonka imetän rakkauden maidolla ja
pesen sovituksen kyynelillä, jonka peitän rukouksen suudelmilla ja
siunauksen käsivarsilla uneen tuuditan!
KAIN. Aada! Sinä olet minulle enempi kuin -- mutta mitä se oli --?
AADA. Sinä säpsähdät -- ohikiitävää pilvenvarjoa, joka hetkiseksi kuun
kasvot peittää.
KAIN. Ja me, Aada, olemme uneksineet kuuvalounelmia, vaikka minun pääni
päällä lepää isän kirouksen musta pilvi!
AADA. Kain! Miksi taas nuo synkät mietteet. Äidin anteeksianto ja minun
palavat rukoukseni ovat sen torjuvat -- tai ainakin lieventävät.
KAIN. Tehty ei tule tekemättömäksi. Minun rikokseni on suurempi, kuin
että se voisi kostamatta jäädä. Veljen käsi veljeä vastaan, miksei
seuraavassa polvessa pojan käsi isää vastaan; sehän olisi vaan --
AADA. Älä puhu noin julmaa! Sekö lapsi, jota rintani alla kannan, joka
on koko elämäni sisällys?
KAIN (raskaasti). Niin olin minä kerran äidillemme.
AADA. Ei, ei; se ei ole mahdollista! Min' en kestä sitä ajatusta. Ah,
Jehova!
(Lyhyt äänettömyys.)
ÄÄNI. Kain, Kain!
AADA. Kuulitko jotakin? Joku ääni --?
(Outo valostus puiden lomasta. Kain ja Aada nousevat.)
MIKAEL (loistavassa puvussa, josta välkehtii koko maisemaa valaiseva
kirkkaus). Kain! Näin sanoo Herra: minä en tahdo hairahtuneen kuolemaa,
vaan että hän kääntyisi ja itsensä parantaisi. Mitä ihminen kylvää, sitä
hän leikkaa, ja niin olet sinäkin leikkaava työstäsi kärsimyksen viljan.
Mutta joka Kainille kostaa, hän pitää seitsemän kertaisesti kostettaman,
sillä kosto ei ole ihmisen.
KAIN. Jehova! Sinun tuomiosi on oikea ja pitkämielisyytesi suurempi kuin
ansainnut olen. -- Ethän kiroo siementäni mustan työni tähden?
MIKAEL. En. En ketään kiroo, ken ei itse tahdo kirouksen tietä astua. --
Kain! Käy lähemmäksi!
(Kain lähenee.)
Minä panen merkin sinun otsaasi, ettei kenkään sinuun kajoisi --
(koskee kädellään otsaan, valohäivähdys)
-- ja kaikkein sinun jälkeläistesi otsaan, jotka ovat sinun kaltaisiasi.
Olkoot ne seitsemän kertaa seitsemän kirotut, jotka niihin kajoovat kuin
tätä merkkiä kantavat -- se olkoon Jehovan kirous!
Ja nyt, Kain! Käy tietäsi ja taistele itsellesi sovitus! Ken tahtoo
maailmaa hallita, hän oppikoon itseänsä hallitsemaan. Olkoot viimeiset
tekosi otollisemmat kuin ensimäiset! -- Herra on puhunut.
(Hämyhäivähdys. Mikael katoo. Äänettömyys.)
KAIN. Hän on poissa -- vai oliko se vain ahdistetun sielun
harhakuvailusta?
Ei, ei! Aada! Mikä on se merkki, joka kulmillani polttaa?
AADA. En mitään merkkiä huomaa, vain synkän pilven otsallasi ja
silmissäsi oudon palon, niinkuin etsisit ja kärsisit ja kamppailisit
enemmän kuin kukaan muu; niinkuin jokaisen, joka sinulle pahaa aikoo,
täytyisi seisahtua vavistus sydämessään ja kärsiä sinun kanssasi
niinkuin _minä_ kärsin -- ja rakastaa sinua niinkuin _minä_
rakastan.
KAIN. Synkkä merkki, ja kuitenkin tuntuu niinkuin se minua rauhottaisi.
AADA. Niin, Herra on meitä vahvistanut. Käykäämme!
EEVA ja SILLA tulevat majan luona.
EEVA. Liian myöhäänkö? Ovatko he ennättäneet jo lähteä? -- Jehovalle
kiitos, he ovat täällä!
KAIN. Äiti!
Sinä, äiti, täällä -- ja Silla?
AADA. Oi, äiti, äiti! (Syleilee). Onko se mahdollista? Ja sinä, sisar
kulta! Me olemme --
EEVA (liikutettuna). -- lähdössä. -- Ja sinä, poikani --?
(Äänettömyys.)
KAIN. Niinkuin näet, äiti!
EEVA. Käärmeen kirous näin meidät hajotti. Hän kantapäähän pisti.
KAIN. Äiti! -- Näitkö sen?
EEVA. Sinä epäilet --?
KAIN. Epäilen -- ja en.
EEVA. Siitä on jo pitkä aika. Kuulin äänensä.
KAIN. Jospa se olikin -- (osottaa rintaansa) - täällä?
EEVA. Käärme --?
KAIN. Sinulla silloin, minulla äsken.
EEVA. Näitkö sinäkin sen --?
KAIN. En sitä -- ja sentään... Minun lienee ollut lintu.
EEVA. Lintu --?
SILLA. Punainen lintu?
KAIN. Niin -- lentoon lähteissään. Ja jos se on aina -- kaikilla?
EEVA. Niinkö --?
(Pitempi äänettömyys.)
AADA. Äiti! Herra on meille puhunut -- enkelinsä kautta.
EEVA. Ah! Tuomiota, tuomiota!
AADA. Kain --?
KAIN. Myöskin...
EEVA. Lupausko?
KAIN. Ei, vaan käsky: _taistele_!
EEVA. Taistele --?
KAIN. Itsesi kanssa -- itsesi voita!
EEVA. _Itsesi voita_! -- Ei muuta?
KAIN. Ei.
(Äänettömyys.)
Entä isä?
EEVA. Huokailee murheissansa.
AADA. Isä parka!
KAIN. On aika lähteä.
EEVA. Nytkö jo?
Niin tänne jään kuin kuiva korsi. Kahajan, kaadun, maahan maadun.
Ja te --? Sinä, tyttöparka! Yksin -- minä tunnen sen...
AADA. Yksin? -- Äiti!
EEVA. Mitä, lapseni --? Silmäsi säteilevät niin kummallisesti?
AADA. Äiti, äiti!
(Heittäytyy Eevan kaulaan ja puhuu kuiskaten. Hetkisen
äänettömyys, kaikki kolme naista syleilevät toisiaan ja
itkevät ilosta.)
KAIN (syvästi liikutettuna). Silla! -- Voitko antaa minulle koskaan
anteeksi; minulle, joka olen niin paljo sinua vastaan rikkonut?
_Nyt vasta_ sen ymmärrän.
SILLA. Jehovaa vastaan, veljeni!
(Ojentaa kätensä.)
Minä ... kärsin kanssasi (heltyy itkuun.)
(Hetkisen äänettömyys. Leijonan ääni kuuluu metsästä.)
KAIN. Nyt matkaan!
EEVA. Nyt -- tuonne? Odottakaa kunnes aamu valkenee.
KAIN. Mahdotonta! Kellä korpi kotina, sitä ei saa korven äänet
kammottaa. -- Aada!
EEVA. Lapseni, lapseni!
(Menevät majaan.)
LUSIFER (tulee, ilkamoinen voitonilme kasvoilla). "_Ja katso, ne kaikki
olivat sangen hyvät_" -- heh heh hee!
MIKAEL tulee vastakkaiselta suunnalta.
Oho! -- Noo, veli Mikael? Siellä ylhäällä kai on tänään ollut suuri
riemupäivä ensimäisen hurskaan saapuessa herransa iloon?
MIKAEL. On ilkkas liian aikaista -- se omaan rintaasi voi kilpahtaa.
(Aikoo mennä.)
LUSIFER. Oo! Noin nurpeissasi tuon pikku jutun vuoksi? Malttia! Me
vuoroin maailman herraa näyttelemme -- sinun isäntäsi vuoro...
KAIN, AADA, EEVA ja SILLA tulevat majasta. Mikael ja Lusifer
vetäytyvät puiden varjoon. Kainilla aseensa mukana, Aadalla
moniaita pieniä talousesineitä. Äänetön hyvästely. Eeva ja Silla
pysähtyvät majan luo katsellen Kainin ja Aadan jälkeen, jotka
kulkevat kentän poikki.
KAIN (pysähtyen). Hyvästi kotikumpu -- ainaiseksi! Paljo onnea olet
nähnyt -- onnettomuutta enemmän. -- Aada! Sin' et virka mitään. Eikö
lähdön hetki ole raskas?
AADA. Raskas, vaan ei liian raskas, jos vaan ymmärrämme minkä vuoksi
lähdemme.
KAIN. Minkä vuoksi ja miksi? Mun tieni viepi mustaan korpeen -- mun,
itse mustan, synnin mustan, murheen mustan. Minkä vuoksi? siinä solmu.
Mit' on ihminen? Luojan kuva? Jos niin -- hän on kuva särkynyt. Eläin?
Jos niin -- hän peto on. Molempia? Jos niin -- eläin usein voiton viepi.
Vai savitönkkä? -- Aada! Etkö mitään sano?
(Käyvät eteenpäin.)
AADA. En. Vaan hiljaa sydämessä toistan, minkä sinä ääneen lausut.
KAIN (pysähtyy liikutettuna). Mit' on elämä? Käsikö, joka tätä tönkkää
sotkee, muodostaa? Jos niin -- se valmistuuko joskus, vaiko käsiin
särkyy? Vai onko elo syvä haava, joka aina vuotaa, kirveltää? Jos niin
-- puhdistuuko joskus veri, vaiko viime tilkkaan kuiviin juoksee? --
Aada! Sinä veteen tuijotat?
AADA. Sekin aina juoksee, vaan ei koskaan kuiviin. Ei myös koskaan
kokonansa puhdistu: väliin kirkas on, väliin taasen samentuu.
KAIN (yhä enemmän liikutettuna). Samea -- samea on elon virta, sumuinen
sen määränpää. Mik' on se määränpää? Kangastusko, joka ilmaan haihtuu?
Lähde, josta sateenkaari juovan näyttää, jota lapsi juosten tavottaa,
vaan ei koskaan käsiin saa? Vain juosta, juosta! Kivet leikkaa, okaat
repii, piikit pistää -- vain juosta, juosta!
(Käyvät eteenpäin.)
Tää synkkä polku eikö sua pelota, Aada?
AADA. Ei! Yön silmät tuolla valvovat, ja eikö samoin Herran silmä
korvenkulkijankin askeleita?
KAIN (pysähtyen). Se silmä! Mit' on hän? Arvotuksen arvotus. Se kerran
selviääkö? Ei kenkään, kenkään tiedä...
Aada! Nyt korven sumuja halkomaan -- tai niihin haipumaan.
(Katoovat metsään.)
EEVA (viittaa toisella kädellään jäähyväisiksi, toisella peittää
kasvonsa nyyhkyttää.)
MIKAEL (astuu esiin kirkkautta välkehtien). Eeva!
EEVA (varjostaa kädellä silmiään). Ah!
MIKAEL. Rauha sinulle -- surujen äiti!
EEVA. Tää armo onko mahdollinen -- taas Herra meille puhuu?
MIKAEL. Kautta halvan palveljansa.
EEVA. Ah, kirkkauden sanantuoja! Jo viime toivo katosi ja kaikki sumuun
peittyi.
MIKAEL. Sumut voivat hälvetä! On yökin usein pimein juuri aamunkoiton
edellä.
EEVA. Oi Herra! Ei koskaan meille aamu koita, ellet _Sinä_ meitä
tielle ohjaa.
MIKAEL. Vain se on tiellä, joka _itse_ tiensä etsii.
EEVA. Herra, Herra! Sitä emme omin neuvoin koskaan löytää voi. Jo käärme
voiton sai. Vain yksi vesa versoo -- sekin veljenverin tahrittu
(nyyhkyttää.)
MIKAEL. Vaimo! Herran tiet ei ole ihmisten. Siis kuule armon sanoma, se
lohtunasi tietä etsi. Näin sanoo Herra, Herra: surusi olen nähnyt ja
kuullut huokauksesi, eikä käteni ole lyhetty. Sinulle on syntyvä poika,
jonka päällä lepää Aabelin henki. Hän on oleva suloinen saarnaaja ja
elämäsi ehtoon lohdutus.
EEVA (lankeaa polvilleen ja suutelee hänen vaippansa lievettä). Jehova,
Jehova! Olen mahdoton näin suureen armoon.
MIKAEL. Jehovan on armo ja istuimensa rakkaus. Käy siunattuna tietäsi!
Ja sinä, Silla! Näin sanoo Herra: nöyrille minä olen armo ja
vilpittömille laupeus. Sinulle on syntyvä veli, joka on surusi
vaimentava, ja sinä itse olet kerran tulevaisuuden toivoa rintasi alla
kantava. Ole siunattu!
SILLA. Suuri on Herra, Herra!
EEVA. Käsittämätön armossaan!
(Molemmat naiset nousevat ja poistuvat.)
LUSIFER (tulee esiin -- purevasti). Joko nyt ovat kaikki siunatut ja
saatetut --?
MIKAEL. Jo. -- Vielä sana sinulle!
LUSIFER. Oo! Siunaus vai --?
MIKAEL. _Se on täytetty_! Mik' on nyt täytetty? Sä Luojan perintösäännön
ihanan noin aijoit inhan kirouksen kahleeks muuttaa. Miss' on nyt suuri
tuumasi? Aabel jälleen haudastaan on nouseva!
LUSIFER (raivostuen). Sen kuulin -- ja myös kertasanomalla tajuan!
(Äkkiä itsensä hilliten.)
Hy! Yks pieni laskuvirhe, vai onko muita?
MIKAEL. On lapsi isän kuva -- vaan ei vanhempaansa _sidottu_!
LUSIFER (kylmän uhmaavasti, kädet rinnoilla ristissä) Toinen!
MIKAEL. On nainen himon sytytin ja paula miehen polulla? -- Hän miestä
horjuvata tuki ja hänen kanssaan korpeen läksi!
LUSIFER (kuin edellä). Kolmas!
MIKAEL. On Kain jo pimeyden valtaan heitetty? -- Sä näit: hän läksi
_taistellen_!
LUSIFER (kuin edellä). Neljäs! -- Joko loppui?
MIKAEL (ylevästi vaijeten.)
LUSIFER. Hyvä! Ja nyt sana sinulle!
_Ensimäinen_: Se uusi Aabel! (Karmivan ivallisesti). Ken oisi uskonut
tuon ylvään herrasi noin innokkaaksi lammashoidon vaalijaksi -- hy, hy!
_Toinen_: Ei lapsi isään sidottu -- (rajusti) siis ei sen uuden
Aabelinkaan lapsi!
_Kolmas_: Nainen korpeen meni. (Pilkallisesti). Totta kai -- (hillityn
purevasti) myös naarasluontehensa korpeen vei, ja muut' en pyydä!
_Neljäs_: Kain läksi taistellen! (Ilkkuvan uhkaavasti). Unhotitte että
myöskin minä korpeen käyn -- ja se on suuri laskuvirhe se!
MIKAEL. Ei Herran tarvis laskuja. Sun tuumas kyllä tunnetaan, vaan --
KAIN palaa, juosten kiihkeästi kentän poikki.
MIKAEL. Kain!
LUSIFER. No --?
(Äänettömyys.)
KAIN (tulee tulikaari kädessään, pysähtyy). Sinuako pelkäisin? _Sinutko_
jättäisin? En! Sä seuraat, toveri ja veli!
(Kavahtaen.)
Toveri ja veli? -- Toveri ja veli sittekin!
(Menee.)
LUSIFER (ylhäisen itsetietoisesti). No, Mikael? Se oli vain tuon kurjan
virhelaskun jälkimainingeita. Myös voisit herrallesi ilmottaa: se ei
ollut minun _viime_ laskelmani!
MIKAEL. Sun laskelmasi, Lusifer parka! Niissä on ja tulee aina olemaan
-- yks pieni laskuvirhe.
LUSIFER. Kas kuin _renki_ haastaa mahdikkaasti!
MIKAEL. Vapaasti palvelen ja vain sitä lausun, mitä Herran henki
rinnassani kuiskaa.
Sua säälin, Lusifer -- olinhan kerran toveris...
LUSIFER. Oh, niin armeljas tuon vanhan tuttavuuden vuoksi!
MIKAEL. ... Sull' on _voiman, tarmon_ suuri lahja, ja siitä ylpeilet.
Vaan lahjan tuon sai kerran eräs ylienkeli -- sun _omaas_ on vain
itsekkyys ja kapinan ja irrotuksen henki.
Sä olet muka _toinen valtaherra_. Siis loit kai itsesi ja toisen suunnan
alku olet? Ja sentään tiedät: vain se on _alku_, joka kaiken alku on,
muut on _muotoja_ -- ja niinpä sinäkin!
LUSIFER. _Mun_ tapani ei sanoin taistella, vaan töin ja toimin. Siks
lyhyeen: on yhtä milloin alkuni mä otin -- vaan _toinen_ olen ja toisena
pysyn ja ihmiskunnan herrastasi irrotan!
MIKAEL. Se aikeesi -- ei täytäntö. On Herran peruslaki rakkaus ja kaiken
olevaisen yhteys. Siitä kaikki lähti, siihen kaikki kerran palaa, vaikka
harhapolkujenkin kautta. Ja siihen kuulut sinäkin -- nyt vielä
eronneenakin.
LUSIFER (kuohahtaen). En koskaan!
MIKAEL. Ja sittenkin. Sä kyllä ihmislapset harhateille viet ja syökset
lankeemuksen kuiluihin, vaan kärsimys ja tuska vain sielun puhdistaa ja
syvemmälle elontajunnalle tietä avaa. Myös _minä_ taistelen ja kaikki
hyvät voimat kanssani. Ja konsa yö ja epätoivo yllättää, silloin Herra
heille kirkkaat valot lähettää, mi synkkää polkuansa valaisevat.
LUSIFER (hämmähtäen). Vai ... niin...! Kruunupäitä ruhtinaita -- vai?
Perustavat valtakuntia -- mitä?
MIKAEL. Perustavat. He hengen ruhtinaita ovat, rakkauden miekka aseenaan
ja taistelun ja kärsimyksen kruunu otsallaan. He valtakuntia perustavat,
kansoja veljestävät ja maan ja taivaan yhteyttä eksyneille julistavat.
LUSIFER. Hm. -- Sanoitko _kirkkaita_ valoja?
MIKAEL. Sanoin.
LUSIFER. Siis tiedä: kirkkaat valot luovat aina synkät varjot -- ja
varjot ovat _minun_! Mä nostan valon vastaan valoa ja kaikki sekasorron
yöhön peitän. Ja lähettäkää vaikka auringoita, mä vannon: maa maana
pysyy, pilvet pilvinä -- ja _minä välillä_!
MIKAEL. Aikasi -- et ainasti! Voit kyllä hetkeks valon sammuttaa, vaan
yössäkin he alkuyhteyttään huokaavat. Ja siitä huokailusta syntyy toivon
lapsi: _uusi aika_! Se syntyy hitaasti, vaan se syntyy kuitenkin, ja
vapautuksen hetki kerran kärsiville lyö. Luonto jälleen sopuun sointuu,
maa ja taivas lähenevät; viha, vaino katoaa, leijona ja lammas
laitumella rinnan käyvät -- Herran henki kaikki täyttää. Ja kun se hetki
kerran tullut on, myös sinun loppus tullut on -- sinäkin, sä taistelun
ja kiistan hurja ääni, samaan sointuun sulat, häviät!
LUSIFER. Sä ennustelet -- (kammottavan hillitysti) -- _ehkä voisin
ennustella minäkin_! Vaan sitä halveksin; vain se on olevata, mikä
tapahtunut on -- kaikki muu on toiveita ja luuloja. Se olen, mikä olen
-- olen yhtä ijankaikkinen kuin herrasi. Ja niin kauvan kuin _olen_,
vaviskoon mun edessäni taivas sekä maa!
MIKAEL. Et ennen luovu?
LUSIFER. En!
MIKAEL. Siis on taistelumme ainainen!
LUSIFER. _Ijankaikkinen_!
Kuu on kadonnut ja ilma pimennyt. Hämyhäivähdys: Lusifer ja Mikael
katoovat. Taivaanranta vaalenee ja aurinko nousee, heittäen maisemaan
punervan valostuksen. -- Lintu alkaa livertää puussa.
Esirippu.