Ikuinen taistelu - 4

KAIN. Siellä pilvet, siellä sade, siellä päivän lämpimyys.
LUSIFER. _Nyt_.
KAIN. Eikö _aina_?
LUSIFER. Ei -- kaaresi!
KAIN. Tässä!
LUSIFER. Jännitä!
KAIN. Miksi? Se ei sitä varten.
LUSIFER. Jännitä!
KAIN. Jo on!
LUSIFER. Tähtää!
KAIN. Minne?
LUSIFER (ylös osottaen). Sinne!
KAIN. Pilveen?
LUSIFER. Sateen suoneen, niinkuin salama!
KAIN. Puuttuu vasama!
LUSIFER. Usko kuoli --?
KAIN. Ei!
LUSIFER. Tuossa nuoli!
(Tulipunainen nuoli singahtaa Lusiferin kädestä Kainin eteen.)
KAIN. Hei!
(Ottaa nuolen, asettaa.)
KAIN. Josp' ei yllä?
LUSIFER. Kyllä!
(Kain tähtää, punainen nuoli lentää ilman halki,
jyrähdys, salamoita, alkaa sataa.)
KAIN. Mitä?
LUSIFER. Sitä!
(Äänettömyys.)
KAIN. Tätä täytynee jo uskoa.
LUSIFER. Ja enemmänkin koitella.
KAIN. Siis ... siis lienny!
(Sade lakkaa.)
LUSIFER. Kah! Totta tosiaan!
KAIN. Tää viekottelee jatkamaan...
LUSIFER. Esiin aurinko!
KAIN. Ei, ei! Se Jehovan on silmä.
LUSIFER. Niin, se vanha, mutta uus!
KAIN. Mikä?
LUSIFER. Kainin aurinko!
KAIN. Kainin --? (Äkkiä huomaten). Niin tuli? Kaikkialla tuli!
LUSIFER. Mikä muu? Kättä nosta!
KAIN. Täss' aivan hullaantuu. -- Päivä paista!
(Loistava tuliaurinko näytäksen ja valaisee kirkkaasti maiseman.)
KAIN. Oi, oi! Tää huipun huippu on! -- Jos vaan mahdollista.
LUSIFER (merkitsevästi). Ol' kerran vaimo, joka ensin uskoi, sitte
epäili, ja sen epäilyksen vuoksi vielä tänään maa ja luonto huokailee.
KAIN. Niinkö --? (Äänettömyys). Niin, niin -- miksei! Siks uskon!
LUSIFER. Ja usko nuolen maaliin kantaa, vaikka maalia ei näkyiskään.
KAIN. Yks seikka sentään arvelemaan saa.
LUSIFER. Jaa?
KAIN. Kuinka sopinevat yhteen taivas sekä maa?
LUSIFER. Onko kateutta?
KAIN. Ei mulla.
LUSIFER. Entä hällä?
KAIN. Ei kai!
LUSIFER. Kai? _Ei suinkaan_! Hän _siellä_, minä _täällä_ -- kukin
hoitaa _omiaan_!
KAIN. Se raja selvä olisi.
LUSIFER. Ja _on_! Laps' hoivaa, ohjausta tarvitsee, kunnes omin
neuvoin tehtäviinsä kykenee -- silloin, luulisin, isän sydän iloitsee.
KAIN. Niin niin, _niin se on_! Nyt elon ongelma jo mulle selviää.
Ihminen näin itse ohjaa onnensa. Minne tahtoo, sinne menee: vettä,
maata, ilmaa myöten; sataa, jyrisee ja salamoi ja päivänsilmän
korkeuteen kohottaa. Kuin sanoisin, kuin nimittäisin: ihminen on...
LUSIFER. Ihminen on _maailman_...
KAIN. _Ihminen on maailman herra!_
LUSIFER. Amen!
(Aurinko, joka on vähitellen himmentynyt, katoo. Äänettömyys.)
KAIN (mietteissään). Nyt sen tiedän -- nyt sen tiedän...
LUSIFER. -- mi on ihmissuvun vastaisuus!
KAIN. Se suuri on! Sit' aatellessa melkein henki herpoutuu.
(Istuutuu; Lusifer hänen taakseen, puhellen olkapään yli.)
Hän _itse_ paratiisin luopi; siinä kärsii, taistelee ja riemuitsee -- aina
niinkuin työnsä ansaitsee.
LUSIFER. Ja kirousta muut' ei olekkaan, kuin minkä oma kehnous ja
laiskuus aikaan saa!
KAIN. Ei -- se on selvää nyt!
LUSIFER. Hm ... vaan jospa tuohon paratiisiin -- puikahtaakin käärmehyt?
KAIN. Käärme? Siis on totta kuitenkin --?
LUSIFER. -- että...?
KAIN. -- ett' on paha maailmassa?
LUSIFER. Totta! Mutt' ei maassa, puussa, eläimissä, vaan -- ihmisessä
itsessään.
KAIN. Niinkö? Jotain sinnepäin oon aina aavistellut. Vaan sen muoto,
tapa?
LUSIFER. Tuskin huomattava. Yks tuntomerkki sentään varma lie.
KAIN. Se?
LUSIFER. Että paha aina yhteispyrinnöstä erii.
KAIN. Oh niin -- jo muistan kertomuksen langenneesta enkelistä!
LUSIFER (hämmästyy -- hillityn ivallisesti). Joo, joo -- ja sama henki
ilmii ihmisissä.
KAIN. Se oisko mahdollista?
LUSIFER. Jos sentään. Tuo suuri maali vaatii suurta ponnistusta -- vaan
josp' ei kaikki ponnistakkaan?
KAIN. Mi heitä riivaisi?
LUSIFER. Ken tietää. (Merkitsevästi). Yks karjaa hoitaa, paimentaa,
toinen muuten elon tyynipuolta rakastaa.
KAIN. Sekin totta -- kukin seuraa luontoaan.
LUSIFER. Vaan siten voimat pirstotaan -- ja asia?
KAIN. Niin, asia! Se on sille vahinko.
LUSIFER. Korvaamaton kerrassaan! Nuo toiset raataa, kärsii, taistelee ja
kaikki alttiiks panee; nää vain päivää paistattaa, sen korjaavat, min
mantu rukka itsestänsä kasvattaa ja mairein kielin maukuvat: sen Herra
antoi armossaan!
KAIN. Ne kehtaavat! -- Ei ei, se ei mahdollista.
LUSIFER. Ehkei -- sen sitte näkee. Vaan jos sentään -- ja jos eivät tyydy
siihenkään, jos suorastansa vastaan iskevät?
KAIN. Vastaan --? Mitä? Ketä?
LUSIFER. Työtä -- edistystä. -- Tuossa vuori on, sen povi malmin mahlaa
tulvillaan.
KAIN. Hyvä -- sen otan oiti käytäntöön!
LUSIFER. Vaan jos se onkin toisen miehen?
KAIN. Kenen?
LUSIFER. Tuon liukkaan lipokielen, joka sanoo: älä koske!
KAIN. Hävytöntä! Hän ei sillä mitään tee. Se kuuluu työlle,
ihmiskunnalle!
LUSIFER. Erehdys, kas täss' on selitys: se on _Jehovan_! Vai sinä,
julki jumalaton, aijot Luojaa vastaan uhmailla, sen pyhää käsialaa kopeen
mieles mukaan muokkailla? Ee-e! Mä vastaan nousen Herran puolesta.
KAIN. Ja hän, hän uskaltaa! Ja vielä mairii Jehovaa!
LUSIFER. Viel' enemmänkin uskaltaa! Hänkin tahtoo vallottaa...
KAIN. Vallottaa --? Mitä?
LUSIFER. Sitä, mi on toisen omaa: peltoja ja vainioita, kodin rauhaa --
puolisoita.
KAIN (kiihtyen). Puolisoita --?
LUSIFER. Niin.
KAIN. Piru!
LUSIFER (ilkamoiden). Se läsnä on -- vaan sit' ei huomaakkaan: kaikki,
näet, käypi hienoin salapyytein vaan. Se tuli kyllä silmäin
salaikkunoista heijastaa, vaan ken niin viisas, että silmiin osais
kurkistaa. Se siellä hymyy, haastaa, pienin sala-iskuin pilkahtaa, vaan
sitte taasen kaikki hurskauden valhevaippaan verhoutuu.
KAIN. Ja tuota pitäis kärsiä?
LUSIFER. Minkä sille voi!
KAIN. Minkä sille voi --?
LUSIFER. Minkä tosiaan? Kun kivi sattuu saralle, niin -- se on saralla.
KAIN. Ei! Se tieltä raivataan!
LUSIFER. Vaan hänp' ei kivi olekkaan!
KAIN. Ei, vaan saatana!... Mitä --?
LUSIFER. Vuorella liikkuu jotakin.
KAIN (nousten). Kas kummaa!
(Vuori valaistuu. Sen harjanteella joukko sotilaita polvillaan
puolustusasennossa, tulijouset kädessä. Reipas marssin sävel
lähenee, komentosanoja, loistava sotilasosasto jouset olalla saapuu
liehuvin lipuin vuoren juurelle.)
KAIN. Kuinka uljasta! Mi komeus ja välke -- aivan silmä huikenee.
(Huuto: laukaiskaa! Tulisia nuolia lentää räiskyen ja tulta
leiskuten molemmin puolin.)
LUSIFER. Kas, kas, punalintuin parvea!
KAIN. Lennä, lintu, lennä! Sin' oot kaikki kaikkialla!
(Huuto: rynnätkää, se kuuluu ihmiskunnalle! Ryntäys vuorelle,
melua, puolustajat verisin päin alas, ilma pimenee, keskellä
vuorta liehuu punainen lippu ja kuuluu voimakas joukkohuuto
voitto, voitto!)
KAIN. Oikein, oikein! Juuri niin. Voitto, voitto! Tulen lipun valta on!
(Näky katoo.)
LUSIFER. Ja maine verraton! Nää tulileikit leimuavat, nää sankarteot
uljahat ei koskaan unhoon häivy. Ne ajast' aikaan, suvust' sukuun
muistotarinoina kiertelee; niistä äidit pienoisilleen kehdon ääress'
kertoilee, ja malmit, kivet muistopatsain kulkijalle kuiskailee.
KAIN. Oi ihanaa, oi ihanaa -- olla moinen sankari!
LUSIFER. Vaikka luut jo maassa maatuu, muisto elää ainiaan.
KAIN. Ja ihminen _ei kuolekkaan_!
LUSIFER. Ei, ei kokonaan! Se maahan vaipuu, mikä maasta on, vaan
tekonsa, ne jääpi elohon ja maineen siivin kiitää tulevaisiin aikoihin
-- siinä kuolevaisen kuolemattomuus, siinä elonarvotuksen selvitys.
KAIN. Jo ymmärrän, jo ymmärrän! Hän voittamaton elossa ja kuolossa --
ihminen on kaiken herra!
LUSIFER. Amen!
(Äänettömyys.)
KAIN. Kuinka merkillistä! Kärsimys ja taistelu on raskas rangaistus --
noin usein huokailtavan kuulin...
LUSIFER. -- ja osaks itsekin niin luulin.
KAIN. Ja nyt? Mik' onkaan suurempaa kuin moisen määrän eestä ponnistaa!
LUSIFER. Se suurta on. Vaan määränpää ei liene yksin haudan tuollapuolla
eikä tulevien sukupolvein onnessa -- myös itse elämme!
KAIN. Se totta on, me myöskin elämme --!
LUSIFER. -- ja itsessämme työn ja vaivan tuskat tunnemme; myös
itsellemme kuuluu palkinto.
KAIN. Niin, niin; tuon melkein unhotin -- se paratiisi, jonka itse
luomme.
LUSIFER. Juuri se! On työn ja tuskan raskaat retket, vaan myöskin levon
rikkaat riemuhetket.
KAIN. On, on -- ne _täytyy_ olla! Silloin elon pöytään kaikki kannetaan,
min ihmiskäsi irti saa!
LUSIFER. Kaikki! Majat korkenee ja laajenee, katot hohtaa, seinät
välkkää, seinäin kohottajat juhlapukein riemuilee --
KAIN. -- ja pöydät viljelyksen voittoheelmin notkuilee...
LUSIFER. -- ja puun ja pensaan hurmonestein välkkyilee...
KAIN. -- ja urhon sielu onnen unelmissa keinuilee!
LUSIFER. Ja vielä yksi -- jaloin kaikista!
KAIN. Sen jos voisin arvata?
LUSIFER. No koitellaan. Mitä varten luotiin nainen?
KAIN. Miehen avuks vainen!
LUSIFER. Ohoh! Se selityspä melkein raakamainen. Nainen luonnon
jalohelmi on, kun sen kirkkaus ja värit kerran keksitään. Mies
taisteluun ja suuriin tekoihin on luotu, naiselle sen sijaan sulon
hurmat suotu. Tarkotuskin lie? Totta kai! Hän sulollansa vaivannähneen
urhon lemmen mailmaan kohottaa. Näin luonto iskun luopi, vaan myös
voiteen suopi.
KAIN. Oi autuus! Tuon kaiken tunnen, aavistan.
LUSIFER. Vain osittain -- on kaikki vasta alussaan. Vaan maku hienostuu,
uudet aistit kasvaa, uudet nautinnot, ja vanhat uuden tuoksun saa. Ah
armas auvo! Yks tuossa, aamuruskon punerrus, sun rinnoillesi painautuu.
Sen kanssa hetken hehkut, niin jo toinen, illan tyyni hempeys, vienoin
kutrein puolehesi kurkottuu --
KAIN. Mitä? Useampiako?
LUSIFER. He, onhan niitä maailmassa! Monta, monta -- se näiden salahurmain
tarkotus.
KAIN. Vaan jospa -- -- Tuo riemuääni tuolla? Valot hämyn läpi pilkottaa?
(Vuori valostuu ja upea, valaistu sali aukeaa. Perällä loistopukuinen
sankari istuimella, kahden puolen uroita. Pöytiä virvokkeineen,
palvelijoita. Sivuilla korokkeilla nuoria soittajia, edessään nuoria,
kepeästi puettuja impiä, kullakin kädessään läpikuultava malja, eri
maljoissa erivärisiä juomia. Nuorukaiset alkavat soittaa, immet astuvat
keskelle, liikuttelevat maljojaan soiton mukaan, laulavat, muodostavat
siroja kuvioita, kilauttelevat maljojaan yhteen j.n.e.)
Maljatanssi. (Neidot, vieno säestys.)
Soittopa soimaan,
Nyt karkeloimaan!
Neito sorja,
Hemmen orja
Sankarin iloksi tanssimaan!
Taistoa elo tää --
Juhlina kukkapää!
Kas, kas, kun kimmeltää
Nestehet maljassa;
Helminä päilyy,
Kutsuen häilyy
Siskoset sarjassa.
Nauttios sankari!
Lyhyt on elosi!
Voittajan malja nyt juokaa!
(Tarjoovat maljat sankarille ja muille uroille, tanssivat sivuille.)
Neitojen ja poikain kööri:
Nauttios sankari!
Lyhyt on elosi!
Voittajan malja nyt juokaa!
(Juovat. Sen jälkeen neidot laulavat ja liikehtivät, viidennen
säkeen loputtua hetkinen äänetöntä tanssia soiton säestyksellä;
loppu taasen laulaen.)
Kaihopa salaa
Rinnassa palaa;
Impi sorja,
Lemmen orja
Elonsa tanssihin kiiruhtaa!
Kevät on kerran vaan,
Siksipä riemuitaan!
Kas kuinka silmät nää
Tähtinä välkähtää;
Marjana poski,
Poikako koski?
Älä kysy enempää.
Lempiös, lempeä saa!
Hukkukoon taivas, maa!
Maljanne pohjahan juokaa!
Neidot, pojat ja uroot:
Lempiös, lempeä saa!
Hukkukoon taivas, maa!
Maljanne pohjahan juokaa!
(Juovat.)
KAIN. Niin, hukkukoon! Haihtukoon kuin kastehelmi päivän suuteloon!
(Hämyhäivähdys, näky katoo.)
KAIN. Oi viipykää, viipykää te armaat hetket ja antakaa mun täysin
rinnoin onneani hengittää! Nyt vasta olentoni kokonansa tajuan: --
_ihminen on ilojen ja riemujen herra_!
LUSIFER. Amen!
(Hämyhäivähdys, Lusifer katoo, vuori vapisee ja vaipunut
osa kohoaa jälleen entiselleen, aurinko paistaa.)
KAIN. Kaikki taasen ennallaan. Kaikki näyt, elon tulevaisen hurmaäänet
poissa. Vaan ne nähnyt olen ja kuullut kutsumukseni. Oi, pyhä vuori!
Sä mulle maailman näytit niin kirkkaan, loistavan. Nyt sen tiedän, minne
tieni vie ja mi on määränpää. Pois esteet tieltä, polku selvä on ja
maali kirkasna! Tuon kaiken teen, niin totta kuin sen olen nähnytkin.
Eteenpäin! Lentoon, lintu punainen:
_min' olen maailman herra_!
(Hetkisen äänettömyys. Kain astuu haltioissaan vuorelta alas,
käy raivion poikki ja katoo viidakkoon.)
VUORELLA pitkä, vihlova pilkkanauru.
Esirippu.


KOLMAS NÄYTÖS.

Paikka: Viettävä nurmikko pienen joen rannalla. Joki etualalla.
Taustalla ja osaksi sivuilla uhkeata lehtimetsää. Lähellä metsän rintaa
kaksi kivistä alttaria, toinen kookkaasta laakeasta paadesta neljän
jaluskiven kannatteella, toinen pienemmistä kivistä ladottu, alareuna
turpeilla ympäröity. Alttareilla uhripuut valmiina.

ENSIMÄINEN TOIMINTO.
ELOUHRI.
Puhelun ääntä -- KAIN ja AABEL tulevat.
AABEL. -- -- -- itsestään selvänä ilman erikseen päättämättä, ja sen
vuoksi...
Kas tässä! Molemmat valmiina meitä odottamassa. Valitse, veljeni!
KAIN (tuskaisesti). Onhan ne -- mutta kuule minua, Aabel! Jättäkäämme
tämä uhri tällä kertaa.
AABEL. Minkä vuoksi? En ymmärrä sinua.
KAIN. Etkö näe? Mieleni on painuksissa. Se ei jaksa kohota.
AABEL. Sitä suurempi syy saada se rukouksen siiville nousemaan.
Ja tiedätkö mitä, veljeni? Minä aavistan, melkein _uskon_, että
Jehova on tämän uhrin kautta tavalla tai toisella lähettävä uutta valoa
vaellukseemme.
KAIN. Mutta min' en voi voittaa mieltäni tänä hetkenä. Miksi kiusaat
minua? Uhraa yksin!
AABEL. Yksin? Isämme ja äitimme odottavat, Aada ja Silla juuri
eloateriaa valmistavat -- miksi häiritä näitä valmistuksia?
KAIN. Häiritä valmistuksia! Valmistuksista -- aterioista -- muiden
odottamisestako uhri riippuu -- vaikkei itse olisikaan valmis?
AABEL. Miksi tulistut, miksi tahallasi käsität minua väärin? Tiedäthän
että pimitetty luontomme usein punoo näennäisiä esteitä.
KAIN. Mutta jospa olisi todellisiakin?
AABEL. Mitä sanot --?
KAIN. Jos en tiedä mistä minun pitäisi häntä kiittää?
AABEL. Ja _sinä_ puhut noin?
KAIN. Puhun! Minä, näet, en saa mitään ottamatta. Niin että jos kerran
kiittää pitää, tekisi mieleni kiittää (tekee voimakkaan liikkeen
nyrkkiin puristetuilla käsillä) -- näitä kahta!
AABEL. Kain!
KAIN. Ne suitsuttavat uhria joka päivä. Se on minun uhrini -- ja
se pitäisi riittää!
AABEL. Kain! Sinä et voi noin ajatella, minä tiedän sen. Se on vain
hetkellistä ajatuksen harhailua.
Oi veljeni! Olet viime aikoina ollut niin kummallinen, niin synkkä ja
levoton. Ajattelin että uhri sinua rauhottaisi ja sovittaisi. Samaa
arveli Aadakin, kun --
KAIN (kuohahtaen). Aada! Vai niin --? Te järjestätte mitä minun pitää
tehdä -- _sinä ja Aada_!
AABEL. Jehova armahtakoon! En ymmärrä mistä tämä ärtyisyys, jo eilen
illalla olit aivan käsittämätön.
KAIN. Niin, eilisiltapa -- --
(Malttuu; taistelee itsensä kanssa, Aabel katsoo häneen hämmästyneenä.)
KAIN. Eilinen eilisenä, nyt on uhrista puhe! Ja mihin kelpaa uhri, johon
käymme epäilevin mielin? Pitääkö teeskennellä? Ei! Eikö silloin parempi
lykätä -- tai vaikkapa kokonaan heittää?
AABEL. Ei. On Jehovalle otollista ja meille itsellemme hyödyllistä
taivuttaa harhailevaa mieltämme korkeampaan päämäärään. Muuten sielumme
maalliset siteet kasvavat liian vahvoiksi.
KAIN. Ja sen vuoksi on valittava taivaalliset pakkositeet -- se on sitte
uhri!
AABEL. Kain, Kain! Silmäsi leimuavat niin oudosti ja äänesi niin
kummasti värähtelee. Olet liikutettu --
KAIN. Niin olen, sydänjuuriani myöten, rikki, hajallaan!
AABEL. Sepä juuri osottaa että todella kaipaat uhria. Uhri tuo aina
siunausta, aina mieltämme tyynnyttää ja kohottaa. Valitse alttari!
KAIN. Anna minun mennä, Aabel! Tai salli ainakin olla itse uhria
toimittamatta. Voinhan katsella, kun sinä uhraat, ja vaikkapa sitte
yhtyäkkin -- jos voin.
AABEL. Kas niin, veljeni! Mielesi tyyntyy vähitellen. Valitse alttari,
niin käyn hakemassa sytykehiilet.
(Kumartuu korjaamaan paikoilleen erästä irtaantunutta turvetta
toisessa alttarissa.)
ÄÄNI. Hiilet! Missä on tulikaaresi, Kain?
KAIN (kuin havahtuen.)
AABEL (nousten). Sanoitko jotakin, veljeni?
KAIN (syvästi liikutettuna). En -- minä vain ajattelin asiaa. Ehkä --
ehkä sentään voisimme koettaa, mieleni tuntuu nyt ... tuntuu ...
kepeämmältä.
AABEL. Nyt olet taas kuin ennen. Valitse, veljeni, valitse!
KAIN (arvellen). Ei, ei! -- No, jos välttämättä täytyy, niin valitse
sinä minun puolestani.
AABEL. Sinun puolestasi? Ei, Kain! Sitä en voisi koskaan tehdä -- se on
sinun esikoisoikeutesi.
KAIN. Mitä me synnyn oikeuksista -- sinä olet näissä asioissa esikoinen.
Et suostu! No, niinkuin tahdot -- minä olen valinnut.
AABEL (syleilee Kainia). Kiitos, Kain! Kuinka iloinen olen tästä
päätöksestäsi.
Nyt rientäkäämme uhritarpeita hakemaan.
(Menee.)
KAIN. Oikeinko vai väärin? Mieskö? En! Liehijä? En, en koskaan! Vanhan
tavan orja? Ei ei, en sekään! Mutta miksen sitte sano suoraan kaikkea?
Oh, kuinka nuo vanhat siteet ovat hirmuisen lujat! Maata ja taivasta,
entistä ja tulevaista -- ja nykyistä. Kaikki niin sekavaa. En saanut
viime yönä rahtuakaan unta. Näyt -- eilisilta! (Kiihtyen). Niin,
eilisilta! Miksi hänen silmänsä Aabelille säihkyivät, vaikka hän on
minun, yksin minun! On muka hyvä, että meitä on kaksi, että Aabel on
kuin illan viileys, niin tyyni, niin... Jumala, jos se on totta, niin
min' en takaa mitä.. Suonissani on jotakin paksua ja raskasta, joka
tunkeutuu kaikkialle, puristaa, ahdistaa henkeä -- --
(Äänettömyys.)
Ja sentään voipi kaikki olla vain kiihtyneen mielen harhaa! Katselin
häntä yöllä salaa. Salaa? Luulen nukkuvata katselevani, ja minua kohtaa
kaksi hellää, kyyneleistä silmää. Ne valvovat -- ne surevat -- voiko
petos katsella sellaisilla silmillä? Ei, ei; olen melkein varma ettei
siinä ole mitään. Mutta sehän se juuri leikkaa, ettei ole täyttä
varmuutta! Oh, miksi tähän unohduin! Aabel kiirehtää.
(Menee. -- Hetkisen päästä palaa Aabel, toisessa kädessä
hiiliastia, toisessa valkoinen, teurastettu karitsa.)
AABEL. Kuinka kummallinen sentään on ihmismieli! Se hapuilee ja
harhailee -- lankeemuksen kirous ei ole vielä kokonaan verestämme
kadonnut. Mutta hyvä kuitenkin voittaa. Ylistetty olkoon Jehova, että
hyvän voima on niin suuri!
(Puuhailee alttarinsa luona.)
Kuinka hyvä sinä oletkaan pohjaltasi, veljeni! Vain hiukan liiaksi
miettiväinen ja synkkä ja liiaksi raju. Mutta se on kummallista kun
tuntuu niinkuin rakastaisin sinua sen vuoksi vielä enemmän.
(Äänettömyys.)
Hän viipyy. Tarkastanpa vielä kerran että kaikki on kunnossa.
(Kain tulee. Toisessa kädessä tulikaari, toisessa vasu, jossa on
maan tuotteita.)
AABEL. Jopa tulet, veli! -- Mutta muotosi on taasen niin synkkä?
KAIN. En tiedä -- tuntuu taas niin vaikealta.
AABEL. Ryhtykäämme vain ripeästi uhrilahjoja asettamaan, niin mieli
kyllä keventyy ja synkät ajatukset karkottuvat.
Miten kauniita sinun lahjasi ovat! Kuinka ihmeellisesti Herran siunaus
niissäkin ilmenee. Käy, veljeni, toimeen; minä haen hiukan ruohoja ja
kukkia alttariemme reunojen katteeksi.
(Menee syrjään.)
KAIN. Taas epäilen. Käsi käskee, toinen kieltää.
LUSIFER (ilmautuu puiden takaa tulipunaisessa puvussa -- on Kainille
näkymätön koko ajan). Uhraamaan käy, uljas peltomies, niinkuin veljes
kehottaa!
MIKAEL (tulee puiden takaa, valkoisessa puvussa). Kain! Älä tällä kertaa
uhriin kajoo!
LUSIFER (Mikaelille hillityllä raivolla). Sinä! -- Uhriin käy, Kain!
On vanha hyvä tapa, että näin kiitosuhrin kannat Jehovalle!
KAIN. En mitään tee vain tavan vuoksi.
LUSIFER (ilkamoisesti). Ohoh!
MIKAEL. Oikein, Kain! Ole uskollinen itsellesi! Suotuisampi Jehova
ilman uhria, kuin jos uhrisi ei sydämen syvyydestä kohoa.
KAIN. Niin sanoo sisimpäni ääni, vaikken Jehovan mieltä tunnekkaan.
LUSIFER. On sydämessä monta ääntä -- mutta uhri, se on aina kaunis,
ylevä. Sitä veljes pyytää, se mieleen on myös vanhusten ja siskojen.
KAIN. En tahdo olla kenellekään mieliksi!
LUSIFER. No, no! Lie sentään hyvä sopu aina ihmislasten kaunistus.
KAIN. Sekin totta. Oh tätä ristiriitaa!
MIKAEL. Se kyllä sopuun sointuu, kun vaan pysyt uskollisna itsellesi.
LUSIFER. Ja myöskin _työllesi_! Hedelmiäsi, rypäleitäsi, tähkiäsi katso --
se olisi miehen uhri se!
KAIN (ottaa hedelmäoksan käteensä). Ne uljaat, totta tosiaan!
MIKAEL. Pois nuo ajatukset, Kain! Kauvas pois!
LUSIFER. Ne miehen hien hedelmiä ovat, ei itsestänsä kasvaneita!
MIKAEL. Ihminen kylvää ja ihminen korjaa, mutta elämän siemen oli ennen
häntä ja on hänen jälkeensä -- se muistaos, Kain.
LUSIFER. Niin, tuo vanha laulu muistaos: kaikki, kaikki lahjaa on!
KAIN. Kylliksi! En moista toitotusta kestää voi!
MIKAEL. Varo itseäsi, Kain! Ajatukset himon siittää, himo synnin, synti
kuoleman.
LUSIFER. Lorua! -- Toimeen käy!
MIKAEL. Kain!
LUSIFER (pyytävänrukoilevaa ääntä ilkamoisesti matkien). Kain!
AABEL (tulee). Seisot vielä mietteissäsi -- no, alkuhankkeissa jo
sentään. Reippaasti toimeen vaan, niin pian leppoisat uhrisavumme taas
korkeuteen kohoovat.
(Aabel asettaa ruohoja ja kukkia alttarille, sen jälkeen karitsan.
Kain tähkäkimppuja, hedelmäoksia ja marjaterttuja.)
AABEL. Kas niin! Nyt on uhrini valmis. Kuinka puhdas ja viaton olet,
karitsaiseni -- puhdas puhtauden herralle korkeuteen kohoomaan.
(Menee Kainin alttarin luo.)
Ja sinun uhrisi, veljeni, melkein vielä ihanampi! Maan parhaat antimet
noin kilvan Jehovalle kiitosta kantaa. -- Nyt uhritulta sytyttämään,
Kain! Mä hiilet käyn.
(Menee oman alttarinsa luo.)
LUSIFER. Hiilet! Se hiiliin puhukoon, ken hiilten orja on!
MIKAEL. Ylpeyttä varo, Kain! Se hiipien tulee sydämeen, mutta ovet
murskain ulos lähtee. Kaareen älä kajoo!
LUSIFER. Ole mies! Kaari on sun!
AABEL (tullen hiiliastia kädessä). Tässä. Ota!
(Äänettömyys.)
Miksi viivyttelet? Niin tuskaiselta näytät.
KAIN. Se olenkin. (Äänettömyys, tarttuu kaareen). Minä -- minä --
min' en tarvitse sinun hiiliäsi!
AABEL. Et tarvitse --?
KAIN. En! Mulla on sekä hiilet että tuli tässä.
MIKAEL. Kain! Kavahda!
LUSIFER. Välähdä!
(Kain pyöräyttää oran kaaren jänteeseen ja ottaa tulta.)
KAIN. Siin' on tuli! Mitä siitä sanot?
AABEL (hämmästyneenä). Se onko totta? Vastako keksinyt?
KAIN. Vasta. Siinä se on mun punainen lintuni!
AABEL. Niinkö --?
(Äänettömyys.)
KAIN (epäluuloisesti). Käytkö sanattomaks, Aabel?
AABEL. En, en -- minä vain aattelin. Ja nyt ymmärrän. (Lämpimästi). Oi
kuinka iloitsen kanssasi, Kain! Jos olisit tämän ennen sanonut, olisimme
kutsuneet vanhukset ja siskot kanssamme Herraa kiittämään tästä uudesta
armonsa osotuksesta. Kahdenkertainen syy on sinulla nyt uhrata. Pian
tulet leimuamaan!
(Menee.)
LUSIFER. Pokkaa Herraa, poikani -- hän viskasi sulle kaaren taivaasta!
KAIN. Kaaren tein _minä_!
AABEL (kääntyen). Mitä --? Silmäsi taas leimuavat. Nöyrry, veljeni!
Kaaren teit sinä, mutta ajatuksen antoi Hän, joka ajatustemme kulkua
ohjaa. Iloitse että hän on sinut välikappaleekseen valinnut.
(Menee alttarinsa luo.)
LUSIFER. Kummallista! Vaikket edes jokapäiväisillä polvirukouksilla tätä
kunniaa anellut. Vain suotta aikojasi puuta nakersit ja jännettä
punoilit.
MIKAEL. Sulje korvasi, Kain! Pilkan henki hiipii ympärilläsi --
LUSIFER. -- ja viheliäisine hiilineen sun kaartas ivailee!
MIKAEL. Jätä uhri tällä kertaa -- olet liian kiihtynyt. Tai jos teet, se
nöyrin mielin tee --
LUSIFER. -- ja kysy veikolta saatko vielä tällä kertaa hiukan hiiltä
lainata.
KAIN. Min' en tätä kestä -- en, en! Jätän kaikki ja juoksen pois.
LUSIFER. Siinä uskalikko! Verratonta! Se mies vielä maailman kaataa.
AABEL. Minun uhrini jo syttyi!
LUSIFER. Lainaa hieman tulta, veikko kulta!
MIKAEL. Kain, Kain!
(Kain kiepauttaa kiivaasti tulta ja sytyttää uhrin.)
AABEL. Nyt polvistukaamme pyhään uhritoimitukseen. Aiota, veljeni!
KAIN. Minä --? Pilkkaako teet?
AABEL. Kuinka voit semmoista ajatella? Aiota, vanhempi veli!
KAIN. Mahdotonta! Olen tottumaton tähän toimeen. Kun kuulen sinun äänesi
ja mieleni ennättää rauhottua, niin ehkä minunkin henkeni voi kohota.
AABEL (polvistuen). Jumala korkeudessa! Sinä ijankaikkinen kirkkaus ja
kunnia, valta ja vanhurskaus, katsahda lastesi puoleen! Tässä polvistuu
halpa palvelijasi piskuisen uhrinsa ääreen ja uskaltaa kohottaa silmänsä
sinun puoleesi. Mitä on minun uhrini sinun edessäsi, jolle maa
kaikkinensa on vain tomua ja tuhkaa? Ota se kuitenkin vastaan sydämeni
uhrina; anna nöyryyden, rakkauden ja kiitollisuuden tehdä se itsellesi
otolliseksi. Laskeu, oi ijäinen henki, poveeni, että sinun armosi valjun
rintani täyttäisi ja heikot huuleni...
(Vaipuu hiljenevään rukoukseen.)
KAIN (seisoen alttarinsa ääressä). Jehova! Sinä, joka olet suoruus ja
totuus, kuule miehen suoraa rukousta --
AABEL. Ole ylistetty, Herra -- veljeni jo rukoilee! Sinä taivutat
sydämet niinkuin --
KAIN. -- Olen tottumaton sinua puhuttelemaan ja sanat kangertavat
suussani, mutta sinähän olet kaikkitietävä ja näet etkä ainoastaan
kuule --
LUSIFER. Tyhjät koristeet pois, asiaan! Alku ei ole hullumpi --
ensikertaiselle.
KAIN. -- En tee tätä tavan vuoksi; olen tuskaa täynnä, keuhkojani polttaa
ja ääneni pusertuu ahdistetusta rinnasta --
MIKAEL. Herra tuskasi lieventää -- häneen turvaudu!
LUSIFER. Jatka, jatka!
KAIN. -- En myöskään tee tätä suosiota hankkiakseni enkä pyydä mitään
armoa tai lahjaa; mutta minkä kerran itse hankin, sen pyydän myös itse
pitää --
LUSIFER. Se miehen rukousta se! Jatka!
MIKAEL. Nöyrry, Kain, nöyrry! Synti on sydämesi ovella -- sulje ovi!
KAIN. -- Tahdon olla oikea, suora ja rehellinen sekä sinua että kaikkia
muita kohtaan; tahdon myös nurisematta kärsiä omista teoistani, mutta
toivon ettei minun tarvitsisi kärsiä vanhempieni eikä muiden ihmisten
vuoksi, ei myös pahojen olentojen vuoksi, jos semmoisia on, sillä niiden
avaruuteen saattamisessa ei minulla ole mitään osaa --
MIKAEL. Kain! Sinä uhmaat tietämättäsi taivasta vastaan. Synti kolkuttaa
sydämesi ovella -- älä päästä sisään!
LUSIFER. Mies käy suoraa tietä. Jatka!
KAIN. -- Jos, niinkuin meille kerrottu on, sinä olet kaiken luoja,
niin sinä olet totisesti suuri, sillä sinä olet maan ja taivaan
suurenmoisesti suunnitellut ja sinun käsialasi ovat moninaiset ja
ihmeelliset --
LUSIFER. Kas niin! Polvillesi, Herran koira! Suutele tomua ja ryömi
nelinkontin -- vaivainen mato!
MIKAEL. Pysy lujana, rauha sielullesi etsi!
KAIN. -- Mutta elämä on nyt vielä taistelua ja ankaraa ponnistusta,
sentähden minä pyydän: anna meidän liikkua vapaasti tämän näkyvän piirin
sisällä -- niin, kuinka sanoisin...
AABEL. -- Me tosin menetimme paratiisin ilotarhan, mutta miksi sitä
muistelisimme, kun tämä maallinen elämämme on vain lyhytaikaista
vaellusta oikeata kotimaata kohti. Oo, Herra! Me odotamme sitä aikaa,