Ikuinen taistelu - 3

KENOKAULA. Se kauhistavan suurenmoista on!
HÄMÄRÄNLINTU. Jos vaan mahdollista?
LUSIFER (ylenkatseellisesti). Yökönsielu!
HÄMÄRÄNLINTU. Anteeksi -- epäillä uskallan. Miss' on se _aate_ ja missä
_voimat_, jotka veljen voipi nostaa vastaan veljeä?
APEATAR. Ja veli pitää veljestään, sen tiedämme.
LUSIFER. Jo riittää tuota! (itseään osottaen). On aate _tässä_, ja
voimat -- no, mä enkö teihin luottaa voinekkaan?
HÄMÄRÄNLINTU. Varmasti -- vaan josp' ei yllä kummatkaan?
LUSIFER. Luontos kuva olet -- en moiti, vaan se asia mun huolekseni
heitä. On Kainin henki tiedon, vapauden halua ja omanvoiman aavistusta
tulvillaan. Ne lentoon nostan! Hän uutta, neron, työn ja vallotuksen
maailmata haaveilee. Siitä lähden. Haaveihinsa syvennyn ja niistä sekä
oman tuntemukseni aavistuksista luon tulevaisuuden kuvan häikäisevän,
ihanan.
SATASORMI. Verratonta, verratonta! Se aate, suuri Mestari, ei petä.
LUSIFER. Niin luulisin. Ja kun tuo aate hehkuu, punertaa, ja Aabel on
vain silkkaa vettä, nöyryyttä ja herranpelon mettä -- silloin heidät
yhteen isken jotta sähähtää!
TÄTI LIERO. Oo, Ruhtinas! Nyt Kainin kantapää jo paljas on.
HENGET. Niin, kantapää, kantapää!
LUSIFER. Ja nyt teistä kysymys -- te mihin kelpaatte ja minkä verran
taiston rintamahan pystytte? En tähtääkkään vain tätä kertaa, vaan myös
tulevia aikoja -- nyt suunnitellaan koko taistelumme vastaisuus.
_Tiedonhalu_ -- sen kuinka käsitätte? Teillä vapaa sananvalta on.
REPOKORVA. Kiitän kunniasta -- mä tunnen hiukan tuota alaa. Tiedon
_lähteeks_ sanoisin ja selittäisin että konsa kysyy, utelee, niin
siin' on tiedonlähteen pohja juuri edessä. Sen kuvailen niin matalaksi,
ettei kastu nilkatkaan.
HÄMÄRÄNLINTU. Ohoo -- ei sillä monta narrata! Vaan annappas kun minä
koittelen. Sen lähteen syväksi niin kuvaan, ettei pohjaa olekkaan. Yks
kulaus sen vettä, hän epäilee; toinen, hän enemmän jo epäilee, yhä
syvemmälle pohjaan kurkistaa.
LUSIFER (nyökäyttää päätään.)
APEATAR. Ja pohjassa oon minä vastassa. Sen veden samennan ja apean
yrtit sekaan heitän -- kas, kuin se poreilee ja partaittensa yli
kuohuilee!
SYNKÄTÄR. Ja nyt tuo kyllästetty sielukulu minusta saapi saattajan. Sen
tämän oivan siskon kera pohjavesiin sukellamme, pohjamutiin upotamme --
yks pieni loppupore pinnalle ja sitte kaikki hiljaa, hiljaa.
SYVÄTÄR. Mustat ovat meidän lammen vedet, mustat meidän vetten
pohjamudat, musta se sielu, joka meidän vesiin vaipuu.
(Äänettömyys. Lusifer pudistaa synkästi päätään.)
KENOKAULA. Minun mielestäni tuo jo liian mustaa on. Hui, vesiin sukeltaa
-- ihmiset kai mieluumminkin lentää haluaa?
LUSIFER (nyökäyttää hyväksyvästi.)
RIIKINSULKA (siipiään liehotellen). Oikein, sisko! Me heille lentotaidon
opetamme.
KENOKAULA. Varmasti! Me tiedon vuoreks sanomme ja ylös viitaten näin
kuiskaamme: on tiedon huiput korkeat!
RIIKINSULKA. Ja ilmaan kepein siivin, leijauksin vienoisin --
vähän vain, ymmärrättehän?
KENOKAULA. Ja sitte: oi kuinka hurmaavaa on ihmishengen lento!
RIIKINSULKA. Ja: ah, jo ollaan lähellä taivasta!
KENOKAULA. Ja sitte: täältä kaikki näkee, kas kun kaupungit ja maat ne
alla makaa!
RIIKINSULKA. Se vastaa: ne kaikki näen!
KENOKAULA. Myös etäisyyden aavan näet?
RIIKINSULKA. Se heti: sitä enkö näkisi, mä kaikki näen! -- Nähkääs: se
näkee juuri sitä, mitä sanoo näkevänsä.
LIPILAPI. Ja minä alla juosta sipsuttelen, käsiäni yhteen lyön ja
sirkuttelen: mikä oiva lentoniekka! Kas, kas, kuin korkealla, se enää
itikalta maahan näyttää! Oi ihmis-älyn lento, oi viisaus, oi nero, oi
kaikkitietävyys! -- ja mitä muuta siihen lisäks keksin.
RIIKINSULKA. Kiitos, veli! Ja nyt nähdä saatte kuin sen kaula nousee,
rinta paisuu ja sulkareuhkat harrittaa.
LUSIFER (nyökäyttää hyväksyvästi.)
TÄTI LIERO. Ne siskot lentää osaa, totta tosiaan! Vaan kuinka aijotte
tään lentokokeen lopettaa?
KENOKAULA. Näin: nykäys, ja läiskäys, yks märkä pilkku maassa -- siinä
lorun lopetus.
(Äänettömyys. Lusifer synkkänä mietteissään.)
LUSIFER. _Vapaus_ ja _omanvoiman aavistus_ -- mitä siitä --?
KAKSIKARVA. Kaks on mulla kylkeä: musta sekä valkea. Niille kaksi etsin
tunnussanaa vastaavata: _tyranni_ ja _vapaus_! Tuon ensimäisen annan
Jahvelle -- se on sen helpompi, kun todella hän onkin tyranni!
LUSIFER. Hyvä!
SALAKAVIO. Mä myöskin väriasioita ymmärrän. Voin mustan valkealla
peittää, valkean päälle mustan häivän heittää.
LUSIFER. Veljespari!
HERJAKIELI. Kun ei vaan tuo toinen liiaks pensselkaviollaan kapsaile!
(Naurua.)
Mun tunnet, Isä! Olen maun herra, ivansuolan haltija. Myös tiedät:
mausteista maitti riippuu.
LUSIFER. Mestarkokki!
VIHREÄSILMÄ. Ja minun vihreätä vertani on pisarainen teissä kaikissa.
SATASORMI. Samaa verta nääkin sormet tykkäilee. Mä nälkä, jano olen --
vallannälkä, maineenjano.
HAUKANKYNSI. Nää kynnet sille tyydykettä hamuilee.
KIVIJALKA. Ja nämät kahleet saaliin kytkee, tää töppö ruuan murentaa.
TÄTI LIERO. Tää seura mua varsin miellyttää. Vaan nää miehet, huomaan,
kovin raisut ovat -- luulisin: täss' suuremp' äly tarpeen oisi.
LUSIFER (nyökäyttää hyväksyvästi.)
UMPILUOMI. Ken noin miedoin kielin lavertaa? Verta, verta!
PUNAKELTAINEN. Verta, verta! Jo vihan värit välkkykööt!
UMPILUOMI. Miss' on se, johon iskemme? Miss' on se?
SAMMUMATON. Sen kyllä näytän, konsa luvan saamme.
PUNAKELTAINEN, UMPILUOMI. Lupa, lupa! Pian, pian!
LUSIFER. No malttakaa -- tuo äänenne jo melkein kauhistaa!
(Äänettömyys. Synkästi.)
Mun pitäis iloita, ja sentään tekee mieli arvella.
HENGET. Mitä --? Mitä tämä?
LUSIFER. Teitä innostanne kiitän; senkin huomaan, että riittää voimamme.
Vaan en tiedä -- tuntuu niinkuin teissä olis kovin paljon rajan
tuotapuolta. Te verta janootte!
TULIPUNAINEN. Erehdyskö? Eikö Aabelpojan veri verta olekkaan?
LUSIFER. Vait! -- Aabelin murha pakkomurha on, min suuri suunnitelma
vaatii; vaan teillä muutamilla, pelkään, on _veressänne_ julmuutta.
TÄTI LIERO. Intoa, armollinen Ruhtinas, intoa -- ehken liian urmakkaa.
LUSIFER (synkästi). Sepä se arvelemaan saa!
(Äänettömyys.)
No, intoanne kyllä tiennen hillitä! (Mietteissään). Tässä päämäärän ja
keinon kumma ristiriita on. Se paikallansa että Jehova omissa
tekeleissään kostetaan -- vaan tekele?
HERJAKIELI. Lie liian mitätön ja halpa näin suurten voimain tuhluulle?
LUSIFER. Vaiti! Tiedä aikasi!
Ihminen -- se onhan sekin kysymys. Vihaanko mä häntä? Miksi? Hän luotiin
pyytämättään, niinkuin kaikki muut. Kärsimystäkö hälle tahdon? Miksi?
Hän onko tehnyt kenellekään vääryyttä?
TÄTI LIERO. Noin jos jatkat, Isä, miten loppu kuuluukaan?
(Äänettömyys.)
LUSIFER. Näin: mä vihaan häntä, jok' on kaiken alkusyy!
Mitä varten luotiin me? Nöyrtymään! Ei, vaan valtaamaan ja kärsimään ja
kärsimystä toiminnalla lientämään!
Mitä varten ihminen? Ka, nöyrtymään! Ei, vaan valtaamaan ja myöskin
kärsimään ja kärsimällä elonymmärrystä voittamaan!
Mitä varten itse elää hän? He, nauttiakseen! Ei, vaan tapatakseen ja
myöskin kärsiäkseen -- nähdessään kuin pala palalta tää mailma lohkee
käsistään!
TÄTI LIERO. Oi Isä! Nyt taasen olet entinen ja selvän tasajaon teet.
LUSIFER. Sen teen. Mä ihmiselle hyvää suon, vaan minkä sille voin, että
riemu näyttää kärsimykseen kytketyn -- en saata noita siskoksia
toisistansa irrottaa. Ja miksei kärsisi myös ihminen, kun hälle
kärsimänsä korvataan? Ja minä korvaan sen! He kärsikööt ja taistelkoot,
_mutta saakoot myöskin täysin rinnoin nauttia_. Siks elon soihtu
loimumaan! -- Mä tiedän: se on tuskan soihtu, mutta se on myöskin
_lämmin_ soihtu -- siksi mielellään he kärsivät.
RIIKINSULKA. Jo soihtu ilmaan nostaos!
KENOKAULA. Sen ympärille ihmissuku tanssimaan!
LUSIFER. Ja tanssikoot! En emmi enää. Vain yksi elon perusaate on: alas
pilvikuvat, pirstaks orjankahleet, luonto vapaaksi -- sen eessä kaikki
muu on välikappaletta vaan. Kun se on voitettu, he vapaat olkohot ja
itse asiansa ohjatkoot. -- Nyt suoraa tietä toimeen käyn.
REPOKORVA. Oi koska?
LUSIFER. Huomenna.
HENGET. Jo huomenna! Jo huomenna!
TÄTI LIERO. Ja loppu-isku -- milloin, missä?
LUSIFER. Pian -- Jahven alttarilla!
HENGET. Jahven alttarilla --?
LUSIFER. Niin. Ei isku yksin iskun vuoksi, vaan myös koston nautinnon.
Se alttari on _hänelle_, hän uhrisavua ja mairitusta oottelee, vaan
saakin -- iskun vasten kasvoja.
HENGET. Oi, herra, herra!
TÄTI LIERO. Sun valtakuntas aika pian lähenee!
LUSIFER. Mun valtakuntani? (Mietteissään). No, jos sillä pilvivallan
vastakohtaa tarkotat, se pian lähenee. Ja jospa viipyiskin, niin
malttia, ystävät! Ei kiirettä -- _ijankaikkisuus on pitkä_!
HENGET. Ijankaikkisuus on pitkä!
LUSIFER. Kas niin, nyt kaikki suunnittuna on. Rihma rihmaan, lasku
laskuun liittyy, loppusumma varma on.
Oi hetki valtava ja ihmeellinen! Äsken hajallaan, nyt kaikki tulta
täynnä: yksi äly, yksi käsi, yksi kaari, yksi nuoli, joka puhkoo maita
ja taivaita. Oi sinä maailmanjärjestyksen poikkitela! Sinä hikoilit
kuusi päivää -- minä yhdessä hävitän, minkä sinä kuudessa loit, ja sitte
luon yhtä ijankaikkista! Sull' oli kantavanhemmat -- minä ne pois
pyyhkäsen ja uudet sijaan nostan! Sull' oli maailmanjärjestys -- mulla,
totta vie, on toinen, joka pyörii ijankaikkisesta ijankaikkiseen! Sinä
olet taivaan voima, siksi -- pysy pilvissäsi! Min' olen mailmanvoima,
siksi -- selvä raja välillemme!
(Nousee, samoin kaikki muut; kokoontuvat Lusiferin ympärille.)
Nyt toimeen rivakkaan! Sä olet luoja ja me -- vain marrot piruraukat.
Kiitos, rakas Itseviisaus! Kohta uusi suku esiin astuu ja sun vanhaa
mailmaromuasi järkyttää. Ken heidät loi, ken siitti nämät miljoonat?
Manala! Me siitämme, me siitämme, ja siittämisen suurta riemua jo
nautimme! Kaikki, mitä meiltä kielsit, otamme kaksin kerroin takaisin.
Tapasitko vertaisesi? Tunnetko kostoni nuolten säihkyvän?
Ne tunnekkin, matelijain majesteetti! Voimasi esille -- nuo hymysuiset,
hurskaat, siveet, mairenaamaiset henkesi! Me taasen mittelemme voimia!
Iske -- en pelkää! Juoksuta laumaasi -- en väisty! Se tietäös:
_min' olen maailman herra_!
HENGET (haltioissaan). Maailman herra, maailman herra!
Esirippu.


TOINEN NÄYTÖS.
PUNAINEN LINTU.

Paikka: Uutisviljelysraivio vuoren juurella. Etualalla avara alue
raivattuna ja kuokittuna, sivuilla harvahkoa, matalata metsää. Vuori
metsätön, poikkipuolin kulkeva.
KAIN (kuokkii voimakkain iskuin raskaalla puuharalla). Vain tupruaa! --
Sinä niin vastailet, minä näin kyselen... (Lyö voimakkaan iskun syvään
ja tempasee: räsähdys, haran piikit poikki -- seisoo varsi kädessä.)
Siinä se! Ei kestä -- ei kestä! Mikään ei kestä täyden voiman
kosketusta. Kaikki särkyy -- koko elämä on kuin tuo --
(Viskaa haranvarren kedolle, astuu syrjäpuoleen ja
istuutuu kivelle.)
Ei kestä! Mutta eikö se voisi kestää?
OUTO ÄÄNI (melkein kuiskaten). Eikö se voisi kestää?
KAIN. Eikö ainetta, joka varmasti kestäisi? Pureutuisi maan läpi, puun
läpi, kiven läpi -- kuin kypsään hedelmään?
Totta kai! Ja varmastikin! -- Kun vaan sen löytäisi.
ÄÄNI. Ja miksikäs ei löytäisi? On jo löytänyt!
KAIN. Niin, niin; on jo löytänyt -- jotakin. Yksi ensin, toinen sitte.
Mun punainen lintuni vielä ilmassa leijailee. Se ei erkane minusta, se
seuraa kaikkialle. Öisin majani päällä liitelee, päivin työmaalle
saattelee. -- Ei, nyt minä katson sinua silmiin!
(Menee syrjään tuoden tulikaaren aluspuineen ja rinnuslastoineen.)
Miten ihana ajatus! Saada se valtaansa. Ja miten välttämätöntä! Jos se
sammuisi, tuo kyven? Aabel unohtaisi vaalimisen tai onnettomuus
sattuisi? Saisimmeko sitä enää koskaan uudelleen salamaniskun kautta?
Tuskin -- sehän oli sattuma, jota emme ole sittemmin nähneet.
(Asettaa aluspuun paikoilleen, katselee kaarta.)
Miten kummallinen yö viime yö! Näinkö unta vai valveillaniko uneksuin?
Kipunoita ja leimuavia tulikieliä! Ne kirposivat tuosta kaaren nenästä
-- kirposivat, leimahtivat ja olivat multa kasvot korventaa. Aavistaako
se, että ratkaisun hetki vihdoinkin on lähellä?
(Pyöräyttää oran kaaren jänteeseen, asettaa sen aluspuun ja
rinnuslastan väliin, laskeutuu polvilleen, alkaa kieputtaa.)
Kas! Kas! -- Vauhtia, vauhtia vaan!
Herra Jumala! Se savuaa! Vauhtia, vauhtia!
Kipinä! Oliko se todella kipinä --? Vauhtia!
(Sammaleet oran kärjen ympärillä leimahtavat tuleen.)
Tuli, tuli! -- Aabel, Aada, Silla! Missä te olette? Tuli on keksitty!
Mutta onko se mahdollista? Onko tämä totta vai yöllisen unelman jatkoa?
(Pistää kätensä tuleen.)
Se polttaa! Se on tuli! -- Aabel, Aada, Silla, vanhemmat -- kaikki:
linnut, eläimet, pedot! Missä te viivytte? Tuli on keksitty!
Mutta jos se olikin vain sattuma? Yksi ainoa kerta?
(Sammuttaa, kieputtaa uudelleen.)
Savua! -- Tuli! -- _Toinen_ kerta!
(Sammuttaa taas ja sytyttää kiireisesti.)
Tuli! -- _Kolmas_ kerta! Tuli on ihmisen vallassa, kaaressa, kädessä. Hän
sen sammuttaa ja jälleen esiin kutsuu milloin tahtoo. Oi taivas ja maa!
(Nousee, juoksee ympäristöstä risuja ja mitä muuta käsiinsä saa,
laittaa kokon. Seisoo sen ääressä.)
Niin, niin! Tuikkios tulisilmä -- sinä suuri, salaperäinen, kirkas ja
väkevä! Sinä olet tulevaisuuden tienrasti, sinä yöllä kulkijan polkua
valaiset, sinä värisevää poloista lämmität.
Säihkyös punasydän, leimuos pyhä lekko! Sinä olet kuin oma henkeni, sinä
punainen lintu: levoton, leiskuva, tulisiivin korkeuksiin kohoova.
Syliini tahtoisin sinut sulkea ja kanssasi ikuisen liiton tehdä. Minä
sinua vaalisin ja kanssasi leimuisin, sinä elonpuuni jäännöksen hiileksi
kuluttaisit. Hiili maahan, lieska ylös -- kauvas ja korkealle sinun
siivilläsi!
(Kantaa kiven tulen ääreen, istuu sen päälle, katselee
mietteissään tuleen.)
Sinussa on _henki_ -- vasta tänään sen ymmärrän. Sinä liikut, sinä
puhelet, kun vain ymmärtäisin kieltäsi. Sinä kannat aatokseni kaukaiseen
tulevaisuuteen...
(Katselee hetkisen äänettä tuleen, pää käsivarsien varassa,
käsillä silmiään varjostaen. Tulessa alkaa liekehtiä punaisia
tulikuvioita.)
Mitä? Mitä kummaa? Lieska tanssii -- ei, selviä hahmopiirteitä --
ihmisiä!
Ne kiitävät ohi -- nyökäyttelevät päitään -- kuiskaavat toisilleen. Mitä
kuiskannevatkaan --?
ÄÄNI (kuin Kainin mietteitä jatkaen). Miksen sitäkin arvaisi.
Tulevaisuuden ihmeitä ja salaisuuksia -- kuinka tuli oli alkuansa pieni
kipinä, kuinka se kasvoi maailmanvallaksi --
KAIN. -- kuinka kaikki lähtee kipinästä! Niin, niin! Tuon kaiken
aavistan, mutta nähdä se, mitä toivoni sanoo?
LUSIFER (joka näyttää ilmautuvan maasta Kainin takaa, näkyen aluksi vain
osa kasvoja Kainin olkapään yli hänen kasvojensa vierestä). Ja miksikäs
ei voisi nähdäkkin -- se, joka _tahtoo_ nähdä ja jonka silmä on
terottunut? _Kaikki_ pitää sinun valtasi alle annettu oleman, sanoi se,
joka meidät loi.
(Tuulen hyminä käy ilmassa ja vuoren takaa kuuluu hiljaista
soitantoa.)
KAIN. Mitä --? (Kuuntelee). On kuin kuulisin ääniä -- puhetta, säveliä,
sointuja. Tuuliko puhuu, vuoriko haastaa, vai oma sydämenikö sykäjää?
(Nousee. Lusifer kohoo yhtaikaa, seisoen Kainin takana, koko
näytöksen ajan Kainille näkymätönnä.)
Valehtelisivatko korvani?
(Kuuntelee.)
LUSIFER. Tuskin. Kuulen aivan selvästi!
KAIN. Kummallisia ääniä!
LUSIFER. Ihmeääniä kerrassaan!
KAIN (kuunnellen). Ne kuuluvat --?
LUSIFER. -- vuoren takaa.
KAIN. Ne aivan niinkuin kutsuvat --
LUSIFER. -- ja vetävät!
KAIN. Jos kohoaisin vuorelle --?
LUSIFER. -- niin vannaan saisin selityksen tähän outohon ja kummaan.
(Kain alkaa nousta, Lusifer askel askeleelta jälessä.)
KAIN. Ne olisivatko tulevaisuuden ääniä nuo kummat?
LUSIFER. Toinenko ihme tänä ihmeitten päivänä?
(Ovat nousseet jonkun verran vuoren juurta oikealta.
Ilma humisee ja himmenee, vuori väräjää.)
Vuori vapisee
KAIN (pysähtyen.)
LUSIFER. -- ja osaks vaipuukin!
(Vasemmanpuoleinen osa vaipuu maan alle, paljastaen kaukaa
häämöttävän toisen vuoren rinnan.)
KAIN. Tää outoa! Kääntyisinkö takaisin?
LUSIFER. Niinkuin lapset, jotka sitä pelkäävät, mitä enin toivovat.
KAIN. Olen mies!
LUSIFER. Siks pelkää en!
KAIN. Vaan ylös käyn, vaikka kaikki vaipuisi.
LUSIFER. Eikä vaivu, kun _usko_ vaan ei vaivu!
(Nousevat.)
KAIN. Tuolla kaukaa vuoren näen --
LUSIFER. -- ja kuulen niinkuin laulua sen sisältä...
KAIN. -- ja kilkettä ja kalketta...
LUSIFER. -- niin monen oudon äänen helkettä.
KAIN (kuunnellen). Kas! Kummaa jyskettä --
LUSIFER. -- paukkinaa ja ryskettä.
KAIN. Ne varmaankin
LUSIFER. -- henkien lie ääniä. Jo sanat saatan erottaa.
Vuorelaisten laulu (vuoren sisältä.)
Syvällä, syvällä
Kaikki kallis on.
Kivehen kytketty
Aarre verraton.
Iskekää
Jo veikot!
Rynnätkää
Te peikot!
Aukee -- laukee!
Murru -- sorru!
(Vuorenseinämä murtuu paljastaen kaivossolan, jossa punaiset
valot tuikkavat ja joukko yläruumiiltaan alastomia vuorimiehiä
moukareillaan murtaa vuorta, toiset kulettavat louhoksia pois;
joukossa nuoria poikasia.)
KAIN. Ah!
LUSIFER. Ah!
Vuorelaisten laulu.
Syvällä, syvällä
Kaikki kallis on:
Ystävyys, rakkaus,
Onni inehmon!
Syvällä aarteiden lähde,
Syvähän suontansa iskemme.
Esille tarmomme tähde:
Malmia meidän on hikemme!
Iskekää!
Iskekää!
Kiireinen meillä on työ!
Levoton päivä ja yö!
KAIN. Tää unta onko?
LUSIFER. Unta sekä totta -- tulevaisuuden tosiunta ihanaa.
KAIN. Tuolla tulet kiikkuu palloina --?
LUSIFER. -- ja vuoren sydämykset paljastaa.
KAIN. Ah -- jo alan oivaltaa! Kun ihminen sun kerran taltuttaa ja raisun
luontos älyllänsä ohjaa -- niin...
LUSIFER. -- niin olet mailmanvoima, jonka eessä vuoret murtuu, sulaa
kalliot ja kitsas mantu sala-aartehensa luovuttaa!
(Hämyhäivähdys, vuorenseinä umpeutuu ja ensi säkeen aikana avautuu
sulatto suitsevine uunineen. Sen ympäri häärii puolialastomia
miehiä ja poikasia; kahden puolen suuret liehtimet, joiden vivuissa
liehtojia. Uunista tulee neljä malmipuroa: punerva, musta, keltainen
ja valkoinen, juosten toisen seinämän läpi.)
Malminhenkien laulu.
Uunissa kuumassa
Malmin mahla soi;
Kupliten, kuohuten
Hehkuu, purppuroi.
Kalliot virtoina vierii,
Punaisin, mustin ja valkoisin
Lainehin hohtaen kierii
Taiturin taitavan pajoihin.
Liehtokaa!
Liehtokaa!
Tulinen meillä on työ!
Helteinen päivä ja yö!
KAIN. Oi tulen voimaa verratonta! Noin suureksi en sua koskaan voinut
aavistaa.
LUSIFER. Ja kuitenkin tää kaikki lienee alkuvalmisteita vaan.
(Hämyhäivähdys, sulatto katoo.)
KAIN Kas, kas!
(Vuoresta kuuluu laulua, joka vähitellen paisuu. Ensi säkeen
aikana aukeaa paja ahjoineen, liehtojineen, takojineen.
Etualalla teräsaseita, kirveitä, kuokkia, aurantapaisia y.m.
maanviljelysaseita.)
Takojain laulu.
Nostakaa, laskekaa
Väkivasaraa!
Kääntäkää, vääntäkää:
Malmi muodon saa.
Punaisna takojan lapset
Syntyvi säihkyen maailmaan;
Kirkasna raution lapset
Työhönsä käyvät ja toimintaan.
Takokaa! Takokaa!
Terästä meidän on työ!
Kalketta päivä ja yö!
KAIN. Nyt ihmeet näen! Siellähän on kuokka kummanlainen: terä kuuna
paistaa, varsi päivänä kuvastaa. Se kädessä jos oisi --
LUSIFER. -- niin vaikka kalliota viiltää voisi!
KAIN. Ja nuo muut -- en edes tunnekkaan?
LUSIFER. Arra -- harra -- mitä nimistä. Niillä pellon aarteet pintaan
nostan, hyödyn hyvinvoinnin itselleni ostan.
(Hämyhäivähdys, paja katoo. Laulua, ensi säkeen aikana aukeaa
kultaseppäin työpaja lieskuvine ahjoineen. Miestä, naista, lasta
töiden ääressä. Sivulla valmiita töitä: pöytäkaluja, koristeita y.m.
Erään naisen päälle koetellaan somisteita.)
Kultaseppäin laulu.
Oihkavi, voihkavi
Maamies pellollaan;
Leikkavi, korjavi
Kulta viljoaan.
Riemunpa hetkinä pukee
Pöytänsä hohtavin hopehin,
Vaskihin itsensä sukee,
Naisensa kuurtavi kultihin.
Hohtakaa!
Loistakaa!
Hopeita meidän on työ!
Kultia päivä ja yö!
(Hämyhäivähdys, näky katoo. Hetkisen äänettömyys.)
KAIN. Ne katosi ja äänet kiehtoovaiset vaikeni -- on kaikki hiljaa taas.
LUSIFER. Siksi kunnes aika ahjostaan ne uudellensa nostattaa. Se
ihmissuvun jännerten on ihme!
KAIN. Niin, niin! Noin usein olen mielessäni kuvaillut -- tai jotain
sinnepäin -- ja luullakseni uniakin nähnyt toisinaan. Vaan tää kaikki
onko sentään mahdollista?
LUSIFER. Miksei -- se onhan melkein luonnollista! Kun tietämättömyyden
sumuverho katoaa, ken silloin unelman ja toden rajan voipi osottaa.
KAIN. Niin, se raja?
LUSIFER. Lie niinkuin maan ja taivaan raja.
KAIN. Ei, ei; ne rajaviivat ovat hirmun kaukana!
LUSIFER. -- _tällä kohti_, vaan tuolla etäällä -- yhteen sulavat!
KAIN. Kas, sehän -- totta tosiaan -- lie luonnon selvä viittaus!
LUSIFER. Ja aate Jehovan: hän tahtoo yhdistää, ei erottaa.
(Hämyhäivähdys, vuori katoo, ilma kirkastuu.)
KAIN (katselee, kädellään silmiään varjostaen). Näyttää niinkuin vuori
oisi kadonnut --?
LUSIFER. -- ja niinkuin järvi kirkas päilyisi sen sijalla.
KAIN. Kas, aivan selvästi! Ja päivä kultaa laineitaan --
LUSIFER. -- ja sorsat soutaa pinnallaan.
KAIN. Se soutu somaan käy --
LUSIFER. -- ne liikkuu vaikkei mitään näy.
KAIN. Taas kuuluu soittoa!
LUSIFER. Ei aivan kaukana.
(Taka-alalta tulee esiin vesilinnun muotoinen suurehko laiva,
tulisilmäinen, höyryä suustaan tupruttava. Laivalla paljo ihmisiä
ja soittokunta, joka soittaa hiljalleen koko ajan. Kulkee hitaasti
ohitse.)
KAIN. Tuo se vasta kumma on! Mä tokko uskon silmiäni.
LUSIFER. Ja tokko edes korviani.
KAIN. Lie vetten kumma?
LUSIFER. Tai ihmisälyn ponnistusten summa! Se neron tekolintu itsestänsä
liikkuu.
KAIN. Noin sievään aaltoin hartehilla kiikkuu. Kas! Ne päähineitään
heiluttaa --
LUSIFER. -- ja liinasiaan liehuttaa.
KAIN. Oi viivy, viivy, armas lintu!
LUSIFER. Ei aikaa. Hyväst', hyväst' ensi näkemään!
(Hämyhäivähdys, järvi katoo. Äänettömyys.)
KAIN. Taas kaikki öinen hämy peittää.
LUSIFER. Kunnes päivä uuden hohdon heittää. Näin valoa ja varjoa on elo
ihmisen.
KAIN. Ain valon voittoon sentään luottanen.
LUSIFER. Enkä turhaan, en -- jo tuossa näen uuden huomenen.
(Maisema vaalenee, etäältä kuuluu lähenevää kohua
ja hiljaista jyryä.)
KAIN. Taas oudot äänet humajaa!
LUSIFER. Se varmaan jotain aavistaa.
KAIN. Ne lähenee, ne kovenee; käy kumma kumu kautta maan.
LUSIFER. Tuon kumman kohta nähdä saan!
(Kuuluu pitkä, voimakas vihellys ja esiin kiitää juoksevan
hevosen näköinen veturi, suuret tulisilmät kiiluen, höyry
harjana tupruten, sivut pyöreitä ikkunoita täynnä, joista
ihmisiä katselee. Kiitää kaukaa verkalleen ohitse.)
KAIN. Ah! Se meni niinkuin tuli, tuulen lailla humahtain. Tuon uljaan
muodon kyllä tunnen, jalon kaulan kaarroksen -- vaan kumma, senp' ei
jalat nousseetkaan?
LUSIFER. Ei, sen lienee määrä kiitää vaan.
KAIN. Oi aikaa ihanaa! Linnun lailla vettä liitää --
LUSIFER. -- malmijaloin maata kiitää, sen äärest' äärehen.
KAIN. Vaan mik' on se henki, joka niitä liikuttaa? Jos uskaltaisin
arvata --?
LUSIFER. -- niin silmiin katsoisin ja näkisin ne kuinka tulta
tuiskahtaa, ja kuinka lieska käy ja savu tupruaa.
KAIN. Taaskin tuli!
LUSIFER (kuin mieleen johdatellen). Niin, niin! Sehän liikkuu, kohoaa;
siinähän on henki.
KAIN. Oi tuli, tuli; ihmishengen näkyväinen kuvailus! Tää jos totta on,
jo lentäväni uskoisin.
LUSIFER. Ja _usko_ kaiken pohja on ja _tahto_ toinen peruste.
Kun uskon näkeväni, niinpä näenkin; kun kuulla tahdon, niinpä kuulenkin.
(Soittoa ilmassa.)
KAIN. Taas soittoa! Se äänin vienoisin mun melkein uneen uinuttaa.
LUSIFER. Ei, vaan sielun lentoon kohottaa! Se lähenee --
KAIN. -- ja outo tuulenvirve kasvoilleni väreilee. Näen jonkun lentävän!
(Lentävän linnun muotoinen, erivärisin valoin valaistu ilmalaiva
leijailee esiin. Laivassa useita henkilöitä. Koko ajan soittoa.
Miehet näyttävät nostavan hattujaan ja kuuluu huuto: eläköön!
eläköön! eläköön! Kiitää ohitse.)
KAIN. Jo sanattomaks käyn. Tuot' usein lasna uneksuin: kun voisi liitää
lintuna ja avaruuteen kurkistaa. Niin lasna silmin avoimin ja sitten
aikuisena unen sulkasilla noita maita matkasin. Ja nytkö uni todeks
vaihtunut?
LUSIFER. Miksei! Lentää lintukin!
KAIN. Niin _lintu_?
LUSIFER. Ja sekin on vain luontoa!
KAIN. Niin että senkin lentotaito --?
LUSIFER. -- vaan luonnonlakiin perustuu. Ja että kerran ihminen...
KAIN. -- tään salasäännön tietoon saa --?
LUSIFER. -- ja myöskin kohoaa!
KAIN. Niin että salaperäist' onkin vaan --?
LUSIFER. -- se, mit' emme satu tuntemaan!
KAIN. Ei, ei! Lie sentään joku ala, jonka piiriin ihmisen ei suotu
kurkistaa.
LUSIFER. Se ihmemaa --?
KAIN. Tuo, tuolla ylhäällä! Kuinka taivaan tulet illoin lakeen kiintyy,
kuinka syttyy, sammuu, paikoiltansa siirtyy?
LUSIFER. Lie hyvin merkillistä! Jos ihminen tuon kumman nähdä sais, kai
liian syvään kumartais -- siks Herra pilviin kääriytyy.
KAIN. Ei, ei!
LUSIFER. No sitte koko laitos lienee silmänlume vaan, jok' ei siedä
lähemmältä tarkastaa?
KAIN. Ei, ei! Vaan jos ihminen lie sentään joltain kohti tomun
syleilyhyn kytketty?
LUSIFER. Ei tomu sitä sido, ken ei tomua itse ole hengeltään!
KAIN. Ja henki meill' on ... vaan tuo --? Kuin kaikki sumuun peittyisi
ja kummat haamut avaruutta halkoisi! Tuo outo humu?
LUSIFER. Ja tuolla avaruuden ääri liikkunee --?
KAIN (katsellen käsiensä välitse). -- ja kiirein tänne rientänee. Nyt
tähdet sumun läpi pilkottaa!
LUSIFER. Ah! Ne lähenee ja suurenee --
KAIN. -- ja humu yhä kiihkenee. Ne onko tähtiä, vai?
LUSIFER. Tomun silmälle tähtien tuike, hengen silmälle uusien
maailmoiden kuiske!
(Avaruuden kappaleita kiitää etäisyydessä suhisten ohi
valaisten maiseman.)
KAIN. Kas, kas! Palloja ja pyöröjä ja renkaita ja valoja ja varjoja.
Kuin kuita, auringoita -- ei niitä kuitenkaan. On purppuraa, on sinervää
-- ken tämän värileikin ymmärtää?
LUSIFER. Se, ken tulen jumalvoiman älyää!
KAIN. Nekin tulta! Oi terve, kirkkauden joutsenparvi! Terve, valon
valtajoukot! Teitä katsellessa silmä soentuu ja sieluun astuu pyhä
ihastus. Jos kerran kuolla pitää, niin mun sallittakoon tähän valomereen
vaipua!
LUSIFER. Kuolla --? Nythän vasta alkaa elämää!
(Näky katoo.)
KAIN. Nyt? Kun valot katosi ja sielu taasen tomuun viskattiin. Tää onhan
kuolemaa jo sille, ken kirkkauden nähdä sai.
LUSIFER. Ei, vaan muistutus että _maassa_ ihmisen on asuinsija ja että
siellä ja sieltä hänen pitää hallita. Vai Jehovanko kanssa tahtoisin mä
tomun lapsi vallan jakaa _tuolla ylhäällä_?
KAIN. Ei, ei; en koskaan! Mi Jehovan, se Jehovan; mi ihmisen, se
ihmisen. -- Vaan mit' on ihmisen?
LUSIFER. Tää maa!
KAIN. Osaksi.
LUSIFER. Ei -- kokonaan!
KAIN. Ja sentään riippuvainen ylhäältä.
LUSIFER. Mistä rihmasta?