Ikuinen taistelu - 2

AADAM. Ei mitään! Uppiniskaisen pojan kovakorvaisuutta kaikki tyyni.
Siunatkaamme itsemme, ja kaikki on hyvin.
Lapset! Yön varjot lankeevat maahan ja pimeän henget alkavat liikkua.
Polvistukaamme ehtoorukoukseen ja uskokaamme itsemme Jehovan
armohuomaan.
Laskevan auringon viimeiset säteet pistäytyvät esiin puiden takaa
ja valaisevat paikan. Kaikki polvistuvat, Kain viimeksi ja
viivytellen. Aada tarttuu häntä käsivarteen ja katsoo
rukoilevasti silmiin, Kain tekee poistavan kyynärpääliikkeen.
Tuijottaa tuskaisesti eteensä, tyyntyy vähitellen ja yhtyy
loppupuolella rukoukseen, painautuen alas.
AABEL. Jehovah, Jehovah! -- Niinkuin lapset juoksevat äitinsä armaiseen
helmaan, niinkuin virrat vierivät meren avattuun syliin, niin meidänkin
sielumme kohoovat sinun puoleesi. Sinä olet suuri, sinä olet väkevä!
Minne katseemme luommekin: itään tai länteen, pohjaan tai etelään, ylös
korkeuksiin tai alas syvyyksiin, kaikki julistaa sinun armoasi, kaikki
sinun kirkkautesi heijastusta säteilee. Sinulle, kaikkivaltias, olkoon
kiitos ja kunnia! Me kiitämme sinua että tänäkin päivänä väkevällä
käsivarrellasi meitä varjelit ja heikon työmme yltäkylläisyydelläsi
siunasit. Ja me rukoilemme: lähetä pyhät enkelisi meitä suojelemaan yön
kauhuilta, pahoilta unilta ja ruman nuolilta, jotka pimeässä lentävät.
Sinun armohelmaasi suljemme itsemme, rakas Isä!
(Syvästi liikutettuna.)
Herra, Herra! Sinä, joka asut tähtien keskellä, korkeudessa ja
kirkkaudessa, katsahda meidän puoleemme! Meidän sydämemme ovat
ahdistusta täynnä, viettelykset meitä ympäröivät ja suuret tuskat
sieluamme saartavat. Puhu, Herra, sillä me odotamme sinun ilmotustasi
niinkuin ne, jotka yön pimeydessä aamua odottavat. Sano sielujemme
kuohuille: tyynny! ja epäilystemme rajutuulille: vaikene! Sinä voit sen,
sillä mihin sinä kasvosi käännät, siinä luomakunta iloitsee; mihin sinä
kädelläsi rupeet, siinä aallot asettuvat. Puhalla vielä kerran elävä
henkesi meidän sieramiimme, että me sillä täytettäisiin, että olisimme
sinun omasi nyt ja ijankaikkisesti!
Esirippu.


ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
ÖINEN KOKOUS.

Paikka: Kuivunut joen-uoma alkuvesien ajoilta. Kahden puolen valtavat
pystysuorat kallioseinämät suorasyistä liuskavuorta; pohja osaksi
louhikkoa, etualalta nurmettunut. Uoma kaartuu taustalla hieman toiselle
sivulle, pohja kohoaa ja seinämät mataloituvat lientyen sekavaksi
kalliomaisemaksi, jonka keskeltä kuitenkin vielä yhä uomaa häämöttää.
Taustalta tulee mustavesinen puro, joka syöksyy kohisten taka-alalla
olevaa pientä köngästä alas, muodostaa könkään alla syvän "mustanlammen"
ja juoksee vinosti toisessa seinämässä olevaan halkeamaan, kadoten
kallion alle. On yö, kuu valaisee himmeästi; toinen kallioseinämä luo
uoman pohjaan synkät varjot.
LUSIFER seisoo hetkisen mietteissään könkään luona. Päällä polviin
ulottuvat housuntapaiset, tulipunaisella poluksella kiinnitetyt; takki
liivintapainen, hihaton, vyötäröön ulottuva, sädehtivän musta; uumalla
leveähkö vyö, jonka halki kulkee tulinen, mutkikas salamanauha.
Hartioilla lyhyt musta viitta. Pikimustat hiukset valtoimina; päätä
kiertää kapea, säteilevä diadeemi; oikeassa käsivarressa
olkavarsirengas, vasemmassa rannerengas, oikeassa nilkassa nilkkarengas.
LUSIFER. Yhäkö? -- Ainako? -- Ijankaikkisestiko?
Viiskolmatta pitkää vuotta jo näin olen tään kirotun maapallon ympärillä
toimetonna liehunut. Miksi? Kun iskin ensi kerta: taivas tärisi ja
avaruuden patsaat vavahtelivat! Toisen kerran: maa huokaili ja ihmisalut
vaikeroiden käsiään vääntelivät! Nyt? -- Ei helvetti! Tään avaruuden
alla päällä voiko olla tuskaa suurempaa?
(Käy etualalle päin.)
Mit' aijon? Lauhtuisinko -- leppyisinkö -- tään hurjan taistelun
heittäisin? Kiitos kunniasta! Mik' olen? Lusifer, vapauden,
itsenäisyyden henki! Kyömyniskoin, lipokielin? Kiitos kunniasta -- en
koskaan! Ennemmin kärsivä isäntä kuin loistava renki!
Mitä oottelen mä sitte? Aikaa! Ja aika mataa etanan, kilpikonnan tavoin.
Mitä muuta varron? Tilaisuutta! Hy -- _Lusifer_ tilaisuutta! Ei, ylös
henkeni hetteistään! Sisässäni kiehuu, kuohuu, itää, sikiää. Kolmas
kerta, tuhat tulimaista! Iske ja salamoi!
Ho-hoi! Palvelijani, osakumppalini suuret pienet, tänne rientäkää! --
Ilmasta te siivin liikkuvaiset!
(Kuuluu kaukaista siipien havinaa ja esiin syöksähtää KENOKAULA,
RIIKINSULKA, HÄMÄRÄNLINTU ja HAUKANKYNSI.)
[Kenokaula: Ylpeys; Riikinsulka: Itserakkaus; Hämäränlintu: Epäluulo
(musta, yökön siivet); Haukankynsi: Ahneus (laiha kuin luuranko,
petolinnun nokka ja kynnet, terävät vaanivat silmät).]
TULIJAT. Herra ja Mestari! Nöyrimmät palvelijasi!
LUSIFER. Hyvä! -- _Vesi_, eläjäsi luovuta, mun palvelijani!
(Mustanlammen vesi kuohuu ja sen laineista nousee APEATAR, SYNKÄTÄR
ja SYVÄTÄR, hiukset vettä valuen.)
[Apeatar: Tyytymättömyys; Synkätär: Synkkämielisyys; Syvätär:
Epätoivo. Kaikilla naisen pää, pitkät valuvat hiukset, riippuvat
naisen rinnat, loistava suomuspeite ruumiilla, kalan pursto,
räpyläevät.]
TULIJAT. Herra ja Mestari!
LUSIFER. Hyv' on, lähemmäksi vain! -- _Syvyys_, aarteesi esiin!
(Äänettömyys, ei kuulu eikä näy mitään.)
Tuli ja leimaus!
(Polkee jalkaa, maanalainen jymähdys, tuli leiskahtaa esiin ja
sen kera maan uumenista REPOKORVA, VTHREÄSILMÄ, TÄTI LIERO,
KAKSIKARVA, LIPILAPI, SALAKAVIO, PÄLYSILMÄ, HERJAKIELI, SATASORMI,
KIVIJALKA, PUNAKELTAINEN, SAMMUMATON ja UMPILUOMI.)
[Repokorva: Uteliaisuus (nainen); Vihreäsilmä: Kateus (nainen);
Täti Liero: Kavaluus (naisen pää, käärmeen ruumis); Kaksikarva:
Teeskentely (mies, toinen sivu musta, toinen valkea, kulkee valkea
sivu edellä, mustassa keltaisia virnistyssilmiä); Lipilapi:
Imartelu (suuripäinen, lihava mieskääpiö); Salakavio: Petos
(silmäpuoli, kaviojalka mies, hiipii varovasti, mutta kuitenkin
kolistelee); Pälysilmä: Pelkuruus (mies, lyhyt paksu yläruumis,
erittäin pitkät hoikat kädet ja jalat, pää hartiain välissä,
ontuu pahasti); Herjakieli: Pilkka (muodottoman pitkä ja hoikka
mies); Satasormi: Vallanhimo (paksuruumiinen, vaivaisjalkainen
mies, käsissä lukematon määrä pitkiä, teräväkyntisiä sormia,
joita alati liikuttelee); Kivijalka: Sorto (tavattoman suuri ja
vantterarakenteinen mies, jolla on muodottomat pölkkyjalat,
raskaasti puettu, ketjuja ja kahleita ympärillä, taluttaa
pientä, kuonokopalla varustettua koiraa); Tulipunainen: Viha
(tuimannäköinen, sarvellinen mies, räikeät punakeltaiset
värisekotukset); Sammumaton: Kosto (nuori, epäluoma poika,
aivan musta) taluttaa Umpiluomea: Vainoa (vanha, sokea mies,
laiha ja kyrmyniskainen, leveät sieraimet, nuuskii alati
ympärilleen).]
TULIJAT. Anteeksi, herra ja mestari! Matka pitkä, tie hankala.
LUSIFER. Sen tunnen! -- No, joko nyt kaikki koossa lienette?
(Katsastaa). Horna! Missä viipyy viimeiset?
(Polkee äkäisesti, osa kallioseinämätä sortuu jyrähtäen ja
esiin rientää kevein tanssivin askelin HELOSILMÄ, HEKUMATAR
ja MUSTASUKKA, niiden jälessä leveästi taaperrellen LAPIOKOURA
ja TIHRUSILMÄ.)
[Lapiokoura: Tuhlaus (tavattoman leveä mies, hirmuisen suuret
kädet); Tihrusilmä: Mässäys (luonnottoman paksu ja lihava);
Helosilmä: Kevytmielisyys (nuori, kaunis mies); Hekumatar:
Sukuhimo (nuori, ihana nainen, miltei alaston, hiukset ulottuvat
aina polviin vaipan tavoin); Mustasukka: Luulevaisuus (tumma,
tulisilmäinen nainen, jalat polvista alaspäin aivan mustat).]
HEKUMATAR. Ah, armas Herra! Ette toki vihainen liene? Palvelukseksenne!
(Niijaa syvään ja viehkeästi.)
LUSIFER (päätään nyökäyttäen). Suvaitsen unhottaa tuon sievän
sipsutuksesi vuoksi.
Hoo hitto, kun muuttuu maailma! Nää alastoman luonnon alastomat sikiöt
noin sievään rääsysiekaleissa tepittävät. Oikein, oiva joukko: aina
samaa maata kuin ihminen -- ja tuo suuri Rääsyherra ylhäällä!
(Naurua.)
No, terve tultuanne!
JOUKKO. Terve sulle, Herra ja Ruhtinas!
LUSIFER. Terve toisen kerran! Mua iloittaa taas teitä nähdä -- jo onkin
aikaa vierinyt, kun viimeks haasteltiin.
APEATAR. Aikaa, tyhjyyden ja äilön aikaa -- meille täysi arvotus.
LUSIFER. Sen arvotuksen langat tänään laukeaa!
Vaan -- istumaan, ystävät ja valtaherrat! Mä teidät neuvotteluun
kutsuin, mi aikaa vaatii, tyyntä harkintaa.
HENGET. Siitä kunniasta, oi Ruhtinas, kiitämme ja iloitsemme!
LUSIFER. Mantu! Istuimia syvyyden ruhtinaalle ja seuralleen.
(Polkee jalkaa, kestävää jyrinää maan alla, josta kohoaa
taka-alalle istuimen tapainen paasi ja kahden puolen
puolipyörössä kalliopenkereet.)
Istukaa, valtaherrani ja ruhtinattareni!
HERJAKIELI. Kaikki arvon mukaan tietenkin -- kuin on tapa tuolla
ylhäällä ja luona ihmisten?
LUSIFER (nyökäyttää päätään, nauraa). Kelpaat!
(Istuutuvat.)
Jo kyllin tätä horroselämätä! Mun tunnette. Rajua mä rakastan, taistoa,
hengen jännitystä. Kun erottiin, niin pyysin teidän malttamaan ja aikaa
parhain hyödyksenne käyttämään. Sen teitte. Nyt odotuksen aika
loppukoon, taas torvi soimaan ja luonto valloilleen!
HENGET. Kiitos, Isä! Sinut jälleen entiseksi tunnemme.
LUSIFER. Innostanne iloitsen, vaan ensin pieni kysymys. Te kaduttenko
että Jehovasta luovuttiin ja elonpyrkimysten alkukaaoksesta oma suunta
irtileikattiin?
TULIPUNAINEN. Me kadummeko? On moinen luulokin jo loukkaus! Me valan
vannoimme ja vannomme sen uudelleen.
HENGET. Niin vannomme!
LUSIFER. Hyvä -- siis asiaan! Tää pitkä levon aika teitä
kai on ihmetyttänyt. Vaan perusteensa silläkin. Tuo suuri
tiedonheelmä-tuumamme ei täysin onnistunut, niinkuin tiedätte.
TÄTI LIERO. Ah, rakas Mestari! Et tiedä kuinka tuo mun sydäntäni kaivertaa.
LUSIFER. No no, täti kulta, ei sentään siedä vaikertaa! Sä teit, min
siitä asiasta tehdä voi -- syy oli minun.
HENGET. Sinun, suuri Ruhtinas --?
LUSIFER. Minun -- olosuhteiden -- kuinka suvaitsette. En nähkääs
minäkään oo kaikkitietävä -- laskuun sattui pikku hairahdus.
LIPILAPI. Sinulle hairahdus, älyn ruhtinas? Siin' ei ole perää.
LUSIFER. Omiasko mairit -- narri!
Niin, _mulle_ sattui hairahdus, en häpee sitä tunnustaa. Tää elämä on
suuri laskelma, yks väärä numero -- kaikki mennyttä. En silloin vielä
tarkoin tietänyt mit' ovat ihmiset, mitä pohjaltamme itse, mi suhteemme
on häneen tuolla ylhäällä, mikä osuutemme tässä elon ilvenäytelmässä.
TÄTI LIERO. Ja nuoko kaikki numeroita, joista laskun loppusumma riippuu?
LUSIFER. Ne. Siks tutkimahan antausin. Viiskolmatta pitkää vuotta kuin
myyrä kolossani myllersin. Vaan nytpä onkin numeroni selvillä!
REPOKORVA. Oi kerro, rakas Ruhtinas! Me pelkkää korvaa olemme.
LUSIFER. Me ylen paljo ihmisestä luulimme ja liiaks tiedonheelmän
vaikutuksiin luotimme -- siinä syy. Hän oli muka niinkuin me!
Tuon heelmän eteen panimme: pilvikuvat -- elontotuus, orjuus --
itsenäisyys ... valitse! Ja hän valitsi, ja söi, ja silmät aukeni --
vaan hän oli raukka!
HÄMÄRÄNLINTU. Niinkö? Se eikö Jahven voimanylemmyyttä ollutkaan?
LUSIFER. Ylemmyyttä -- hy!
REPOKORVA. Anteeksi! Tää asia on meille aina epäselvä ollut.
LUSIFER. Se ihmisraukan _alemmuutta_ oli! Oli uskallusta silmät aukaista,
vaan ei uskallusta omaa tietään kulkea. Ja nyt he haikailevat alkuaikain
metsäihmistilaa -- ois näet laiskan ylen ihanata käydä alasti ja
manturaukan syöttiläänä maata. Ja kun tuo ei enää tyydyttänyt auvenneita
silmiään, he keksivät -- tää onkin Jahven kirous, hyh hyh hyy!
VIHREÄSILMÄ. Sekö, rakas Mestari, nyt olikin tuo kuulu kirous?
LUSIFER. Se. Ja ne raukat _pelkäävät_! Ensin minua, hyväntekijäänsä --
minä muka aijon joskus heitä kantapäähän pistää, hah haa! Ja sitte
Jehovaa -- hän näet on _vihainen_, hah hah haa! (Pälysilmään katsoen). Oo,
nilkkujalka veljemme, sull' on paljo sanansijaa maailmassa.
(Naurua.)
Nauru sikseen. Tuo kaikki on niin kurjan kurjaa. Nyt sen tiedän: ken
vanhaa epäilee eikä jaksa uutta luoda olentonsa tyhjän sijan täytteeksi
-- hän ei ole mitään. Mutta meidän sanamme on: kaikki tai ei mitään,
myötä taikka vastaan, mutta -- kokonaan. Siis: irti Jehovasta kokonaan!
HENGET. Irti, irti kokonaan!
LUSIFER. Vaan heit' ei tieto yksin vapaaks tee -- siihen heill' on älyn
lahjat liian heikot. Ei näet ihminen oo pelkkää älyä, vaan myöskin
verta.
HENGET (innostuneesti). Ei ei, ei suinkaan! Tuota puolta mekin oivallamme.
LUSIFER. Siks on tarpeen verten vapaus. Hän tuolla tahtoo kaikki
tukehtaa, me luonnon vapaaks päästämme, niinkuin itse vapaat olemme.
HENGET. Oi niinkö? Se meille työtä ennustaa!
LUSIFER. Ja sitä saattekin! Mä anteeks pyydän että viime kerta teidät
syrjäytin. Nyt kaikkein kunto käytäntöön! Me heihin liitymme, tuon
olentonsa tyhjän sijan raittiin verin täytämme -- ja silloin, toivon,
ihminen on vapaa.
TÄTI LIERO, Varmasti! Jo elontehtävämme meille selviää. Sinä, Ruhtinas,
oot äly, joka kaikki suunnit, tehtävänsä näytät kullekkin.
LUSIFER. Hyvä -- ja te?
TIHRUSILMÄ. Elon punaneste heidän suonissaan -- eikö niin?
LUSIFER (nyökäyttää hyväksyvästi.)
HEKUMATAR. Loimi halujen kankaassa -- jos uskallan?
APEATAR. Pohjavesi mielitekojen virrassa -- luulisin?
LUSIFER. Te oivallatte, sitä olette -- ituja heidän veressään. Hän
tuolla sanoo meitä _pahuudeksi_. Narri! Mik' on pahuus? Minä! Ja sentään
samaisesta alkujuuresta kuin kaikki muu. Yli-ihailija, nyt vastakohta --
miss' on raja? Niin, raja, raja -- ooh, sinä kuuden päivän mestari, sit'
ei olekkaan! -- Ei ei, se _on_, vaan se olen minä! Olen raja, joka
silmät avaa ja ihmislapset elonvirran lainehille vetää. Ja te --
VIHREÄSILMÄ. Suuri Mestari, suo mun arvata -- rajan toinen puoli?
LUSIFER. Oikein! Rajan toinen puoli, elonvirran kuohupäiset laineet
itse.
TULIPUNAINEN. Niinpä sallikkin jo meidän kuohua ja ihmislapset
harteillemme viskaa!
LUSIFER. Mutta kuinka viskata -- heit' onhan nyt jo seitsemän? En aijo
sielu sielulta mä heitä kurkottaa, _tään_ iskun täytyy koko ihmiskunta
irrottaa!
HÄMÄRÄNLINTU. Se onko lainkaan mahdollista?
LUSIFER. Ei -- jos puuttuu uskallusta! Mulla suunnitelma valmis on, nyt
laskuntekoon käymme. -- Kai ihmisnumeroista ensin kuulla tahdotte?
HENGET. Sen kunnian jos meille suot.
LUSIFER. Oh jaa, niin mielisti. -- Naikkosesta alku? Tietysti -- toki
pirun pitää olla kohteljas...
Se _kylkiluusta tehty_? Niin, se raukka muut' ei osaa kuin: ah ja voi,
surun alho, käärme, Jehova, ja taasen ah ja voi ja kädet ristiin --
näin, ja silmät taivaaseen päin.
HENGET. Verratonta!
(Naurua.)
LUSIFER. En tiedä kannattaako nauraa ees. Mä miltei säälin eukko-parkaa!
SYNKÄTÄR. On vaimo-rukka tosiaankin paljo kokenut. Ja miksi hällä, vaikka
heikompi, kärsimys on kovempi?
HERJAKIELI. Oo, hölmö! Miksi hänen, vaikka _toiseks_ luotu,
_ensiks_ piti omenata napsia? Oisi äijällensä tarjonnut ja --
odottanut olisiko mitä tähteeks jäänyt.
(Naurun rämäkkä.)
LUSIFER. Ukko, totta tosiaan, on aika pyhimys! Aina suuna päänä, kaikki
ymmärtää ja määrää, sanoo juu ja jaa ja tyst ja hist -- tuo uljas herra
ämmälauri, joka kerran pani näin ... muistattehan? (ristii kätensä,
polvet vapisee): en minä mitään tehnyt, tuo akka otti!
(Naurunräjähdys.)
LUSIFER. Sitte Aabel-poika -- simasuinen saarnamies ja lammaslaamanni!
Pää kallellaan, vaisut silmät kosteina, aina polvillaan ja huulet
höpäjää. Hän lampaita paimentaa ja lammas hän itsekin on! -- Se siitä.
HERJAKIELI. Bää, bää, bää!
(Naurua.)
LUSIFER. Silla? Ah neitsykäistä! Lemmin, armas -- hän nähkääs juur' on
lemmenmakuun päässyt. Aabelin käenpiika -- tipu tip!
(Naurua.)
LUSIFER. Taamar! -- Ei vielä tiedä -- hy!
(Hillittyä naurua.)
LUSIFER. Kain ja Aada -- terve!
HENGET. Oo!
LUSIFER. Kain, siinä miesten mies; lentävä, levoton henki -- terve
siemen tunkkaisessa pesässä. Hällä polvi jäykkä on, ja hän ei pelkää!
HENGET. Ohoh! Se jotakin jo ennustaa.
LUSIFER. Jotakin ja paljokin. -- Ja Aada! Sen tytön suonissa on tulta!
Armastaa kuin villikissa -- no, no!
(Naurua.)
HEKUMATAR. Kas, kas! Terve, Aada, minunkin puolestani!
LUSIFER. Niinkuin näette, on heissä kahta ainesta. Nuo toiset riippuu,
kiikkuu, pelkää, maraa; vaan Kain, hän jo melkein vastaan haraa -- Aada
seuraa mukana.
Ja nyt suunnitelman langat lauvetkoot!
REPOKORVA. Ne pian lauvo! Tää odotus ja into maltiton jo alkaa tuskaks
käydä.
LUSIFER. Niinpä kuulkaa!
Yks laki suuri maailmata vallitsee -- syvä, valtava ja ihmeellinen. Se
Herran luomisjärjestelmän peruslaki on, salalaki, joka kantaa hänen
työnsä ajast' aikaan juuri semmoisina, miksi hän ne kerran loi. Mä
tunkeusin elävitten ruumiiseen, salakammioihin kasvimaailman, vuorten
korkeuksiin, vetten syvyyksiin -- sama laki kaikkialla. Mä suora olen,
siksi suoraan tunnustan: se ihmeellinen on, käsittämätön älyn välähdys
-- juuri kuin ois hänkin laskumies ja vastavoiman ilmestystä vainuten
ois kaikki ikuisiksi kiveen valanut, niin ettei kenkään piirtoakaan
muuttaa voi.
HERJAKIELI. Olipas Äijä-raiskallakin kerran älliä!
LUSIFER. Vain kerran -- ja senkin salarakennelman oiti murskaks lyön!
HENGET. Vaan se laki mik' on lajiaan?
LUSIFER. Se _perinnöllisyys_ on! Kaikki periytyy, mi elollista on, kaikki
siittää laisiansa sekä muotoon, sisällykseen että salaisimpiin hengen
taipumuksiin nähden. Niinpä inehmoinen inehmon, sammal sammalen,
sinikukka sinisen -- se eikö ihmeellistä?
HENGET. Ihmeellistä, suurenmoista!
TÄTI LIERO. Aivan niinkuin meidän henki sinun henkes siitos on?
LUSIFER. Aivan. Vaan -- oi manala! Taas mulle kärsimyksiäni muistutit.
Minäkö siitän? Äh, sinä kiero henki siellä ylhäällä! Miks yksin meiltä
kielletty on tämä autuus? Mikä huima ajatus! Maan, ilman, veden ja
lopulta itse taivaan täyttäisimme itsemme kaltaisilla hengillä!
HENGET. Oi, herra, herra; mikä ajatus!
LUSIFER. Vaan se ajatus on marroks tuomittu! (Raivostuen). Ah, ah, ah!
Kasveille, eläimille, maan matosille pienimmillekin se riemu suotiin --
vaan me! Kirous! Nyt ymmärrän! Sä _aavistit_ ja tarkotuksella sen meiltä
riistit. Vaan sen kostan sulle!
TULIPUNAINEN. Jo koston nuoli sinkauta!
MUUT. Kostoon, kostoon!
LUSIFER. Vaan kuinka?... (Riemahtaen). Oh, rakas Itseviisaus! Sä olit
nokkela ja tarkotukseen liitit viekotteeksi _nautinnon_. Kiitos
keksinnöstä! He nauttikoot ja kuumain verten iloja kuin hullut ahmikoot!
Tarkotus? Hah hah haa -- se sinun romakoppahasi jäädä saa! Ja silloin --
_irti Jehovasta_!
HEKUMATAR (tanssien esiin). No, Isä! Jo taisit tyttärelles työtä löytää?
(Niijaa syvään ja irstaan viehkeästi.)
LUSIFER. Saakeli, suas tyttö! Tuo temppu oli kuin minun sielustani.
HEKUMATAR (Niijaa keikaillen.)
LAPIOKOURA (rykäisten). Maltas, heila! -- Sana sulle, mestari!
LUSIFER. No?
LAPIOKOURA. Mä ensin elonpöydän kauniiks kattaan, sen täytän
maireherkuin imantein.
LUSIFER. Hyvä!
TIHRUSILMÄ. Ja minä sen pöydän herkut suuhun appaan, elämän niin rennon
hupaiseksi teen.
LUSIFER. Yhä parempaa!
HELOSILMÄ. Ja minä pöydän yli katseen nakkaan, joka veret saapi oudoin
aavistuksin värjymään.
LUSIFER. Kolmiapila!
HEKUMATAR. Ja minä, tytönhempu -- niijaan vaan.
LUSIFER. Kas, kas -- onpa apilalla kukkakin! Vie hitto! Noin ensi
näkemältä melkein munkin kuumaks saat. Tuota väriä, tuota mettä --
Apilankukka olkoon vasta nimesi.
(Apilankukka niijaa viehkeästi.)
Vaan oivallatko myöskin ongelmani -- mehiläiset?
APILANKUKKA. Ne tunnen lemmenmettiäiset ja kyllä osaan luoksi houkutella
-- luulisin. Vaan itse päätä. Näin:
(Hivelevää soitantoa, jonka mukaan Apilankukka tekee viehkeitä
liikkeitä paikallaan, sen jälkeen laulaa, sisällystä jäljitellen;
laulun keskellä tanssi.)
Apilankukan tanssi.
Olen vain hento tyttönen:
Hiljaa, hiljaa!
Kuin kukka pieni, valkonen:
Hiljaa, hiljaa!
Oi, katse poijes suunnatkaa:
Näin kainoa
Ei katsoa
Tok' miehen silmä saa!
Kas niin, se kiltisti!
Ah, niijaan kauniisti --
Ja neitonen karkeloon käy.
Se alkaa aivan näin:
Yks askel eteenpäin
Ja kaksi syrjähän,
Hei, ympär pyörähdän!
Oi jalka virkku
Kuin tanhuilet!
Ja käsi sirkku
Noin riemuilet!
Vars' sorja -- herra jee,
Se aivan kirmailee!
Ja kultakutrit nää
Kuin aalto vaahtopää!
Täss' keijusen luulisi keikkuvan.
(Äänetöntä tanssia -- pysähdys.)
No, isä varjele:
Te johan katsotte!
Sen kostan julkeelle
Näin oiti korvalle --
Ai, ai! Ma pahoin tein.
No, sitten sovitaan.
Käs' toinen kaulallein,
Niin anteeks annetaan.
Ah -- väriset
Ja huokailet!
Voi, poika, minkä teit!
Jo multa voiman veit:
Yks suukkonen
Niin armainen,
Yks hellä puserrus
Ja syvä syleilys,
Mi tulistaa
Ja vilvottaa --
Näin riemujen helmaan vaivumme.
Hoh hoo! Noin pian väsyitkö?
Ja leikin armaan heititkö?
Hyv' yötä, ystävä!
Nää unta immestä,
Sen silmistä
Ja huulista
Ja lemmen sulohurmoista.
Hiljaa, hiljaa!
Olen vain hento tyttönen,
Johonkin silti kelvannen:
Tuoss' luonnon herra kiemurtaa
Mun jaloissan' kuin mato maan.
-- Näin sulle, mestari, kelpaanko?
(Kaikuva käsien paukutus ja jalkojen tömistys.)
LUSIFER. Oo hitto! Enpä oisi moista uskonut. Sä enkelitkin kiehdot
lankeemaan -- saati ihmiset. Oikein, sievä iili, helmanheiluttaja
verraton! Mua lähinnä sun paikkas vasta on!
APILANKUKKA. Kiitän ja siitä huolen pidän, että tyttäreksesi mun kehtaat
tunnustaa.
LUSIFER. Sen uskon. -- Oi tuuma verraton, mä voitonriemumaljaa nautin
jo!
Hän tuolla ylhäällä, hän käski heidän toisiansa rakastaa -- ja he
rakastavat, hah hah haa!
Hän käski heidän jumalata palvella, ja he palvelevat, hah hah haa -- nyt
kun jumala on heillä veressään!
(Äänekästä riemua.)
TIHRUSILMÄ. Oi, Isä ja Mestari! Olet suuri tänään!
LUSIFER. Ja jumalkuvat itse? Ooh! Nyt emme enää tarvi heille omenoita
tarjoilla -- jo löytyi omena, mi istui ruumiiseensa ijankaikkisesta
ijankaikkiseen. Mitä nyt? Kaksi ja kaksi -- vaan sitte!
MUSTASUKKA. Palvelijas! -- Mun sukkani sä näet. Niiden väriä saanko
mielin määrin verten punaan sekottaa?
LUSIFER. Vielä kysyt! Totta kai väririkkautta ihailen. -- Terve Jehova!
Katsoppas nyt kuvias!
(Raivostuen). Mutta -- oi kirous!
HENGET. No --? Mikä nyt?
LUSIFER. Tuo mielas omena noin meidät pääasiasta syrjään vei. Mun
suunnitelmani!
HENGET. Niin, suunnitelma, suunnitelma!
LUSIFER. Se loppuun kuulkaa! Tuon kaavaherran salasäännön käännän häntä
itseänsä vastaan ja sen sisäisellä voimalla, jot'ei itsekään hän enää
muuttaa voi, koko järjestelmän pirstaks lyön ja uuden itse sijaan luon.
-- Te tiedättenkö?
REPOKORVA. Mitä? Se varmaan tärkeää?
LUSIFER. Ja kovin salaista. Hiljemmin puhukaa -- ne asioita, joista
ihmiset vain kuiskain haastelee. On nähkääs Aadamin ja Eevan elonvoimat
tyhjenneet, verten kiihko lauhtunut ja --
(Naurua.)
TÄTI LIERO. Se merkitsee?
LUSIFER. Ei perillistä enää.
HERJAKIELI. Noin hupiinko nyt kurtistui tuo suuri siunaus, heh heh hee!
Se viiteen jäi.
LUSIFER. Viiteen -- se on _ensimäinen_ kohta. Vaan Aadaan -- hm --
on ilojen ja surujen siemen tarttunut.
HENGET. Ohoo!
LUSIFER. Hiljempaa! Täst' silmäniskuin, salamyhäilyin vaan haastellaan.
Se poikalapsi on, isän kuva luullakseni. Ja se on _toinen_ kohta.
REPOKORVA. Entä Silla -- jos uskallan mä kysyä?
LUSIFER. Aabelin Silla ja Sillan Aabel -- hm, ne hurskaat lapset vasta
harjottaa... Vaan mestareiksi kuontuvat kai piankin -- ja siin' on
_kolmas_ kohta. Ja samalla jo _neljäskin_.
VIHREÄSILMÄ. Se?
LUSIFER. Että noiden kahden miehen ytimissä lepää koko ihmissuvun
vastaisuus.
HENGET. Sen hyvin oivallamme.
LUSIFER. Ja senkin, että Kainist' Kainit tulee, Aabelista lampahat?
REPOKORVA. Senkin. Entä sitte?
LUSIFER. Sitte lasku summataan!
Aatami ja Eeva -- tyhjät numerot -- pyyhin laskusta.
Kain ja Aada -- siinä perusnumerot! He siityit siihen aikaan, jolloin
omenamme mehut vielä kuohuilivat suonissa. Siksi heiss' on meidän verta:
uljasta ja rohkeata.
TÄTI LIERO. Ah! Tuo yrityksemme ei sentään aivan hukkaan mennytkään?
LUSIFER. Hukkaan --? Siit' ei puhetta, se koko uuden suunnitelman
pohja on.
Niin. Tuo veri suuriin tekoihin on luotu, jos vaan taiten ohjataan.
Se eroo Jehovasta ja omaa tietään astuvi, se suuren mailmanvallan luopi
ja uuden neronrodun synnyttää. -- Vaan tuo toinen pari!
HERJAKIELI. Sehän uuden lammaslauman kantapari on!
LUSIFER. On -- jos _saapi_ olla! Vaan ei! Mä vihaan lammasta ja
lammassielu ihmistä. Aabel? Maitoa, ei verta; nöyryyden, alistuksen
tekohurskas siitos. Hän aina riippuu, riippuu --- ensin äidin
hameenhelmuksista, sitte Jahven liepehistä. Siksi: tuon numeron päälle
musta risti!
HENGET. Mitä --? Mitä aijotkaan?
LUSIFER. Tuon lammaskatraan kantajäärän täytyy pois! Ja heti, ennenkuin
hän ehtii laumaa kartuttaa.
HENGET. Pois? Hengiltäkö?
LUSIFER. Niin. _Se on päätetty!_
(Äänettömyys.)
LUSIFER. No, mitä tuijotatte?
PÄLYSILMÄ (kauhuissaan). Tää tuntuu kovin oudolta.
LUSIFER. Vai oudolta? (Halveksien). Sinusta!
HELOSILMÄ. Muistakin, suuri Ruhtinas. Jos tuo raukka saisi elääkin,
niin onhan toki neronsuku, joka uuden mailman luopi.
LUSIFER. Raukka? Ei niinkään raukka kuin näytte luulevan! Mä kyllä
tunnen tuon liukkaan lipokielen. Hän edistyksen poikkitela on ja repii,
minkä toinen rakentaa. Ei kyllin että itse riippuu, vaan hän saarnaa,
saarnaa -- ja siinäpä se onkin! Näin äsken mitä tapahtui iltarukouksen
aikana.
REPOKORVA. Oi mitä? Se meille kerro!
LUSIFER. He keskustelivat, kuin on tapansa. Jo Kainin veri kuohahtaa; on
tulta, miehevyyttä, uhmaa täynnä, ja juuri aikoo valhesiteet ratkoa.
Silloin tuo lammas alkaa määkyä, ja määkyy, määkyy, kunnes -- Kainkin
polvillansa maassa makaa! Ja tuota pitäis katsella!
KIVIJALKA. Ei, ei! Jos niin, on kuolonsyynsä selvä.
HENGET. Selvä! Selvä!
PUNAKELTAINEN. Oi Isä! Luontoni jo nousta alkaa. Vaan kuinka hänet
poistamme? Ei itsellämme valtaa henkeen koskettaa.
LUSIFER. Siksi: _veljen käden kautta veli kaatukoon_!
HENGET. Veljen --?
APILANKUKKA. Tuo eikö sentään julman julmaa?
LUSIFER. Julmaa! Kysyykö tuo säysy ihminen, kun madon mäsäks tallaa, se
onko julmaa vaiko lempeetä? Tai hurskas Aabel lampaaltaan: sä
sallinetko, vuona kulta, mun puukollani hiukan kurkkuasi kutkuttaa?
Ja itse tekopyhäin tekopyhä suuri! Sille eikö lampaanliha mieluisinta
herkkua? Julmaa -- hyh hyh!
TÄTI LIERO. Jes sentään, kuinka tuo on totta!
HENGET. Merkillinen havainto!
LUSIFER. Ja jos tuo pieni julmuus itse asiassa onkin -- sääliä?
HENGET. Sääliä --?
LUSIFER. Yks tieltä pois tai miljoonia kiusata -- kumpi?
HENGET. Oi, herra, mikä ajatus!
LUSIFER. Sitä paitsi: ei suurta tuumaa koskaan sääli ohjaella saa.
TÄTI LIERO. Se päivän selvää on.
LUSIFER. Vielä: mun tuumani ei arveluita siedä! Tää hetki ainoa on
laatuansa maailmassa eikä koskaan uudellensa palaa. Mä tässä: nykyhetki,
te siellä: tulevainen ihmiskunta; tuossa Kain ja tuossa Aabel, riviensä
päässä molemmat. Sivallus!
(Tekee rajun liikkeen kädellään, josta tuli leimahtaa,
toinen rivi kaatuu.)
Aabel poissa, koko toinen rivi poissa, poissa puolet ihmiskuntaa
ainoalla käden käänteellä. Nyt joko ymmärrätte?
KAKSIKARVA. Tuon tylsäkin jo ymmärtää.
HENGET. Ymmärtää, ymmärtää!