Ikuinen taistelu - 1

IKUINEN TAISTELU
Kirj.
Johannes Linnankoski

Porvoossa,
Werner Söderström.

Kuopio 1903,
K. Malmströmin kirjapaino.



Lifvets strid har mening,
Djupsta fall har tröst.
_Viktor Rydberg_.


HENKILÖT:
AADAM VIHREÄSILMÄ
EEVA TÄTI LIERO
KAIN KAKSIKARVA
AABEL LIPILAPI
AADA SALAKAVIO
SILLA PÄLYSILMÄ
TAAMAR HERJAKIELI
MIKAEL SATASORMI
LUSIFER KIVIJALKA
KENOKAULA TULIPUNAINEN
RIIKINSULKA SAMMUMATON
HAUKANKYNSI UMPILUOMI
HÄMÄRÄNLINTU LAPIOKOURA
APEATAR TIHRUSILMÄ
SYNKÄTÄR HELOSILMÄ
SYVÄTÄR HEKUMATAR
REPOKORVA MUSTASUKKA
Vuorimiehiä, seppiä, jousimiehiä, soittajia, tanssijaneitoja y.m.


PROLOOGI EHTOORUKOUKSEN EDELLÄ.

Paikka: Etualalla tyvenkulkuinen joki. Sen rannalla pieni aukea
nurmikko, jota rajottaa sivuilta ja takaa lehti- ja hedelmäpuumetsä.
Taka-alalla Kainin maja metsänreunassa. Etäämpänä metsäisiä
vaaranhuippuja.
Aadan ja Sillan pukuna lyhyt hame kuitukudelmasta, yläruumiin verhona
liivintapainen; käsivarret, osa rintaa, olkapäät, jalat ja sääret
paljaina; vyöllä uumanauhasta riippuvien nahkarihmasten muodostama
esiliina. Hiukset valtoimina, ainoastaan eräästä kohti nahkarihmalla
sidotut. Kaulassa helminauha erivärisistä kuivatuista marjoista ja
erimuotoisista luulevyistä. Rannerengas luu- ja hedelmäkoristeista.
SILLA suuren, tuuhean omenapuun oksalla, AADA sen alla, kädessä pieni
juurista punottu vasu, jossa on muutamia omenoita.
AADA. Tuolla, aivan pääsi kohdalla!
SILLA. Tuoko suuri?
AADA. Juuri se. Eikö sen poski ruskota?
SILLA. Totta. Kun vain yltäisin.
AADA. Usko pois: siitä tulee hauska yllätys! Kain tulee, Aabel tulee,
vanhukset tulevat, ja ensimäiset omenat tervehtivät: terve tuloa,
satoaika joutuu!
SILLA. Verratonta, sisko! Se oli oiva ajatus.
(Tarjoo poimimansa omenan.)
AADA. Yks -- kaks -- kolme -- neljä -- viis -- kuus! Kunpa saisimme
vielä muutamia, niin johan tässä alkaisi --
(Torventoitotusta kuuluu.)
SILLA. Aabel, Aabel!
AADA. Sepä sukkelasääri! Joutuun piiloon, Silla! Tuolle oksalle,
rungon taa. Sukkelaan!
SILLA. Miksi? Vastaan tahtoisin rientää. En ymmärrä.
AADA. Ei tarviskaan. Ymmärrät kyllä sitte. (Torventoitotusta aivan
läheltä) Sukkelaan, sukkelaan!
(Panee omenavasun puun juurelle, rientää majalle päin.)
AABEL tulee, torvi olkarihmasta riippuen.
[Aabel: lempeäsilmäinen, vaaleaverinen, hiukan lihavahko.
Pukuna aivan lyhyt hame ja takintapainen yläruumiin verho;
käsivarret, olkapäät, osa rintaa, sääret ja jalat paljaina.
Uumenilla vyö, jossa kiviveitsi. Vaaleat hiukset aivan
valtoimina, ei päähinettä, parraton. Kaulassa luukoriste,
johon on piirretty Jehovankuva.]
AABEL. Aada! -- Jehovan rauha, sisko!
AADA. Samoin sulle, veljyt! -- Ovatko lampaasi jo paalutuksessa?
AABEL. Juuri toin. Turvassa ovat kaikki yön lauhan saapuessa.
AADA. Miksei Silla-sisko vielä tullut?
AABEL. Eikö hän ole täällä? En tavannut majalla, luulin tänne tulleensa.
AADA. En ole nähnyt sitte aamurukouksen.
AABEL. Sitte aamurukouksen?
AADA. Niin. Luulin kanssasi kedolla olleen. Mutta, veli hyvä --
AABEL. Mitä?
AADA. Kunpa -- kunpa ei lie karannut ystäväsi!
AABEL. Mitä tuo nyt taas on olevinaan?
AADA. Karannut, karannut -- kyllästynyt sinuun, juossut tiehensä! Etkö
ymmärrä, sinä lampuri, joka olet niin monesti ennenkin karanneen jälestä
juossut?
AABEL. Heitä jo tuhma leikkisi! Silla on varmaan vanhusten majalla. Käyn
etsimään.
AADA. Mitäpä sillä kiirettä, käymme sitte yhtenä. Tulehan tänne! Näytän
sulle jotakin uutta.
AABEL. Tulen heti. Käyn ensin Sillan hakemassa.
AADA. Siis sittekin karann...
AABEL. Harmistun jo melkein -- sinä se olet aina laisesi.
No, mitä tuo uusi sitte on olevinaan?
AADA (menevät omenapuuta kohti). Näetkös, kun tänään on omenapuuhuni
ilmestynyt outo lintu. En ole semmoista ennen nähnyt.
AABEL. Outo lintu?
AADA. Hiljemmin, veljeni, hiljemmin -- ettei säiky!
Aivan outo mulle, vaan ehkä sinä tuntenet. Varsi sinervä, rinta vaalea,
päälaki kellervä, ihmeen kauniit silmät. -- Tuonne katso!
AABEL. Enhän minä näe mitään.
AADA. Etkö näe? Annappa kun kutsun, se vastaa heti! Lintuseni,
pienoseni: tviiv tviiv tvir rir rir!
SILLA (rungon takaa). Tviiv tviiv tvir rir rir!
AABEL. Se kumma! Kuulen, vaan en näe vieläkään.
AADA. Kutsutaanpa esiin. Tviiv tviiv! Näyttäy lintu, älä pelkää sirkku!
Tviiv tviiv tvir rir rir!
SILLA. Tviiv tviiv -- tviiv Aabel!
(Vetäytyy nauraen esiin.)
AABEL. Silla --? Ah sinuas, sinä Aada! Mitä ihmettä sinä puussa
piileksit? Tule alas, armaani!
SILLA. Heti, heti! Tästä hyppään.
AABEL. Ei, ei. Nojau olkapäilleni, niin nostan! Niin, niin, aivan niin.
Ja nyt lennä, lintuseni!
Kas niin, nyt on lintu maassa! -- Totta kaikki: sinivarsi, valkorinta,
keltakutri, silmät sirkut, ihanat -- ah!
Sinäkö lintu? Ei, omenankukka olet! Mun kukkani, jonka omenapuusta
löysin. Sisarut -- armas -- kyyhkyseni pieni -- sydämeni siunattu!
AADA. Paljo nimiä sillä linnulla!
SILLA. Sisko sinä!
AABEL. Aada! Tulehan hiukan tänne!
(Nipistää leikiten korvalehdestä.)
Siinä pilastasi!
AADA. Kaunispa kiitos tosiaan! -- Vaan se sinään, istutaan.
Ei! Malta hiukan, niin näytän senkin, miksi lintusi puussa visersi.
(Tuo omenavasun.)
Minun puussani on hedelmiäkin, ei vain kukkia ja lintuja.
AABEL. Kypsiäkö jo? (istuvat.)
AADA. Niinkuin näet. -- Terveydeksesi!
AABEL. Armias on Jehova lapsilleen! On kuin taivas kallistuisi
puoleemme, kuin Hän taas meitä lähenisi, siunaisi ja lohduttaisi.
AADA. Totta, Aabel. En muista ihanampaa kesää.
AABEL. Niin, kevät, kesä -- kaikki! Ihana on Luojan luonto, ei ole
lankeemuksen kirous voinut sitä kokonaan omakseen merkitä. Pyhä ihastus
täytti sieluni, kun sitä äsken kedolla katselin.
SILLA. Oi kuinka? Kerro, Aabel, kerro; näkemäsi meille kuvaa!
AABEL. Läksin laumaani kokoomaan, kun varjo seitsentä osotti. Taivas
sees sinipuvussaan, vihanta metsä vuoren rintaa kiertää, järven pinta
välkehtii, ilma ilosta väreilee, keto sadoin kukkasin loistaa, tuhansin
tuoksuin lemuaa. Tuolla aterioiva anttiloopilauma illanruskosta
punertaa, täällä mustat kamelikurjet valkohohtoisin siivin, tuolla
tuhatväriset perhot lentävinä kukkina liitää. Sanoin: suuri on Jehova
armossaan!
SILLA. Jatka, veljeni, jatka! Anna sielusi sointuihin sulautua.
AABEL. Käyn sitte laumani luo, torveeni puhallan. Se hypellen
ympärilleni kertyy. Kaikki tallella. -- Ei, vielä enemmänkin! Emät
riemuin määkyy, vuoroin minuun katsoo, vuoroin keskuuteensa. Jo älyän:
yks, kaks, kolme -- kolme vienoa ääntä, kolme pientä, kirkasta
silmäparia. Arvaattehan: laumani hedelmöimisaika on alkanut!
SILLA. Oi, nuo pienet, puhtoiset, valkoiset!
AABEL. Vien niin iloiten laumani paalutukseen, puhuttelen, hyvästelen,
hienoa turpaa hyväilen. Käyn sitte teitä etsimään. Täällä taas puu
punervin heelmin tervehtää: hedelmänaika jo tullut on!
Mutta missä viipyy veljemme Kain? Aurinko jo kiirein lännen alamäkeä
laskee.
AADA. Kauvan tosiaankin viipyy Kain pellollaan. Jo kotvan on korvani
tuloaan kuulostanut.
AABEL. No, hän tulee, kun joutuu. Kuka tietää vaikka hänenkin aaltoileva
vainionsa olisi tänään kuiskannut: terve, peltomies; kumarramme päämme
eteesi! -- Ah! Elouhrin toivottu aika joutuu.
AADA. Toivottu todella. Valmistamme kai suuren juhlan?
AABEL. Suuren -- sydämemme syvyydessä. En tiedä miksi tätä elouhria
toivon hartaammin kuin mitään entistä. Tuntuu kuin Jehova silloin
astuisi luoksemme ja me eksyneet lapsensa --
(KAIN on saapunut majan luo ja viskaa olaitaan tarvepuita
raajan seinustalle.)
Kas, Kain!
[Kain: pitkä, jänterälihaksinen, tumma tukka valtoimena;
vähän partaa, silmät mustat, tuliset. Puku samanlaatuinen
kuin Aabelin, kaulassa luinen vihellyspilli, vyöllä pitkä
kivipuukko.]
(Aada rientää juosten Kainin luo ja syleilee tulisesti.
Suutelee silmään.)
KAIN (hellästi loitontaen). Taasko lapsettaa?
AADA (kiihkeästi). Niinpä annakkin lapsettaa! Vielä kerran -- kerran
-- vaikka sitte sylilapseksi sanoisit.
(Tulevat yhdessä Aabelin ja Sillan luo.)
AABEL. Terve tuloa, Kain! Olemme sinua kaivanneet.
KAIN. Terve, veli! Rauha sulle, sisko!
SILLA. Rauha itsellesi, peltomies!
Sinuapa ei ole näkynyt moniin päiviin kuin ehtoorukouksessa?
KAIN. Aika kiire -- työ ankara.
AABEL. Sen saatan hyvin arvata. Vaan onpa siunauskin vaivan veroinen --
Jehovalle kiitos!
KAIN. Sen täytyy! Täytyy?
AABEL. Minkä?
KAIN. Kedon kasvaa, ohdakkeiden lannistua! Katsokaahan!
(Ojentaa Aabelille joukon tuleentuneita tähkiä, istuutuu).
AABEL. Aivan niinkuin arvasin! -- Miten täyteläisiä ja raskaita. --
Mutta on meilläkin...
AADA. Niin, arvaas Kain -- katsoppas! Mitäs nämä ovat?
KAIN. Katsohan vaan! -- Kauniita ovat.
AADA. Nii-in. Maista!
AABEL. Ja sitte on minun laumani --
KAIN (hymähtäen). Sekin!
AABEL. -- satoaika tullut. Kolme kirkassilmäistä valkoturkkia. Eikö
eriskummainen yhteensattumus: kaikki samana päivänä? -- Kain! Elouhrin
aika on tullut.
KAIN. Se on totta.
AABEL. Minkä päivän määräämme? Huomisen? Ylihuomisenko?
KAIN. Siitä kerkiämme. -- Katsokaahan tarkemmin tähkiäni. Maistakaa!
AABEL. Valkea on sydämys ... hyvän ovat makuisia...
AADA. Mutta minä jo arvaan, Kain! Nämähän ovat aivan erilaisia, jotakin
uutta?
AABEL. Minäkin vähän ... oudoksuin ... mutta enhän niitä niin tarkoin
tunne...
AADA. Ja sinä et ole minulle mitään virkkanut, sinä salakylväjä!
Aivan erinomaista! Tästä se tulee uusi leipä eedeniläisille!
KAIN. Saamme nähdä.
AABEL. Herra antaa aina avoimin kourin, Hänen kätensä ei ole lyhetty!
Mutta mistä käsitit tämän, veljeni?
KAIN. Korvesta tietysti! -- Kuleskelen, etsiskelen, vihdoin tämän
löydän. Arvelen: mitähän tuostakin tulisi, jos maahan työntäisi? Nyt sen
näette!
AABEL. Se oli todellakin onnellinen sattuma.
KAIN. Sattuma? -- Se on totta: sattuman varassahan on vielä melkein
kaikki. Mutta niin ei ole _aina_ oleva!
AABEL. En ymmärrä sinua?
KAIN. Ymmärtäisinkö itsekään!
Sen vaan ymmärrän, että kaikki elää, henkii, liikkuu ympärillämme. Koko
luonto on salaisuuksia täynnä. Kosketa siihen, ja se värähtää kuin nuori
morsian ensi syleilyssä.
AADA. Verratonta, Kain!
KAIN. Maa puhuu, vuori haastaa, metsä kuiskaa. Ei, ne huutavat!
Irrota siteet ihmisenpoika! huutavat ne meille. Irrota, katko, ratko --
ja me palvelemme sinua!
AABEL. Intoilet, veljeni! Ne kyllä alistuvat itsestään palvelukseemme,
niinkuin näemme, mikäli Jehovan viha lauhtuu.
SILLA (nousten). Minä käyn hakemaan majasta punokseni.
AADA. Tuoppa samalla minunkin työni.
KAIN. Ja mulle majan seinustalta se kaareke -- veistelen iltani kuluksi.
Itsestään! Mitä syntyy itsestään? Onnettomuutta, ei muuta! Istu kädet
ristissä, ja laumasi kiikkuu petojen vatsassa, peltosi on ohdakkeita
täynnä; vielä hetkinen, ja saat ruohoja syödä, juuria järsiä. Tee työtä,
katso, kuule, vainua, ja rauhassa on laumasi, peltosi viljaa täynnä.
Ja luonto suuri ympärillämme? Voi, kuinka mieltäni kuohuttaa ja
jännittää! Se tuossa outoja voimia täynnä, me tässä voimattomina.
AABEL. Mutta mihin sinä oikeastaan tuolla kaikella tähtäät?
KAIN. Korkeuksiin, syvyyksiin! Mitä on tuolla ylhäällä, mitä maan povessa,
mitä vuorten sisuksissa?
AABEL. Sinähän, veli hyvä, haaveilet suorastaan mahdottomia!
KAIN. Tänään mahdotonta, huomenna mahdollista!
SILLA (joka on palannut). Tässä, Kain!
KAIN. Hyvä, Silla!
Mikä _on_ mahdotonta? Ovatko lampaasi ainoat, joita kannattaa
paimentaa? Katselin taas tänään aron uljaita sarvikkaita. Nekin
imettävät, niilläkin on maitoa. Mitä on sinun uuhiesi tilkka niiden
rinnalla!
AABEL. Mutta nehän ovat villejä, melkein petoja!
KAIN. Sen parempi! Taltuttaa, alistaa, lannistaa -- se olisi vaivan
arvoista! Jos olisin sinun sijassasi, ne eivät vapaina kävelisi -- tai
en kävelisi minä!
AADA. Se oli Kainia se!
KAIN. Tuolla korskuva hepo ketoa kiitää. Jänteet jännitteessä,
harja tuulessa hulmuaa -- mikä verraton näky! Sen selkään haluaisin
nousta, sieltä nuoleni petoihin lennättää. -- Ja nousenkin vielä kerran!
AADA. Nyt sanoit jotakin, Kain! Siellä minäkin tahdon olla!
SILLA. Tehän olette hurjia molemmat!
AABEL (mietteissään). Se _voi_ onnistua Kainille, mutta minusta ei
ole semmoisiin. Tyydyn vähäpätöisiin lampaihini, tyydyn Luojan luontoon
semmoisena kuin se _on_.
KAIN. Mutta min' en tyydy! Haluan uutta, semmoista jota ei vielä ole,
vaan jota _voi_ olla.
AABEL. Miksi nämä ristiriitaiset mietteet tänä ihanana iltana? Katso
ympärillesi! Taivas on kirkas, maa elämää, tuoksuja täynnä -- aina sama,
mutta kuitenkin joka päivä uusi.
KAIN. Näen sen. Mutta miksi katsella kaikkea vain päiväpaisteessa! Nyt
kaikki loistaa ja välkehtii, metsä täynnä liverrystä ja huilutusta,
lammas lakeana kedolla käy. Hetki vain, ja taas kuuluu yön ja taistelun
äänet. Hämärikkö vaippansa heittää, pedot muristen luolistaan karkaa;
pensaat, näreet jalkoihin murskautuu, tuhanten jalkain töminä tannerta
tärisyttää --
SILLA. Heitä, veljeni! Miksi tuota!
KAIN. -- Tuossa sarvimetsä häämöttää, tässä harjat häilää, tuolla
hohtavat hampaat välkkää, verenhimoiset silmät hehkuvina hiilinä kiiluu.
Pienet pakoon painuu, lampaasi järjetönnä paalutuksessa laukkaa;
ulvontaa, määyntää, tuskanvoihketta, verta, kuolonkorahduksia, uh! --
Taisteluksi minä tämän käsitän.
(Äänettömyys.)
AABEL (liikutettuna). Meidän syntiemme tähden. -- Jehova sen lievittäköön!
KAIN. Sitä kaikki toivomme, mutta oleva ei tule olemattomaksi. Luonnon
haltijoita -- ja kuitenkin turvattomia sen edessä!
AABEL. Se vain meitä muistuttaa heikkoudestamme ja viittaa Häneen, jonka
valta ulottuu niin hyvän kuin pahankin ylitse, niin myrskyssä kuin
päiväpaisteessa ilmenee.
KAIN. Eh-kä. -- Mutta mitä me tiedämme hänestä?
AABEL. Mitä tiedämme hänestä --?
KAIN. Niin -- hänestä, joka ei näyttäydy! Kunpa tulisi kerran luoksemme,
astuisi tuohon keskellemme ja sanoisi mitä hän on ja mitä tahtoo.
AABEL. Mutta sehän ei ole tarpeenkaan. Vanhempamme ovat nähneet.
KAIN. Mutta ovatko he myös käsittäneet hänet oikein?
AABEL. Epäiletkö sitä --?
KAIN. He ovat erehtyneet muussakin!
SILLA (rukoilevasti) Kain?
KAIN. Ja he pelkäävät häntä!
AABEL. Tuon suuren hairahduksensa vuoksi -- tiedäthän.
KAIN. Mutta, joka pelkää -- hm!
AABEL. Ajattelehan vähän, veljeni! Tomun lapsetko rohkenisivat kysellä
Hänen jumalallisen kirkkautensa salaisuutta?
KAIN (painokkaasti). Ja Hänkö, joka itse on kirkkaus, tahtoisi että
meidän pitää pimeydessä hapuilla?
AABEL. Tahdotko repiä Jehovan alas maahan?
KAIN. En -- mutta ellei hän itse tahdo laskeutua alas, täytyy _minun_
pyrkiä ylös, häntä lähemmäksi!
AABEL. Mutta etkö tahdo niiden rajojen yli, jotka ovat meille asetetut?
KAIN. Rajojen yli --? Rajojen takaako meidän pitää häntä hapuilla?
Täysi selvyys tahi täysi ero -- jompikumpi!
AABEL. Puhut taitamattomia sanoja, Kain! Eihän laumanikaan aina ymmärrä
tarkotustani ja vapautensa on, niinkuin tiedät, rajotettu. Mutta eivätkö
he silti ole yhtä onnellisia ja turvatuita? Ja nyt: eikö meidän suhteemme
Jehovaan ole sama?
SILLA. Kiitos, Aabel! Se ajatus oli Jehovalta. Nyt on suhteemme täysin
selvä.
KAIN. Selvä --? Emmehän, Jehova paratkoon, toki lampaita liene!
AADA. Kain! -- Mustat veret kohoovat ohimoillesi!
(Äänettömyys.)
KAIN. Totta, totta! -- Miksi suotta intoilla.
(Veistelee. Pitkähkö äänettömyys.)
AADA. Mutta kuulehan, Kain! Mitä sinä tuosta veistelet? Jousenkaartako?
KAIN. Pitäisikö sekin sanoa?
AADA. Pitäisi.
KAIN. No, kaartapa tietenkin.
AADA. Mutta sehän on erinäköinen kuin toiset?
KAIN. Erinäköinen se on lintukin, jonka sillä aijon pudottaa!
AADA. Joku uusiko taas? Nytkö havaittu?
KAIN. Nyt -- äskettäin.
SILLA. Onko se suuri?
KAIN (merkitsevästi). Suuri -- hyvin suuri.
AADA. Ja minkä värinen? Valkoinen, harmaa, musta?
KAIN. Ei, vaan aivan tulipunainen!
AADA. Tulipunainen?
KAIN. Aivan. Silmät hehkuvat, sädehtivät.
(Haaveillen.)
Se on vielä niin kaukana ja korkealla. En ole edes varma jaksaako
kaareni lennättää nuolta niin ylös.
AADA. Kummallista! Eikö se laskeu alemma?
KAIN. Ei! (Asettaa kaaren tähtäysasentoon). Vaan ampujan täytyy _ylemmä_!
(Äänettömyys. Itsekseen:)
Kun se on tehty, paljo mahdotonta on sitten mahdollista.
AABEL. Puheesi tuntuu niin oudolta ja kummalliselta. Kunhan ei tuohon
eriskummaiseen lintuusi olisi kätketty joku kiusaajan paula, joku uusi
onnettomuus.
SILLA. Niinkö, Aabel? -- Jehova olkoon meille armollinen!
KAIN. Ja te tiedätte sen? Olette kai nähneet kiusaajan?
AABEL. Emme, vaan seuraukset.
KAIN. Seuraukset! Tuon ainaisen käärmepelon, joka kalvavana matona
povessamme kaivaa! Mutta min' en pelkää käärmettä, jota en ole koskaan
nähnyt, en --
AABEL. Minä kauhistun sinun puolestasi!
SILLA. Jätä, jätä, veljeni!
AADA. Niin, jätä, Kain! Minäkin pyydän -- edes vanhempaimme tähden.
KAIN. Miksi? Meitä on tuolla pelolla piinattu siitä asti kuin muistamme,
yöt kahta kaameammiksi tehty, murheet monenkertaisiksi, harvat onnenkin
hetket myrkytetty. Miksi? Kenellä on selvyys siitä?
AABEL. Sinä uskallat -- sinä uskallat epäillä sitäkin?
KAIN. Miksen uskaltaisi! Mikä on hyvää, mikä pahaa? Viholainen! Eikö se
ollut paha, muihe salapurija, vahinkokasvi? Nyt sen kuidut kepeinä
vaatteina päällämme, tuo samainen paha kuin paras ystävä tuossa Sillan
kädessä. Mitä?
SILLA. Kain on oikeassa. Se oli sinun verraton keksintösi, veljyt.
KAIN. Nyt ei ole _minusta_ puhe! Tahdoin vain sanoa että sen verran
me vielä tiedämme mikä on hyvää, mikä pahaa.
AABEL. Mutta sinähän sekotat luonnolliset ja yliluonnolliset asiat
toisiinsa, vaikka hyvin tiedät että tuo onnettomuus riisti meiltä
ainaisesti paratiisin ilotarhat.
KAIN. Mitä minä ilotarhoista! Mennyttäkö haikailisin? En! Maa on nuori,
me olemme nuoria, ja joku ääni sisässäni sanoo että me vielä kerran
voimme luoda itsellemme vaikkapa uuden paratiisin!
AABEL (liikutettuna). Mutta jos se ääni, veljeni -- jos se olisikin
viettelijän ääni?
KAIN. Viettelijän? Sanoitko viettelijän --?
TAAMAR tulee kiireisesti juosten.
[Taamar: noin 8, 9-vuotias tyttö.]
TAAMAR. Täälläkö te olette? Löysinpähän!
AADA. Kas, Taamar! Äidin sydänkäpy.
TAAMAR. Olen etsinyt teitä kaikkialta: kedolta, paalutuksen luota,
Aabelin majalta, kaikkialta...
AABEL. No miksi se Eedenin kastehelmi meitä etsii?
TAAMAR. Niin, kun Taamar oli metsässä ja --
SILLA. Yksinkö?
TAAMAR. Yksin, aivan yksin -- uskalsinpahan! Ja Taamarilla oli niin
lysti, mutta sitte... Kain! Miksi sinun silmäsi on niin kova? Oletko
vihainen Taamarille?
KAIN (hyväillen Taamarin kutreja). Onko minun silmäni kova? Ei se
ainakaan sinulle ole kova -- katsoppas tarkkaan!
TAAMAR. Kas niin, niin! Nyt se on taas niinkuin ennenkin. (Kaulaten
Kainia). Kuinka sinä olet hyvä, Isoveli!
AADA. Niin, Taamar oli metsässä ja sinun oli lysti, mutta sitte --?
TAAMAR. Sitte joku liikahti puiden takana ja minä huusin: onko se Aada?
Ja se vastasi: onko se Aada? Minä: onko se Silla sitte?
AADA. Ja se vastasi: onko se Silla sitte?
TAAMAR. Mitä --? Kuinka sinä sen tiedät?
AADA. Arvasinhan vain.
TAAMAR. Niin juuri se vastasi. Sitte minä kysyin: onko se Kain, onko se
Aabel? Ja se vastasi: onko se Kain, onko se Aabel? Silloin minä
harmistuin ja huusin että sinä olet tuhma! Niin se vastasi hyvin
äkäisesti: _sinä_ olet tuhma! Sitte minä sanoin sille aivan suoraan:
sinä olet ilkeä! Ja se huusi hyvin ilkeästi: _sinä_ olet ilkeä!
Silloin minua alkoi pelottaa ja minä juoksin teitä hakemaan.
Niin että mikä se on? Onko täällä pahoja ihmisiä metsässä?
AADA. Ei, ei ole ketään, paitsi me. Se oli vaan sinun oman äänesi kaiku.
TAAMAR. Kaiku? Mitä se on?
AADA. Sitä: kun huutaa metsässä, niin kuuluu sama ääni takaisin.
TAAMAR. Ainako sama?
AADA. Aina.
TAAMAR. Mutta enhän minä huutanut pahasti enkä ilkeästi!
AADA. Kyllä sinä huusit, vaikket luullut huutaneesi. (Panee kätensä
Taamarin ympärille). Jos olisit huutanut: sinä olet hyvä, tule luokseni,
ystävä; niin se olisi huutanut aivan samalla tavalla.
TAAMAR. Kummallista!
AADA. Niin se on, se vastaa aina samalla tavalla. -- Mutta katsohan,
Taamar! Tunnetko näitä?
TAAMAR. Miten kauniita, miten hauskaa -- kiitos! Saanko niitä oikein
paljo?
AADA. Saat, kun kypsyvät.
Mutta etkö luulisi isän ja äidin tulevan iloisiksi, jos juoksuttaisit
heillekin muutamia?
TAAMAR. Se nyt on varmaa! Minä juoksen aivan paikalla.
(Lähtee kiireisesti, mutta pysähtyy metsänreunassa ja
käännäksen ympäri.)
Ettekö tule pian ehtoorukoukseen?
AABEL. Tulemme, tulemme, aivan pian.
SILLA. Niin, emmekö lähdekkin?
AABEL. Aivan heti, aivan heti.
Miten onnellinen onkaan lapsuudenaika! Niin huoleton, kirkas ja valoisa.
Kunpa saisimme aina olla lapsia!
KAIN. Mutta, Aabel kulta, etkö olekkin lapsi -- enemmän lapsi kuin mies?
SILLA. Vaan eikö juuri siinä ole onni?
KAIN. Tuntea ja uskoa, siinä lapsen onni; tahtoa ja etsiä, siinä miehen
-- onnettomuus. Valitse!
SILLA. Niinpä valitsen onnen! Olla kuin lapsi, rakastaa kaikkia:
vanhempiaan, veljiään, sisariaan, Jehovata, luontoa -- koko maailmaa.
AABEL. Niin, emmekö olekkin kuin Taamar metsässä: mitä itse olemme, sitä
ympäristökin?
KAIN. Aivan niin. -- Entä pelko, pahuus, kiusaaja?
AABEL. Älä jatka, veljeni, älä jatka! Herra meitä valaiskoon!
KAIN. Niin, niin: älä jatka, älä jatka! Elä vaan, kun olet elämään
luotu; syö, juo, tee työtä ja kuole -- siinä päämäärä!
AADA. Oi, minä ymmärrän niin hyvin Kainia! Minäkin kaipaan jotakin
enempää, vaikken ole koskaan uskaltanut sitä sanoa.
KAIN. Siinä se: emme uskalla! Emme uskalla astua täydellä jalalla tätä
maan pintaa -- me vain hiivimme varpaillamme, kuin pelkäisimme nukkuvia
herättävämme.
AABEL. Synti on elämämme samentanut. Mutta tämä nykyinen elämämmehän
onkin vain kuin kupla kiivaasti kiitävän virran pinnalla.
KAIN. Kupla? Ei ikinä; se on itse virta! Me pyristelemme elämänvirran
ristipyörteissä. Sieluni on kuin kosken kurimo -- kenkään ei vastaa,
vain veden pauhu soi ympärillämme!
SILLA. Voi, voi tätä erimielisyyttä ja ristiriitaa, joka repii Eedenin
perheen hajalleen! Tämä ei voi päättyä hyvin -- ja tiedättekö --?
AADA. Mitä, Silla?
SILLA. Olen nähnyt niin omituisen unen.
AABEL. Unen? Olisiko Jehova vihdoinkin tahtonut sen kautta meille
jotakin ilmottaa?
KAIN (hymähtäen). Unen kautta!
AABEL. Miksikäs ei unenkin kautta -- Hänen tiensä ovat tutkimattomat.
AADA. Kerro se uni, Silla!
SILLA. Kun voisin, kun osaisin!
Se ei ollut mikään uni, luulin olevani koko ajan valveilla. -- Olimme
syvässä kallionrotkossa, me neljä. Mustat, jyrkät seinämät kahden
puolen, taustalla mustanryöpeä puro, joka syöksyy kohisten toisen
seinämän halkeamaan. Emme pääse pois, kyselemme, etsimme pääsykohtaa.
Äkkiä kuuluu ilmassa ääni: katsokaa ylös! Katson -- toisen seinämän
rinnassa kapea polku huimaavassa korkeudessa. Siellä mies kiipee,
suorana, kumarassa, polvillaan -- toisella kädellään seinämään varaten.
En tunne aluksi -- nyt se kääntää kasvonsa, ja ne ovat --
AADA. Mitä?
SILLA (liikutettuna). Kainin kasvot.
AADA. Kainin?
AABEL. Tunsitko varmasti, sisareni?
KAIN. Niin minä tahtoisinkin kiivetä! Juosta, kiivetä, uhmata kuilua!
AADA. Kain!
SILLA (yhä enemmän liikutettuna). Nyt se aikoo hypätä kallionrailon yli!
Sumu laskeutuu alas -- pää jo peittyy -- ilma humahtaa -- nyt se
ponnahtaa jalallaan, horjahtaa -- ummistan silmäni. Rotkossa raskas
mätkähdys, ylhäällä kalliolla vihlova nauru. Sumu laskeutuu pohjaan --
rotko valittaa -- ilma valittaa -- ah, minä vapisen vielä nytkin!
(Äänettömyys.)
AADA. Sehän oli kauheata!
KAIN. Sinä, siskokulta, olet aina ollut haaveilija, herkkä näkemään ja
kuulemaan yhtä ja toista.
AABEL. Mutta tämä on jotakin erikoista. Rukoilkaamme Jehovaa että hän
kaikki hyväksi kääntäisi.
KAIN. Unet unina! Me valvomme emmekä uneksi.
SILLA. Minustahan tuntui kuin olisin ollutkin valv... (kiljahtaen) ui!
-- mikä se oli?
AABEL. Minäkin olin... Jotakin putosi!
KAIN (mennen puun alle ja palaten omena kädessä). Pelkäättekö viatonta
omenaakin?
AABEL (liikutuksesta vapisevalla äänellä). _Omena_ --! Tämä kaikki ei
voi olla. Jotakin odottamatonta on tulossa.
KAIN. Kunpa tulisi! Me tukehdumme elävältä tähän myyränkoloon -- tulkoon
tulta ja salamoita!
AABEL. Sinä uhmaat Herraa vastaan! Jos tulisi -- kestäisimmekö? Ja jos se
tulisi toivomattakin -- sinä puhut julmaa!
KAIN. Kestäköön tai katketkoon -- minä tahdon elää! Tulkoon! Räjähtäköön
niin, että taivas ratkeaa ja häikäisevät valokenttänsä avaa, maa
kuiluihin repeää ja sydämyksensä paljastaa!
Silla! Rääsyjen taakseko sinä kasvosi piilotat?
(Tempaa tekeillä olevan vaatekappaleen, jolla Silla on
peittänyt kasvonsa.)
Etkö uskalla enää edes vapaasti katsoa?
AADA. Kain!
KAIN. Nuo viheliäiset riekaleet! Pelkurien, itsensäpettäjäin
valeverhot! Niinkuin ei Jehovan silmä näkisi niidenkin läpi!
(Rutistaa käsissään.)
AABEL. Veljeni, minä rukoilen sinua!
KAIN. Vihaan niitä, inhoon niitä!
(Viskaa pallona maahan.)
Tahtoisin nuo kurjat riekaleet repiä tuhannen sirpaleiksi --
AADAM, EEVA ja TAAMAR tulevat.
[Aadam: jo harmahtava; harvahko parta. Puku nahkasta.
Eeva: lempeä, surunsävyinen, kärsivän näköinen. Puku
kuitukudelmasta.]
AADAM. Mikä väittelyn ja kiivaan puheen ääni täältä kuuluu, lapset?
(Äänettömyys, kaikki nousevat.)
Miksi Kain noin seisoo, noin hurjasti eteensä katsoo?
(Äänettömyys.)
Taasko kiista? -- Kain! Minä olen monesti sinua varottanut
eriseuraisista ja liijotelluista puheistasi. Ja niin teen nytkin. En
ymmärrä mikä halu sinulla, esikoiseni, on aina häiritä meidän hiljaista
rauhaamme --
KAIN (liikutuksesta väräjävällä äänellä). Rauhaamme! Onko meillä rauhaa?
AADA. Kain!
KAIN. Minne matka, isä, jos kuolema tulee? Mikä tie eteen, äiti?
Unen unhotusko? Emmekö havahdu kerran? Emmekö --
AADAM. Taasko? Ainako samat kysymykset, sinä kovakorvainen poika? Olen
monesti teille sanonut että minkä Jehova on meille ilmottanut, siihen on
tyytyminen, kunnes hän armossaan näkee hyväksi lisää selvitystä antaa.
KAIN. Isä! Haluaisin vielä kerran kysyä, haluaisin puhua sydämeni
puhtaaksi --
AADAM. Vait! Sinä uskallat --?
EEVA. Isä! Malta mielesi, minä rukoilen.
(Äänettömyys.)
AADAM (tuskaisen liikutettuna). Ettekö te ymmärrä, että kiusaaja vaanii
alati ympärillämme etsien pienintäkin vartioimatonta kohtaa, josta voisi
joukkoomme syöksyä ja uuden onnettomuuden valmistaa.
KAIN. Nyt sen tiedän -- yksin, yksin on --
AADAM. Mitä sinä siellä itseksesi mutiset!
EEVA. Ah Jehova, Jehova! Mitä tästä lopuksi tulle?