Hurskas kurjuus: Päättynyt suomalainen elämäkerta - 12

kuuluu lapsen itkua ja vaimon valitusta ja ihan yhtä tasan niitten
kanssa jotakin aivan muuta puhetta. Oman vapisevan hengityksensäkin hän
kuulee; ja kivääri on siinä käden tuntuvilla niinkuin epäluotettava
olento, joka voi lähteä ja ilmaista hänet.
Nyt tulevat ne sisältä ja kiroovat, kun ei häntä näykään. "Olikos se
saatana lahtari? Jumalauta, se saa leipäkortin."
Kuinka nyt käy? Herra Jumala taivaallinen isä! -- Mitä minä sanonkaan
-- minä en käynyt ripillä viime suvena. En minä kuole, en minä kuole.
Ripille, ripille -- minä menen ripille oitis kun täältä pääsen. Rahinaa
ja mulinaa yhä kuuluu. Ei voi enää erottaa niitten ääntä, jotka sisältä
tulivat. Hakevatko ne Juhaa? Herra Jumala, kun hän pääsisi ripille,
sitten saisi tulla mitä hyvänsä. Vilu kouristi vanhoja sääriä, nälkä
heidytti.
Juha seisoi nurkassaan vielä pitkät ajat sittenkin kun melu ja
rahina jo oli häipynyt. Mielikuvitus oli yhä näkevinään liikkujia
talon vaiheilla. Paitulan rouva siellä tuntui toimekkaasti häärivän
joittenkin vihaisten herrojen kanssa -- semmoisten, jotka aina
ymmärtävät väärin, vaikka niille mitä sanoisi. Arkaillen Juha hiipi
vajan ovelle, ja kun ei kuulunut eikä näkynyt muuta kuin himmeä
yö, uskalsi hän astua tanhualle. Yö huokui vielä sitä, mitä äsken
oli tapahtunut ja tuntui odottavan uutta. Rinnen valot olivat
sammuneet, mutta kirkonkylän valot vilkuttivat yhä Kuuskoskelta päin,
ikäänkuin ilmaisten, ettei vielä ole palattu mihinkään entiseen
Maarianpäivä-yöhön.
Tämä vaihe ripillemeno-aatteineen oli siis ohi. Kivääri oli jäänyt
nurkkaan, ja nyt vasta Juha tunsi olevansa tekemässä ilmeistä pahaa,
kun hänen puutunut ajatuksensa arvioi monikohtaista matkaa täältä
kotiin. Kun vain pääsisi tästä talon piiristä pois! Hän laskeutuu
hiljaksensa jäälle päin ja kuulostaa tarkoin voidakseen tarpeen tullen
paeta sinne kiväärinsä luo. Hän ei ole eläissään ampunut laukaustakaan
eikä ampuisi nytkään, mutta kumminkin sanoo vaisto, että tällä hetkellä
hädän tullessa kiväärin parissa sittenkin on turvallisempaa, ikäänkuin
rehellisempää. Ahteen puolivälissä tulee aavistus: tänne päin ne toivat
Paitulan herran. Ei, ei hän jätä kivääriänsä. Hän palaa juoksujalkaa
takaisin, kopeloi aseensa ja lähestyy uskaliaammin rantatörmää.
Mustaa häämöttää hangella tiensivussa siinä missä ranta-ahde päättyy
jäälle. Juha lähestyy kivääreineen; ympäröivä yö ikäänkuin kehoittaa,
se ikäänkuin omasta puolestaan tahtoo näyttää tätä hänelle. Kauhuun
sekoittuu juhlallisuutta ja uteliaisuutta. Jo näkee selvästi: se makaa
selällään, niska taakse taipuneena, rinta ja vatsa korkealla. Oikean
käden on nostanut ylös, niinkuin nukkuessa; vasen on suorana lumella.
-- Tuo on Paitulan herra, äsken se oli Rinnellä ja puhui sillä lailla.
Juhan mieleen ei ollenkaan tule murha eikä sen tekijä, tuota herraa
hän vain kavahtaa. On niinkuin hän siinä hangella näkisi tuon kuolleen
herran järjen koko ärsyttävässä, ylivoimaisessa suuruudessaan.
Juha pelkäsi kovasti ja ajatus tapaili puolustusta: minä katselen
ruumista, kyllä kai minä nyt ruumista saan katsella. Jos tähän nyt tuli
kuka hyvänsä, niin tietysti ruumista ensinnä katsellaan. -- Ja hän
silmäili arasti ympärilleen, ikäänkuin siinä jo olisi ollut joitakuita.
Herran ruumis järkineen jäi taas sivuasiaksi. Hämyinen yö ikäänkuin
kysyi: uskallatkos lähteä tästä poispäin? tätä on pitkä matka avointa
maata, ennenkuin pääset omaan korpeesi; sitten olet kyllä turvassa. Ja
kiväärisi? mihin sen panet?
Juha kaarsi ruumiin ohitse, kurotti kiväärinsä sen sivuun niinkuin
jonkun käskystä -- ja sitten juoksujalkaa poispäin. Kuuskoskella
paukahti. Vanha Jussi mennä läähättää jäätä myöten tietä osaamatta,
pyrkii vastarantaan tien nousun kohdalle. Nimetön vaara on aivan niskan
takana ja mieli hakee turvaa siitä, että hän jätti kiväärin sinne
ruumiin viereen. Hänellä ei ole mitään käsitystä tästä tilanteesta,
ei muuta kuin: kotiin, sinne niin, entiselleen. Mielessä vilahtaa
lapset ja vaimo-vainaa, joku sopuisa pyhäaamun hetki ... elämä voi
vielä menestyä. -- Samassa hän kompastuu käsilleen, vanha tyrävika
painahtaa esiin, vettä tulee silmään. Kaksi vihaista laukausta pamahtaa
Kuuskoskella. -- Mitä minä olen teille ihmiset tehnyt, että te minua
vainootte? Sosial-temokraatti minä olen... Juha levähtää hangella.
Etäämmällä viittatiellä kuuluu taas menevän uusia pakolaisjonoja.
Niistä Juha saa jonkinlaista tukea, niin että hän taas jaksaa nousta ja
lähteä tarpomaan tiensuuntaa kohden. Kivääri on jäänyt jo kauaksi, se
löydetään siitä ruumiin vierestä eikä mitenkään voida ymmärtää, kuinka
joku on sen siihen pannut.
Kahden aikaan Juha pääsi tölliinsä ponnistusten uuvuttamana. Hän ei
ollut viikkoon käynyt kotona, ja kun tyttö oli päästänyt hänet sisälle
pirttiin, tuntui tunkkainen yöilma kovin viihdyttävältä. Hän otti tulen
lamppuun ja näki silmillänsä pitkin pirttiä pientä kurjuutta, joka
johtui saamattomien lapsukaisten taloudenpidosta. Jotakin ne olivat
yrittäneet keitellä ja laitella. Voita, jonka hän viime kerralla oli
paperissa tuonut Rinneltä, ei oltukaan pantu pyttyyn, sen jätteitä
vetelehti vielä samassa paperissa perunankuorien ja silakanperkeitten
seassa. Paikattujen ja jälleen rikkuneitten peitteittensä alla
kyyhöttivät lapset yhteisellä olkivuoteellaan jäähtyneessä huoneessa.
Olivat huonoja metsästä asti puita noutamaan -- tuoreita puita.
Kaikki tämä tuttu, koko elämän iän kestänyt kurjuus oli kumminkin
tänä Maarianpäivä-yönä vanhalle Jussille viihtyisä. Toi tyydytystä
turtuneeseen olemukseen tieto siitä, että ne hommat siellä nyt olivat
loppuneet, ei tarvinnut enää siellä rehjuta. Oli hän mitä hän oli,
sekin -- ja niin se nyt meni. Nyt on otettava uudet keinot.
Haettuaan jotakin syötävää nukahti Juha siinä hurskaassa luulossa, että
tästä nyt ilman muuta vaan oli uusi elämä alkava.
Ja uusi elämähän siitä alkoikin heti kun päivä valkeni. Kokonaisia
voimakkaita elämäntiloja oli yhtäkkiä pyyhitty pois ja tyystin
unohdettu. Kylistä lähti isäntiä parhaat turkit yllään ajelemaan
kirkonkylille päin, heitä seisoskeli siellä kaikkialla, kunnantuvalla,
kansakoululla, seurantalolla. Jos heidän suhteensa entiseen
tilanteeseen oli kaikessa hiljaisuudessa ollut hiukan epäselvä, niin
oli se nyt tähän uuteen nähden selvää selvempi. Vankeja kaiken ikäisiä
ja näköisiä oli jo ehditty poimia pitkin pitäjää ja aamuhämärissä oli
muutamille jo ehditty antaa heidän ansaittu palkkansakin. Monesta
lempeäluontoisesta isännästä oli tuo pikainen palkanmaksu kyllä ensin
hiukan outoa; kun kuultiin, että joku tuttu äijä taas oli ammuttu, niin
sävähdettiin. Mutta pian siihen eläytyivät aremmatkin ja koettivat jo
näyttää muita rivakammilta. Sivumennen vain kuiskattiin ja naurettiin...
Huvittavinta oli sivulta katsoa niitä työläisiä, jotka eivät olleet
kapinaan yhtyneet, niitä oli mökeissään siellä täällä pitkin pitäjää.
He olivat kyllä yrittäneet olla kovin varovaisia puheissaan, mutta
heidän kehitysasteellaan on ihmisen liian vaikea peittää todellista
mielenlaatuaan, ja niin oli heiltä pitkin aikaa päässyt vaarallisia
puheita, jotka nyt vaivasivat heidän omiatuntojaan. Silmät seisoen
ja kovin vähäpuheisina he nyt yrittivät pysyä niin huomaamattomina
kuin suinkin. Monet talolliset olivat kyllä kapinan aikana suullaan
puhuneet pahempaakin, olivatpa antaneet lahjuksia ja tehneet toisistaan
ilmiantojakin, mutta sehän oli vallan toista se, sillä eihän kenenkään
päähän pistänyt epäillä talollista kapinoitsijaksi. Mutta kun sattui
olemaan työläinen ja oli tullut vähänkin soittaneeksi suutaan, niin se
oli hullumpaa. Miehet tallustivat kiireen kaupalla kutsuntaan ja akat
pysyivät varjossa. Useita semmoisia akkoja kumminkin pidätettiin ja
lähetettiin pohjoiseen, ja toiset olivat sitä enemmän kauhuissaan, kun
S. K. vilahti ikkunan ohi.
Paitulan herran murhakin oli selvitetty tuossa tuokiossa. Ruumiin
vierestä löydettiin kivääri ja Rinneltä, josta lähtö näkyi tapahtuneen
kovin kiireesti, löydettiin miesten kivääriluettelo. Se osoitti, että
kivääri oli kuulunut Johan Toivolalle. -- "Sekö saatanan kampura sen
työn on tehnyt!" -- Paitulan rouva oli sitäpaitsi nähnyt Jussin yöllä
heidän portilla.
Toivolan Jussinkin äly on aamulla kirkkaampi kuin illalla. Heti kun hän
heräsi, ymmärsi hän myös, ettei hänen asiansa vielä ollut tällä hyvä.
Milloin tahansa sopi odottaa tänne vieraita.
Kun Jussi istui pirtissä, kääntyi hänen silmänsä alinomaa oviseinään.
Mutta oviseinässä ei ollut ikkunaa eikä siitä nähnyt tielle päin;
Jussin oli tavan takaa käväistävä pihamaalla. Lehmä sai yhtä mittaa
heinätukkoja, sitä suittiin ja sonta ajettiin tyystin pois. Harvoin oli
tämä asumus nähnyt semmoista toimeliaisuutta kuin tänä Maarianpäivänä.
Mutta ketään ei vaan kuulunut.
-- "Nyt siellä on löydetty se kivääri siitä ruumiin vierestä -- oliko
se hyvä vai paha, että minä sen siihen jätin? -- pahempi ainakin olisi
ollut, jos olisin sen sinne nurkkaan jättänyt." -- Mutta siinä tulee
Jussin mieleen, ettei joku herra tai talollinen olisi kivääriänsä
sillä lailla jättänyt; ettei niitten mielessä voi ollenkaan semmoista
kysymystä herätä. Kun joku herrapoika sen siitä löytää, niin sitä
ärsyttää ja naurattaa, kun se vainuaa siinä jotakin moukkajärjen
keksintöä, jonka ajatus semmoiselle itselleen on mahdoton käsittää.
-- Todellakin: Toivolan Jussi ja joku herrapoika! On vaikea keksiä
mahdottomampaa, särähtävämpää, mieltäetovampaa henkistä rinnastusta.
Sen Toivolan Jussi oli ikänsä kaiken niin vahvasti tuntenut.
Luonto kumminkin joskus järjestää semmoisia soraisia tilanteita,
ikäänkuin tahallaan purkaakseen niihin joitakin salaisia sanattomia
totuuksiaan, ihmisten koettaviksi. Maarianpäivän iltapuolella lähestyi
Jussin mökkiä kaksi terve-ihoista, valkohampaista nuorukaista erään
paikkakuntalaisen, Pirjolan, opastamina. Jussi huomasi heidät navetan
ikkunasta, kun he jo olivat pihaveräjällä. Hänen sopi sieltä katsoa
miesten kasvoja heidän huomaamattaan ja hän tunsi verensä seisahtuvan.
Tämä oli uutta. Juhalla ei ollut mitään selvää mielikuvaa vihollisesta.
Hän kyllä oli ajatellut talollisten poikia ja herrapoikia, mutta
hän ei tällöin nähnyt niitä minään kokonaisuutena, vaan jokseenkin
vaarattomina vastapuolen olentoina, yksityisinä, hiukan tyhminä. Mutta
näillä oli yhtäläiset lakit, vyöt ja hihnat; näitten takana oli koko se
yhteiskunta, jota Juha vieroksui. Nyt hän on niitten käsissä, ei muuta
kuin pysyä täällä navetassa, kunnes hakevat. -- Minä olin Paitulan
herraa vahdissa; tuossa suojassa on tuon Pirjolan heiniä.
Pirjola kuuluikin juuri seisovan navettasuojan edessä ja sanovan: --
Jaa'a, siinä on kanssa meiltä tuotuja ruohoja.
-- Onko hän ryöstänyt ne teiltä? kysyi vieras puhtaalla ja kankealla
kielellä.
-- On kyllä vaan.
Toinen vieras oli sillaikaa pirtissä ja näki hänkin sen pienet
kurjuudet, vaikka eri silmillä kuin Juha. Hän kysyi tytöltä: -- Missä
sinun isäsi on? -- En minä tiä. -- Kuinka et tiedä? -- Tyttö ei
parhaalla tahdollaankaan osaisi siihen vastata. Vieras kääntyi poikaan
päin ja kysyy: -- Tiedätkö sinä missä isäsi on? -- E'. -- No onko isäsi
ollut kotona äskettäin? -- O'. -- No kuinka sinä et sitten tiedä, missä
hän on? tiuskaa vieras ja astuu lähemmäksi. Poika rupeaa poraamaan. --
No älä nyt huuda, en minä sinua syö.
Sillaikaa seisoi Jussi navetassa oviseinälle painautuneena, niin ettei
Pirjola ovea avatessaan ensin nähnyt muuta kuin lehmän. Mutta pian hän
jo keksi vastenmielisen tutut killisilmät ja huudahti äänellä, joka
ilmaisi sekä vihaa että reippautta:
-- Täällähän se on toisen punikin seurassa.
Se joka oli pirtissäkin käynyt tuli myös ovelle. Jussi näki sen soreat
kasvot ja ryhdikkään yläruumiin ja kuuli täsmällisesti äännetyt sanat:
-- Tulkaa ulos sieltä.
Jussi lähestyi ovea, mutta pysähtyi taas, kun toiset tukkivat aukon.
Nuorten soturien ilmeet olivat semmoiset kuin he olisivat olleet
käsittelemässä jotain saastaista eläintä.
-- No ettekö kuule, tulkaa ulos.
Jussi tulee, pää vapisten ja silmät aivan pyöreinä. Pirjola sanoo,
vieraitten vuoksi tutunomaisella äänellä:
-- Lähdetääs nyt Janne vaan esikuntaan, vaikken minä senpuolesta yhtään
takaa kuinka siellä käy.
Matkalla kysyy toinen vieraista:
-- Olikos se te kun murhasitte herra Palmunoksan?
-- En, minä en ole ollu', vaikka tähän ammuttaisiin, en ... missää'
tekemisissä... Juha niistää nenäänsä.
-- No missäs teidän kivääri on?
-- Se on kyllä siellä ... mutten minä siinä ollu'.
-- Saatte sitten lähemmin selvitellä esikunnassa.
Vaelletaan ääneti edelleen. Juha laskee ajatuksissaan, kuinka paljon
jäi kotiin leipää, silakkaa, puita ja heiniä -- jos tuo Pirjola hakee
pois ne heinät, niin silloin lehmä ei tule toimeen. Ja mikä perii
pojan -- tyttö kyllä menee maailmalla. Tulee mieleen Hiltu-vainaan
kohtalo; kyyneleet valuvat. Kuolee hän tällä matkalla ... ei hän enää
tätä aidanvierua palaa... Ei ole tullut valmiiksi mikään; hän on ollut
akan kanssa, on pitänyt tölliä, on ollut sosialisti; kaikki ne ovat
olleet samantapaisia asioita. Hän on niitä toimittanut, kun niitä
pitää toimittaa -- ja nyt hänen pitää jo kuolla -- eikä lapset ymmärrä
mitään. Ei nekään ole niinkuin muitten lapset, ne on niinkuin semmoisen
tekemiä, joka ei osaa...
Tullaan kylän aukealle ja Juha näkee talot illan alkavassa hämyssä,
niinkuin olisi kulunut kymmenen vuotta menneestä yöstä. Hän ajattelee
jo selvästi, että hänet tapetaan; kuuma tunne lievittää mieltä ja
valuttaa yhä uusia vesiä vanhoista silmistä ja nenästä. Jalkaa
väsyttää, mutta väsymys on nyt omituisen huumaavaa. Lientyneen
mielen taustalla asuu yhä vahvempana eletyn elämän tuntu, masentavan
osaamattomuuden tunne. Jos ammoin kuolleitten vanhan Penjamin ja
Nikkilän entisen piika Maijan kuusikymmenvuotiaalla pojalla nyt
olisi kehittyneemmät aivot, voisi hän näillä maallisen vaelluksensa
viimeisillä kilometreillä ehkä saada viileätä tyydytystäkin noista
elämänsä tosiseikoista. Mutta nyt ne vain kyynelten mukana ikäänkuin
valuvat pois ja mennessään koskettavat yhä pehmenevää mieltä.
Yhä oli taloja matkan varrella. Toisissa vilisi sotamiehiä -- Juhakaan
ei osannut ajatuksissaankaan nimitellä näitä lahtareiksi. Kymmenittäin
hevosia seisoskeli pielissä. Yhdestä talosta Juhallekin annettiin
hevoskyyti ja uudet saattomiehet. Juha tunsi yhä selvemmin, ettei
hänestä tule tämän tämmöisen maailman asukasta. Kun vain tekisivät sen
pian eivätkä rääkkäisi. Tulee niin pahasti mieleen ne lapset ja lehmä
-- ja itkettää yhtä mittaa...
Johan Toivolan juttu tiettiin kyllä heti itsestään selväksi. Hän
oli viimeiseen päiväänsä asti ollut mukana rikoksissa -- viimeksi
vällyryöstöissä -- ja sitten oli hänellä ilmeisesti huomattava osuus
hra Palmunoksan murhassa, vaikka halukkaimmankin syyttäjän, miehen
nähtyään, täytyi hiukan epäillä sitä, että hän olisi ollut ampumassa.
Eikä koko paikkakunnan väessä ollut ainoatakaan, jolla olisi ollut
häntä kohtaan myötätuntoa. Kun jotkut isännät Maarianpäivä-ehtoona
näkivät häntä vietävän, niin he tunsivat väkisinkin sääliä. Mutta
säälikin oli vastenmielistä ja isännät tunsivat tyydytystä, kun ohi
päästyään tiesivät, ettei heidän sen enempää tarvinnut olla tekemisissä
Jussin eikä hänen asioittensa kanssa. Ihan niinkuin joku sovittautuu
pois kotoa silloin kun on teurastus, mutta palattuaan katselee
mielellään karttuneita siistejä lihoja.
Juhan sielu ja ruumis värisi, kun hän saapui vankipaikkaan. Hän koetti
vakuuttaa itselleen, että hänet tapetaan, jo tänä iltana; hän kuvitteli
yhtä mittaa, kuinka luoti tulee ruumiiseen. Sillaikaa suu höpisi
jotain rukouksen tapaista eikä huomio sen vuoksi tullut kiintyneeksi
olosuhteisiin. Huoneessa oli kovin ahdasta, niin etteivät kaikki
mahtuneet pitkälleen. Yskittiin ja syljettiin. Tuntien kuluessa tuli
kuoleman odotus yhä kylläisemmäksi. Moni rukoili, että Jumala itse
ottaisi heidän henkensä, ennenkuin ihmiset ehtivät. Nuoret huligaanit
olivat hullunkurisen näköisiä, kun heidän eläimellisillä kasvoillaan
nyt pakosta asui vakavuus. Joku heistä yritti puhutella vartijaa. -- Ei
teitä kaikkia tapeta, sanoi vartija yhtäkaikkisesti hymähtäen.
Yö kuluu eikä vaan ketään viedä ammuttavaksi. Aamupuoleen alkaa yksi
ja toinen torkahdella ja kohta kuuluu huoneesta vain unista ähinää,
yskäkohtauksia ja joskus joku "Herra Jumala taivaallinen isä". Kuuluupa
kuorsaustakin: nuori huligaani voi mainiosti nukkua näissäkin oloissa.
Aamupuolella tuodaan vielä useita uusia vankeja. He koettavat rämpiä
lojuvien yli akkunan ääreen, mutta vartija kieltää ja komentaa seinän
vierelle päin.
"Kallis on vapauden lunastus, perkele", sanoo yksi tuoduista.
Nukuttu uni ei ole suurenkaan arvoista ja kaikki ovat vakuutettuja
siitä, etteivät ole ollenkaan nukkuneet. Pienempikin aamutorkahdus
kykenee kumminkin muodostamaan rajan eilisen ja tämän-päivän välille.
Aamulla kaikki vaistoillaan tajuavat, ettei ketään nyt taas ammuta
ennen iltaa. Pitkä päivä tutkintoineen on edessä.
Puoli yhdeksän aikaan juovat kenttätuomari, komendantti ja
paikallispäällikkö aamukahvia. He ovat kaikki hermostuneita, melkein
riitelevät keskenään, sillä kaikki asiat ovat hienokseen sekaisin
ja raskas päivä on taas edessä. Kaikkea tarvitaan eikä mitään ole.
Suuri vankimäärä tuottaa hankaluutta, niitten suhteen ei ole mitään
varmaa menettelytapaa. Niitä on vapauteltu talollisten takauksilla,
toisia ovat miehet ampuneet omin päinsä, suutarit on muitta mutkitta
pantu työhön. Pitkin päivää tuovat talolliset tänne akkoja ja jos
jotakin kuulusteltaviksi. Joku tulee vaatimaan kuittia telefonistaan,
jonka sotamiehet ovat vieneet. Tämä on niin ärsyttävää, että
komendantti ja tuomari tavan takaa vahingossa puhuvat ruotsia, vaikka
paikallispäällikkö on suomalainen.
Vankikysymys on kuitenkin pulmallisin.
-- Täytyy enstään ekspedieerat ne kun tulee kuolemaan, sanoo tuomari.
-- O alla esikunta-huliganer kan man ge brödkort utan vidare, sanoo
komendantti.
-- Jaa mut piru tietää, kuka niist on esikunta-huligaani.
Nuo molemmat niin erilaiset mielenvireet -- vankien ja esikuntaherrojen
-- joutuvat sitten yhdeksästä alkain mitä läheisimpään kosketukseen
toistensa kanssa. Tuomari on tarmokkaalla tuulella, hän saa tänään
asiat luistamaan. Kun ilta ehtii, on neljäkymmentä vankia lähetetty
pohjoiseen ja yhdeksän on valmiina ammuttavaksi.
Ne, jotka on määrätty ammuttaviksi, viedään erityiseen pieneen
huoneeseen toiselle puolelle pihaa. Ovipieleen asettuu kaksi vartijaa
pistimet kivääreissä ja käsipommit vyöllä. Paikkakuntalaisten
sotamiesten kesken leviää päivän kuluessa tietoja, keitä tuohon
erikoishuoneeseen on karttunut. Siellä on osuuskaupan hoitaja: no sen
nyt tiesikin -- Kulmalan Alviina ja Virtasen Manta: vai se niillekin
tuli -- Toivolan Jussi: vai on sekin; kunta saa ruokavieraita senkin
jälkeläisistä.
Siellä pienessä huoneessa ne yhdeksän odottavat yön tuloa. Muutamilla
naisilla on mielentilassaan rauhallisempi vaihe, ja yksi kysyy
vartijalta, paljonko kello on.
-- Olisiko teillä mihkää mentävää? kysyy vartija vastaan.
Vartijat vaihtuvat. Taas kysyy joku vartijoilta, eikö vartioiminen ole
väsyttävää.
-- Kiitos vaan kysymästä, mutta pianhan tästä päästään. Jääkäri on jo
täällä.
-- Tuleeko jääkäri vahtiin?
-- Juu, se on pyytänyt säästämään viimeisen vahtivuoron hänelle.
Ei tee mieli enää kysellä.
Kaksi typerää nuorta ihmisen lasta vietti jo toista kauhuisaa yötä
kaukana viheliäisessä metsätöllissä. Illalla oli tyttö juosta
pompottanut etäisessä naapuritöllissä, muka kysymässä oliko mitään
kuulunut isästä. Mutta hän ei löytänyt siitä töllistä ketään ja suden
kolloa itkien ja läähättäen hän palasi takaisin metsäisen taipaleen.
Poikakin itki pimeässä pirtissä, ja niin he turvattomina valmistuivat
taas kestämään yön. He olivat alinomaa torailleet keskenään ja isä
oli heitä lyönyt. Mutta nyt he alati näkivät silmissään isänsä vanhan
kaljun pään ja harittavat äärihiukset. Kauhun itku velloi esiin veren
tiedottomat vaistot. Vertaus vangitusta linnusta ja pesään jääneistä
poikasista on tässä tapauksessa hymyilyttävä, niin tosi kuin se onkin.
Siellähän se vanha lintu istui nurkassa kädet ristissä polvien yli
ja pää huojuen. Rintaa on pistänyt ja henkeä ahdistanut koko päivän.
Hän on ollut tuomarin edessä, mutta siitä hän ei muista mitään.
Erinäiset seikat hänen elämänsä varrelta ikäänkuin tanssivat ohi hänen
tajuntansa. Ensimmäiset yöt, jotka hän vietti vaimo-vainajansa seurassa
-- ne olivat kuin olivatkin onnellisia. Ja sitten Hiltun kohtalo;
kun hän nyt näki Hiltun vaiheita lapsuudesta asti, näkee hän ne vain
jatkuvana matkana siihen kuutamoyöhön asti, jona Hiltu meni järveen.
Tämä näkemys on Juhalle niin selvä, ettei hän ollenkaan huomaa, kuinka
se vasta nyt on ruvennut siltä näyttämään. Hän vain huojuttelee
päätään, ja ennen pitkää näkee hän oman elämänsä tapaukset samanlaisena
sarjana kuin Hiltunkin elämän...
Kuuluu matala-ääninen käsky: "tulkaa ulos". Jussinkin mieli värähtää
nykyisyyteen ja alkaa siinä käyntinsä taas johonkin vallan toiseen
suuntaan. Lähdetään. Tällainen lähtö oli hyvin tavallinen Suomen
vapaussodassa.
* * * * *
Viimeisenä tallustaa hautausmaan portista sisään Toivolan Juha.
Toiset nuoremmat kiiruhtavat juoksujalkaa, vain paksuvatsainen
osuuskaupanhoitaja on jättäytynyt Jussin rinnalle.
Vilu, nälkä ja unettomuus ovat tehneet hyvää vanhan Jussin olemukseen.
Rinnan pistos ja hengenahdistus ovat lakanneet kiristämästä, ne
kyllä tuntuvat, mutta ikäänkuin pehmeämmin. Vapiseminenkin on tullut
tunnottomaksi, ja ajatuksessa on niinkuin jokin kehä, joka pysyy
paikoillaan, sillaikaa kun tuhannen tuhatta pientä miellettä kiihkeästi
jatkaa survontaansa. Näin on aina niin kauan kun jotakin jatkuvasti
tapahtuu, kun kaikki säännöllisesti astuvat eikä mitään komenneta.
Mutta niin pian kun jotain pienempääkin erikoista sattuu, kun jääkäri
työntää rautaportin puoliskoa kauemmaksi, kun hän kääntyy katsomaan
taakseen ja kiväärin piippu heilahtaa hämärässä, silloin tuntuu aina
kauhea väsyneen epätoivon vihlaus. Se ei enää pistä, se ikäänkuin lyö
jollain nahkapallolla sisuksiin.
Haudasta kaivettu hiekkajono häämöttää. "Seis!" Etumaiset pysähtyvät,
mutta takimmaiset astuvat vielä muutamia askelia. Kaikki seisovat,
hengitys kuuluu, yksi vajoaa polvilleen ja käsilleen, mutta kukaan ei
puhu mitään. Juhan ajatuksesta on kehä hävinnyt, häntä vetää kovasti
pitkälleen, mutta hän seisoo. Hänellä alkaa olla samanlainen tunne
kuin kerran ennen sairaana Herran Ehtoollista saatuaan. Ja eikö hän
olekin juuri hiljakkoin ollut Herran Ehtoollisella? Hän muistaa
ihan elävästi sen kun hän seisoi siellä Paitulan vajan nurkassa,
onnellisessa entisyydessä, mutta siitä hetkestä tähän asti on kaikki
tyystin kadonnut. Oikeus ja vääryys, syyllisyys ja syyttömyys, ne ovat
tälle tilanteelle, tälle aivotilalle äärimmäisen vieraita kysymyksiä.
Ne eivät tällä hetkellä pääse tietoisuuden pimeimpäänkään soppeen.
-- Minkämoinen puku oli Hiltu-vainaalla silloin kun se lähti kotoa,
päivänpaisteessa? Semmoinen se oli ja kengät olivat semmoiset.
Juhan aistit havaitsevat mitä tapahtuu. Paksuvatsainen on sanaa
sanomatta haettu joukon takaa, sen on käsketty riisua kenkänsä ja
vaatteensa, se riisuu niitä juuri. Nyt se kävelee hautaan, hiekka
vähän luhistuu sen jalkojen alla. Vihainen äänettömyys. -- Raks
ni-naks raks taraks. Pitkän pitkä hiljaisuus, jonka kuluessa puristava
luonnottomuuden tunne saavuttaa huippunsa. Paukaus on kuin suuri
helpotus. Kun ensimmäinen on ohi, käy kaikki helpommin.
Seuraavankin käsketään riisuutua, kävellä hautaan ja niin edespäin.
Laukaukset jysähtelevät, yrittäen turhaan kiihdyttää heltyneitä
tajunnoita. Nähtävästi ei ole ketään sankaria tässä joukossa. Naiset
pitävät vapisevaa ääntä, joka ei ole itkua; se on luultavasti
alkuperäisintä emon vikinää, kun se on erotettu pennuistaan. Kaikki
turhat armonrukoukset ja polvistumiset he ovat suorittaneet jo
vankipaikalla.
Sattuu niin, että meidän vanha vastenmielinen Jussimme jää viimeiseksi.
Hän on vielä niin paljon tajussaan, että hän kykenee sen itsekin
havaitsemaan, herättääpä se hänessä jonkinlaisen mielteenkin. Hän
on myös aivan varma siitä, että hän äskettäin on nauttinut Herran
Ehtoollista, hän höpisee itsekseen yhtä mittaa: "Herra Jeesus ota
henkeni." Häntä arveluttaa hiukan riisua housujaan, sillä alushousut
ovat kovin risaiset (tietysti hänen Iaisensa nahjus ei tullut
hankkineeksi uusia kaartin varoista) ja olosuhteiden vuoksi sitäpaitsi
hiukan -- --. Hän avaa kumminkin vanhan vyönsä ja pujottelee housunsa
pois. -- "Herra Jeesus ota henkeni, Herra Jeesus ota henkeni."
Haudan pohjalla on jo melkoinen lammikko lämmintä verta, kun Juha
astuu siihen takkuisella sukallaan. Suloinen raukeus vetää häntä
vaistomaisesti asettumaan pitkälleen ruumiskasan päälle. Haudan reunat
piirtyvät kumottavaa taivaan lakea vastaan. Vilun puistatus hävittää
raukeuden sulon. Puristunut nyrkki painaa altapäin niskaan.
Silmänräpäykseksi hän on unohtanut, mikä häntä oikeastaan odottaa,
mutta samassa kuuluu jääkärin käskevä ääni, että hänen onkin noustava
seisaalleen. Jännittävässä tilanteessa ihminen vaistomaisesti tottelee
annettua käskyä. Juhakin vääntyy epämukavasti pystyyn ja käsin
kannatellen viheliäisiä alushousujaan humahtaa Toivolan Jussi kuoleman
valtavaan kaikkiyhteiseen olotilaan ilman mitään "viimeistä ajatusta".
Hänen kärsimyksensä, jotka varmaan näkymättömissä tilikirjoissa luetaan
sen kansan hyväksi, jonka kokonaisolemuksesta hän ei mitään tiennyt; ne
kärsimykset olivat olleet pitemmät ja syvemmät kuin monenkaan -- ehkäpä
yhdenkään -- niistä, joiden kärsimyksistä nyt lukua lasketaan.
Jääkäri menee miehineen jo tuolla etäällä pois hautausmaalta. Johan
Abrahamin elämäkerta on ehtinyt luonnolliseen loppukohtaansa, puuttuu
vain tavanomaiset loppusanat. Niiksi on vaikea mitään painavampaa
keksiä, sillä vanhan Juhan loppu sattui myrskyn ollessa parhaimmillaan
Suomessa ja muunkin ihmiskunnan vielä kiihkeästi yrittäessä arvata,
mikä se onni on, jota se näin vaikeasti tavoittelee. Ken olisi
kaukonäkijä, voisi ehkä jotain nähdä, jos tänä himmeänä yönä hiipisi
hautausmaalle, laskeutuisi hautaan verilammikon ja ruumiskasan lähelle
ja siitä käsin kuuntelisi hiljaisuutta. Ei ole sanottu, että voimakkain
tunne tällöin olisi kauhu. Kevät aavisteleiksen jo hautausmaan puissa
ja ilmassa, se lupaa jälleen linnunlaulua ja kukkain tuoksua ja
varttuville ihmislapsille ilonkylläisiä päiviä. Yhä lähemmäksi he
pääsevät sitä onnea, jonka nimeä he turhaan ovat vuosisadasta toiseen
aprikoineet. Tänä päivänä he vielä luulevat, että lihallinen ruumis
tarpeineen, yhteiskunta ja muut semmoiset ovat kaikkein läheisimmässä
tekemisessä tuon onnen kanssa. Mutta vaikka asiat vielä ovatkin niin
karkealla kannalla, niin onhan päivässä mittaa. Ja niin pitkällä joka
tapauksessa ollaan, että useimmat yksilöt kuolinhetkellään sen onnen
vilaukselta kokevat; sehän juuri antaa öiselle hautausmaalle semmoisen
yhtenäisen tunnelman, kun me sen seikan aavistamme. Ja kyllä se joskus,
ihmiskunnan elinpäivän jatkuessa, vielä leviää elävienkin valtakuntaan.