Hurskas kurjuus: Päättynyt suomalainen elämäkerta - 11

ärsyttää: on jo toista vuorokautta siitä, kun hän läksi kotoa. Tämä
humina on herkistänyt hänen tuntonsa. Hän ymmärtää, ettei hänen vielä
tämänkään päivän kuluessa käy lähteminen! Syödessään voileipää ja
perunakeittoa hän koettaa ratkaista kysymystä, kestävätkö lapset ja
lehmä vielä tämän päivän. Tämän yhden iltapäivän ja tulevan yön.
Vaikka vyöry kasvaisi kuinka nopeasti, niin vaatii se kumminkin
aikansa. Ja Juhan asian menestyminen edellytti jo vyöryssä melkoista
suuruutta. Vasta kolmannen päivän iltapuolella se tapahtui.
Silloin kuului jo hyräilynä, vihellyksenä, äänekkäänä lauluna, lasten
kimityksenä ja naisten hoilotuksena, kuului maanteiltä hevosjonoista,
sivuteiltä ja karjapihoista, että
raakaa sortovaltaa vastaan
nousee maasta armeijasta
jalon kansan parhaat voimat taistohon;
silloin tiedettiin jo mikä oli hallitus ja tunnettiin mitä merkitsi
vapaus. Vapaudentunne karmi vilunväreinä vanhan Jussinkin koko
olemusta, ohut ääni vapisi laulua tavoitellessa, kun pitkän kiusauksen
jälkeen vihdoin hänenkin yksityinen vapautuksensa koitti; kun
Pirjolasta vietiin Toivolaan heinäkuorma niin että heilahti vaan ja
Juha itse kantoi Rinneltä runsaan taakan elintarpeita lapsille, jotka
nälästä ja itkemisestä olivat puolipökerryksissä. Lopultakin saattoi
Juha häiritsemättä antautua laajemman, aatteellisen vapautuksen asialle.
Silloin oli kaikki jo niinkuin perästäkin. Seuraavana yönä Juha näki
Rinnellä Kalle-poikansakin, lihavan ja punakan tamperelaisen vosikan;
se oli komppanian päällikkö. Mitään isän ja pojan suhdetta ei heidän
välillään ollut; ei ollut sen edellytystä: Juhan äreätä isänvaltaa.
Kalle puheli Juhalle niinkuin muillekin miehille. Aamulla hän lähti
Kuuskoskelle päin.
Kuului jo kuiskeita: se-ja-se suuri herra ei enää ole elävien joukossa.
Semmoisista ei paljoa puheltu. Puheltiin eri talollisten asioista
ja olikkeista ja eriteltiin ajan kuluksi heidän kunkin luonteensa
piirteitä. Huomenna tulee jo viikko siitä kun tämä alkoi. Paikkakunnan
olotila oli ensi päivien aikana syvästi järkähtänyt, mutta järkytetty
olotila muuttui pian vakinaiseksi. Tällä uudella olotilalla ei
paikkakuntalaisten kesken ollut mitään erityistä nimeä, se oli sitä
mitä se oli; sen yksityiskohdista vain arkaillen puhuttiin. Vasta
valkoisten tultua kuultiin, että tämä oli kapinaa ja Suomen vapaussotaa.
* * * * *
Tätä sotaa tulee jo kestäneeksi seitsemän viikkoa. Ensimmäisten päivien
kohonnut jännitys on jo aikoja lauhtunut monissa välinpitämättömissä
sieluissa; kyydit, pakkoluovutukset ja lupaliput ovat jo totuttua
tapaa, vain hiukan sävähdetään, kun hevonen nousee taloon ja reestä
näkyy kiväärinpiipun tuttu pää lataustikkuineen ja punaisine
ruususolmuineen. Mutta tulijoita puhutellaan tuttavallisesti ja heidän
määräyksensä luvataan täyttää: tuttuja oman paikan miehiä, mikäs
siinä... Ja sitten reki jo taas etenee pihasta. Kohta kai jo tulevat
maidonottajatkin rintamalta päin.
Elämä on melkein yksitoikkoista. Ehtoohämärissä piipahdellaan talosta
taloon, istutaan pirteissä ja jutellaan näkemyksiä kyytimatkoilta,
toistellaan vieraspaikkaisten kaartilaisten puheita. Kaikesta puhutaan
hymyillen eikä kukaan tahdo olla kenellekään epäystävällinen. Pidetään
mahdottomana lahtarien etenemistä tänne -- muuta nimitystä kuin
lahtarit ei kukaan käytä. Joku on kyytimatkalla saanut tupakkia ja
jakaa sitä toisille. Kuullaan että Paitulan herra on määrätty käymään
Rinnellä neljästi vuorokaudessa; se nyt ei liikuta ketään. Joku
sivullinen ajattelee salaa mielessään, että pieni nöyryytys tekee
sille hyvää. Puhutaan, että Rinnen poika on kaatunut; sama sivullinen
tuntee melkein hiljaista riemua, että sekin huligaani on poissa.
Sivullinen näkee kaikki ne seikkojen sarjat, jotka tähän ovat vieneet.
Hänelle tuottaa tämä aika hillittävää tyydytystä, kun tapahtuu juuri
niinkuin pitääkin, eikä hänellä ole muuta tunnonvaivaa kuin hitunen
malttamattomuutta. Pikemmin vain lävitse kaikki. Hän tietää, ettei
kumpikaan puoli ole kykenevä voittoon. Sillä kaiken voiton ensimmäinen
edellytys on se, että voittaa itsensä.
Näin joku pinnan alla pysyttelevä salainen sivullinen aprikoi, ja nyt
hän jo alkaa hermoissaan tuntea, että asiat edistyvät. Elämä karttaa
pitkällistä yksitoikkoisuutta, elämällä on yleensä hiukan intohimoinen
luonne.
Tässä jatkuvassa huminassa Toivolan Juhakin yhä mennä rehjuaa. Koko
sodan aika hänet on nähty näillä tienoin punaisine nauhoineen ja
killisilmineen. Häntäkin on ollut nyt toteltava monen talollisen,
joka ennen ei ole antanut hänelle edes tavallisen sosialistin arvoa.
Juha on mielellään läsnä kaikissa tärkeämmissä tilaisuuksissa silmät
pystyssä ja suu ankarassa kureessa. Mielellään hän myös lähtee
pakkoluovutuksille, vaikka oman talon isäntä jo lähetti esikuntaan
semmoista sanaa, että "eikö teillä nyt siellä parempaa miestä ole
kuin Toivolan Jussi". Moni antaisi mieluummin puolen taloaan jollekin
toiselle, kun ei nyt sentään tarvitsisi vanhan Jussin käskettävänä
olla. Jussi on jostain käsittämättömistä syistä erikoisen sietämätön ja
vihattu talollisten kesken.
Juha ei omasta puolestaan niin kovasti vihaa talollisia. Ei hän muuta,
kuin että he nyt näkisivät sen mitä hän on aina sanonut: että kansa on
kaikkivaltias ja että toisten työn tuloksilla eläminen kerran loppuu.
Ei ne sitä ennen kuunnelleet, ja jos hän meni kyökkiin, niin tuskin
istumaan käskettiin. Ja vaikka hän olisi kuinka hevelin puheen antanut,
niin ei muuta kuin ynähdettiin ja suunnattiin huomio muualle. Ja kyllä
Juha on nyt sodan aikanakin huomannut, kuinka niitten sisällä kiehuu,
kun hän menee määräystä viemään.
Semmoista se on ollut poloisen Jussin kohdalta. Tänään on jo moni
salainen korva puhelimessa kuunnellen saanut aavistaa, mitä pian tulee
tapahtumaan, mutta Juha ajelee vielä Niemisen Kallen kanssa pitkin
kylää vällyjä keräämässä. Juhan näivettyneet aivot eivät ole kaivanneet
mitään selkoa asiain tilasta. Hänellä on jo säästössä hyvän joukon
kuudettasataa markkaa. Onhan siinä rahaa, mutta enemmän hän oikeastansa
on ajatellut sitä tulevan nyt, kun kerran näin ruvettiin. Sillä
vaikka hän nyt kyllä sen töllinkin saa taloksi metsineen päivineen,
niin tarvitsisi hän silti rahaa paljon enemmän. Rupeaa vähän niinkuin
pitkästyttämään. Hän on kyllä uutterasti toiminut tähän asti ja toimii
vieläkin, mutta vähän hitaasti tämä toimi käy. Rinne taitaa kanssa
vähän katsoa omaa etuaan, sillä kun on aina isot rahat takanaan.
Näistä hän vähin puheli rinnallaan istuvalle Niemisen Kallelle. Mutta
Kalle kuunteli häntä vain toisin korvin, vastaili haluttomasti, hyräili
ja katseli eteensä. Ei missään eikä kenestäkään Juha ollut koko
elämänsä aikana tavannut oikeata toveria...
On jo ehtoohämy, kun Juha saapuu saaliineen esikuntaan. Hän tulee
ovesta sisään, partaisissa kasvoissaan äreä uhon ilme: hän on vanha
mies, mutta hän sentään kulkee ja toimii -- kyllä tässä hukka tulis,
jos kaikki vaan täällä venyttelis. Toimia nyt täytyy, kun on toimen
aika. Ei ole yhtään liikaa, vaikka Rinneska pyytääkin Juhaa kyökin
puolelle kahville.
Kun Juha näin ryystää kahvia ja nauttii olostaan, on hänellä
tavallisesti samanlainen tunnelma kuin ennen maailmassa semmoisena
iltana, kun oli päivällä jostain saanut rahoja ja setelit näin kahvia
juodessa suloisesti vaivasivat mieltä. Säännöllisen sujuvan toiminnan
viehätys yhtaikaa sekä hivelee että vaivaa. Täällä on turvallista,
täällä on aina miehiä, lämpöä, ruokaa, kahvia, toimintaa. Aina täältä
johonkin lähdetään, puhutaan televoonissa ja kaikki sujuu. Onko
kyökissä puita tuotuna? Näkyvät olevan vähissä, Juhan pitää mennä
hakemaan. Moniviikkoinen pauhina Kuuskosken rintamalta on sekin jo
tuttua ja sujuvaa, se on tähän kuuluvaa, ilman sitä ei tämä olisikaan
tämmöistä. Monisataiset hevosjonot tuolla jäällä liikkuvat kuin
itsestänsä, kenenkään lähettämättä; joskus tulee sana, että joku tämän
paikan poika on kaatunut, ja se lisää omituisesti turvallisuuden
tunnetta. Juha ei tahtoisikaan talolliseksi, näin on paljon mukavampaa.
Juha ikäänkuin kääriytyy tähän tapausten humuun; mikään ei olisi
luonnottomampaa kuin että hänen aivonsa ryhtyisivät laajemmalti
arvioimaan tämän menon merkitystä ja seurauksia. Hänen on siinä
sinänsä hyvä olla ja hän tuntee siihen joka tapauksessa turvallisesti
hukkuvansa, kävi kuinka tahansa. Sillä mitä hän merkitsee tuhansien
miesten joukossa, kuka häntä siinä voisi huomata? Hän menee noutamaan
puita kyökkiin.
Toivolan Juha on toimelias, ja toiset esikunnan miehet katselevat ja
puhuttelevat häntä aina suopeasti hymyillen. Juha huomaa sen ja ottaa
suopeuden hiukan äreän näköisenä vastaan. Nytkin hän vasta äsken
palattuaan jo menee puita noutamaan. Pirtin puolella loikovat miehet
sängyillä, yksi istuu keinutuolissa ja lukee sanomaa.
Mutta nyt Juhan silmät omituisesti pyrkivät tarkastamaan
esikuntamiehiä, hänessä herää ilkeä aavistus, että heidän
rauhallisuutensa on teennäistä. Se oli semmoista jo äsken, kun Juha
tuli vällymatkalta. Seinältä katselee jäykkänä naapuritalosta tuotu
televooni, ja katosta riippuu pakolla laitettu sähkölamppu. Kukaan
miehistä ei kiinnitä huomiota Juhan toimeliaisuuteen, on ikäänkuin he
olisivat saaneet tarpeensa hänen typerästä ahertelustaan. Siinä ulos
mennessään Juha tulee ajatelleeksi, että tätä tilannetta jo on kestänyt
seitsemän viikkoa.
Mutta kaikki on sentään vielä ennallaan. On hiljainen ehtoo, Kuuskosken
paukkinakin on hiukan tyyntynyt. Siellä ne aina vaan ovat lahtarit...
Veräjällä on vahti. Tieltä kuuluu askelten rahinaa ja näkyy hämyssä
kaksi lähestyvää ihmistä. Toinen on mies ja toinen nainen, mutta hyvät
turkit niillä on molemmilla, eivätkä ne puhu keskenään yhtä sanaa.
Tuommoista on herrasväki; Paitulan herra on ehtootuurillansa itseänsä
näyttämässä ja rouva on sillä aina mukana. Kuuskoskella harvenevat
paukahdukset yhä. Onkohan nyt jotain erityistä, tuntuu niin semmoiselta.
Juha menee vajaan ja ottaa haluttomasti puita syliinsä. Mikähän nyt
on? Hän seisahtaa ja katselee pimeyteen: tämä on vallankumous, minä
olen vallankumouksellinen. Sitä oli mukava höpistä itsekseen silloin
kun tämä alkoi, mutta nyt siihen sisältyy jotain semmoista, johon ei
Juha tunne pystyvänsä. Kun saisi palata entiselleen; minulla on jo
sentään rahoja kuudettasataa markkaa. Juhan mieleen sävähtää kauhistava
tunne siitä, ettei hän enää voi palata entiselleen. Paitulan herra
menee juuri pirtin ovesta sisään, ja Juhan ympärille jää täyteläinen
hiljaisuus.
Pirtin ovensuussa seisoo Paitulan herra tavanomaisen ylväässä
herrasmiehen asennossaan, mustanpunaisena ja alaleuka jännitettynä
ulospäin. Rinne on ruvennut häntä taas kuulustelemaan. Juha menee
taakkoineen hänen selkänsä taitse ja kuulee kuinka herra sanoo jotain
sähisevällä puhdilla ja ruumistaan itsetietoisesti nytkäyttäen.
Juha vie puut kyökkiin, palaa sitten pirttiin ja sanoo siihen äsken
kuulemaansa:
-- Kyllä kapitaali on köyhälistön vapautta niin paljon sortanut, ettei
se mitään tee, vaikka yks herra hiukan käveleekin.
Juhan lause töksähtää tuohon aitoon jännitykseen niinkuin köyhän
sukulaisen sopimaton esilletulo. Rinne itse on sängyllä lynkäpäisillään
paperossi vasemmassa kädessä ja tekee semmoisen ilmeen kuin sanoisi
herralle, että "te luulette meidän olevan tuommoisten Jussien varassa,
mutta siinä te erehdytte". Ääneen hän sanoo Paitulan herralle, tehden
samalla kärsimättömän liikkeen:
-- No teidän ei tarvitse enää tulla tänne, jos luulette sen olevan
terveellisempää. Saatte mennä.
-- Hyvä, vastasi herra, kääntyi ja lähti. Rinne nousi myös sängyltä ja
lähti ulos. Pirttiin jääneet olivat vaiti kukin asennoissaan. Toivolan
Juha yksin yritti sanoa jotakin, mutta sitä ei kukaan tarkannut.
Puhelin soi, Lähteenmäki nousi.
-- Halloo -- on -- ei ole -- en tiedä, lähti juuri äsken -- no kuinka
niin -- eikö turkulaiset ole -- lähteneet! mihinkä? -- se on helvetin
vale --
Lähteenmäki laski torven pois, mutta ei puhunut mitään.
-- Sitä minä pelkäsin, sanoi Mäkinen.
Toivolan Juha tunsi levottomuutta, vaikkei mitään ymmärtänyt. Rinne
tuli sisälle.
-- Menkää te Toivola pitämään silmällä, ettei se lahtari pääse
pesästänsä, sanoi hän Juhalle.
-- Jaa kuka?
-- Se joka äsken lähti. Onko soitettu? kysyi hän toisilta.
-- Kyllä.
-- Otanko minä kiväärin? kysyi Juha.
-- Tottakai, vastasi Rinne naurahtaen omituisen äänekkäästi.
Toivolan Juha lähtee nyt Rinneltä viimeistä kertaa, vaikkei hän
sitä vielä itse tiedä. On ehtimässä lopulleen kuusikymmenvuotinen
elämä, joka kerran Mikonpäivän aikaisena yönä alkoi niin kaukaisessa
entisyydessä, ettei uskoisi sillä olevan mitään elävää yhteyttä
tämän sotaisen nykyisyyden kanssa. Siellähän silloin loimotti
pärevalkea, siellä Nikkilän vanha Penjami röttimekkoineen vietti
päiviään omakeittoisen viinan juopumuksessa, pieksi kolmatta vaimoaan
ja hallitsi taloaan, ja taivaan ja maan vahvuudesta huokui syvä
talonpoikainen rauha. Siitä pojasta, joka siellä silloin syntyi --
kaikki muut sen talon silloiset ihmiset ovat jo rauhaansa nukkuneet
-- siitä pojasta tuli tuo sosialisti, joka tuossa vaeltaa. Hänen
aivonsa olivat yksinkertaisinta lajia ja hänen tietoisuutensa oli
kovin näivettynyt, mutta hän on kumminkin jaksanut läpäistä tuon
kuusikymmenvuotisen elämänkauden, jonka tiedämme olevan vaihe- ja
kehitysrikkaimpia kansamme historiassa.
Kun hän nyt tuossa menee pimeällä talvitiellä partoineen, silmineen,
kivääreineen, niin näyttää siltä, kuin ihmiskunnan kehityksen
menninkäinen olisi istahtanut hänen laihoille hartioilleen, työntänyt
kielen suustaan ja kovasti tempoen ja riuhtoen olisi ratsastavinaan
Toivolan Jussilla. Ja näin katsoen ei Jussi ole niinkään vastenmielinen
yksilö, vaan herättää pikemminkin leikillistä myötätuntoa. Sillä
kuinka monesti onkaan sama menninkäinen asianomaisen aavistamatta
koomillisesti virnaillut semmoistenkin yksilöitten olkapäillä, jotka
kulkevat tietänsä korkea otsa syvän viisauden kurtuissa.
Jonkinlaista yksinäisen avuttomuuden tuntua on Toivolan Jussin
mielessä, kun hän siinä saapastaa Paitulaa kohden. Tärkeitä asioita
on nyt tulossa tänä Maarianpäivän yönä, vaikkei Jussilla ole selvää
aavistusta, minkä suuntaisia ne ovat. Mutta sen hän aavistaa, että
hänet on ikäänkuin sysätty jonnekin, jonne ei kukaan muu olisi
viitsinyt mennä; että häntä huonosti palkitaan kaikista puitten
kantamisistaan ja muista ahertamisistaan. Sehän on ollut Jussin kohtalo
kautta hänen elämänsä, ettei kukaan ole hänestä huolinut. Kaikki
hänen yrittelynsä ovat aina tulleet ikäänkuin sopimattomaan aikaan,
sille ei ole voinut mitään ei Jussi eivätkä muut ihmiset. Muilta
ihmisiltä sujuu niin luontevasti sekä nouseminen että laskeminen;
niitten onnettomuuksissakin on aina jotain semmoista, joka on
otettava täydestä. Mutta Jussi tuntee, että hänen niin onnessaan
kuin onnettomuudessaan on aina jotakin karsasta, ikäänkuin mautonta.
Niinkuin tämäkin rahantienaus nyt täällä ja tämä muu lupaava nousu:
saadaan nähdä vaan, ettei niistäkään lopuksi mitään koidu... Silloin
kun vaimo kuoli, käväisi Toivolan Jannen olemuksessa jonkinlainen hyvän
sopusoinnun laine. Hän tunsi silloin, kuinka hän oli hyvä lapsille, ja
mielen täytti varmuus, että nyt eläminen rupeaa sujumaan, semmoisen
tapauksen pohjalta. Mielikuvitus suunnitteli, kuinka kaikki käy
helposti niin ja niin, nyt kun äiti on poissa. Niin näyttikin käyvän,
ja erikoisen lupaava enne oli se, kun tyttö pääsi oikeaan täysiveriseen
herrasväkeen. Juha tunsi siihen aikaan itsensä niin voimakkaaksi,
että hän ilman mitään vaivaa saattoi pitää kymmenen markan seteliä
hallussaan viikkokausia, ostamatta sillä mitään. -- Niiltä ajoilta on
Juhan mieleen ihmeellisesti jäänyt, että oli kovasti kirkkaat kuun
paisteet... Se oli Jussin elämänkin kirkkainta aikaa. Mutta kun tyttö
sitten sillä lailla meneytyi, niin kaikki romahti entiselleen ja Jussi
heräsi vanhaan tuttuun oloon, joka aamusta iltaan sisälsi yhtä ja
toista muuta, mutta ei tyydytystä. Siinä olossahan täytyi Juhalla aina
olla jotakin hapuiltavaa, jotakin semmoista täytettä, jossa kyllä oli
tylsä sivutuntu, niinkuin simsettien kaulaan laittelemisessa, mutta
semmoista piti olla, sillä häntä olisi muuten pidetty yksinkertaisena.
Ja sehän Jussin itsetuntoa sentään aina hiveli, ettei hän ollut
yksinkertainen, että hänellä oli juonia enemmän kuin monella muulla...
Täytteeksi tuli "toi sosial-temokraatin aate", jota sitten jauhettiin
monella pirtin penkillä, niinkuin ennen "tota autuuden asiaa".
Jussi oli noussut jäältä ja saapuu Paitulan pihaportille. Talo on
hiljainen ja pimeä. Yli salmen kiiluvat Rinnen esikunnan tulet ja
kaukaa kirkonkylästä loimottaa kaksi suurta ulkolamppua. Niiden takaa
kuuluu Kuuskoskelta tasainen lievä paukutus, ja jäältä nousee yksi
hevonen Paitulaa kohden. Sitä yritetään juoksemaan ylämäessäkin. Se
lähestyy, ja Jussi näkee kiväärinpiiput ja kahdet turkinkaulukset.
-- Keitäs siinä on? kysyy Jussi äreästi.
Kaulusten sisältä ei kuulu mitään ja hevonen lähtee taas juoksemaan.
Sitten kuluu kokonainen tunti, niin ettei näy ketään, tulet vain
tuikkivat salaperäisinä ja laimea paukkina on kuin tämän juhlayön
ankaraa puhelua. Toivolan Juha saa rauhassa tarkastella Paitulan
nurkkia ja kuvailla mielessään sen herran elämää, joka Juhan
mielestä on kauttaaltaan niin kovin käsittämätöntä. Paitulan herran
järki, varallisuus ja yleinen elämäntapa -- Juha on näkevinään ne
seikat edessään, ja häntä melkein ärsyttää se epäsointu, joka hänen
mielestään niissä vallitsee. Hän muistaa monta tapausta, kun hän on
tullut tekemisiin Palmunkreenin kanssa. Sen nimikin on semmoinen --
Palmunkreeni taikka Palmunoksa -- miksikähän sekin muuttamisesta tuli.
Köyhälistö ja Paitulan herra -- kuinka avuton tuommoinen herra onkaan
köyhälistön edessä. Tuon herran järki ja suunnitelmat, kun sekin
koettaa tässä maailmassa menestyä -- ja toisaalta köyhälistön järki.
Herran järki muhii tuolla kamarissa, mutta köyhälistön järki ikäänkuin
lainehtii kautta maailman.
Taas tulee hevosia tännepäin. Niitä onkin nyt rahinasta päättäen pitkä
jono. Mitäs hevosia tuolta päin noin paljon tulee?
Kun etumaiset reet pääsevät Juhan ulottuville, kysytään sieltä
karkeasti:
-- Oleks äijä nähny tästä menevän kahta roikkia?
-- Kyllä tästä kaks meni tunti takaperin.
-- Helvetin kätyrit -- mikses niitä pidättäny?
Kun taas on mennyt kolme-neljä hevosta, kysytään jälleen:
-- Olek-sä äijä nähny kahta pomoo, ku meni täst' ohi?
-- Olen kyllä minä ne nähny.
-- Kuin kauan siit o?
-- Tuntin väärti.
Läähättäviä hevosia menee yhä. Niissä retkottaa viisi ja kuusi, jopa
kahdeksankin miestä. Naisia istuu miesten sylissä. Jostain reestä
sanotaan: "Siivoo nyt äijä ittes, nyt on rintama puhjennu." Mutta se
ei tee Juhaan mitään vaikutusta -- hän on joukkovaikutelman lumoissa.
Samantapaiset lauseet ja kysymykset uudistuvat aina vähän päästä.
-- Onk-sul äijä lahtari kierrokses, vai mitä sä siinä kukkoilet?
Juhan pitäisi käsittää, että nuo hevosjonot ovat pakenijoita; ja
ehkä hän sen jossain alitajunnassaan tietääkin. Mutta pääasiassa on
hänen mielensä vire juhlallinen. Kun hän näkee tuommoiset joukot,
on samantekevää, ovatko ne etenemässä vai pakenemassa. Juhlallinen
nousuntunne valtaa vanhan Jussin, hänen näräinen perusluontonsakin
lientyy, huulet pyrkivät hölpättämään ja aivot tapailevat
vaistomaisesti joitakin sanoja: köyhälistön -- kansanvallan --
armeijasta -- voitto meitin on --
Mutta heti kun viimeiset hevoset ovat painuneet näkymättömiin,
tuntee Juha olonsa epävarmaksi. Ennen pitkää hän selvästi pelkää.
Paitulan pimeät huoneryhmät ja läheinen kankaan laita ovat ikäänkuin
päässeet hänestä voitolle, ne ovat Paitulan herran puolella, Juha on
jäänyt yksinänsä pimeälle raitille. Rinnen tuletkin välkkyvät sillä
lailla kuin eivät tahtoisi tietää Juhasta mitään. Tuossa pimeässä
rakennuksessa se herra jossain on tällä hetkellä. Jos se sieltä nyt
hyökkäisi vaikka paljain käsin, niin ei Juha voisi sitä estää. Juha
on salaa pääsevinänsä näkemään, kuinka herran ajatus toimii tuolla
sisällä, ja hänen tajunnassaan on herra nyt tämän paikkakunnan
keskeisin henkilö -- herra ja hän kahden, vastatusten. Kesken kaiken
värähtää Juhassa kevyt ärtymyskin, kun hän on näkevinään Paitulan
herran salaisen, kiivaan ajatustoiminnan. Sillä on semmoinen herran
pää, jolle ei voi mitään; vaikka sen tappaisikin, niin se pää on vielä
ruumiillakin, ja tappaja tuntisi sittenkin olevansa alakynnessä.
Ne ovat juuri ne herrojen päät -- (Juha on näkevinään niitä suuren
joukon ikäänkuin jollain lavolla) -- ne ne ovat, joiden katsanto aina
köyhälistöä härnää... Tässä yhteydessä Juha yhtäkkiä huomaa, että
Kuuskoskella on aikoja sitten lakannut paukkumasta. Äsken sieltä tuli
pois semmoiset jonot, nyt siellä on ihan tyhjää. Juha ei nyt osaa
ajatella, että siellä olisi lahtareita, siellä on semmoinen hirvittävä
tyhjyys, joka lyö ja syö hänet. Ja tuossa muutaman sylen päässä on
Paitulan herran pää. Nyt on Juha yksin, Paitulan herra ja tuo tyhjyys
ovat liitossa, ne ovat yllättäneet Juhan, ne nauravat. Ja Rinnen tulet
näyttävät kuolleilta.
Juha lähtee kävelemään rantaan päin, vaikka hän hyvin tietää, ettei
hän tästä mihinkään uskalla yksin lähteä. Hän ei uskaltaisi mennä
Rinnellekään, hänen on oltava tässä vaikka aamuun asti. Tässä talon
hengessä on sittenkin turvallisinta, kävi kuinka tahansa.
Taas kuuluu rahinaa rannasta päin. Sieltä nousee taas yksinäinen
hevonen. Äkillinen kauhu valtaa Juhan. Äskeiset elämykset ikäänkuin
huutavat jälkeensä, että se hevonen on hänelle vaarallinen, että siinä
se nyt tulee. Ne edelliset menijät ovat jo kaukana. Juha on nyt näitten
vallassa. Kiväärit näkyy olevan näilläkin.
Ne kääntyvät portille päin. "Siinä se saatana on", supisevat miehet
keskenään ja rupeevat pidättelemään hevostaan. Juhan sydän hakkaa ja
ajatus luo nopeasti vankan vakaumuksen, ettei Juha ole tehnyt kellekään
pahaa, ei kellekään. Miehet pysähtyvät ja toinen sanoo lyhyesti:
"salamurha". Juha kuulee kyllä sanan, mutta ei oivalla siitä mitään,
polvet vain vapisevat. Mies toistaa lujemmin: "salamurha".
-- Jaa -- jaa mikä salamurha? sammaltaa Juha.
-- Mikä helvetin pölvästi sinä olet, kunnes tiedä tunnussanaa? --
Mies on puhunut niin ripeään, ettei Juha ole ymmärtänyt, vaan menee
lähemmäksi ja sanoo niin lämpöisesti kuin osaa: "Häh."
-- Kuka sun tänne on käskenyt? kysyy mies.
-- Rinne mun käski, sanoo Juha niinkuin vastaisi syytökseen.
-- No pysy sitten siinä ja pidä hevosta.
Ne ovat pulskia, hiukan herrahtavia miehiä. Yksi on hyvin sirokasvoinen
ja lakin alta näkyy leikkaamaton hyvin kihara tukka. Se mies ei puhu
mitään, seuraa vain toisia. Yksi kolkuttaa, toiset seisovat ulompana.
Kolkutusta seuraa hiljaisuus. Sitten toinen kolkutus ja heti sen
perästä paiskautuu ovi uhmaavasti selälleen. Kaksi menee sisään ja se
sirokasvoinen pitkätukkainen jää ulkopuolelle. Juhan tekisi kovasti
mieli lähestyä sitä, että saisi sanoa sille jonkin hyvän sanan, oikein
toverillisen sanan, mutta hän ei uskalla. Paras vaan pysyä tässä
portilla -- ei hän ole tehnyt kellekään pahaa. Kyllä hän hevosen pitää
uskollisesti -- pian ne jo vissiin menevätkin -- ja kyllä ne herran
vievät. Juhan tulee huokeampi olla -- hän ei ole tehnyt pahaa kellekään.
Jo pamahtaa ovi auki ja herra tulee ulos etumaisena, perässä tulevat ne
kaksi. Herra astuu epäröimättä, niinkuin tietäisi mihin menee, tulee jo
Juhan kohdalle, mutta ei katso päin. Toinen niistä kahdesta ohjaa sitä
kiväärinpiipulla rekeen kuskipukille. Se sirokasvoinen pysyttelee vähän
sivulla, ja kun herra on ottanut ohjakset ja ne kaksi istuneet reen
perään, hypähtää hän vantiksille. Sitten lasketaan alas jäälle, samaa
tietä, jota tultiinkin.
Juhan täyttää niin valtava hyväntunne, että tekee mieli vaipua
istualleen. Hänen ei ole käynyt kuinkaan eikä hänen käykään. Paitulan
herra vietiin ja Juha jäi kaikkeen rauhaan. Siitä haukkuivat, kun ei
tiennyt tunnussanaa, mutta se oli hyvä vaan, ettei tiennyt, pysyy niin
ulkonaisena kaikesta. On niinkuin hän saisi koko talon haltuunsa nyt
kun herra vietiin, on niin turvallista ja mukavaa. Tässä hän oleileekin
niin kauan kun näkee mitä tapahtuu -- Kuuskoskelta vaan ei kuulu mitään.
-- Mutta mitäs ne nyt siellä rannassa tepperehtävät? Hevonen on
pysähtynyt, puhutaan, tiuskataan ja samaan menoon pamahtaa laukaus.
Pamahtaa vielä toinenkin ja sitten kuuluu muminaa. Hevosta hillitään.
Juhan polvet loksahtavat, hän ei ajattele mitään, mutta hän tuntee,
että Paitulan päärakennuksessa ihan hänen selkänsä takana vallitsee
outo ankara herran-pää ja uhoo henkeänsä juuri päin Juhaa. Ja sen pään
rinnalla hyörii Paitulan rouvan pää. Ja Juhan sisältä on äkkiä sammunut
koko se puoli, josta taanoin kuului, että "minä en ole tehnyt pahaa
kellekään".
Hevonen nousee takaisin täyttä laukkaa, reessä istuvat ne kolme
äskeistä. Ne painaltavat ohi talon mitään puhumatta. Ja kun Juha kauhun
ja avuttomuuden tyrmistämänä yrittää juoksahtaa niiden jälkeen, kuulee
hän jo takanansa toisen hevosen askeleet, huudetaan: seis! Reestä
nousee mies ja nainen, mies juoksahtaa Juhan luo.
-- Kuka sinä olet?
-- Minä olen Johan Toivola -- Rinne mun tänne käski. En minä ole
kellekään pahaa tehny.
-- Älä rähjää -- seiso tässä ja pidä hevosta -- ammu jos joku tulee.
He menevät kiireesti sisälle samasta ovesta, josta herra äsken tuotiin.
Juha tahtoisi mennä perässä, kauhistaa jäädä tähän, vaikka saakin pitää
kiinni hevosen suitsipielestä. Vaistomaisesti hän hyväilee hevosen
otsatukkaa ja kohentaa ränkiä, mutta kaikki aistit ovat jännittyneinä
hämärän yön kylläisyyteen. Tietoisuudesta on pudonnut pois kaikki
viimeaikainen; esillä on sama olemus joka on läsnä silloin kun salama
räjähtää hyvin lähellä.
* * * * *
Tämä oli se yö, jolloin rintama murtui Kuuskoskella ja voittajien
joukot alkoivat vyöryä tähän pitäjään. Kello yhden aikaan alkoi taas
kuulua paukahduksia, kun voittajat ammuskelivat Kuuskosken kujille
jättäytyneitä kapinoitsijoita. Nämä jättäytyneet olivat muuten
herttaista väkeä: he eivät olleet tietävinään mistään vihollisuuksista,
heidän mielensä oli kummallisesti heittäytynyt siihen tilaan, ettei
heidän käy kuinkaan, ettei heihin kukaan edes huomiotansa kiinnitä
tämmöisessä menossa. Mutta heidän kävi ikävästi, sillä Kuuskoskella ei
juuri otettu vankeja. Kun ei tunnussanaa tiennyt, niin ammuttiin, ja
siinä kiireessä taisi saada loppunsa moni syytönkin. Mutta Toivolan
Juha vaelsi silloin jo kapeata aidanvierutietä syvällä metsässä. Kahden
puolen seisovat puut ja näreet vaimentelivat niitä jännittäviä kauhuja,
joita Juha kylän aukeilla oli kokenut. Tämä kuusinen taival oli aina
pysynyt vanhoillaan, ja jos olisi päässyt täällä salaa näkemään
vaeltavan Juhan silmiä, olisi vuosien kuluessa monesti saanut hymyillä
niiden ilmettä.
Nyt on vanha Jussi lopullisesti vapautunut kapinallisesta mielialasta.
Himmeinä kuuluvat laukaukset eivät enää vähääkään kiinnitä hänen
mieltään, hän on metsän turvissa, tuolla syvemmällä on hänen
viheliäinen tuttu kotonsa. Ja hän tuntee vahvasti, ettei hänellä
loppuiällään enää tule olemaan muita pyyteitä kuin saada elää ihan
itsekseen. Ja kun hän kerran pääsi tänne asti niin pahoista paikoista
kuin äskeiset olivat, niin kuluu hänen elämänsä nyt varmaan rauhassa.
On sentään hyvä, ettei hän ole tehnyt kellekään pahaa.
* * * * *
Kun ryöstäjät vielä viipyivät Paitulan päärakennuksessa, lähestyi
jäältä päin jo pakenevien moninainen jono, josta yön hämärässäkin
karkeasti henkäili sekä hätä että alakuloisuus. Siitä Juha vasta oikein
tuli ajatelleeksi, mitä oli tapahtumassa, ja hän alkoi hullunkurisesti
pöykähdellä, niinkuin lammas, joka on hairaantunut laumasta. Sillä tämä
lauma ei enää ollut Juhan, ei hän tämmöisessä osannut olla; puuttui
Juhalle välttämätön turvallisuuden tunne. Kiväärin perä alkoi polttaa
kämmentä: tuolta lähestyivät nyt nuo ja tuolta sisältä voivat tulla
nuo, tuolta näkyy Rinnen tuli, mutta en minä sinne pääse enkä uskalla
mennä. Hätä, hätä! Juha hiipii vaunuvajaan, laskee kiväärin pimeään
nurkkaan ja kuuntelee lähestyvää rahinaa. Jo kuuluu ihmisääntäkin,