Hurskas kurjuus: Päättynyt suomalainen elämäkerta - 10

Total number of words is 3690
Total number of unique words is 1953
22.5 of words are in the 2000 most common words
30.5 of words are in the 5000 most common words
35.0 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
hämminki, joka sielläpäin vallitsi. -- Taitaa olla niitten virat
jollakin lailla vaarassa. Pantiin toimeen kotikouluja ja ne olivat
kyllä hauskoja. Siellä istui ikämiehiä, jotka osoittivat huomattavaa
lahjakkuutta Europan kartan oppimisessa, mutta oli semmoisia
poikasiakin, jotka tirskuivat tyttöjen kanssa, kun nuori vaalea
maisteri poru silmässä esitteli "isänmaan" historiaa. Pian kotikoulut
sitten kuivivatkin kokoon, mutta monet aivot olivat siellä saaneet
kelpo sysäyksen ja alkoivat sen jälkeen aprikoida yhtä ja toista.
Juha ei kuulunut edes niihin, joihin kotikoulut vaikuttivat. Kyllä
hänkin niistä juuri jotakin vihiä sai -- omassa kylässäkin oli yksi
koulu -- mutta hänen tajunnassaan ne saivat saman värin kuin monet
muutkin tämänaikaiset ilmiöt ja esitelmät, joitten kaikkien pohjalla,
olkoot vaikka kuinka ovelasti järjestetyt, kumminkin aina piili se
yksi ja ainoa: rahan kieruaminen. Juha oli vakuutettu siitä, että
kotikouluissakin lopulta jonkinlaiset "piljetit" oli lunastettava --
milläs semmoiset maisterit simsettiänsä tärkkäyttäisivät. Ja hän tunsi
hiljaista itsekylläisyyttä todetessaan, ettei hän milloinkaan ollut
semmoisiin mielitellyt, itseään nenästä vedättänyt. Eihän hän kylläkään
ollut osannut varoihinsa päästä, mutta niin lapsellinen hän ei sentään
koskaan ollut, että olisi mennyt piljettejä ostelemaan.
Tämä oli Toivolan Juhan suhde sortovuosien isänmaallisuuteen; tuntuu
todellakin keinotekoiselta siitä ollenkaan puhua. Se oli jotain
semmoista kuin kirkonkylän nuorison-"yhtiöt", joka kanssa omalla
tavallaan kierusi rahaa hervottomilta renkipojilta ja piikatytöiltä.
Näin ollen jäi myös ensimmäinen iso-lakko häneltä vallan elämättä ja
koko sen sisällys täysin käsittämättä. Kuulihan hän sen tapauksista
puhuttavan -- mihin siitä olisi korvansa pannut? -- mutta niissä
puheissa oli Juhalle jotakin ärsyttävää. Että semmoisen homman
perustana oli jotain kierää, siitä oli Juha vakuutettu, ja ne sanat,
jotka Rinne sanoi suurlakon jälkeen, jäivät pysyvästi hänen mieleensä.
Rinne sanoi: "työväki kuurasi herrojen napit".
Saavuttamalleen äänioikeudelle ei Juha antanut sen suurempaa arvoa
eikä ensimmäisissä vaaleissa äänestänytkään. Niihin aikoihin oli
hänen yksityinen elämänsä juuri vaikeimmillaan, vuotta ennen
kuolemantapauksia. -- Harrastakoot ne, joitten asiat ovat paremmalla
kannalla. Ei niistä kumminkaan leipä lisäänny.
Suurlakon jälkeenhän työväenliike pääsi Suomessa suureen vauhtiin;
innokkaat agitaattorit lähtivät liikkeelle, yhdistyksiä perustettiin
ja sanomalehdet liehtoivat. Kolme vuotta suurlakon jälkeen tiedettiin
Toivolan Juhakin jo selväksi "temokraatiksi" ja niin kai hän olikin,
mutta -- niin uskomattomalta kuin se kuuluukin -- ei suurlakko, eivät
agitaattorit eivätkä sanomalehdet olleet siihen asiaan hiventäkään
vaikuttaneet; ne eivät pystyneet tasatukkaiseen, kaljupäiseen Juhaan.
Hän ei viitsinyt etäisestä asumuksestaan lähteä tallustelemaan
agitaattorien kokouksiin. Sanomalehti hänelle tuli ja ensimmältä hän
sitä lueskelikin, umpimähkään nylkemisjuttuja ja naimailmoituksia,
mutta Hiltun kuoleman jälkeen hän ei enää niitä viitsinyt tavailla;
eikä hän koskaan ollut semmoisille taruille pannut täyttä arvoa.
Sinä päivänä jona Hiltun kuoleman sanoma oli saapunut, ei Juha ehtoolla
sänkyyn mentyänsä heti saanut unta. Ensin hän muisteli Hiltun lähtöä ja
omaa osuuttaan siihen -- itse kuolemantapaus ei juuri hänen ajatustaan
askaroittanut. Himmeä kuuvalo täytti pirtin, Lempin ja Martin hento
hengitys kuului. Tämmöisenä hetkenä, kun ajan ja paikallisuuden
vaikutus heikkenee, tekevät laihemmatkin aivot hyvin kevyesti laajoja
katselmuksia. Kuudennellakymmenellä oleva töllin äijä, jolta vaimo ja
lapsia on kuollut, tulee pakosta ajatelleeksi myös omaa kuolemaansa
ja ennen kaikkea jäljelläolevaa elämäänsä. Tunti kuluu tunnin
jälkeen, mies laskee mällin pois ja ottaa sen taas takaisin, nousee
juomaan ja oikaisee taas sänkyynsä. On niinkuin makaisi tuulisessa
autiossa huoneessa; uni ei tule. Nuo kaksi lasta noin nukkuvina tässä
hiljaisuudessa ovat hänelle hirvittävän vieraat; ne ovat semmoisia
lapsia, jotka ovat tulleet maailmaan sattumalta, joiden syntymisestä ei
ole iloittu; jotka äiti pois mennessään on tänne jättänyt.
Kun töllin äijällä on vaimo, vaikka huonokin, ja kasvavia lapsia,
toisin sanoen perhe ja "huusholli", niin saa hänen taakkansa olla
kuinka raskas tahansa, hänen elämänsä on kumminkin täyttä sitkeätä
elämistä, tasaista, köyhää ja ajatuksetonta. Hän ikäänkuin laskee
taakkansa maahan eikä yritäkään sitä sen kauemmaksi. Ja niin kuluu
vuosia. Mutta sitten se tulee se uneton yö, jona hän huomaa ettei
hänellä enää ole edes taakkaa. Kuolema on viime aikoina runsaalla
kädellä jakanut huojennusta. Mutta nyt tuleekin huojennus taakaksi. On
tyhjyys, kolea vapautumisen tuoma tyhjyys, johon _pakkoajatukset_ omin
valloin virtailevat; ja sellainen on tottumattomalle tukala vaiva. Kun
huushollin suuri tunne on poissa, tulee lukemattomien sivuasioitten
huono tila alastomammin näkyviin. Tulivathan ne huonot asiat kyllä
ennenkin mieleen etäämmällä yksin kulkiessa, mutta kaikkien niitten
yläpuolella oli se mitä siellä kotona oli: vaimo, lapset, lehmä,
sanalla sanoen huusholli. Se oli semmoinen olemisen ja elämisen keskus,
jota eivät mitkään huonot asiat voineet olemattomaksi tehdä. Siihen
kurjaan seikkaan kaikki perheen jäsenet tiedottomasti turvautuivat;
siihen kuului silloin Jumalakin. Nyt ei ole sitä elämän keskusta,
laakea muu-maailma on noussut minän tasalle; nuo kaksi nukkuvaa lasta
ovat niinkuin tiellä, sivuasioista on tullut pääasioita.
Juhan yöllisen mielialan pohjalla liikkuu jo tiedoton kaipaus muitten
pariin. Tämä autio pirtti ei enää tunnu kodolta, tänne ei enää koskaan
palaa Hiltukaan...
Niin aletaan Toivolan Juhassa näihin aikoihin huomata semmoinen uusi
piirre, että hän viivyttelee kylässä, poikkee tuttuihin asumuksiin,
istuu ja puhua paasaa tuntikausia. Hän arvostelee tämän maailman
olikkeita, ääni tulee kimeäksi, melkein vihaiseksi. Esityksellä on
kauttaaltaan semmoinen sävy, että hän on sen itse niin tutkinut
ja harkinnut, ei hän ole mikään semmoinen tavallinen temokraatti,
jommoisia muut miehet ovat. Puheesta kuuluu vielä joskus semmoisetkin
sanat, että "niinkuin Vapahtaja sanoo" --
-- Vanha Toivola taas profeteerasi puolen päivää, sanovat akat hänen
lähdettyään.
Semmoisen pitkän paasauksen jälkeen on Juhalle kotiinpaluu entistä
kolkompaa. Metsäteitä mennessään hänestä tuntuu, niinkuin hänellä
olisi noitten vieraitten ihmisten asioita ajettavanaan, niinkuin olisi
antautunut johonkin pitkälliseen toimeen niitten hyväksi. Se tunne
tympäisee, sillä hänen perusluontonsahan ei ole milloinkaan rakastanut
ihmisiä. Hän on niitä sietänyt, sillä hänen on ollut niitä siedettävä
hamasta lapsuudesta. Mutta milloinkaan eivät ihmiset -- semmoisena
kokonaisuutena kuin ne tätä maailmaa asuvat -- ole hänelle ehjästi
mitään hyvää suoneet, eivät köyhät eivätkä rikkaat.
Oikeastaan on siis minkäänlaisen aatteen (Juha sanoo: aarteen)
harrastaminen Juhalle luonnon vastaista. Mutta luonnossa on
ristiriitaisia voimia ja jokin semmoinen peruuttamaton, sattuneisiin
tapahtumiin nojautuva voima ajaa hänet nyt tätä "temokraatin aarretta"
asumuksissa paasaamaan. Se voima ikäänkuin seisoo jossain rinnatusten
sen tosiasian kanssa, että kotona on koleata eikä enää voi lämmetä.
Hänen täytyy jankuttaa ihmisille jotakin. Ei hän näissä aatteellisissa
keskusteluissaan milloinkaan ole täysin yksimielinen kenenkään kanssa.
Vaikka hänelle sanoisi kuinka selvän temokraattisen tosiasian, niin
ei hän siihen nyökkää, vaan on hänen siihen keksittävä jotakin, usein
sangen hämäriä perusteluja, joita toinen ei ole käsittänyt, vaikka
onkin löyhästi lausunut tosiasian. Vanhan Toivolan täytyy saada
"profeteerata".
Ja hän "profeteeraa", ikäänkuin polkee yksillä jalan sijoilla, monina
vuosina, joina suomalainen työväenliike nuorien tärkkikauluksisten
etumiestensä ajamana edistyy ja kehittyy. Nuo tärkkikaulaiset ovat
hänelle vieraita, melkein vastenmielisiä, sillä hän ei pääse siitä
vanhasta epäluulosta, että ne ainakin jonkun verran kieruavat rahaa
myös omaan pussiinsa. Joku tärkkikaulainen taas, jos sattuu Juhan
paasausta kuulemaan, katselee häntä tylsin, vaivautunein ilmein. Niin
kuluvat vuodet.
Kunnes tuli maailmaan se suuri sota, jonka kärsimysten kautta
ihmiskunnan oli käytävä kahdennenkymmenennen vuosisadan tehtäviä
toteuttamaan. Ihmiset, jotka olivat perineet yhdeksännentoista
vuosisadan sielun, istuivat loppukesän iltoina sanomalehtiensä ääressä
koettaen arvella, mikä puoli tässä nyt voittaa ja eläen siinä uskossa,
että sitten sitä taas jatketaan niinkuin ennenkin; on hauska elää
tämmöinen maailmansensatsioni. He uskoivat sodan loppuvan ensimmäiseksi
jouluksi, mutta kun se ei loppunut vielä toiseksikaan, niin he alkoivat
tuntea ahdistusta, sillä he tiedottomasti aavistivat, että tästä
ei ollenkaan päästäkään aseellisella voitolla, vaan on sen jälkeen
edessä jokin pitkällisempi piina. Jatkuva aseitten kalske muodostui
tällöin niinkuin armon ajaksi ja tuli ilmi sellainen uskomaton seikka,
että ihmiset hirvittävän teurastuksen aikana olivat vähemmän vakavia
kuin rauhan oloissa, he elivät vedenpaisumuksen aikana niinkuin
heidän ennen sanottiin eläneen sen edellä. Ne aatteet ja ihanteet,
joita viime vuosisadan jälkipuolisko oli afääriensä lomassa kokoon
näperrellyt, osoittautuivat olevan paperia ja mustetta. Sääli oli
nähdä ikämiehiä istumassa romahtaneiden ihanteittensa ääressä, sääli
sen vuoksi, että he todellakin näyttivät niihin uskoneen. Nuoriso oli
onnellisempaa, sillä se ei ollut aikaakaan niihin enää uskonut. Se
kuljeskeli maanteillä ja tanssi yhdistyksissään ja muutamat hävisivät
salaperäisellä tavalla. Yleensä elettiin päivästä toiseen.
Kunnes idässä romahti. Siinä romahduksessa oli monelle suomalaiselle,
kaikessa hiljaisuudessa, pettymyksen ilkeä sivumaku. Mitäs nyt
tehdään, kun tähän asti oli tehty afäärejä ja vallitöitä? Hiukan
toivuttuaan riensi kansa osoittamaan, että se oli erinomaisen
uskollinen valtakunnan kokonaisuudelle. Uskollisuuden merkiksi
saatiin ja annettiin erinäisiä suuteloita ja allekirjoituksia,
joita vastaan ei muistutuksia tehty, vaikka sananvapaus vallitsi.
Valitettiin salaperäisesti kadonneita nuorukaisia, joiden teko
Suomenkin perustuslakien mukaan oli maanpetos. Tätä uskollisuutta kesti
bolshevikkien esiintymiseen asti, joka ensin oli valtiorikos, mutta
muuttui sitten tunnustetuksi valtioteoksi. Siihen aikaan alettiin
Suomessa yleisemmin puhua itsenäisyysmiehistä...
Siellä syvyydessään eräässä Suomenmaan kohdassa elää vielä Toivolan
Juhakin; onpa hän tällä hetkellä varsin kiinteästi tekemässä
kansallensa historiaa.
On ihana aamu toukokuun lopussa, maa ja maan kasvut tuoksuvat, siellä
täällä ojanteissa näkyy keltaista väriä. Toivolan Juhan karvaisista
kasvoista kiiluvat pienet silmät virkeinä ja touhukkaina, kun hän
lämmenneestä korvestansa lähestyy kylän maita. Hän on nuorekkaamman
näköinen kuin kymmenen vuotta takaperin, elämä tuntuu turvalliselta
näin kesää vastaan -- ja muutenkin. On hauska taas mennä aukeille
maille koko päiväksi. Hän ei mene nyt päivätöihin, vaan Rinnelle.
Kävi niin tässä aikaisemmin keväällä, että Juha sattui olemaan kirkolla
juuri sinä päivänä, jona vallankumoussankarien hautajaisia vietettiin.
Kansaa tuli kaikilta suunnilta pitkissä jonoissa ja punaisia lippuja
oli aina siellä täällä jonon keskelläkin. Juha osui Kuuskosken
tienhaaraan juuri samaan aikaan kuin tehtaalaisten jono saapui. Jonosta
käskettiin tiukanpuoleisella äänellä Juhaakin yhtymään riviin. Juha
sanoi: "kyllä minä paikkani tie'n", ja yhtyi riviin. Hän katseli
sitten sitä punaniskaista nuorta miestä, joka häntä oli komentanut,
ja ajatteli, että mikä sinä luulet olevasi. Mentiin nuorisoseuran
talolle ja ruvettiin siellä pitämään kokousta. Muutamat kirkonkylän
herrat olivat nostaneet sinivalkoisen lipun; nyt keskusteltiin mitä
niille olisi tehtävä. Vieläkin ärtyneenä siitä, että häntä oli niin
tylysti riviin komennettu, käytti Juha puheenvuoron, ensimmäisen
eläissään. Häntä katseltiin ja outoiltiin ja siitä Juha nautti. Hänen
puheensa oli lyhyt eikä ollenkaan koskenut koko lippuasiaa, mutta
siitä oli kumminkin se seuraus, että hänet valittiin siihen komiteaan,
joka lähti vaatimaan lippuja poistettaviksi. Komitean johtavana
miehenä oli se sama kuuskoskelainen punaniskainen, mutta Juha katsoi
asiakseen vanhimpana miehenä kanssa sanoa sanansa. Ja Juhan puheet
eivät olleetkaan mitään lipsutuksia. Kun herrat myöhemmin keskenään
juttelivat päivän tapauksista, sanoivat he:
-- Kuka se takkunaamainen äijä oli? Se nyt vasta aika risa oli.
Niin Toivolan Juha varsinaisesti joutui ajan paisuvaan huminaan ja
pysyi siinä uskollisena lähes loppuun asti. Kun hän sinä päivänä palasi
kirkolta, täytti hänen mielensä vielä korpitielläkin ankara uho. Hän
oli vieläkin näkevinään kaikki ne vieraat kasvot, jotka päivän kuluessa
olivat häneen tuijottaneet ensin kokoushuoneessa ja sitten herrojen
tykönä. Hänellä oli sama, hiukan näräinen tunne kaikkia noita kasvoja
kohtaan. Ei hän tarvinnut kenenkään ohjausta, kyllä hän tiesi mitä
tekee.
-- Ei semmoset miehet tie' temokraatista mitään -- en minä tarvitte
neuvoja.
Pirtti tuli taas näkyviin, niinkuin tuhannesti ennen. -- Ajakaas vielä
minä pois tästä asumuksesta, ajatteli Juha, ja pitkästä aikaa vierähti
mieleen taas tulevaisuuden suunnitelmia. -- Onpa talvi ohitse...
Kun Juha sitten seuraavan kerran oli talossa, paasasi hän työmaalla
niin pitkälle, että isännän täytyi kiroten tiuskata: "Suu kiinni! se
olen minä, joka täällä mökötän." -- "Kyllähän vielä nähdään", sanoi
Juha hiljempää.
Ja pian se sitten nähtiinkin, sillä tänä alkusuven aamuna ei Toivolan
Juha olekaan menossa päivätöihin vaan Rinnelle. Nyt on suuret lakot
tässä pitäjässä. Meijeri on saanut käydä näihin asti, mutta nyt
pannaan sekin toppiin. Saa nähdä tuleeko sinne talollisia vastarintaa
yrittämään. Juha menee kuin kirkkoon, hän on paraassa kunnossaan niin
sisältä kuin ulkoa. Miehevä turvallisuuden tunne täyttää mielen.
Kun hän kylän aukealla katselee vainioita ja muistaa niitten kunkin
omistajaa, niin häntä pyrkii hymyilyttämään. Eilen hän oli joukon
mukana silmäilemässä rikkureita ja tänään on vainioilla jokin uusi
sävy. Ennen toi varttuva laiho mieleen isännän ja hänen lukitut
aittansa; nyt se tuo vain tämän käynnissä olevan työväen homman tänä
keväisenä päivänä. Koko lakeuden rikkaus on niinkuin yhtä rikkautta.
Oman talon isäntä on järvellä rysiänsä kokemassa ja näkee Juhan tulevan
pitkin korpeen vievää karjakujaa. Välimatka on siksi pitkä, että isäntä
voi avoimesti katsoa tuota vanhaa äijää, jonka hän tuntee paremmin kuin
soisi tuntevansa. Se on niin vanha, niin köyhä ja niin vakiintuneesti
tiedoton ja älytön, että isännästä hänen vihansa sitä kohtaan tuntuu
vastenmieliseltä. Hän ei voi sitä muuta kuin vihata, mutta samalla
on tuossa sen hartaassa menossa jotakin vääntävän epätoivoista. Se
asia, jonka humina nyt täyttää nämä päivät, on jotakin toista; se on
kyllä ahdistavaa, mutta se on semmoista, jonka edessä ihmisen syvin,
yksinäinen tunto seisoo avuttomana ja myöntyväisenä. Jonakin totisena
hetkenä tuntee halua antautua sen valtavaan huminaan, mutta kun
sitten näkee tuommoisen vanhan vastenmielisen Jussin takkuparran ja
hölmömäisen pisteliäät killisilmät, niin sävähtää ilkeästi ja tuntee
vihaa; se viha on oikeastaan omakohtaisen ristiriidan synnyttämä.
Tämmöiset pienet sisäiset tapaukset ikäänkuin kumpuilevat ihmisistä
kaikkialla ja yhtyvät siksi jännittyneeksi paineeksi, joka täyttää
ilman tänä vallankumoussuven päivänä. Se paine muovautuu ja purkautuu
niissä joukkonäytelmissä, joita esitetään meijerin pihalla. Sieltä
kuuluu huutoja ja pitempi puhe, isomman joukon puolelta näkyy
jännittyneitä alaleukoja ja katseita, pienemmän joukon puolelta
kiukustuneita. Siellä ollaan puoleen päivään asti ja sitten
hajaannutaan; tämän päivän näytelmä on tällä paikalla ohi. Illan
tullessa keskustellaan siitä monessa ihmisasumuksessa. Ei enää puhuta
siitä, kenellä on oikeus tai onko kenelläkään, vaan selostellaan
omituisen eloisasti vastapuolen liikkeitä ja menettelyjä. Ja kun päivä
laskee, sulkevat talolliset visusti ovensa ja asettuvat nukkumaan
vuoratuissa ja maalatuissa päärakennuksissaan. Noissa suurissa
huoneriveissä ja ruohoisilla pihamailla on vielä jäljellä vanhan
kotirauhan varmuutta.
Mutta maantiellä kylän raittilla liikuskelee hämäriä olentoja.
Paperossit kiiluvat ja joskus rämähtää nauru. Yhtäältä lähestyy kolme
piikatyttöä kaikilla samanlaiset hohtavan valkoiset pumpuliliinat
päässä. Heihin yhtyvät nuo miehiset olennot ja he menevät kaikin
pieneen tönöön, jossa joskus on myyty vehnästä ja limonaatia. Heitä
on siellä pihamaalla toistakymmentä eikä yksikään isänmaanystävä voi
milloinkaan saada selville, mitä heidän keskensä siellä tapahtuu.
Se on _sitä_ joukkoa. Toivolan Juha ei siitä tiedä mitään. Hän
puolestaan on koko päivän rehjunnut mukana ja ehtoolla väsyneenä
laahustanut korpeensa. Hänen mielessään ei tällä kertaa ole sijaa
epäluuloille eikä saivarteluille, ei hän näinä päivinä enää ole
profeteerannut. Hän näkee nyt vain talolliset ja niiden vastarinnan.
Semmoinen tila on selvempi ja samalla ehjempi; se on sopusoinnussa ajan
aaltoilun kanssa. Vanha Jussi elää täydesti vallankumoussuven hengessä.
Ja vallankumous jatkuu ja paisuttelee omaa varmuuttaan. Joka aamu
tuo posti sanomia, jotka kertovat kuinka liike yhä on kasvamassa
kautta maan, aina Helsingistä ruveten. On Suomen köyhälistön
ihanin kesä. On viikkokausia, joina ei tarvitse nähdä kulmaakaan
porvarillisista herraslehdistä, jotka aina vetelevät ja venyttelevät
koettaessaan ponnistella työväen totuutta vastaan. Ei merkitse
mitään leikkuupellolla, vaikka isäntä on mukana ja vihapäissään
yksin pystyttelee kolmen saran elon. On melkein nautinto nähdä hänen
voimatonta kiukkuaan, kun miehet istuvat toista tuntia sirppejään
hiomassa. Entisaikain kilpaleikkuusta ei näy jälkeäkään. Köyhälistön
kesä 1917. Vapaana ja pystypäin kulki sorea sälli kesäisiä teitä,
torpparille kävivät torpan maat rakkaammiksi, niistä henki iloista
lupausta...
Mutta Suomen kansan kaikkienkin kerrosten vaiheissa on tähän asti
tuskin muuta ollut kuin tragiikkaa, omituisen hentoa tragiikkaa.
Kohtalo ei ole meitä tappanut, vaan on hiljakseen kidutellut. Se antaa
päivän pilkahtaa, ja kun me oikein olemme tulleet uhoomme, niin ettemme
tiedä ketä syleilisimme, niin se näyttää, ettei se sentään olekaan
totta tarkoittanut.
On talvi, on tammikuu. On pyryä ja pakkasta, on kirkkaita tähti-iltoja,
joina pysähtynyt aika hiljaisissa metsissä näyttää kuuntelevan
vuosikymmenien takaisia asioita ja lumen tupsahdus oksalta alas on
kuin syvä häiritsemätön henkäys hartauden keskellä. Semmoisina ovat
vuosikymmenien talvet uudistuneet ja kapeilla talviteillä lumisten
puitten varjossa on liikkunut ihmisiä, joita perinnäinen luonto on
vetänyt tuon hartauden osallisuuteen.
Niin on ollut; ei nyt.
Tuskin nyt kukaan huomaa, että talvi on tullutkaan; äskenhän juuri oli
marraskuu, kun lahtarikaarti masennettiin. Vasta on kolme viikkoa oltu
verolakossa. On myös päätetty olla maksamatta kirkollisia maksuja.
Töllinäijien aika ei kulu kotona. Kotona yksinäisessä pirtissä vaanii
hämyisinä päivinä entisaikainen unelias hiljaisuus, ja se ei sovi nyt.
Tiedottomasti sitä kartetaan. Kuinkahan eduskunnassa käy? Aikovatko
porvarit laillistuttaa lahtarikaartin? Silloin on meidän poikien
kanssa aika nousta. Mitä se on se eduskunta? Me hävisimme vaaleissa --
no hävittiin sitten, jumalauta, se on pieni asia. Koko eduskunta on
akkamainen asia; porvarit siellä kumminkin aina mukana kieruavat, jos
hävittiin tai voitettiin. Vaikka työväellä olisi mimmoinen enemmistö
eduskunnassa, niin on se samantekevä niin kauan kun porvareita kerran
on ja aittojen avaimet riippuvat heidän kamariensa seinissä. Me emme
perusta semmoisista eduskunnista emmekä enemmistöistä. Kyllä me
näytämme kellä enemmistö on. Meitä on vissiin enemmän, sitten kun tosi
tulee.
Aivan niin kuin reimaa sälliä jossain nimipäivätanssissa alkavat
ällöttää kahvipöydät ja muut sievät laitokset. Hän hihkaisee ja lyö.
Toivolan Juhalla ei enää ole sanottavia kotihuolia, sillä Lempi on
jo neljäntoistavuotias ja hoitaa kyllä lehmän, vallankin nyt, kun se
ei lypsä. On siis jo kulunut kymmenen vuotta siitä suuresta kuoleman
suvesta, jolloin tuo sama Juha kävi Tuorilassa sukulaisissaan. Se
oli niitä vanhanaikaisia suvia, kun sihisevillä poudilla ei tahtonut
olla loppua ollenkaan... Ei Toivolan Juha enää muistele niitä
vainaita, enempää kuin suuria sukujaankaan, ne eivät kuulu tähän
tämänaikaiseen. Nyt on torppari-asia kysymyksessä, siitä nyt puhutaan,
ja lahtarikaarteista. Juha istuu tutussa asumuksessa ja paasaa kimeällä
äänellä. Ehtoolla hän menee kotiin, haukottelee ja ajattelee tuskin
mitään. Pirtti sänkyineen ja ryysyineen on vuosien kuluessa saanut
toisen ilmeen. Ennen siellä asui puute, nyt siellä asuu lievä, mutta
oikea kurjuus; pirtin monista pienoiskohdista on kadonnut entinen
asumuksen henki, ne muistuttavat suuren talon renkipirttiä, jonka
ilmaan on jäänyt lemuamaan maantieltä työhön otettujen tilapäisten
sällien kalsea rivous. Sitä voisi pitää kuvitteluna, jollei sitä
vahvistaisi silminnäkyvä tosiseikka: täi. Se on jo Toivolassakin.
Ja siinä sängyssä, missä täi on, siinä eivät viihdy haaveelliset
ilta-ajatukset. Täi ei ole tolkuton eikä satunnainen eläin, ei sen
viihtyminen riipu likaisuudesta, vaikka niin uskotellaan. Se voi pysyä
poissa ränstyneimmästä tönöstä, mutta se ilmestyy aina hitaana ja
varmana sinne, missä niinsanottu ihmisyys värjöttelee viimeisillään,
kuten sotarintamien juoksuhautoihin, renkipirtteihin ja muihin suojiin,
joissa työväkeä säilytetään.
Toivolassa on nyt sekä puute että kurjuus. Juha ei päässyt syksyllä
kenenkään ruokakuntaan, korttileipä on haettava kirkolta, jonne on
toista penikulmaa. Toivolassa nähdään usein päiväkausia selvää nälkää,
ei ole muuta kuin perunoita ja silakan suolavettä. Lempi ja Martti
sitä useimmiten syövät kahdestaan, sillä Juha on melkein aina poissa;
onpa joskus poissa öitäkin. Nuo kaksi hoikkakaulaista, kuoppasilmäistä
olentoa ovat säilyttäneet henkensä. Siellä ne lämmöttömien
ryysyjen seassa ovat harmaina ja laimealiikkeisinä, niinkuin kaksi
aineellistunutta puutteenkäsitettä. Eivät ne käy kansakoulua, eivät
edes elämän koulua.
Juha viihtyy kylän mailla poissa kotoa. Hänen on kuiskaillen
puhuteltava yhtä ja toista "toveriaan" -- hänen täytyy pyytää rahaa
lainaksi. Rinne -- kuka sen miehen oikein tuntee? Hän on viekas ja
kavala villitsijä, mutta -- kaikessa hiljaisuudessa hän holhoo vanhaa
Toivolaa. Hän teettää Juhalla pieniä yhdistyksen toimia, mihin tämä
suinkin pystyy, ja pistää niistä aina kouraan jonkin markan. Rinnellä
on suuret asiat, hän liikkuu vielä porvarienkin meiningeissä, kaiken
maailman lautakunnissa. Silmäkulmat ovat aina kurtussa ja puhe on
terävää ja lyhyttä selittelyä. Hän vain hymähtää Juhankin puheisiin,
kun Juha uhossaan jotakin hölpättää. Rinne on sentään parempi kuin
yksikään isäntä.
Mutta kun ihmisen asiat ovat ahtaalla, tulevat ne usein vielä
ahtaammalle ja ovat lopulta ahtaimmillaan. Sinä keskiviikkona oli
Toivolassa asiat niin, että päivä oli oltu leivättä, lehmältä olivat
viimeiset heinänrippeet loppuneet, eikä Juha enää nähnyt mitään
pelastuksen mahdollisuutta. Lehmä poiki viiden viikon päästä; sitä
oli surkea pitää pelkillä lepänkerpuilla. Mutta Rinnellekin tuntui
vaikealta taas näin pian mennä. Ja mistä se heiniä antaisi? Lapset
kastavat perunaansa suolaveteen ja nieleskelevät raskaita nielauksia.
Juha kumminkin lähtee kylälle, poikkeaa vain muuten Rinnelle, ei puhu
mitään. Lapset alkavat nyyhkyttää, sillä he arvaavat, että isä on taas
yön poissa, kun se näin iltapuolella lähtee.
Vanha Toivola lähestyy Rinneä niinkuin jotain parempaansa ainakin --
viime viikkojen asiat ovat hänestä paljastaneet saman piirteen, joka
hänet kerran vei Tuorilaan. Mutta kun hän astuu Rinnen pirttiin, tuntee
hän heti, että hän on tullut kovin sopimattomaan aikaan. Ei Rinne nyt
kerkiä Juhaa muistamaan. Ääni kuuluu kamarin puolelta, siellä on useita
muitakin miehiä ja puheesta kuuluu, ettei siellä keskustella kauniista
ilmasta, ei olla koossa sattumalta. Rinneska vie sinne kahvia ja Rinne
käväisee pirtissä katsomassa, kuka tuli. Hän vastaa Juhan hyvään
päivään teennäisen ystävällisesti ja menee sitten kamariin takaisin.
Kun Rinneska palaa kahvia viemästä, sanoo hän Juhalle:
-- Menkää vaan Toivola tekin kamarin puolelle, siell' on toisiakin
miehiä.
-- Passaako sinne mennä?
-- Kyllä-mar -- eikös Toivola saa tulla? huutaa hän kamarin puolelle.
Sieltä ei kuulu oikein selvää vastausta, mutta Rinneska sanoo: --
Menkää sinne vaan.
Juha tulee ja istuu kamarin ovipuoleen. On ihan niinkuin olisi talossa
päässyt kamarin puolelle isäntien seuraan. Täälläkin on paperossit
ja kahvikupit, on liinat pöydässä ja tauluja seinässä. Juha ei
aavista, miksi kaikki paikkakunnan johtomiehet näin arkipäivänä
ovat noin juhlallisesti kokoontuneet, paremmissa vaatteissaan ja
pitkävarsisaappaissaan. Onko jokin kokous?
Juhan ei auttaisi näin istua. Jos nyt kotona olisi leipää ja heiniä,
niin olisi Juhan tässä erinomaisen viihtyisä olla. Malttamattomana
hän koettaa kanssa ottaa osaa keskusteluun, jonka perustaa hän ei
vielä tiedä. Puhutaan Kuuskosken harjusta, mimmoinen se on miltäkin
kohdaltaan. Kyllä Juha sen harjun hyvin tietää.
-- Kyllä-mar se vaan hyvä puolustuspaikka on, sanoo Juha. --
Meinataanko sitä sitten semmoiseen tarvita?
-- Tiedä, vaikka jo tarvittaisiin, sanoo yksi miehistä.
Ja niin Juha, sopivassa tilaisuudessa aina kysäisten, lopulta pääsee
asiasta selville. Sota on alkanut. Sota -- sitä sanaa ei sanota, se on
niinkuin suuri, liian peloittava yhteissumma joistakin edellä käyneistä
seikoista. Sota -- onko se todellakin sotaa, kun punakaarti ja lahtarit
ottavat yhteen. Eikö se ole vain jotain semmoista kuin suvella meijerin
tykönä, mielenosoitusta. Eihän mielenosoittajille kukaan mitään voi,
niitähän on niin paljon. Tuntuu mahdottomalta ajatella, että semmoiseen
sakkiin ruvettaisiin ampumaan.
Pirttiin tulee uusia miehiä ja Rinne menee vastaan. Sillaikaa koettaa
Juha kamariin jääneiltä udella tätä asiaa, melkein kuiskaten, ikäänkuin
ei olisi rohjennut Rinnen aikana. Juhalla on kotona vähän huonosti
asiat, kuinkahan tässä käy?
Pirttiin on tullut kuusi miestä, sieltä näkyy jo haulikon piippuja.
Tähän asti oli kamariseura keskuksena, nyt se hajoo. Keskus siirtyy
pirttiin, jossa on joukossa tavallisia nuoria sällejäkin. On linnassa
olleitakin, joita Juha tähän asti on vaistomaisesti pitänyt parempiin
asioihin kelpaamattomina. Mutta nyt on ilmassa semmoinen suuri henki,
joka pyyhkii pois entisyydet. Paperossin savu sakenee. Joukko on jo
siksi suuri, että yksilö ja hänen erikoisuutensa katoaa. Tämän päivän
tuntu kohoo, ei ole eilistä eikä huomista. Kun parikin uutta miestä
saapuu, kasvaa joukkohenki aina kaksinkertaisesti. Suunnitellaan jo
vahtivuoroja yöksi. Ihan kuin itsestään, kenenkään pyytämättä, jää
Toivolan Juhakin Rinnelle yöksi. Jossain hyvin kaukana on se iltapäivä,
kun hän lähti sieltä kotoa, kun ei ollut leipää eikä heiniä. Noilla
miehillä on kaikilla vielä äsken ollut samanlaisia asioita. Nyt ei
niitä ole.
Tämän paikkakunnan "punainen aika" on alkanut. Aamulla on jo Rinnen
pihassa miehiä riveissä, jotka sitten etenevät eri suunnille
aseita ottamaan. Iltapäivällä on jo ensimmäinen talollinen saanut
pakkomääräyksen, hän tuo olkia -- kasarmille; se sana on ilmestynyt
käytäntöön päivän kuluessa. Miehet palaavat pyssymatkoiltaan, heitä
on jo paljon, ei enää osaa sanoa, milloin kukin on tänne ilmestynyt.
Tupakin savun seassa käy puheen porina, muistellaan mitä kussakin
talossa tapahtui. On jo joukossa semmoisiakin sällejä, joita ei
Toivolan Juha ollenkaan tunne. Rinne oleskelee eilisen seuransa kanssa
taas kamarissa; se on esikunta. Kasarmi ja esikunta -- niiden ympärillä
leviää muu paikkakunta vieraantuneen näköisenä. Tuolla on Toikka,
tuolla on Paitula. Mitähän kirkonkylässä on tapahtunut?
Toivolan Juhalla on yksi pieni painajainen, joka häntä melkein
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Hurskas kurjuus: Päättynyt suomalainen elämäkerta - 11
  • Parts
  • Hurskas kurjuus: Päättynyt suomalainen elämäkerta - 01
    Total number of words is 3642
    Total number of unique words is 2033
    21.0 of words are in the 2000 most common words
    29.9 of words are in the 5000 most common words
    33.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hurskas kurjuus: Päättynyt suomalainen elämäkerta - 02
    Total number of words is 3649
    Total number of unique words is 2052
    20.4 of words are in the 2000 most common words
    28.8 of words are in the 5000 most common words
    32.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hurskas kurjuus: Päättynyt suomalainen elämäkerta - 03
    Total number of words is 3683
    Total number of unique words is 2082
    21.1 of words are in the 2000 most common words
    30.7 of words are in the 5000 most common words
    35.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hurskas kurjuus: Päättynyt suomalainen elämäkerta - 04
    Total number of words is 3696
    Total number of unique words is 1969
    23.3 of words are in the 2000 most common words
    31.9 of words are in the 5000 most common words
    36.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hurskas kurjuus: Päättynyt suomalainen elämäkerta - 05
    Total number of words is 3779
    Total number of unique words is 1938
    22.5 of words are in the 2000 most common words
    31.7 of words are in the 5000 most common words
    37.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hurskas kurjuus: Päättynyt suomalainen elämäkerta - 06
    Total number of words is 3711
    Total number of unique words is 1906
    22.8 of words are in the 2000 most common words
    31.6 of words are in the 5000 most common words
    36.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hurskas kurjuus: Päättynyt suomalainen elämäkerta - 07
    Total number of words is 3818
    Total number of unique words is 1981
    22.7 of words are in the 2000 most common words
    32.2 of words are in the 5000 most common words
    36.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hurskas kurjuus: Päättynyt suomalainen elämäkerta - 08
    Total number of words is 3775
    Total number of unique words is 2026
    22.0 of words are in the 2000 most common words
    30.3 of words are in the 5000 most common words
    35.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hurskas kurjuus: Päättynyt suomalainen elämäkerta - 09
    Total number of words is 3837
    Total number of unique words is 1914
    22.0 of words are in the 2000 most common words
    32.6 of words are in the 5000 most common words
    36.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hurskas kurjuus: Päättynyt suomalainen elämäkerta - 10
    Total number of words is 3690
    Total number of unique words is 1953
    22.5 of words are in the 2000 most common words
    30.5 of words are in the 5000 most common words
    35.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hurskas kurjuus: Päättynyt suomalainen elämäkerta - 11
    Total number of words is 3788
    Total number of unique words is 1843
    21.7 of words are in the 2000 most common words
    31.2 of words are in the 5000 most common words
    36.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hurskas kurjuus: Päättynyt suomalainen elämäkerta - 12
    Total number of words is 3588
    Total number of unique words is 1925
    21.5 of words are in the 2000 most common words
    31.1 of words are in the 5000 most common words
    35.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.