Hurskas kurjuus: Päättynyt suomalainen elämäkerta - 08

Anttoolle, joka nyt on keski-ikäinen mies. Eikä asia tunnu Anttoosta
ollenkaan vastenmieliseltä. Hänen puheensa on yhtä äänekäs kuin
huutaisi hän tallin luo rengille, mitkä valjaat tämän on otettava. Juha
puhuu sydämellisimmällä äänellään Villen pitkälliset kivut, lääkkeitten
hinnat ja kaikki tyynni. Kaiken lopuksi sanoo Anttoo:
-- Ko mää sen suoraan sanon, nin mää tiän sen niin nuukasti, etten mää
ikänä sais takasin penniäkkään, ja mää oon semmonen miäs, etten mää
heitä rahojani kaevoon.
Hän liikehtii nuorekkaasti pitkin huonetta, hakee jotakin ja poistuu
sitten. Juhakin nousee ja lähtee eikä ole vähääkään murtunut. Mutta
kyökin kautta ei hän enää rohkene mennä; hän hiipii isolle kuistille,
jonka monet pienet lasit ovien käydessä vihaisesti helisevät. Kun on
päässyt pihan halki ulos raitille, tuntuu vapaalta ja turvalliselta. --
Tulipa hän kulkeneeksi kauas kotoa tänä pyhäehtoona. Ilma jo viilenee
ja siinä väreilee hieno puunto pitkän onnellisen päivän jälkeen.
Kylän viljat tekevät terää ja korpeen päästyä tuoksuu mättäinen maa
kostealta. Näin vaeltaen ei kurjinkaan ihminen ajattele pelkkiä
arkiasioita. Ei ajattele Juhakaan alkavan viikon töitä, ei ajattele
enää edes hevosasiaansa. Hänen ympärillään leyhyy tyvenen kesäyön
kaihoisa tuntu, johon tiedottomasti sisältyy pieniä muistoja pitkän
elämän etäisimmistä kohdista. Luonnoton onnen aavistus pitää häntä
valheellisessa vireessään. Kotona pirtissä maataan jo; on Villekin
saanut levon risaisella vuoteellaan. Riina hiukan herää, kun Juha
oikaisee hänen viereensä, mutta nukkuu heti takaisin; tahtoo tyystin
käyttää tämän ajan, kun Villekin nukkuu.
Onnellinen on Suomen suviyö. Kun luonto arkisella puolellaan on
vuosikymmenien kuluessa miehen valmiiksi pehmittänyt, lykännyt ja
vetänyt häntä myötä- ja vastoinkäymisten harhauttavalla tiellä,
vetää se jonain kesäyönä ikämiehen tajunnasta kaikki päivälliset
koetuskivensä pois ja antaa tajunnan valua haaveellisen maisemansa
kosteaan rauhaan... Nikkilässä käynti oli vain paisuttanut Juhan
omituista mielentilaa. Mikään ei olisi mahdottomampaa kuin ruveta nyt
kuvittelemaan töitä ja ponnistuksia. Toista tietä nyt on onni tuleva.
Ville hengittää sängyssään; ei Juha toivo sen kuolemaa, mutta ei hän
suinkaan kuvittele sen paranevankaan; ei se sitä ole... Juha ei saa
unta tuntikauteen, ei hän yritäkään. Ajatus löytää lopulta varman
suunnan. Hän ei mene enää Pirjolaan eikä Nikkiläänkään, vaan hän lähtee
Tuorilaan, sinne Tampereen taakse. Siellähän on sukua. Ei hän ajattele
hevosen hintaa eikä mitään täsmällistä, muuten hänen vain on sinne
nyt lähdettävä, tänä suvena. Kun ajatus on tämän löydön tehnyt, niin
se tyyntyy. Hän nousee sängystä, käväisee paitasillaan rappusilla ja
palaa pian takaisin, niinkuin pelkäisi öisen taivaan hävittävän hänen
kypsyneen ajatuksensa. Sitten hän nukkuu.
Mutta aamulla hän herää ja todellakin lähtee tuolle pitkälle
taipaleelle. Hän selittää Riinalle Tuorilan oloja ja tekee salaperäisiä
viittauksia, ettei hän tältä matkalta tyhjänä palaa. Riina mutisee
jotain apupäivistä, kipeästä pojasta ja muista semmoisista, mutta
sitten hän antautuu yhtäkaikkisesti ja Juha saa lähteä tuolle
unissakävijä-retkelleen, josta hän lopullisesti heräsi vasta Tuorilassa.
Tämmöinen omituinen vaihe kävi uuden kauden edellä, joka tuon kauan
kestävän Juhan vielä oli läpäistävä.
Juhan eno K. Tuorila oli kuollut mainehikkaana talollisena ja jättänyt
taloon valistuneen, kohonneen hengen, johon ei ollenkaan sopinut
hämäräperäisen Juhan vierailu. Talo oli nuorten perillisten hallussa.
Nuori isäntä tunsi pian Juhan ja vei kyökistä kamariin paraati-eteisen
läpi. Juuri sillä hetkellä kilisi eteisessä telefooni, jota konetta ei
Juha ollut näin läheltä ikänä nähnyt. Puhumaan tuli muuan roteva nuori
herra, joka oli isännän nuorempi veli. Se puhui kyllä suomenkieltä,
mutta ei Juha siitä mitään ymmärtänyt, vaikka kuuli joka sanan, kun
ovet olivat auki: "... kansanrunot ... vepsäläiset..." -- Käske
täälläkin käymään, huusi isäntämies kamarista.
Sen saman herran kanssa Juha sitten paraasta päästä joutui olemaankin
ja oli se hänelle kovin hyväntahtoinen. Se vain ahdisti häneltäkin
"kansanrunoja", joista Juha ei tiennyt mitä ne olivat. "Tarinan" hän
nyt juuri aavisti ja kihelmöi mielessään, kun ei ponnistamallakaan
sattunut yhtään "tarinaa" muistamaan, ei vaikka sun pahus olisi.
Sen sijaan johdatti hän huulensa puhumaan kotioloistaan ja niitäkin
herra kuunteli sanoen usein: jaha. Lopuksi antoi hänelle _kymmenen
markkaa_ ja johdatti hänet siihen huoneeseen, johon hänelle oli sija
valmistettu. Sitten poistui ja sanoi: "Hyvää yötä!" -- Sama toivo,
vastasi Juha.
Juha jäi yksin huoneeseen, jossa oli huumaavan raitis ilma ja tavaton
puhtauden haju. Juhan koko tännetulo-matka näyttäytyi nyt täältä
puhtauden keskeltä jonain ihmeellisenä seikkana, jota hän itse ei ollut
ollenkaan johtanut. Juha tutki sängyn ihmeellistä raitijärjestelmää.
Raidit olivat ohutta, kovin valkoista liinaa ja niitä oli kaksi, toinen
oli käsittämättömästi takerrettu peittoon. Juha irroitti sen ja levitti
allensa, muisti vielä kymmenmarkkasensa ja oikaisi sitten sänkyyn.
Jostain hyvin kaukaa oli kuuluvinaan Villen uikutus, siten että
hän vasta hetken päästä huomasi, että se oli ollut sitä. Äkillinen
haikea kaipaus valtasi koko olemuksen. Hänen mielensä heräsi pitkästä
harhastaan, mutta uupunut ruumis nukahti ylivoimaiseen puhtauden
tuoksuun.


V
Kuolema panee parastansa

Mätäkuun päivä on helteinen ja pitkä. Semmoisen päivän luonne
tuntuu paraiten kaksipenikulmaisella kankaalla, joka leviää kahden
viljavan pitäjän välillä ja jonka halki kaartoilee ylimuistoisesti
tunnettu maantie, Pohjanmaan tie. Sitä tietä yksin kulkeissaan ovat
miehet sukupolvesta toiseen tunteneet veressään lieviä erämaankauhun
värähdyksiä, kaupungista palaten rattailla istuessaan ovat he, sumea
katse sisäänpäin kääntyneenä, noiden pitkien virstojen kuluessa
tarkastelleet viinan paljastamaa omaa lapsellista perusolemustaan,
ovat kertailleet entisyyttään ja suunnitelleet tulevaisuuttaan ja
vihdoin ensimmäisen kylän häämöttäessä vapautuksesta mylväisseet.
Siellä keskikankaalla on pienillä ahteen nykämilläkin omat nimensä,
jotka hyvin tunnetaan toisissa kolmansissa pitäjissä; niitten ahteitten
perusteella on niin monta kertaa matkan kulua arvioitu, niitä kiiveten
on ajateltu kuinka asiat ovat kotona, on salaa nöyrrytty suuren
tuntemattoman paineen alla. Molemmin puolin tietä leviää alati saman
kokoinen ja näköinen mäntymetsä, jota ei osaa kuvitella kenenkään
omaksi. Siellä ei liverrä lintu eikä pyrähdä jänis. Yhteen paikkaan on
kerran maailmassa yritetty tehdä tölliä, lienee jo asuttukin, mutta ei
ole pitkälle jaksettu. Akkunoitten umpinainen laudoitus on jo sekin
harmaantunut.
Vain paarmat seuraavat suvisena aikana pitäjästä toiseen koko tuon
matkan kuumenevan hevosen ympärillä kiehäten.
On sydänpäivä. Eräässä vississä kangastien kohdassa istuu pientarella
helteen uuvuttama Toivolan Juha. Silloin hän oli Tuorilassa, siitä on
jo kappale kolmatta vuorokautta kun hän lähti, ja nyt hän on vasta
tässä. Hitaasti on kulunut matka. Hän on ollut yötä Tampereella tutussa
kauppiaan kortterituvassa, hän on aamulla torilta ostanut rievän ja
syönyt sen. Hän on myös ostanut puolen kiloa kahvia ja saman verran
sokeria ja rahapussissaan hänellä on kahdeksan markkaa ja viisi penniä
ja kolme penniä. Sen verran hänellä on jäljellä siitä kymmenestä
markasta, minkä nuori Tuorila antoi. On kiusallista ratkaista, mihin
sen käyttäisi. Väkiainetta olisi kyllä hiukan tehnyt mieli, mutta ei
ollut sittenkään voimia mennä viinapuotiin. Ne markat olivat tämän
juhlallisen matkan tulos ja sen vuoksi kolminkertaisessa arvossa. Ne
polttivat ja ärsyttivät. Kotona odotti kaksikymmentä kohtaa, joihin
ne välttämättä olisi ollut pantava, ja useimpiin niistä ne eivät
riittäneet. Ei niillä mitään hevosta osteta -- ja sitäpaitsi: hevonen,
hm. Se ajatus päättyi aina katkeraan hymähdykseen.
Kankaan syvässä rauhassa voi Juha antaa mielensä apeudelle täyden
vallan. Täällä ei tarvitse kenellekään ärtyillä eikä olla olevinaan
salaviisas. Hän on lähestymässä kotipitäjäänsä pitkän matkan jälkeen --
ylihuomenaamuna tulee lähdöstä viikko -- ja sellaisen paluun tunnelma
on aina lienteän surunvoittoinen, oli matka sitten ollut vaikka kuinka
nolo. Ja varsinkin jos matka on nolo ollut, pyrkii vanhaa miestä
melkein itkettämään, kun hän taas lähestyy tuttua, kurjaa kotoaan. Ja
nyt on Toivolan Juha jo vanha. Hän vaistoaa, että tämä matka, hänen
pisin matkansa vuosikymmeniin, on ollut ikäänkuin semmoinen salakavala
kynnys, jonka toisella puolella on niin syvä askel, että äkkinäinen
siitä astuessaan pahasti hetkahtaa. Toivolan Jussi on hetkahtanut
vanhuuteen. Hän tuntee sen nyt siinä istuessaan, palattuaan niiltä
mailta, missä hän kerran lapsuuden päättyessä näki äitinsä kuolevan.
Vanhuus on nyt tullut ja yksi sen liittolaisia, itsetutkistelun
paholainen, on ensi kerran oikein rautakourin tarrautunut turvattomaan
Jussiin. Tämä viisipäiväinen matka on ikäänkuin lyhyt yhteenveto koko
hänen elämänsä aivoituksista ja aherruksista; se siirtyy ikäänkuin
kauemmaksi, hänen oikein nähtäväkseen, ja siihen johtuvat kaikki ne
tuhannet ja taas tuhannet elämän pienoisseikat, jotka eivät koskaan
perimmiltään ole olleet myönteisiä. Niitä on niin, niin, niin paljon,
että kun ne kaikki yhtaikaa pyrkivät aivoihin ajateltaviksi, niin
ruumis vaistomaisesti väännähtää ja tahtoisi lähteä jatkamaan matkaa,
kuten niin monesti ennen. Mutta nyt pitää paholainen puolensa. --
Sinä olet väsynyt, päivä on kuuma, matkaa on vielä pitkältä ja kotona
odottaa sinua se, minkä hyvin tiedät; istu sinä vain, sukulaisissa
kävijä.
Muistaessaan sen kakaramaisen toivorikkauden, jonka vallassa hän lähti,
hän sylkäisee. Päivätyö jäi tekemättä tältä viikolta; kuinka mones
rästipäivä se jo onkaan? Hevospäivät on tekemättä keväästä asti; minä
myin hevoseni, minä siis tosiaan myin sen ja vasta nyt jymähtää mieleni
pohjaan asti se totuus, etten enää saa uutta. Niistä rahoista on
jäljellä nuo apteekista saadut kolme penniä, jotka ovat jääneet tuonne
pussin pohjalle. Tähän liittyy välittömästi yhä katkerampi ajatussarja:
Riina -- sen minä silloin nain -- se on se sama ihminen -- sen kanssa
minä olen kaikki nämä vuodet vaeltanut ja sen vieressä yöni maannut...
Koko Riina-käsite humahtaa myös niinkuin jokin upo-uusi, valtava
seikka Juhan tajuntaan ... hän näkee kaikki Riinan vastenmieliset
puolet suunnattomana, peruuttamattomana tosiasiana, johon hän on
käsittämättömästi kiintynyt. Riina ei riipu hänestä eikä hän Riinasta;
he riippuvat rinnatusten elämästä. Näkymättömiä johteita myöten he
vuosikymmenien tukaluuksissa huomaamattaan ovat imeneet itseensä toinen
toisensa happamen olemuksen; kun he toisilleen riitelevät, riitelevät
he itselleen. Joka suvi he käyvät yhdessä rippikirkossa, eivätkä
he osaa yötänsä maata muualla kuin saman peiton alla, enää mitään
toisilleen puhumatta, yskien, käännellen ja huokaillen.
Vanhaksi tulleen Juhan näivettyneessä tajunnassa yrittelee nyt
se luonnonilmiö, _prosessi_, jota sanotaan elämänkatsomuksen
muodostumiseksi. Tuo kaljupäinen laiha Jussi kyllä oppisi paljon,
paljon helpommin lentämään kuin noita mainittuja sanoja ja niiden
merkitystä käsittämään, mutta sittenkin itse ilmiö hänessäkin vaan
aikanaan alkaa, aivan kuin syksyllä lehti putoo puusta, vaikkei puu
tunnekaan siihen kuuluvaa kasviopillista _prosessia_. Juha luulee nyt
selvästi näkevänsä, mitä elämä on. Se on niinkuin jotakin hapanta ja
tylsää ainetta, jota ihmiselle annetaan paljon enemmän kuin hän voi
käsitellä, niin että hän aina on sen tähden puolinäännyksissä, aina
siihen tukehtumaisillaan; niinkuin olisi yksin latomiehenä suunnattoman
suuressa heinäladossa, johon kymmenen hevosparia yhtämittaa
juoksujalkaa ajaa heiniä. Kunnes lopulta kuolee --
Kuolemanajatus ponnauttaa Juhan ylös maantien pientarelta ja saa hänet
jotenkin nopsasti astumaan eteenpäin. Hän on vanha, viidenkymmenen
ikäinen; kuinka ja koska hän kuolee? Häneen ei tahdo pystyä ajatus,
että jollakin lailla murtuisi se laaja yhdistelmä, jonka muodostavat
hän ja hänen väkensä ja kaikki siihen kuuluvat suuret ja pienet
seikat hamasta -- mistä? -- maailman alusta; muuten sitä ei voi
sanoa, niin kaikkikäsittävä asia se on. Tuo yhdistelmähän on yhtä
kuin maailma. Toiset ihmiset, joita ympärillä elää ja kuolee, ne ovat
niitä yhdistelmään kuuluvia seikkoja. -- Mutta minä kumminkin kuolen.
Mimmoinen on hengenlähtö? Jumala? Tässä on nyt se aukko, johon Jumala
kuuluu. Nyt minä vasta käsitän Jumalan. Se panee minun kuolemani
sujumaan hyvin, se tasoittaa siinä jollakin lailla niin, ettei tämä
käsittämätön, tylsä, suuri ja välttämätön maailma eli elämä siihen
luhistu, kun minä kuolen.
Juhan alkuperäistä mielenkäyntiä on mahdoton sanoilla tulkita. Hän
on yksinänsä palaamassa tuolta typerältä ja tuorilaisille niin
tuiki käsittämättömältä matkalta, jonka perillä hänen salaviisailta
aikeiltaan niin tyynni paloi siivet. Ja kun hän yksin ajatuksissaan
vaeltaa, tuntee hän järkkymättä olevansa tämän tajuamansa elämän
keskus, aivan niinkuin hän alati on taivaan kuvun keskuksessa. Hän on
yksin ja maailma on hänen ympärillään; tämä päivä on niinkuin aren
ja juhlan sekoitus, kun hän peräti uupuneena ja muuten toivotonna
laahustaa jo tuttuja, kotoisia maita. Oma pirttikin on niinkuin
toisenlainen, niinkuin sekin olisi sillaikaa jotain ajatellut. Ehkä
siellä vielä on hiukan leipää ja ainakin sitä saa nyt kahdeksalla
markalla ison joukon. Olenpa päässyt kotiin. Ihmeen oudolta vaan tuntuu.
Viimeisillä voimillaan Juha nousee kuistin kaksi porrasta, pääsee
porstuaan, avaa oven ja saa nenäänsä tutun, ummehtuneen lahopuun lemun.
Riina istuu peräpenkillä ja laittelee jotakin outoa valkoista vaatetta,
eikä kysy mitään (tervehdyssanoja ei oman väen kesken käytetä). Villeä
ei näy.
Pirtin outo ulkonäkö paisuttaa yhä jo tiellä alkanutta vaikutelmaansa.
Ville on sillä aikaa loppunut. Juha panee koirannahkareppunsa
ovipieleen naulaan. Odotellaan kumpi ensin alkaisi puhua. Lapsetkin
ovat ääneti. Monien kyselyjen kautta, joissa on ikäänkuin hillittyä
ärtymystä, lähestytään vähitellen pääasiaa, jolloin Juha yksin joutuu
kyselijäksi.
Juha on riisunut saappaat jalastaan ja takin yltään ja istuu illan
viiletessä pirtin kuistilla. Pyhäpäivänsekainen tunnelma jatkuu vielä,
mutta hänen alussaan oleva elämänkatsomuksensa on saanut kolauksen
ja uhkaa horjua. Villen kuolema on niin suuri huojennus, ettei sitä
äkiltään tahdo jaksaa käsittää. Alkaisiko tuo hapan ja tylsä aine hänen
kohdaltaan hiukan jaota ja raikastua, niin että vielä voisi sukeltautua
tästä elämän merestä sen pinnalle hengittämään.
Tuorilan-matkakin alkoi saada uutta väriä. Kymmenen markkaa kuudessa
päivässä, eihän se niin huonoa ollut eikä se muu nolous enää tänne asti
tunnu. Saadaan poika hautaan -- mutta entäs sitten? Oli, oli elämällä
vanhaa ärsytystä jäljellä, ei se pitkälle huojentanut.
Mutta joka tapauksessa oli kuolema tehnyt sen, että Juha siinä
portaalla istuessaan oli paljon entistään virkeämpi. Sen kuuli
siitäkin, että hän niin terhakasti ärjähteli pihassa telmiville
nuoremmille lapsille.
* * * * *
Mutta luonto kallistuu taas hitaasti syksyä kohden. Keskellä kesää
syksy jo hiipii korpimaiden Vehmaihin lehvistöihin ja alakuloisiin
laihopeltoihin. Paitahihasillaan vielä tarjetaan ja paidan repeämästä
uhoo vanhakin iho vielä lämmintä ruskeutta. Lämmin on haravanvarsi,
jota suonikas käsi käyttelee, ja lämmin on se tuoksu, joka lähtee
pirtinpäähän kootuista mäkiheinistä. Äsken sidottujen vihtojen tuoksu
on niinkuin virkeämpää ja viileämpää. Lämmöllä, valolla ja tuoksulla
sydänmaan suuri luonto huuhtoo keskuudessaan piilevän ihmispesän pikku
kurjuudet, niin etteivät _sen_ tuoksut pääse vallitseviksi. Mutta sillä
on yhä se ikuinen surunvoittoinen sivupiirteensä. Ensin se juhannukseen
asti hiipii toiveina multaisilla seinustoilla, mutta ennenkuin se
on toiveet täyttänyt, sisältyy siihen jo muiston väre. Elokuussa
on keskipäivä vielä uuvuttavan kylläinen, mutta sen valossa on jo
peittelemättömänä tuo alakuloisuus, kun se paistaa mökin pikkutytön
niskaan, ruskeaan niukkaan hiussaparoon.
Metsätöllin alueillakin on kesäkauden elämällä samat ulkonaiset vaiheet
kuin keskipitäjän aukeilla. Täälläkin toistuvat niinkuin heikkona
kaikuna suurempien alojen voimaperäiset kynnöt, kylvöt ja leikkuut.
Se on ihmislasten osa, että heidän on niitä heikkoinakin yritettävä.
Eikä tarmottominkaan voi niitä tykkänään laiminlyödä. Raskaan työkauden
kuluessa hän on ilta illalta yhä väsyneempi, ja kun vuodet vierivät,
väsyy hän enemmän myös kesä kesältä.
Kuolemantapaus virkistää. Toivolassakin oli Ville-pojan kuoltua
elämä pitkät ajat niinkuin puolta juhlaa. Oli niinkuin olisi yhtä
mittaa työn kidutuksessakin katseltu taaksepäin läpäistyihin vuosiin
ja vuosikymmeniin -- ja menneillä ajoilla on kaikissa olosuhteissa
hiukan pyhäistä hohdetta. Itse Juha tuntui äreämmältä sen vuoksi,
että hän oli harvasanaisempi. Hänen jäljellä olevat niskahiuksensa
näyttivät nousevan entistä enemmän harilleen ja hänen pienissä
silmissään oli omituinen haperan tuikea ilme. Hän yritti taas käydä
säännöllisesti talossa päivätöissä. Isäntä antoi hänen käydä eikä enää
häntä hevospäivistä ahdistellut. Kun talon pihamaalla loikoiltiin
päivällislepoa ja puhelu jostain asiasta kävi kiihkeämmäksi, veti
vanha Toivola esiin Jumalan ja piti pitkän esitelmän, jossa kyllä
ilmeni tuo "hapan" elämänkatsomus, mutta samalla jonkinlaista paasaavaa
tiukkailua, joka isäntään ja miehiin teki kylmentävän vaikutuksen.
Saattoi helposti havaita, että Toivolan Juha oli näinä aikoina, ihan
tänä suvena, paljon vanhentunut.
Mutta se oli vain tuota hiljaista juhlamieltä. Juhalla oli sellainen
sisäinen varmuus, että kuolemantapaus oli kohottanut hänen arvoaan,
ei ihmisten edessä vaan hänen itsensä edessä ja tavallaan niinkuin
Jumalankin edessä. Hän oli nyt kanssa niitä miehiä, jotka ovat niinkuin
paremmin tuttuja Jumalan kanssa, aivan kuin joku työmies on jonkun
patruunan kanssa, niin ettei tarvitse makeilla eikä silmien edessä
pyrähdellä. Suurin osa noista tavallisista tyhjänaikaisista ihmisistä
ei ole ikinä ajatellut Jumalasta muuta kuin nimen, ja sen vuoksi pitää
niille puheen tullen joskus ihan kivahtaa.
Kun Juha tuttua aidanvierutietä palaa talosta Toivolaan, ei hänen
mielessään tänä syyssuvena enää temmo mitään ärtyneitä suunnitelmia
eikä häntä kiusaa entisten suunnitelmien pettyminen. Tuorilasta
palattua on ollut niinkuin jotain väliaikaa, jotain hienoa odotusta.
Villen kuolema kyllä oli jo, mutta tuntuu ihan selvästi, että elämä
vieläkin hakee jotakin uutta suuntaa. Onhan paljon avoimia asioita;
täytyyhän tämän asumuksen suhteenkin jotain uutta eteensä ottaa, kun
ei hevosta ole. Ajatus vain on kummallisen haluton sitä kysymystä
pohtimaan. On vain isännälle kiitollinen joka kerrasta, kun se ei ota
sitä puheeksi. Tässä on ikäänkuin jotain muuta ensin järjestettävä,
mutta mitä se on, siitä ei ajatus pääse selville. Odotellaan vain
paikoillaan päivästä päivään.
Väsymys on Toivolassa vuosien kuluessa ollut hyvin tavallinen olotila.
Riinalla, vaimolla, oli synnynnäisesti veltto ja tarmoton luonne,
jota eivät suolavesi, perunat ja piimä kypsimmälläkään iällä saaneet
terästymään. Lapsi sylissä istuessaan hän usein oli aprikoinut sen
typerän halun olemusta, joka piiankin ajaa naimisiin, koetti oikein
avoimesti mennä itseensä ja muistutella omaa silloista mielenjohtoaan.
Piian olossa on se suuri ihanuus, ettei siinä ehtoolla maatapannessaan
tarvitse ajatella mitä huomenna tehdään ja mitä tänään on jäänyt
tekemättä. Ne ovat piialle olemattomia kysymyksiä, mutta töllin ämmälle
ne ovat jatkuvana piinana. Mutta lapsen saamisessa ovat taas asiat
päinvastoin. Lapsen saaminen on nyt itsessään semmoinen seikka kuin
se on, mutta piialle se merkitsee hulttiomuuden ilmitulemista, kun
se taas ämmälle merkitsee vain ylimalkaista elämän harmautta, johon
sivulta päin suhtaudutaan melkein osanotolla. Ja kun elämän harmaus
siinä kohden kumminkin on ja pysyy vaimoväen kannettavana, niin pyrkii
siis piikakin aina naimisiin. Emännän haukkumiset ehkä myöskin siihen
kannustavat -- vapauteen mukamas -- mutta sille järjenjuoksulle on
Toivolan Riinakin monta kertaa katkerasti hymähtänyt muistellessaan
piikuutensa irrallisia päiviä. Niitä on mukava muistella silloin kun
äijä on poissa kotoa, pesän edessä kahvipannun kiehumista odottaessa.
Riinaa väsytti. Viimeisen synnytyksen jälkeen oli häneen hänen
vaimollisissa menoissaan tullut semmoista vikaa, jota ei ilennyt eikä
julennut toisillekaan ämmille puhua, vielä vähemmän Juhalle. Tänä
suvena se oli tullut erityisen pahaksi, se väsytti ja masensi, ruohoja
kantaessa joskus pyrki pyörryttämään. Kun ei siitä voinut mitään
puhua, aiheutti se monenlaista muutakin tukaluutta. Täytyi saada äijä
toiseen sänkyyn makaamaan. Riina esitti asian niinkuin jonkin selvän
ennakkopäätöksen, hiukan ärtyisästi ja sen enempi selittämättä. Äijä
katsoi pitkään ja taipui, arvaten asian omalla tavallaan; äijä oli
kanssa viime aikoina muuttunut.
Vaikeampaa oli väsymys ja hiljainen heikkeneminen. Nyt täytyi jo
pakostakin tehdä pieniä laiminlyöntejä yhtä mittaa. Yhä useammin
tuli äijän poissa ollessa heittäydyttyä sängylle kyljelleen ja siinä
viivyttyä. Hiltu oli kyllä erinomainen lapsi yrittämään, oli vallan
niinkuin vierasta verta, mutta se ei sittenkään tahtonut saada
askareita sujumaan, vaikka olikin jo ripillä käypä. Eikä sitä aina
jaksanut toruakaan, kun se oli niinkuin enkelin varjo ja kanssa heikko
voimiltaan. Mistään pahuudesta sitä ei ollut tarvinnut milloinkaan
piiskata; jos uhkasikin, niin se jo pallahti haikeasti poraamaan, vielä
tuolla iällä kun monet jo hyppäävät poikanulikoitten perässä. Hiltu oli
niin hentoinen ja näihin oloihin sopimaton, että jos se olisi kuollut,
niin tuskin Riina olisi kyyneltä heruttanut. Ei Riina häntä aina
viitsinyt käskeä; teki huononakin itse tai lykkäsi toistaiseksi.
Kesän työt vaativat aikanaan tekijänsä. Ne panevat väsyneenkin
ponnistamaan. Juha yritti ja Riinakin jotakin yritti. Juha yritti
myös tehdä taloon entistä enemmän, ettei vaan isännän mieleen tulisi
häätö-ajatuksia. Kotona hän ylenänkensä kiskoi käsikärryillä eloja
pellolta riiheen ja sai siinä hänkin häpeällisen ja salattavan
tyrävian. Kovaa on elämä. Kesät raskaine töineen ovat ikäänkuin
semmoisia peräkkäisiä taipaleita, joille yhä uudestaan on levähtämättä
lähdettävä, vaikka edellisestä kuinka olisi väsynyt. Ei näe sen
taivaljakson loppua, eikä tee mieli tuijottaakaan, sillä siellä on
yksinkertainen kuolema. Ei muuta.
Oli sitten eräs lauantai-ehtoo, jolloin saunassa oli tavallista
makeampi löyly. Makeata se oli ja runsaasti sitä oli, mutta siinä taisi
sittenkin olla salaista häkää, sillä kun Riina palasi saunasta, oli
hänen mentävä suoraan makuulle, töin tuskin jaksoi vielä sen verran
sängyssä istua, että sai paidan yllensä. Mitään puhumatta hän sitten
makasi ja huohotti; ei jaksanut vielä pyhä-aamunakaan nousta. Toivolan
Riina oli siis nyt oikein asiallisesti sairaana. Seuraavana päivänä
tapahtui jo kylän töllikulmalla tämmöinen keskustelu:
-- Toivolan Riinakin kuuluu tulleen kipeeksi.
-- Vai neh -- no koska?
-- No se oli ollu saunasa lauantai-ehtoona ja sielä sitä oli ruvennu
niin kovasti polttaan, ettei enää meinannu pirttiin päästä. Juha oli
meillä tänäpäivänä troppia hakemassa.
-- Saiko?
-- Oli mulla vähän prisinteerattuja ja sydämenvahvistusta; mutta ei
siihen sisälliseen polttoon tahdo mikään auttaa.
Tästä jatkui keskustelu kaikkiin niihin tauteihin, joita eri akat
olivat sairastelleet.
Riinan kipu koveni nopeasti, ja hänen vaivojaan vielä lisäsi sen
äärimmäinen arkaluontoisuus -- se veriin syöpynyt käsitys, että
tämmöinen tauti on saastaista ja häpeällistä. Tulihan se kuitenkin
luonnon pakosta ennen pitkää oman perheen jäsenten tietoon. Juha
ymmärsi minkä vuoksi Riina oli vaatinut hänet toiseen sänkyyn. Hiltukin
pääsi selville äidin kivun laadusta, mutta hänen mielessään säilyi
vain muisto tuosta määrätystä saunaillasta, joka oli äidin sänkyyn
saattanut. Siitä hän aina laski, kuinka monta viikkoa ja päivää äidin
kipu jo oli kestänyt, ja koetti samalla arvella, kuinka pian äiti
paranisi. Äidin kuolemaa eivät lapset vielä tulleet ajatelleeksi.
Nuoremmille -- kaksivuotiaalle Martille ja neljännellä olevalle
Lempille -- oli äidin sairaus juhlallista poikkeusaikaa, kuten oli
ollut Villen kuoleman aika; Martti ei tainnut ajatella vielä mitään.
Päivällä he oleskelivat enemmän ulkosalla ja yöllä he eivät heränneet
Riinan valitteluihin.
Juhalle oli Riinan sairaus niinkuin jotain tulevaa. Muutamille
valituille ihmisille hän kylällä kulkiessaan puhua paasasi siitä
mielellään ja kotona hän oli asiallinen ja toimekas. Kun hän oli
kantanut Riinalle kaikki tuttavien roppivarat eikä niistä ollut apua,
rupesi hän suunnittelemaan apteekkiin menoa. Lehmä lypsi sen verran,
että siitä pusertamalla saatiin pari kiloa voita kaupungissa kävijäin
mukaan. Siitä saadut rahat eivät kyllä riittäneet apteekkarin antamiin
lääkkeisiin, mutta apteekkari oli pohjaltaan hyvänlainen mies ja lupasi
odottaa loppua. Pieni juhlallisuuden väre oli siinäkin, kun Juha palasi
koko päivän kestäneeltä apteekkimatkaltaan. Lempi ja Martti pyrkivät
riitelemään pullon koreasta paperihatusta, ja äiti virkistyi niin
paljon, että hän huohotuksensa välissä vallan lempeästi nuhteli lapsia.
Kipu oli luonnollista, muu elämän meno oli yhtä luonnollista. Sen Juha
hyvin käsitti, eikä hänen sen vuoksi ollut ollenkaan vaikeata jättää
Riinaa päiväkausiksi lasten hoiviin, kun hän itse liikkui kylällä
asioillaan. Sitä liikkumista oli nyt entistä enemmän, kun ei enää ollut
itsellä hevosta. Pellosta saadut jyvän vähät täytyi saada jauhoiksi.
Ne oli nyt käsirattailla kiskottava matkojen päässä olevaan kyläkunnan
myllyyn ja sielläkin oli nykyään tietämistä, koska vuoron sai, kun
oli kiirein jauhatuksen aika ja talollisetkin pyrkivät vuoroista
riitelemään. Myllymatkalla lähestyi jo puoliyö, kun Juha vihdoin oli
palaamassa pitkää korpitietään, nälkiintyneenä ja tavan takaa kaljua
päälakeaan pyyhkien. Nämä jauhot olivat nyt kumminkin olevinaan entistä
arvokkaampia, sillä pakostakin tuli mieleen se lohduttava seikka,
etteivät ne nyt hänen tietämättään minnekään kävele. Kotona odotti sama
tuttu olo -- ja haju, joka näin yöilmasta tullen pisti nenään entistä
ilkeämpänä. Lapset eivät heränneet, vanhat aviopuolisot vain silmäsivät
toisiinsa väsyneesti ja alistuneesti, mitään sanomatta.
Näkymätön syöpä teki työtään, ja inhottava mädän haju kävi pirtissä yhä
sakeammaksi. Pikkulasten nenät siihen jotenkin tottuivat, kun heidän
pitkällisten syyssateiden vuoksi oli yhtä mittaa oltava pirtissä.
Hiltu sen paremmin tuli tuntemaan. Hentoine jäsenineen hän totisena
kuin kuva liikkui kaikissa äidin entisissä askareissa. Äidille hän
ei koskaan puhunut, teki vain sen mitä äiti pyysi. Äidin oli vaikea
puhua, eikä hän sen vuoksi paljoa kysellyt askareitten menoa. Hiltu ei
hänen huohottavaa muminaansa aina ymmärtänytkään; joskus erotti jotain
semmoista että: "mitä -- minä -- niistä -- huolin -- Jeesus -- auta
--" Viimeiset sanat tekivät Hiltuun kaamean vaikutuksen. Hän seisahti
ja katsoi suurin silmin äitiä. -- Joko kuolema tulee? Äiti huohotti
taas liikkumattomana silmät kiinni. Hiltu lähti lypsämään mielessä
outo vierauden tunne äitiä kohtaan. Hän oli lapsen mielellä joutunut
aikuisen osaan.
Kerran kun Juha taas viipyi myöhäiseen poissa ja nuoremmat lapset
jo olivat nukkuneet, nukahti Hiltukin iltahämyssä isän sijalle. Hän
näki jotain herkkää unta ja kuuli selvästi kuinka äiti huusi häntä
nimeltä monta kertaa. Hänen sydämensä seisahti, kun hän heräsi ja
huomasi, että äiti todella huusi häntä. Pirtti oli melkein pimeä: mitä
oli tapahtunut? Hän ei uskalla vastata; äiti huutaa vielä kerran.
-- Mitä? kuuluu Hiltun hätäinen ääni. -- Ota lamppuun valkea. Hiltu
tottelee ajatellen koko ajan sitä kauheata tosiasiaa, ettei isä ole
kotona. Äiti kuolee nyt, ja mihin hän joutuu täällä metsässä! Joko
hän herättäisi Lempin ja Martin? Hän ehtii nähdä niiden laihat kasvot
sängyssä vieretysten, ennenkuin kääntyy äitiin päin. Äidin tuskastunut