Hurskas kurjuus: Päättynyt suomalainen elämäkerta - 07

naulaa silakoita, leiviskä leipää, kaksi nelikkoa perunoita ja kaksi
naulaa suolaa. Ne oli kaikki rahalla ostettu ja jäljellä oli vielä niin
paljon, että varmasti tiesi selkiävänsä kyytimiehen palkasta. Alku oli
siis verraten lupaava, sillä monen moneen asumukseen on Suomen maassa
menty paljon heikommilla edellytyksillä ja on vallan hyvin menestytty.
Eikä tältä parilta näyttänyt puuttuvan sitä sisäistä vireyttäkään,
joka tämmöisessä yrityksessä on pääasia. Äänestä soinnahti hillittävä
uho, kun he katkaisematta pitivät yllä puhelua kyytimiehen kanssa.
Etenkin Riina tyhjensi kaikki piikuuden aikaiset sutkauksensa, kun
hän mukana ponnistellen hyppi pahimpien kuilujen yli, niin että hänen
korkea kumpunsa arveluttavasti heilahteli. Jo vihdoinkin näkyi matkan
määrä, harmaa malkakattoinen huoneryhmä alakuloisen salon keskellä.
Sitä lähestyttiin ja lähestyttiin, kunnes seisottiin suojattoman
oviaukon edessä. Mitäs muuta kuin säppäleet sisälle vaan. Ensimmäinen
ajattelemattomuus tuli ilmi: Juha oli kyllä käynyt kokoomassa puita
metsään, mutta ei ollut huomannut tuoda sylystäkään "kotiin"; ei
hankittu saada kyytimiehelle kahvia. Sattui sentään olemaan vanhaa
aidan risua lähettyvillä. Suurella vaivalla saatiin se lopulta pesän
suussa syttymään. Vaisu päivä osoitti jo silloin hämyn merkkejä.
Kyytimiehen mentyä humahti heidän tajuntaansa hävinneen asumuksen
raaka rauha. Riinaa pyrki jo itkettämään, kun hänen mieleensä tulivat
äsken jääneen onnellisen piikuuden ajat. Näin hänen tiensä siis on
häntä johtanut! Juha taas liikkui ja katseli ympärilleen, nähden joka
askeleella suunnattoman määrän kaikenlaisia puuttuvaisuuksia. Hän
hätkähti joka kerta kun hän muisti heidän ruokavaransa. Ne riittivät
siihen ja siihen asti -- entä sitten? Nyt ei talvisydännä saa työtä
talollisiltakaan.
Näin alkoi pariskunnan tölliläiselämä ja saavutti ennen pitkää
kaikki luonnolliset pikku piirteensä. Se valtasi heidän ulkonaisen
ja sisällisen ihmisensä, se näkyi vaatteista ja siitä kuinka ne
riippuivat yllä, se näkyi kasvojen vakinaisista ilmeistä, miehen
parrasta ja vaimon hiuksista, heidän kummankin ruumiinsa ryhdistä. Jo
ennen joulua oli Riina Juhan poissa ollessa käynyt kylässä vaihtamassa
leipiä kahviin. Ainoakaan päivä ei mennyt ilman sananväännettä, joskus
riideltiin; se oli niinsanottua elämän sisällystä, joka kullekin
päivälle antoi pienen erilaisuuden, mutta ennen kaikkea vahvan ja
jämeän yhtäläisyyden. Joskus kävi Juha kylän taloissa töissä, ja kun
hän sieltä palasi, taskussaan päiväpalkka kuusikymmentä penniä, oli hän
erityisen ärtyisä. Hän oli syönyt talossa ehtoollista, eikä hänen siis
enää sopinut syödä kotona, vaikka nälkä olikin. Kahvia hän joi ja siinä
ohessa näräili Riinan laiminlyönneistä. Riinalla oli hänen siunattu
tilansa hyvänä tukena; sen toten hän nyt alussa antautui veteläksi,
ja siitä jäi tämä ominaisuus häneen pysyvästi. Sillä kun lapsi oli
syntynyt, niin oli siinä hoitamista, ja kun se hiukan varttui, niin oli
toinen tulossa ja äidillä sama oikeus vetelyyteen ja laiminlyönteihin.
Ensi aikoina näytti elämä niinkuin arvelevan, mihin suuntaan nyt
tätäkin paria olisi lähdettävä viemään. Se arveli sitä jouluun asti
ja päätti sitten: nouskoot nyt hiukan, kun ovat vielä alussaan ja
kuvittelevat nousevansa. Tukkiliike, joka on niin paljon siunausta
Suomenmaan kaikille säädyille tuottanut, tuli vielä kerran Toivolan
Juhankin avuksi. Noin neljän virstan päässä oli tänä talvena
hakkuupaikka ja siellä kävi Juha yhtä mittaa kolmatta kuukautta. Siellä
hän oli silloinkin kun Riina ypöyksin synnytti maailmaan ensimmäisen
lapsensa, pojan, jonka nimeksi sittemmin pantiin Kalle Johannes.
Sinä ehtoona kotiin tullessaan Juha säikähti niin, ettei hän tullut
ajatelleeksi pojan luonnottoman aikaista syntymistä. Nähtyään ettei
mitään hätää ollut, toipui hän kyllä säikähdyksestä, mutta jäljelle jäi
omituinen autiuden tunne, jonka syytä hän ei ymmärtänyt. Oli niinkuin
jokin näkymätön seikka olisi seisahtunut hänen eteensä ja kysynyt:
"Kuka sinä olet?" -- Nyt on minulla jo lapsikin ruokittavanani. --
Taas valtasi Juhan ankara hetkellinen ahdistus. Taas hän muisti rahaa
-- jota hänellä nytkin oli jonkin verran olevinaan, mutta joka ei
kumminkaan mihinkään riittäisi.
Matala talvipäivä muuttui ensin väihkyväksi hämyksi ja sitten yöksi.
Toivolan pirtissä makasi kolme olentoa, jotka tänä yönä tiedottomasti
vieroivat toisiaan. Lapsikaan ei tahtonut oppia imemään; se itki tavan
takaa.
Kuitenkin oli tuo helmikuun ilta vain semmoinen yksinäinen
elämänkohta, kun kehittymätönkin sielu syvyydessään liikahtaa. Elämä
piti päätöksensä ja antoi Toivolan pariskunnan tehdä nousua. Tästä
noususta saapui sanomia myös Yrjölän vanhan äijän korviin, vaikka Juha
olikin vain kartellen hänelle oloistaan viittaillut. Isäntä tiesi jo
että Toivolassa on lehmä, ei tosin oma vaan ruokkolehmä. Hevonen,
pääsiäismarkkinoilta tuotu kama, sen sijaan oli oma. Lehmälle oli
isäntä itse myöntänyt laidunluvankin viittätoista apupäivää vastaan,
mutta hevosen laitumen oli Juha ilmoittanut vuokranneensa muualta. Nämä
tiedot herättivät kumminkin isännässä epäluulonsekaisia ajatuksia, ja
kun kesä oli ehtinyt kauneimpaan kukkaansa, nähtiin hänen lähtevän
talostansa korpea kohden. Huonon rintansa uhallakin hän päätti itse
käydä tarkastamassa uuden torpparinsa toimia.
Isäntä ei mennyt suoraan asumukseen, vaan kääntyi vähän ennen veräjää
vasemmalle ja tuli pellon reunalle vasta etäämmällä semmoisesta metsän
kohdasta, josta ei häntä ollut helppo huomata. -- Hei pirkele, pääsi
tuolta vanhalta läähättävältä mieheltä varsin nuorekkaasti, kun hän
näki uuden torpparinsa aivoitukset. -- Vai sillä lailla täällä maailmaa
asutaan, niinkuin laivan perää! Hänen mielialansa ei ollut pelkkää
suuttumusta, siinä oli jotain muutakin, joka omituisesti ravisti vanhaa
sielua. Niinkuin olisi Juha jo ollut salavihkaa pyrkimässä hänen
kanssaan tasaväkiseksi. -- Vai sillä lailla -- no katsotaanpas!
Juhalla oli viljelyksessä hyvinkin toista tynnyrinalaa maata, vaikka
puhe oli tähän asti ollut korkeintaan viidestätoista kapanalasta. Ohra
näytti siinä kasvavan hämmästyttävän hyvin, vaikka maa oli ollut kauan
mahona. Mutta Juha oli huomannut vanhalta Kräpsälältä jääneen mädänneen
tunkion ja laahannut sen pellolle ja paikoitellen vielä kattanut,
nähtävästi hevoslannan sekaisilla pahnoilla. Niinpä niin -- mutta kun
isäntä katsoi Juhan uutta aitaa, niin ei hän tiennyt pitikö hänen
nauraa vaiko kirota. Uusi pintainen aita poikki pellon rajoittamassa
viljeltyä peltoa viljelemättömästä! Aidakset, seipäät ja vitsakset
parhaasta lähimmästä kuusikosta! Ja aidan takana vanhalla pellolla
seisoi rauhallisena hevonen makaavan lehmän vieressä. Vai siinä se oli
se muualta vuokrattu hevosenlaidun! Suuttumuksesta virkein mielin alkoi
isäntä hitaasti kävellä pihamaata kohden.
Asumuksessa säikähdettiin kauheasti. Juhan silmät olivat kuin
harmaat napit ja Riina yritti salavihkaa siivoilla pirttiä vielä kun
isäntä jo seisoi pihassa. Isäntä huomasi säikähdyksen ja leppyi sen
johdosta melkoisesti. Kumminkin hän piti ankaran saarnan ja antoi
Juhan ja Riinan ensin tulla siihen käsitykseen, että nyt on torpasta
lähdettävä. Isännällä ei kumminkaan ollut kiirettä ja se oli hyvä
merkki. Lopulta istui portaalla ja alkoi leppeämmällä äänellä puhua
toiseen suuntaan. Kun Juhalla nyt kerran oli hevonen ja jo lehmänkin
alku, niin saattoihan hän ottaa haltuunsa torpan kaikki maat ja tehdä
niistä esimerkiksi niin-ja-niin monta hevospäivää, niin-ja-niin monta
jalkapäivää ja niin-ja-niin monta apupäivää, tuoden taloon niin-ja-niin
paljon marjoja, niin-ja-niin monta kiulua, ämpäriä ja saavia ja Riina
kehrätä niin-ja-niin paljon pellavia...
Tästä päivästä, joka jo oli uhannut päättyä surullisesti, tulikin
melkein juhlapäivä. Ennen lähtöään tuli isäntä vielä pirttiinkin ja joi
siellä kahvia. Isännän lähdettyä vallitsi pirtissä hiljainen, kohonnut
tunnelma. Juhasta oli tuleva semmoinen "vahva" torppari, joka saattaa
kilpailla heikon talon kanssa.
Juhan ei ollut päähänkään pistänyt ruveta millään lailla arvioimaan
isännän tarjousta. Kun oli jo niin pelästynyt sen häätöuhkaa! Ei nyt
muuta kuin työhön kiinni vaan ja aita uuteen paikkaan. Oli sekin
järkeä, kun se jo siihen tuli taottua. Ei sitä isäntä suotta haukkunut.
Juhasta oli tullut suuri torppari; häntä ruvettiin vähitellen
sanomaankin Janneksi.
* * * * *
On suvinen sunnuntai. Janne istuu paitahihasillaan pihamaalla ja
haaveilee elämänsä yleistä paranemista. Se oli niinkuin jotain tautia.
Hän katseli ulospullistuvaa lahoa pirtin nurkkaa ja ajatus ponnisteli.
Hänen täytyi myöntää itselleen se varmuus, ettei hän enää eläissään
tule uudessa pirtissä asumaan. Tukka on lähtenyt päästä ja hampaat
kuluvat salaisesti. Akka on tuolla pirtissä ja lapsia, ja niitä tulee
vielä lisää. Mutta huono on tuo pirtti, eikä kannata esitelläkään, että
talon metsästä saisi uuden tehdä. -- Ja millä minä sen teettäisin?
Siinä olisi joka ainoa sauma vieraalla teetettävä. Se oli Jannen
tietoisuuden arimpia kohtia, ettei hän osannut rakennustyötä; semmoinen
hiljainen elämän perusonnettomuus.
Mutta jos ajaisi alas tuon vanhan pirttiromelon ja koettaisi siitä
koota uuden vähän pienemmän? Sitä ei talokaan voisi panna vastaan, kun
ei tarvitsisi metsään kajota. Samalla se olisi niinkuin pientä nousua
ja voisi päästä varmempiin väleihin talon kanssa. -- Minä ansaitsen
talvella paperinajossa ... oli se sentään onni etten myynyt hevostani,
rahat olisivat menneet ja sitten minun olisi hukka perinyt. Kyllä tästä
täytyy ruveta paremmin menemään, ja akkaa täytyy kanssa ruveta vähän
opastamaan. Ei se muuta kuin leimehtii mukuloitten kanssa ja kaikki on
aina päin seiniä kun kotiin tulee.
Janne lähtee kävelemään hakaan päin. Herännyt toivorikkaus kaipaa
nähdäkseen sitä hevosta, jolla tulevana talvena paperia ajetaan.
Siinähän se seisoo veräjän lähettyvillä laihana ja yrmeän näköisenä
kärpäsiä huiskien. Se vilauttaa ilkeämielisesti silmiään ikäänkuin
tahtoisi sanoa, että tässä minä olen, toteuta sinä vaan haaveesi.
Siinä se on hevonen ja tuolla on tölli ja töllissä monihenkinen elämä,
joka menee menoaan päivästä päivään, oli asiat sitten hyvin tai
huonosti. Sitä menoa ei voi katkaista, ei siitä vapautua. Kun uusi
lapsi tulee maailmaan, niin se meno vain laajenee ja hänen, Jannen, on
oltava mukana. Ja siihen kuuluu vielä talo ja isäntäkin ja se ettei ole
niin kontrahdin lappuakaan. Kokonainen sarja voimia, jotka näennäisesti
eripuraisina kumminkin hetki hetkeltä vetävät jotakin jonnekin päin.
Ruis tuleentuu. Sitä olisi oikeastaan pitänyt tänä pyhäehtoona leikata,
kun huomenna ja ylihuomenna on oltava talossa, mutta Jannen mielessä on
kumma haluttomuus. Eikä se nyt vielä keskiviikkoon mennessä varise; saa
sitte alkaa aamusta. Kaikki sopii aina paremmin alkaa aamusta.
Kello on puoli kolme, koillinen taivaanranta punertaa aamua, mutta
päivää ei sieltä vielä kuulu tuntikauteen. Toivolan pirtissä makaa
akka suu raollaan kuorsaten ja siellä täällä parittain muutamia
hänen synnyttämiään lapsia; näkyy paljaita pakaroita ja käsivarsia.
Janne yksin on ylhäällä. Hän liikkuu varovaisesti, ettei herättäisi
joukkoaan. Hän kirookin vain hiljaa sähisten, kun hän haistaa
maitoleiliään. Sitä ei ole pesty sitten viime kerran ja nyt sieltä
lemahtaa saastainen ellottava haju. Hän luo uudelleen katseensa
nukkuvaan akkaan. Ei taas muistanut ehtoolla käskeä pesemään, ja
sanomatta se (akka) ei sitä ikinä muista. Janne hymähtää tuskastuneesti
ja lähtee täyttämään leiliä. Ei löydä suppiloa ja ilman ei leiliin voi
kaataa. Nyt hän on jo poissa pirtistä ja voi kirota ääneen. Likaisella
kahvikupilla hän sitten vaivalloisesti täyttää leilin.
Sitten leipiä konttiin. Vasten tahtoaan Janne nytkin tekee sen
havainnon, että leipävarasto on huvennut liian pian: siitä on kävellyt
niitä muuallekin kuin suuhun. Kaikkea menee läpi kätten, ei se siitä
parane vaikka mimmoista meteliä pitäisi. Siellä se kuorsaa akka
mukuloinensa pirtissä ja tässä minä hankin taloon leikkaamaan. Missähän
minun sirppini on? ja sekin on tahkoamaton; talossa pitää tahkota. Kun
Janne sitten mennessään näkee kaipaamansa suppilon pirtin nurkalla
lasten leikkipaikalla, niin on se toki viimeinen kotiharmi tänä aamuna.
Hän menee jo aamun kosteata polkua ja nauttii mielessään siitä, ettei
kannettava työkalu tällä kertaa ole sen raskaampi. Taakse jäävä
nukkuva töllikin saa jo täältä etäältä osakseen melkein myötätuntoisen
ajatuksen. Haaveet alkavat; tämä aamuinen taloonmeno tuo aina jonkun
hyvän ajatuksen.
Työhön mennään neljältä ja matka kestää tunnin. Mutta nyt pitää hiukan
kiiruhtaa kun on sirppi tahkottava. Sattuu kumminkin niin, että
isäntä tämmöisenä tärkeänä päivänä soittaa aamukellon jo neljännestä
aikaisemmin ja väki on jo menossa kun Janne saapuu. Isäntä seisoo
pihassa suu muikeassa hymyssä.
-- Aina sen Kräpsälän isännän vaan makaa ämmä paidan liepeen päällä,
kun ei pääse aikanansa liikkeelle, sanoo isäntä, yskii ja kääntyy
toisaalle. Janne vie eväänsä pirtin portaalle ja kiiruhtaa mukaan;
sirppi jää tahkoamatta, mennessä hiukan yrittää kovasimella hieroa.
Epäilemättä oli Suomen torpparilaitoksessa jo siihenkin aikaan yhtä
ja toista epäkohtaa. Toivolan Janne ei tosin vielä tuntenut koko
epäkohta-sanaa eikä käsitettä; hän vain yritti ja harmitteli. Tänäkin
päivänä oli vasta viitisen tuntia leikattu, kun siinä kymmenen korvissa
rupesi satamaan ja satoi niin, että isäntä lakkautti leikkuun.
"Tulette sitten huomenaamuna jos ilmaa on", sanoi isäntä. Haluttoman
näköisinä torpparit ja muut päiväläiset ottivat eväänsä ja lähtivät
sateessa talsimaan kukin taholleen kotia kohden, jossa pahantuulisina
torailivat ämmiensä ja mukuloittensa kanssa lopun päivää. Ja katso,
seuraavana päivänä oli kuin olikin "ilmaa". Taas kuljettiin virstojen
mittaiset taipaleet leiliä, konttia ja sirppiä kantaen ja --
saatiin leikata vain neljä tuntia, kun jo satoi ja alkoi taas sama
vaellus takaisin niljaantuneita teitä pitkin. Työpäivän pituus oli
siihen aikaan viisitoista tuntia, joista näin kahtena päivänä vasta
yhdeksän oli tullut tehtyä. Loppuviikossa tuli sitten poutia, jolloin
torpparien rukiit hiljallensa varisivat, kun äijien oli välttämättä
oltava talossa. Sunnuntaina sitten täytyi yrittää. Täytyi vaikka
ripilläkäyntikin lykätä syksymmäksi, niin harmillista kuin se täältä
pahan tien takaa silloin olikin.
Silloin sen pahan tien todella tuli tuntemaan, kun oli mentävä taloon
syyskyntöön. Silloin ei kyllä tarvinnut Jannenkaan nousta ennen kolmea,
mutta siinä oli tietämistä kuinka löysi ruskean hevosensa: valkoisen
kanssa olisi kyllä kelvannut. Mutta jos ruskea sattui seisomaan niin,
ettei kello helähtänyt, niin silloin sitä ei pimeässä erottanut
muusta kuin huokauksesta. Sitten oli edessä se paha tie, jossa pyörät
painuivat kappojaan myöten. Rattailla oli aura ja kiinteä aisavehje
kakkuloineen sekä eväät. Se oli hankala kuorma, joka pahoissa paikoissa
pyrki herahtamaan pois.
Kyntöpäivä oli muuten raskaimpia päiviä, etenkin hevoselle. Isäntä oli
silloin itse pellolla melkein koko päivän; hän oli elämänsä aikana
viisastunut torpparien suhteen, sillä jos ei isäntää pellolla ollut,
niin tuskin siellä silloin tuppi heilui. Torpparien toten venyttelivät
vielä talon omatkin miehet. Isäntä käveli pellolla keppi kädessä,
käveli ja yski kosteassa ilmassa. Hän seisoi saralla ja katseli
kuinka Toivolan Jussi kiroten ja kiljuen tempoi hevostaan. Mutta hän
vainusi, että sen hoputtaminen oli näennäistä ja kun hevonen hänen
kohdallaan taas huohottaen ja suupieliään venytellen pysähtyi, niin
antoi isäntä sanaa sanomatta sille kelpo läimäyksen kepistään. Ja kyllä
se silloin pääsi. Mitä pitemmälle päivä ehti, sitä useammin täytyi
isännän heristellä sille keppiään, ja sittenkin se päivän mittaan jäi
aikalailla jälelle talon hevosista. Harmillisia olivat torpparien
päivätyöt, etenkin hevospäivät, niin isännälle kuin torpparille.
Tuota aikaista aamukaahimista koettivat muutamat torpparit välttää
siten, että tulivat vehkeineen taloon jo illalla. Mutta Toivolan Jannea
se ei auttanut; hän oli kerran yrittänyt, kun aamulla oli mentävä jo
kahdelta pellavasaunaan, mutta ei ollut nukkunut yhtään ja oli jo
puoli yhden aikaan noussut ja harmissaan vienyt kelloa puolitoista
tuntia eteenpäin ja sitten herättänyt toiset miehet. Luonnonvoimia
vastaan ovat näet väkevämmätkin heikkoja ja Jannessa nyt vaikutti
semmoinen luonnonvoima, ettei hän saanut unen päästä kiinni muualla
kuin kotona Riinan vieressä. Kaikesta yhteiselämän hankaluudesta,
kaikista torailuista ja mököttelyistä huolimatta tapahtui näet joka
ilta yhä vielä se pieni asia, että Janne laski kätensä Riinan kaulalle.
Hän laski sen sinne ja taputteli muutaman kerran hartioihin, pusersi
ja taas taputti -- niin-niin, se on totta, niin hän teki ja sitten
hän vasta nukkui. Eikä enää lähtenyt toista kertaa taloon yöksi, vaan
nousi pellavasauna-aamuinakin mieluummin kello yhdeltä, otti raskaan
loukun olkapäällensä ja pilkkopimeänä syysyönä ponnisteli tuon kuraisen
taipaleen.
Tämmöinen pellavapäivä oli muuten vuoden ankarimpia työpäiviä.
Loukutuksessa pyrki aina tulemaan kilpailua ja sitä kesti kello
kahdesta päivänsaloon asti; yhdet ryypyt saatiin välillä. Sitten
syötiin aamiainen ja mentiin eväitten kanssa metsään rankoja kokoomaan.
Siellä oltiin iltapimeään asti.
Siihen tapaan tehtiin työtä noina kansamme onnellisimpina
vuosikymmeninä, kun aineellinen ja henkinen edistys täällä pohjan
perilläkin otti jättiläisaskelia pienen katajaisen kansan keskuudessa,
joka pelkäsi Jumalaa ja vilpittömästi rakasti suurta lempeätä
hallitsijaansa.
Toivolan Jannen paperinajosta tuli seuraavana talvena täysi tosi. Siitä
sai rahaa, saattoi olla pussissa toistakymmentä markkaa kun tuli kotiin
kahden päivän matkalta. Ei se ollut kaikki paperista saatua, siinä oli
voirahaa myös. Ja sillä rahalla oli semmoinen ominaisuus, ettei siitä
tiennyt, mihin se joutui. Ei osannut sanoa, että olisi juuri entistä
paremmin elettykään. Paperinajon varjopuolet sensijaan olivat selvät,
vaikkei Toivolan Janne niitä tahtonut huomata. Hevonen laihtui ja
laiskiintui, niin että kun oli talossa päivätöissä, saattoi isännän
keppi jo läimähtää sen lautasille muulloinkin kuin kyntöpellolla. Sonta
sattui kanssa usein jäämään navettaan ja lehmää kuivattiin oljilla, kun
ei ehditty hakoja hakata.
Semmoista se oli, mutta kymmenmarkkanen vietteli aina uusille
paperimatkoille. Yhä useammin sattui noita aikaisia aamuja, kun
Tampereelle hankittiin, ja myöhäisiä iltoja, kun sieltä palattiin.
Ehtipä joku jo ristiä Toivolan Paperi-Janneksi, kun hänet
hevosineen ainakin pari kertaa viikossa nähtiin Kuuskosken tehtaan
paperivarastolla. Ja kun Jannen kotokulmalla jotain tarvittiin, niin
sanottiin:
-- Pitää mennä Toivolaan; kyllä Janne tuo Tampereelta, kun menee
paperia viemään.
Mutta sitten tuli se kohtalokas paperimatka.
Janne oli ostanut kaksi ja puoli litraa viinaa ja se puoli litraa
oli hänen omaansa. Oli kylmä, jalkoja ja kasvoja palelsi, hevonen
oli hyyrteessä. Puolimatkassa Janne otti ensimmäisen ryypyn ja niin
alkoi toteutua sananlasku siitä, kuinka käy jos antaa pikkusormensa.
Janne oli kelpo humalassa kun hän saapui kotokulmalle ja poikkesi
antamaan toisille viinantuottajille heidän osuuttaan. Kun Jannella
jo oli hyvä alku, niin jatkettiin, eikä Jannella ollut kiirettä. Hän
viipyi lähimmässä naapurissa liki puoleen yöhön, riiteli vähän ja sopi
taas. Mutta riidan aikana oli asumuksen ämmä häntä pistellyt Riinan
salaisista leivänmyynneistä. Jannellahan oli niistä kyllä vihiä,
mutta kumminkin hän kuohahti, ja kun ei oikein tiennyt, millä olisi
tuota pystynokkaista ämmää masentanut, niin keksi ikkunan keskipuusta
naapurin taskukellon ja rupesi vaatimaan sitä ostaakseen. Mitäs naapuri
sillä väliä piti, kun vain hinnoista sovittiin. Niistä sovittiin ja
Janne lähti taskussaan kello ja vähän toista markkaa rahaa. Mutta
mielessä meuroi entinen Nikkilän Penjami.
Ähisten hän ajoi pihaan, riisui horjuvan hevosensa ja sitten -- sitten
meni pirttiin. Siellä maattiin. Janne otti tulen lamppuun ja sanoi
hiljaa mutta uhkaavalla äänellä: "Vai tällä lailla täällä maataan."
Hän riisuu takkinsa, ei herätä. Hän riisuu liivinsä, lyö sen olan
takaa permantoon kiljaisten: "Ylös hulttiomet!" Riina, Kalle ja Hiltu
pöykähtävät ylös kuin iskun saaneina ja vähältä pitää, etteivät
he saakin, sillä Janne on siepannut pesän edestä makkarahalon ja
juoksee huutaen ja kiroten ympäri pirttiä. Akka ja lapset pelastuvat
puolipukeissa ovesta pihalle talviseen yöhön. Ei ole ennen tämmöistä
tämän perheen keskuudessa tapahtunut.
Janne ähkii yksin pirtissä. Ei hän aivan yksin ole; sängyssä makaa
valveillaan liikkumattomana pikku Ville, joka ennen oli kaikkein
ketterin. Sen liikkumattomuus on outoa; Janne lähestyy sitä, humala
alkaa haihtua. Poika parkaisee, mutta ei nouse. -- Loukkasinko minä
sinua äsken? Ei vastausta muuta kuin vapiseva katse. Janne on onneton
ja neuvoton, hän katselee ympärilleen, näkee lattialla liivinsä ja
kellon sirpaleita. Kumartuu katsomaan: hajalla on Topiaan ankkuri.
Janne muistaa kaikki ja luhistuu kokoon. Hänhän on äsken palannut
Tampereelta paperia viemästä.
Raivo on asettunut ja sijaan tullut tylsä mykkyys. Riina ja lapset
hiipivät kangistuneina ja itkien pirttiin. Kalle on erikoisesti
peloissaan. Mutta ei isä mitään huomaa, hän istuu ja tuijottaa yhteen
kohtaan. Sitten hän alkaa torkahdella; pääsee omin neuvoin sänkyyn,
jonne puolipukeissaan nukkuu.
Kylläpä tämä nyt on aikaa. Riinalta pääsee vapiseva, itkunsekainen
huokaus. Ei ole Janne vielä päässyt selville, mitä täällä sen poissa
ollessa on tapahtunut; muista asioista se raivosi. Riina vetää hameen
ylleen, mennäkseen tarkastamaan rekeä ja hevosta. Hän näkee Kallen
luihun katseen. Kalle löi eilen Villeä kalikalla selkärankaan, niin
että siitä taitaa tulla vaivainen. Vastenmielisen tuskan aalto
läikähtää Riinan mielessä: juuri äsken hän selvemmin kuin koskaan näki
Kallen muodossa sen isän, sen _todellisen_ isän, piirteitä. Tympeä,
jalostumaton katkeruus puristaa Riinaa.
Taas oli elämä järkähtänyt uudelle asteelle. Huomenis olisi Jannen
ollut mentävä hevosineen taloon päivätöihin, mutta siihen ei pystynyt
hevonen, eikä kunnolla mieskään. Päivä sai jäädä rästiin. Janne ajoi
sontaa navetasta pihaan, kun lehmän säki hankki jo hipaista navetan
kattoa. Sonta oli tänä talvena jäänyt ajamatta pellolle paperin ajon
vuoksi. Ja tähänastisesta paperin ajosta oli nyt yhteistuloksena vähän
toista markkaa rahaa -- ja pirtin lattialla taskukellon sirpaleita. Ja
sängyssään makasi yhä Ville selkä kipeänä.
Sanomattoman apea oli tämä päivä. Eivät voineet nuo onnettomat edes
toisiaan haukkua, kun kaikilla oli suuria syitä. Kalle-pojan elämä tuli
kuitenkin tästä puoleen niin tukalaksi, että Riina salavihkaa toimitti
hänelle palveluspaikan kauaksi kylälle. Sitä tietä Kalle hävisi
kotoaan. Vanhimmaksi lapseksi jäi silloin Hiltu, kalpea ja vaitelias
tyttö. Mutta Riina oli paraillaan raskaana ja siitä syntyi myös tyttö,
Lempi. Sen jälkeenkin vielä tuli poika, Martti. Niin niitä tuli.
Näissä oloissa ei juuri tapahdu mitään suuria, kertakaikkisia
romahduksia, niinkuin kehittyneemmissä oloissa. Tapahtuu vain pieniä
nykäyksiä, jotka siirtävät elämän menoa ikäänkuin astimelta toiselle.
Kun nykäys on ohi, niin ei sitä taas enää muistetakaan, vaan jatketaan
uudella tasolla. Sillä samaa elämäähän se on kaikissa muodoissaan, eikä
sen suhteen ole olemassa muuta ehdotonta, kuin että se on elettävä.
Ville taisi ensin vähän toipua kivustaan, se jo liikkui, söi ja nukkui.
Mutta sitten alkoi selkä taas vihoitella ja rupesi lopulta mätänemään.
Silloin oli jo aikaa unohdettu ne monet tärisyttävät seikat, jotka
sattuivat siihen aikaan kun Villekin sai alun kipuunsa. Elettiin vain
ja asuttiin yhä riutuvaa asumusta. Höllyttiin; saatettiin tehdä niinkin
ajattelematon teko, että myytiin hevonen.
Niin kuluvat vuodet ja täyttyvät vuosikymmenet.
Toivolan Juhan -- häntä sopii jo taas sanoa Juhaksi -- elämänkaari
on loivasti laskenut, keski-iän kiinteämpi elämänote on lientynyt.
Kun puolueettomasti katselee hänen nykyistä elämäänsä, on siitä jo
löytävinään semmoista pitkän, syvän huokauksen tunnelmaa, joka käy
hyvin ansaitun unen edellä. Mutta kun paikkoja särkee, niin uni ei
tule; saa huomata monta semmoista huokausta, ennenkuin pää kallistuu.
Ehtii monesti katkeroitua ja jälleen leppyä, ennenkuin suuri vapauttava
uni saapuu.
Juha myi hevosensa ja rahat on tullut kulutettua. Viimeiset menivät
apteekkiin Villen lääkkeistä, takaisin tuli vain pennin rahoja.
Nyt on jo moniviikkoiset hevospäivät rästissä ja vähän on tullut
tehtyä apupäiviäkin; vasta kaksitoista, ja kesä on puolessa. Hän on
koettanut puhua isännälle, ettei vielä ole löytänyt soveliasta hevosta
ostaakseen. Isäntä ei ole puhunut mitään.
Vanha Yrjölä on kuollut jo. Tämä on hänen poikansa Taavetti, joka nyt
on isäntänä. Se on käynyt maamieskoulunkin. Se on sanonut, etteivät
isänaikaiset töllinkaupat sido häntä, poikaa; hänen ei niitä tarvitse
tuntea jollei tahdo. Hän on saanut talon ostokaupalla, eikä hän
ole kiinnekirjoissa huomannut mitään tölleistä puhuttavan. Näin se
sanoi isännäksi tullessaan, mutta on se sentään näihin asti kaikki
torpparinsa "tuntenut".
Kuinka nyt sitten vanhan Toivolan ruvennee käymään niitten hevospäivien
tähden?
On tyven, helteinen sunnuntaipäivä, kolmen aika. Toivolan Juha istuu
pirtin kynnyksellä paitahihasillaan, avopäin ja avojaloin. Ulkonaisesti
on lämmin ja suloinen olla, ja niinpä melkein on sisäisestikin. Ei
jaksa, ei aina jaksa miettiä sitä hevosasiaakaan, mutta ei vielä juuri
tahdo päästää täyteen tietoisuuteen sitäkään varmuutta, ettei enää
omaa hevosta saisi. On seisahdus niinkuin tuulten kääntyessä. Lienteä
ikämiehen mieliala, joka ei ole kaukana kyynelistä.
Avoimesta pirtinovesta kuuluu silloin tällöin kipeän Villen heikko
uikutus. Riina menee kysymään, ottaisiko se häppää. Muuta ei sille enää
osata kuin suun kastinta antaa. Ei sen syömisestä ole enää aikoihin
mitään tullut. Lääkkeet loppuivat. Vaikkeivät ne mitään auttaneet,
niin tahtoisi niitä kumminkin olevaksi nyt kun loppu lähenee. On niin
masentavaa, kun ei edes niitä ole. Ei muuta kuin suun kastinta, jota
lapsi aina nöyrästi ottaa.
Mitä kauemmin Juha siinä istuu, sitä useamman uikutuksen ja
häpäntarjouksen hän kuulee. Maailmalla oleva Kalle, tämän kivun
alkusyy, ei sattumaltakaan tule hänen mieleensä. Eikä hän tällä
hetkellä ole vihainen Riinallekaan. Riina on veltto, mutta tämän
ristinsä se kantaa nurkumatta.
Tämmöinen pehminnyt murhe luo Juhaan omituisen sopusoinnun tunteen.
Päivän uuvuttava ihanuus saa Juhan silmissä saman väreen, ja kun taas
tulee mieleen se hevoskysymys, tuntuu se nyt helpommalta. Villen
uikutus on niinkuin siunaus sille asialle; niinkuin pyytäisi Villekin
hevosta. Niinkuin Ville kärsimyksillänsä sitä juuri ansaitsisi.
Juha nousee, ei hän nyt juuri sillekään asialle aio lähteä, muuten hän
vain vetää saappaat jalkaansa ja takin yllensä ja lähtee kävelemään.
Kumminkin hän kävelee yhä pitemmälle kylää kohden ja tietää kävelevänsä
aina Pirjolaan asti. Siellä hän vasta päättää, puhuuko hän vanhalle
isännälle mitään tästä asiasta. Ehkä hän näkee vanhan isännän jossain
ulkosalla, niin että voi luontevasti puhua muista asioista, jos ei
siitä isosta asiasta viitsisikään.
Ja Pirjolan vaari onkin tupakkimaallansa ja he puhuvat varsin mukavasti
muista asioista. Kysyypä vaari leppeällä äänellänsä kuinka poika
jaksaa, eikö vielä ole loppunut. Ei ole vielä. -- Jaa, kauan sitäkin
laps'parkaa koetellaan. Vaari lähtee sisälle päin ja sanoo: -- Etkös
poikkee tupakille? -- En minä nyt taida, pitäisi tästä käydä vähän
etäämmällä, vastaa Juha ja nielaisee tyhjän palan.
Ja hän kävelee edelleen päättämättä mitään. Ruumis aistimineen
etenee pitkin kaartoilevaa tietä, mutta mieli ei ota osaa siihen
etenemiseen. Ja niin hän pyhäisenä ehtoona kävelee sisään semmoisen
talon ovista, joka koko paikkakunnalla on hänelle vieraimpia. Hän
tulee Harjakankaan Nikkilän uusiin huoneisiin. Ja kun hän kerran on
vieraitten ihmisten katon alle tullut, on hänen puhuttava asiansa,
muuten häntä luultaisiin hulluksi. Hän puhuu asiansa entiselle Ollilan