Hurskas kurjuus: Päättynyt suomalainen elämäkerta - 06

hyvin ohut on vielä se kuori, jonka alta löytyy se hempeän puhtoinen
väärentämätön sielu, jota suuri runoilija oli ihaillut, milloin oli
sattunut heidänlaistensa ohi astelemaan.
Juhlamieli ailahteli Jussissakin, kun hän toisten mukana milloin nousi
seisomaan milloin painoi otsansa kirjalautaan. Kirkon korkea tunnelma
hellitteli sitä selittämätöntä jännitystä, jonka alaisena hänen jähmeä
elämänsä näinä vuosina oli edistynyt ja jota ajatus oli pyrkinyt
käsittämään jonkinlaiseksi turvattomuudentunteeksi. Sen mitä vuodet
ovat koonneet, voi yksi hetki vapauttaa. Kirkko oli täynnä ihmisiä,
jotka olivat saapuneet sinne kotoansa ja joilla kirkosta palattua
oli edessänsä oma pihamaa viihtyisänä pyhäiltapäivänä. Noita ihmisiä
ja heidän kotiin jääneitä pihamaitaan tuntui lähentelevän kirkon
aurinkoisessa ilmassa laajasti aaltoileva veisuu ja Jumalan sana.
Itse Keinonenkin tuntui täällä omituisen kutistuneelta ja mahtinsa
menettäneeltä. Hänen paras kompansa ei olisi täällä ollut mitään sen
helähdyksen rinnalla, joka syntyi kun suntio vaihtoi numeroita mustaan
kullattuun tauluunsa ja sitten käänsi sen seurakunnan nähtäväksi.
Nämä punaiset takithan olivat Keinosta, ja ainakin Jussi häpesi omaa
takkiansa. Oli niinkuin olisi pakotettu puhumaan siihen tapaan kuin
Keinonen: "mittee työ...?"
Tähän suuntaan Jussin ajatus kulki koko saarnan ajan. Hän muisti
sitä kivulloista töllinäijää, joka oli jäänyt ponttoolle, muisti sen
semmoisena kuin se työnsi tilirahojaan nauhaniekkaan massiinsa, paperin
ja hopeat sekaisin. Vaikka kirkossa oli niin juhlallista, tuntui se
äijä kumminkin Jussille läheisemmältä kuin Keinonen ja nämä muut
tukkimiehet. Se kuului noihin, jotka täältä menevät kotiinsa; joilla on
virsikirjat ja nenäliinat.
Saarna kesti kauan ja Jussi sai rauhassa kehittää sellaista harhakuvaa,
että hänkin täältä menee kotiin kirkkomurkinalle vellin ja perunakeiton
ääreen. Ei missään ihmisen mielikuvitus, kankeampikin, niin helposti
antaudu kuin suvisessa kirkossa saarnan aikana. Tuntui vastahakoiselta
kirkonmenon päätyttyä taas palata veneelle. Sinne kumminkin oli
palattava, mutta tästä kirkkomatkasta alkaen sai kuluva kesä Jussin
tajunnassa uuden sisällyksen.
Syksyllä vei Keinonen miehensä Jussin synnyinpitäjään, vieläpä lukemaan
hänen synnyintalonsa Nikkilän komeata ja koskematonta metsää. Kuinka
monissa metsissä Jussi jo olikaan Keinosen kanssa saapastellut,
kaukaisen Tuorilan metsistä alkaen. Mutta nyt tapahtui yhtenä aamuna,
ettei Keinonen enää noussut. Hänen kuolemaansa ei ollut kukaan nähnyt,
siinä oli hiven salaperäisyyttä niinkuin hänen elämässäänkin. Työ oli
tällöin jo melkein lopussa, ja kun uusi päällikkö saapui, olivat miehet
valmiit lähtemään muualle, sillä hakkuuta ei täällä vielä sopinut
aloittaa. Jussi yksin jäi; sanoi jäävänsä talvitöitä odottamaan,
mutta itsekin hän aavisti, ettei hän enää tämän perästä tukkitöihin
rupea. Se ei ollut mikään täsmällinen suunnitelma, monet pienet seikat
sen yhdessä vaikuttivat. Hän oli jo neljänkolmatta vuotias, mutta
tunsi miesjoukossa yhä olevansa jonkinlaisessa poikasen asemassa.
Se mielentila, jonka hän voimakkaimmin oli kokenut silloin kirkossa
saarnan aikana, oli kesän kuluessa usein uudistunut, ja niinkuin
siitä johtuen oli hänelle ruvennut karttumaan rahoja säästöön. Kun
sitten Keinonen kuoli, oli se Jussille merkki että hänen nyt oli
tästä joukosta jäätävä. Jotain merkitsi sekin, että sattui olemaan
syntymämaallaan, jossa vielä siellä täällä oli ihmisiä, jotka hän
muodolta tunsi, vaikka niistä, samoin kuin maisemistakin, oli tyystin
kadonnut se entinen nälkävuotten takainen henki. Ei ollut Ollilan
pappaa, ei Penjamia, ei Nikkilän vanhaa pirttiä eikä Sikomäen pirttiä.
Mutta jossain oli vanha vaimo, joka kahvipannua hämmentäessään
liikutettuna kyseli, mimmoinen loppu Maija-vainaalla oli ollut.
Vierasta täällä oli ja ensin tuntui vielä turvattomammalta kuin
puulaakin miehenä; rahojen kuluminenkin täällä ärsytti. Kumminkaan
hän ei voinut lähteä toisten mukana. Mikä sitten lieneekin pääsyynä
ollut, sillä kolminaisuuspyhän kotihaaveita nämä olot eivät ollenkaan
vastanneet.
Entinen Nikkilän pikku Jussi on nyt isona renkinä Pirjolassa, jonkun
matkan päässä synnyinkylästään. 80-luku on alussaan.


IV
Elämän helle

Kun maailmaa kiertänyt mies palaa kotiseudulleen, pitää hänen olla
vähän niinkuin muita parempi. Hänellä pitää olla hyvät vaatteet, rahaa
ja komeahko käytös. Hänen pitää osata tanssia ja nauratella tyttöjä.
Jos hän nämä kaikki ehdot täyttää, niin hän menestyy; hän voi päästä
voudiksi taloon, saada tyttären vaimokseen, hyvän torpan asuakseen
ja miehuutensa loppupäässä ostaa talon, jossa osavasti ponnistellen
vihdoin pääsee veloistaan. Niin voi käydä ja on monesti käynyt;
eivät olevat olot sitä ollenkaan estä. Mutta kuinka mahdottomalta
tuntuukaan semmoinen ajatussarja tämän Juhan yhteydessä -- (Jussista on
kotiseudullaan tullut Juha).
Hänen entinen kotitalonsa Nikkilä on nyt sen kylän paras talo, tai
ainakin Ollilan veroinen. Siellä on nyt uusi komea päärakennus,
jossa terhakan emäntänsä kanssa asuu Ollilan pappa-vainaan poika
Anttoo. Emäntä on komeata sukua ja kerrotaan, ettei hän suostunut
jalallaan astumaan Nikkilän entiseen tunkkaiseen pirttiin. Eikä hänen
tarvinnutkaan, sillä siihen aikaan kun Anttoo otti talon haltuunsa,
sai rakentajia ruokapalkalla; pohjalaisia kirvesmiehiä tunkeutumalla
tunki rakennukselle, sitä vaille, etteivät pääsystä tapelleet. Sillä
leipä ei loppunut Ollilan sukukunnasta; Ollilan pappa seisoi tiellä
ja, poikansa työmaata katsellen, lausui: "Kyl stää sentän niin kauan
kelpaa ko leipää ja rahhaa piisaa." Ennen syksyä oli päärakennus
valmis ja karjahuoneet korjatut, vieläpä laaja tonttimaa pellon
puolelta ympäröity muhkealla kiviaidalla. Jouluksi tuli emäntä. Ja
kun tämän jälkeen muisteli Nikkilän entistä oloa, niin tuntui siltä
kuin olisi vanha Penjami väkinensä jostain häpeällisestä syystä täältä
karkoitettu, niinkuin hän olisi vääryydellä saanut täällä aikoinaan
tepastella. Elämä oli nyt suurta ja puhdasta. Ei ollut yksikään renki
nähnyt nykyistä emäntää paitasillaan niinkuin oli nähnyt Maija-vainaan
joka ilta. Vanhin poika kävi kirkolla kansakoulua. Penjamin aikainen
metsä myytiin nyt vasta ensi kerran. Entisestä resuisesta Nikkilästä
oli tullut paikkakunnan väkevimpiä taloja.
Pieniä olivat Juhan maailman-kokemukset tämmöisien asioitten rinnalla.
On itsestään selvää, ettei hänestä muuta tullut kuin Pirjolan renki
Juha. Pirjola oli pieni vanhanaikainen talo; hän oli ainoa renki. Yksi
piika oli.
Pyhäehtoopäivällä Juha kävelee pitkin tietä, kävelee vaistomaisesti
Harjakankaalle päin ja katselee näitä uusia oloja. Hänellä on jalassa
uudet narisevat saappaat ja taskussa kolmattakymmentä markkaa. Hän
muistaa ikänsä ja toteaa sen yhteydessä, että hän on täysi mies.
Entinen Nikkilän pikku Jussi täysi mies; niin ne ajat kuluvat. Kun
hän taas näkee Nikkilän uudistetun pihamaan, niin hän ajattelee:
"Olet sinä muuttunut, mutta olen minäkin muuttunut." Vanha Penjami ei
ole kuluneina vuosina tullut hänen mieleensä, mutta nyt se tulee, ja
tapahtuu se kumma, että Juha tuntee myötätuntoa isävainaansa muistoa
kohtaan. Kun hän astelee tietä Nikkilästä Ollilaan päin, tulee hänen
käyntiinsä ja ilmeisiinsä vaistomaisesti Penjami-vainaan valtioiva
sävy. Mielessä värähtää pientä uhman tunnetta Nikkilän ja Ollilan
nykyisiä isäntiä kohtaan. Semmoisetkin miehet tässä leveilevät ja
myyvät metsää, vaikkeivät tiedä tukkitöistä mitään. On tässä nähty
metsiä -- ja Nikkilän metsän omisti koskemattomana Penjami, Juhan isä.
Ja tämä sen nyt myi niinkuin omansa. Juha kävelee niinkuin olisi itse
äskettäin myynyt Nikkilän metsän. On sanomaton nautinto, että hänellä
on niinkin paljon rahoja taskussa. Miehestä ei näe päältäpäin kuinka
paljon sillä on rahaa.
Juha viipyy retkellänsä iltamyöhään ja palaa pienessä humalassa samaa
tietä. Ollilan ja Nikkilän välillä hän tavoittelee huudahdusta:
"Ollilan nälkäiset!" Hän on Nikkilän Penjamin poika, että sen tiette!
Mutta hän ei huuda lujaa; sen kuulee vain hänen oma tajuntansa, jonka
viina on ikäänkuin alastomaksi riisunut; se on sieltä sisuksista
katselevinaan häntä, kun hän siinä mennessään syvästi ihailee isäänsä
Penjamia. Se vain katselee eikä sitä voi karkoittaa. -- Penjami omisti
kyllä metsät, mutta hän on ne peruuttamattomasti menettänyt. Ehkä se
sinua ärsyttää, mutta se on kumminkin tapahtunut vallan laillisesti.
Sinä uumoilet semmoista, että sinä olet sen miehen poika, joka omisti
talon ja metsät ja että sinä muka -- äh -- Katso, tämä on eri talo
nyt, ei tällä ole mitään tekemistä sinun isäsi kanssa, tämä on Ollilan
Anttoon talo; ymmärrätkös? Anttoo on pappavainaan poika ja pappavainaa
tuli Kokemäeltä. Sillä lailla se asia on johdettava; niin sinä sen
paremmin ymmärrät. Sinä menet nyt Pirjolan pirttiin maata, mutta
huomaa! -- taskussasi on kolmattakymmentä markkaa. Ajattele siitä
eteenpäin. Katso muita ihmisiä, kuinka ne asuvat tätä maailmaa, joka on
ympärilläsi.
Tämmöistä puheli juopumuksen takainen tajunta, vaikka ei se mitään
sanoja käyttänyt.
Ja Juha meni Pirjolan pirttiin maata tänä pyhäehtoona ja sen jälkeen
vielä monena sekä pyhä- että arkiehtoona. Hän oli rauhallinen
renkimies, jonka sukujuuren vanhemmat ihmiset vielä hyvin tiesivät;
se ikäänkuin hymyili hänen pienistä silmistäänkin, niissä ilmeni
selvästi Penjami-vainaa, vaikka luonto tuntuikin olevan enemmän
Maija-vainaalta saatu. Muutamia omituisuuksia hänellä oli, mutta ne
olivat niin vähäpätöisiä, ettei häntä niiden tähden mainittu. Hänen
suhteensa rahaankin oli omituinen. Hän otti isännältä palkkansa hyvin
tarkoin ja isäntä piti häntä sen vuoksi tuhlarina. Mutta hän ei nykyään
tuhlannut, hän vain tahtoi pitää rahat omassa hallussaan. Se ei
ollut säästäväisyyttä, sillä säästäväinen renki antaa palkkansa olla
nostamatta niin kauan kuin mahdollista.
Hän oli vuoden Pirjolassa. Palveluskumppanina oli hänellä muuan iäkäs
piika, joka sitten vuoden lopulla meni naimisiin. "Se riippuu tontista,
kuinka piiat naidaan", sanoi Pirjolan isäntä ja uudisti tämän lauseen
vielä kahden vuoden päästä, kun Juha -- jälleen Pirjolaan palattuaan --
joutui naima-asioihin silloisen piian Riinan kanssa.
* * * * *
Rengin ja piian voimakkaimmat sisälliset elämykset sattuvat aina
sunnuntai-iltapäivän ja maanantaiaamun välillä. Se on siinä säädyssä
kohtalokasta aikaa, siinä on monet vaarat vaanimassa. Hetkellinen
vapaudentunne on silloin korkeimmillaan, illan tullen se yhä vahvistuu
ja voi yön kuluessa vietellä unohtamaan asiallisen elämän seikat
ja suhteet. Monen moni ikuistamaton kohtalo on saanut ratkaisevan
käänteen juuri maanantain vastaisena yönä; se yö on ollut petollisen
hempeänä alkuna monelle raskaalle elämänvaiheelle: on siitä ruveten
jouduttu naimisiin, elämän kovahampaisen "todellisuuden" purtaviksi.
Ja sen suden suussa ei enää ole jälkeäkään tuon maanantain vastaisen
yön hempeydestä. Siellä on päivätöitä ja hallaöitä, kipeitä lapsia
ja veltostuneita ämmiä, joita nähdessä on mahdoton kuvitella, minkä
näköisiä ne ovat olleet tyttöinä -- onko tuon näköisistä koskaan
voinut sitä nimitystä käyttääkään? Siellä on lehmän ja lapsen
kuolemia, vuotavia pirttejä ja rästiin jääneitä apupäiviä. Siellä on
kaikkea muuta mutta ei sopusoinnun hetkiä; sillä suden suussa ei enää
kukaan rakasta lähimmäistään. Nuo pienet hetket pyhäaamuisin mökin
pihamaalla paitahihasillaan, ne ovat niin vähäpätöisiä, ettei niitä
voi ottaa lukuun. Ei mikään ole, silloinkaan, niin etäistä ja vierasta
kuin tuo muuan maanantain vastainen yö, josta kaikki tämä alkoi. On
aina surunvoittoista nähdä piian ja rengin vakavin kasvoin ryhtyvän
jäljittelemään semmoista, mikä jotakin sisältääkseen vaatii vallan
toisenlaisia edellytyksiä.
Juhallahan piti olla jokseenkin selvä kokemus tuon pyhäiltapäivän
vapaudentunteen petollisuudesta. Olihan se hänelle muinoin Tuorilassa
tuottanut kelpo selkäsaunan isännän pampusta. Mutta kaikkien paheitten
yhteisenä ominaisuutena on, että ne ratkaisevalla hetkellä saavat
ihmisen tyystin unohtamaan aikaisemmin koetut seuraukset; niin on myös
vapaudennauttimispaheen. Eikä Juhan kehityskannalta sopinut vaatiakaan,
että hän olisi tuommoisista selkäsaunoista tai maanantaiaamujen
väsymyksestä ruvennut onkimaan elämän totuuksia ja niitä ohjeekseen
ottamaan. Joka pyhäiltapäivä etenkin suviseen aikaan hän lähti
kylälle kuljeskelemaan. Hän kävi tansseissa, vaikkei osannut polkan
askeltakaan. Joskus hän myös joutui osalliseksi pieneen ryyppyyn.
Näistä ei hänelle koitunut sen kummempia seurauksia. Monta kertaa hän
oli läsnä kun tapeltiin, mutta ei koskaan joutunut itse saamisiin.
Väkevien suhteenkin hän pysyi hyvin kohtuullisena, sillä jostakin
syystä hän arkaili ottaa rahallisesti osaa viinan hankintaan. Se ei
ollut säästäväisyyttä, hän muuten vain pelkäsi semmoista osuutta. Mutta
kun ei hänestä kenellekään ollut harmia, niin tarjottiin hänelle usein
ryyppy muutenkin.
Ei Juhalle pyhäehtoisista retkistään mitään koitunut. Ei ollut
koituvinaan. Mutta kohtalo olikin hänen kohdalleen järjestänyt nuo
"seuraukset" tavallista ovelammin. Yhdestä semmoisesta retkestä oli
kuin olikin aivan ratkaiseva seuraus, joka sitten vuosikymmenien
riutuessa johti hänen tähän asti jokseenkin värittömän elämänsä
semmoisille tolille, että se siellä omissa uumenissaan valtavasti
kuvastaa inhimillisen elämän erästä puolta.
Vaikka Juha täällä yksinäisenä renkinä oli olevinaan hyvinkin viisas
ja maailmaa kokenut, niin oli hänellä kumminkin muuan kiusallinen
aukko: hänellä ei vieläkään ollut minkäänlaista kokemusta vaimoväestä.
Joukossa hän kyllä näytti vallan toista; laski joskus harvakantaan
jonkin osavan rivouden ja antoi hyväntahtoisille akoille aihetta
sanoa: "Ei Juha ole niin hullu, että se naimisiin menisi." Tämmöisestä
lauseesta Juha sanomattomasti nautti ja esiintyi yhä varmemmin
semmoisena, kuin olisi maailmassa saanut tarpeensa niistä asioista.
Mutta kun hän palasi yksinäiselle vuoteelleen ja kuuli muurin takaa
Riinan, piian hengityksen, niin silloin oli toista. Hän ei ollut
naiseen koskenut, siinäpä se oli. Ja vaikka Riina oli semmoinen kuin
oli, niin olisi Juha antanut mitä hyvänsä, jos olisi saanut sen
rohkeuden, että olisi voinut hiipiä yli pirtin Riinan sänkyyn. Yhtenä
yönä, kun muurin takana oli hyvin hiljaista, niinkuin Riina olisi
valvonut, Juha jo hiipi sinnepäin, ryki ja hiipi, mutta huomasi sitten,
ettei Riinaa ollutkaan sängyssään. Juha oikaisi silloin Riinan tyhjään
sänkyyn ja viipyi siellä vähän aikaa. Mutta kun Riina palasi kylältä,
oli Juha jo omassa sängyssään, nukkuvinaan.
Riina oli kahdenkolmatta ikäinen, hiukan irrallinen ja löyhäluontoinen
piika. Hän ei ollut tämän paikan synnynnäisiä; isäntä oli hänet
pestannut Kauppalan markkinoilla puolipiloillaan, kun oli tullut
itseään tarjoamaan. Hän teki työnsä ilottomasti ja karkasi yökulkuun
niin usein kuin sopi. Pirjolan pirttiin eivät yöpojat uskaltaneet
tulla, mutta ei heidän Riinan tähden tarvinnutkaan. Paikkakunnan outous
ei Riinalle alunkaan tuottanut esteitä. Jo ensimmäisenä pyhäiltana hän
pirtissä laulaa ynisi omia piirilaulujaan, hävisi myöhemmin kylälle ja
palasi vasta puolen yön jälkeen. Vallan olosuhteiden vuoksi hänestä
tuli Juhan salaisten kaipausten esine. Hän ei Juhasta näyttänyt paljon
piittaavan; ynisi laulujaan ja kysyessä vastasi jotain yhtäkaikkista.
Mutta Juhan mielikuvitus teki työtään.
Se kohtalokas pyhäehtoo tuli sitten heinä- ja leikkuuajan vaihteessa.
Juhan elämäntuntu kohosi sinä iltana korkeimmilleen, siihen ikäänkuin
kasaantui kaikkea semmoista, mikä sai Juhan alitajunnasta tavantakaa
nousemaan sanattoman kysymyksen: minäkö se olen? nyt minä elän täyttä
miehuutta? Sinä iltana hän ryyppäsi omaa viinaansa; oli kolmeen
mieheen tuotettu yksi kannu. Sitten mentiin juovuksissa tanssiin, eikä
sielläkään käynyt huonosti. Kävi niin, että joku mies tarttui Juhaa
rinnuksiin ja Juha painoi sen miehen sänkyyn selälleen. Se oli pelkkää
leikkiä, mutta Juha oli kuitenkin painanut miehen hartioilleen. Pois
lähdettäessä Juha pimeässä porstuassa haparoi tyttöjä, ja kun hän
sitten yksinään tulla puhki Pirjolaa kohden, läikkyi hänen mielessään
vahva tunne siitä, että hän jo kauan on ollut tasapäinen tämän
paikkakunnan muun väen kanssa ja yleensä kaikkien ihmisten kanssa.
Hän tulee hämärään pirttiin ja menee heti rohkeasti katsomaan, joko
Riina on kotona. -- Ei ole vielä, sanoo tyhjä sänky. Juha kävelee
varovasti ikkunan ääreen ja jää siihen seisomaan. Aivot eivät omasta
puolestaan tee mitään, ne vain ikäänkuin katselevat mitä eteen tuodaan.
Juopumisen sisäinen kuva näyttäytyy, näyttäytyy koko tämän elämisen
salainen olemus, mutta niin lyhyinä välkähdyksinä, ettei niistä
mitenkään saa kiinni tuommoinen Juha. Ruumiin puolella annattaa hiukan
ylön, mutta sielu ei siitä liikahdakaan.
Hämyisellä tiellä tulee Riina seurassaan kaksi miestä. Humalansa takaa
Juha nauttii siitä tiedosta, että nuo miehet eivät tule pirttiin, mutta
Riina tulee. Juha on ikkunan ääressä siihen asti kunnes Riina avaa
oven. Silloin hän lähtee liikehtimään Riinaa kohden.
Ensi kertaa eläissään Johan Penjaminpoika nyt
seitsemättäkolmattavuotiaana pitelee vaimoihmistä koko käsivarsillaan.
Hän tekee sen juopumuksensa ja tämän illan aikaisempien elämysten
turvista; sen tekee tämänkin ruumis omin neuvoin, aivot vain toteavat,
mitä tapahtuu. Miehen koko olemus ikäänkuin irtautuu entisyyden
kiinteydestä ja nousee ilmaan. Vaimoihminen ei sanottavasti vastustele,
hän on yhtäkaikkisen laiskahko. Lopulta hän sanoo: "Mikä vanhan jäärän
nyt niin on virkistänyt?" Niissä sanoissa on Juhalle autuus. Ne antavat
pohjaa hänen olemukselleen, kun se nyt liehuu ilmassa.
Mutta kun hän myöhemmin makaa omassa sängyssään, on humala täysin
haihtunut. Hän kokee yhden suurimmista pettymyksistä, mitä miehinen
ihminen, parempikin, täällä maanpäällä saa kokea. Hän on raukean
tyhjyyden vallassa, mutta siitä huolimatta näyttää elämällä ja
maailmalla olevan aivan uudet kasvot katsellessaan häntä siihen
makuulle. Yksi lyhyt tapaus on taas ikäänkuin kahmaissut noiden
kuluneiden renkivuosien lukemattomat pikku seikat ja tapaukset yhdeksi
kokonaisuudeksi; mies on elämänsä kiipeilyssä joutunut uudelle
astimelle, ei voi sanoa ylemmäksikö vai alemmaksi. Ennenkuin uni tulee,
kuvittelee hän jo ehkä itseään tulevana töllinäijänä. Nekin kuvittelut
voivat vielä tällä asteella olla varsin viehättäviä.
Oli tärkeä sattuma, että Juhan lähentelyt olivat piialle, Riinalle,
niin otollisia. Elämässä muodostuu joskus niin hivelevän sopusointuisia
sattumia. Riina oli aivan yksinäinen olento tämän taivaan alla ja
epäili sen lisäksi olevansa raskaana miehestä, jota hän ei missään
tapauksessa tulisi omaksensa saamaan. Sillä vaikka joskus onkin
sattunut, että talon perillinen on nainut piian, niin ymmärsi Riina,
ettei hän ole niitä piikoja, joista emäntiä tehdään, eikä missään
tapauksessa nyt enää, kun näin on käynyt. Juhaa kohtaan oli hänen
suhteensa näihin asti ollut täysin puolueeton; tässä ei siis esiintynyt
mitään sielullisia vastahakoisuuksia, joiden tämmöisessä tapauksessa
joskus sanotaan tehneen naisesta marttyyrin. Riina kävi edelleenkin
tansseissa, mutta pysyi ehdottoman uskollisena Juhallensa. Lievä
julkeuden vivahdus oli tullut hänen olemukseensa, ikäänkuin siltä
varalta, että ihmiset alkaisivat nähdä hänestä vaivaa.
Sattuneen tapauksen jälkeen oli Juhalle naimisiinmeno sellainen
selviö, jossa ei ollut hituistakaan enempää arvelemista. Hänen koko
sisäinen ja osaksi ulkonainenkin elämänsä järjestyi siitä hetkestä
alkaen sille perustalle. Mieluisa tuskastuminen vallitsi hänen
ajatustaan, kun hän kiinteästi suunnitteli ja arvioi tulevaisuutta.
Hänen tästä puolin joka-iltaiset käyntinsä Riinan luona muurin toisella
puolella olivat vain pientä sivuasiaa, jota siinä tärkeämmän ohessa
myös oli hoidettava. Riina ei ollut hänelle mitään muuta kuin se
vaimoihminen, jonka kanssa hänen oli mentävä yhteen. Hän ei tiennyt
Riinan suvusta eikä synnystä niin mitään (vasta seuraavana suvena,
kun he jo olivat naimisissa, ilmestyi muuan akka, joka oli kuin
vanha rastas ja jonka Juha ymmärsi Riinan äidiksi) -- eivätkä he
yhdessä maatessaan milloinkaan puhelleet naimisiin menosta. Mitäpä
siinä oli puhumista. Juha oli jotenkin hajamielinen ja Riina oli
yhtäkaikkinen, eikä mitään järkyttäviä kohtauksia sattunut. Juha teki
työnsä tavallista tunnollisemmin. Isäntä, jolla oli hyvä vainu, pääsi
pian asiasta selville, ja kun hän oli ihmistuntija ja lautamies,
ei hän hätäillyt. Kumminkin johti hän niin, että asia tuli Juhan
kanssa puheeksi, ja kun se kerran puheeksi tuli, niin puhuttiin se
loppuun asti. Isäntä sai selville Juhan rahavarat ja suunnitelmat:
Juha olisi halunnut torpan paikkaa Pirjolan maalta. Isäntä katseli
rauhallisena toisaalle, niinkuin olisi jäänyt asiaa miettimään. Ei
hän sitä kumminkaan hetkeäkään miettinyt. Hän näki edessään Juhan,
Riinan ja rahat, nuo kolme seikkaa, jotka nyt lapsekkaasti kuvastelivat
yhdessä muodostavansa muka hyvinkin lupaavan elämänperusteen, mutta
joiden kestämättömyyden tuo iäkäs isäntämies pettymättömästi vaistosi.
Hän tunsi hyväntahtoisuutta, sääliä ja vastenmielisyyttä tätä asiaa
kohtaan, mutta minkäänlaisiin tekemisiin hän ei voinut antautua. Hän ei
siis antanut Juhan torppatoiveisiin mitään selvää vastausta, mutta itse
naimisasialle hän osoitti sitä suurempaa myötätuntoa ja harrastusta.
Hän soi Juhalle muutamia isällisen miehekkäitä kehoituksia, eikä Juha
suinkaan tästä keskustelusta masentunut vaan päinvastoin yhä kohosi.
Pirjolan vanha isäntä pysyi Juhan koko eliniän hänen myötätuntoisessa
muistissaan. Joskus myöhemminkin, isännän jo ollessa vaarina,
Juha vaikeina aikoinaan häntä lähestyi ja sai aina osakseen niin
ylivoimaista hyväntahtoisuutta, että itse asia useimmiten jäi vallan
puhumatta. Juhan elämä oli pelkkää nousua koko sen ajan, minkä hän
viipyi Pirjolassa -- häihin asti, jotka isäntä yksin kustansi.
Naimisiin menon otti Riina ensin puheeksi, teki sen tuttavallisen
tylyillä sanoilla ja ilmaisi siinä niinkuin sivumennen, kuinka hänen
asiansa olivat. Eihän siinä ollut mitään odottamatonta, pitihän Juhan
se käsittää, mutta kumminkin kihahti tuskan hiki hänen päähänsä.
Kaukana oli senikäinen Juha entisestä tukkimiehestä. Ajatus takoi
kaikkia mahdollisia ja mahdottomia asioita yhtaikaa. Naimisasia sai
nyt tykkänään uuden sisällön; nyt vasta se oli _peruuttamaton_ ja sitä
paitsi määrätyn ajan sisään toteutettava. Minne mennä asumaan? Jonkun
nurkkaan hyyrylle -- se oli kauhistava ajatus. Jos isäntä antaisikin
torpanmaan, niin eihän sinne siihen mennessä ehtisi saada edes
kolminurkkaista koppia. Ei Juhan rahat semmoisiin riitä osiksikaan.
Eikä hän itse osaa edes rakennusta hakata. Juha ähki ja kääntyili
Riinan sängyssä. Riina vain makasi laiskassa asennossa niinkuin olisi
nautiskellut Juhan levottomuudesta.
Päivällä Juha teki työtä yhä uutterammin, niinkuin olisi siten
yrittänyt ylläpitää torppatoiveitaan, vaikka mahdollisuudet ajan
lyhentyessä yhä vähenivät. Riinan raskaus näkyi jo selvästi ja
herätti Juhassa kummallisen kiusallisia mielialoja. Se oli niinkuin
jokin vieras seikka joka saapuu; jonka kanssa hänellä ei tunnu
olevan mitään tekemistä, mutta joka kumminkin vetoaa häneen. Juhan
tietoisuuteen ei koskaan kohonnut edes selvää epäilystä tästä hänen
isyydestään, eikä tämä juttu kylän ämmienkään kesken päässyt kuiskausta
suurempaan vauhtiin ja unohtui pian kokonaan, kun Juha ja Riina olivat
vakiintuneet tavallisiksi tölliläisiksi. Mutta Juhalle pysyi tämä hänen
ensimmäinen lapsensa aina salaperäisen vieraana ja Riina pyrki alati
näräilemään sen puolesta, ihan aiheettomastikin.
Tölliläisiä heistä siis tuli, mutta ei Pirjolan alustalaisia, vaan
Yrjölän. Ihan viime tingassa, kun kuulutuskirja jo oli otettu,
antoi isäntä lopullisen vastauksensa: ettei hänellä ollut sopivaa
töllinpaikkaa -- "ja ethän sinä nyt tällä kertaa uuteen tölliin
pystyisikään, mutta meneppäs tuon Yrjölän äijän puheille, sillä on
vallan mahona se Kräpsälä, suuri asumus ja hyvät maat, kun vaan asuu.
On huoneetkin reilassa ja minä luulen, että kyllä se sinut ottaa." Ei
Pirjola vaan pahoittanut Juhan mieltä; hän oli Juhan tietämättä jo
valmistellut asiaa.
Niinpä siis Juha eräänä sunnuntaina istui monta tuntia Yrjölän äijän
kamarissa. Yrjölän äijä puhua lässytti isäntämiehen puheitaan, yski ja
meni tavan takaa piippuhyllynsä ääreen lataamaan piippuaan. Juhalle
hän ei tarjonnut. Juha punoitti ja hieroi hikoilevia kämmeniään.
Jonkinlainen kauppa kumminkin syntyi. Kun ei Juha nyt vielä
voinut ottaa haltuunsa torpan kaikkia maita, niin ei osattu tehdä
minkäänlaista kontrahtiakaan. "Kylläs siellä ainakin minun aikani
olla saat, kun vaan kunniallisesti elät ja työtä teet", sanoi Yrjölä.
Toistaiseksi oli Juhan tehtävä päivä viikossa omin ruuin.
Juhan mielessä riitelivät vapautuksen ja takertumisen tunteet, kun hän
palasi Pirjolaan. Oli niinkuin olisi kymmenen eri läpeä jo imenyt hänen
vähiä rahojaan. Mutta eteenpäin oltiin kumminkin menossa.
Sattui niin, että isäntä, Riina ja Juha joutuivat kolmisin, kun Juha
palasi uutisineen Yrjölästä. Muodostui hiukan juhlallinen hetki,
johon isäntä vuodatti ainaisen toivorikkautensa ilmoittamalla, että
hän kustantaa häät, koska heiltä nyt kerran aina piika naidaan. "Sinä
Juha olet ollut uskollinen palvelija, pysy vaan yhtäläisenä omallakin
pellollasi, kyllä Herra sinua siunaa", sanoi isäntä ja päätti tämän
hetken leikillisesti virkkoen:
-- Niinkuin varis vuovaa toiselta vainiolta toiselle vainiolle, niin
nyt siis Juha ja Riinakin vuovaavat Pirjolasta Yrjölään.
Sisäisen tyydytyksen tunne kuvastui isännän koko olemuksesta.
Häät vietettiin sitten piakkoin Pirjolan pirtissä. Niiden huminaan
hukkui tyystin melkein kaikki tähänastinen; ainoa mikä ei hukkunut
oli Riinan siunattu tila. Se ilmaisi itsensä tunnista tuntiin,
huminan jo väsähtäessäkin. Pihamaalla kuokkaväen kesken tapeltiin
kelpolailla, mutta sulhanen ei siitä mitään tiennyt; hän oli juopuneena
nukkunut pakarikamarin sänkyyn. Mies nukkui, mutta korvat olivat
avoinna ja niiden kautta saapuivat humunsekaiset viulunsävelet hänen
unitajuntaansa ja pitivät siellä yllä semmoista poikkeuksellista
onnentilaa, joka ei milloinkaan valveilla, eikä toista kertaa
unessakaan, auennut tämän elämänvaeltajan tajuttavaksi.
Mutta Riina kokosi yön kuluessa neljättäkymmentä markkaa häälahjoja,
puolta enemmän kuin Pirjolan edellinen piika oli saanut. Hän kävi
pihalla hillitsemässä tappelijoitakin, joista reippaimmat seurasivat
häntä pirttiin tanssimaan ja antoivat nekin monta markkaa.
Torppa oli kaukana salolla talon metsäkappaleen keskellä. Se oli
pitkät ajat ollut autiona ja niin perusteellisesti rappeutunut, ettei
tavallisessa puheessa enää muistettu sen oikeata nimeä. Sitä sanottiin
kyllä Kräpsäläksi, mutta kuulihan sen outokin, ettei semmoinen voinut
olla oikea nimi. Hävinneet asukkaat olivat olleet hiukan sekaista väkeä
ja hankkineet itselleen haukkumanimen. Juhan ja Riinan sinne muutettua
ruvettiin asumusta Juhan liiannimen mukaan sanomaan Toivolaksi.
Ainoastaan talon isäntä, kiusatessaan Juhaa myöhästymisestä tai muusta
semmoisesta, puhutteli häntäkin vielä Kräpsälän isännäksi.
Nuori pari muutti uuteen omaan kotiinsa pyhäinpäiväviikolla. Sää ja
keli olivat omansa vapauttamaan Juhan turhista haaveista; Juha sai
nähdä tulevan "taksvärkki"-tiensä sen luonteenomaisimmassa kunnossa.
Pyörät vajosivat toisin paikoin kappoihin asti, ja hevonen ponnisti
kaula pitkällä ja tuskastunein ilmein niinkuin olisi pelännyt maan
päältä häviävänsä. Pariskunnan kaikki irtain omaisuus oli elorattailla.
Siinä oli Juhan kaappi -- hänen Tuorilan aikainen unelmansa -- ja
Riinan pohjalaismallinen kirstu koreine kukkasineen. Oli siinä sänky,
jonka kehä oli maannut kymmenen vuotta Pirjolan pirtin alla, mutta
pohjalaudat sen sijaan olivat uutuuden valkoiset. Se oli tullut
maksamaan yhden hopeaisen markan ja oli samaan kauppaan saatu vielä
yksi lyhde olkiakin. Oli siinä jonkinlainen saavi, ämpäri ja kiulukin,
oli malminen jalkapannu, kivivati ja _neljä_ lusikkaa; kalustossa
oli siis jotakin yli tarpeenkin. Kaikki tämä oli lievän kiihtymyksen
vallassa haettu ja hankittu. Oli mukana kaikkia niitä raaka-aineitakin,
joita aloittelevat tölliläiset ruokapöytäänsä tarvitsevat: oli viisi