Hurskas kurjuus: Päättynyt suomalainen elämäkerta - 03

Heidän tulostaan heräsi Jussikin puolivalveille ja sai kalseaan uniseen
sieluunsa noiden kulkijain kuvat. Oli kuin oikea joulu olisi edistynyt
sillaikaa, kun hän nukkui.
Aamulla oli Penjami ärtyisä, mutta muuten niin heikko, ettei kyennyt
mitään suurempaa menoa aikaan saamaan. Laimeasti hän riiteli
kerjäläisakan kanssa. Akka piti puoliaan, vaali pienokaisiaan ja
kiskoi puoliväkisin niille tilkan maitoakin talon niukoista varoista.
Hän jättäytyi vielä toiseksikin yöksi, söi hartaasti Nikkilän
peluleipää, lausuen samalla siitä suopeita arvosteluja, puhui suurella
tuntemuksella vallitsevista oloista, alkavista rautatietöistä jossakin
Riihimäellä, mainitsi klinikkapaikkojen nimiä niinkuin joitakin
yleisesti tunnettuja asioita, antoi neuvoja leivän valmistamisessa ja
esiintyi kaikin puolin viisaampana. Hänestä levisi omituinen kostea
kerjäläisen lemu, joka räikeästi sekaantui Nikkilän pirtin ikivanhaan
tupakin ja maaperän lemuun. Tapanina hän taas lapsineen ja ryysyineen
lähti eteenpäin Tamperetta kohti.
Lopullinen vaihe Nikkilän talossa ja perheessä oli alkanut. Kerjäläisiä
poikkesi sen jälkeen usein, eikä niitä enää karkoitettu. Heti kun ne
huomasivat, ettei talossa juuri ollut ruoasta tietoa, esiintyivät ne
samaan tapaan kuin se joulullinen akka: jättivät turhat rukoukset
ja olivat kuin kotonaan päivän tai yön ja lähtivät taas. Jollakin
kerjäläisellä oli pivollinen papuja ja ne keitettiin ja juotiin
Nikkilässä. Penjami yritti rähistä, mutta joi hänkin kuppinsa.
Perheen vakiintuneet riippuvaisuussuhteet höltyivät, ne ikäänkuin
liukenivat kerjäläisten lemuun, joka jo täytti pysyväisesti kaikki
huoneet. Jussi näki yllin kyllin ikätovereita; himmeä aavistus
laajemmasta maailmasta ja sen hengestä heräili hänen tajunnassaan,
tuo ihmeellinen lemu ikäänkuin kutsui mukaansa. Hän sai mielin määrin
juoksennella pihalla ja pirtissä, ei kukaan pitänyt hänestä lukua. Hän
näki kuoleman aivan läheltä. Ja ennen pitkää alkoi Jussin tehdä mieli
kulkurien joukkoon. Hän ikäänkuin tiesi, että tästä vielä lähdetään,
mutta minä päivänä?
Vanha Penjami vietti moninaisen sisäisen piinan päiviä. Jouluviina oli
mennyt, eikä millään lailla ilennyt enää lähteä Ollilan papan puheille.
Miksei ilennyt? Ei tiedä. Sitten joulun tunsi Penjami ruumiinsa voimien
tavattomasti vähentyneen, ja sen johdosta alkoivat kaikenlaiset
kiusalliset ajatukset vaivata mieltä, etenkin yksin jäädessä.
Hiljaisena hetkenä tuntui siltä kuin olisi jossain joku näkymätön pappi
ankarasti saarnannut. Se saarnasi etäisemmistä nuoruuden päivistä, veti
esiin tapauksia hänen pitkän isännyytensä ajoilta ja päätyi vihdoin
kuvailemaan näiden köyhien vuosien tuloa ja oloa. Se alensi äänensä
lempeämmäksi ja puhui jotain, jota Penjami ei ymmärtänyt. Siitä yhdestä
se ei mitään maininnut, mutta sitten humahti kaiken ylle semmoinen
vahva yleistunne, että sen yhden vuoksi tuo näkymätön pappi juuri
hänelle saarnaa: hän kuolee, hän ei enää näe ajan muutosta, sillä hän
ei itse enää voi muuttua. Joutuuko hän kadotukseen, helvettiin? Hän ei
ole sitä ajatellut, mutta taivaan kuvaukset ovat hänestä aina tuntuneet
äiteliltä. Jos hän joskus on päästänyt ajatuksensa sinne päin, on
hänestä heti ruvennut tuntumaan siltä, kuin hän makaisi sängyssä
huonona sairaana ja vaisulla ämmän äänellä tunnustaisi syntejään.
Ällöttävin tila, mihin voi joutua täysi tupakkisuinen, viinaa henkivä
mies.
Vanhan Penjamin elämässä oli tämä puoli muovautunut niin, että hän
ajeli kirkossa niinkuin muutkin ja laski kirkon asioista samanlaista
pilaa kuin muistakin asioista hyvällä tuulella ollessaan. Jos pappi
saarnasi niinkuin mies, niin sopi sitä kuunnella. Mutta itse autuuden
asiat olivat yhtäläistä kuin mukulat, joita täytyi maailmassa sietää,
niin äärettömän tympeitä kuin ne olivatkin.
Mutta nyt saarnasi Penjamille näkymätön pappi ja vaati häntä muuttumaan
mukulaksi. Hän kuolee, hänellä on velkoja, hän on kaikin puolin
pehminnyt, kerjäläinen huohottaa nytkin tuossa muuripenkillä. Nimismies
tulee taloon pian, hän aavistaa sen. Jos nyt oikeat miehet näkisivät
hänen sisäisen tilansa, niin he ottaisivat veikeillen häntä niskasta ja
ravistelisivat, niinkuin tehdään mukuloille. On mahdotonta kuvitella,
että Ollilan pappa, se ranssiparta, koskaan joutuisi tähän tilaan; se
vain puhuu kokemäkeläistä, "mää sää".
Yhtäkkiä puistattaa Penjamin ruumista voimakas vilunväre, pää on
äskeisistä ajatuksista tahmautunut. Hän hätääntyy, huulet ja kädet
alkavat vapista, hän tulee kipeäksi. Ajatus toimii aprikoimatta, hän
hakee kaapista Ollilan tyhjän leilin ja vaistomaisesti pistää poveensa
myös talon kiinnekirjan. Sitten hän rientää väristen ja vapisten.
Jussi näkee hänen menonsa ja tietää, että nyt pian tapahtuu jotain. Hän
on ennakolta valmiina sen varalta. Hän katselee jännittyneenä penkillä
huohottavaa pohjalaista ja silmää vähän päästä tielle, eikö sieltä näy
uusia kulkijoita. Jo tulee...
Mutta jo tulee Penjamikin, leili toisessa kainalossa ja viisi kelpo
leipää toisessa. Kun ei Ollilasta oltu koskaan annettu Nikkilään leivän
lämpimäisiä, oli pappa antanut niitä nyt enemmän yhdellä kertaa.
Taas on Penjamin punoittava hahmo oven aukeamassa ja äsken tulleet
kerjäläiset katsoivat himoiten hänen leipiinsä luullen, että ne tuodaan
jaettaviksi. Mutta Penjami vei sekä leivät että leilin kaappiinsa. Ne
olivat kallista tavaraa, vaikka olivatkin tällä kertaa lähteneet ihmeen
helposti; leipää ei hän ollut pyytänytkään. Mutta talonkirjat olivat
jääneet Ollilaan. Penjami oli kuin suuren taakan alta päässyt, vilustus
oli muuttunut lämmöksi. Nyt sopi panna maata sänkyynsä.
-- Eikös isäntä yhtään toiselle köyhälle anna, kun on itsekin saanut?
kysyy eilisestä asti ollut pohjalainen. Nyt vasta Penjami kiinnitti
huomiota kerjäläisiin.
-- Kyllä minä näytän teille toisen köyhän.
Penjami nousi horjuvin askelin ja haparoi jotain käteensä. Kuume,
viina ja äärimmäisen teon tuoma vapautus olivat herättäneet hänessä
vanhan luonnon. Mieltä hiveli: kaapissa on viinaa ja hän voi vielä
tyhjentää pirtin ja sitten mennä sängylleen. Talo ja pellot, jumaliste!
menetetty elämän perustus! Hän huomaa Jussinkin kerjäläisten parissa ja
hänen tajunnassaan vilahtaa koko se osa hänen elämästään, johon Maija
sisältyy, vilahtaa pitkällisenä, ärsyttävänä ja ellottavana kiusana.
Mutta juuri ratkaisevalla hetkellä helähtää portaitten edessä
monien krassukellojen ääni, näkyy reenperä, karhun talja ja turpea
mustakasvoinen mies. Vallesmanni tulee. Kerjäläiset säpsähtävät ja
Penjami unohtaa perus-mielitekonsa. Tempaamansa napakairankin hän
unohtaa käteensä.
Vallesmanni älyää tilanteen kysymättä ja tuossa tuokiossa on hän itse
ärjäissyt kerjäläiset mäelle. Jännittävä hiljaisuus ja tuttu lemu
vain jäävät lähtijöitten jälkeen. Penjamin korvat suhisevat. Vapautus
edistyy nopein askelin: vallesmanni on jo talossa. Penjamia uuvuttaa,
tämä on melkein kuin juhlapäivää. Lisääntyvä kuume ja mustapintainen
vallesmanni ovat kuin yhteen asiaan kuuluvia, tähän tämmöiseen
ratkaisevaan menoon. Talven selkä on jo taittunut, ilta-aurinko paistaa
sinertäviin lumikinoksiin, joissa jo on aikaisen kevään vivahdus. Eikä
ainoatakaan kerjäläistä näy.
Penjami ei nimismiehelle osannut sanoa juuri muuta kuin: juu kyllä-mar
se niin on -- että viimeistänsä kahden viikon päästä -- kyllä minä
koetan. On tässä vähän kivun puhtia... Jollakinlailla päästiin siihen,
että nimismies sai ryypyn. "Ehkä ämmillä olis kaffeetakin..." -- "En
minä huoli, minulla on kiire." Reki rusahti, krassut helähtelivät.
Penjami jäi yksin vanhan perintöpirtin leppeään hiljaisuuteen. Nyt hän
todella oli yksin. Äkilliset voimakkaat elämykset olivat valmistaneet
hänelle nyt mielentilan, joka oli ensimmäinen ja viimeinen laatuaan
koko hänen pitkän elämänsä aikana. Hänellä ei ollut näräistä tunnetta
ketään eikä mitään kohtaan. Hänen tupakin ruskeuttama takkuinen
leukansa järähti, hän itki, pitkän vuosisataisen isäntäjakson viimeinen
edustaja. Äskeinen Ollilassa käynti oli ollut hänen viimeinen
saapastelunsa Harjakankaan raitilla.
Yöllä hän jo loppui. Hänen viimeiset selvät sanansa olivat: "en
minä koolekkan niin kun talonpoikka-koira koole". Silloin hän jo
selvästi houraili, sillä hän lausui nuo usein ennenkin viinapäissä
toistamansa Priikoolin herra-vainaan viimeiset sanat lempeästi, melkein
autuaallisesti.
Pikku Jussin unelma toteutui sitten piakkoin Penjamin kuoleman jälkeen.
Talo myytiin maksamattomista veroista Turun kansliassa. Ollilan pappa
huusi sen, hän kun itse oli suurin velkoja, ja asetti siihen isännäksi
nuoremman poikansa Anttoon. Maijan oli poikineen lähdettävä alastomasta
talosta. Hän ei jäänyt kotipaikalleen, jossa hänen pikkuinen elämänsä
tyttöpäivistä alkaen oli ollut niin monien masennusten alainen, vaan
päätti kyyneleet kuivattuaan lähteä yrittämään veljensä luokse, joka
kuulopuheitten mukaan eli jotenkin hyvissä oloissa. Eräänä kirkkaana
aamuna Jussi heräsi siihen, että äiti kanniskeli kaikenlaista pientä
tavaraa vesikelkkaan rappusten eteen. Jostakin oli Maija vielä
ponnistellut itselleen muutaman pavun kahvia ja niistä leivistä,
jotka Penjamivainaa oli silloin tuonut Ollilasta, oli vielä ihmeeksi
joitakin palasia jäljellä. He söivät niistä eineen ja panivat loput
evääksi. Sitten he lähtivät ja siihen jäi talo. Maija veti kelkkaa ja
tolpista lykkäsi Jussi, yllään liivihousut ja Penjami-vainaan yksi
takki; Penjamin toinen takki oli Maijan yllä. Keväinen aurinko paistoi
kirkkaasti häikäiseville hangille. Kun Jussi jäällä salavihkaa silmäsi
taakseen, näki hän kauniin Sikomäen laen, jossa ennen monta kylläistä
leikkiä oli leikitty. Tyhjä nielaus painui alas kurkusta, kulkuelämän
viehätys muuttui hiljallensa surunvoittoiseksi.
Alkumatkan he joutuivat vaeltamaan kahden, ja Jussin mieleen tuli
yhtä mittaa niitä ihmisiä, joita hän tuolta elämänsä ensimmäiseltä
kymmeneltä lähemmin muisti ja jotka viime aikojen kuluessa olivat
hajaantuneet mikä minnekin. Hän muisti Aapelin ja Kustaan, Eevan ja
Marken ja isän, Penjamin. Täältä kaukaa oudosta ympäristöstä muistaen
tuntuivat ne kaikki kummallisen samanlaisilta.
Mutta pian he saivat matkaseuraa. Kun he tulivat suuremmille
valtateille, näkivät he aukeilla aloilla usein pitkiä yhtämittaisia
kulkijajonoja. Suurin osa kulki jalkaisin täyteen ahdetuita kelkkoja
vetäen, mutta näkyi siellä täällä joku luiksi laihtunut hevoskaakkikin.
Kelkka tai hevonen oli aina jonkin pienemmän ryhmän keskuksena,
ja ryhmät pysyivät yleensä yhdessä niin, että ryhmien väliin
taajemmissakin kohdissa aina jäi joku syli.
Matkan outo tunnelma huumasi yhä enemmän ja sai näännyttävän
väsymyksenkin unohtumaan. Iltaa kohden huume yhä lisääntyi. Mutkainen
aidattu tie kulki taas lakeuden yli, etäällä näkyi punainen
virstantolppa ja sen juurella jotain mustaa, jota kaikki ohikulkijat
vuoron perään pysähtyivät katsomaan. Siinä oli kuollut mies ja sen
vieressä puolikasvuinen tylsän näköinen tyttö aikaihmisen vaatteissa.
Siitä ryhmästä, joka kulki Maijan ja Jussin edellä, sanottiin tytölle:
-- Tule pois kylään, ettet siihen jää yöksi susien käsiin. -- Mutta
tyttö vain seisoi kuolleen vieressä ja töllisteli ympärilleen.
Iltahämyssä tultiin suurehkoon kylään, jossa koko tämä joukko hajaantui
eri taloihin. Maija ja Jussikin tulivat yhteen pimeään porstuaan
ja yrittivät avata ovea. Mutta se oli sisäpuolelta haassa; siellä
leivottiin, kuului selvästi taikinan tassutus. Kun he olivat aikansa
ovea loskuttaneet, tuli joku vaimoihminen ovenrakoon neuvomaan,
missä päin klinikka oli. Pimeitä kylän kujia rämpien he lopulta sen
löysivätkin, suuren vetoisen pirtin, sohisevan kurjuuden pesän. He
olivat melkein tiedottomia väsymyksestä, eikä Jussi ymmärtänyt yhtään
sanaa siitä mistä akat riitelivät. Maija pääsi lopulta asian perille.
Yksi akka paahtoi kahvia pesän suussa. Hän oli vastikään käynyt
vaihtamassa sen lumppurilta muutamiin ryysyihin, jotka oli kiskonut
äsken kuolleen vanhan mummon päältä, sillaikaa kun tuo toinen akka,
joka myös oli mummon hengen lähtöä samoissa aikeissa odottanut, oli
käväissyt jossakin ulkona. Nyt väitti tuo pettynyt akka, että toinen
oli ennen aikojaan ryysyt riistänyt; hän oli muka vajassa nähnyt mummon
vielä hyörittelevän leukojaan. Siitä vihat. Muuten näytti pettynyt akka
kyllä pian saavan mahdollisuuden korvaukseen, sillä pirtin perällä oli
muuan kovasti ajettunut mies viimeisillään.
Siinä olivat Maija ja Jussi ensimmäisen yönsä. Aamulla he saman huumeen
vallassa taas jatkoivat matkaansa ja pääsivät illalla myöhään perille.
Siellä he vettä juotuaan heti nukkuivat. Seuraavana päivänä sai kun
saikin Maija järjestetyksi niin, että Jussi sai jäädä Tuorilaan ja hän
itse lähti edelleen jotain ansiota hankkimaan. -- -- --
Oli jo toukokuu ja kaunis lupaava kevät, kun Maija sitten jälleen
saapui Tuorilaan. Hän tuli illalla ja oli kovin heikko, niin ettei
jaksanut mitään kertoa retkistään. Yöllä hänen tilansa tuli vielä
huonommaksi, hän valitti niin että sai talon väenkin hereille. Hänen
poikansakin herätettiin näkemään hänen loppuaan.
Niin päättyi Jussin lapsuus.


II
Sukulaisten hoivissa

Niinkuin kirkas aurinko nousee yksityisen hallayön jälkeen niin nousi
kevät 1868 aikaisena ja ihanana, nousi raivonneen ja yhä raivoavan
surman yli. Tai eihän se silloin raivonnut, ei sen ääni kuulunut.
Pienistä ryhmistä se silloin tällöin jätti jonkun loppuun kuihtuneen
miehen kinoksen poimuun aidan viereen tai vähensi miehestään jääneen
vaimon vaikeuksia jossain salotöllissä sammuttamalla hennon viimeisen
lapsen elämän. Ei sielläkään, missä tätä kamppailevaa laumaa oli
kaksikintoistatuhatta sielua samassa aherruksessa, kurjuus tiettävästi
aiheuttanut mitään meteliä. Pitkin Salpausselän hiekkaista rinnettä
rakensi semmoinen lauma silloin valtasuonta joka oli johtava idän
suureen ihmispesään Pietariin. Toiset kaivoivat ja toiset odottivat
heidän takanaan, koska kuolema luovuttaisi kuokan odottajalle.
Ja kuolema koetti olla tasapuolinen, se päästi monta tuhatta
odottajaa kuokan varteen ja jälleen siitä pois, ja teräväsilmäisille
arviomiehille valmistui hauska kepponen: tuo rautainen valtimo tuli
ajan ahdingosta huolimatta maksamaan puolta miljoonaa vähemmän kuin he
olivat laskeneet.
Hiljaisesti siellä kuoltiin, ja ne tuhannet vainajat, jotka siellä
makaavat hietaisissa haudoissaan, varmaan ihmettelivät, kun he
täsmälleen viisikymmentä vuotta myöhemmin kuulivat tuon rakentamansa
rautasuonen sykinnästä sanat "kärsimysten malja jo kukkuroillaan on"
-- ja virkkoivat: "Vastako se nyt on kukkuroillaan? Oli se melkoisen
täynnä jo silloinkin."
* * * * *
Uusi hyvä-enteinen kevät paisteli entisen pienen Nikkilän Jussinkin yli
hänen nykyisessä olinpaikassaan. Kun hänet kerran oli taloon otettu,
niin ei hänen enää tarvinnut nälkää kärsiä. Tuorilan talossa ei koko
tuona vaikeana aikana tarvinnut leipään sekoittaa sivuaineita enempää
kolmannesta ja sekin vain pahimpana talvena pariin leipomukseen.
Tuorilan isäntä toimi näet paikkakunnalla yleisten avustusten
jakajana, ja kun hänestä alkoi liikkua syyttäviä huhuja, täytyi
tuohon sekoitustemppuun ryhtyä. Mutta ihka selvääkin leipää löytyi
aina Tuorilassa ja sitä paitsi saatiin runsaasti lehmänantia. Tuorila
oli kaikin puolin toisenlainen talo kuin Nikkilä, ja vaikeata oli
uskoa, että isäntä Kalle oli Maija-vainaan veli. Kalle oli kookas,
kyömynenäinen, isäntämäinen mies ja hän vieroi vaistomaisesti kuluneen
näköistä sisartaan. Sen huomasi Jussikin niillä molemmilla kerroilla,
kun hän oli läsnä äidin ja enon kohdatessa. Äiti oli suorastaan nöyrä
enolle; hän lähti empimättä talosta heti toisena päivänä, iloiten
vain siitä, että poika sai jäädä; ja kun hän parin kuukauden päästä
palasi, teki hän sen ikäänkuin siihen vedoten, että poikkesi vain
tuttuun paikkaan kuolemaan. Ja varmaa on, että veljen sydämessä tuntui
kevyemmältä, kun Maija niin pian loppui.
Jussi oli pitkät ajat lievän hämmennyksen vallassa. Talossa oli väljät
siistit huoneet, oli monta semmoista huonetta, joihin ei hän ollut
ollenkaan päässyt. Hyvää ruokaa sai kyllikseen, mutta kahvia, jota
kotona oli saanut monesti päivässä, ei täällä annettu ollenkaan,
vaikka kyllä keitettiin. Hänen kuihtunut ruumiinsa tästä vahveni
hyvin nopeasti, mutta mieli oli aina niinkuin puutunut, omituinen
vastenmielisen terve uneliaisuus painosti koko olemusta. Silmät
pyrkivät tylsästi harittamaan ja usein hän ei ollenkaan oivaltanut,
kun häntä jonnekin käskettiin. Ja kun sitten oli lähdettävä jotakin
käskyä tekemään, niin pyrki väkisin itku silmään; kaikki paikat
olivat outoja eikä mitään neuvottu, käskettiin mennä vain. Kysyä ei
uskaltanut, ja niin hän joskus seisoi pihalla, kunnes emäntä sisällä
kyllästyi odottamiseen ja tuli rivakasti katsomaan, "kuinka kauan se
nyt sitä kiulua hakee". Niin kovin mielellään Jussi olisi juoksujalkaa
hakenut emännälle kiulun, jos olisi osannut ja ymmärtänyt emännän
käskyn. Näiltä päiviltä alkaen seurasi häntä se mainesana, että hän oli
saamaton nahjus ja hiukan typerä.
Hän vaistosi sen itse ja sen näki sivultakin, ettei hän osannut
ottaa ainoatakaan asentoa eikä askelta, joka olisi luontunut muuhun
ympäristöön, kun hän nuhjaili Tuorilan avarassa pakarissa emännän
käskettävänä. Kaikki täällä oli niin peräti toista kuin entisessä
Nikkilässä. Isäntä -- josta äiti oli puhunut Jussille enona, mutta jota
hän ei koskaan joutunut sanomaan muuksi kuin isännäksi -- se oli aivan
käsittämätön olento. Se pysyi aina talon piirissä, oli aina totisen
näköinen, ei ollut koskaan juovuksissa eikä koskaan, ei ihmeeksikään
haukkunut emäntää, puhumattakaan siitä, että olisi niskaan hyökännyt.
Emännällä ei ollut niin minkäänlaista pelkoa isännän tähden. Omituinen
vieroittava tasapaino ja sopusointu vallitsi isännän ja emännän
välillä, ei voinut asettua toisen puolelle toista vastaan. Kun ilta
tuli, ei tullut kysymykseenkään, että olisi lähtenyt juoksentelemaan
talon piiristä minnekään. Rengeistä ja piioista ei Jussi tullut paljoa
tietämään. Ne nukkuivat pirtissä, hän nukkui pakarissa ja isäntä ja
emäntä kamarissa. Illalla oli aina samaan aikaan mentävä siistiin
ikävään vuoteeseen jatkamaan päivän epämukavuutta. Varttuvissa
lihaksissa tuntui unisenakin jännittelyn tarve, ja tahmea kylläisyys
lisäsi orjuuden tunnetta.
Tuorilaankin poikkeili kerjäläisiä, mutta ne olivat eri väkeä kuin ne,
joita Nikkilään oli poikennut. Nämä seisoivat nöyrästi ovipielessä
tai istuskelivat pirtissä ja vastailivat itkevällä äänellä emännän
kysymyksiin. Kerran oli emäntä yhdeltä naiselta kysynyt hänen nimeään,
ja kun hän sattui olemaan emännän kaima, oli emäntä hänelle antanut
jotakin. Mutta samana päivänä tuli vielä toinen ja sanoi pyytäessään
kysymättä, että hänenkin nimensä on Emma. Emäntä päästi naurun ja antoi
tällekin, mutta käski hänen samalla sanoa toisille Emmoille, ettei se
konsti tästä puoleen enää auta.
Tämän paikkakunnan kerjäläisiä Jussi omituisesti arkaili, ei mitenkään
rohjennut niitä lähennellä. Se johtui siitä, että hän itse oli joutunut
kylläisten puolelle. Myöhemmin oli kerjäläisten joukossa tuttujakin,
Sikomäen isommat lapset, vanhat leikkikumppanit. Jussi tunsi ikäänkuin
häpeevänsä heitä ja puheet olivat kovin väkinäisiä molemmin puolin.
Pojat kertoivat kysymättä, että ollilaiset nyt häärivät Nikkilässä ja
että kuppari oli sairaana, mutta nuo uutiset koskettivat Jussin mieltä
vain kaukaa ja laimeasti. Ja kun lapset taas menivät menojaan, tuntui
Jussista kevyeltä.
Tuli suvi, tuli ruoho maahan ja lehti puuhun. Etäisillä laitumilla
kolisivat lehmien kuparikellot, ja kevättoukoja tehtiin suotuisain
säitten vallitessa kruunun hankkimalla siemenellä. Ihmisten
tylsistyneet aivot virkistyivät ja alkoivat kaivata uusia ajatuksia.
Karhin perässä asteleva mies aprikoi kiinteästi kuluneita kauhun
vuosia, jotta mieli olisi sitä avoimempi nykyisyyden paistavalle
päivälle ja varttuvalle vihannalle. Ja vaikkei ajatus vielä osannutkaan
täsmällisesti arvostella kestettyä koettelemusta, niin nautti mies jo
vaistomaisesti siitä tunteesta, että uusi aika oli pian kirkastava
jonkun uuden puuttuvan perusaatteen, jota myöten elämä oli saava uuden
suunnan ja laajuuden. Ja kun hän saran päässä seisahtuessaan näki
tiellä noita onnettomia kulkijoita, niin häntä kevyesti ärsytti, että
vanha aika vieläkin noin sumensi uuden ajan syntymähetkiä.
Entiselle Nikkilän Jussille, jota nyt sanottiin Tuorilan Jussiksi, oli
tämä ja seuraavatkin suvet hänen nuoruutensa merkillisintä aikaa, sillä
hän oli tällöin eniten yksinänsä.
Maat, joilla hän Tuorilan karjan kanssa liikkui, olivat vaihtelevia,
entisten aikain kaskimaita. Runsas lehtimetsä oli vallitsevana,
mutta sen uumenista aukeili niittyjä aitoineen ja pienine latoineen.
Mahtavarinteisen jatkuvan uoman pohjalla juoksi vain pienen pieni
vähävetinen puro, joka siellä syvällä seurasi omia mutkiaan. Ylhäällä
äyräitten äärillä riiputtelivat koivut sylenmittaisia ritvojaan
kuumalta tuoksuvien muurahaispesien yli, keskipäivän auringon
paistaessa uoman suuntaan ja karjan maatessa päivämakuutaan. Kun
Jussi oli päässyt selville paikallisuuksista, kelpasi hänen täällä
kuoria vispilänvarpuja ja tehdä kirjokeppejä. Täällä ei ollut sitä
ainaista osaamattomuuden painostusta, joka kotona talossa yhä teki
elämän tukalaksi. Eikä täällä ollut takana ketään käskijää; täällä sai
mielensä mukaan vallita karjaa.
Päivän ajatukset kävivät sen mukaan, mimmoisia olivat olleet aamu
ja edellinen ilta. Saattoi käydä niin, että mieli koko päivän oli
kiintyneenä nykyiseen oloon, näihin maisemiin ja tuohon karjaan,
luoden tulevaisuuden kuvia, joiden tavallisena keskuksena oli Tuorila
isäntineen, emäntineen ja muine oloineen. Täällä on hyvä olla, ei hän
täältä koskaan mene minnekään. Isä ja äiti ja koko entinen Nikkilän
maailma olivat tälle täkäläiselle kaukaisia ja vieraita, ne olivat
onnellisesti pyyhkiytyneet jonnekin pois. Tällainen päivänpaiste ei
ollut niitä varten. Täältä aurinkoiselta rinteeltä käsin tuntui niin
luonnolliselta, etteivät isäntä ja emäntä koskaan riidelleet... Ehtoo
tulee, on mieluisaa palata kotiin karjoineen.
Mutta joskus ovat ilta ja aamu taas tavallista raskaampia ja seuraavana
päivänä on taivaalla jylhät pilvet. Päivällisen jälkeen räjähtää salama
aivan lähellä, ja nuori Jussi juoksee peloissaan ladon turviin. Hänen
päällensä on yhtäkkiä saapunut Jumala, se tulee suoraan Harjakankaalta
vuosien takaa. Tuorila on jossain hyvin kaukana ja mitättömänä, isä
Penjami on löytänyt karanneen Jussin ja on nyt vanhassa vallassaan.
Salama välähtää niinkuin koko kuolleen entisyyden kiukkuinen katse,
räjähtää kovimmin, ja ääneensä huutaen on Jussi heittäytyvinään Maijan
syliin. Verestä on poistunut täkäläinen tahma, sateinen tuttu maisema
on nyt uhkaavan vieras. Penjamin, isän, jylhä tylyys ja äidin hento
hempeys ovat vapisevan sydämen kalleimmat aarteet täällä etäisellä
vieraalla aholla vaaran hetkellä.
Eikä tule tänään vapautusta vielä rajuilman tauottuakaan. Kaksi lehmää
on poissa. Jussin hengitys vavahtelee vielä äskeisen itkun jäljiltä,
ja sitä helpommin purkautuu nyt uusi itkun puuska: kuinka hänen käy,
jos lehmät ovat hukkuneet? Kellokas ilmestyy ahon laitaan, mutta
se on villin näköinen ja pakenee kun sitä lähestyy. Susia! Itkien
ja palavasti Jumalaa rukoillen lähtee Jussi, iso poika, henkensä
takaa juoksemaan kastuneita polkuja kotiin päin, luullen joka hetki
kuulevansa kuinka susi raatelee kanaa. Illan kajanteessa kuulee Jussin
menon muuan salomökin äijä ja lähtee tavoittamaan Tuorilan laidunmaita
kohden. Hän löytää yhden lehmän suohon uupuneena ja kellokkaan, joka
möristen laukkaa sen ympärillä. Hän ymmärtää asian ja nähdessään, ettei
ole vaaraa, palaa kotiin köyttä hakemaan...
Noilla samoilla laidunmailla Jussi vietti monta sataa aamua, päivää ja
iltaa eivätkä ne koskaan olleet ihan samanlaisia. Seitsemänkymmenluvun
paimenpoika ei kyennyt tietoisesti havaitsemaan niiden tekemää
vaikutusta, joka oli siinä, että häneen syöpyi vaistomainen
irrallisuuden tunne: entisyys oli kuollut pois, niinkuin joku
viikkojentakainen unennäkö, ja mitään kiinnittävää nykyisyyttä ei
ollut. Hän ei ollut renki eikä poika, hänen ei sallittu olla pirtissä
eikä kamareissa, vaan yhä pakarissa.
Tuli sitten se ilta, jonka jälkeisenä aamuna oli lähdettävä
rippikouluun. Peloittavaan jännitykseen liittyi myös surunvoittoisen
onnellista viehätystä, sillä tämähän merkitsi askelta uuteen
vaiheeseen. Iltahämyssä Jussi omin lupinsa hiipi renkipirttiin, jossa
ei vielä ollut ketään. Siellä hän istui hyräillen jotain isojen miesten
laulua, jonka raa'at säkeet omituisesti hivelivät mieltä. Hän istui
siellä vielä sittenkin kun miehet saapuivat työstä. Isäntä itse tuli
häntä hakemaan ja hänen äänessään oli outo töykeys, kun hän sanoi
Jussille: "Mitä sinä täällä teet?" Siinä tuntui jo sen uuden vaiheen
aavistelua, joka huomenna oli alkava.
Tasatukkaiset pojat istuvat kirkon penkeissä ja näyttävät kuuntelevan
rovastin selitystä pyhästä kolminaisuudesta. Rovasti puhuu harvaan ja
selkeällä äänellä, lauseet ovat korkeata kirkollista tyyliä, jolla ei
ole mitään yhteyttä poikien rasvasaappaitten ja sarsitakkien kanssa.
Hänen sanojensa täsmällinen, vuosikymmenien vakiinnuttama muoto liikkuu
kaukana poikien luontaisen pirtti-älyn ulkopuolella, mutta äänen
väri ja poljento herättävät sen sijaan vahvan tunnelman, jolle mieli
näin polvesta polveen on perinnäisesti altis. Eivät järky myöskään
alkuperäiset käsitykset isästä, pojasta ja linnun näköisestä pyhästä
hengestä. Ne kaikki ovat kuvattuina katkismuksen monikiemuraisten
alkukirjainten yläpuolella.
Monella noista pojista on joskus ollut hädän hetki, jona he palavasti
ovat huutaneet Jumalan nimeä. Se Jumala kulkee myös polvesta polveen,
mutta se ei kulje opettajien suun kautta, vaan se kulkee suurten
koettelemusten kautta kansan elämän pimennoissa. Se sylkyttää isän
suonissa, kun hän sanan saatuaan kiiruhtaa ruohoista salotietä
mökillensä ehtiäkseen vielä saada kuolevan lapsen syliinsä. Ja kun
vanha vaari viikon juotuansa vihdoin myrähtää viimeisen kerran, saapuu
se siihenkin sovittavana. Ja pienet lapset seisovat lattialla totisesti
katsellen ja näkevät sen Jumalan lähestyvän aikuisia ja tallettavat sen
tuleville polville. Hyvin usein on Jumalalla mielikuvituksessa samoja
piirteitä kuin isällä: vanha, tyly, kunnioitettava.
Mutta tämä Jumala ei saavu rippikoulupoikien joukkohenkeen. Kouluaikana
on täällä niin paljon muuta; on opittava läksyt katkismuksesta, jos
ei mieli jäädä tai päästä "parannusten päälle"; on huolehdittava
eväistään; on katsottava, ettei muuten joudu joukossa häpeään. Kun
kortteeritalon isäntä sattuu olemaan poissa, lähdetään ehtoolla
kylän raitille pahaa tekemään. Jos ei muuta keksitä, niin survitaan
toisiaan, siitä päästään joskus suuttumisen alkuun ja lopulta ilmi
tappeluun. Muodostuu jonakin iltana semmoinen tilanne, että Tuorilan
Jussi murjottaa erillään toisten ilakoivasta joukosta, kun rovasti
itse sattumalta menee ohi. Näkyy selvästi, että rovastin epäluulot
kohdistuvat siihen, joka on yksinään, vaikkei hän mitään sano. Ja kun
rovasti on päässyt näkymättömiin, niin silloin vasta on Jussi ahtaalla.
-- Oliko isäs Penjami? Oliko isäs Penjami? rähisevät toiset. Ja kun
rovasti seuraavana päivänä saa Jussin kiinni kasteen sakramentin
käsittämättömyydestä, niin hän sanoo: "Sinä Johan Benjaminin poika,
kuinkas käytät ehtoohetkes. Sinä käyskentelet kujilla etkäs etsiskele
Herran pyhiä asioita. Minä sanon sinulle: ota vaari tästä nuhteesta."
Toisten poikien vahingoniloiset katseet seurasivat rovastia ja Jussia.
Rippikouluaika sisälsi Jussille alusta loppuun pientä ja suurta
pettymystä, eikä mitään siitä, mitä oli sisältynyt siihen
kaihomieliseen pirttihyräilyyn silloin lähdön edellisenä iltana.
Samanlaista hyräilyhetkeä hän kyllä tavoitteli täälläkin, kun
jonain iltana sattui yksinään kortteeripaikkansa pirttiin. Nuori
hintelä mieli oli sillä asteella, että se pyrki luomaan nähdystä
maailmasta haaveellista yleiskuvaa. Mutta siinä olivat valta-asemassa
Tuorila ja tämä kirkonkylä ja ikäänkuin niiden kannatuksilla tämä
sekava koulutunnelma. Elämäntunne laajeni, ja pojan oli ikäänkuin
vastahakoisesti seurattava sen laajenemisen mukana; oli kuin aukeamassa
suuri tila, joka pojan oli täytettävä. Entiset Nikkilän aikaiset