Hurskas kurjuus: Päättynyt suomalainen elämäkerta - 02

joka pysyväisesti jäi hänen mieleensä käsittämättömän kiinteästi, oli
tapauksiltaan seuraavanlainen:
Hän oleilee yksin laakeassa pirtissä. On semmoinen hetki, ettei tee
mieli minnekään. Hän oli äsken juuri pakarissa ja sai äidiltä vajaan
kupillisen kahvia. Hänen sanotaan olevan kuudennella. Hän on poika.
Lattialla istuen hän katselee ikkunoita ja ikkunan pieliä. On niinkuin
jotakin olisi seisahtunut. Tai niinkuin olisi nyt vasta huomannut
jotakin, joka aina on ollut. Lauantai, sunnuntai, tiistai...
Porstuassa kolahtelee, hetken päästä on pirtin puolella Penjami --
isä. Vanha Penjami ja pieni Jussi ovat vastatusten, heidän välilleen
muodostuu pakosta hetkellinen tiedoton suhde. Salattu, kenenkään
näkemätön ihminen hyörähtelee Penjamin olemuksessa, niinkuin hän
jostain piilopaikasta näkisi harvinaisen metsän-elävän hiipivän.
Hänen on tehtävä jotain pojalle. Hän katselee sitä hymyillen, tarttuu
siihen ja nostaa muurin otsikolle istumaan. Hänellä on taskussaan
paistettuja nauriita. Hän ottaa yhden käteensä ja käskee pojan haukata
siitä. Poika tottelee, oikein tietämättä onko tämä hänelle mieluista
vai vastenmielistä. Hän tuntee viinan ja tupakin tutun lemun ja näkee
Penjamin partaiset kasvot ja pienet silmät näin oudolta taholta,
tasakorkeudelta. Hiukan kammottava olento, isä... Se hymyilee yhä ja
hommailee. Se ottaa tupakkia poskestaan ja laiskasti veikeillen työntää
sitä pojan suuhun. Poika ei uskalla vastustaa, ei lyödä, suu menee
häijyyn itkuun. Vanhalla, viinaisella Penjamilla on pientä tympeätä
huvia. Tämä on Maijan poika... Hänessä herää omituinen raaka halu tehdä
jotain ilkeätä Maijallekin. Hän ei ihan varmaan muista, onko hän tälle
Maijalle koskaan antanut oikein selkään. Hänellä kun on ollut kaksi
ämmää jo aikaisemmin, niin ei muista mitä niille on kullekin tullut
tehdyksi...
Maija tulee pirttiin juuri kun Penjami väkisin syhyttää tupakkisormeaan
pojan huulten väliin. Hän lähestyy aikoen nostaa pojan lattialle ja
sanoo:
-- Mitä sinä siinä taas -- juovuksissa.
Penjami tiuskaa jymähtävällä äijän-äänellään, jossa tuntuu haettua
raivoa:
-- Koreesti, ämmät! -- ja työntää Maijan pois.
-- Sen trankki, mistäs luulet tulevana vuonna särpiväs. -- Päästätkös
sen pojan pois!
-- Ek-sinä helvetin lehmä lakkaa, huutaa Penjami ja kääntyy kiihkeästi
Maijaan päin. Silloin Jussi hyppää muurin otsalta alas, niin että
kantapäät ilkeästi särähtävät ja suutaan hieroen livahtaa pihamaalle.
Ehtoo-hämy alkaa. Portista tulee kupparin Taavetti tuohinen pönttö
kainalossa ja suu likinäköisen miehen kipristyksessä.
-- Onko isäs kotona? kähisee Taavetti.
Jussi ei vastaa. Taavetin tajuntaan painuu pikku Jussin kuva häijynä
kakarana. Taavetti vie Nikkilän äijälle tupakkia, kun sen omat vei
halla.
Vähän päästä pikku Jussikin nuhjautuu arkaillen pirttiin.
-- Kyllä sullakin on hyvä ämmä, toimittaa Penjami, avattu tupakkipönttö
polvien välissä. -- Minä tie'n sun ämmäs paremmin kun sinä itte
tietkään, häh.
-- Kyllä kai teitillä niitä tietämisiä on, kihittää Taavetti. -- Mutta
tietääkös isäntä, millä tuleva talvi eletään?
-- En minä huoli siitä, mutta sun ämmästäs. Olek-sinä koskaan antanu'
sitä oikein selkään, häh?
Maijakin käy taas pirtissä. Penjami vilkaisee Maijaan ja huomaa samassa
myös Jussin.
-- Äh, onko se klooti täällä vielä, minä annan tupakkia. -- Äänessä
on nyt kumminkin hyväntahtoinen sävy, minkä vuoksi Jussi vain vähän
siirtyy ovea kohti. Maija menee taas ulos pirtistä ja paiskaa oven.
-- Mitä? Kyllä minä -- tuoksahtaa Penjami ja nousee. Hän ei kumminkaan
lähde perässä, vaan painuu hiljakseen äkeän näköisenä takaisin penkille.
Taavetti yrittää taas:
-- Hohoi, sano, kyllä siinä on ensi talvena köyhän tietämistä -- kai
Nikkilä sentään vähän saa rukiita.
-- Älä siinä ähise -- tu' ryypylle, tokaisee Penjami. Taavetti lähtee;
kyllä ryyppykin on mukava, vaikka hiukan kiusaakin, kun ei saa äijää
yhtymään siihen huonon vuoden valitteluun. He menevät ylistupaan.
Tuo tapaussarja ja sen vaikutelma jäi Jussin mieleen, niin että sen
iltapäivän tuntu ihka elävänä vielä vuosikymmenien päästä saattoi
palautua.
Samana iltana tuli vielä kupparin lapsiakin Nikkilään. Jussi oli niille
häijy; hän sylki poikaa, ja kun se meni kantelemaan, niin hankki
Jussikin saada selkäänsä. Koko ilta oli jatkuvasti sellaista sekavaa,
ikäänkuin juhlallista. Myöhemmin ilmestyi itse Loviisa hakemaan
Taavettia. Taavetti oli niin pehminnyt, että sitä oli talutettava.
Loviisalta oli Taavetin holhoominen hyvin asiallista, eikä hänellä
ollut mitään sitä vastaan, että se huomattiin ja siitä puhuttiin. Ei
Lovelassa ollut puutetta niin kauan kuin Loviisan pää pystyssä pysyi.
Näihin aikoihin alkoi luonnon järjestys jo horjahdella. Ensimmäinen
vakavampi katovuosi oli kohdannut Suomenmaata laajoilla aloilla. Mutta
salokylän erilaiset ihmisolennot keinuivat ajan meressä, jonka näköalat
kuusikymmenluvulla vielä olivat hyvin hämäriä.
* * * * *
Niinä vuosina, jotka kävivät ennen suuria nälkävuosia, nähtiin
Harjakankaan raiteilla kakaraparvessa myös Nikkilän Maijan poika Jussi.
Hän oli hoikkakaulainen ja isopäinen, koltin alta näkyivät längelle
painuneet sääret. Suu pyrki aina pysymään raollaan, ja pienet, hiukan
tylyn näköiset silmät katselivat usein rävähtämättä ympärilleen.
Monipoimuinen kallioinen mäki tunkeutuu kylän sydämeen. Se on talojen
yhteinen sikalaidun, Sikomäeksi kutsuttu, ja myös on se kylän pienten
lasten mieluisa olinpaikka. Yksi ränstynyt mökki omenapuineen on mäen
lappeella ja sitten suuria pihlajia siellä täällä. Mökissä teiskaa
monta lasta, joista sittemmin kasvoi Sikomäen kuuluisia sisaruksia,
pojat maailmankulkijoita ja tappelijoita, tyttäret monenmoisia nekin.
Lapsia oli tähän aikaan myös Husarin ja Pelttarin taloissa, Lovelan
kupparilla kaksi ja Nikkilässä Jussi.
Vaateparreltansa olivat sekä pojat että tytöt yhdennäköisiä. Väljä
vyötön koltti oli poikainkin pukimena kymmenkunnan vanhaan. Lämpöisenä
aikana juoksi vielä viiden vanhoja paitasillaan pitkä tukka hulmuten.
Poikien tukka tasattiin ympäriinsä, niin että kaukaa katsoen näytti
siltä kuin olisi päässä ollut kupera kuppi. Kun kiivettiin pihlajaan
ja riiputtiin oksalta alaspäin, niin kuppi särkyi sekavaksi harjaksi.
Kuulakkana syyskuun iltana näkyi pihlajan alta semmoisen ryhmän
varjokuva hiljaiselle kujalle, jota kuppari mennä sipasi Nikkilästä
kotiinsa päin tai asteli jäykkäselkäinen Ollilan pappa.
Lasten elämä oli villiä ja sisältörikasta; jokaiseen iltaan päättyi
kokonainen runsas elämänvaihe, joka runsaus sitten myöhemmin aiheutti
sen tunteen, että tuo elämänjakso oli ikäänkuin pitempi kuin myöhemmät,
ajallisesti samanmittaiset jaksot. Noiden päiviensä sisällön saivat
lapset itse rajattomasti valita kaikesta siitä, mitä heidän aistinsa ja
heräävä älynsä maan ja taivaan välistä kykenivät tavoittamaan.
Yksi suuri maailma oli kaikkialla heidän yläpuolellaan ja vastassaan
-- se oli aikuisten maailma. Siihen maailmaan liittyivät pellot ja
maat, asumukset ja eläimetkin. Kaikkialla niissä piili aikuisten
tarkoituksia ja niitä tarkoituksia palvelemaan pakotettiin lapsetkin,
heti kun he kykenivät. Aikuiset kulkivat kujilla, menivät pelloille
mukanaan työkaluja, palasivat sieltä taas, olivat tavallisesti totisia,
joskus juovuksissa ja aina käsittämättömän haluttomia kaikkeen mikä
lasten mielestä oli tärkeätä. Kukaan aikuinen ei koskaan noussut
Sikomäen laelle. Aikuiset olivat yksi luonnon salaperäisimpiä
ongelmia, aina hiukan pelättäviä sen vuoksi, että he silloin tällöin
"tyyräsivät" lapsia. Tyyräys saattoi tapahtua monella muotoa:
tukistamalla, käsivarresta tempaisten, kepillä, vyöhihnalla, tallukalla
hakkaamalla. Tyyräys oli ainoa tapaus, jolloin aikuinen vähäksi aikaa
omisti lapselle kaiken huomionsa, se oli ainoa seikka, jota myöten
lapsi saattoi tuottaa aikuisille pientä viehätystäkin. Esimerkiksi
pyhä-iltapäivällä pihanurmikolla, kun kylän miehiä istui puhumassa
asioita ja mukulat telmivät hurjimmillaan, saattoi jossakussa isässä
herätä tyyräämisen tarve. Silloin näki selvästi, kuinka selkäänanto
viehätti toisiakin miehiä, siinä oli ilmeisesti jotakin semmoista
aikuisten keskistä leppeätä yhteisymmärrystä. Toiset miehet saattoivat
silloin suorastaan sanoa jotain ystävällistä selkäänsä saaneelle.
Sitten aikuiset panivat tupakkia suuhunsa, syljeskelivät ja olivat
taas jämeitä. Oikeita aikuisia olivat vain miehet ja muutamat naiset.
Toiset naiset -- ämmät, vaimoiset ihmiset -- olivat kyllä lasten
yläpuolella, mutta miehistä sivulla. Heidän kahvinjuonnissaan oli
hiukan samanlaista kielletyn teon häivää kuin lasten telmimisessä. He
ahersivat ja uhersivat salaa miehiltä ja pitivät silti arvossa sitä
seikkaa, että miehet joskus olivat vihaisia. Elämään kuului harmaa
pohjaväri ja tuohon harmauteen taas se, että miehet joskus huomasivat
heidän ahertelujaan. Oikealle miehelle kuului, että hän silloin
tällöin niitä huomasi ja hiukan koulutti ämmää, vaikkei sopinutkaan
aina urkkia. Oikea miehuus ikäänkuin huokui siitä housunvyötäröitten
tienoilta, josta näkyi paita ja vyöhihna. Vyötäröhousut edestä ja
takaa hiukan alas valahtaneina olivat täyden miehuuden keskeisin
merkki. Ne saavutettuaan sai mies pitää tupakkia, ryypätä viinaa, käydä
vaimoväen tykönä, puhua ruokottomuuksia, ja lapsia tarkoittaessaan
puhua mukuloista tai kakaroista. Koltin ja vyötäröhousujen välillä
oli liivihousujen aika, jolloin poikaa sanottiin kyörtiksi tai
lempeämmin klopiksi. Kloppi-ajan juhlallisin tapaus oli rippikoulu.
Itse ripilläkäynti oli myös yksi omituinen seikka aikuisten maailmassa,
hiukan samantapainen kuin lapsen saanti. Kun joku poika pääsi ripille,
aukeni heti kuilu hänen ja lapsimaailman välille. Hän liukui pian
aikuisten salaperäiseen, pelättävään ja ihailtavaan maailmaan. Vain
hymyillen ja puoleksi pilaillen hän antoi hämäriä selityksiä, kun
kuilun toiselle puolelle jääneet häneltä urkkivat aikuisten kaikkein
salaisimpia asioita.
Mutta noita "salaisimpiakin" pääsi sentään Sikomäenkin piiriin.
Ämmän ja äijän väliset eroavaisuudet keksittiin, mielikuvitus tuli
aavistuksen avuksi ja monta leikkiä leikittiin, ensin tirskuen ja
lopulta hengästyen. Hirvittävin oli se ajatus, että nämä tämmöiset
leikit olisivat tulleet aikuisten korviin. Kun joukossa oli
sellaisiakin, jotka vasta opettelivat puhumaan, täytyi ne ensin
eksyttää. Sattui monesti, että sellainen kolmivuotias poraten juoksi
kotiin ja sen äiti tuli kiukkuisena ottamaan selkoa, mitä hänen
mukulallensa oli tehty. Silloin leikki keskeytyi eikä voinut jatkua
ennenkuin ehkä vasta saman päivän iltapuolella... Mutta jollei mitään
häiriöitä tullut, jatkui tuo kiihdyttävä leikki vielä laajoina
retkeilyinä ja päättyi vihdoin myöhästyneellä kotimatkalla pelkoon
mahdollisesta selkäsaunasta. Joskus se tuli, mutta joskus taas odotti
kotona mitä suloisin tunnelma: isä oli poissa ja äiti joi naapurin
ämmän kanssa kahvia. Silloin säilyi rikkumattomana päivän runsaitten
elämysten jälkikajo.
Nämä kaikki vaiheet koki Jussikin yhdeksänteen ikävuoteensa asti. Vielä
parin-, kolmenkymmenen ikäisenä vilahtelivat joskus mieleen etäiset
Sikomäen ajat. Vasta naimisiin mentyä ne tyystin unohtuivat. Ja kun
hänellä itsellään sitten oli lapsia, ei koskaan, ei vahingossakaan
sattunut, että hänen mielikuvituksensa olisi sijoittanut niitä Sikomäen
leikkejä leikkimään.
Ne leikit loppuivat Jussin ollessa yhdeksännellä ikävuodellaan.
Sinä suvena loppuivat monet muut leikit tuhanten järvien vaiheilla.
Ihmiset lukivat almanakkansa kannesta perätysten numerot 1, 8, 6,
6. Oli niitäkin, jotka osasivat sanoa: yks-tuhatta kahdeksan-sataa
kuus-kymmentä kuus.
Sinä suvena satoi, satoi lakkaamatta. Jälkeen Jaakon päivän ei tainnut
olla ainoata päivää, ettei olisi vettä pudonnut liejuisille teille ja
pehmeille pelloille. Vanhat valittivat, nuoremmat olivat ääneti, ja
lapset katselivat alakuloisina himmeitten ruutujen takaa tiedottomasti
aavistellen, että entisille leikkimäille ei enää koskaan palata. Jos
pyörähti ulos, puhalsi kylmä tuuli, vihmoen pisarat läpi ohuen koltin;
varpaat rupesivat punoittamaan, oli pian kiirehdittävä takaisin pirtin
lämpöön.
Aikuisten mielistä ja kasvoilta heijastuivat huolet epämääräisinä
vaikutelmina lastenkin mieliin; he kaipasivat leikkuu- ja kylvöaikojen
kuulakoita päiviä. Isommat lapset olivat vaistomaisesti hiljaisempia,
seuraillen, kuinka miehet sateitten välissä korjasivat riiheen itänyttä
eloa ja ravan sisästä kaivetuita perunoita, tai jalkineet polviin asti
savisina yrittivät tehdä toivotonta ruistoukoa. Nikkilän Jussilla --
ja Maijallakin -- oli sinä syksynä vain kaksi onnellista päivää, kun
Penjami kävi Tampereella. Kun Nikkilän ruis oli kelvotonta siemeneksi,
koottiin karjasta mitä irti saatiin ja niillä piti hankittaman käypää
siementä. Penjami toikin tullessaan siementä, mutta vähemmän kuin
tarvittiin. Sen sijaan toi hän ensimmäiset kaupunkiviinansa ja oli
myös tehnyt ensimmäiset velkansa kauppiaalle. Noista vähennetyistä
siemenjyvistä sai Maija vielä varkain kahmaisseeksi yhden erän, jonka
toimitti lumppurille kahvien vastineeksi. Penjami kumminkin keksi sen,
ja siitä seurasi kokonaista kaksi päivää kestävä tora, joka välistä
leimahti ilmi-tappeluksi.
Syksy ja talvi tuli aikaisin surkeitten pälveisten ruiskylvöjen päälle.
Nikkilän maista oli suuri osa jäänyt kylvämättä ja ennen joulua
sekoitettiin leipään jo runsas puoli ruumenia. Pyhäin päivästä ei
taloon jäänyt miehen puolta muuta kuin Penjami ja Jussi. Talon työt
jäivät kahden torpparin varaan.
Vahvojen metsiensä keskellä ponnistelivat nämä ihmiset -- "Suomen
kansasta" he eivät puhuneet -- yhä yltyvien koettelemusten ahdistamina
viikosta viikkoon, kuukaudesta toiseen. Tuli semmoinen kesäkuu, että
kun joku Harjakankaan äijä kolmen aikaan aamulla pistäytyi ulos, niin
hän pehmeässä pilvivalossa näki lunta Sikomäen rinteellä, järven
lakeudella hohtavan valkoisen jään ja ruispellolla kellastunutta
takkuista orasta. Tuli juhannus ja sen jälkeiset viikot, jotka
huumaavassa äkki-ihanuudessaan olivat kuin sairaan liika pikaista
ylöspyrkimistä, joka ei ennusta hyvää. Niin tulivat sitten syyskuun
alkupäivät, kirkkaasti hymyilevät aamut, jotka ihmisten hätääntyneisiin
katseisiin näyttivät vastaavan:
-- Miksi ihmettelette? Ettekö näe, että nämä ovat juhla-aamuja?
Kuljetaan uuteen aikaan.
Ikäänkuin juhlallisuuden vuoksi järjesti luonto kolme semmoista
kaunista kuura-aamua perätysten, vaikka yksi hyvin olisi riittänyt.
Ihmiset kulkivat kapeita kujiaan omituisesti pienentyneen näköisinä.
Siellä jossain näkyi tallustavan Nikkilän Penjamikin ihka selvänä ja
hullunkurisen totisena. Hän näki Husarin pellolla miehet semmoisessa
työssä, jota hän tavallisissa oloissa ei olisi jättänyt virnistämättä;
he nimittäin niittivät viikatteilla harvaa ruista ja haravoivat sitten
jälkensä pieniksi pahnapalloiksi. Mutta nyt meni Penjami siivosti ohi
ja sanoi ihan vakavasti huomenta äänellä, josta itku ei tuntunut olevan
kaukana.
Pitkällisten valmistelujen jälkeen, jotka olivat olleet kuin etäämmältä
uhkailuja ja aina pitäneet huolen siitä, että hiukan toivoa säilyi,
oli nyt suuri vieras vihdoinkin itse käynyt ja vapauttanut ihmiset
kiduttavista toiveista. Harjakankaan kylässä oli Ollilan pappa ainoa,
jonka peltoon oli hiukan jäänyt. Hän ei kumminkaan kiinnittänyt siihen
erikoista huomiota, vaan puheli sen sijaan äänekkäästi partansa takaa:
-- Se täsä nyt kaikisten kamalempaa on konnei kuar lähde puusta
ennenkon kevväällä.
* * * * *
On hämärtymässä illaksi viimeinen jouluaatto, minkä Nikkilän perhe
vietti yhdessä. Pientä työn tointa on vaan ihmisillä näinäkin
aikoina; on jouluaattonakin ihan hämärään asti, niin ettei kukaan
tule tiiviimmin ajatelleeksi itse joulua, ennenkuin pimeä pakottaa
käymään pirtille. Tällä kertaa nuo häärivät ihmiset muuten erikoisesti,
vaistomaisesti, karttavat ovella olevan joulun ajattelemista. Ei ole
kiirettä kokoontumaan yhteisen juhlarauhan henkeen. Nuo ulkonaisesti
karkeat ja tietämättömät olennot ovat kuitenkin syvemmässään ja monien
polvien takaa alakuloisen ja salaperäisen luonnon herkistämiä; monet
ovat sakenevassa illassa nytkin huomaavinaan lapsuutensa aikaisen
jouluenkelin siiven havinaa. Jonkun yksinäisen häärijän askel voi
siinä hiukan hidastua ja hänen mielensä antautuu sille mikä tuleva
on: nälkävuoden joululle. Hän koettaa vain vieläkin hiukan viivähtää
ulkosalla... Sillä toisetkin ovat tietysti havainneet jouluenkelin, ja
enkelin ohimenossa oli kuin jotain kaameata aavistusta, jota ei näkijän
ole mieluisaa toiselle katseellaan ilmaista.
On kuin onkin tänäkin syksynä vaan aika ehtinyt tähän iltaan, jouluun.
Ajan kulumista ei halla ole jäätänyt.
Päivän hämyssä istuu Nikkilän vanha Penjami pirtin penkillä ikkunan
pielessä. Hän on jo väsynyt ja katselee laimeasti pihalle; ei olisi
hänessä tällä hetkellä miestä riitelemäänkään. Kaameat aavistukset
eivät häntä sanottavammin vaivaa, eikä hän ole havainnut mitään
jouluenkeliä. Toimeton istuminen tyhjässä pirtissä on hänelle helppoa;
hänen mielenvireensä päätekijänä on ilkeä kyllästyminen.
Joulu -- vanha Penjami on elänyt monta komeatakin joulua. Joulutunnelma
on voimakkaana sykkinyt suonissa, joita viinan, sahdin ja sianlihan
kylläisyys on paisuttanut. Niinä entisinä jouluina tunsi mies olevansa
isäntä talossaan. Ämmät ja mukulat pelkäsivät, kun hän keskellä
jouluyötä huikaten meni naapuriin Husarille, silloin kun hän käräjöi
Husarin äijän kanssa. He tappelivat ensin, tekivät hevoskauppaa
sitten ja nukkuivat lopulta Husarin pakarikamariin. Mutta vain hetken
he nukkuivat, sillä aamulla aikaisin he jo yhdessä ajoivat kirkkoon
kilisevin kelloin... Silloin oli jouluyössä sekä levua että mittaa ja
korkeuttakin. Ja jouluyön jälkeen tuli vielä Tapanin yö ja monta muuta
yötä loppiaiseen asti. Hurjia jouluja -- ämmätkin olivat nuorempia.
Nälkävuoden jouluhämyssä muistelee vanha Penjami laimeasti entisiä
hyviä aikoja. Hän tuntee olevansa yksin maailmassa. Noita olentoja
kohtaan, jotka täällä nyt kiehäävät, tuntee hän vain tympeätä
vastenmielisyyttä. Ne ovat olemassa sitä varten, että saisivat todeta
hänen alennuksensa, kun hänenkin nyt on oltava melkein yhtäläinen kuin
nuokin ovat. Kuppari elää vielä, mutta se on jo vanha, ja kun ämmäväki
tulee vanhaksi, niin se on samaa kuin ei mitään.
Penjami tietää yhden miehen, jolla nytkin on viinaa. Penjami ajattelee
Ollilan pappaa. Se on vanhempi mies kuin Penjami, mutta ei se
sittenkään kuulu Penjamin maailmaan, jos kohta se ei kuulu noitten
toistenkaan maailmaan. Se on kiusallisen erillinen mies, kaikin puolin
niin sanomattomasti ylempänä Penjamia ja noita muita. Penjami tietää,
että se on juonut viinaa yhtä paljon kuin hän, mutta se on terveempi,
on rikkaampi. Se syö useimmiten selvää leipää; halla ei vienyt siltä
kaikkea, ja Kokemäeltä tuotiin kolme kovaa kuormaa. Ja kaiken huipuksi
on Penjami sille velkaa, kuusisataa ruplaa... Eikä sen kanssa voi mennä
jouluyönä hulluttelemaan.
Penjami nousee penkiltä ja tassuttelee pihalle, noin niinkuin
tietämättä minne menee. Hän näkee Jussinkin vielä hytistelevän
viluissaan mäellä ja on juuri aikeissa ärjäistä sille, kun saunan pään
takaa lähestyy sekava joukkue suurta kelkkaa vetäen. Se on ylen tuttu
näky, ja Penjamin mieltä hiukan virkistää, kun hän varmasti noitten
suhteen tietää olevansa entinen isäntä.
-- Rauhallista joulujuhlaa, toivottavat kerjäläiset pohjalaisella
äänellä.
-- Ei täällä kaivata pohjalaisten rauhaa. Menkää Oravaisiin, siell' on
klinikka. -- No ei tänne tulla, kun minä sen sanon.
Penjami menee Ollilaan päin ja pikku Jussi saa rauhassa katsella
poistuvia kerjäläisiä -- eli pohjalaisia. Oman pitäjän pyytäjiä ei
sanota kerjäläisiksi. Mutta vielä viidenkymmenen vuoden päästä, sodan
aikana, kun puhuttiin pohjalaisista, käsitti silloinen Toivolan
Juha heidät kaameiksi muukalaisiksi. Tämän jouluaaton tunnelma jäi
erikoisesti hänen mieleensä.
Kun Penjami oli edennyt kyllin kauaksi, lähti Jussi juosta pompottamaan
Sikomäkeen, pieneen mökkiin. Jokin vaisto veti poikaa vielä näin
myöhään pois kotoa, Sikomäessä oli olevinaan niinkuin oikea joulu,
semmoinen, joka ei Nikkilään ollenkaan saavukaan. Jos saisi olla
Sikomäen poikien kanssa tämän illan! Kotona ei ole Jussilla kumppania.
Sikomäessä kumminkin outoiltiin Nikkilän pojan saapumista ja Kustaava
arveli itsekseen, että Penjami on ollut pahalla päällä. Hienosti
tiedustellen hän kumminkin sai kuulla, ettei siellä riitaa ollut.
Penjami oli vielä mennyt kylälle ja Jussi hiipinyt tänne ... olihan
se jollakin lailla ymmärrettävää. Lanttulaatikko antoi tupaan joulun
lemua, mutta Jussi vaistoi, ettei hän pääse siitä osalliseksi. Sumein
mielin hän pyörähti oven raosta ulos, selittämättömänä niinkuin jokin
jouluyön enne. Tämän vaistomaisen pikku retken jälkeen ei ollut muuta
neuvoa kuin mennä lopultakin pirttiin, pois syttyvien tähtien alta.
Sisällä paloi päre tänäkin iltana. Odotettiin isäntää, että olisi
päästy saunaan. Kun odottaessa sauna uhkasi jäähtyä, niin mentiin sinne
ilman isäntää.
Nikkilän väessä oli tänä iltana paljon merkillistä. Ollilan pappa oli
jo omaksunut joulurauhansa, käynyt saunassa ja harjasi partaansa,
kun Penjami ilmestyi hänen lähettyvilleen. Oliko tämä nyt aika tulla
veloistaan puhumaan? Ja ensimmäisten jouluryyppyjen aika ei vielä
ollut, vasta ehtoollispöydässä koko väen kesken, kun virsi oli
veisattu. Pappa melkein ärtyi.
-- Kyl mar sää sen tiät yht hyvin ko määkin. Stää on kuussattaa
ruplaa ja inträssei sää et oo maksan parrii vuatee lainkan. Se tullee
pantavaks pääommaan. -- --
-- Kyl mar sen tiät, etten mää viinaa myy en rahall enk vellaaks. Mut
sen inträssin mää kyl annan lisät pääommaan. Se on siin kahden sada
marka vaiheil... -- --
-- Ja kyl mar mää sul viinaaki senpualest annan ilmatteks sen verran
ettäs joulun makkuun pääset. Onk sul mittää astiaa? -- --
-- Älä sit vihottel jos mää laelisest haen ulos saatavan. Se on sit
kakstuhatta kuussattaa markkaa. -- Herran raohaa vaa. -- --
Saunasta palattua vallitsee Nikkilän pirtissä hiukan ahdistava tunne,
pelätään mitä äijä sanoo, kun on käyty saunassa ennen hänen tuloaan.
Maija on vielä saunassa, hän on mennyt yksinään toisten jälkeen
toimitettuaan toisilta salaa pahnat pirttiin. Ne ovat ikäviä pahnoja,
sillä niitä on aamupäivällä käyty riistämässä parin vuoden vanhasta
ladon katosta eläimille joulurehuksi. Jussi käsittää asiakseen istahtaa
niille, mutta niistä lähtee ummehtunut lemu. Ja hän on yksin aikuisten
ympäröimänä. Tukala henki täyttää pirtin.
Vanhan Penjamin askel tunnetaan jo porstuaan. Hänen tuttu silmänsä
kiiluu oven aukeamassa tavallista kirkkaampana, hengitys kähisee
tavallista kuuluvammin ja pirtissä olijat oivaltavat heti isohkon
puuleilin, jota hän kantaa avoimesti käsikynkässään. Se ei ole Nikkilän
astioita, se on kylästä otettu.
Kaikkien ihmeeksi ei Penjami kumminkaan heti ryhdy riitelemään.
Kaikki ovat vaiti, Jussi on hiipinyt pois pahnoilta. Penjami vie
leilin omaan kaappiinsa, vääntelee oven hitaasti auki ja kiinni ja
lähtee sitten sanaa sanomatta jälleen ulos. Askel horjahtelee, näin
merkki-iltana huomaa selvemmin, kuinka Penjami näinä turman vuosina on
kovasti vanhentunut. Ei sitä oikeastaan enää kannata pelätä. Naiset
naurahtelevat, kun hän on päässyt pois pirtistä. Mutta on se vaan
sittenkin semmoinen vanha huuhkain, että kykenee tämänkin surkean
jouluillan vielä masentamaan.
Jos Penjami vielä kolme vuotta takaperin olisi näissä oloissa noin
salaperäisesti lähtenyt, olisi Aapelilla ollut syytä lähteä perässä
katsomaan kuinka emännän käy saunassa. Mutta nyt oli Aapeli poissa ja
pirtissä olijat tiesivät, ettei emännällä enää ole vakavampaa vaaraa.
Kaikki elämän puolet ovat heikentyneet.
Pieni yritys entisen uusimiseen tapahtui kumminkin vielä ennen
juhla-aterian syöntiä. Penjami oli yrittänyt saunassa kylpeä, oli jo
riisuutunutkin puolitiehen, mutta ei sitten enää jaksanutkaan. Emäntä
oli jättänyt hänet sinne, tullut pirttiin, kattanut pöydän ja hakenut
kätköstään yhden laihan talikynttilän, kun Penjami paitahihasillaan
avojaloin kompuroi pirttiin ja suuntasi vaivalloisen kulkunsa suoraan
kaapilleen. Otettuaan leilistä kolme pitkää siemausta, vaipui hän
sängylleen istumaan, mielessä samea ilo siitä, että viinaa sentään
vielä oli, olkoonkin tämä viimeinen joulu tässä happamassa maailmassa
ja olkoonkin velkaa enemmän kuin osaa selvästi sanoa. Penjamin
kuihtuneet voimat virkistyvät puolivireeseen. Hän huomaa pojan, joka
aina ja kaikissa käänteissä herättää hänessä kiusaamisen halua. Poika
on kumminkin tällä kertaa liian vähäpätöinen, kun on koko väki läsnä.
Hän huomaa pahnat.
-- Kuka elikoitten ruoan on pirttiin kantanu, häh?
-- Saman kai se tekee, missä semmoinen elikoitten ruoka on, sanoo Maija.
-- Kyllä minä opetan, mitä se tekee -- ämmät, lehmät! huutaa Penjami ja
lähtee hoippuen ensin pöytää kohden aikoen kaataa kynttilän. Maija vie
kynttilän kauemmaksi, jolloin Penjami lyyhistyy pahnoihin, saa niitä
hiukan kasalle ja yrittää kantaa ulos.
-- Ole nyt honkkeloimatta, vanha parka.
Maija ryhtyy estämään, Penjami kähisee:
-- Kyllä minä opetan Ollilan nälkäisille, kuinka meillä elikon ruokaa
viljellään. Mutta heikko temmellys päättyy siihen, että Penjami kaatuu
ja satuttaa lonkkansa. Ei kykene itse nousemaankaan, vaan antaa
möristen Maijan auttaa. Kun on päässyt sängylleen niin läähättää:
-- Anna viinaa! ja kun ei Maija ensi käskyyn kiinnitä mitään huomiota,
niin Penjami avuttomanakin vielä ärjäisee lujemmin: -- Anna viinaa!
Maija katsoo kysyvästi Markeen. -- Siellä sitä on kaapissa, sanoo Marke
yhtäkaikkisesti.
Nikkilän vanha Penjami nukkuu ja väki syö juhlaehtoollista,
karkeasyistä peluleipää, vetistä piimää, lampaan lihaa,
lanttulaatikkoa. Heikko kynttilä luo kellertävää valoaan äänettömän
pöytäkunnan laihoihin kasvoihin. Pakkanen paukahtaa, tuoden
tervehdyksen monen monista majoista, joissa tällä samalla hetkellä
samantapaisen tunnelman vallassa aterioidaan. Miesten ja naisten silmät
katselevat totisina eteensä, ja laihakaulaisten lasten leuat käyvät
raskaasti, ikäänkuin painuisi joka palan mukana näkymättömiä kyyneliä.
Avara taivas tähtineen katselee matalan suvun tämänhetkistä vaihetta,
kuinka se yrittää säilyttää heikon henkensä tulevia aavistamattomia
kohtaloitaan varten, tätä onnellisempia ja tätä onnettomampia
ajankohtia varten, kahden, viiden vuosikymmenen taakse, vuosisatain
taakse. Taivas näkee mahtavia metsiä, joissa tulevaiset miljoonat
uinuvat kuolevan kerjäläisen ja kiilusilmäisen ilveksen läheisyydessä.
Metsien aukeamissa se näkee harmaita kyliä, joissa joku kokee
kylläisiä unelmia pian haltuunsa joutuvista taloista, joku tietää
nukkuvansa viimeistä joulu-untaan perityllä konnullaan ja joissa
suurissa kerjäläispirteissä hiljallensa sammuvat ne suvun osat, joiden
ei ole sallittu olla mukana tulevissa tapauksissa. Näin monenlaista
taivas näkee yhteen harmaaseen sopusointuun kyyristyneenä; suurten
epäsointujen aika ei ole vielä tullut. Mutta maan ja ilman vahvuudessa
käyvät jo käyntiään luonnon voimat, näkyväiset ja salaiset. On
joulu-yö vuonna 1867. Näin kaukaa kuvitellen se näyttää hyvinkin
mielenkiintoiselta, mutta silloisten ihmisten tunnelma oli matala.
Aterialta päästyä yritti Maija veisata virttä, mutta ääni kulki
alhaalla eivätkä toiset osanneet yhtyä. Parin värssyn päästä hän
lakkasi.
Kymmenvuotiaan Jussin tunnelma sukeutui noista laimeista elämyksistä,
joita hän illan kuluessa oli kokenut läheltä ja kaukaa. Lapsekas
Sikomäessä käynti paisuu joulu-illan seikkailuksi, lantun lemu kuvaa
jouluateriaa, isän kommellukset verestävät nekin vanhoja muistoja, ja
lahonneille pahnoille hän yrittää istahtaa uudelleen aterian jälkeen.
Lopulta tulee uni ja vieläkin täydentää pienten sattumusten heikkoa
väriä.
Penjami oli aina karkoitellut kerjäläisiä talostaan. Mutta tänä
jouluyönä saivat ensimmäiset kulkijat hiukan jalansijaa Nikkilässä.
Oli tuskin makuulle päästy, kun pirttiin vääntäytyi vanha akka kahden
lapsen kanssa, joiden äidin kertoi matkalla kuolleen. Kun ei vanha
Penjami herännyt, saivat he viettää yönsä tympeillä joulupahnoilla.