Hurskas kurjuus: Päättynyt suomalainen elämäkerta - 02

  joka pysyväisesti jäi hänen mieleensä käsittämättömän kiinteästi, oli
  tapauksiltaan seuraavanlainen:
  Hän oleilee yksin laakeassa pirtissä. On semmoinen hetki, ettei tee
  mieli minnekään. Hän oli äsken juuri pakarissa ja sai äidiltä vajaan
  kupillisen kahvia. Hänen sanotaan olevan kuudennella. Hän on poika.
  Lattialla istuen hän katselee ikkunoita ja ikkunan pieliä. On niinkuin
  jotakin olisi seisahtunut. Tai niinkuin olisi nyt vasta huomannut
  jotakin, joka aina on ollut. Lauantai, sunnuntai, tiistai...
  Porstuassa kolahtelee, hetken päästä on pirtin puolella Penjami --
  isä. Vanha Penjami ja pieni Jussi ovat vastatusten, heidän välilleen
  muodostuu pakosta hetkellinen tiedoton suhde. Salattu, kenenkään
  näkemätön ihminen hyörähtelee Penjamin olemuksessa, niinkuin hän
  jostain piilopaikasta näkisi harvinaisen metsän-elävän hiipivän.
  Hänen on tehtävä jotain pojalle. Hän katselee sitä hymyillen, tarttuu
  siihen ja nostaa muurin otsikolle istumaan. Hänellä on taskussaan
  paistettuja nauriita. Hän ottaa yhden käteensä ja käskee pojan haukata
  siitä. Poika tottelee, oikein tietämättä onko tämä hänelle mieluista
  vai vastenmielistä. Hän tuntee viinan ja tupakin tutun lemun ja näkee
  Penjamin partaiset kasvot ja pienet silmät näin oudolta taholta,
  tasakorkeudelta. Hiukan kammottava olento, isä... Se hymyilee yhä ja
  hommailee. Se ottaa tupakkia poskestaan ja laiskasti veikeillen työntää
  sitä pojan suuhun. Poika ei uskalla vastustaa, ei lyödä, suu menee
  häijyyn itkuun. Vanhalla, viinaisella Penjamilla on pientä tympeätä
  huvia. Tämä on Maijan poika... Hänessä herää omituinen raaka halu tehdä
  jotain ilkeätä Maijallekin. Hän ei ihan varmaan muista, onko hän tälle
  Maijalle koskaan antanut oikein selkään. Hänellä kun on ollut kaksi
  ämmää jo aikaisemmin, niin ei muista mitä niille on kullekin tullut
  tehdyksi...
  Maija tulee pirttiin juuri kun Penjami väkisin syhyttää tupakkisormeaan
  pojan huulten väliin. Hän lähestyy aikoen nostaa pojan lattialle ja
  sanoo:
  -- Mitä sinä siinä taas -- juovuksissa.
  Penjami tiuskaa jymähtävällä äijän-äänellään, jossa tuntuu haettua
  raivoa:
  -- Koreesti, ämmät! -- ja työntää Maijan pois.
  -- Sen trankki, mistäs luulet tulevana vuonna särpiväs. -- Päästätkös
  sen pojan pois!
  -- Ek-sinä helvetin lehmä lakkaa, huutaa Penjami ja kääntyy kiihkeästi
  Maijaan päin. Silloin Jussi hyppää muurin otsalta alas, niin että
  kantapäät ilkeästi särähtävät ja suutaan hieroen livahtaa pihamaalle.
  Ehtoo-hämy alkaa. Portista tulee kupparin Taavetti tuohinen pönttö
  kainalossa ja suu likinäköisen miehen kipristyksessä.
  -- Onko isäs kotona? kähisee Taavetti.
  Jussi ei vastaa. Taavetin tajuntaan painuu pikku Jussin kuva häijynä
  kakarana. Taavetti vie Nikkilän äijälle tupakkia, kun sen omat vei
  halla.
  Vähän päästä pikku Jussikin nuhjautuu arkaillen pirttiin.
  -- Kyllä sullakin on hyvä ämmä, toimittaa Penjami, avattu tupakkipönttö
  polvien välissä. -- Minä tie'n sun ämmäs paremmin kun sinä itte
  tietkään, häh.
  -- Kyllä kai teitillä niitä tietämisiä on, kihittää Taavetti. -- Mutta
  tietääkös isäntä, millä tuleva talvi eletään?
  -- En minä huoli siitä, mutta sun ämmästäs. Olek-sinä koskaan antanu'
  sitä oikein selkään, häh?
  Maijakin käy taas pirtissä. Penjami vilkaisee Maijaan ja huomaa samassa
  myös Jussin.
  -- Äh, onko se klooti täällä vielä, minä annan tupakkia. -- Äänessä
  on nyt kumminkin hyväntahtoinen sävy, minkä vuoksi Jussi vain vähän
  siirtyy ovea kohti. Maija menee taas ulos pirtistä ja paiskaa oven.
  -- Mitä? Kyllä minä -- tuoksahtaa Penjami ja nousee. Hän ei kumminkaan
  lähde perässä, vaan painuu hiljakseen äkeän näköisenä takaisin penkille.
  Taavetti yrittää taas:
  -- Hohoi, sano, kyllä siinä on ensi talvena köyhän tietämistä -- kai
  Nikkilä sentään vähän saa rukiita.
  -- Älä siinä ähise -- tu' ryypylle, tokaisee Penjami. Taavetti lähtee;
  kyllä ryyppykin on mukava, vaikka hiukan kiusaakin, kun ei saa äijää
  yhtymään siihen huonon vuoden valitteluun. He menevät ylistupaan.
  Tuo tapaussarja ja sen vaikutelma jäi Jussin mieleen, niin että sen
  iltapäivän tuntu ihka elävänä vielä vuosikymmenien päästä saattoi
  palautua.
  Samana iltana tuli vielä kupparin lapsiakin Nikkilään. Jussi oli niille
  häijy; hän sylki poikaa, ja kun se meni kantelemaan, niin hankki
  Jussikin saada selkäänsä. Koko ilta oli jatkuvasti sellaista sekavaa,
  ikäänkuin juhlallista. Myöhemmin ilmestyi itse Loviisa hakemaan
  Taavettia. Taavetti oli niin pehminnyt, että sitä oli talutettava.
  Loviisalta oli Taavetin holhoominen hyvin asiallista, eikä hänellä
  ollut mitään sitä vastaan, että se huomattiin ja siitä puhuttiin. Ei
  Lovelassa ollut puutetta niin kauan kuin Loviisan pää pystyssä pysyi.
  Näihin aikoihin alkoi luonnon järjestys jo horjahdella. Ensimmäinen
  vakavampi katovuosi oli kohdannut Suomenmaata laajoilla aloilla. Mutta
  salokylän erilaiset ihmisolennot keinuivat ajan meressä, jonka näköalat
  kuusikymmenluvulla vielä olivat hyvin hämäriä.
   * * * * *
  Niinä vuosina, jotka kävivät ennen suuria nälkävuosia, nähtiin
  Harjakankaan raiteilla kakaraparvessa myös Nikkilän Maijan poika Jussi.
  Hän oli hoikkakaulainen ja isopäinen, koltin alta näkyivät längelle
  painuneet sääret. Suu pyrki aina pysymään raollaan, ja pienet, hiukan
  tylyn näköiset silmät katselivat usein rävähtämättä ympärilleen.
  Monipoimuinen kallioinen mäki tunkeutuu kylän sydämeen. Se on talojen
  yhteinen sikalaidun, Sikomäeksi kutsuttu, ja myös on se kylän pienten
  lasten mieluisa olinpaikka. Yksi ränstynyt mökki omenapuineen on mäen
  lappeella ja sitten suuria pihlajia siellä täällä. Mökissä teiskaa
  monta lasta, joista sittemmin kasvoi Sikomäen kuuluisia sisaruksia,
  pojat maailmankulkijoita ja tappelijoita, tyttäret monenmoisia nekin.
  Lapsia oli tähän aikaan myös Husarin ja Pelttarin taloissa, Lovelan
  kupparilla kaksi ja Nikkilässä Jussi.
  Vaateparreltansa olivat sekä pojat että tytöt yhdennäköisiä. Väljä
  vyötön koltti oli poikainkin pukimena kymmenkunnan vanhaan. Lämpöisenä
  aikana juoksi vielä viiden vanhoja paitasillaan pitkä tukka hulmuten.
  Poikien tukka tasattiin ympäriinsä, niin että kaukaa katsoen näytti
  siltä kuin olisi päässä ollut kupera kuppi. Kun kiivettiin pihlajaan
  ja riiputtiin oksalta alaspäin, niin kuppi särkyi sekavaksi harjaksi.
  Kuulakkana syyskuun iltana näkyi pihlajan alta semmoisen ryhmän
  varjokuva hiljaiselle kujalle, jota kuppari mennä sipasi Nikkilästä
  kotiinsa päin tai asteli jäykkäselkäinen Ollilan pappa.
  Lasten elämä oli villiä ja sisältörikasta; jokaiseen iltaan päättyi
  kokonainen runsas elämänvaihe, joka runsaus sitten myöhemmin aiheutti
  sen tunteen, että tuo elämänjakso oli ikäänkuin pitempi kuin myöhemmät,
  ajallisesti samanmittaiset jaksot. Noiden päiviensä sisällön saivat
  lapset itse rajattomasti valita kaikesta siitä, mitä heidän aistinsa ja
  heräävä älynsä maan ja taivaan välistä kykenivät tavoittamaan.
  Yksi suuri maailma oli kaikkialla heidän yläpuolellaan ja vastassaan
  -- se oli aikuisten maailma. Siihen maailmaan liittyivät pellot ja
  maat, asumukset ja eläimetkin. Kaikkialla niissä piili aikuisten
  tarkoituksia ja niitä tarkoituksia palvelemaan pakotettiin lapsetkin,
  heti kun he kykenivät. Aikuiset kulkivat kujilla, menivät pelloille
  mukanaan työkaluja, palasivat sieltä taas, olivat tavallisesti totisia,
  joskus juovuksissa ja aina käsittämättömän haluttomia kaikkeen mikä
  lasten mielestä oli tärkeätä. Kukaan aikuinen ei koskaan noussut
  Sikomäen laelle. Aikuiset olivat yksi luonnon salaperäisimpiä
  ongelmia, aina hiukan pelättäviä sen vuoksi, että he silloin tällöin
  "tyyräsivät" lapsia. Tyyräys saattoi tapahtua monella muotoa:
  tukistamalla, käsivarresta tempaisten, kepillä, vyöhihnalla, tallukalla
  hakkaamalla. Tyyräys oli ainoa tapaus, jolloin aikuinen vähäksi aikaa
  omisti lapselle kaiken huomionsa, se oli ainoa seikka, jota myöten
  lapsi saattoi tuottaa aikuisille pientä viehätystäkin. Esimerkiksi
  pyhä-iltapäivällä pihanurmikolla, kun kylän miehiä istui puhumassa
  asioita ja mukulat telmivät hurjimmillaan, saattoi jossakussa isässä
  herätä tyyräämisen tarve. Silloin näki selvästi, kuinka selkäänanto
  viehätti toisiakin miehiä, siinä oli ilmeisesti jotakin semmoista
  aikuisten keskistä leppeätä yhteisymmärrystä. Toiset miehet saattoivat
  silloin suorastaan sanoa jotain ystävällistä selkäänsä saaneelle.
  Sitten aikuiset panivat tupakkia suuhunsa, syljeskelivät ja olivat
  taas jämeitä. Oikeita aikuisia olivat vain miehet ja muutamat naiset.
  Toiset naiset -- ämmät, vaimoiset ihmiset -- olivat kyllä lasten
  yläpuolella, mutta miehistä sivulla. Heidän kahvinjuonnissaan oli
  hiukan samanlaista kielletyn teon häivää kuin lasten telmimisessä. He
  ahersivat ja uhersivat salaa miehiltä ja pitivät silti arvossa sitä
  seikkaa, että miehet joskus olivat vihaisia. Elämään kuului harmaa
  pohjaväri ja tuohon harmauteen taas se, että miehet joskus huomasivat
  heidän ahertelujaan. Oikealle miehelle kuului, että hän silloin
  tällöin niitä huomasi ja hiukan koulutti ämmää, vaikkei sopinutkaan
  aina urkkia. Oikea miehuus ikäänkuin huokui siitä housunvyötäröitten
  tienoilta, josta näkyi paita ja vyöhihna. Vyötäröhousut edestä ja
  takaa hiukan alas valahtaneina olivat täyden miehuuden keskeisin
  merkki. Ne saavutettuaan sai mies pitää tupakkia, ryypätä viinaa, käydä
  vaimoväen tykönä, puhua ruokottomuuksia, ja lapsia tarkoittaessaan
  puhua mukuloista tai kakaroista. Koltin ja vyötäröhousujen välillä
  oli liivihousujen aika, jolloin poikaa sanottiin kyörtiksi tai
  lempeämmin klopiksi. Kloppi-ajan juhlallisin tapaus oli rippikoulu.
  Itse ripilläkäynti oli myös yksi omituinen seikka aikuisten maailmassa,
  hiukan samantapainen kuin lapsen saanti. Kun joku poika pääsi ripille,
  aukeni heti kuilu hänen ja lapsimaailman välille. Hän liukui pian
  aikuisten salaperäiseen, pelättävään ja ihailtavaan maailmaan. Vain
  hymyillen ja puoleksi pilaillen hän antoi hämäriä selityksiä, kun
  kuilun toiselle puolelle jääneet häneltä urkkivat aikuisten kaikkein
  salaisimpia asioita.
  Mutta noita "salaisimpiakin" pääsi sentään Sikomäenkin piiriin.
  Ämmän ja äijän väliset eroavaisuudet keksittiin, mielikuvitus tuli
  aavistuksen avuksi ja monta leikkiä leikittiin, ensin tirskuen ja
  lopulta hengästyen. Hirvittävin oli se ajatus, että nämä tämmöiset
  leikit olisivat tulleet aikuisten korviin. Kun joukossa oli
  sellaisiakin, jotka vasta opettelivat puhumaan, täytyi ne ensin
  eksyttää. Sattui monesti, että sellainen kolmivuotias poraten juoksi
  kotiin ja sen äiti tuli kiukkuisena ottamaan selkoa, mitä hänen
  mukulallensa oli tehty. Silloin leikki keskeytyi eikä voinut jatkua
  ennenkuin ehkä vasta saman päivän iltapuolella... Mutta jollei mitään
  häiriöitä tullut, jatkui tuo kiihdyttävä leikki vielä laajoina
  retkeilyinä ja päättyi vihdoin myöhästyneellä kotimatkalla pelkoon
  mahdollisesta selkäsaunasta. Joskus se tuli, mutta joskus taas odotti
  kotona mitä suloisin tunnelma: isä oli poissa ja äiti joi naapurin
  ämmän kanssa kahvia. Silloin säilyi rikkumattomana päivän runsaitten
  elämysten jälkikajo.
  Nämä kaikki vaiheet koki Jussikin yhdeksänteen ikävuoteensa asti. Vielä
  parin-, kolmenkymmenen ikäisenä vilahtelivat joskus mieleen etäiset
  Sikomäen ajat. Vasta naimisiin mentyä ne tyystin unohtuivat. Ja kun
  hänellä itsellään sitten oli lapsia, ei koskaan, ei vahingossakaan
  sattunut, että hänen mielikuvituksensa olisi sijoittanut niitä Sikomäen
  leikkejä leikkimään.
  Ne leikit loppuivat Jussin ollessa yhdeksännellä ikävuodellaan.
  Sinä suvena loppuivat monet muut leikit tuhanten järvien vaiheilla.
  Ihmiset lukivat almanakkansa kannesta perätysten numerot 1, 8, 6,
  6. Oli niitäkin, jotka osasivat sanoa: yks-tuhatta kahdeksan-sataa
  kuus-kymmentä kuus.
  Sinä suvena satoi, satoi lakkaamatta. Jälkeen Jaakon päivän ei tainnut
  olla ainoata päivää, ettei olisi vettä pudonnut liejuisille teille ja
  pehmeille pelloille. Vanhat valittivat, nuoremmat olivat ääneti, ja
  lapset katselivat alakuloisina himmeitten ruutujen takaa tiedottomasti
  aavistellen, että entisille leikkimäille ei enää koskaan palata. Jos
  pyörähti ulos, puhalsi kylmä tuuli, vihmoen pisarat läpi ohuen koltin;
  varpaat rupesivat punoittamaan, oli pian kiirehdittävä takaisin pirtin
  lämpöön.
  Aikuisten mielistä ja kasvoilta heijastuivat huolet epämääräisinä
  vaikutelmina lastenkin mieliin; he kaipasivat leikkuu- ja kylvöaikojen
  kuulakoita päiviä. Isommat lapset olivat vaistomaisesti hiljaisempia,
  seuraillen, kuinka miehet sateitten välissä korjasivat riiheen itänyttä
  eloa ja ravan sisästä kaivetuita perunoita, tai jalkineet polviin asti
  savisina yrittivät tehdä toivotonta ruistoukoa. Nikkilän Jussilla --
  ja Maijallakin -- oli sinä syksynä vain kaksi onnellista päivää, kun
  Penjami kävi Tampereella. Kun Nikkilän ruis oli kelvotonta siemeneksi,
  koottiin karjasta mitä irti saatiin ja niillä piti hankittaman käypää
  siementä. Penjami toikin tullessaan siementä, mutta vähemmän kuin
  tarvittiin. Sen sijaan toi hän ensimmäiset kaupunkiviinansa ja oli
  myös tehnyt ensimmäiset velkansa kauppiaalle. Noista vähennetyistä
  siemenjyvistä sai Maija vielä varkain kahmaisseeksi yhden erän, jonka
  toimitti lumppurille kahvien vastineeksi. Penjami kumminkin keksi sen,
  ja siitä seurasi kokonaista kaksi päivää kestävä tora, joka välistä
  leimahti ilmi-tappeluksi.
  Syksy ja talvi tuli aikaisin surkeitten pälveisten ruiskylvöjen päälle.
  Nikkilän maista oli suuri osa jäänyt kylvämättä ja ennen joulua
  sekoitettiin leipään jo runsas puoli ruumenia. Pyhäin päivästä ei
  taloon jäänyt miehen puolta muuta kuin Penjami ja Jussi. Talon työt
  jäivät kahden torpparin varaan.
  Vahvojen metsiensä keskellä ponnistelivat nämä ihmiset -- "Suomen
  kansasta" he eivät puhuneet -- yhä yltyvien koettelemusten ahdistamina
  viikosta viikkoon, kuukaudesta toiseen. Tuli semmoinen kesäkuu, että
  kun joku Harjakankaan äijä kolmen aikaan aamulla pistäytyi ulos, niin
  hän pehmeässä pilvivalossa näki lunta Sikomäen rinteellä, järven
  lakeudella hohtavan valkoisen jään ja ruispellolla kellastunutta
  takkuista orasta. Tuli juhannus ja sen jälkeiset viikot, jotka
  huumaavassa äkki-ihanuudessaan olivat kuin sairaan liika pikaista
  ylöspyrkimistä, joka ei ennusta hyvää. Niin tulivat sitten syyskuun
  alkupäivät, kirkkaasti hymyilevät aamut, jotka ihmisten hätääntyneisiin
  katseisiin näyttivät vastaavan:
  -- Miksi ihmettelette? Ettekö näe, että nämä ovat juhla-aamuja?
  Kuljetaan uuteen aikaan.
  Ikäänkuin juhlallisuuden vuoksi järjesti luonto kolme semmoista
  kaunista kuura-aamua perätysten, vaikka yksi hyvin olisi riittänyt.
  Ihmiset kulkivat kapeita kujiaan omituisesti pienentyneen näköisinä.
  Siellä jossain näkyi tallustavan Nikkilän Penjamikin ihka selvänä ja
  hullunkurisen totisena. Hän näki Husarin pellolla miehet semmoisessa
  työssä, jota hän tavallisissa oloissa ei olisi jättänyt virnistämättä;
  he nimittäin niittivät viikatteilla harvaa ruista ja haravoivat sitten
  jälkensä pieniksi pahnapalloiksi. Mutta nyt meni Penjami siivosti ohi
  ja sanoi ihan vakavasti huomenta äänellä, josta itku ei tuntunut olevan
  kaukana.
  Pitkällisten valmistelujen jälkeen, jotka olivat olleet kuin etäämmältä
  uhkailuja ja aina pitäneet huolen siitä, että hiukan toivoa säilyi,
  oli nyt suuri vieras vihdoinkin itse käynyt ja vapauttanut ihmiset
  kiduttavista toiveista. Harjakankaan kylässä oli Ollilan pappa ainoa,
  jonka peltoon oli hiukan jäänyt. Hän ei kumminkaan kiinnittänyt siihen
  erikoista huomiota, vaan puheli sen sijaan äänekkäästi partansa takaa:
  -- Se täsä nyt kaikisten kamalempaa on konnei kuar lähde puusta
  ennenkon kevväällä.
   * * * * *
  On hämärtymässä illaksi viimeinen jouluaatto, minkä Nikkilän perhe
  vietti yhdessä. Pientä työn tointa on vaan ihmisillä näinäkin
  aikoina; on jouluaattonakin ihan hämärään asti, niin ettei kukaan
  tule tiiviimmin ajatelleeksi itse joulua, ennenkuin pimeä pakottaa
  käymään pirtille. Tällä kertaa nuo häärivät ihmiset muuten erikoisesti,
  vaistomaisesti, karttavat ovella olevan joulun ajattelemista. Ei ole
  kiirettä kokoontumaan yhteisen juhlarauhan henkeen. Nuo ulkonaisesti
  karkeat ja tietämättömät olennot ovat kuitenkin syvemmässään ja monien
  polvien takaa alakuloisen ja salaperäisen luonnon herkistämiä; monet
  ovat sakenevassa illassa nytkin huomaavinaan lapsuutensa aikaisen
  jouluenkelin siiven havinaa. Jonkun yksinäisen häärijän askel voi
  siinä hiukan hidastua ja hänen mielensä antautuu sille mikä tuleva
  on: nälkävuoden joululle. Hän koettaa vain vieläkin hiukan viivähtää
  ulkosalla... Sillä toisetkin ovat tietysti havainneet jouluenkelin, ja
  enkelin ohimenossa oli kuin jotain kaameata aavistusta, jota ei näkijän
  ole mieluisaa toiselle katseellaan ilmaista.
  On kuin onkin tänäkin syksynä vaan aika ehtinyt tähän iltaan, jouluun.
  Ajan kulumista ei halla ole jäätänyt.
  Päivän hämyssä istuu Nikkilän vanha Penjami pirtin penkillä ikkunan
  pielessä. Hän on jo väsynyt ja katselee laimeasti pihalle; ei olisi
  hänessä tällä hetkellä miestä riitelemäänkään. Kaameat aavistukset
  eivät häntä sanottavammin vaivaa, eikä hän ole havainnut mitään
  jouluenkeliä. Toimeton istuminen tyhjässä pirtissä on hänelle helppoa;
  hänen mielenvireensä päätekijänä on ilkeä kyllästyminen.
  Joulu -- vanha Penjami on elänyt monta komeatakin joulua. Joulutunnelma
  on voimakkaana sykkinyt suonissa, joita viinan, sahdin ja sianlihan
  kylläisyys on paisuttanut. Niinä entisinä jouluina tunsi mies olevansa
  isäntä talossaan. Ämmät ja mukulat pelkäsivät, kun hän keskellä
  jouluyötä huikaten meni naapuriin Husarille, silloin kun hän käräjöi
  Husarin äijän kanssa. He tappelivat ensin, tekivät hevoskauppaa
  sitten ja nukkuivat lopulta Husarin pakarikamariin. Mutta vain hetken
  he nukkuivat, sillä aamulla aikaisin he jo yhdessä ajoivat kirkkoon
  kilisevin kelloin... Silloin oli jouluyössä sekä levua että mittaa ja
  korkeuttakin. Ja jouluyön jälkeen tuli vielä Tapanin yö ja monta muuta
  yötä loppiaiseen asti. Hurjia jouluja -- ämmätkin olivat nuorempia.
  Nälkävuoden jouluhämyssä muistelee vanha Penjami laimeasti entisiä
  hyviä aikoja. Hän tuntee olevansa yksin maailmassa. Noita olentoja
  kohtaan, jotka täällä nyt kiehäävät, tuntee hän vain tympeätä
  vastenmielisyyttä. Ne ovat olemassa sitä varten, että saisivat todeta
  hänen alennuksensa, kun hänenkin nyt on oltava melkein yhtäläinen kuin
  nuokin ovat. Kuppari elää vielä, mutta se on jo vanha, ja kun ämmäväki
  tulee vanhaksi, niin se on samaa kuin ei mitään.
  Penjami tietää yhden miehen, jolla nytkin on viinaa. Penjami ajattelee
  Ollilan pappaa. Se on vanhempi mies kuin Penjami, mutta ei se
  sittenkään kuulu Penjamin maailmaan, jos kohta se ei kuulu noitten
  toistenkaan maailmaan. Se on kiusallisen erillinen mies, kaikin puolin
  niin sanomattomasti ylempänä Penjamia ja noita muita. Penjami tietää,
  että se on juonut viinaa yhtä paljon kuin hän, mutta se on terveempi,
  on rikkaampi. Se syö useimmiten selvää leipää; halla ei vienyt siltä
  kaikkea, ja Kokemäeltä tuotiin kolme kovaa kuormaa. Ja kaiken huipuksi
  on Penjami sille velkaa, kuusisataa ruplaa... Eikä sen kanssa voi mennä
  jouluyönä hulluttelemaan.
  Penjami nousee penkiltä ja tassuttelee pihalle, noin niinkuin
  tietämättä minne menee. Hän näkee Jussinkin vielä hytistelevän
  viluissaan mäellä ja on juuri aikeissa ärjäistä sille, kun saunan pään
  takaa lähestyy sekava joukkue suurta kelkkaa vetäen. Se on ylen tuttu
  näky, ja Penjamin mieltä hiukan virkistää, kun hän varmasti noitten
  suhteen tietää olevansa entinen isäntä.
  -- Rauhallista joulujuhlaa, toivottavat kerjäläiset pohjalaisella
  äänellä.
  -- Ei täällä kaivata pohjalaisten rauhaa. Menkää Oravaisiin, siell' on
  klinikka. -- No ei tänne tulla, kun minä sen sanon.
  Penjami menee Ollilaan päin ja pikku Jussi saa rauhassa katsella
  poistuvia kerjäläisiä -- eli pohjalaisia. Oman pitäjän pyytäjiä ei
  sanota kerjäläisiksi. Mutta vielä viidenkymmenen vuoden päästä, sodan
  aikana, kun puhuttiin pohjalaisista, käsitti silloinen Toivolan
  Juha heidät kaameiksi muukalaisiksi. Tämän jouluaaton tunnelma jäi
  erikoisesti hänen mieleensä.
  Kun Penjami oli edennyt kyllin kauaksi, lähti Jussi juosta pompottamaan
  Sikomäkeen, pieneen mökkiin. Jokin vaisto veti poikaa vielä näin
  myöhään pois kotoa, Sikomäessä oli olevinaan niinkuin oikea joulu,
  semmoinen, joka ei Nikkilään ollenkaan saavukaan. Jos saisi olla
  Sikomäen poikien kanssa tämän illan! Kotona ei ole Jussilla kumppania.
  Sikomäessä kumminkin outoiltiin Nikkilän pojan saapumista ja Kustaava
  arveli itsekseen, että Penjami on ollut pahalla päällä. Hienosti
  tiedustellen hän kumminkin sai kuulla, ettei siellä riitaa ollut.
  Penjami oli vielä mennyt kylälle ja Jussi hiipinyt tänne ... olihan
  se jollakin lailla ymmärrettävää. Lanttulaatikko antoi tupaan joulun
  lemua, mutta Jussi vaistoi, ettei hän pääse siitä osalliseksi. Sumein
  mielin hän pyörähti oven raosta ulos, selittämättömänä niinkuin jokin
  jouluyön enne. Tämän vaistomaisen pikku retken jälkeen ei ollut muuta
  neuvoa kuin mennä lopultakin pirttiin, pois syttyvien tähtien alta.
  Sisällä paloi päre tänäkin iltana. Odotettiin isäntää, että olisi
  päästy saunaan. Kun odottaessa sauna uhkasi jäähtyä, niin mentiin sinne
  ilman isäntää.
  Nikkilän väessä oli tänä iltana paljon merkillistä. Ollilan pappa oli
  jo omaksunut joulurauhansa, käynyt saunassa ja harjasi partaansa,
  kun Penjami ilmestyi hänen lähettyvilleen. Oliko tämä nyt aika tulla
  veloistaan puhumaan? Ja ensimmäisten jouluryyppyjen aika ei vielä
  ollut, vasta ehtoollispöydässä koko väen kesken, kun virsi oli
  veisattu. Pappa melkein ärtyi.
  -- Kyl mar sää sen tiät yht hyvin ko määkin. Stää on kuussattaa
  ruplaa ja inträssei sää et oo maksan parrii vuatee lainkan. Se tullee
  pantavaks pääommaan. -- --
  -- Kyl mar sen tiät, etten mää viinaa myy en rahall enk vellaaks. Mut
  sen inträssin mää kyl annan lisät pääommaan. Se on siin kahden sada
  marka vaiheil... -- --
  -- Ja kyl mar mää sul viinaaki senpualest annan ilmatteks sen verran
  ettäs joulun makkuun pääset. Onk sul mittää astiaa? -- --
  -- Älä sit vihottel jos mää laelisest haen ulos saatavan. Se on sit
  kakstuhatta kuussattaa markkaa. -- Herran raohaa vaa. -- --
  Saunasta palattua vallitsee Nikkilän pirtissä hiukan ahdistava tunne,
  pelätään mitä äijä sanoo, kun on käyty saunassa ennen hänen tuloaan.
  Maija on vielä saunassa, hän on mennyt yksinään toisten jälkeen
  toimitettuaan toisilta salaa pahnat pirttiin. Ne ovat ikäviä pahnoja,
  sillä niitä on aamupäivällä käyty riistämässä parin vuoden vanhasta
  ladon katosta eläimille joulurehuksi. Jussi käsittää asiakseen istahtaa
  niille, mutta niistä lähtee ummehtunut lemu. Ja hän on yksin aikuisten
  ympäröimänä. Tukala henki täyttää pirtin.
  Vanhan Penjamin askel tunnetaan jo porstuaan. Hänen tuttu silmänsä
  kiiluu oven aukeamassa tavallista kirkkaampana, hengitys kähisee
  tavallista kuuluvammin ja pirtissä olijat oivaltavat heti isohkon
  puuleilin, jota hän kantaa avoimesti käsikynkässään. Se ei ole Nikkilän
  astioita, se on kylästä otettu.
  Kaikkien ihmeeksi ei Penjami kumminkaan heti ryhdy riitelemään.
  Kaikki ovat vaiti, Jussi on hiipinyt pois pahnoilta. Penjami vie
  leilin omaan kaappiinsa, vääntelee oven hitaasti auki ja kiinni ja
  lähtee sitten sanaa sanomatta jälleen ulos. Askel horjahtelee, näin
  merkki-iltana huomaa selvemmin, kuinka Penjami näinä turman vuosina on
  kovasti vanhentunut. Ei sitä oikeastaan enää kannata pelätä. Naiset
  naurahtelevat, kun hän on päässyt pois pirtistä. Mutta on se vaan
  sittenkin semmoinen vanha huuhkain, että kykenee tämänkin surkean
  jouluillan vielä masentamaan.
  Jos Penjami vielä kolme vuotta takaperin olisi näissä oloissa noin
  salaperäisesti lähtenyt, olisi Aapelilla ollut syytä lähteä perässä
  katsomaan kuinka emännän käy saunassa. Mutta nyt oli Aapeli poissa ja
  pirtissä olijat tiesivät, ettei emännällä enää ole vakavampaa vaaraa.
  Kaikki elämän puolet ovat heikentyneet.
  Pieni yritys entisen uusimiseen tapahtui kumminkin vielä ennen
  juhla-aterian syöntiä. Penjami oli yrittänyt saunassa kylpeä, oli jo
  riisuutunutkin puolitiehen, mutta ei sitten enää jaksanutkaan. Emäntä
  oli jättänyt hänet sinne, tullut pirttiin, kattanut pöydän ja hakenut
  kätköstään yhden laihan talikynttilän, kun Penjami paitahihasillaan
  avojaloin kompuroi pirttiin ja suuntasi vaivalloisen kulkunsa suoraan
  kaapilleen. Otettuaan leilistä kolme pitkää siemausta, vaipui hän
  sängylleen istumaan, mielessä samea ilo siitä, että viinaa sentään
  vielä oli, olkoonkin tämä viimeinen joulu tässä happamassa maailmassa
  ja olkoonkin velkaa enemmän kuin osaa selvästi sanoa. Penjamin
  kuihtuneet voimat virkistyvät puolivireeseen. Hän huomaa pojan, joka
  aina ja kaikissa käänteissä herättää hänessä kiusaamisen halua. Poika
  on kumminkin tällä kertaa liian vähäpätöinen, kun on koko väki läsnä.
  Hän huomaa pahnat.
  -- Kuka elikoitten ruoan on pirttiin kantanu, häh?
  -- Saman kai se tekee, missä semmoinen elikoitten ruoka on, sanoo Maija.
  -- Kyllä minä opetan, mitä se tekee -- ämmät, lehmät! huutaa Penjami ja
  lähtee hoippuen ensin pöytää kohden aikoen kaataa kynttilän. Maija vie
  kynttilän kauemmaksi, jolloin Penjami lyyhistyy pahnoihin, saa niitä
  hiukan kasalle ja yrittää kantaa ulos.
  -- Ole nyt honkkeloimatta, vanha parka.
  Maija ryhtyy estämään, Penjami kähisee:
  -- Kyllä minä opetan Ollilan nälkäisille, kuinka meillä elikon ruokaa
  viljellään. Mutta heikko temmellys päättyy siihen, että Penjami kaatuu
  ja satuttaa lonkkansa. Ei kykene itse nousemaankaan, vaan antaa
  möristen Maijan auttaa. Kun on päässyt sängylleen niin läähättää:
  -- Anna viinaa! ja kun ei Maija ensi käskyyn kiinnitä mitään huomiota,
  niin Penjami avuttomanakin vielä ärjäisee lujemmin: -- Anna viinaa!
  Maija katsoo kysyvästi Markeen. -- Siellä sitä on kaapissa, sanoo Marke
  yhtäkaikkisesti.
  Nikkilän vanha Penjami nukkuu ja väki syö juhlaehtoollista,
  karkeasyistä peluleipää, vetistä piimää, lampaan lihaa,
  lanttulaatikkoa. Heikko kynttilä luo kellertävää valoaan äänettömän
  pöytäkunnan laihoihin kasvoihin. Pakkanen paukahtaa, tuoden
  tervehdyksen monen monista majoista, joissa tällä samalla hetkellä
  samantapaisen tunnelman vallassa aterioidaan. Miesten ja naisten silmät
  katselevat totisina eteensä, ja laihakaulaisten lasten leuat käyvät
  raskaasti, ikäänkuin painuisi joka palan mukana näkymättömiä kyyneliä.
  Avara taivas tähtineen katselee matalan suvun tämänhetkistä vaihetta,
  kuinka se yrittää säilyttää heikon henkensä tulevia aavistamattomia
  kohtaloitaan varten, tätä onnellisempia ja tätä onnettomampia
  ajankohtia varten, kahden, viiden vuosikymmenen taakse, vuosisatain
  taakse. Taivas näkee mahtavia metsiä, joissa tulevaiset miljoonat
  uinuvat kuolevan kerjäläisen ja kiilusilmäisen ilveksen läheisyydessä.
  Metsien aukeamissa se näkee harmaita kyliä, joissa joku kokee
  kylläisiä unelmia pian haltuunsa joutuvista taloista, joku tietää
  nukkuvansa viimeistä joulu-untaan perityllä konnullaan ja joissa
  suurissa kerjäläispirteissä hiljallensa sammuvat ne suvun osat, joiden
  ei ole sallittu olla mukana tulevissa tapauksissa. Näin monenlaista
  taivas näkee yhteen harmaaseen sopusointuun kyyristyneenä; suurten
  epäsointujen aika ei ole vielä tullut. Mutta maan ja ilman vahvuudessa
  käyvät jo käyntiään luonnon voimat, näkyväiset ja salaiset. On
  joulu-yö vuonna 1867. Näin kaukaa kuvitellen se näyttää hyvinkin
  mielenkiintoiselta, mutta silloisten ihmisten tunnelma oli matala.
  Aterialta päästyä yritti Maija veisata virttä, mutta ääni kulki
  alhaalla eivätkä toiset osanneet yhtyä. Parin värssyn päästä hän
  lakkasi.
  Kymmenvuotiaan Jussin tunnelma sukeutui noista laimeista elämyksistä,
  joita hän illan kuluessa oli kokenut läheltä ja kaukaa. Lapsekas
  Sikomäessä käynti paisuu joulu-illan seikkailuksi, lantun lemu kuvaa
  jouluateriaa, isän kommellukset verestävät nekin vanhoja muistoja, ja
  lahonneille pahnoille hän yrittää istahtaa uudelleen aterian jälkeen.
  Lopulta tulee uni ja vieläkin täydentää pienten sattumusten heikkoa
  väriä.
  Penjami oli aina karkoitellut kerjäläisiä talostaan. Mutta tänä
  jouluyönä saivat ensimmäiset kulkijat hiukan jalansijaa Nikkilässä.
  Oli tuskin makuulle päästy, kun pirttiin vääntäytyi vanha akka kahden
  lapsen kanssa, joiden äidin kertoi matkalla kuolleen. Kun ei vanha
  Penjami herännyt, saivat he viettää yönsä tympeillä joulupahnoilla.