Haoma ja Anahita: Kertomus - 17

tarvitsen apuasi, sillä olen suuren ahdistuksen valloissa.
Oudot aavistukset leimahtivat Demurin mielessä ja hän virkkoi:
-- Menkäämme pois täältä, niin saat kertoa minulle kaikki.
-- Mutta voitko poistua?
-- Sen voin tehdä, sillä olen nimenomaan shaahilta saanut
toimekseni valvoa lempipuoliso-huoneiston koristamista ja Anahitan
kestitsemistä. Isäni huoneet ovat tässä lähellä. Asustan niissä nyt
hänen poissaollessaan. Siellä saamme häiritsemättä puhua.
Leveätä pylväskäytävää myöten he poistuivat odotussalista ja
astuivat avaralle pihalle. Sen perältä menivät he sisälle pienempään
palatsirakennukseen, ja kuljettuaan pitkän solakäytävän läpi
saapuivat he suurvisiiri Hassan Ibn Alin avaraan odotussaliin, joka
Haomalle oli tuttu hänen edelliseltä käynniltään. Sieltä he kulkivat
suurvisiirin pieneen työhuoneeseen.
-- Mikä sinun on? -- kysyi Demur heidän istuuduttua.
Haoma tunnusti nyt hänelle onnettoman rakkautensa kertojattareen,
miten tämä oli sen hyljännyt ja miten Haoma oli päättänyt taistella
luvatonta kiintymystään vastaan sekä ilmaista kieltäymispäätöksensä
kertojattarelle.
-- Minun täytyy vielä saada häntä tavata, minun täytyy saada ilmaista
hänelle päätökseni, minun täytyy vielä kerta nähdä hänen viattomat
silmänsä...
-- Mutta ajattele toki, että toivomuksesi on miltei mahdoton
toteuttaa. Mitenkä voisit sinä tunkea lempipuolison-asuntoon
joutumatta mitä suurimpaan vaaraan?
-- Sanoithan juuri itse, että sinulla on toimena valvoa näiden
huoneiden koristamista. Etkö voisi kutsua kertojatarta johonkin
sivuhuoneeseen, jotta voisin puhua hänen kanssaan?
-- Sitä en voi. Sillä kertojattaren mentyä sinne sisälle, en minä
enää saa näyttäytyä siellä. Ainoastaan uskottujen eunukkien kautta
saan kuulustella, miten koristaminen ja kestitys on järjestetty.
-- Anna minulle siis eunukinpuku ja toimeksi jonkun koristusesineen
vienti noihin huoneisiin. Saatanhan salaisesti puhutella Ferengistä
ja pyytää häntä kutsumaan kertojatarta johonkin sivuhuoneeseen.
-- Se olisi yksi keino. Mutta sekin on perin vaarallinen. Ajattele,
kuinka paljon panet alttiiksi yhden hetken vuoksi!
-- Kiellätkö siis apusi minulta, kiellätkö tämän pyynnön, joka
kenties on viimeinen, jonka sinulle teen?
Haoman ääni oli niin rukoileva ja hänen silmissään kuvastui niin
surullinen ilme, että Demur tunsi itsensä liikutetuksi.
Hän sanoi:
-- En kiellä apuani; mutta pelkään vaan, että syöksyt suoraa päätä
turmioon. Et luultavasti tiedä, mikä kauhea rangaistus kohtaa sitä
miestä, joka tavataan shaahin haaremista. Hän sidotaan käsistä ja
jaloista ja haudataan elävältä kaulaa myöten. Sitten soaistaan
hänen silmänsä ja hän saa tässä tilassa nääntyä nälkään. Melik on
hirvittävä, kun hän suuttuu. Hän on antanut soaista silmät omalta
veljeltään, joka kapinoi häntä vastaan.
-- Olen valmis mihin kärsimyksiin tahansa. Olen jo ennenkin katsonut
surmaa silmiin; Velvollisuuteni on, jos suinkin voin, tunkeutua
kertojattaren luo, näyttääkseni, että henkeni uhalla tahdon tehdä
hänelle viimeisen ystävänpalveluksen.
-- Onko siis tämä toivomuksesi järkähtämätön?
-- Se on järkähtämätön, jos mahdollisuus sen sallii.
-- Ajattelen siis näin: Pukeudut eunukinpukuun ja viet
ruusuöljy-ruukkua lempipuolison makuuhuoneeseen. Mukaasi tulee
taattu eunukki, joka tuntee nämät huoneet ja käytävät. Menette
makuuhuoneeseen. Siinä tai jossakin sen lähellä olevassa huoneessa
ovat Anahita ja Ferengis, sillä en luule, että kertojattarella on
halua mennä isoon saliin kuulemaan soittoa ja katsomaan odaliskien
tanssia. Nähdessäsi Ferengiksen, voit salaisesti viitata häntä
tulemaan makuuhuoneen viereiseen kylpyhuoneeseen -- tunnen kaikki
nämät huoneet hyvin, sillä olen valvonut niiden korjaustöitä. Pyydä
häntä silloin sanomaan Anahitalle, että kylpy odottaa, tai jotakin
sellaista. Sano sitten kertojattarelle nopeasti sanottavasi. Sillä
jos viivyt, olet hukassa. Shaahi julistaa paraikaa päätöksensä
Mervimin asiassa ja vastaanottaa kansan suosionosoituksia. Ei voi
viipyä pitkää aikaa kunnes ylimäinen pappi saapuu. Ja keskusteltuaan
hänen kanssaan shaahi epäilemättä heti vie hänet Anahitan luo.
Sitä ennen sinun täytyy olla poissa. Mutta sinun ei sovi palata
samaa tietä. Mukaasi tullut eunukki osoittaa sinulle käytävän, joka
kylpyhuoneesta johtaa puutarhaan. Tästä puutarhasta vie käytävä sille
pihalle, josta shaahi lempipuolisonsa kanssa lähtee ajelemaan. Pihan
perällä on ovi, joka vie tähän isäni asuntoon johtavaan käytävään.
Sillä tätä tietä on suurvisiirin ilmestyminen avaamaan joen
marmorisillalle päin aukenevaa kullattua porttia, shaahin lähtiessä
ajamaan. Tämä avain on nyt, kuten kaikki muut isäni hoitamat avaimet,
hallussani. Tuon oven edessä ei vielä ole mitään vartijaeunukkia,
koska tämä palatsin osa jo jonkun aikaa on ollut asumattomana.
Aukaise tuo ovi ja sulje se huolellisesti jälkeesi. Sitten astut
salakäytävään, jota myöten opaseunukin kanssa palaat näihin
huoneisiin. Täällä saatat piillä kunnes tulee pimeä, pukeutua omiin
vaatteisiisi ja syrjäkäytäviä myöten poistua ja palata vuorikoskelle.
Mutta suurin varovaisuus on tarpeen. Ja sittenkin on yritys hyvin
vaarallinen... Jos joutuisit kiinni, olisi minunkin tilani vähän
arveluttava...
-- Se on pahin pelkoni. Mutta ennen annan kiduttaa itseni
kuolijaaksi, kuin ilmaisen sinun minua auttaneen.
Omituinen toivonvälke valaisi Haoman otsaa, hän puristi liikutettuna
ystävänsä kättä ja virkkoi:
-- Miten paljon teetkään minulle, sinä kelpo ystävä!
-- Ei ole hetkeäkään hukattavissa -- huomautti Demur. -- Odota täällä
hetkinen.
Menen kutsumaan tänne eunukin ja käsken hänen tuoda sinulle valepuvun.
Demurin mentyä, rupesi Haoma kuumeisesti astumaan edestakaisin pienen
huoneen lattiaa pitkin. Outona kuohuivat hänen tunteensa, raivo ja
epätoivo taistelivat hurjaa taistelua hänen sisällään, ja levottomana
odotti hän joka hetki Demurin paluuta.
Nopeasti palasikin suurvisiirin poika, eunukki seurassaan. Haoma
ei myöskään vitkastellut pukiessaan ylleen pitkää punaista
eunukki-vaippaa ja suurta avaraa vaaleankeltaista päähinettä. Hän
sai ruusuöljyruukun käteensä, ja toverinsa seurassa, joka kantoi
hienoja pyyheliinoja -- kylpyhuoneen tarpeisiin -- alkoi Haoma kulkea
vaarallista päämääräänsä kohti.
Jäähyväisiksi hän herttaisesti puristi Demurin kättä.


YHDEKSÄS LUKU.

Se piha, joka sijaitsi valtaistuinpalatsin vieressä, oli Haoman ja
hänen kumppaninsa astuessa sille, vallan tyhjä. Haoma päätti siitä,
että shaahi ja kansa vielä olivat valtaistuinsalissa. Esteettömästi
pääsivät he sisälle shaahin lempipuolison huoneisiin, sillä pääovella
ei vielä ollut mitään vartijaa. He kulkivat useampien upeiden
huoneiden läpi, joita haaremin ylhäiset palvelijanaiset verhoilla,
pehmeillä silkkimatoilla ja kukilla koristivat. Siellä täällä auttoi
heitä joku eunukki. Mutta nämätkään eivät kiinnittäneet Haomaan ja
hänen kumppaniinsa huomiota, koska luulivat heitä suurvisiirin pojan
lähettämiksi apureiksi.
Pienemmistä huoneista saapuivat Haoma ja opas-eunukki avaraan saliin,
jossa odaliski-tanssijattaret ja soittajattaret, puettuina kevyisiin
ja lyhyisiin hameisiin, odottivat. Anahitaa ja hänen ystävätärtään ei
vielä täälläkään näkynyt.
Haoman sydän sykki raivokkaan kiivaasti, kun hän ajatteli, että hän
pian oli näkevä Anahitan. Ja hän tunsi selvästi, että hän häntä
rakasti, yhä vielä, ja entistään tulisemmin. Se kauhea vaara,
joka kertojatarta uhkasi, oli taas, huolimatta hänen eilisestä
päätöksestään, puhaltanut hänen intohimonsa kipinät vastustamattoman
leimuavaksi liekiksi. -- Mitä olikaan hänen kieltäymispäätöksensä:
epätoivon matkaansaamaa väsymystä, toivottomien tunteiden lepoa,
nöyryytetyn heikkoutta. Hänkö luopuisi tuosta jalosta helmestä,
jonka hän oli löytänyt, ja jonka puhdas hohde oli riemastuttanut
hänen sielunsa! Hänkö antaisi shaahin, tuon irstaan miehen, jolla
oli valittavanaan kaikki Itämaan helmet -- tosin ei yhtäkään näin
kaunista -- hänkö sallisi hänen heittää tämän harvinaisen helmen
lokaan? Se oli mahdotonta. Nyt oli Anahita kokenut, missä määrin hän
saattoi turvata suurherraan; nyt oli hänen ylevä uransa katkaistu.
Olihan luonnollista, että hänen nyt täytyi taipua Haomalle. -- Sillä
Haoma oli ilmestyvä hänelle pelastavana henkenä, joka oli vievä hänet
pois tästä häpeävankilasta. -- Haomalla oli hallussaan pelastava
avain, hän oli joutuisasti vievä Anahitan suurvisiirin palatsiin ja
sieltä pakeneva hänen kanssaan kauas, kauas, Intian maille, mistä
ei Melikin rankaiseva käsi heitä voisi saavuttaa. -- Heti Demurin
puhuttua avaimesta ja käytävästä, jota myöten Haoman piti poistua,
oli hänessä tämä tuuma syntynyt, vaikka hän ei ollut tahtonut... ei
ollut rohjennut sitä Demurille ilmaista. -- Entä jos suurvisiirin
poika asettui vastustamaan heidän pakoansa! -- Sitä hän ei voinut
tehdä; niin sydämetön hän ei saattanut olla. Entä jos Haoman ja
Anahitan paon kautta Demuria kohtaisi vaara, ehkä shaahin epäsuosio,
kun tämä mahdollisesti saisi tiedon Demurin antamasta avusta? --
Mutta olihan Demurin isä vielä kaikkivaltijas valtakunnassa...
ja mitenpä shaahi muuten pääsisi Demurin osallisuuden perille? --
Ei Haoma malttanut, ei hän voinut ajatella sen pitemmälle, sillä
yksi ajatus täytti koko hänen sielunsa, se ajatus, että Anahita oli
pelastettava häpäisijän, julmurin käsistä, maksoi mitä maksoi.
Astuttuaan isosta tanssisalista vielä muutaman huoneen läpi, tulivat
he pieneen, harvinaisen upeasti sisustettuun suojaan. Verrattomat
olivat sen seinämillä leviävät intialaispeitteiset divaanit, rikkaat
olivat kattomaalaukset ja täysikultaiset korkeajalkaiset lamput.
-- Tuolla sisällä on varmaan kertojatar -- sanoi opas-eunukki --
sillä se on makuuhuone. -- Jään tähän odottamaan ja kuuntelemaan,
voidakseni varoittaa.
Haoma otti häneltä kylpy-pyyheliinat ja astui varovasti sisään
makuuhuoneeseen.
Matalalla, santelipuusta tehdyllä, norsunluu- ja kultalevyillä
sekä jalokivillä koristetulla vuoteella loikoi Anahita. Hän. oli
ummistanut silmänsä, hänen povensa kohoili levottomana ja hän
nyyhkytti syvään ja lakkaamatta. Ferengis oli polvillaan vuoteen
vieressä kumartuneena valtiattarensa yli. Hän piti Anahitan käsiä
käsissään ja kuiskaili palavia rukouksia.
Haoman avatessa oven, säpsähti kumpikin. Anahita kavahti ylös
istuvaan asentoon, ja Ferengis nousi seisomaan.
Haoma pani sormen huulilleen merkiksi, että heidän molempien tuli
vaieta. Hän kulki oikeassa seinässä olevalle ovelle, jonka arveli
johtavan kylpyhuoneeseen ja viittasi Anahitaa tulemaan jälessä.
Anahita oli heti tuntenut Haoman, huolimatta hänen valepuvustaan, ja
iloinen tunne oli vavahtanut hänen povessaan. Sillä arvasihan hän,
että Haoma tahtoi tulla häntä lohduttamaan, ja tämä tieto esti häntä
aluksi pelkäämästä Haoman uhkarohkean teon seurauksia. Päinvastoin
hänessä heräsi voimakas ihailu tätä vaaroja halveksivaa rohkeutta
kohtaan. Hän nousi vuoteelta, ja hänen surulliset silmänsä loivat
Haomaan katseen, joka ilmaisi rajatonta kiitollisuutta. Haoma tunsi
sydämensä sulavan tämän katseen sanomattomasta tenhosta.
Kun Anahita oli seurannut häntä kylpyhuoneeseen, kuiskasi Haoma
hänelle:
-- Minä pelastan sinut; tiedän käytävän, joka johtaa meidät täältä
turviin. Luotatko minuun, antaudutko ohjattavakseni?
-- Luotan sinuun, sillä olet Allahin lähettämä.
-- Olisi paljon puhuttavaa, mutta aika on täperällä. Verhoa pääsi
tällä liinavaatteella.
-- Entä Ferengis...?
-- Niin, se on totta, hänet täytyy myös pelastaa...
Haoma palasi makuuhuoneeseen ja kuiskasi Ferengikselle:
-- Mene tuonne kylpyhuoneeseen ja verhoa kasvosi.
Sitten hän riensi etuhuoneeseen, missä opas-eunukki odotti.
-- Oletko kuullut askeleita?
-- En mitään.
-- Rientäkäämme siis.
Kun he molemmat saapuivat kylpyhuoneeseen, odottivat Anahita ja
Ferengis heitä verhottuina. Opas-eunukki rupesi kulkemaan edellä.
Seuraavassa tuokiossa astuivat he ulos puutarhaan ja sieltä
salakäytävää myöten pihalle.
Haoma piti Anahitan kädestä kiinni ja hänen valtasuonensa sykkivät
oudon rajusti.
-- Oletko ollenkaan ajatellut omaa turvallisuuttasi? -- uhraat liian
paljon minun edestäni -- kuiskasi Anahita.
-- Sinun edestäsi en koskaan voi tehdä liian paljoa... sillä sinun
edestäsi uhraisin iloiten henkeni -- vastasi Haoma kuiskaten ja
puristi Anahitan pientä kättä lujemmin omaan käteensä.
He olivat kiireisin askelin jo astuneet pihan puolen pituuden,
kulkien sen laidalla olevassa pylväskäytävässä. Opaseunukki kääntyi
juuri oikealle ja katosi kulman taa, missä salakäytävään johtavan
oven piti sijaita. Silloin jähmettyi pakenevien suonissa veri, kun he
takanaan kuulivat huudon:
-- Tuossa he menevät, tuossa he menevät! Pysähtykää, jos henkenne on
teille rakas, shaahin nimessä, pysähtykää!
Tuntui siltä, kuin heidän jalkansa olisivat jäykistyneet, niin
etteivät ne kantaneet heitä etemmäksi. Kun he kääntyivät katsomaan
taakseen, näkivät he palatsin pääkäytävän ovella kaksi miestä, jotka
Haoma tunsi Shirujeksi ja Abu'l-ganaïmiksi. Näiden takana seisoi
kuusi mustaa nuubialaista orjaa.
Nopeina kuin nuolet karkasivat orjat pakenevien jälkeen, eivätkä
nämät ehtineet monta askelta astua, ennenkuin nuo mustat,
tiikerinnotkeat olennot olivat saavuttaneet heidät ja vankasti
sitoneet Haoman kädet. Opaseunukki oli päässyt piiloon kulman taakse.
Kuultuaan Abu'l-ganaïmin huudon, arvasi hän, että vankeja ajettiin
takaa. Ja käsittäen, että oli mahdoton heitä pelastaa, ja uskollisena
muistaen herransa Demurin vaaraa, jos hänet avaimineen huomattaisiin,
pysyi hän ääneti piiloittautuneena käytävään johtavan muurioven
syvennyksessä.
Shiruje ja Abu'l-ganaïm saapuivat nyt heidän luokseen ja Shiruje
huudahti kähisevällä mutta voitonriemuisella äänellä Haomalle:
-- Menit ansaan, destur mobedin poika! Olen hankkiva sinulle
voimakkaamman tuomarin, kuin mitä isävainajasi ja sinä olitte,
minulle vääryyttä tehdessänne ja minut tuomitessanne.
-- Olet siis viimein käsissäni, sinä parsilaiskoira! -- huusi
Abu'l-ganaïm.
Hän viittasi orjille, jotka armotta antoivat paksujen rautapiikkisten
ruoskiensa iskujen sadella Haoman selän ja pään yli, niin että hänen
otsastaan ja poskiltaan pirskahti esille verta.
Anahita ja Ferengis päästivät kauhunhuudon.
Vangit vietiin sisälle palatsiin ja johdettiin siihen
makuuhuoneeseen, josta juuri äsken täynnä toiveita olivat lähteneet.
Vaan hetken olivat he ehtineet olla tässä huoneessa, ollen vallan
kuin tylsyneet onnettomuutensa tietoisuudesta, kun ovi aukeni, ja
Melik ylimäisen papin seuraamana syöksyi sisään.
Raivoisa viha kuohui hänen sisällään ja hän heilutti hurjasti ohutta
kultanuppista sauvaansa, ikäänkuin olisi tahtonut piestä kuolijaaksi
ärtyneiden tunteidensa esineet.
Hän hyökkäsi Haoman eteen ja huusi miltei kiljuvalla äänellä:
-- Sinä haareminvaras, sinä vihani astuinlauta... alas, jalkojeni
juureen, sinä maan matonen!
Kun Haoma vitkasteli, viittasi Melik nuubialaisille orjille, jotka
hyökkäsivät Haoman kimppuun ja paiskasivat hänet maahan. Melik polki
jalallaan hänen selkäänsä ja huudahti kääntyen Abu'l-ganaïmin puoleen:
-- Tahdon itse työntää hehkuvan raudan hänen silmiinsä, tuon
naisryövärin!...
Silloin Anahita, joka vavisten oli katsellut tätä raivonpurkausta,
kokosi voimansa ja astui shaahin eteen. Hän tuntui saaneen ikäänkuin
yliluonnollisen voiman ja jäntevyyden.
Melik säpsähti, nähdessään hänen tavattoman kauneutensa, johon
jännitys ja pelko loivat omituisen leimansa.
Melikin viha asettui hieman.
-- Parsi ei ole syyllinen, vaan minä -- huudahti Anahita. -- Minä
olen pyytänyt häntä tiedustelemaan Mervimin asiaa, hänen on kokonaan
ansio sen selviytymisestä. Hän on tunkeutunut tänne, johdattaakseen
minut ulos tästä vankilasta, johon olet sulkenut Allahin ja kansan
valitseman. Tulkoon Allahin moninkertainen kirous pääsi päälle, jos
hänelle teet vähintäkään pahaa. Sillä hän on Allahin valitseman
puolustaja väkivaltaa ja sortoa vastaan.
-- Vaiti! -- huusi Melik. -- Hänen pitää kuolla, sillä hän on
tunkeutunut suurherran haaremiin, hän on juljennut yrittää ryöstää
pois sellaista, mikä kuuluu suurherralle.
-- Hän on tehnyt velvollisuutensa, jonka sinä, suurherra olet
unhoittanut. Sinä tahdot saattaa häpeään sen, jolle Allah on antanut
ylevän tehtävän. Sinä tuotat sielullesi kadotuksen, jos et peruuta
rikollista aijettasi.
Melik hämmästyi hänen rohkeuttaan ja voimanpurkaustaan ja peräytyi
pari askelta.
Mutta seuraavassa tuokiossa hänen vihansa kuohahti uudelleen, ja hän
huudahti äkäisesti kertojattarelle:
-- Miten rohkenet noin puhua suurherralle? Etkö tiedä, että pakosi
miehen seurassa on rikollinen teko, joka antaa minulle oikeuden
jättää sinut tuomarien käsiin?
Silloin ylimäinen pappi, kunnianarvoinen, valkopartainen vanhus,
virkkoi tyyneellä äänellä, joka vaikutti rauhoittavasti keskellä tätä
intohimoisten tunteiden riehunaa:
-- Kertojatar ei ole tehnyt itseään syypääksi rikokseen. Hänen
hurskas mielensä on tunnettu ympäri maata, hän on koko kansan
suosima. Kansaan on hän tahtonut turvautua, sillä sinun aikeesi hänen
suhteensa, suurherra, ovat luvattomat ja sotivat Allahin ja kansan
tahtoa vastaan. Kertojatar ei ole mitään rikkonut. Tunnen hänet ja
Allahin nimessä vannotan sinua, suurherra, päästämään hänet vapaasti
palaamaan linnaansa.
Melik tuntui hetken miettivän. Sitten hän tiuskasi:
-- Päätökseni on järkähtämätön. Teet viisaasti vanhus, jos et rupea
minulle lakia laatimaan. Harmaa pääsi...
-- Pääni on Allahin turvissa, ja Allah on sinuakin ylempi. Pelkää
hänen vihaansa!
-- Riittää! -- kirkasi Melik polkien jalallaan lattiaan. -- Parsi
vietäköön täältä pois vankilaan, syvimpään ja kosteimpaan. Pois, pois!
Nyt ei Haoma enää voinut hillitä itseään. Hän kavahti pystyyn ja
heitti syrjään orjan, joka koetti häntä estää. Hän oli suunniltaan
epätoivosta ja vihasta ja hän huusi:
-- En rukoile sinulta armoa, sinä Ahrimanin kätyri, sinä valapatto
ja viattomuuden raiskaaja. Täytä tekosi ja riemuitse vähän aikaa
voitostasi, mutta pelkää ja vapise julmuri-henkesi puolesta, sillä
koston salama on pian iskevä valapattoiseen sydämeesi.
Hurja raivonpuuskaus valtasi uudelleen Melikin, ja hän huusi vihasta
kähisevällä äänellä:
-- Viekää hänet pois silmieni edestä. Vielä tänä yönä hän on
soaistava!
Kun orjat alkoivat kuljettaa Haomaa ulos, heittäytyi Anahita
permannolle heidän ja oven väliin ja huusi:
-- Älä anna heidän viedä häntä pois, suurherra, kuuletko! Saat katua,
jos annat viedä hänet kidutettavaksi, kuuletko! Sillä silloin en ole
koskaan suostuva valaani peruuttamaan.
-- Se jääköön peruuttamatta -- mutisi Melik, joka väsyneenä
vihanpurkauksestaan ja tuntien omituista sydämenkouristusta oli
heittäytynyt istumaan divaanille.
-- Hänen valaansa ei voida peruuttaa ilman hänen omaa suostumustaan,
useiden ylhäisten pappien ollessa vieraina miehinä, -- huomautti
ylimäinen pappi. -- Et voi vetää ylitsesi Allahin vihaa ja kansan
paheksumista rikkomalla tätä pyhää säädöstä.
-- Tiedä siis, suurherra -- sanoi Anahita nousten ylös lattialta --
tiedä, etten ole taipuva tahtosi alle, ellet vapauta Parsia. Olen
alati kutsuva ylitsesi Allahin kirousta. -- Päästä hänet vapaaksi...
niin taivun sinulle.
Uhrautuvaisuus loi hänen kasvoihinsa marttyyri-ilmeen, joka vuodatti
niihin ylevän kirkkauden.
Melik, joka istuvassa asennossaan oli hieman tointunut
sydämenkouristuksestaan, katsoi Anahitaan ja hurmaantui uudestaan
hänen kauneudestaan. Miksipä hän ei todella voinut päästää vapaaksi
tuota parsia, olihan tämä vaan tehnyt yrityksen. Ja näin hän siis
saisi Anahitan taipumaan tahtonsa alle.
-- Jos taivut -- sanoi hän kertojattarelle -- voin armahtaa hänet.
Mutta hän vietäköön vuoristoon ja olkoon kuoleman uhalla kielletty
koskaan palaamasta Raghaan.
-- Anahita -- sanoi Haoma, ääni murtuneena -- miksi uhraudut minun
edestäni? Iloiten menen kuolemaan, jos voin pelastaa viattomuutesi.
Älä ylenkatso halvan henkeni uhrausta, vaan peruuta sanasi!
-- En voi muuten tehdä, Haoma! Jää hyvästi!
-- Ajattele... kuule minua...
-- Hän vietäköön viipymättä pois täältä ja vartijat vastatkoot
hengellään siitä, että hän kuljetetaan vuoristoon. Mutta muista,
parsi, että olet kuoleman oma, jos yrität palata tänne.
-- Jää hyvästi Anahita...! Muuta ei Haoma enää ehtinyt sanoa, sillä
orjat veivät hänet ulos.
Nyt olivat Anahitan voimat uuvuksissa. Horjahtaen kulki hän vuoteen
ääreen, missä Ferengis puoleksi pyörtyneenä oli polvistunut, peittäen
päätään silkkipatjoihin.
Hervottomana Anahita vaipui istumaan vuoteelle hänen viereensä ja
laskeutui nojaamaan hänen olkaansa vastaan.
Melik viittasi luokseen Abu'l-ganaïmin ja virkkoi hänelle:
-- Kutsu ylhäiset papit tänne. -- Sitten odaliskit ruvetkoot
tanssisalissa soittamaan ja tanssimaan. Ovet avattakoon pappien
poistuttua täältä, ja makeata viiniä tarjottakoon, jotta mieliala
tulisi hilpeäksi.
Visiiri meni suurherran käskyjä täyttämään.


KYMMENES LUKU.

Äärettömän tuskan tylsyttämin tuntein poistui Haoma orjien
kuljettamana shaahin lempipuolison haaremista. Orjat johtivat
hänet syrjäiselle pienelle pihalle ja tuuppasivat hänet istumaan
kivirahille, jättäen hänen kovat käsisiteensä aukaisematta. Siinä hän
sai istua ruuatta myöhäiseen iltaan saakka. Hänen ajatuksensa olivat
ikäänkuin pysähtyneet, kuten sen, joka on päähänsä saanut kovan
kolauksen. Hänen sisällään vaan tuntui kumea ja kalvava tuska.
Viimein palasi kaksi orjaa viitaten häntä nousemaan ja seuraamaan. He
veivät hänet palatsiryhmän pohjoisosassa olevalle pihalle missä kolme
satuloitua ratsua odotti. Siellä he päästivät hänen siteensä, jotka
olivat jättäneet syvät uurrokset ranteisiin, ja kehoittivat häntä
nousemaan ratsun selkään. Haoma totteli kehoitusta, ja senjälkeen
molemmat vahvasti asestetut orjat nousivat kumpikin satulaan,
asettuen ratsuineen molemmin puolin Haomaa.
Ulos palatsipihalta Raghan kaduille ja sieltä kaupungin pohjoiselle
portille he suuntasivat kulkunsa. Saavuttuaan kaupungin portin edessä
leviävään Raghan laaksoon, alkoivat he ratsastaa vuorikoskelle päin.
Sanaakaan virkkamatta suorittivat nuo kolme miestä matkansa. Aamun
sarastaessa he olivat perillä.
Haoman astuttua alas satulasta, tarttui toinen orja hänen jättämänsä
ratsun suitsiin ja alkoi kumppaninsa kanssa kiireisesti palata
Raghaan.
Unissakävijän tavoin hoiperteli Haoma sisälle rotkoonsa.
Kotilieden hiiloksen valossa, jota Vohumeno oli ylläpitänyt, meni
hän vuoteelleen ja vaipui sille raukeana. Pitkän ja vaivaloisen
Kurdistanin-matkansa jälkeen hän ei vielä ollut yhtään yötä tarpeeksi
levännyt. Kertomapäivän aamuna hän viimeksi oli nauttinut niukasti
ravintoa. Raivokkaat mielenliikutukset olivat uuvuttaneet loput hänen
voimistaan; luonto vaatii osansa: hän vaipui unenhorroksiin.
Aurinko säteili jo melkoisen korkealla itäisellä taivaankannella,
luoden sisään rotkon halkeamasta lämmittävää hohdettaan.
Vohumeno, joka levottomana myöhäiseen yöhön oli odottanut Haoman
paluuta, mutta viimein laskeutunut levolle ja nukkunut ennenkuin
hänen valajaansa ehti tulla, heräsi rotkossaan ja riensi Haoman
luola-asunnolle. Hän astui hiljaa ja varovasti, peljäten herättävänsä
nukkujaa. Katsahtaessaan sisään halkeamasta, näki hän Haoman nukkuvan
vuoteella ja unissa levottomana vavahtelevan. Kuinka hän oli kalpean
ja kärsivän näköinen!
-- Eipä ihmettäkään -- ajatteli Vohumeno -- hänellä on ollut niin
paljon huolta ja vaivaa viime aikoina.
Ja yhtä varovasti, kuin oli tullutkin, hän poistui, lähtien kauriin
ajoon vuoristoon. Sillä varmaankin -- niin hän arveli -- hänen
valtijaansa oli herätessään vahvan murkinan tarpeessa.
Vähän aikaa hänen mentyään rupesi Haoman rotkon suulla loikova
Kerivan äänekkäästi haukkumaan.
Haoma kavahti ylös unestaan ja riensi ulos rotkosta.
Raghan laaksosta päin läheni nopeasti ratsumies, jonka Haoma jo
matkan päästä tunsi Arastaksi.
Joutuin köytettyään hevosensa kiinni plataanin runkoon, riensi tämä
Demurin parsilainen palvelija Haoman luo ja virkkoi:
-- Valtijaani Demur käski sanoa sinulle tervehdyksensä ja lähetti
minut suruviestiä tuomaan. Hänen isänsä, suurvisiiri Hassan Ibn
Ali on Kasvinissa sortunut Alamutin fidaavin tikariniskusta. Yöllä
saapui sanoma siitä Raghaan. Shaahi on julistanut Abu'l-ganaïmin
suurvisiiriksi. Herrani Demurin suosio on ohitse, hän ajattelee
pikaista väistymistä pois hovista, ehkäpä muuttamista parsien maille,
sillä Abu'l-ganaïmin päästyä valtaan, ei hänen turvallisuutensa ole
taattu. Sinuakin hän kehoittaa väistymään pois täältä heimosi maille,
sillä on luultavaa, että shaahi kuitenkin rupeaa sinua vainoamaan,
saattaapa henkesikin olla vaarassa.
-- Henkeni vaara tai vaarattomuus on minulle enää vähäarvoinen.
-- Toisenkin viestin lähetti herrani sinulle. Hän pelkäsi tosin
sen ylen määrin lamauttavan mieltäsi, mutta piti velvollisuutenaan
ilmaista sinulle koko totuuden.
-- Kerro se siis!
-- Päivän valjetessa oli kertojatar kantotuolissa Ferengiksen
seuraamana lähtenyt shaahin lempipuolison makuuhuoneesta suureen
siniseen moskeaan -- rukoilemaan -- niin arvellaan, koska shaahi oli
suostunut hänen poistumiseensa leposijaltaan tänä aikaisena hetkenä.
Siniseen moskeaan tultuaan hän oli rientänyt suureen pyhäkköön. Mutta
sen sijaan, että olisi polvistunut rukoukseen, hän kiipesi ylös
marmoriportaita sen maljan ääreen, missä säilytetään väkevää myrkkyä,
jota kansan nähden moskeassa juotetaan islamin oikeauskoisuudesta
luopuneille papeille. Häpeätaakkansa ja toivottomuutensa painamana
oli hän tästä maljasta täyttänyt pikarin ja juonut sen pohjaan asti.
Ja ruumiina hän kannettiin takaisin linnaan. Kerrotaan, ettei shaahi
tahtonut ruumista nähdä, vaan käski viedä sen kertojattaren linnaan.
Haoma ei virkkanut mitään, mutta koriseva huokaus murtautui esiin
hänen rinnastaan, ja Arasta näki kyyneleitä hänen silmissään.
-- Herrani kehoittaa siis sinua rientämään pois täältä.
-- Sano herallesi, Demurille, että sydämeni on murtunut, mutta ettei
kiitollisuuteni häntä kohtaan siltä ole sammunut.
Arastan poistuttua alkoi Haoma hitaasti, pitkin vuorijoen rantaa,
astua alas laaksoon päin. Saavuttuaan sen kivisillan kohdalle,
jolta tie erosi parsien alueille, kääntyi hän katsomaan tuonne
Raghan laaksoon päin, missä kertojatar-vainajan linnakumpu yleni. --
Menisikö hän sinne, nähdäkseen vielä kerran nuo kasvot, vaikka kuolon
kalpeuden leimaamina, silmien välkkeen sammuttua? -- Ei, sitä hän ei
voinut. Ehkäpä häntä ei edes päästettäisi sisälle.
Vaistomaisesti hän kulki sillan yli. Huomattuaan astuvansa heimonsa
alueille johtavaa tietä, kääntyi hän taas joen rannalle ja alkoi
nousta sitä myöten ylöspäin.
Kerivan, hänen uskollinen rotkovahtinsa, seurasi matkan päässä,
pelokkaana, havaittuaan herransa kumartuneen ja lamautuneen ryhdin.
Saavuttuaan kosken ylimmälle laidalle, missä vesi vaahdoten
roiskui kauas rantakallioille ja pensaille, pysähtyi Haoma, katsoi
ympärilleen, viheriäistä laaksoa ja silmänkantamattomiin ryhmittyviä
vuoriharjanteita, joilla lepäsi keväimen häikäisevä kulta, ja kysyi
itsekseen:
-- Miksi, suvi, kukoistat niin vienona, kun kuitenkin niin pian
lakastut ja väistyt kolkon syksyn edestä? -- Miksi, päivänpaiste,
välkyt niin kirkkaana, kun hohtosi kuitenkin on voimaton lämmittämään
ihmisrintoja? -- Tehoton on sulosi, suvi, voimaton lämpösi,
päivänpaiste. -- Järjettömyys ja paha viettää riemukulkuaan yli
maiden ja valtakuntien; järkevyys ja hyvä väistyvät vähävoimaisina
syrjään. -- Ihmiselon paremmuuden toivo lakastuu kuin ruusu,
joka syksyn tullen ainaiseksi kuihtuu. Ja vaikka uuden kevään
herättyä uusi kukka puhkee ilmoille, elää sekin vaan aikansa taas
lakastuakseen.
-- Kuljin pimeässä erämaassa; sieluni oli nääntynyt, sillä kaipasin
valoa ja virkistystä. Silloin näin kaukana ihanan, kirkkaan
välkkeen, joka valaisi rehevää kosteikkopaikkaa. Siinä oli kirkas