Haoma ja Anahita: Kertomus - 15

Total number of words is 3578
Total number of unique words is 1922
21.5 of words are in the 2000 most common words
30.9 of words are in the 5000 most common words
36.5 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
-- Tämä sana ei vielä velvoita sinua, kuten asian ilmaisu shaahin
edessä. Vielä voit lykätä viimeisen ratkaisun, vielä voit peruuttaa
ennenaikaisen päätöksesi.
-- En sinua ymmärrä... mielettömältä minusta tuntuu neuvosi...
-- Ei, se ei ole mieletön... koetahan ymmärtää minua, koeta
asettua minun kannalleni... Etkö silloinkaan peruuttaisi päätöstäsi
ja lykkäisi ratkaisua, jos tietäisit että pikaisen menosi kautta
kokonainen elämä saattaisi joutua hukkaan, kokonainen ihmisonni
pirstaantua...?
-- Miksi menoni herättää sinussa noin tavatonta levottomuutta? Minä
olen jo voittanut arveluni ja pelkoni, ja turvallisuus ja rauha on
laskeutunut sydämeeni.
-- Ajattele edeltäjättäresi surullista kohtaloa...
-- Se tuhosi hänet jo ennen kuin hän pääsi shaahin puheille.
-- Et sinäkään vielä ole shaahin istuimen eteen päässyt. Tänä yönä,
tai huomisaamuna, kun kuljet linnaan, uhkaavat sinua tuhannet vaarat,
ilman että niitä aavistatkaan.
-- Allah on suojellut minua asian tiedustelun tuottamista vaaroista
ja johtanut suuren yrityksen jo näin pitkälle. Hän on voimakas
suojelemaan minua siihen asti, kunnes se kokonaan on toteutunut. --
Mikä enää voisikaan minua uhata?
-- Etkö tiedä, että oma suloutesi on suunnattoman suuri vaara, joka
käynnilläsi shaahin luona joka askeleella on asettava ansan eteesi?
Etkö tiedä, että tuhannet silmät ovat tähystelevät verhottomia
kasvojasi ja ihanoita silmiäsi, että olet tuhansissa povissa
herättävä kuohahtavan himokkaita tunteita? Ja kun saavut itse
suurherran linnaan, satelevat hovimiesten katseet ylitsesi, kuin
kuuma tulikivi...
-- Olen kansan ja Allahin valitsema... kuka minua rohkenisi
vahingoittaa kertomapäivänäni, ensimäisenä suurena ja pyhänä
päivänäni?
-- Etkö siis tiedä, että kaikki saa väistyä suurherran pienimmänkin
itsevaltijasoikun edestä...?
-- Suurherrakin on vannonut pitävänsä tehtävääni pyhänä; en häntä
pelkää, sillä hän on vahvin maallinen tukeni.
Haoma tunsi nyt kiihkonsa yltyvän ja sen mukaan rohkeutensakin
kasvavan. Ja kun hän siinä soihdun himmeässä valossa näki edessään
Anahitan, joka oli noussut seisomaan, ja jonka solakka vartalo
nojasi jaspisrahin korkeata reunustaa vastaan, kun hän näki hänen
kukoistavan neitseellisen kauneutensa, hänen silmiensä hohteen ja
hänen poskiensa punan, karkoitti hänen kuohahtava intohimonsa kaiken
arkuuden, hän astui pari askelta lähemmäksi Anahitaa ja huudahti:
-- En voi kärsiä sitä, että niin monet saastaisen himokkaat katseet
kiintyvät sinun valoisiin kasvoihisi, että ne himmentävät silmiesi
taivaallista safiirihohdetta... kuuletko... sitä en voi kärsiä...
tahdon yksin ihailla suloasi... kuuletko Anahita, yksin, sillä
rakastan sinua enemmän kuin elämääni ja silmieni valoa!
Haoman hehkuvan tunnustuksen kuultuaan, näytti Anahita
peljästyneeltä, kuten se, joka äkkiarvaamatta on joutunut suureen
vaaraan, ja joka ei ensi hetkellä tiedä, miten hänen tulee siitä
pelastautua, puolustautumallako, vai pakenemalla.
Haoma ei huomannut hänen peljästystään, vaan meni vielä lähemmäksi
häntä, virkkaen:
-- Siksi pelkään menoasi suurherran luo, kuuletko... siksi kehoitan
sinua vielä tänä yönä pakenemaan kanssani kauas täältä, Intian
maille, mistä ei kukaan ole meitä saavuttava.
Hän oli nyt vallan lähellä Anahitaa, hänen tummat silmänsä säihkyivät
intohimoisesti, ja hänen hengityksensä kulki raivokkaasti ja
raskaasti.
Anahita oli jo ehtinyt hieman tointua; veri joka äsken oli
syöksynyt hänen kasvoihinsa, oli nyt paennut niistä ja jättänyt ne
kuolonkalpeiksi.
Haoman veren kuohahdus saattoi hänet menettämään kaiken malttinsa,
teki hänet miltei mielettömäksi. Hän syöksyi Anahitan luo, tarttui
hänen käsiinsä ja piti niistä voimakkaasti kiinni, vaikka Anahita
epätoivoisasti koetti vääntää niitä irti. Ja Haoma kuiskasi:
-- Tahdothan paeta kanssani tänä yönä... sano, rakastathan sinäkin
minua... rakastathan minua vähän...
Hän painoi hehkuvia suudelmia Anahitan käsille ja oli häntä niin
lähellä, että hän tunsi hänen lämpimän elinvoimaiselle tuoksahtavan
hengityksensä. Ja raivokas väristys kulki läpi koko hänen ruumiinsa.
Samassa näki hän Anahitan silmät, joissa kuvastui niin suuri kauhu ja
epätoivo, että hän itse peljästyi ja vaistomaisesti päästi irti hänen
kätensä.
-- Miksi rupeat vihamiehekseni... luulin sinua ystäväkseni...
-- En ole vihamiehesi, Anahita... olen...
-- Etkö ole vihamieheni, kun kehoitat minua rupeamaan valapatoksi?...
-- Valapatoksi... mitä sanot, Anahita?...
Tämä sana tuntui tunkevan Haoman sielun sisimpään ja koskevan häneen
syvästi. Hänen sananpitäväisyyden ja rehellisyyden suhteen herkkä
omatuntonsa heräsi, ja hän muisti itse vannoneensa pitävänsä Anahitan
kotirauhaa pyhänä. Mutta hänen hehkuvien tunteidensa väre oli vielä
niin voimakas, ettei tämä herääminen ollut muuta kuin puolinainen;
se saattoi hänet vaan peräytymään muutaman askeleen. Ja hän virkkoi
puoliääneen:
-- En tahdo sinua valapatoksi; ylin islamin pappi voi peruuttaa
valasi. Tahdon vaan, että käännyt Avestan uskoon, joka on ylin ja
puhtain, tahdon vaan, että pakenet näiltä seuduin, missä alituiset
vaarat sinua uhkaavat...!
Tällävälin oli Anahita tointunut hämmästyksestään ja
kauhuntunteistaan, hän oli ojentanut vartalonsa suoraksi, ja tavaton,
melkein vihaa kuvastava välke hohti hänen silmissään, joiden sini
soihtuvalossa oli tummentunut melkein mustaksi. Hän sanoi:
-- Olen Allahin suojassa. -- Poistu siis tästä paikasta, niin koetan
rukouksillani lepyttää hänen vihaansa, jonka sinä rikollisilla
aikeillasi olet nostanut.
Muistaen, että tämä oli viimeinen kerta, jolloin hän näin kahden
kesken sai puhella kertojattaren kanssa, tunsi Haoma epätoivoa
mielessään ja hän päätti tehdä vielä viimeisen yrityksen, kuten
hukkuva, joka umpimähkään ojentaa kätensä tavoitellakseen aaltojen
poistamaa laudanpätkää. Hän lähestyi taas muutamaan askeleen,
heittäysi maahan kertojattaren eteen ja virkkoi rukoilevalla äänellä:
-- Ajattele, että puhelemme toistemme kanssa viimeisen kerran...
anna mielesi heltyä ja kuule minua.
Mutta kun hän loi katseensa ylös kertojattareen, näki hän niissä yhä
vaan ankaran ilmeen. Anahita teki kädellään kärsimättömän liikkeen ja
sanoi:
-- Vaadin, että tällä hetkellä poistut täältä.
Senjälkeen kertojatar verhosi kasvonsa.
Haoma nousi ylös masentuneena, kykenemättä enää sanaakaan lausumaan;
ja hän alkoi pää kumarassa poistua puutarhasta. Hänen kadottua
linnaan johtavaan oviaukkoon, heittäytyi Anahita, tunteidensa
valtaamana, jaspisrahille ja itki katkerasti.


KUUDES LUKU.

Kun Haoma myöhäisenä iltahetkenä synkkänä ja nöyryytettynä Anahitan
luota palasi rotkoasuntoonsa, huomasi hän pyhän tulen kotiliedeltä
sammuneen. Kiireissään ja innoissaan ei hän ennen lähtöään ollut
muistanut hoitaa sitä pitemmän poissaolon varalle. Vaikka hän
pihdillä kaiveli tuhkaa, löytääkseen edes jonkun kipinän, josta olisi
voinut puhaltaa uuden liekin, tuli vaan esiin jo melkein jäähtynyttä
tuhkaa. Eikä tämä ollutkaan kummallista, sillä Haoma muisti, että hän
viimeksi aamupäivällä oli tulta kohennellut.
Mustana ammoitti hänen edessään liesiaukko, sammuneena sen tuhka,
sammuneena kuin hänen sydämensä toivon hehku.
Silloin masentava ahdistus puristi hänen rintaansa; hän lähti ulos
rotkostaan ja kulki Vohumenon luolalle.
Vohumeno istui nurmikolla valkean ääressä. Hän oli vakavan näköinen,
hänen voimakas vartalonsa oli vallan kumarassa, ja hänen otsansa
rypistyksissä, ikäänkuin hän olisi miettinyt jotakin perin tärkeätä,
vaivoin toteutettavissa olevaa seikkaa.
Haoman huomattuaan hän ojensi ryhtiään ja virkkoi syvällä äänellään:
-- Illan rauhaa, valtijas!
Haoma vastasi ääneti päännyökkäyksellä hänen tervehdykseensä ja
laskeutui tulen ääreen istumaan. Hän tunsi tarvetta uskoa Vohumenolle
huolensa, saadakseen häneltä lohdutusta ja hän virkkoi:
-- Mieleni on synkkä ja autio kuin erämaa...
Vohumeno, joka oli arvannut Haoman kiintymyksen kertojattareen,
vaikkei hän sitä suoranaisesti ollut kosketellut, sanoi lempeä,
osanottava väre äänessä:
-- Toveruuteni on voimaton lohduttamaan mieltäsi tai haihduttamaan
surujasi.
Luota kuitenkin uskollisuuteeni ja osanottooni. Kantakaamme kahden
taakkaasi, jos voit sälyttää edes osan siitä minun hartijoilleni...
Ja usko minua: unhoitus on viimein ummistava haavat... oma elämäni
on sen minulle opettanut...
Nämät Vohumenon vakuuttavasti ja sydämellisesti lausumat sanat
kuultuaan, ajatteli Haoma, että Vohumenokin oli samanlaista surua ja
pettymystä kokenut, kuin hän itse, että Vohumeno lisäksi oli saanut
taistella äärimäisen kurjuuden, puutteen ja kärsimyksen kanssa, joka
oli tehnyt hänen mielensä nurjaksi ja suljetuksi elämälle, mutta
että hän kantoi kaikkea tätä miehekkäästi, koskaan lausumatta omasta
puolestaan valituksen sanaa. Ja Haoma ikäänkuin häpesi oman mielensä
täydellistä masennusta.
Hetken vaiettuaan sanoi hän: -- Sinä olet vahva ja kestät mitkä
kärsimykset tahansa, Vohumeno! Sinä syrjäytät kaikki tuskasi, kaikki
vaarat ja esteet yhtä voimakkaasti, kuin käsivarsillasi vierität
alas kallionlohkareita, itse jääden horjumattomana niiden syöksyntää
katsomaan... Minun mieleni on herkkä ja kärsimykselle altis ja kätkee
pohjaansa kohtalon tuskannuolet, joiden kärki alati kipeästi koskee.
Mutta ehkä sinulta opin ääneti kantamaan tuskaani.
-- Miksi ääneti, valtijas? Luuletko, että minäkään voisin olla tyyni,
nähdessäni sinun äänetöntä suruasi? Välistä kumminkin tuska kevenee,
jos se sanan siivillä pääsee ilmoille. -- Usko minua, ihmismieli on
ylen joustavainen jousi, joka ei hevin katkea.
-- Mutta entä jos minun jouseni jo kovasti pingoitettuna kaukomaalia
tähdätessään on katkennut?
-- Ei ole katkennut. Sen joustavuus on tavallista tarmoisempi. Eivät
lemmen jänteet sellaista jousta katkaise, usko minua. Ne näyttävät
vaan hetkeksi pingoittaneen sen katkeamiin saakka, mutta taittuvatkin
silloin itse.
-- Mutta taittuessaan ne saattavat silpoa rinnan ja murtaa sydämen...
Kerivanin alempaa kuuluva haukunta katkaisi heidän keskustelunsa.
Haoma tiesi tämän merkitsevän jonkun tuloa vuorikoskelle ja poistui
tulen luota katsomaan, ken tulija oli. Rotkonsa kohdalla hän tapasi
Demurin.
Ystävykset tervehtivät toisiansa sydämellisesti pitkän eronajan
jälkeen. Haoma pyysi Demuria sisälle rotkoon, viritti tulen
kuparilamppuun ja osoitti vieraalleen pöydäntakaista puurunkoa --
asuntonsa ainoaa istumasijaa. Itse istui Haoma vuoteensa laidalle.
Lähemmin tarkastaessaan Demurin kasvoja, huomasi Haoma ne kalpeiksi
ja tavattoman vakaiksi.
Omituinen kankeus ja painostava tunne näytti vallanneen heidät
molemmat ja estävän heidän tavallista avomielistä ja tuttavallista
puheluansa.
Demur katkaisi viimein äänettömyyden, sanoen:
-- Surulliset tapahtumat ovat tällä kertaa aiheuttaneet tuloni,
ystävä hyvä. Kaipaan kipeästi lohdutusta, jota ei yksikään ihminen
hovissa ole voinut minulle antaa. Sinulta toivon parasta lohdutusta
saavani.
Oudon vaikutuksen tekivät nämät sanat Haomaan, joka itse kokemistaan
surunkolhauksista kaipasi lohdutuksen lääkkeitä. Mutta hän päätti
vastaiseksi olla ilmaisematta oman sydämensä tilaa, ja osanottavasti
kuunnella Demurin valitusta. Hän kysyi siis:
-- Mikä painaa mieltäsi, mikä vastoinkäyminen on sinua kohdannut?
Kerro se minulle vapaasti, jos luulet mielesi osanotostani kevenevän.
Omituiset liikutuksen väreet vavahtivat Demurin kasvoissa, ennenkuin
hän ryhtyi tekemään tunnustustaan ystävälleen. Vasta hetken kuluttua
sai hän liikutuksensa hillityksi ja sanoi:
-- Olen onneton ja masentunut mies. Tuskin on minussa enää mitään
jälellä entisestä Demurista.
Haoma huomasi, miten vaikeaa hänen oli kertoa kerrottavaansa ja
tahtoi auttaa häntä alulle, kysyen:
-- Onko joku solvaissut sydäntäsi? Demur vastasi:
-- Miksi enää viivyttäisin ilmaisuani. Kuule siis, kun alusta pitäen
kerron sinulle surkeuteni: -- Olin joku päivä sitten illan suussa
lähtenyt erästä Raghan läheisyydessä olevaa shaahin huvilinnaa
tarkastamaan; nämät linnat näet ovat valvontani alaiset. Olin Arastan
seuraamana ratsastanut kappaleen matkaa kaupungin eteläisestä
portista, kun huomasin unhoittaneeni pukea ylleni panssaripaitani.
Tämä on välttämätön turvallisuudelleni ratsastusretkillä, sillä yhtä
halukkaasti kuin Alamut fidaaveineen tähtäilee tikareitaan isäni
rintaan, se niitä tähtää minuunkin. Palasin siis takaisin, jätin
hevoseni linnan eteläportille Arastan huostaan ja riensin puutarhan
läpi asuntoani kohti. Kulkiessani pienen sisäpuutarhan läpi, näin
selvästi, miten Menishen ovella vartijoiva eunukki säpsähti ja
muuttui kovin levottomaksi minut nähtyään. Teeskentelin olevani
hänen hämmästystään huomaamatta ja kuljin edelleen. Mutta korkean
ruusupensaan taaksi tultuani käänsin pääni ja katsahdin eunukkiin.
Näin hänen nousseen seisomaan matalalta rahiltaan ja olevan aikeessa
mennä sisälle Menishen asuntoon. Syöksyin silloin hänen luokseen ja
huusin hänelle, että, jos hän hievahtaisi paikaltaan, pistäisin hänet
kuolijaaksi tikarillani. Hän kalpeni ja jäi vapisevana seisomaan oven
eteen. Kuulustelin syytä hänen hämmästykseensä ja hänen äkilliseen
poistumiseensa vartijarahilta. Hän ei peljästyksissään saanut
sanaakaan suustaan, vaan osoitti Menishen asuntoon vievää ovea.
Kielsin häntä kuoleman uhalla poistumasta tai tuloani ilmaisemasta.
Avasin omalla avaimellani oven, astuin etuhuoneeseen, siitä
Menishen makuuhuoneeseen, ja arvaappas kenet siellä tapasin? --
Visiiri Abu'l-ganaïmin, hovin kauneuden tuomarin ja Turkan Chatunin
rakastajan. Menishen peljästyksestä ja häpeästä näin heti, minkä
rikoksen tuo julkea mies oli tehnyt. Vedin miekkani ja tahdoin
lävistää hänet, mutta samassa hän väistäessään iskujani vihelsi,
ja kuusi nuubialaista orjaa syöksyi esiin verhon takaa, tarttuen
käsivarsiini ja lyöden miekan kädestäni. Heidän pitäessä kiinni
minusta, pakeni Abu'l-ganaïm ivanhymy huulilla. Vasta muutaman hetken
kuluttua, kun heidän herransa oli päässyt kyllin kauas ollakseen
turvissa, päästivät orjat minut irti ja pakenivat.
-- Tavaton raivo valtasi nyt minut, hyökkäsin Menishen luo, jonka
silmissä selvästi loisti tuoreen rikoksen häpeä, tartuin rajusti
hänen käsiinsä ja huusin:
-- Tunnusta minulle kaikki, taikka kouristan sinut kuolijaaksi!
Hän kielsi ensin itsepäisesti. Silloin kiedoin käteni hänen tukkaansa
ja laahasin hänet ulos huoneesta puutarhaan ison suihkulähde-ammeen
laidalle. Painoin häntä ammeenlaitaa vastaan ja sanoin:
-- Hukutan sinut, ellet tunnusta minulle kaikkea!
Ja kun hän vielä epäröi, taivutin hänen vartaloaan vettä kohti,
niin että hänen pitkä tukkansa vajosi siihen ja vesi kasteli hänen
paljaita hartijoitaan. Silloin vasta hän tunnusti kaikki, kertoi,
että Abu'l-ganaïm kauan oli häntä ahdistellut ja pyrkinyt hänen
luokseen ja nyt viimein, tilaisuuden tarjoutuessa, poissaollessani,
orjineen tunkeutunut sisälle ja että hän, Menishe oli hänelle
taipunut.
Päästin hänet nyt, mutta vihani ei ennen lauhtunut, kuin olin
vetänyt hänet muurin portille ja syössyt hänet ulos joen rannalle.
Sitten suljin portin hänen jälkeensä ja heittäydyin puutarharahille
mielettömänä surusta. En tiedä kuinka kauan loijoinkaan siinä kuin
horroksissa, kunnes heräsin siitä, että kuulin hiljaista kolkutusta
muuriportilta ja Menishen valittavan äänen, joka rukoili: "Päästä
minut sisälle, Demur, päästä minua orjattareksesi, päästä minua edes
vaatteita ylleni pukemaan."
Kuulin hänen vaikeroimisensa ja kolkutuksensa ja muistin, että
hän oli ohuessa yöpuvussa, mutta tunsin sydämeni kivenkovaksi. En
hievahtanut paikaltani ja annoin hänen kolkuttaa ja vaikeroida
edelleen. --
Haoma oli mitä suurimman jännityksen valtaamana kuunnellut Demurin
kertomusta, ja lopulla monasti levottomana kohoillut vuoteen laidalta
ikäänkuin olisi tahtonut karata pois enempää kuulemasta. Nyt hän
nousi seisomaan, painoi käsiään ohimoilleen ja huudahti:
-- Oi Ormuzd, kuinka kauheata, kuinka katalata! -- Mutta miksi et
säälinyt häntä? Hän ansaitsi enemmän sääliäsi kuin vihaasi.
-- Viimein, kun hänen voimansa uupuivat ja kun hän käheänä rukoili
portin takana, lauhtui sydämeni hieman, ja päästin hänet sisälle.
Hän heittäytyi jalkojeni juureen, halaten sääriäni ja rukoillen
minulta armoa. Ja kun näin hänen sulonsa, kärsimyksen ja epätoivon
verhoamana, tunsin, että häntä vielä rakastin kaikesta huolimatta,
mutta että samalla häntä kammoksuin. Sanaakaan virkkamatta, häntä
ylös nostamatta, käännyin hänestä pois, sillä muistin katkerana
kaikki hänen vienot hyväilynsä, kaikki hänen uskollisuudenvalansa.
Lähetin hänen luokseen taatut eunukki-vartijat, käskin heitä viemään
hänet huoneisiinsa sekä öin ja päivin vartijoimaan hänen oveaan ja
armotta lyömään kuolijaaksi jokaisen, joka hänen luokseen yrittäisi
päästä. En ole senjälkeen voinut käydä häntä katsomassa, enkä tiedä
miten olen kestänyt näiden päivien katkeruutta. Voitko kuvitella
mitään tuskallisempaa kuin minun tilani?
-- Surusi on synkkä ja masentava -- virkkoi Haoma.
Sen enempää ei hän lohdutukseksi sillä hetkellä voinut sanoa, sillä
rajun surun tunteet riehuivat hänen omassakin rinnassaan.
-- Mitä minun pitää tekemän -- virkahan, ystävä hyvä -- mitä minun
pitää tekemän päästäkseni näistä raatelevista tuskista?
Haoma näytti kokoavan ajatuksiaan ja tavoittelevan malttiaan Demuria
neuvoakseen ja lohduttaakseen. Hetken kuluttua hän vastasi:
-- Ymmärrän rajun ristiriitasi ja surusi katkeruuden, ymmärrän
loukatun sydämesi tunteet ja saamasi haavan haikeuden. Mutta
luulisin, ettei pidä heikkoja vihata, vaan että on soveliaampi antaa
heille anteeksi ja koettaa heitä nostaa lankeemuksestaan. Sillä jos
nyt sysäät hänet luotasi, vajoaa hän yhä syvemmälle kurjuuteensa,
ja tämä tieto on saattava sinut vielä onnettomammaksi. Hänkin on
syvästi onneton, sääli siis häntä, ja vaikket enää voi rakastaa
häntä samoin kuin ennen, niin koeta nostaa häntä. Ennen hän ei niin
kaivannut turvaasi; nyt hän sitä kipeästi kaipaa. Auta häntä, hoida
häntä, kuin haaksirikosta pelastamaasi. Näin luulen sydämesi aikaa
voittaen saavan enempää tyydytystä, kuin jos hänet kokonaan hylkäisit
ja luotasi sysäisit. Ja nähdessään hyvyytesi ja jalomielisyytesi, hän
ehkä syvästi katuu erehdystään ja on koettava sovittaa sitä.
-- Neuvosi on kaunis, Haoma. Tiesin, että sinulta parhaan neuvon olin
saapa. Kunhan vaan saisin voitetuksi mieleni katkeruuden, niin että
voisin neuvoasi noudattaa.
-- Se kohdistukoon etupäässä viettelijään, onnesi turmelijaan. Etkö
ole häntä vaatinut tilille?
-- Vielä samana iltana lähetin sanan hänelle, että vaadin häntä
hyvittämään rikoksensa mies miestä vastaan. Mutta hän antoi minulle
sen julkean vastauksen, ettei hänellä sillä haavaa ollut aikaa
järjestää pienten lemmenseikkailujen tuottamia selkkauksia, sillä
shaahi muka tarvitsi hänen voimiaan tärkeämpiin tehtäviin.
Seuraavana päivänä pyrin shaahin puheille ja kerroin hänelle mikä
solvaus minua oli kohdannut. --
-- Suurherra kaiketi lupasi sinulle hyvitystä?
-- Ajatteleppas, että hän kohteli asiaani hyvin kylmästi. Hän tosin
pahoitteli huonoa onneani, mutta viittasi samalla siihen, ettei
hän näihin aikoihin saata ajatella Abu'l-ganaïmin rankaisemista,
koska valtion asiat vaativat tämän uskollisen palvelijan voimia
palvelukseensa.
-- Onko tuo mahdollista?
-- Onpa vaan. Ja minun, Hassan Ibn Alin pojan, läsnäollessa, shaahi
kiitteli Abu'l-ganaïmin ansioita valtion palveluksessa. Tämä
osoittaa, että isäni tähti on laskemassa. Tuon kelpo vanhuksen
lähdettyä Kasviniin on Abu'l-ganaïm yhdessä Turkan Chatunin kanssa
varmaankin virittänyt juonensa ja saanut shaahin ainakin jossakin
määrin puolelleen. En muuten voi selittää shaahin menettelyä, enkä
myöskään Abu'l-ganaïmin julkeata varmuutta. Mutta älköön tuo konna
ennen aikaansa riemuitko! Minä kyllä vielä yllätän hänet hänen
aavistamattansa ja vaadin hänet tilille.
Demurin mieli oli siinä hänen kertoessaan melkoisesti keventynyt.
Hän oli noussut kävelemään kivipermannolle. Äkkiä hän seisahtui ja
virkahti, jo paljon tyyneempänä:
-- Jos voitan tämän suruni, saan siitä suureksi osaksi kiittää sinua,
Haoma, sillä neuvosi lähti sydämestä, sen tunsin selvään.
-- Olen iloinen -- vastasi Haoma -- jos neuvoni voi sinua edes vähän
lohduttaa.
-- Ystävyytesi minua kohtaan on vankka ja horjumaton. En sitä koskaan
ole epäillyt. Mutta nyt vasta luulen oikein voivani panna siihen
arvoa. Tuohon käteen, Haoma! Iloiten teen sinulle mitä voin, jos
milloin minua tarvitset.
-- Suosiosi ja avunantosi on jo ollut tuhlaileva minua kohtaan. Mitä
enempää voisin sinulta pyytää?
-- Huomenna kohtaamme toisemme shaahin valtaistuimen edessä. Toivon,
että todistajatoimen suoritettuasi, tulet luokseni asuntooni, niin
saamme lisää jutella. Seurasi on minulle terveellinen ja tärkeä näinä
synkkinä aikoina.
-- Sen teen kernaasti.
Yönhetki oli jo myöhäinen, ja Demur otti jäähyväiset Haomalta
palatakseen Melik shaahin pääkaupunkiin.
Haoma saattoi hänet ulos rotkosta. Vähän alempana, kosken rannalla,
istui kivellä kaksi tummaa olentoa, jotka Demurin ja Haoman
lähestyessä nousivat seisaalleen. Haoma tunsi nyt Vohumenon kookkaan
vartalon, mutta katsoi kummeksien toista, lyhyempää.
-- Se on Arasta -- selitti Demur. -- Hän tahtoi seurata minua tänne
vuorikoskelle nähdäkseen sinun ja Vohumenon asuinsijoja.
Sitten nousivat Demur ja Arasta ratsujenpa selkään ja alkoivat
joutuisasti ratsastaa Raghaa kohti.
Kavioiden kapseen poistuttua kuulumattomiin, kysyi Vohumeno:
-- Onko mielesi jo hieman tyyntynyt ja surusi asettunut, valtijas?
-- On jo melkoisesti asettunut. Kun suru kiivaana ahdistaa mieltä,
silloin luulemme, että yksin kärsimme, että meidän tuskamme on
haikein. Kun sitten saamme kuulla, että kohtalo toisiakin kovasti
koettelee, opimme nöyremmin kantamaan omaa kärsimyksenosaamme. --
Raskaat huolet painavat suurvisiirin poikaa.
-- Kaikki kertoi Arasta minulle äsken.
Haoma istuutui kivelle laakean kivipöydän ääreen. Nyt, kun Demur oli
lähtenyt pois ja hänen uutistensa vaikutus hieman oli ehtinyt haihtua
Haoman mielestä, nousivat taas hänen omat surunsa kalvavina esille.
Hän ajatteli nöyryytystään Anahitan puutarhassa ja kiintymystään,
joka siitä huolimatta ei ollut heikentynyt, huomista kulkua shaahin
luo, kohtausta siellä Anahitan kanssa ja todistustaan. Ja kipeän
haikeat tunteet virisivät taas eleille.
Vohumeno huomasi hänen vajonneen surumieliseen mietiskelyyn ja sanoi
hetken kuluttua:
-- Älä anna raskaiden ajatustesi palata, valtijas! Äsken jo äänessäsi
oli iloisempi väre.
-- Luulen, että surun pahin puuskaus on ohi. -- Parasta myös lienee,
että jo kumpikin eroamme levolle, sillä varhain huomenna minun tulee
lähteä Raghaan ollakseni siellä valmiina todistamassa, kun kertojatar
saapuu.
Vohumeno hankki lähtöä, mutta tuntui siltä, kuin hänellä vielä olisi
ollut jotakin sanottavaa, jotakin, jota hänen oli vaikea tuoda esiin,
sillä hän pysähtyi epäröivänä, astuttuaan muutaman askeleen luolaansa
päin. Viimein hän näytti tehneen päätöksen ja sanoi:
-- Äsken aioin ilmaista sinulle jotakin, joka suurvisiirin pojan
tulon kautta jäi sanomatta. Pelkään laskea uutta raskasta kiveä
taakkaasi, mutta velvollisuuteni on kuitenkin jo tänään ilmaista
sinulle ilmaistavani. Sevare kävi täällä, ollessasi kertojattaren
luona.
-- Toiko hän suruviestin?
-- Toi suruviestin. Isäsi Iredsh on ummistanut silmänsä ainaiseen
uneen.
Vohumeno pysähtyi siihen, kunnioittaen Haoman surunpurkausta. Haoma
kumartui kivipöydälle, peittäen molemmilla käsillään kasvonsa.
Hetken kuluttua jatkoi Vohumeno:
-- Isäsi oli vähää ennen kuoloansa puhunut sinusta, oli lähettänyt
sinulle terveisensä ja käskenyt rohkaista sinua jatkamaan tehtäväsi
toteuttamista.
-- Jalo isäni! -- huudahti Haoma. -- Ja minä olen kehno poika,
kun en rientänyt häntä näkemään hänen viime hetkinään. -- Ormuzd
ottakoon hänen sielunsa huomaansa. -- Vielä muita sanomia toi
Sevare, sanomia, jotka eivät ole ilahuttavaa laatua. Heti isäsi
Iredshin kuoltua valitsivat herbedit destur mobedikseen Naotaran,
tuon ulkokullatun juonittelijan. Hän ja hänen puoluelaisensa ovat
kiihoittaneet kansan mieliä omaisiasi ja sinua vastaan. Äitisi käski
Sevaren sanoa sinulle, että sinun nyt olisi kovin vaarallista palata
kotia. Sillä on ruvettu puhumaan siitä, että sinä vastoin Avestan
määräyksiä olet vapauttanut häpeävangit. Lisäksi on Shiruje, tuo
häijy kiduttajamme, joka, kuten muistanet, pakeni Raghaan ruveten
Abu'l-ganaïmin ja Alamutin kätyriksi, hankkinut vaimonsa kautta
tietoja parsien oloista ja joku aika sitten kannellut Naotaralle,
että sinä ajat vääräuskoisen asiaa, ollen kertojattaren oikea käsi.
Äitisi korviin on jo saapunut se huhu, että sinut, jos nyt palaisit
kotia, haastettaisiin herbedi-tuomioistuimen eteen ja tuomittaisiin
kenties arvosi menettäneeksi, kenties häpeävangiksikin. -- Näin ikävä
oli Sevaren tuoma viesti.
-- He ylvästelevät nyt, kaikki vihamieheni. Mutta heidän riemunsa
saattaa olla ennenaikainen. Odottakoot vaan siksi, kunnes voimani
taas kasvavat ja malttini palaa. Silloin olen kokoava ystäväni
ympärilleni ja kukistava koko heidän ulkokullatun joukkonsa!
Kumpikin vaikeni. Seurasi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä he
vaipuivat mietteisiinsä.
Lopulta Vohumeno nousi ja kysyi:
-- Tahdotko, valtijas, että asetun loikomaan luolasi suulle? -- Jos
surujesi myrsky yöllä palaa, voit kutsua minua. Ehkä keskustelu
keventää raskasta mieltäsi.
-- Olet hyvä ja uhrautuvainen, Vohumeno!-- Mutta voit huoleti palata
asunnollesi levolle. Sillä tunnen jo, että Verethragna vuodattaa
tyyneempiä tunteita rintaani, ja toivon minäkin pian vaipuvani unen
virvoittavaan helmaan, huomenna jaksaakseni toimia.
-- Yön rauhaa siis, valtijas!
-- Yön rauhaa, Vohumeno!
Haoma jäi siihen yksin istumaan kivipöydän ääreen, kuten tuona
iltana ennen hänen tiedustelumatkaansa, jolloin hän samassa paikassa
kitaralleen oli uskonut viehkeät, vielä epäselvät tunteensa. Toisin
oli hänen laitansa nyt. Kohtalo oli häntä kolhaissut, toinen isku oli
seurannut toista, raivokkaana, lohduttomana.
Mutta omituisen tyyneeksi tuntui hänen mielensä nyt käyvän.
Tähdet tuikkivat taas kirkkaimmillaan ja koski lauloi pauhavaa
luonnon elinvoimia uhkuvaa lauluansa. Ja ikäänkuin tasaisesti
leimuava liekki oli virinnyt Haoman sisällä, valaisten ja johdattaen
hänen yksinäistä mietiskelyään:
-- Hänelle, erakolle, oli siis tapahtunut se, mitä hän ei koskaan
ollut aavistanut. Hän oli vastustamatta antaunut outojen tunteiden
valtaan. Ne olivat temmanneet hänet voittamattomaan pyörteeseensä,
syrjäyttäneet hänen korkeat pyrintönsä, luoneet pois koko
näköpiiristä hänen ylevän tehtävänsä ja saattaneet hänet unhoittamaan
omaisensa ja koko maailman! Ja Verethragna oli häntä rangaissut. Tämä
viisas henki oli antanut hänen maistella kärsimyksen katkeraa maljaa
ja nyt aukaissut hänen silmänsä näkemään, minkä kuilun partaalle
hän oli joutunut. Ajoissa olikin Verethragna tämän tehnyt, kun
vielä oli mahdollista kääntyä. Kääntyä hänen todella nyt täytyi,
lujatahtoisesti, vitkastelematta.
Mutta saattoiko hän enää hyvittää sen, minkä oli tehnyt? Saattoiko
hän koskaan kertojattaren mielestä haihduttaa pois väkivaltaisen
hehkunsa jälkiä? Ainakin oli hän koettava. Vielä oli kertojattaren
pieni sormus hänen hallussaan, se vielä oli päästävä hänet hänen
luokseen anteeksiantoa rukoilemaan, itsekieltämyspäätöstään
ilmaisemaan, katumuspolun valintaa kertomaan. Ja jos Anahita
loukkautuneena ja närkästyneenä oli kieltävä ovenvartijaa häntä
sisälle päästämästä oli hän kirjoittava, selittävä kaikki ja
jatkava rukouksiaan, kunnes Anahita oli leppyvä ja myöntävä hänelle
anteeksiantonsa.
-- Ylhäällä vuorenrinteellä luoksepääsemättömissä, lumirajalla,
kasvoi ihana tunturiruusu -- näin jatkuivat hänen ajatuksensa.
Sen luoksi ei vielä kukaan kuolevainen ollut päässyt sen suloa
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Haoma ja Anahita: Kertomus - 16
  • Parts
  • Haoma ja Anahita: Kertomus - 01
    Total number of words is 3381
    Total number of unique words is 2061
    18.0 of words are in the 2000 most common words
    27.0 of words are in the 5000 most common words
    31.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Haoma ja Anahita: Kertomus - 02
    Total number of words is 3499
    Total number of unique words is 2074
    21.4 of words are in the 2000 most common words
    30.6 of words are in the 5000 most common words
    36.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Haoma ja Anahita: Kertomus - 03
    Total number of words is 3501
    Total number of unique words is 2002
    20.9 of words are in the 2000 most common words
    30.5 of words are in the 5000 most common words
    35.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Haoma ja Anahita: Kertomus - 04
    Total number of words is 3590
    Total number of unique words is 1865
    22.9 of words are in the 2000 most common words
    32.4 of words are in the 5000 most common words
    37.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Haoma ja Anahita: Kertomus - 05
    Total number of words is 3473
    Total number of unique words is 1955
    21.9 of words are in the 2000 most common words
    30.5 of words are in the 5000 most common words
    36.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Haoma ja Anahita: Kertomus - 06
    Total number of words is 3382
    Total number of unique words is 2056
    20.1 of words are in the 2000 most common words
    28.6 of words are in the 5000 most common words
    33.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Haoma ja Anahita: Kertomus - 07
    Total number of words is 3433
    Total number of unique words is 1983
    22.7 of words are in the 2000 most common words
    31.7 of words are in the 5000 most common words
    38.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Haoma ja Anahita: Kertomus - 08
    Total number of words is 3539
    Total number of unique words is 1971
    22.4 of words are in the 2000 most common words
    31.7 of words are in the 5000 most common words
    38.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Haoma ja Anahita: Kertomus - 09
    Total number of words is 3478
    Total number of unique words is 1923
    21.2 of words are in the 2000 most common words
    31.0 of words are in the 5000 most common words
    36.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Haoma ja Anahita: Kertomus - 10
    Total number of words is 3567
    Total number of unique words is 1909
    23.5 of words are in the 2000 most common words
    33.3 of words are in the 5000 most common words
    37.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Haoma ja Anahita: Kertomus - 11
    Total number of words is 3569
    Total number of unique words is 1984
    20.9 of words are in the 2000 most common words
    30.3 of words are in the 5000 most common words
    36.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Haoma ja Anahita: Kertomus - 12
    Total number of words is 3427
    Total number of unique words is 1956
    20.7 of words are in the 2000 most common words
    29.8 of words are in the 5000 most common words
    34.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Haoma ja Anahita: Kertomus - 13
    Total number of words is 3475
    Total number of unique words is 1888
    22.1 of words are in the 2000 most common words
    30.7 of words are in the 5000 most common words
    36.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Haoma ja Anahita: Kertomus - 14
    Total number of words is 3466
    Total number of unique words is 1874
    21.6 of words are in the 2000 most common words
    31.3 of words are in the 5000 most common words
    36.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Haoma ja Anahita: Kertomus - 15
    Total number of words is 3578
    Total number of unique words is 1922
    21.5 of words are in the 2000 most common words
    30.9 of words are in the 5000 most common words
    36.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Haoma ja Anahita: Kertomus - 16
    Total number of words is 3374
    Total number of unique words is 1862
    20.6 of words are in the 2000 most common words
    29.4 of words are in the 5000 most common words
    35.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Haoma ja Anahita: Kertomus - 17
    Total number of words is 3546
    Total number of unique words is 1871
    21.5 of words are in the 2000 most common words
    32.0 of words are in the 5000 most common words
    38.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Haoma ja Anahita: Kertomus - 18
    Total number of words is 410
    Total number of unique words is 316
    27.1 of words are in the 2000 most common words
    34.5 of words are in the 5000 most common words
    40.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.