Haoma ja Anahita: Kertomus - 14

tuoksut. Joen varsilla kasvavat suuret liljat olivat puhjenneet
täyteen kukkaan ja kumartuivat haaveksivina vettä kohti. Niityllä,
lähellä jokea, oli pehmeitä sammalpeitteisiä mättäitä. Yhdelle niistä
laskeutui vanha Tumadir istumaan, ajatellen: teillä nuorilla on
notkeat selät; noukkikaa te kukkasia. Minulla on jo oikeus istua ja
katsella iloanne.
He olivat kaikki luoneet kasvoharsonsa syrjään. Leikkisä hilpeys
valtasi kohta nuorten naisten mielet, ja vilkkaina he kumartuivat
kukkia poimimaan. Ferengis taittoi suuren tuoksuvan liljan ja
kiinnitti sen Anahitan povelle. Muut naiset seurasivat hänen
esimerkkiään, kiinnittäen kukkia valtijattarensa tummiin hiuksiin.
Pian oli Anahita kukkaiskuningattaren kaltainen. Puna oli noussut
hänen poskilleen, hänen silmänsä loistivat ja hän taputti ilosta
käsiään, toisten ihaillessa hänen kukkakoruaan.
Kun kukkaispoimijat hieman olivat väsähtäneet uutterasta
kumartelemisesta, ja kun heidän korinsa jo olivat melkein täynnä
kukkia, palasivat he mättäällä istuvan Tumadirin luo. Anahita
istuutui viereiselle mättäälle, ja muut naiset ryhmittyivät Anahitan
ja Tumadirin jalkojen juureen.
-- Kerro meille, joku taru -- sanoi Anahita Tumadirille.
-- Lienette jo kuulleet useimmat tarinoistani -- virkkoi Tumadir,
joka ensin aina hetken antoi pyytää itseään, mutta joka kuitenkin
mielellään kertoi ja lopulta aina tyhjentymättömästä varastostaan
löysi jonkun uuden kertomuksen.
-- Sinäkö et enää tietäisi uutta kertoa! -- huudahti Ferengis --
sinä, jolla on kuuluisan Nasserin veroinen taito ja kekseliäisyys
kauniiden tarujen kertomisessa!
-- Allah sinua estäköön minua Nasseriin vertaamasta, lapseni --
huomautti Tumadir, kevyt närkästys äänessä. -- Etkö tiedä, että
Nasser veti ylitsensä profeetan ja hänen oppilastensa kirouksen, kun
hän kertomuksillaan niin lumosi kansan, että se halukkaammin kuunteli
häntä, kuin profeettaa.
Tehtyään tämän huomautuksen ja näin tyynnytettyään oikeauskoisen
omantuntonsa, laski Tumadir otsansa käden nojaan ja näytti miettivän,
mitä hänen piti kertoa.
Hetken kuluttua hän kysyi:
-- Olenko jo kertonut teille tarun kauniista Nefissasta, kyyhkysistä
ja simpukasta?
-- Et koskaan; kerro kerro! -- huudahtivat kaikki.
Tumadir asettui silloin erityiseen asentoon, joka hänellä
kertoessa oli tavallinen. Hän pani leuan vasemman käden varaan ja
vasemman kyynäspään polven nojaan. Sen ohella hän hiljaa heilutti
yläruumistaan, ikäänkuin antaakseen kertomukselleen parempaa vauhtia.
Ja hän alkoi:
Rikkaalla arapialaisella heimopäälliköllä, Kuiderilla, oli nuori
tytär, Nefissa, joka tavattomasta kauneudestaan oli laajalti
kuuluisa, ei ainoastaan oman heimonsa alueilla, vaan myös mitä
kaukaisimpien heimojen, jopa beduiinienkin keskuudessa. Kilvan
olivat nuoret miehet Nefissaa kosineet, päällikköjen pojat, rikkaat,
köyhät. Mikä ihaili Nefissan kauneutta, mikä taas hänen ylhäistä
sukuaan, mikä taas hänen rikkauttaan. Fantasioissa, erämaan hurjissa
sotaleikeissä, oli moni taitavuuden- ja uljuuden-näytteillään
koettanut lumota Nefissaa, sillä rohkeat ja voimakkaat kykenevät
hehkuvammin rakastamaan, kuin pelkurit ja heikot. Mutta Nefissa
ei ollut muiden naisten kaltainen: hän oli perin oikullinen ja
vaativainen. Ivallisesti hymyillen hän työnsi luotaan jokaisen
naimatarjoumuksen, joka hänelle hänen isänsä kautta tehtiin. Hänen
isänsä, Kuider, oli niin heikko lapsensa suhteen, ettei hän voinut
kieltää häneltä ainoatakaan hänen oikullisten mielihalujensa
esinettä. Sen vähemmin tämä isä hentoi pakoittaa tytärtään suostumaan
vastenmielisiin naimatarjoumuksiin. Kuitenkin hän oli pahoillaan
tyttärensä päättämättömyydestä, ja kun Nefissan naimaikäisyyttä jo
oli jonkun aikaa kestänyt, sanoi vanha Kuider hänelle eräänä päivänä:
-- Kultakäpyseni, määrää kosijoillesi joku vaikea tehtävä ja ota
sitten puolisoksesi se heistä, joka tuon tehtävän on suorittanut.
-- Tahdonpa miettiä neuvoasi -- sanoi Nefissa.
Ja siitä päivästä alkaen hän tuumi, mitä määräisi kosijoilleen
tehtäväksi.
Lopulta hän päätti julistaa heille niin vaikean tehtävän, ettei
kukaan sitä kykenisi suorittamaan. Ja kun Kuider eräänä päivänä kysyi
häneltä:
-- Silmäteräni, oletko jo kosijoiden koetehtävää tuuminut? -- vastasi
Nefissa:
-- Sille annan käteni, joka tuo minulle sinisen tunturikyyhkyisparin,
joka pesii ylimmillä kallionkielekkeillä erämaan laidalla. Mutta en
tyydy yksistään kyyhkyispariin, tahdon myös sen pesän, jossa on kuusi
elävää poikasta. Ja vielä tahdon suuren hopeanhohteisen simpukan
Djebelvuoren yläharjanteilla olevasta syvästä tunturijärvestä. --
Sille annan käteni, joka minulle nämät seikat hankkii.
Ja vanha Kuider lähetti kuuluttajia kaukaisimpienkin heimojen luo
ilmoittamaan kauniin Nefissan määräämää kosimakoetta.
Kilvan riensivät kosijat erämaan laidalla kohoavan Djebelvuoren
rinteille ja yrittivät nousta sen korkeimmille huipuille sinisiä
tunturikyyhkysiä pyytämään ja hopeanhohteista simpukkaa vuorijärvestä
kalastamaan. Mutta moni suistui alas jyrkiltä rinteiltä, löytäen
surmansa syvien kuilujen pohjassa. Joku onnistui pyytämään yhden
sinikyyhkyn, joku taas simpukan kuoren, yksi ainoa sai pyydetyksi
kokonaisen simpukan. Mutta kun he toivat Nefissan nähtäviksi nämät
kokeidensa osanaiset tulokset, hymyili Nefissa heille sääliväisesti
ja virkkoi:
-- Tässä on vaan osa. Tahdon sinikyyhkyisparin, pesän, jossa on kuusi
poikasta ja lisäksi hopeanhohteisen simpukan.
Kosijat hurmaantuivat Nefissan kauneudesta ja syöksyivät uudelleen
vaaralliseen yritykseensä. Ja koska heidän epätoivonsa pakoitti heitä
vielä suurempiin ponnistuksiin kuin ensi kerralla, suistui nyt moni,
joka ensi yrityksellään oli kuoleman välttänyt, syvään kuolon kuiluun.
Näin kului pitkät ajat, ilman että kenenkään onnistui täyttää
Nefissan määräämiä tehtäviä.
Kuiderin linnan vieressä levisi avara, tuuheiden puiden varjostama
puutarha. Siinä käyskenteli Nefissa mielellään, usein oikullisten
päähänpistojensa johdosta poistuen seuralaisnaistensa parista.
Kerran, kun hän oli mennyt tavallista kauemmaksi, vallan lähelle
puutarhan ulkomuuria, ja istuutunut lähteen partaalle, huomasi
hän äkkiä lähteessä oudon miehen kuvan. Ja kun hän katsahti ylös,
näki hän edessään kuluneeseen viittaan puetun miehen, joka kantoi
kädessään lintuhäkkiä.
Nefissa peljästyi ja aikoi juuri vetää harson kasvoilleen, kun outo
mies viittasi hänelle kädellään ja virkkoi:
-- Älä peitä kasvojasi, kaunis Nefissa, minulla on oikeus niitä
verhoista vapaina katsella, sillä minun on vihdoin onnistunut täyttää
asettamasi ehdot.
Näin sanottuaan hän asetti rautalangoista tehdyn häkin Nefissan
eteen, ja siinä näkyi todella kaksi sinistä tunturikyyhkystä, niiden
pesä, jossa oli kuusi poikasta sekä pesän vieressä hopeankirkas
vuorijärven simpukka.
-- Vaan vilahdukselta olen ennen kasvojasi nähnyt -- jatkoi outo mies
-- mutta niiden sulo on ainaiseksi minut lumonnut. Olen vuosikaudet
ponnistellut täyttääkseni asettamasi ehdot, ja kun viimein olen
onnistunut, tulen luvattua palkintoa noutamaan.
Nyt oli Nefissa jo toipunut hämmästyksestään. Hän veti harson
kasvoilleen ja virkkoi, tavallinen ivanväre äänessä:
-- Miten voit todistaa, että kyyhkyset ja simpukka ovat oikeat?
-- Sen näet itse -- vastasi outo mies. -- Näethän, että kyyhkysillä
on helmenkirkkaat silmät ja höyhenpeitteiset jalat, ja että
niiden höyhenpuku on taivaansininen ja kiiltävä. Ja simpukka on
hopeanhohteinen ja läpikuultava.
-- Ne ovat ensin todistettavat oikeiksi -- huudahti Nefissa
epäilevästi katsellen muukalaisen kulunutta viittaa.
-- Ne tutkittakoon -- myönsi muukalainen, ojentaen häkin Nefissalle.
-- Huomenna samaan aikaan palaan tähän kuullakseni vastauksesi. Olen
muukalainen, Belkassem! Hyvästi -- huomiseen, kaunis Nefissa!
Näin sanottuaan, hypähti lintujen tuoja muurille, pysähtyi hetkeksi,
viitaten Nefissalle jäähyväisensä, ja katosi muurin taakse.
Nefissa otti käteensä häkin ja katseli sieviä tunturilintuja.
Siinä olivat emät pohjalla peljästyneen näköisinä ja kuusi pientä
sinikyyhkyä lepäsi rauhallisesti pesässä. Kyllä ne olivat oikeat,
nuo linnut. Pesä oli tunturiheinistä tehty ja sen laidalla oli
vielä savea ja pieniä kivenmurennelmia, jotka osoittivat, että se
oli ollut kallionhalkeamaan kiinnimuurattu. Ja simpukkakin hohti
läpikuultavana. Ei Nefissa voinut olla epätietoinen siitä, että nämät
linnut ja tämä simpukka olivat oikeat. -- Mutta hänkö suostuisi
menemään oudolle miehelle, jonka syntyä hän ei tuntenut ja jolla oli
kulunut viitta yllä! Ei ikinä.
Ja siinä kulkiessaan linnaa kohti lintuhäkki kädessä, sai Nefissa
äkillisen päähänpiston. Ei kukaan ollut nähnyt, että outo mies antoi
hänelle häkin. Mitähän, jos hän päästäisi emälinnut vapauteen?
Kuka silloin voisi todistaa, että muukalainen oli täydellisesti
suorittanut kokeen?
Nefissa ei koskaan lykännyt pitkälle oikullisten mielihalujensa
tyydyttämistä. Nytkin hän menetteli kuin ennen. Äkkiä hän aukaisi
häkin oven ja päästi emälinnut vapaiksi. Ne kohosivat ensin korkealle
ilmaan ja alkoivat sitten nopeasti lentää erämaan laidalla kohoavaa
Djebelvuorta kohti.
Ja siitä hetkestä rupesi Nefissan sydän levottomasti sykkimään ja hän
kuuli omituista kovaa suhinaa ilmassa, ikäänkuin tuhansiin nouseva
lintuparvi olisi lentänyt hänen päänsä ylitse.
Kalpeana ja peljästyneen näköisenä hän laski kyyhkyishäkin linnan
marmoriportaille ja riensi sisälle. Hänen isänsä Kuider, hänen
ystävättärensä ja palvelijattarensa luulivat häntä sairaaksi,
koettivat tiedustella hänen kipujansa ja hoitaa häntä parhaimman
taitonsa mukaan. Mutta he eivät voineet häntä sinä päivänä eikä yönä
rauhoittaa. Seuraavana päivänä oli Nefissa taas kuin ennenkin, puhui
välinpitämättömistä asioista ja hymyili vanhaan tapaansa. Eikä hän
enää kuullut siipien suhinaa.
-- Sitten tuli se aika, jolloin hänen piti mennä etäisen
puutarhamuurin luo muukalaiselle vastausta antamaan. Mutta Nefissa
päätti olla kokonaan sinne menemättä, ajatellen:
-- Hän kyllä poistuu, kun ei näe minua siellä.
Mutta hetken päästä hän rupesi taas kuulemaan tuota kauheaa
siipien suhinaa. Ja kun hän katsoi ulos ikkunasta puutarhaan,
näki hän suunnattoman suuren kyyhkyisparven sinisen pilven tavoin
vajoavan puutarhaan. Tunturikyyhkyset laskeutuivat puihin, maahan,
marmoriportaille, jopa linnan ikkunalaudoille. Näytti siltä, kuin
taivaansininen jättiläisvaippa olisi viskattu yli koko puutarhan,
niin tiheään oli siinä sinikyyhkysiä. Ja tämä sinivaippa oli täyteen
siroitettuna välkkyviä helmiä: -- ne olivat tunturikyykkysten
kirkkaat silmät.
Salainen voima tuntui vetävän Nefissaa ulos puutarhaan, vaikka
hän samalla tunsi selittämätöntä pelkoa ja kauhua. Hänen
seuralaisnaisensa näkivät hänen silmänsä kuumeentapaisesti
suurenevan, ja äkkiä hän karkasi heidän käsistään, syöksyen ulos
puutarhaan. Kyyhkyset peittivät portaat ja hiedan niin tiheään, että
hän joka askeleella tallasi niitä kuoliaaksi. Tultuaan muukalaisen
tuoman kyyhkyishäkin kohdalle, jonka Nefissa oli edellisenä päivänä
portaille jättänyt, huomasi hän, että kuusi kyyhkyispoikasta
oli kuollut. Kun eivät emät olleet niitä syöttämässä, olivat ne
nääntyneet nälkään.
Nefissa koetti koota malttinsa ja paukutti yhteen käsiään,
peljästyttääkseen kyyhkyset karkuun. Mutta ne eivät hievahtaneet
paikoiltaan. Silloin ei Nefissa enää rohjennut astua etemmäksi, sillä
hänen ympärillään vaikeroi jo moni hänen polkemansa kyyhky.
Äkkiä ilmestyi puiden välistä esille komeaan valkoiseen,
kultapäärmyiseen viittaan puettu mies. Nefissa tunsi hänet lintuhäkin
tuojaksi, Belkassemiksi, ja kylmä väristys kulki läpi hänen ruumiinsa.
-- Kyyhkyt sinut tuomitkoot! -- huudahti Belkassem, samassa viiltäen
pitkällä sauvallaan ilmaa.
Silloin laskeusi yläilmoista uusi sinikyyhkyisparvi alas; linnut
kantoivat nokassaan äärettömän suurta hopeanhohteista simpukkaa,
jonka he laskivat alas hiedalle, marmoriportaiden eteen, siinä
olevien kyyhkyisten väistyttyä sivulle. Simpukan jättiläiskuori
avautui, ja silloin lukuisat kyyhkyset nousivat miehen korkeuteen
ilmaan, räpyttäen siipiään.
Tästä siipien räpytyksestä syntyi vahva ilmavirta, joka väkisin veti
Nefissan jättiläissimpukan luo ja lykkäsi hänet, portaille tulleen
Kuiderin, naisten ja palvelijoiden kauhuksi, sisälle simpukkaan,
jonka kuori sulkeutui. Portailla seisovat tahtoivat kiiruhtaa esille
Nefissaa auttamaan, mutta he olivat vallan kuin noidutut paikoilleen,
eivätkä päässeet hievahtamaankaan.
Simpukan kuorien väliin oli jäänyt ohut rako. Siihen pistivät
tuhannet sinikyyhkyt nokkansa, kohoittivat jättiläissimpukan taas
ilmaan ja rupesivat lennättämään sitä Djebelvuorta kohti. Simpukan
kohottua ilmaan, katosi Belkassem puiden taakse, eikä kukaan häntä
senjälkeen nähnyt.
Mutta kyyhkyt kiidättivät simpukkaa ilmojen halki ja laskivat
sen hetkeksi Djebelvuoren harjanteelle. Kuori aukeni leveämmälle
raolle, ja Nefissa näki ulos katsoessaan vuoren rinteellä satoja
miehenruumiita; ne olivat kyyhkysen pyydystyksessä alas syöksyneitä
kosijoita. Ruumiiden silmät olivat auki ja niissä oli epätoivoisa
ja soimaava ilme. Tämä näky koski niin suuresti Nefissaan, että hän
heittäytyi takaisin simpukan pohjalle. Sen kuoret sulkeutuivat tämän
jälkeen.
Sitten nostivat kyyhkyset simpukan taas ilmoihin ja upottivat sen
Djebelvuoren ylimmällä harjanteella läikkyvään järveen.
Siellä on simpukka jo ollut monta, monta vuotta. Aika ajoin sukeltaa
se järven pinnalle ja avaa kuorensa raolle, niin että sisällä oleva
Nefissa saa hengittää. Tunturikyyhkyt tuovat vangille alemmilla
rinteillä kasvavia vuoripensaan marjoja. Silloin vaikeroi ja huokaa
Nefissa niin surkeasti, että hänen äänensä kuuluu alas erämaan
laidalle. Ja karavaanikulkijat sanovat, kuullessaan tämän huokauksen:
-- Nyt vaikeroi simpukkavanki, kaunis Nefissa. Hietamyrsky on
tulossa. --
Siihen päättyy taru Nefissasta, sinikyyhkyistä ja simpukasta.
Tumadirin lopetettua tarunsa, jota Anahita ja hänen seuralaisnaisensa
jännityksellä ja tarkkaavaisesti olivat kuunnelleet, virkkoi Anahita:
-- Se oli kovin surullinen tarina! Ja Ferengis huudahti:
-- Kyllä tuo Nefissa ansaitsikin rangaistusta oikullisuudestaan ja
kopeudestaan. Mutta pitikö sen raukan ainaiseksi jäädä simpukan
kuoreen?
-- Sitä ei tämä tarina kerro -- vastasi Tumadir. -- Kukapa tietää,
mitenkä pitkässä ajassa Nefissan täytyy sovittaa syyllisyytensä?
Huomattuaan Anahitan vaipuneen surumielisiin ajatuksiin, päätti
Ferengis saattaa hänet jälleen hilpeälle mielelle, tarttui
syrindakitaraansa ja rupesi sen kielistä näpäyttämään ilmoille
iloisia, vilkastahtisia säveleitä. Kuullessaan tasangolle ja
joen varsille kauas kajahtavaa soittoa, viehättyi kookkaassa,
rannalla kasvavassa sypressissä majaileva satakieliparvi jo ennen
auringonlaskua laulamaan. Ja kuta enemmän Ferengiksen tahti kiihtyi,
sitä hehkuvammiksi tulivat satakielien sävelet; tuntui vallan siltä,
kuin ne olisivat tahtoneet laulaa kilvan kitaran kielien kanssa.
Vilkastahtisen soiton houkuttelemana rupesivat Anahitan kuusi
seuralaisnaista tanssimaan pehmeällä niittynurmella. He irroittivat
vaaleanpunaiset vyönsä, ja heiluttaen niitä ilmassa, pyörähtelivät
he notkealiikkeisinä, silloin tällöin vallattomasti naurahdellen.
Kun Anahita hetken oli katsonut heidän leikkisää tanssiaan, katosi
alakuloisuuden varjo vähitellen hänen otsaltaan, ja kirkas lapsenilo
valaisi hänen silmänsä.


VIIDES LUKU.

Niinä päivinä, jotka seurasivat Haoman paluuta vuorikoskelle ja hänen
kiihkeiden tunteidensa selviämistä sekä hänen päätöstään tunnustaa
kaikki Anahitalle, oli Haoma ollut mitä ristiriitaisimpien sisäisten
taistelujen valloissa. Jo seuraavana päivänä oli hän tuntenut vahvan
päätöksensä horjuvan. Kun hän lähemmin oli ajatellut kiintymystään,
oli hän yhä enemmän tullut huomanneeksi sen mielettömyyttä. Sillä
kertojatar tuntui lapsellisen viattomalta, hänen silmänsä näyttivät
sellaisilta, kuin ei intohimon hehku niistä koskaan voisi hohtaa
esiin. Ja tämä ihana impi oli niin kiintynyt tehtäväänsä, piti
sitä niin pyhänä, että hän varmaankin katsoi sitä elämäänsäkin
arvokkaammaksi. Saattoiko Haoma siis hänelle mainita sanaakaan niistä
raivokkaista vaatimuksista, joita hänen hehkuva kiintymyksensä
lakkaamatta piti vireillä hänen sydämessään? Ja vielä lisäksi: jos
Haoma onnistuisikin taivuttamaan kertojattaren puolelleen, saada
hänet vapautumaan lupauksestaan, unhoittamaan tehtävänsä ja Haoman
kanssa siirtymään läntisten parsien pariin, niin saattaisivatko
parsit koskaan siihen määrin voittaa kammoansa muunuskoisen
kanssa solmittua avioliittoa vastaan, että he voisivat luottaa
Haomaan, vieläpä pitää häntä profeettanaan ja uskon uudistajana ja
puhdistajana? Ja eikö tuo pakeneminen läntisten parsien luo olisi
oman heimon pettämistä, vanhan Iredshin, äidin, sisaren, Gurasen,
kaikkien niiden toiveiden pettämistä, jotka Haomalta odottivat niin
paljon? Ja saattoiko hän edes ajatella siirtymistä oman heimonsa
keskuuteen, jos islaminuskoinen nainen oli hänen vaimonsa? Sillä
vaikka hänen isänsä ja ystävänsä olivatkin taipuvaiset uudistuksiin
ja vapaampaan ajatuskantaan, oli melkein varmaa, etteivät hekään
voisi voittaa tuota parsien ikivanhaa vastenmielisyyttä avion
solmimista vastaan ulkopuolella parsien heimoa olevan henkilön
kanssa. Ja jos hän kadottaisi isänsä ja ystäviensä ehdottoman
luottamuksen, miten saattoakaan hän silloin ajatella voitokasta
taistelua niin voimakkaiden ja äkäisten vastustajien, kuin
Gershaspin, Naotaran ja heidän hengenheimolaistensa kanssa? Olihan
hänen tehtävänsä sentään kaikista tärkein, olihan Ormuzd selvästi
valinnut hänet oppinsa puhdistajaksi, valtansa laajentamisaseeksi.
Kun Haoma, tunteiden kiihkon asetuttua, tyyneesti tätä kaikkea oli
ajatellut, oli hän jo huomannut välttämättömäksi ruveta taistelemaan
luvattomia tunteitaan vastaan. Kun hän oli tehnyt viimeisen
palveluksensa kertojattarelle, esiintymällä todistajana shaahin
edessä, silloin -- niin oli hän arvellut -- oli hän täyttänyt
kaikki velvollisuutensa. Kaikki oli palaava entiselleen. Haoma oli
antava takaisin kertojattarelle tuon pienen jalokivillä koristetun
sormuksen, ainoan keinon, joka teki pääsön kertojattaren linnaan
mahdolliseksi. Silloin hän ei enää koskaan olisi pääsevä Anahitan
puheille. Hän unhoittaisi vähitellen kaikki -- alussa se olisi
vaikeaa, mutta aikaa voittaen se kai sentään onnistuisi. Ja sitten
olisi hän, Haoma, entistään innokkaammin ryhtyvä suurta tehtäväänsä
toteuttamaan, tehtävää, joka näin äkkiä oli keskeytynyt.
Näiden tyynten ajatusten päästyä vallalle, oli Haoma jo
ottanut esille pergamenttikäärynsä ja piirtimensä, jatkaakseen
uudistusaatteidensa kehittämistä. Vohumeno, jolta Haoman muuttunut
henkinen tila ei ollut voinut jäädä huomaamatta, oli ilokseen
nähnyt, miten tyyneys palasi hänen valtijaansa mieleen ja miten hän
taas jatkoi keskeytynyttä työtään. Varovasti oli Vohumeno koettanut
johtaa Haoman ajatukset toisaalle, hän oli pyytänyt häntä mukaansa
ampumaretkilleen vuoristoon. Haoma olikin seurannut häntä, ja alussa
oli näyttänyt siltä, kuin hänen mielensä ristiriitainen kuohunta
olisi pysyvästi asettunut.
Mutta se olikin vaan tyven myrskyn edellä. Muutaman päivän
kuluttua oli Haoma taas käynyt harvapuheiseksi, pannut syrjään
kirjoituskäärynsä, istunut pitkät hetket kosken partaalla ja väliin
noussut ylös ja kiireisesti astunut alas laaksoa kohti, ikäänkuin
joku, joka äkkiä muistaa unhoittaneensa jonkun tärkeän tehtävän,
ja joka joutuin koettaa korjata laiminlyömäänsä. Hetken kuluttua
oli Haoma taas palannut rotkoonsa, masentuneen, epätoivoisen
näköisenä. Kun Vohumeno, huomattuaan välttämättömäksi lohduttaa
häntä ja palauttaa hänen mielensä tasapainon, oli koettanut puhua
hänen kanssaan, oli hän heti kääntänyt puheen toisaalle, jopa kerran
virkkanut:
-- Ymmärrän ystävyytesi, mutta vaietkaamme näistä asioista.
Ja hän oli jäänyt oman äänettömän, hurjan sisäisen taistelunsa
raadeltavaksi. Nyt tämä taistelu oli käynyt oudoksi, miltei
itsetiedottomaksi; se oli kuin kalvava ja polttava sisäinen tuli,
joka tekee levottomaksi ja janoiseksi, ilman että mitkään lääkkeet
voivat sitä levottomuutta tyynnyttää, mitkään virvoittavat juomat
sitä janoa sammuttaa; Hänen rinnassaan oli tuntunut kaikuvan
epäselvä, kumea ääni, joka oli pyrkinyt ajatuksiksi muodostumaan.
Lopulta tämä epämääräinen sisäinen tuska ja ääni oli muuttunut
itsetietoiseksi harkinnaksi. Ja nyt oli koko selkeä itsetietoinen
punnitseminen antautunut intohimon puolelle, koettaen keksiä kaikki
puolustuskeinot, koettaen tehdä mahdottomankin mahdolliseksi. Ja
Haoma oli ajatellut:
-- Kaikki työni lamautuu, tehtäväni raukeaa, jos en Anahitaa
omakseni saavuta. Kaikki muu näyttää mitättömältä ja vallan häipyy
näköpiiristäni sen ajatuksen rinnalla, että Anahita voisi olla omani
ja lahjoittaa minulle ylenmääräisen onnen. Ja jos eivät heimolaiseni
hyväksy häntä vaimokseni, jos lähimmät ystäväni, jos isänikin minua
paheksuvat tai rupeavat vastustajikseni, tai jos islaminuskoiset
rupeavat minua vainoamaan, siirryn Anahitan kanssa Intian maille,
kutsun mukaani muutamat uskollisimmista ystävistä -- Vohumenon ja
jonkun muun, ja luon itselleni siellä uuden vaikutusalan!
Näin oli Haoma ajatellut ja päättänyt. Eivätkä hänen rohkeat
tuumansa lopulta enää ollenkaan olleet tuntuneet mahdottomilta
toteuttaa. Ainoa, joka vielä oli saattanut hänet epäröiväksi,
oli itse ratkaiseva käynti Anahitan luona. -- Mistä löytää
tarpeeksi vakuuttavia sanoja, miten keksiä sopiva alku tuon seikan
ilmoittamiseksi Anahitalle, seikan, jota ei olisi saanut lausua
kenenkään kuolevaisen, ja vähimmin Anahitan, kuullen?
Tähän ratkaisevaan käyntiin yhdistyneet vaikeudet olivatkin lykänneet
päivästä päivään Haoman hurjan päätöksen toteuttamisen. Vielä
toinenkin seikka oli ollut lykkäyksen aiheuttajana, nimittäin Haoman
kotoa tullut viesti, joka kertoi vanhan Iredshin sairastaneen koko
talven ja nyt olevan hyvin heikkona, joten pahinta saattoi odottaa;
senvuoksi olisi Haoman pikainen paluu itäisten parsien maille ollut
välttämätön, sillä jos Iredsh olisi muuttanut manalle, olisi Haoman
ehdokkuus destur mobediksi ollut hyvin epävarma. Ennen Iredshin
kuoloa olisi hänen pitänyt olla saapuvilla, asiaansa ajaakseen.
Juuri kun Haoma oli ollut kahden vaiheilla, mitä tekisi, rientäisikö
viipymättä kotia, täten kenties saattaen taistelunsa helpommaksi,
oli Anahitan viesti tullut, ja kohta senjälkeen shaahin kutsu tulla
todistamaan. Ja Haoma oli päättänyt vasta Mervimin asian ratkaistua
palata kotia, uskoen isänsä Iredshin hengen Ormuzdin huomaan.
Tällä kannalla olivat asiat, kun viimein saapui kertomapäivän aatto.
Haoman levottomuus kasvoi kasvamistaan. Nyt oli viimeinen päivä,
jolloin hänellä oli mahdollisuus tavata kertojatarta. Hänen siis
täytyi viimeinkin toteuttaa päätöksensä. Nyt hän viimeisen kerran sai
kahden kesken puhella kertojattaren kanssa ja uskoa hänelle kaikki.
Tämä oli päivänselvää. Ja kuitenkin lykkäsi Haoma hetkestä hetkeen
lähtönsä Anahitan linnaan.
Iltapäivällä, kun aurinko jo melkoisesti kallistui länteen, teki
Haoma järkähtämättömän päätöksensä. Hän kutsui Kerivanin luolaan
ja käski sen paneutua loikomaan nurkkaan. Sitten hän hiipi ulos ja
katsoi levottomana ympärilleen, peljäten, että Vohumeno hänet näkisi.
Huomattuaan olevansa vallan yksin, rupesi hän kiireisesti astumaan
alas laaksoon. Ennenkuin hän alkoi kulkea Anahitan linnaylännettä
kohti, kääntyi hän vielä alhaalla kallion nurkassa katsomaan
taakseen, ikäänkuin pakeneva, joka pelkää takaa-ajajoita. Mutta
Vohumeno ei ollut hänen lähtöään havainnut, ja huoleti saattoi hän
jatkaa matkaansa.
Kun Haoma auringonlaskun aikana läheni Anahitan linnaylänköä, näki
hän niittytasangolla tanssivat naiset. Heistä siirtyi hänen huomionsa
mättäillä istuviin, jotka hän vielä vähän lähemmäksi tultuaan tunsi
Anahitaksi, Ferengikseksi ja Tumadiriksi.
Haoma pysähtyi, tultuaan vähän matkan päähän heistä, sillä hän ei
hennonnut häiritä heidän viatonta huviaan.
Ferengiksen sormet liikkuivat jo varsin vilkkaassa tahdissa, ja
satakieliparvi lauloi hehkuvia säveliään kilvan syrinda-kitaran
kanssa.
Haoma oli huumautunut tästä viehkeästä näystä. Nähdäkseen paremmin
Anahitan kasvoja, väistyi hän hieman syrjään. Silloin Anahitan tarkka
korva kuuli nurmen kohinan, ja hän kääntyi sinnepäin. Haoma näki nyt
vilahdukselta hänen iloiset silmänsä. Niin riemuisina, hohtavina ja
yliluonnollisen kauneina ei Haoma niitä vielä koskaan ollut nähnyt,
ja hän tunsi nyt olevansa valmis uhraamaan mitä tahansa voittaakseen
Anahitan omakseen.
Anahitan katseiden välke vaihtui seuraavassa tuokiossa hämmästyksen
ilmeeksi, ja hän veti harson kasvoilleen. Tanssivatkin jo huomasivat
Parsin, lakkasivat tanssimasta ja verhosivat kasvonsa. Ferengis ei
vielä ollut huomannut Haomaa; vasta hetken päästä hän havaitsi, että
tanssi oli tauonnut ja kääntyi ihmetellen Anahitan puoleen. Silloin
hän näki Parsin ja herkesi soittamasta.
Haoma lähestyi kertojatarta, tervehti ja virkkoi hieman värisevällä
äänellä:
-- Tahtoisin viimeisen kerran puhua kanssasi, kertojatar -- -- ennen
lähtöäsi shaahin luo...
Tumadir, joka piti itseään Anahitan suojelijana, kavahti pystyyn ja
huudahti:
-- Täällä ei ole sopiva paikka kertojatarta puhutella. Malta, kunnes
palaamme linnaan. Voit hetken kuluttua seurata jälessämme sinne. Ja
saatat pitää itseäsi onnellisena, jollei kukaan muu kuin me, ole
sinua tässä näin lähellä meitä nähnyt, sillä helposti voitaisiin
sinua pitää kertojattaren häiritsijänä.
Täten täytettyään sen, minkä luuli arvonsa ja asemansa vaativan,
nousi Tumadir, kutsui Anahitan ja hänen seuralaisnaisensa mukaansa,
ja koko naisseurue rupesi astumaan linnaan päin.
Anahita tahtoi lieventää Tumadirin sanojen äreyttä ja virkkoi
Haomalle:
-- Linnassa odotan sinua!
Sitten hän kääntyi muiden seurassa astumaan linnaylänteelle.
Haoma jäi siihen seisomaan, sanaakaan sanomatta ja paikaltaan
hievahtamatta, tyrmistyneenä ja lumottuna. Hän seurasi katseillaan
kertojattaren solakkaa vartaloa ja notkeata käyntiä, ja ajatteli,
miten luonto koko hänen olentoonsa tuhlaillen oli luonut
vastustamatonta suloa.
Aurinko oli juuri laskenut, ja läntistä purppuran peittämää
taivaankantta vastaan kuvastui linnaylänne, puineen, rakennuksineen,
tummapiirteisenä. Kohta näkyivät tätä komeata pohja-alaa vastaan
niityltä poistuneiden naisten vaaleat haahmut, ja Haoma saattoi yhä
purppuran keskeltä eroittaa kertojattaren siron vartaloa ja hänen
sulavat liikkeensä. Seuraavassa tuokiossa katosivat naisten vartalot
linnamuurin taakse.
Pian havautui Haoma haaveilustaan, ja hänen intohimoinen
pyrkimyksensä kuohahti entistään kiivaammaksi. Ripein askelin
riensi hän linnan rautaportille, näytti vartijalle sormustaan, ja
sai ilmoittamatta käydä sisälle etusaliin. Siellä seisoi Ferengis
suihkulähdeammeen luona ja sanoi:
-- Valtijattareni odottaa puutarhassa.
Kun Haoma astui puutarhaan ja näki Anahitan loimuavassa soihtuvalossa
istuvan jaspisrahilla, vakavan, hieman surumielisen näköisenä,
tuntui hänestä, kuin hänellä nyt olisi ollut epätoivoinen taistelu
taisteltavana ja samalla, että tämän taistelun piti viedä voittoon,
joka oli välttämätön hänen senjälkisen elämänsä arvolle.
Mutta vaikka hän koko matkalla tänne oli miettinyt, miten hänen tuli
puhua, miten alkusanansa asettaa, ei hän nyt ratkaisevan hetken
tultua voinutkaan niin suoraan ja peittelemättä asiaansa ajaa.
Tämä viime hetkellä ilmaantuva epäröiminen, lamautti hieman hänen
rohkeuttansa, hän huomasi että hänen täytyi kiertäen johtua asiaansa,
ja hänen äänensä värähteli kevyesti, kun hän, tultuaan matkan päähän
Anahitasta, virkkoi:
-- Olet siis päättänyt mennä shaahin luo Mervimin asiaa kertomaan...
-- Niin olen päättänyt. Tietänet, että jo huomenna on kertomapäiväni.
-- Onko tämä päätöksesi järkähtämätön...?
Anahita katsoi häneen ihmetellen ja vastasi:
-- Se on järkähtämätön ja peruuttamaton. Allah on sydämessäni tätä
päätöstäni jouduttanut, ja jo olen suurherralle lähettänyt sanan
tulostani.