Haoma ja Anahita: Kertomus - 13

orvokit ja vuokot, olivat nupulla; ne somistivat joen rantoja ja
kertojattaren linnakukkulan ja joen välistä rehevänurmista niittyä.
Aamun viileä ilma ja kevätketojen tuoksahdus virtasivat Anahitan
pieneen puutarhaan. Kertojatar istui jaspisrahilla, matala pöytä
edessään. Hän ompeli kirkkaita läpikuultavia helmiä kultakuteiseen
vyöhön.
Pöydän toisella puolen, jakkaralla, istui Anahitan ystävätär,
Ferengis, joka kertojattarelle pienistä rasioista valikoitsi
erikokoisia helmiä.
He olivat hetken ääneti, sillä työ veti kummankin mielenkiinnon
puoleensa.
Luotuaan katseen Anahitan vyöhön, virkahti Ferengis:
-- Saat ihmeen kauniin juhlavyön, valtijatar. -- Luuletko jo tänä
keväänä tarvitsevasi sitä käyttää?
-- Sitä toivon, sillä Kurdistanin viestit ovat viime aikoina kaikki
olleet hyviä ja rohkaisevia.
-- Saanko minä seurata sinua shaahin linnaan juhlapäivänäsi?
-- Saat, Ferengis. Mutta et shaahin valtaistuimen eteen, sillä siinä
minun täytyy yksin esittää Mervimin asia.
-- Etkö pelkää mahtavaa suurherraa, eikö sinusta ole outoa puhua
hänen kanssaan kahden kesken?
-- Olen sitä usein ajatellut; välistä se todella tuntuu oudolta,
ja pelkään, että ääneni on vapiseva. Mutta jos Parsi tuo minulle
varmuuden Mervimin oikeudesta, toivon saavuttavani rohkeutta ja
tyyneyttä.
-- Onkohan suurherra kiivas, ja ovatko hänen katseensa terävät?
-- Hän taitaa olla ankara, mutta ankara oikeuden puolesta. Ja kun
hän huomaa minun puolustavan sorretun asiaa, on hän varmaankin oleva
minulle lempeä.
-- Mutta tiedätkö, valtijatar, että yhä pelkään vääriä todistuksia.
Pelkään, että kavala maaherra Jusuf lähettää hoviin voimakkaita
vastatodistajia. -- Kuinka surullista, jos joutuisit vaaroihin!
-- En niitä voi väistyä. Päivä päivältä tehtäväni mielestäni suurenee
ja muuttuu pyhäksi; sen rinnalla kaikki minusta tuntuu vähäiseltä.
Levottomana odottelen suurta juhlapäivääni. Ensin maailma minua
peljästytti. Vanha Tumadir minulle kertoi ihmisten olevan häijyjä.
Nyt en enää tunne levottomuutta, vaan tuo suuri maailma vetää
minua puoleensa; ikävöin suuresti sitä hetkeä, jolloin saan ruveta
täyttämään Allahin yleviä määräyksiä. Ja kun ajattelen, että minä
olen valittu noiden määräyksien toteuttajaksi, nöyrtyy sydämeni
kiitollisuudesta ja heikkouteni tunnosta. -- Ymmärrätkö sydämeni
tunteita, Ferengis?
-- Luulen ymmärtäväni, valtijatar. Mutta minä en voi yhtä suuresti
rakastaa tehtävääsi kuin sinä. Sillä pelkään sitä, koska se saattaa
turvallisuutesi vaaraan.
Anahita näytti vaipuneen ajatuksiinsa. Vaistomaisesti hän päästi vyön
kädestä ja nousi seisomaan, nojaten puutarhamuuriin ja katsellen
alas joen varsilla leviävää hymyilevää niittylakeutta. Vielä
kauemmaksikin siirtyivät hänen katseensa aina näkörajalle saakka,
missä Elbursharjanteet ja mahtava Demavend kohosivat ilmoille.
Tasaisesti kohoili Anahitan povi, kun hän hengitti kevään
elinvoimaista ilmaa; ja avaran ja vapaan luonnon ja auringonpaisteen
hurmaus valtasi hänen mielensä. Sinä hetkenä hänessä taas, kuten
viime aikoina monasti, heräsi kaukopyrkimys elämän tuntemattomille
päivänpaistemaille. Mutta tämä pyrkimys ei ollut raju, ei
intohimoinen eikä kärsimätön; se oli hiljainen, kärsivällisen
odottava, kuin heränneen kevätkukan odotus, että aurinko sillekin
soisi riemastavan hohteensa.
Ferengis oli muulloinkin joskus huomannut Anahitan sinisilmissä
tuon hiljaisen haaveiluverhon; ja senpä vuoksi hän nyt, kuten
ennenkin, vaikeni, koska ei tahtonut karkoittaa valtijatartaan hänen
aatoksistaan.
Odottamaton seikka kuitenkin katkaisi Anahitan haaveilun.
Ulkomuurin rautaportilta kuului kolme jymeätä kolkutusta, jotka
panivat Anahitan ja hänen ystävättärensä säpsähtämään. Ihmettelevinä
odottivat molemmat lähempiä kuulumisia tästä ulkomaailman viestistä.
Eivätkä ne pitkään viipyneet. Tummaverinen portinvartija toi hetken
kuluttua Anahitalle papyryskäärön, jonka ympäri oli köytetty
silkkirihma. Vartija virkkoi, ojentaessaan kääröä kertojattarelle:
-- Kurdistanista tullut pikaratsastaja toi tämän sanoman sinulle,
valtijatar.
Vartijan poistuttua, katkaisi Anahita silkkirihman, kääri auki
papyrys-liuskan ja luki siitä ääneen ystävättärensä kuullen:
'Tämän sanoman lähettää Thabarma-järven rannoilta
kertojattarelle, Anahitalle, parsi Haoma.
Asian tiedustelu on nyt lopullisesti päättynyt, kaikki on
hyvin käynyt, kaikki on selville saatu. Mervimin viattomuus
on löytänyt lukuisia todistajia: koko läntisen parsien heimon
sekä suuren lukumäärän islaminuskoisia, jotka vihaavat Jusufin
ilkivaltaisuutta. Uskonsa ja miehenkunniansa kautta ovat kaikki
valmiit todistamaan Mervimin viattomuutta ja todistuksensa
tueksi tahtovat he vannoa sielunsa autuuden toivon kautta
totta puhuvansa. Vakaumuksesi Mervimin syyttömyydestä,
kertojatar, siis olkoon yhtä varma kuin minunkin. Palavasti
halajan päästä armaille asuinseuduille ja sinun silmiesi eteen
kaikkea kertomaan. Tämän sanoman tuojan lähetin päivää ennen
omaa lähtöäni, ja itse olen levottomana jouduttava ratsuani
vuoriharjanteiden yli hiljaisen tyyssijasi suojamuurien luo.
Parsi Haoma sinulle lähettää kaukaisilta mailta sydämensä
tervehdyksen.'
Liikutuksen ilme nousi Anahitan kasvoihin, kun hän oli lukenut tämän
kirjallisen viestin, ja Ferengis näki hänen silmissään ilon omituisen
verhotun välkkeen, ilon, joka oli lähellä puhdistavan surun yleviä
tunteita.
Vielä kerran Anahita ääneti silmäili papyrysliuskaa; käärittyään sen
kokoon hän sanoi Ferengikselle:
-- Tahdotko noutaa minulle rukousmattoni? Lähden kattopuutarhaan,
sillä sydämeni vaatii minua astumaan Allahin kasvojen eteen.
Mieli täynnä uhkuvia tunteita kulki Anahita katolle johtaville
marmoriportaille ja niitä myöten kattopuutarhaan. Siellä olivat
jo ruusupensaat nupulla, ja sielläkin rehoitti vaaleanvihreä
nurmi. Ragha haamoitti alempana laakson etelälaidalla aamuauringon
kultahohteessa.
Anahitan riemuntunteet kuohahtivat niin yltäkylläisinä ja hän tunsi
niin voimakasta tarvetta purkaa tunteenrunsautta palavaan rukoukseen,
että hänen teki mieli heittäytyä polvilleen pehmeälle nurmikolle.
Mutta hän malttoi itsensä ja nojautui kattopuutarhaa ympäröivään
muurireunustaan, Ferengiksen tuloa odottamaan. Joukko lumivalkeita
kyyhkysiä lähestyi kuultavan pilven tavoin kattopuutarhaa ja
laskeutui istumaan muurireunustalle, lähelle Anahitaa. Kertojatar
piti näiden siivekästen vierasten tuloa hyvänä enteenä -- ne
saapuivat vallan kuin häntä onnittelemaan.
Ferengis oli jo ehtinyt noutaa rukousmaton, oli tuonut sen
kattopuutarhaan ja levitti sitä äänettömänä hietakäytävälle. Kun
hän poistui, kuuli Anahita hänen askeleidensa rapinaa ja kääntyi.
Pestyään kätensä suihkulähteen raittiissa vedessä, hän vaipui
polvilleen matolle ja rukoili:
"Tyttäresi, oi Allah, on niin täynnä riemua suuren armosi vuoksi,
ettei hänen sydämensä löydä sanoja sinua kiittääkseen, nyt kun kaikki
odotukset toteutuvat, kun toimintani päivä alkaa. Mieleni ilo ja
nöyrä kiitollisuus on niin suuri, että toivoisin kaikkien ihmisten
kerran sellaista kokevan, jotta hyvät vielä enemmän heltyisivät ja
pahat nöyrtyisivät sinua palvelemaan. Rukoukseeni suljen myös hänet,
joka asiaasi on ajanut, oi Allah. Palkitse hänen uskollisuutensa
suomalla hänelle armosi, vaikka hän onkin vääräuskoinen, tai vuodata
hänen sieluunsa oikean uskon valoa."
Mieli tyyntyneenä lopetti Anahita lyhyen rukouksensa. Elämä
tuntui hänestä uudistuneelta ja laajenneelta, ja auringonvalon
kirkastama laakso, joka keväisen viehkeänä levisi hänen edessään,
herätti hänessä toivon, että Allahin suoma kevätonni ja valonriemu
leviäisi yli maanpiirin, herättäen kaikissa sydämissä oikeuden ja
ihmisrakkauden ylevät sisartunteet.


TOINEN LUKU.

Saman päivän illalla, jolloin viesti Kurdistanista oli tullut
kertojattarelle, saapuivat Haoma ja Vohumeno auringonlaskun
ajoissa Anahitan linnan ohi virtaavan joen kivisillalle. He olivat
ratsastaneet nopeasti; hevoset korskuivat ja niillä oli vaahtoa
suussa. Heidän ratsastettua kivisillan yli, pysäytti Haoma orhinsa
ja katseli ihastuneena kotilaaksoa ja punahohteisia vuortenhuippuja.
Sitten hän virkkoi toverilleen:
-- Kulje sinä edellä vuorikoskelle ja kokoa tamariskioksia
kotiliettä varten. Minä poikkean kertojattaren luo matkamme tuloksia
ilmoittamaan ja palaan kohta jälessäsi.
-- Teen, kuten haluat, valtijas -- sanoi Vohumeno ja käänsi ratsunsa
vuorikoskelle päin.
Haoma laskeusi alas orhinsa selästä ja köytti uskollisen eläimen
kiinni joen rannalla kasvavaan plataaniin. Kerivanin jätti hän
hevosen luo ja rupesi itse astumaan kertojattaren linnaylännettä
kohti. Hän oli koettanut äskeisiin sanoihinsa: minä poikkean
kertojattaren luo -- panna niin tyyneen äänenväreen kuin suinkin.
Mutta itse teossa hän raivokkaan levottomasti halusi jälleen nähdä
Anahitan. Ja kuta lähemmäksi hän tuli kertojattaren linnaa, sitä
kiivaammin sykki hänen sydämensä, sitä rajummin syöksähti veri
hänen suonissaan. Nyt piti pitkän talven kestäneen kaihomielisen
odotuksen päättyä, nyt hän taas oli näkevä nuo sanomattoman vienot
safiirinsiniset silmät.
Haoman ovenvartijalle näyttämä pieni sormus oli päästänyt hänet
sisäpihalle, ja siellä hetken odotettuaan sai hän vartijalta kuulla,
että kertojatar häntä odotti suuressa etusalissa.
Kun Haoma astui tähän tuttuun huoneeseen, tunsi hän itsensä niin
hengästyneeksi ja tunteidensa valtaamaksi, ettei hän aluksi saanut
sanaakaan sanotuksi. Anahitan sulous myös tuntui häikäisevän hänen
katseensa. Hänen mielestään Anahitan kauneus kuluneen pitkän eron
aikana vielä oli lisääntynyt: hänen vartalonsa oli lapsekkaan
hennosta tullut neitseellisen siroksi ja solakaksi, hänen kasvonsa
muuttuneet sopusuhtaisen täydellisiksi. Ainoastaan silmät olivat
entiset, kirkkaat, hyvät ja sanomattoman vienot lapsensilmät.
Anahita seisoi suihkulähteen ammelaidan ääressä ja loi Haomaan
tervehdykseksi avoimen katseen täynnä kiitollisuutta ja
sydämellisyyttä. Tämä katse, jota Haoma niin kauan oli kaihonnut,
saattoi hänet masentuneeseen hämmästystilaan; hän loi alas luomensa
ja seisoi siinä kuin rikollinen Anahitan edessä.
Anahita huomasi hänen hämmästyksensä, jota luuli ujoudeksi, ja
katkaisi hiljaisuuden, virkkaen:
-- Terve tuloasi, Haoma, pitkältä ja vaivaloiselta matkaltasi! Me
olemme jo kaikki täällä suuresti kaihonneet paluutasi ja -- tietojasi.
Huomattuaan, että Haoma yhä seisoi, lisäsi hän:
-- Suvaitse istua, sillä lienet väsynyt matkasi jälkeen.
Hän osoitti lähdeammeen vieressä olevaa korkeata patjaistuinta, jolle
Haoma laskeutui istumaan, sittenkuin kertojatar itse oli istuutunut
ammeen tasaiselle marmorijalustalle. Anahitan kirkkaasti helähtänyt
ääni oli rohkaissut Haomaa; hän loi nyt ylös katseensa ja sanoi:
-- Kaikki on hyvin päättynyt. Mervimin syyttömyydestä ei enää voi
olla vähintäkään epäilystä. Niin moni parseista, jopa Kurdistanin
muistakin asukkaista on valmis todistamaan Jusufia vastaan,
kertomaan hänen ilkitekonsa, ja myös valalla puolustamaan Mervimin
viattomuutta. Huomiota herättämättä sain kaikki kuulustelluiksi,
ja kun kaikki, kuin yksi mies, puhuivat samaa, puolustaen
Mervimiä, moittien ja kiroten Jusufia, tuli vakaumukseni lopulta
järkähtämättömäksi.
-- Paljon olet vaivaa nähnyt, paljon olet uhrannut vieraan asian
vuoksi. En minä sinua voi koskaan palkita, vaan olen alati sulkeva
sinut rukouksiini, anoen Allahilta sinulle runsasta palkintoa.
Haoma, joka, peläten silmiensä liiaksi tulkitsevan tunteitaan, oli
luonut katseensa ohi kertojattaresta, ei nyt voinut olla häneen
katsomatta, vaan kiinnitti häneen silmäyksen, joka oli niin täynnä
palavinta hehkua, että kertojatar ehdottomasti loi katseensa alas.
Haoma virkkoi samassa:
-- Suurin palkintoni on se, että saan ajaa sinun asiaasi, sillä se on
minulle pyhä.
Ja hänen sydämensä tunteet pyrkivät kaikki kuohahtamaan esille ja
sanoin pääsemään ilmoille. Mutta hän sai ne taas hillityiksi ja
jatkoi retkensä selontekoa:
-- En tyytynyt vaan yhden seudun todistuksiin, vaan kuljin
kyläkunnasta kyläkuntaan, seurustellen eri ihmisten kanssa, heidän
olojaan ja mielipiteitään tutkistellen. Kaikki vaan tunnustivat:
Mervimille on suuri vääryys tapahtunut, ja Jusuf on sydämetön kansan
painajainen.
-- Tätä varmuutta vaan olen kaivannut, ja koska sinä sen olet
saavuttanut, en sitä minäkään epäile.
-- Sitä on enää mahdoton epäillä. -- Joukko tärkeimpiä todistajia
Mervimin ja hänen perheensä seurassa on jo lähtenyt Raghassa asuvien,
Mervimille ystävämielisten kurdien luo. Saatat vielä kuulustella
heitä kaikkia, jotta sinun ei tarvitse luottaa ainoastaan minun
sanaani.
Haoma puhui hiljaisella äänellä, sillä hän pelkäsi ilmaisevänsä syvää
mielenliikutustaan.
-- Minulle riittää jo sinun järkähtämätön vakaumuksesi.
-- Liiaksi luotat ihmisiin. On hyviä ihmisiä, mutta on paljon
pahojakin. Tosin olen koettanut toimittaa tiedustelun niin salaisesti
kuin suinkin. Kaikkia, joiden kanssa olen Mervimin asiasta puhunut,
olen pyytänyt siitä vaikenemaan, ja ovat he sen minulle luvanneet.
Tästä pelkästä tiedustelusta ei siis sinulle vielä vaaraa syntyne.
Mutta niin pian kuin olet asian shaahille ilmoittanut ja hän ottaa
sen tutkittavakseen, on mahdotonta välttää sen julkisuutta. Silloin
pelkään suurten vaarojen sinua uhkaavan.
Haoma puhui kiireisesti ja sen tavoin, joka koettaa erityisellä
äänen painolla saada toisen varmaksi puolustamansa seikan
välttämättömyydestä.
Mutta Anahita virkkoi:
-- En voi asiata tuonnemmaksi lykätä. Niin pian kuin olen saanut
tiedon siitä, että puolustan oikeata asiaa, on velvollisuuteni
viipymättä ilmoittaa se shaahille. Muuten olisin arvoton ja halpa ase
Allahin kädessä.
-- On luonnollista, että tulet puolustamaan Mervimin asiaa. Mutta
sen vaikeudet ja vaarat neuvovat olemaan varovainen ja lykkäämään
sen ilmoituksen tuonnemmaksi, kunnes olemme neuvoitelleet viisasten
ja kokeneiden miesten kanssa. Alati olen muistellut suurvisiirin
varoittavia sanoja, kun hän ilmaisi yritykseen yhdistyvät suuret
vaarat. Muista, että tämä on ensimäinen tehtäväsi, ja että se on
perin vaarallinen. Säästä itseäsi.
-- En voi itseäni säästää. Allahille ja kansalle tekemäni lupaukset
vaativat minua unhoittamaan itseni ja viipymättä rientämään poljettua
oikeutta puoltamaan.
-- Juuri senvuoksi sinun tulee olla varovainen ja säästää itseäsi,
jollei itseäsi varten, niin muita varten. Sillä moni toinen vielä
odottaa oikeutta sinulta. Olet vielä kokematon; älä punnitsematta
syöksy vaaroihin ja turmioon. Suurvisiirin kanssa vielä tulee
neuvoitella. Hänkin on puolestaan asiaa tutkinut. Kuunnelkaamme ensin
hänen mielipidettään.
Kertojatar oli noussut seisomaan, ja Haoma noudatti hänen
esimerkkiään, huomaten nyt, että hän jo oli viivähtänyt.
Ennen lähtöään hän vielä lisäsi:
-- Mervim tulee itse vielä kanssasi puhumaan. Hän tuo myös todistajat
mukaansa, jos heitä tahdot kuulustella. -- Mutta kiitollinen olen
sinulle, jos vielä ennen lähtöäsi shaahin luo, lähetät minulle
sanan, että sinua vielä kerran tapaan, ennenkuin liityn todistajien
joukkoon, joita shaahi on kuulusteleva.
-- Sen lupaan sinulle, Haoma.
Nähdessään Anahitan siinä seisovan miettiväisenä ja surullinen ilme
kasvoissa, virkkoi Haoma:
-- Paheksutko käytöstäni ja neuvojani, Anahita?
Anahita loi Haomaan avoimen hyvän katseensa, ja sanoi:
-- Kiittämätön olisin, jos sinua paheksuisin. Päinvastoin olen
elinaikani sinulle sydämestäni kiitollinen.
Haoma vastaanotti hänen katseensa katuvaisella ja surullisella
silmäyksellä.
-- Olen milloin tahansa valmis sinua palvelemaan. -- Jää hyvästi!
Näin sanottuaan poistui Haoma kertojattaren luota.
Vakavana ja mietteisiin vaipuneena kulki Anahita sisähuoneisiin.
Pienessä huoneessa, jonka permantoa peitti pehmeä matto ja jota
valaisi hopealamppu, istui Ferengis odottamassa. Ystävätär huomasi
heti Anahitan miettiväisen ilmeen ja kysyi:
-- Oletko surullinen, valtijatar?
-- Mieleni on vakava ja täynnä ajatuksia -- vastasi Anahita.
-- Eivätkö Parsin uutiset olleet hyvät?
-- Ne olivat kyllä hyvät. Mutta hän itse näytti levottomalta, hänen
katseissaan oli jotakin outoa, jota melkein pelkäsin, ja lähtiessään
hän näytti niin surulliselta.
Vilkas Ferengis huudahti silloin:
-- Ehkä hän sinua...!
Sen pitemmälle hän ei jatkanut, vaan hillitsi itsensä, punastui ja
virkkoi korjaten:
-- Ehkä hän pelkää yrityksen vaaroja... tai kenties hän oli väsynyt
matkasta...
-- Hän on tehnyt minulle suuren palveluksen... sanoi Anahita.
Ja ystävättäret vaipuivat kumpikin ajatuksiinsa.


KOLMAS LUKU.

Kun Haoma Anahitan linnasta poistuttuaan nousi orhinsa selkään, oli
jo pimeä laskeutunut maille. Hän käänsi ratsun vuorikosken suuntaan
ja jätti suitset hölliksi, antaen eläimen vapaasti kulkea edelleen.
Nyt, kun hän oli yksinään, puhkesi tunteiden myrsky valloilleen. Ja
tuosta ensin epäselvästä kuohunnasta rupesi yhä enemmän selviämään
voittamaton tietoisuus: hän rakasti kertojatarta, rakasti häntä
koko sielunsa hehkulla, rajusti ja kuolettavasti. Mikä riemu tuossa
tietoisuudessa!
Ratsu juoksi nopeata ravia edelleen, ikäänkuin se halukkaasti olisi
pyrkinyt seimen ääreen tai lepäämään.
Mikä riemu tuossa Haomalle selvinneessä tietoisuudessa! Mutta
myöskin: mikä epätoivo!
Hän, erakko, joka oli vetäytynyt pois ihmisasunnoilta, joka oli
luopunut muiden elintavoista, toiveista ja himoista, lupautuen
yksinomaisesti Ormuzdin palvelukseen, hän tunsi nyt näin oudon
viehkeitä ja rajun hehkuvia tunteita!
Ja ken oli näiden tunteiden esine? -- Epätoivoisena Haoma näin kysyi
itseltään. Ja hän tiesi jo ajattelemattakin vastauksen: kertojatar,
viaton impi, joka oli tehnyt ainaisen siveyslupauksen, joka oli
kansan edessä vannonut luopuvansa maallisista tunteista, omistaen
kaiken intonsa jumalalliselle asialleen. Mikä mielettömyys oli siis
tuollainen rakkaus, kuinka oikeudeton jopa rikollinenkin! Nämät
tunteet liikkuivat Haoman sielussa, temmeltäen kuin tuulen pyörteet
myrskysäällä. Hänen päänsä oli vaipunut alas rinnalle, ja hevonen
juoksi nopeasti, ohjaamatta edelleen. Kun sen kaviot äkkiä kalskoivat
tasangon kiveä vastaan, nosti Haoma päänsä, ja huomasi edessään
lukuisia tulia. Tarkemmin katsottuaan, havaitsi hän olevansa vallan
lähellä Raghaa. Ratsu, joka vapaasti oli saanut valita suuntansa,
oli heti kääntynyt pois vuorikosken polulta ja ruvennut juoksemaan
kotiansa Raghaa kohti.
Haoma heräsi, tämän huomattuaan, todellisuuteen, käänsi ratsun
rotkoasuntonsa suuntaan, ja päätti nyt tarkemmin pitää polustaan
huolta.
Vaan silmänräpäykseksi tämä huomio keskeytti hänen äskeisten
ajatustensa juoksun. Sillä ne olivat pakollisia, valtavia, ne olivat
hänelle välttämättömiä, kuin se ilma, jota hän hengitti.
Kuinka toisenlaiset olivat nuo hänen tunteensa olleet ennen hänen
lähtöään tiedustelumatkalle! Keväiseen hohteeseen olivat ne
verhonneet koko maailman. Elämänilo oli tuntunut puhtaalta, ihmiset
hyviltä ja kaikki pyrinnöt helpoilta toteuttaa. Ja nuo sanomattoman
vienot ja hyvät katseet olivat tunkeneet hänen sieluunsa, lämmittäen
ja nuorentaen sitä. Hän oli ihaillut niitä, kuten kevättä kauan
kaihonnut ihailee taivaan säteilevää siniä, tuoksuvaa kedon kukkaa
tai lyhytaikaista iltaruskoa, joka herättää mielessä sopusointuisen
kaukopyrkimyksen. Hän olisi päiväkaudet voinut istua noita viattomia
silmiä katselemassa, sydän vavahdellen puhdasta riemua luonnon
harvinaisen mestariteoksen vuoksi. Ja hän oli rukoillut palavan
kiitosrukouksen Ormuzdille siitä, että valoisa elämän ruhtinas
oli antanut hänen innostua tästä taivaallisesta kauneudesta ja
näin saada maailman kärsimyksiä ja synkeyttä hautovalle mielelleen
sopusointuisan sovituksen esimakua. Hänelle oli selvinnyt maailman
kaikkisuuden suuremmoinen ja julma arvoitus, ja hän piti maallisia
kärsimyksiä vähäisinä, etenkin omien epäilyksiensä tuottamia tuskia
häviävän mitättöminä sen saavuttamansa aatoksen rinnalla, että
Ormuzdilla ja häntä ylempänä olevalla salaisella Perusvoimalla
oli tarjona maan tomussa kärsineille olennoille niin riemastavia
ja kirkastavia valonvälkkeitä, niin aavistamattoman kauneuden
ihmeilmestyksiä, että heikko ihmishenki vasta läpikäytyään pitkän
kärsimys- ja karaistus-kehityksen, saattoi niitä tajuta ja niistä
kokea autuaallista riemua. Tällaisen valonvälkkeen oli Ormuzd luonut
hänen sieluunsa, ja se oli koko talven valaissut ja lämmittänyt hänen
mieltään ja tulistanut hänen toimitarmoaan. Mutta talvi ei vielä
ollut lopussa, kun jo voimakas kaiho oli alkanut hänen sydäntänsä
ahdistaa. Se kaiho oli ollut niin raju, että hän levottomana päivä
päivältä oli toivonut tiedustelutoimensa loppuvan ja pääsevänsä
palaamaan kertojattaren luo, jonka sulo tenhovoiman tavoin veti häntä
puoleensa. Nyt hän oli palannut ja nähnyt nuo ihmeelliset sinisilmät,
nähnyt niiden viattoman kirkkaan välkkeen, ja nyt hän rajusti halusi,
että niidenkin katseet muuttuisivat hehkuviksi, että tämä hehku
heijastuisi häneen, yksinomaan häneen. Ja kun hän vaan sitä ajatteli,
tunsi hän verensä kiivaammin pulppuilevan suonissaan, niin kiivaasti,
että hän luuli sydänkalvojensa ja ohimosuoniensa siitä revähtävän.
Tähän hänen intohimonsa kuohahdukseen pujahti äkkiä kipeästi koskeva
tunne, ikäänkuin himmeä katumus tai tunnontuska. -- Eivätkö nuo
viattomat sinisilmät tärveltyisi ja kadottaisi hohdettansa, jos
hän vielä loisi niihin silmiensä hehkua, niistä samanlaista esiin
houkutellakseen? Ja eivätkö hänen intohimoiset silmäilynsä jo olleet
himmentäneet tuota kirkasta safiirinsiniä, eivätkö ne jo olleet
luoneet levottomuutta ja häiriötä tuohon selkeään lapsensieluun?
Siinä Haoman näin ajatellessa, oli tie kulunut ja päättynyt
vuorikosken partaille. Koski kohisi vielä mahtavampana, kuin Haoman
lähdönaikana syksyllä, sillä keväiset vuoristotulvat olivat sen
vesijoukkoja paisuttaneet.
Niin itsepintaisesti Haoman tunteet kuohuivat, ettei hän, kuten
aina ennen pitemmän aikaa yksinäisiltä asuinsijoiltaan poissa
oltuaan, iloinnut aatekehtonsa jälleennäkemisestä. Vaistomaisesti
hän astui ratsun selästä ja köytti sen pitkästä hihnasta kiinni
plataanin runkoon, jotta se aamun sarastaessa saattoi ruveta,
syömään vuoriylänteen rinteillä kasvavaa ruohoa. Sitten hän riensi
luola-asuntoonsa. Vohumeno oli sinne koonnut pinon tamariski-oksia,
joita Haoma latoi kotiliedelle, ja jotka hän, lukien lyhyen rukouksen
Avestasta, sytytti palamaan. Loimuavassa liesivalaistuksessa katseli
hän ympärilleen luolassa ja huomasi, että kaikki oli entisellään.
Ei kukaan hänen poissaollessaan ollut käynyt tätä syrjäistä asuntoa
häiritsemässä.
Haoma istuutui vuoteelle ja aikoi heittäytyä siihen pitkäkseen
odottamaan tamariskioksien hiiltymistä. Vohumeno varmaankin -- niin
hän arveli -- oli jo väsyneenä matkasta, paneutunut levolle, koska
häntä ei Haoman rotkon tienoilla näkynyt ja koska ei hänen luolaltaan
enää kuulunut mitään kolinaa tai ääntä. Osoittivathan tähtien
asennot, että jo oli myöhäinen hetki saapunut.
Ja Haoman tunnekuohahdus alkoi uudelleen.
Kotilieden levittäessä hohdettansa hämäräiseen luolaani, -- näin
soluivat hänen ajatuksensa edelleen -- tähtien kirkkaimmillaan
tuikkiessa, hiljaisuuden vallatessa maan ja unen luodessa virvoitusta
muiden kuolevaisten jäseniin ja mieliin, ääretön kaipaus kouristaa
sydäntäni ja sanomaton hellyys vavahtelee sielussani!
Nämät ajatukset saattoivat hänet kovin levottomaksi; hän ei voinut
pysyä istumassa vuoteensa laidalla, vaan hän nousi kuin salaisen
voiman pakoittamana ylös ja rupesi kuumeisen vilkkaasti astumaan
edestakaisin luolan kivipermantoa.
Kun hän ajatteli, että hänen toivonsa oli turha ja ettei hänen
hehkuva rakkautensa koskaan voinut saavuttaa tyydytystä, tunsi hän
epätoivon puuskauksen kulkevan sielunsa läpi. Luolan ilma oli hänestä
ummehtunutta ja kuumaa, ja hänestä tuntui, kuin olisi se tukehuttanut
hänet, jos hän kauemmin olisi viipynyt sisällä. Hän syöksyi senvuoksi
ulos ja riensi kosken ylimmälle partaalle. Siellä hän ojensi kätensä
kosken vaahtoja kohti ja valeli sen vedellä polttavia ohimoitaan.
Kuinka mahtavasti koski pauhasi, kuinka voimakas oli sen hyökyvä
povi, kuinka viileä sen roiskuva aalto. Joutuisana kuin myrsky se
kiiti esille kaukaa, kaukaa, jostakin kuivumattomasta, salaisesta
vuorilähteestä, ja kiireisesti se riensi edelleen jotakin etäistä,
tuntematonta päämäärää kohti!
Hetkeksi valtasi Haoman huumaus. -- Mitähän, jos hän olisi syöksynyt
tuohon viileään, vaahtoisan pehmeään virtavuoteeseen? Se tuottaisi
suloisen rauhan ja jäähdyttäisi veren ahdistavan polton. Se
tuudittaisi kaikuvalla soitollaan sulouneen, josta ei mikään myrsky
kykenisi jälleen valveille saamaan!
Mutta tämä oli vaan hetken huumaava mielijohde, epätoivon tuottama
päähänpisto. Kun Haoma seuraavassa tuokiossa katsahti säteilevää
tähtitaivasta, ja kun öinen henkäys kantoi hänelle nuoren heinän
ja vastapuhjenneiden kukkien tuoksuja, tunsi hän elinvoimien ja
elämänhalun sisällänsä sykähtelevän. Ja kun hän taas katseli
lakkaamatta alas soluvaa kosken kuohua, valtasi hänet elon hurmaus,
ja hän ajatteli, että hänen rakkautensa oli yhtä voimakas kuin
kosken syöksyvä aalto, jota ei mikään jättiläiskäsi voisi pysäyttää.
Ja tämän rakkauden täytyi päästä voitolle, samoin kuin kosken vesi
oli murtanut edestään kivenkovat esteet voitokkaasti syöksyen alas
laaksoon. Olihan hänkin täynnä voimaa, ja hän oli syrjäyttävä kaikki,
mikä vaan asettui hänen rakkautensa tielle. Hän oli menevä Anahitan
luo, tunnustava hänelle kaikki, masentava hänen epäilyksensä ja
arvelunsa, ja käännyttävä hänet parsien uskoon, joka oli islamia
monta vertaa ylevämpi. Hän oli valtaava ja voittava hänet itselleen
ja oli hänen kanssaan pakeneva etäiselle Thabarma-järven saarelle.
Ja siellä asuvat parsit olivat tunnustavat hänet destur mobedikseen
-- sen olivat he varmaan tekevät, sillä niin kunnioittavasti, niin
halukkaasti olivat he kuunnelleet hänen uusia aatteitaan. Eikä tämä
teko Ormuzdillekaan voinut olla epämieluisa, sillä ei Ormuzd suinkaan
tahtonut vastustaa näin korkeata ja ihanaa onnea, joka oli heijastuva
tuhansiin, lämmittäen ja innostaen. -- Niin oli Haoma tekevä, se
oli hänen järkähtämätön päätöksensä, ja sitä toteuttaakseen hän oli
valmis äärimäiseen taisteluun.


NELJÄS LUKU.

Kuulusteltuaan Mervimia ja hänen todistajiaan, oli Anahita saanut
varmuuden siitä, että kurdilaispäällikön asia oli oikea. Senjälkeen
oli hän lähettänyt sanan suurvisiirille, että hän aikoi ilmestyä
shaahin eteen poljettua oikeutta puolustamaan. Koska suurvisiiri
Hassan Ibn Ali oli lähtenyt Kasviniin veronkantoa järjestämään, oli
hänen poikansa Demur alamaisesti vienyt kertojattaren viestin perille
shaahille. Jo oli shaahi määrännyt vastaanottopäivänsä ja antanut
kuuluttaa sen isossa sinisessä moskeassa. Kaikki todistajat olivat
siksi päiväksi kutsutut shaahin linnaan, ja Anahita oli lähettänyt
erityisen viestin Haomalle.
Nyt oli tämän merkillisen päivän aatto tullut.
Anahitan palatsi oli kertomapäivää varten juhlallisesti kukilla
koristettava, ja kun Ferengis kertojattaren toisten seurustelunaisten
keralla lähti jokilaaksoon kukkia poimimaan, tahtoi Anahitakin yhtyä
heihin, viettääkseen suuren päivänsä aattoillan vapaan luonnon
helmassa. Vanha Tumadirkin tuli heidän mukaansa. Ja koska kertojatar
tänä aattopäivänä oli vapaa vartijoitta liikkumaan, missä vaan
halusi, eivät eunukit seuranneet häntä jokilaaksoon.
Iltapäivää oli vielä kappale jälellä auringonlaskuun. Suuret
juurikorit käsissä lähtivät he kaikki alas joen varsille. Ferengis
oli ottanut syrinda-kitaransa mukaan soinnuttaakseen sen kieliä
kukkaispoiminnan lomassa. Ilma oli jo viileä ja saattoi yhdessä
vapaudentunteen kanssa hilpeäksi Anahitan mielen, joka viime päivinä
vallinneen jännityksen aikana oli ollut vakava ja aika ajoin
alakuloinen. Jokilaakson hymyilevillä nurmikoilla kasvoi tiheään
suuria orvokkeja, joihin tuntuivat painuneen keväimen viehkeimmät