Haoma ja Anahita: Kertomus - 12

-- Et ole erehtynyt meidän aikeidemme suhteen, sillä liikumme
Ormuzdin teillä.
Apusi tuli nyt ainakin sopivaan paikkaan -- huomautti Haoma.
-- Se minua ilahuttaa -- virkkoi lääkärierakko. Sillä kahta
tyytyväisempi olen, kun tiedän antaneeni apua hyville. Ja koska
olette näin odottamatta joutuneet vieraikseni, voin tarjota teille
tavatonta huvia, jos haluatte. Tänä yönä on hashish-juhla Alamutissa.
Jos tahdotte, vien teidät sitä katsomaan.
-- Kuinka se käy päinsä? kysyivät Haoma ja Vohumeno melkein yhdestä
suusta. -- Alamutiin?
-- No se käy varsin hyvin päinsä -- vastasi vanhus. -- Hashish-juhlaa
ei vietetä itse Alamutin linnassa, vaan eräässä salaisessa avarassa
luolasalissa, joka on tässä vallan lähellä. Tunnen salaisen käytävän,
joka johtaa tähän luolasaliin, ja josta pienen ristikkoaukon kautta
saattaa nähdä kaikki, mitä sisällä tapahtuu, ilman että kukaan voi
valaistusta salista nähdä pimeässä solassa olevia. Tahdotteko tulla
sinne, niin johdan teitä.
Vohumenon epäluulo oli taas herännyt entistään virkeämmäksi, ja hän
vastasi, ennenkuin Haoma ennätti mitään sanoa:
-- Tarjoumuksesi on houkutteleva; mutta meillä on kiireinen matka
mielessä, ja kohta täytyy meidän taas nousta hevosen selkään.
Myrskykin kuuluu jo melkoisesti asettuneen.
-- Saisimmeko nähdä myös Alamutin peljätyn suurmestarin, Ibn
es-Ssabbacfrin? -- kysyi Haoma, jota ajatus näin odottamatta päästä
kuuluisaa hashish-juhlaa katsomaan, viehätti.
-- Hän on juhlan johtaja, vastasi erakko.
Vohumeno, joka pitkällisten vankilassa kestettyjen kärsimystensä
vuoksi oli tullut ihmisvihaajaksi ja perin epäluuloiseksi, katsoi
pitkään ja vakuuttavasti Haomaan, saadakseen hänet huomaamaan, että
tässä saattoi piillä suuri vaara heille. Nyt hän selvästi luuli
käsittävänsä vanhuksen menettelyn: Vanhus osoittautui ystävälliseksi
ja vieraanvaraiseksi, viedäkseen heidät harhaan. Lopuksi hän, luullen
täydelleen saavuttaneensa heidän luottamuksensa, suoraa päätä
houkutteli heitä ansaan. Epäilemättä äijä oli Alamutin viekkaimpia
kätyreitä. -- Mutta Vohumeno kyllä aikoi olla varoillaan ja panna
ukon tuumat myttyyn.
Lääkäri-erakko huomasi vieraidensa vaitiolosta ja varsinkin Vohumenon
omituisista kasvojenilmeistä, että he epäilivät hänen tarjoumuksensa
vilpittömyyttä, ja hän selitti:
-- On luonnollista että epäilette minua, että luulette minua
kenties petturiksi ja Alamutin kätyriksi. Enkä voi rehellisiä
aikeitani suhteenne mitenkään muuten todistaa, kuin vetoamalla
Allahin säätämään islaminuskoisen kestiystävän-velvollisuuksiin,
joita pidämme pyhinä. Mutta te olette parseja, ettekä saata luottaa
islaminuskoisen vakuutuksiin.
-- En suinkaan tahdo sinua loukata -- huomautti Vohumeno. Tahdon
puolestani kernaammin uskoa, että olet rehellinen ja että tahdot
kunnioittaa koko Itämailla pyhänä pidettyä kestiystävyyttä. Mutta
tiedät myös, ettei Alamut kunnioita mitään, ettei se pidä mitään
pyhänä. Kuka takaa meille, ettet sittenkin ole Alamutin kätyri,
ja ettet johda meitä salakäytävääsi pitkin keskelle Alamutin
kotkankitaa. Henkemme ja matkamme ovat tärkeämmät kuin tuollainen
kevytmielinen ja umpimähkäinen uteliaisuuden tyydyttäminen.
-- Olet oikeassa, ystäväni -- sanoi erakko. Näytänpä teille siis
tien, jota kulkemalla vältätte Alamutin vakoilijat. Niitä muuten
myöhemmin tänä yönä ei liene liikkeellä, sillä nyt juhlii ja mässää
koko Alamut.
Haoma oli vaipunut syviin mietteisiin. Hänen haaveelliset tummat
silmänsä näyttivät katsovan jonnekin kauas, ja hän tuskin kuuli, mitä
erakko ja Vohumeno puhuivat.
-- Mutta miksi et sinä ole pitoihin pyydetty... vai aiotko sinne
mennä myöhemmin? -- kysyi Vohumeno.
-- Minäkö? Mitäpä vielä. Olin kerran nuori minäkin, kuin te,
silmäni paloi kuin teidän, ja veri kiehui suonissani. Nyt ovat jo
tunturituulet sammuttaneet silmäni hehkun, talviset lumet ovat
jäähdyttäneet kiehuvan veren. Nyt olen melkein katsoja vaan elämän
polulla, enkä enää suuresti osanottaja.
He olivat lopettaneet aterian. Kerivan, joka huolimatta paksusta
turkistaan oli kärsinyt osansa lumimyrskyn pakkasesta, oli heti
sisään tultuaan paneutunut loikomaan tulisijan ääreen. Erakko antoi
sille nyt aterian jäännökset, joista se tyytyväisenä teki lopun.
Tuli liedellä alkoi hiiltyä, ja loi yhdessä kuparilampun hieman
levottoman liekin kanssa kodikasta ja aaveenomaista valoa avaraan,
matalaan majaan.
-- Luuletko, että kohta näemme jatkaa matkaamme? -- kysyi Vohumeno.
-- Sitä en luule -- vastasi vanhus. -- Sillä taivas on pilvissä ja
tähdet ovat piilossa Teidän täytynee odottaa aamun ensi säteitä.
Luulen muuten, että huoletta minun näyttämääni tietä voitte kulkea
pois Alamutin alueilta, sillä tänä yönä eivät totisesti vakoilijat
kykene virkaansa toimittamaan: he yhtyvät kaikki myöhemmin rotkosalin
juhlaan. Tänä yönä he kaikki pitävätkin itseään oikeutettuina
hylkäämään kaiken valppauden.
-- Mieleni tekee hashish-juhlaan -- virkkoi nyt Haoma, pitkän
äänettömyytensä jälkeen. -- Tuleva tehtäväni vaatii, että tutustun
elämään, etten yksistään opi tuntemaan Ormuzdin valtakuntaa ja hänen
voimiaan ja välikappaleitaan maan päällä, vaan että myös tutustun
Ahrimanin keinoihin ja voimiin. On aina tärkeää, että tarkoin
tunnemme vihollisemme väkevyyden, ennenkuin ryhdymme taisteluun hänen
kanssaan.
-- Saatamme poissaollessamme menettää hevosemme -- huomautti
vielä Vohumeno, joka yhä vaan piti hashish-juhlaan menoa hyvin
arveluttavana.
-- Jää sinä tänne hevosia valvomaan, sillä välin kuin minä isäntämme
kanssa käyn juhlaa katsomassa -- ehdoitti Haoma. Ja hän lisäsi:
-- Luulen voivani luottaa isäntämme rehellisyyteen, sillä hänen
äänensä kaiku on teeskentelemätön ja hänen sanansa tuntuvat lähtevän
sydämestä.
-- Niin, oikein sanottu, ystäväni, -- virkahti erakko. -- Sanani
lähtevät sydämestä, olkaa siitä varmat.
-- Hän on pelastanut meidät lumimyrskyyn kuolemasta, hän on
parantanut paleltuneet jäsenemme, tarjonnut meille suojaa kattonsa
alla, ruokkinut meitä, luvannut aamun koittaessa näyttää meille
turvallisen tien. Näin sydämellisesti hän meitä on kohdellut. Teemme
väärin, jos häntä vielä epäilemme.
Vohumeno tuli nyt ajatelleeksi, että he joka tapauksessa, täällä
Alamutin alueella, olivat erakon käsissä, että tällä saattoi olla
kymmenen eri keinoa Alamutin väelle ilmaista vieraiden läsnäolon, jos
hän todella oli liitossa "kotkanpesän" kanssa. Ja ajatellen, että
Haoma itsekseen saattoi pitää häntä pelkurina, virkkoi hän:
-- Jos päätät lähteä hashish-juhlaan, valtijas, seuraan minä
mukanasi. En äsken peljännyt omin henkeni puolesta, sillä se on
vähäarvoinen, vaan sinun turvallisuutesi ja henkesi puolesta. Minne
päätätkään mennä, valtijas, seuraan sinua, puolustaakseni sinua
viimeiseen saakka.
-- Kiitos uskollisesta toveruudestasi -- huudahti Haoma, tarttuen
Vohumenon käteen.
-- Siinäpä hyvät ystävykset! huomautti vanhus, katsellen vieraitaan
kunnioittavasti. -- Tuo minua suuresti miellyttää, ja Allah minua
rankaisisi, jos teille mitään pahaa tekisin.
Ulkoa kuului samassa hevosen kavion kopinaa, ja matkamiehet
säpsähtivät tämän oudon äänen katkaistessa hiljenneen tuulen huminaa.
-- Ken tänne tullee ratsain? -- kysyi Vohumeno.
-- Luullakseni ei kukaan, vastasi erakko. Omat hevosenne arvatenkin
kärsimättöminä kavioitaan kopisuttavat.
Eikä vanhus ollut erehtynyt, sillä kopina toistui vallan seinän
takana.
Vohumeno muisti nyt, että he itse, saadessaan suojaa ja ruokaa,
vallan olivat unhoittaneet hevosensa.
-- Ratsumme kaipaavat rehua -- sanoi Vohumeno. -- Lähdenpä niitä
ruokkimaan!
-- Jätä se minun toimekseni -- pyysi erakko. -- Levätkää te, minä
menen antamaan ratsuillenne vuoheni rehua.
-- Olemme itse ottaneet mukaamme rehua karujen vuoristopolkujen
varalle -- huomautti Vohumeno. -- Rehusäkit riippuvat satuloiden
takana.
-- Kyllä ne löydän. Levätkää vaan! Ja siepaten pienen lyhtynsä lähti
vanhus ulos majasta.
-- Hän on paha henki, jos hän kaikesta huolimatta meitä pettää --
ajatteli Vohumeno itsekseen. -- Mutta hän ei virkkanut mitään.
Haoma oli aterian loputtua jäänyt istumaan makuukohonteelle puoleksi
nojaavaan asentoon. Katsellessaan lavean lieden hiilosta, muistui
hänen mieleensä hänen yksinäinen rotkonsa ja vuorikosken kodikas
pauhina. Ja kodinkaipaus valtasi hänet. Yksinäisestä kodista
siirtyivät hänen mielimietteensä pitkän kaltevalle mäenylängölle
ja ruusupuutarhaan, jota pieni kaunis käsi hellän huolellisesti
hoiti. Ja hänen edessään välkkyivät safiirinsiniset silmät, tuo
lapsellisen hyvä ilme, tuo viaton ja kaunis välke. Melkein Haoma
tunsi sääliä näiden silmäin hentoa -- ja kuten hän ajatteli --
turvatonta omistajatarta kohtaan. Sillä huolimatta vartijoistaan oli
Anahita hänen mielestään hyljätty autioon ja syrjäiseen linnaan,
Elbursvuorilta puhaltaville jäisille pohjantuulille alttiiksi
jätetty. Kuinka kernaasti Haoma olisi sijoittanut asuntonsa lähelle
tuota linnaa, valvonut sitä ja häätänyt kaikki viholliset sen
tienoilta. -- Mutta kolkon talven kuluttua oli taas saapuva armas
kevät; silloin olivat pohjantuulet ja kaikki huolet katoavat -- ja
Haoma oli rientävä kertojattaren linnaa vartioimaan!
Vanhus palasi ulkoa ja virkahti:
-- Teillä on oivat ratsut: kauniit ja tuliset, kuin ruhtinaan
tallista lähteneet!
Hän jatkoi:
-- Sitokaa jalkineet jalkoihinne ja valmistautukaa lähtemään
hashish-juhlaan. Ei enää viivy pitkää aikaa, kunnes se alkaa.
Matkamiehet kavahtivat ylös lepokohonteelta ja rupesivat
varustautumaan salaperäistä käyntiä varten.
Vohumeno tarkasti aseitaan: tikari, miekka, puukko, suopunki --
kaikki oli kunnossa. Hän aikoi kaikesta huolimatta olla varoillaan.
Pienimmänkin varmuuden saatuaan vanhuksen vilpillisistä aikeista,
oli hän armotta tekevä hänestä lopun. -- Täytyipä siis pitää ukkoa
silmällä.
Kerivan jätettiin hevosten vahdiksi, majan ovi suljettiin, ja
Haoma ja Vohumeno alkoivat vanhuksen perässä astua kaitaa, lumen
tukkomaa vuoritietä tuntematonta, salaperäistä päämäärää kohti.
Lumentulo oli lakannut, myrskykin melkoisesti tauonnut, ja yksistään
kallionaukeemista pohjantuuli pisti esiin jäisen kätensä, silittäen
astuvien kasvoja kylmällä hyväilyllänsä.


KYMMENES LUKU.

Salaisen kalliosolan suu oli tiheiden pensaiden peitossa. Nyt vielä
lisäksi myrsky oli sen eteen koonnut korkeita kinoksia, niin että
ainoastaan seutuun hyvin perehtynyt ja kalliosolan salaisuuden
tunteva henkilö saattoi sen löytää. Erakko oli kuitenkin varmasti
suunnannut askeleensa sitä kohti. Ja kun hän lopulta pysähtyi ja
kääntyi ohjattaviaan vieraita kohti, arvasivat nämät, että nyt oli
saavuttu perille.
Vanhus kuiskasi heille:
-- Tämä on minun yksinomainen salaisuuteni.
Sitten hän lisäsi yhä kuiskaten:
-- Minä kuljen edellä ja valaisen ainakin puolitiehen ahdasta
käytävää. Astukaa te varovasti ja hiljaa perässäni.
Samassa vanhus katosi salakäytävän suuhun ja näytti vajoavan joko
kinoksiin tai maan alle.
Vohumeno, joka oli päättänyt olla lähinnä vanhusta, hänen liikkeitään
valvoakseen, laskeutui umpimähkään alas siihen aukkoon, johon vanhus
oli kadonnut. Pian hänen jalkansa kohtasivat vankan maaperän. Kun
Haoma oli laskeutunut heidän jälkeensä, näki hän heidän seisovan
muutaman askeleen päässä aukosta kaidassa kallioseinien välisessä
käytävässä. Erakon mukaan ottama pieni lyhty, jota hän piti ikäänkuin
salassa viittansa liepeen suojassa, levitti heikkoa valoa muutaman
askeleen ympäristöön astujista. Tässä täytyi kulkea varovasti, sillä
kivet, lahonneet puuntyngät ja sora peittivät käytävän pohjan, ja
helposti saattoi niihin kompastua. Haoma ja Vohumeno noudattivat
oppaansa esimerkkiä, koettaen astua niin hiljaa kuin suinkin, ettei
heidän askeltensa kolina ilmaisisi heidän läsnäoloaan.
Heidän täten kuljettua hetken, pysähtyi erakko äkkiä ja kääntyi
jäljessäkulkevia kohti.
Vohumeno säpsähti hieman, ja hänen epäluulonsa heräsi uudelleen.
Vaistomaisesti hän tarttui tikarinsa kahvaan.
Mutta vanhus käänsi heitä kohti lyhtynsä ja virkkoi salaperäisesti,
viitaten kädellään kallioseinämässä oikealle aukenevaa aukkoa:
-- Tuolla on kamala paikka.
Ehdottomasti katsoivat Haoma ja Vohumeno aukkoon, johon vanhus antoi
langeta lyhtynsä himmeän valon. Nyt näkivät he tämän aukon johtavan
pieneen linnanpihan tapaiseen paikkaan, jonka keskellä oli laakeista
kivistä muodostettu röykkiö.
-- Tuossa Alamutin suurmestari Ibn es-Ssabbach mestautti molemmat
poikansa, jotka eivät täsmällisesti noudattaneet hänen määräyksiään
-- kuiskasi vanhus edelleen.
Kauhun väristys valtasi Kurdistaniin matkustavat heidän tätä
kuullessaan. Ja Haomasta tuntui, kuin olisivat he joutuneet Ahrimanin
maanalaisiin kuilu-asuntoihin.
Vanhus jatkoi, vielä hiljentäen kuiskauksensa:
-- Tämä käytävä oli se, jota myöten ennen kuljettiin rotkosaliin
hashish-juhlana. Mutta tuon mestauksen jälkeen tämä paikka kammottaa
Ibn es-Ssabbachia, ja senvuoksi on kallioon murrettu eteläpuolelta
uusi leveämpi solakäytävä. Nyt täällä vaan joskus kidutetaan niitä
fidaaveja, joille suurmestari on määrännyt tavattoman rangaistuksen
tai kuoleman. -- Nyt, ystäväni, tulee meidän rientää eteenpäin, vielä
varovammin, vielä hiljemmin kuin tähän asti!
Juhlallinen kammo mielessä alkoivat Haoma ja Vohumeno taas seurata
ijäkästä opastaan. Hetken kuluttua sola laajeni, ja kaukaa näytti
himmeä valaistus heijastuvan tähän synkkään rotkoon.
-- Tuossa tuokiossa saavumme rautaristikko-aukolle -- kuiskasi erakko.
Kotvan kuluttua näkyikin edessä entinen oviaukko, jonka pielien
väliin oli kiinnitetty paksu rautaristikko. Heikko valo tunki tästä
aukosta rotkokäytävässä olevia vastaan.
Vanhus veti Haoman ja Vohumenon luokseen kallioseinän syvennykseen,
missä he saattoivat pysyä melkein istuvassa asennossa ja mistä he
voivat nähdä, mitä avarassa rotkosalissa tapahtui, tarvitsematta
peljätä, että kenenkään katse sieltä sisältä tunki heidän pimeään
soppeensa.
Rotkosalissa vallitsi yhä vielä puolihämärä, niin että oli vaikeata
eroittaa, mitä siellä sisällä oli ja tapahtui. Kuitenkin Haoma ja
Vohumeno luulivat, tarkasti tähysteltyään ja totuttuaan hämärään,
huomaavansa, että siellä sisällä loikoi henkilöitä, miehiä vai naisia
-- sitä eivät voineet eroittaa. Ja loikovien välillä näyttivät pitkät
haamut kulkevan ja hetkeksi pysähtyvän kunkin leposijan kohdalle.
Näitä salaperäisiä hämäräliikkeitä kesti kotvan.
Nuo tuossa, jotka makaavat lepoistuimilla, ovat nuoria fidaaveja,
jotka tänä yönä vihitään toimeensa -- kuiskasi erakko niin hiljaa
kuin suinkin saattoi. -- Ja nuo mustat olennot, jotka liikkuvat
tuolla heidän leposijojensa välillä, ja jotka pysähtyvät nukkuvien
pään kohdalle, painelevat heidän ohimoitaan kosteilla liinoilla ja
valavat heidän sieramiinsa herättäviä nesteitä. Tuo pisin tuolla,
jonka vallan kalju pää kiiltää oudosti, on Kirka, Ibn es-Ssabbachin
oikea käsi ja huumavan hashish-juoman valmistaja.
Hämärässä saattoikin leposijojen välillä liikkuvien joukosta eroittaa
pitkän, laihan vartalon, joka näytti häälyvän sinne tänne kuin ohut
puunrunko syysyön tuulessa.
-- Hän valvoo herätystyötä, että kaikki käy säännönmukaisesti --
kuiskasi erakko jälleen turvateilleen.
Nyt ilmestyi rotkosaliin leveästä sivuovesta joukko uusia
tummia olentoja, jotka kantoivat käsissään soihtuja. Selvempi
valaistus levisi yltympäri, ja nyt saattoi varsin hyvin huomata
lepopatjoilla loikovat nuoret fidaavit. Monella heistä oli voimakkaat
sankarivartalot, ja kaikkien kasvot olivat kovin kalpeat. Joku
liikutti raivokkaasti käsivarsiaan ja lausui sekavia sanoja,
ikäänkuin olisi nähnyt pahaa unta.
Pitkä, luisevan laiha Kirka, jonka kalju pää loisti kuin kiilloitettu
norsunluu-pallo, häälyi edestakaisin nukkuvien fidaavien välillä,
antaen ohjeitaan herättäjille sekä valvoen niiden täyttämistä.
-- Kohta saattaa hashish-juhla alkaa -- kuiskasi erakko. -- Näen
kaikesta, että nuoret fidaavit pian heräävät unestaan, ja jo
varmaankin Ibn es-Ssabbach levottomana odottaa tuolla sisällä.
Näin kuiskattuaan osoitti vanhus keltaisen verhon peittämää leveää
oviaukkoa, joka sijaitsi oikealla salaisista katselijoista, tummassa
kallioseinässä.
Soihtuja kantavat palvelijat olivat sillävälin ruvenneet sytyttämään
korkeajalkaisia, seinäin viereen asetettuja kuparilamppuja, ja pian
levisi rotkosaliin vahva valaistus. Lamput sytytettyään, poistuivat
palvelijat sivuovesta.
Pitkä Kirka hieroi tyytyväisenä käsiään. Näytti siltä kuin hänen
ponnistuksensa vallan pian veisivät hänet toivomustensa perille.
Voitonvarmana hän vielä kuiskasi pari sanaa lähimmille herättäjille
ja poistui harppaillen ja horjuen keltaisen oviverhon taaksi.
Syrjäovesta palasivat äskeiset palvelijat kantaen käsissään kookkaita
hopeaisia juomamaljoja. He pysähtyivät kaikki oven eteen ja näyttivät
odottavan jotakin.
Silloin palasi Kirka sisään keltaisen oviverhon takaa, jonka hän
veti syrjään. Joukko harsottomia naisia, joiden posket hohtivat,
ja joilla oli jalokivillä koristetut komeaväriset hameet yllä,
tuli sisälle ja asettui leveän oviaukon eteen levitetylle paksulle
intialaiselle matolle. Kukin näistä naisista kantoi jotakin soitinta
kädessään; millä oli canunharppu, millä intialainen huilu, millä
hopeakello, millä rumpu ja millä mikin. Kirkan annettua merkin näille
soittajattarille, rupesi heistä jokainen kaiuttamaan soitintaan. Ja
kaikki soittimet yhtyivät hurjantahtiseksi kovaääniseksi soitoksi,
joka kiihtyi ja koveni hetki hetkeltä. Salaisten katsojienkin soppeen
kajahti se kovin vahvasti, ja huilujen kirkuvat juoksutusäänet
viilsivät repäisten heidän korviaan.
Hetken aikaa oli tätä soittoa kestänyt, kun muutamat nukkuvista
fidaaveista rupesivat heräämään. Nopeasti riensivät maljoja kantavat
palvelijat silloin esille, kaatoivat hopeamaljoistaan korkeisiin
pikareihin vaahtoavaa juomaa ja ojensivat pikarin heräävälle
fidaaville. Kun nämät, vielä uni silmissä, eivät itse tarpeeksi
tanakasti ottaneet kiinni pikarista, tukivat palvelijat heidän
kättänsä, kohoittaen pikarin heidän huulilleen.
-- Se on huumaavaa hashish-juomaa -- kuiskasi erakko.
Yhä useampi fidaavi heräsi ja maisteli tulista hashish-pikaria.
Soitto jatkui kiihtyvässä tahdissa, ja räikeät huilujuoksutukset
viileskelivät korvakalvoja. Kun melkein kaikki fidaavit olivat
hereillä ja maistelleet hashishia, joka näytti polttavan heidän
suonissaan ja panevan heidän silmänsä omituisesti hehkumaan, ilmestyi
leveästä oviaukosta saliin kymmenkunta kultakuteisiin vaatteisiin
puettua miespalvelijaa, jotka kantoivat leimuavia, myskille
tuoksahtavia ambrasoihtuja. He muodostivat soihtukujan oven eteen.
Seuraavassa tuokiossa astui oviaukosta sisälle purppuranpunaiseen
silkkikaapuun puettu mies, jolla oli läpitunkevat katseet ja
kotkannenä, ja jonka pitkä harmahtava parta valui alas rinnalle.
Hänellä oli hidas astunta ja kuninkaallisen käskevä ryhti. Okeassa
kädessään hän piti kultasauvaa, ja hänen päässään loisti valkoinen,
jalokivistä hohtava silkkiturbaani. Leveän oviaukon vieressä,
salakäytävään päin, oli kohoama, jota eivät Haoma ja Vohumeno vielä
olleet huomanneet, tarkkaavaisesti katsellessaan fidaaveja ja
heidän herättäjiään ja juomalaskijoitaan. Tälle kohoamalle johti
muutama porras; punavaippainen ylpeäryhtinen mies nousi ylös nämät
porrasaskeleet ja asettui seisomaan kohoamalle.
-- Ibn es-Ssabbach -- kuiskasi erakko pimeässä komerossa oleville.
Haoma ja Vohumeno olisivat sen arvanneet erakon sanomattakin, sillä
niin huomattavasti punaviittainen mies erosi muista, niin käskevä ja
hallitseva oli hänen katseensa.
Ibn es-Ssabbach ojensi kultasauvaansa, ja heti taukosi hurjatahtinen
soitto. Juomalaskijat tarjosivat fidaaveille uudelleen hashish-juomaa,
ja Ibn es-Ssabbach puhkesi puhumaan teräkselle kajahtavalla
voimakkaalla äänellä:
-- Polvistukaa, polvistukaa, sillä Allah lähettää alas henkäyksensä
ja on nostava luonnon salaisuuksia kätkevän verhon, tarjoten teille
paratiisin esimakua! Polvistukaa!
Ja kuin myrskyn kaatama nuori metsä, vaipui fidaavi-parvi alas.
Ibn es-Ssabbach ojensi uudelleen kultasauvaansa eteenpäin ja huudahti:
-- Halkene kallioseinä ja näytä ihmeitäsi.
Samassa näytti todella salakäytävän aukon vastainen seinä repeävän
kahtia, ja kumpikin puoli haljennutta kallioseinää väistyvän sivulle.
Ja syrjään väistyneen seinän takaa tuli näkyviin ihmepuutarha, jonka
puiden oksiin oli kiinnitetty kultakelloja. Nämät liikkuivat hiljaa
ja kajahuttivat esille vienoja, omituisen sointuisia ääniä. Kirkkaat
suihkulähteet pulppuilivat puiden välissä ja vaaleanpunainen hohde
valaisi koko puutarhaa.
Soittajat salissa alkoivat, merkin saatuaan, uudelleen kaiuttaa
kiivastahtista soittoaan, johon nyt kuului yhtyvän voimakas,
näkymätön, puutarhaan kätketty soittajajoukko. Ihmepuutarhan
keskellä oli avara, puista vapaa paikka. Lukuisa joukko hienoihin
harsohameisiin puettuja kauniita naisia, joiden silmät säihkyivät
kilvan heidän tukkaansa siroitettujen jalokivien kanssa, ja jotka
kantoivat käsissään kukkavihkoja, ilmestyi tälle aukeamalle ja
alkoi soiton tahdin mukaan tanssia notkealiikkeistä hurjaa tanssia.
Tanssiessaan he siroittivat ympärilleen kukkia, joista muutamat
lensivät lähinten fidaavien jalkojen juureen.
Nuorten fidaavien silmät hehkuivat; huumaava soitto ja tulinen
hashish-juoma tekivät tehtävänsä, saattaen heidät kohta
hurjanintohimoisiksi. Vaistomaisesti rupesivat heidän jalkansa
liikkumaan soiton tahdissa, ja pian aaltoili niin rotkosali kuin
ihmepuutarha rajuna, tanssivain aaltomerenä, joka hetki hetkeltä
vyöryi yhä kiihkeämmin. Joku fidaaveista tahtoi intohimon valtaamana
syöstä ihmepuutarhaan, mutta silloin muutamat palvelijat Kirkan
viittauksesta hyökkäsivät esiin ja pistivät pitkän keihään fidaavin
ja puutarhan väliin, täten estäen häntä etemmäksi kulkemasta. Fidaavi
silloin peräytyi ja yhtyi tanssiin, joka vastustamattoman pyörteen
tavoin tempasi mukaansa kaikki fidaavit. Haoman ja Vohumenonkin päätä
tämä hurja tanssi, jalkojen ja käsien huiskina rupesi huumaamaan, ja
Haoma kuiskasi erakolle:
-- Poistukaamme jo tästä Ahrimanin pesästä! Tarpeeksi olemme jo tätä
raivokasta riehunaa nähneet.
-- Tehkäämme niin, sanoi erakko.
Sisällä rotkosalissa sai joku ylen kiivaasti tanssiva fidaavi
vaahtoa suupieliin ja kaatui maahan. Paikalla oli palvelija häntä
ylös nostamassa, pannen hänet loikomaan lepovuoteelleen ja tarjoten
hänelle uuden kulauksen hashish-juomaa. Hetken kuluttua sama fidaavi
taas nousi seisomaan ja yhtyi tanssinpyörteeseen.
Miltei mahdottomaksi kävi jo estää juoman kiihoittamia fidaaveja
hyökkäämästä ihmepuutarhassa tanssivien sulotarten luo. He etenivät
etenemistään, voimakkaasti tarttuen palvelijoiden ojentamiin
keihäisiin. Eräs roteva, kookas fidaavi tempasi palvelijalta keihään,
ja tahtoi väkisin syöksyä puutarhaan. Kolme vahvaa palvelijaa
sai hädin tuskin häneltä temmatuksi keihään takaisin sekä hänet
peräytymään.
Haoma ja Vohumeno olivat juuri lähtemäisillään komerostaan,
poistaakseen erakon seurassa; rotkosalin intohimoinen räyhinä oli jo
väsyttänyt heidät ja täyttänyt heidän mielensä inholla. Mutta heidän
kääntäessään selkänsä ristikkoaukolle hiipiäkseen pois, lakkasi
soitto rotkosalissa äkkiä, tanssijattaret taukosivat tanssistaan
ihmepuutarhassa, ja Ibn es-Ssabbachin malmi-ääni kajahti uudelleen:
-- Vannokaa, kautta Allahin, kautta verenne, kautta ajallisen onnenne
ja ijäisen autuutenne, järkähtämätöntä uskollisuutta Alamutin
käskyille ja tikareille.
Fidaaviparvi vannoi tämän valan. Silloin julisti Ibn es-Ssabbach:
-- Allah siis suo teille paratiisinsa esimakua!
Soitto alkoi uudelleen, tanssijattaret rupesivat taas tanssimaan, ja
estämättä riensivät fidaavit nyt ihmepuutarhaan.
Haoma ja Vohumeno, jotka vielä olivat pysähtyneet fidaavien valaa
kuulemaan, rupesivat nyt hiipivin askelin seuraamaan ijäkästä
opastaan, takaisin salakäytävää pitkin.
Mikäli he poistuivat, hiljeni rotkosalin hurja melu, ja saavuttuaan
salakäytävän suulle, kuulivat he sitä enää kaukaisena huminana, tai
etäisenä meren myrskypauheena.
Vapaammin hengittivät kaikki kolme jälleen kiivettyään käytävän
aukosta taivasalle. Lumimyrsky oli kokonaan asettunut, taivas
vapautunut pilvistä, ja tähdet levittivät valkealle lumiverholle
himmeätä tuikettaan.
-- Kun nuoret fidaavit tämän yön ovat riehuneet, annetaan heille
taas unijuomaa, he vaipuvat sitkeään uneen ja kannetaan nukkuvina
takaisin Alamutin linnaan. Herätessään luulevat he todella kokeneensa
paratiisin esimakua. He vannovat nyt selvällä päällä ollen uuden
hirvittävän uskollisuuden valan Ibn es-Ssabbachille ja ovat
senjälkeen hänen järkähtämättömän uskollisia, sokeita aseitaan.
Näin kertoi erakko turvateilleen.
-- Mikä vahinko -- sanoi Haoma -- että noiden voimakasten nuorten
miesten into näin viedään harhaan, kuinka toivotonta, että heistä
näin värvätään Ahrimanin taistojoukko! -- Olen kuitenkin tyytyväinen,
että omin silmin olen nähnyt kansojen ja Ormuzdin vihollisen ja hänen
viekkaat temppunsa.
-- Olet oikeassa -- huomautti erakko -- nuorta intoa ja nuoria voimia
siinä sysätään väärälle uralle. Mutta kuka voi estää vuoritulvan
syöksymistä?
Äänettöminä, kukin vaipuen omiin ajatuksiinsa, kulkivat he erakon
majalle. Odotettuaan hieman aikaa, kunnes aamunkoiton ensi välke
näyttäytyi itäisellä taivaalla, nousivat Kurdistaniin matkustavat
ratsujensa selkään.
Erakko neuvoi heille tien, jota kulkemalla pian olivat pääsevät pois
Alamutin vaarallisilta alueilta.
-- Pysykää aina niin lähellä vasenta kallioseinää kuin suinkin
-- lisäsi vanhus -- niin olette varmat siitä, etteivät hevosenne
lumivaipan vuoksi erehdy ja astu harhaan.
-- Suo anteeksi epäilykseni, vanhus, -- pyysi Vohumeno jo istuessaan
hevosen selässä. -- Näen nyt, että sinulla on rehellinen ja hyvä
sydän, ja siitä sinua kiitän.
Haomakin yhtyi hänen kiitokseensa:
-- Suuresti olet meitä auttanut, vanhus! Palkitkoon Ormuzd päiväsi
rauhalla ja terveydellä.
Lääkärierakon silmissä välkkyi liikutuksen kuvastus. Seuraavassa
tuokiossa hänen suunsa meni hymyyn, ja hän nauroi tuota
hyvänsävyisää, sisällistä, omituisesti kihisevää nauruaan.
-- Allahin haltuun! -- toivotti ukko, taas muuttuen vakavaksi.
Kerivan seurassaan, alkoivat Haoma ja Vohumeno ratsastaa vanhuksen
osoittamaa polkua pitkin.
* * * * *
Seitsemännen päivän illalla näkivät ratsastajat edessään laaksossa
suuren Thabarma-järven.
-- Onko senkin rannalla lunta? -- kysyi Vohumeno.
-- Ei se ole lunta -- vastasi Haoma. -- Täällä on ilma lauhkeaa.
Se on suolakerros, jonka järven vesi luo rannoille. Ja tästä myös
varmasti tiedämme saapuneemme Thabarma-järvelle ja läntisten
parsien asunnoille, sillä pyhä kertomus sanoo: "Suolarantaisen
Thabarma-järven tienoilla syntyi suuri Zoroaster".
Valtava mielenliikutus heräsi Haomassa, kun tämä parseille niin
merkillinen seutu aukeni hänen eteensä, ja vastustamattoman vaiston
valtaamana hän astui alas ratsunsa selästä ja toimitti lyhyen
hartautensa.
Kun he laskeutuivat alas tasangolle, tuli lukuisa lammasparvi heitä
vastaan. Pitkiä, käyräpäisiä sauvoja kantavilta paimenilta, jotka
olivat parseja, saivat he tietää, missä se Thabarma-järven rantasilta
sijaitsi, jotta tavallisesti kuljettiin etäiselle, maanpakoon ajetun
kurdilaispäällikön, Mervimin asumalle saarelle.



KOLMAS OSA


ENSIMÄINEN LUKU.

Itämaan riemuisa kevät kukoisti voitokkaana. Auringon elvyttävä
hymy lepäsi yli Raghan laakson ja oli jo houkutellut esiin vihannat
nurmikot maille ja lehdet puihin. Anahitan linnakukkulan ohi virtaava
vuorijoki oli kevättulvista paisunut, ja sen pyörteet panivat
nuoret kaislankorret vilkkaasti ja leikillisesti pyörähtelemään.
Joen varsilla kumarsivat korkeat liljakasvit suuria nuppujaan vettä
kohti, ikäänkuin olisivat tahtoneet peilailla joen pinnassa tai juoda
viileätä, vuorilta syöksyvää vettä. Monet muutkin kukat, suuret