Haoma ja Anahita: Kertomus - 08

katseensa laaksoon, huomasi hän Vohumenon alempana joen rannalla
huuhtelevan hartijoitaan ja kasvojaan. Koska Haoma ei vielä
Vohumenon siellä ollessa ollut nähnyt hänen noudattavan tätä
parsilaista tapaa, ajatteli hän tyytyväisenä, että Vohumeno nyt oli
luopunut täydellisestä uskonnottomuudestaan ja että hän vapauden
hyväntekevästä vaikutuksesta oli heltynyt Ormuzdia palvelemaan. Ja
Vohumenon lopetettua kylpynsä sekä aikoessa palata asunnolleen, huusi
Haoma häntä luokseen.
Vohumeno, joka juuri aikoi tehdä kierroksen kallioiden taitse -- niin
arasti hän vältti omin päin tulemista Haoman rotkolle -- kuuli Haoman
huudon ja kääntyi häntä tervehtimään. Ja hän astui joutuisasti Haoman
luo.
-- Tahdotko viettää tässä hetken, jutellen kanssani? -- kysyi Haoma
häneltä.
-- Keskusteleminen kanssasi, valtijas, on paras huvini.
-- Näin sinun ensi kertaa käyvän aamukylvyssä. Onko vapaus jo
lauhduttanut mielesi palvelemaan Ormuzdia?
-- En Ormuzdia palvellakseni jokivedellä huuhtonut jäseniäni. Tämä
vanha tapa on varsin virkistävä.
-- Mutta jotakin meidän ihmisten täytyy palvella ja uskoa.
-- Jo sanoin sinulle siellä häpeävankilassa, että uskon ainoastaan
sydänten hyvyyteen ja pahuuteen.
-- Mutta sydämen hyvyys on juuri Ormuzdin lahja.
-- Jospa Ormuzd onkin olemassa, on hän liian heikko. Vuosituhansia
ovat kärsivät ihmiset toivoneet, että hän pääsisi voitolle; mutta
tämä toivo on ollut ja on yhä vielä turha.
-- Tämä toivo ei vielä ole toteutunut, sillä vastaiseksi on Ahrimanin
valta vahvempi. Ja vastaiseksi Ormuzd odottaa ihmisten tehokasta
kanssavaikutusta. Sillä yksistään ihmisten hyvä tahto saattaa
toteuttaa Ormuzdin valoisia tarkoituksia, ja lujittaa ja laajentaa
hänen valtakuntaansa maan päällä. Onhan Ormuzdin vallalla jo
jalansijaakin: luonnon luomakyky, auringon valo, hyvien aikaansaama
melkoinen järjestys ja järjen ja hyvän kehityskelpoisuus.
-- En kiellä, että muutamilla on hyvä tahto. Sinulla esimerkiksi,
valtijas, ja muilla, joille luonto on lahjoittanut hyvän sydämen
kauniin lahjan. Mutta tällaisten luku on niin pieni, etteivät he
voi muuttaa maailman menoa parempaan. Sillä on niin paljon pahoja
sydämiä, jotka luulevat pahuuden vallan ylläpitämisestä saavuttavansa
hyötyä.
-- Luulet siis, Vohumeno, että on ainoastaan hyviä ja pahoja sydämiä.
On kumpiakin. Mutta on myöskin paljon perin laimeita sydämiä, jotka
tajuavat sekä hyvän että pahan, selvemmin tai himmeämmin, mutta jotka
eivät huoli niitä ajatella, sen vähemmin toimia hyvän eduksi. Kaikki
on heille vaan kuin tuulen henkäys, joka puhaltaa ohi ja katoaa. Ja
tuskin yksikään niistä sydämistä, joita hyviksi kutsumme, on kokonaan
vapaa tällaisesta laimeuden lamauttavasta kivulloisuudesta.
-- Olet oikeassa, valtijas, laimeiden lauma on perin suuri. Ja heistä
on maailman viheliäisyydellä yhtä vähän parannuksen toivoa kuin
pahoista. Ja vielä on niitäkin, joiden sydämen tämä viheliäisyys on
tylsyttänyt ja tunteettomaksi paaduttanut. Minä olen yksi niitä.
-- Siten kenties arvelet enemmän kuin todella on asianlaita. En luule
tunteiden tylsyneen sydämessäsi. Ehkäpä ne vaan ovat väsähtäneet
suurista vastoinkäymisistäsi. Muuten ei ole oikein, että annamme
täydellisen katkeruuden ja tunteiden välinpitämättömyyden vallata
mielemme. Sillä silloin asetumme laimeiden pariin. Ja Ormuzd
tarvitsee jokaisen hyvän sydämen palvelukseensa. Päinvastoin meidän
tulee karkoittaa katkeruus mielestämme, vaikka oma elämämme sitä
ansaitsisikin, jotta voisimme ainakin auttaa muita.
-- Puhut todesti, valtijas. Sinä yksin voit saada jähmeät tunteeni
virkoamaan.
-- Älkäämme siis kiistelkö uskon ja opin muodosta. Luulen, että
pohjalta tavoittelemme samaa. Luulen myös, että mielesi vielä on
lämpenevä valon taistelulle, ja että sinusta on tuleva ensimäinen
uusien pyrkimyksieni kannattaja ja toteuttaja.
-- Sinua seuraan vapaasti ja häikäilemättä, minne tahdot minua
ohjata, sillä henkesi voima on minut vallannut.
-- Uudet ajatuksesi minua suuresti ilahuttavat, ja näen että
vapaus on vuodattanut balsamiaan sydämesi kärsimysten haavoihin.
Päättäkäämme siis yhdessä lietsoa innostuksen tulta ihmismieliin,
palavasti ja väsymättä.
Äänettömänä Vohumeno ojensi voimakkaan kätensä Haomalle merkiksi,
että hän tähän kumppanuuteen suostui.
Samassa hän nousi seisomaan. Lyhyt vapauden aika oli jo ehtinyt
melkoisesti virkistää hänen ruumistaan, ja jäntevänä ja suorana hänen
kookas vartalonsa kohosi siinä Haoman edessä.
-- Ammuin tänä aamuna nuoren kauriin ja lähden sitä meille
aamuateriaksi vartaalla paistamaan, -- sanoi hän, aikoen lähteä
omalle asunnolleen.
Silloin Kerivan, joka levollisena ja tyytyväisenä, häntäänsä
liehuttaen, oli loikonut isäntänsä jalkojen juuressa, äkkiä höristi
korviaan ja karkasi esiin sekä rupesi, kääntyen laaksoon päin,
raivokkaasti haukkumaan. Vaivoin sai Haoma sen rauhoitetuksi ja
luokseen huudetuksi. Eläin ei kuitenkaan lakannut tuon tuostakin
haukahtamasta ja välillä murisemasta.
Laakson puolella tarjoutui nyt tähän yksinäiseen seutuun nähden
tavaton näky. Punaviittainen, vaaleankelta-turbaaninen tumma
mies, pitkä hopeanuppinen sauva kädessä, kulki pienen seurueen
etumaisena. Häntä seurasi kaksi, kantotuolissa kulkevaa verhottua
naista; kantotuolien jälessä astui viisi mustiin viittoihin puettua
aseellista miestä. Koko tämä pieni joukkio ohjasi kulkunsa Haoman
rotkolle. Saavuttuaan matkan päähän siitä, iski punaviittainen mies
sauvansa kallioperäiseen rinteeseen; koko seurue pysähtyi, kantajat
laskivat alemmaksi kantotuolit, ja niissä istujat astuivat maahan
seisomaan. Kulkueen johtaja lähestyi sitten Haomaa, tervehti häntä
ja kysyi, luotuaan hieman kummeksuvan ja tyytymättömän katseen
Vohumenoon:
-- Oletko sinä parsilainen Haoma?
-- Haoma on nimeni.
-- Kertojatar Anahita lähettää sinulle tervehdyksensä ja kysyy,
suostutko keskustelemaan hänen kanssaan tärkeiden asioiden johdosta.
Haoma näytti hämmästyneeltä, sillä tämä oli niin perin tavatonta ja
odottamatonta. Kohta hän kuitenkin tointui hämmästyksestään:
-- Kertojatar on tervetullut asunnolleni.
Punaviittainen pääeunukki -- se oli kulkueen johtaja -- loi nyt
syrjäkatseen Vohumenoon ja virkkoi:
-- Hänen asiansa vaatii, että hän kahden kesken saa sen sinulle
ilmaista.
Enempää kehoitusta ei Vohumeno tarvinnut; luotuaan puolestaan
epäilevän katseen punaviittaiseen mieheen sekä alempana odottavaan
joukkioon, poistui Vohumeno rotkoasunnolleen.
Pääeunukki palasi nyt seurueen luo ja lausui siellä pari sanaa
toiselle naisista. Tämä alkoi hitaasti astua rinnettä ylös Haoman
rotkon edustalle. Saattojoukko jäi mäen rinteelle juuri niin
pitkän matkan päähän, että se näki rotkon edustan ja valtijattaren
pienimmätkin viittaukset, jotta se tarpeen vaatiessa saattoi rientää
hänen luokseen.
Verhottu valkeapukuinen nainen saapui rotkon edustalle; hän pysähtyi
epäröivänä, ikäänkuin ei olisi tietänyt, mitä tehdä. Hetken
vaiettuaan, hän virkkoi:
-- Olen kertojatar Anahita, ja etsin apuasi, parsilainen Haoma.
-- Terve tulemaasi yksinkertaiselle asunnolleni -- sanoi Haoma. --
Suvaitsetko istua kivelle, sillä muita istuimia en täällä saata
tarjota.
-- Anahita veti nyt syrjään silkkiharson kasvoiltaan ja istuutui
osoitetulle kivelle. Kun hänen kirkkaiden sinisilmiensä katseet
kohtasivat Haomaa, tuntui destur mobedin pojasta, kuin jotakin hänen
sisällään olisi omituisesti vavahtanut. Mutta hän pysyi tyyneenä,
seisten siinä liikkumattomana ja suorana, pitkä tummansininen viitta
yllä. Katkaisten äänettömyyden hän virkkoi:
-- Mikä saattoi sinut asunnolleni ja mitä palvelusta haluat minulta?
Haoman kookas ja ryhdikäs vartalo ja hänen tummien silmiensä vakavuus
näytti tekevän Anahitan ujoksi, melkein pelokkaaksi. Hänen äänensä
värähteli heikosti, kun hän viimein puhkesi puhumaan:
-- Ensi kertaa on minun hallitsijan edessä puolustaminen sorretun
oikeutta. Tehtäväni on vaikea; tarvitsen taitavia ja luotettavia
auttajoita. Pyydän sinua tiedustelijaksi.
Hän puhui pehmeällä helähtelevällä äänellään, hänen olentonsa oli
lapsellisen yksinkertainen, ja sanomaton viehkeä sulo välkkyi hänen
kasvoillaan.
Haoma vastasi:
-- Tietänet, etten ole islaminuskoinen, että olen parsi. Sorrettujen
oikeutta, myöskin muunuskoisten, kunnioitan. Mutta lähimmän
velvollisuuteni tulee kohdistua omaan heimooni, jolle minun ensiksi
täytyy omistaa työni.
Olisi voinut luulla, että kertojattaren korkeassa asemassa oleva
nainen tästä puolinaisesta kieltäytymisestä olisi loukkautunut, että
hän paheksumisen tai solvatun ylpeyden sana huulilla olisi poistunut.
Mutta näin ei tehnyt Anahita. Sillä itsehillitsemystä oli häneen
nuoruudesta pitäen teroitettu. Syvästi surullinen ilme vaan verhosi
hänen silmiään. Ja kun Haoma sen huomasi, heräsi hänessä, erakossa,
jonkunmoisen ritarillisuuden ja säälin sekaiset tunteet, ja hän katui
äskeisiä jyrkkiä sanojaan. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen edessään
ollut kaunis ja viaton lapsi, joka rukoili hänen apuansa; ja tämän
rukoilevan pyynnön oli hän hyljännyt! Ennenkuin hän ehti ruveta
puolinaista epäystään selittämään ja perustelemaan, sanoi Anahita:
-- Olen kuullut, että työskentelet oman heimosi hyväksi, ja se on
hyvä ja kaunis teko. Mutta se toimi, johon sinua pyydän, ei ole
vieras parsien harrastuksille. Kurdilaispäällikkö Mervim, jonka asiaa
olen ottanut puolustaakseni, on läntisten, Thabarma-järven rannoilla
asuvain parsien ystävä. Nykyinen Kurdistanin maaherra, Jusuf, sortaa
parseja. Jos Mervim saa oikeutta, pääsevät myös parsit sortotilastaan.
Ilon välke oli kulkenut Haoman kasvojen yli, kun hän kuuli
mainittavan läntisiä parseja ja Thabarma-järveä. Hän huudahti vallan
ehdottomasti:
-- Thabarma-järven rannat, Zoroasterin synnyinseutu! --
Velvollisuuteni on asian hyväksi toimia!
Anahitan surullisen ilmeen sijaan oli nyt tullut selkeä ilon
kuvastus, joka oli niin lapsellisen vilpitön, että Haoma ihmetellen
katseli häntä.
-- Apusi on oleva minulle suuriarvoinen, ja sydämestäni kiitän sinua
siitä, -- huudahti Anahita.
-- Miten on minun menetteleminen ja milloin on toimiin ryhdyttävä? --
kysyi Haoma.
-- Jos huomenna tahdot tulla asuntooni -- vastasi Anahita -- olet
saava lähempiä tietoja. -- Saatanko siis avunantoasi pitää varmana?
-- Varmana saatat pitää.
Anahita otti poveltaan esiin kalliskivisen sormuksen, jonka hän
ojensi Haomalle sanoen:
-- Tämän sormuksen näytettyäsi asuntoni ovenvartijalle, pääset
sisälle.
Vaistomaisesti vastaanotti Haoma sormuksen.
Ja Anahita hymyili vielä kerran kiitokseksi lapsellisen hyvää
hymyilyään, kumarsi päätään ja viittasi kädellään hyvästiksi.
Sitten nousi hän kiveltä ja verhosi kasvonsa sekä rupesi astumaan
mäen rinnettä alas seurueensa luo. Sinne saavuttuaan hän nousi
kohoitettuun kantotuoliinsa. Pääeunukki asettui etumaiseksi kulkuetta
johtamaan. Se lähti liikkeelle ja katosi pian kallioiden taakse.
Haoma seisoi liikkumattomana paikallaan. Hän oli seurannut Anahitan
kulkuetta siihen asti, kun se katosi näkymättömiin. Sitten vasta
hän heräsi haaveistaan. Näyn tavoin oli kertojatar tullut; hän oli
viipynyt hetken ja taas kadonnut.
Nyt vasta rupesi Haomassa ajatusten ja tunteiden tulva virtaamaan.
Siihen asti Anahitan odottamaton käynti oli hänessä herättänyt
etupäässä hämmästystä. Hän istuutui kivirahille ja nojasi päänsä
käsiin. -- Kun Ahriman tahtoo miehelle asettaa kavalimmat ansansa,
lähettää hän hänen luokseen kauniin naisen -- tuo vanha parsilainen
lauselma johtui leimauksen tavoin Haoman mieleen. Sen hän jo oli
lapsuudessaan kuullut, ja kun hänen henkensä syvät ja vakavat
pyrkimykset nuorukaisijän vartuttua olivat heränneet, mietti hän
usein näiden sanojen merkitystä ja pakeni, osaksi ujon luontonsa
vaikutuksesta, osaksi tulevan tehtävänsä tietoisuudesta, muiden kuin
omaan perheeseensä kuuluvien naisten seuraa. Nyt hänestä siis tuntui
ensi hetkellä vallan luonnolliselta, että pahuutta hautova Ahriman
oli ohjannut häikäisevän kauniin kertojattaren hänen luoksensa. --
Mutta älköön pimeyden ruhtinas vielä riemuitko! Haoma oli pysyvä
kylmänä kuin jäinen, Elbursvuorilta puhaltava pohjantuuli! -- Oliko
hän menetellyt varomattomasti siinä, että hän punnitsematta antoi
lupauksensa kertojattarelle? Oliko vielä mahdollista peruuttaa tuo
lupaus? -- -- -- Vallan mahdotonta; parsin antama sana oli pyhä. --
Mutta toiselta puolen: saattoiko tässä edes olla mikään Ahrimanin
ansa? Olihan kysymyksessä läntisten parsien, siis hänen läheisten
heimosukulaistensa vapauttaminen sortajan vallan alta. Ja vielä
lisäksi: Anahita oli kauniimpi keväistä päivää, mutta oliko hänen
kauneutensa senlaatuinen, että sen alla saattoi piillä Ahrimanin
kätyrin valhemuoto? Ei suinkaan. Hänen kirkkaiden silmiensä katse
oli kevätauringon paisteen veroinen. Mutta kevätauringossa ei ole
vilppiä, Se elähyttää, lämmittää ja riemastaa. Ken sellaisen katseen
omistaa, hän ei saata olla Ahrimanin välikappale, hän on päinvastoin
Ormuzdin ase. Ja todella tämä uusi suuri tehtävä, joka näin
odottamatta tarjoutui Haomalle, mitä se muuta oli, kuin uusi Ormuzdin
hyvyyden ja suosion osoitus. Äsken oli Haoma saanut viedä omalle
heimolleen, itäisille parseille, vapauden riemusanoman. Ormuzdin
avulla oli hänen onnistunut vapauttaa onnettomat vangit ja Ormuzdin
kunniaksi hän tuona harvinaisena, heimonsa vapautuksen juhlana, oli
saanut sytyttää kiitosuhrin! Nyt tarjoutui hänelle tilaisuus tehdä
palvelusta läntisille parseille. Olihan tämä selvä merkki siitä,
että Ormuzd hänelle oli määrännyt erityisiä tehtäviä, suuria ja
kauniita tehtäviä. -- Entä hänen uudistetun oppinsa kokoaminen ja
järjestäminen? Eikö se ollut hänen elämänsä päätehtävä? Odottihan
hänen isänsä sen valmistumista, odottihan sitä vanha Gurase ja ehkä
moni muu hänen ystävänsä kotivuoristossa. -- Eipä hän sitä aikonut
laiminlyödä. Tuli vaan pieni keskeytys ja lykkäys. Ja oliko hänen
heimolaistensa vapauttaminen ristiriitainen hänen opilleen? Ei
suinkaan. Työllä ja toimella hän nyt ryhtyi elämässä toteuttamaan
niitä aatteita, joita hän aikoi pergamentille kirjoittaa. Olihan
elävä toiminta kuollutta oppia parempi!
Hänen näin ajatellessaan, valtasi hänet monipuolisen elämäntoiminnan
hurmaus. Siinä hän tahtoi koetella intonsa hehkua, siinä luontonsa
vielä piileviä uhkuvan runsaita voimia. Hän tahtoi edetä kuin
vuoriston lumivyöry, vastustamattomana, seuraten uraansa. Hän tahtoi
saada innostuksensa leimuamaan salaman tavoin, valaisten taivaan ja
maan yhdellä suurella valonvälkähdyksellä.
Vaistomaisesti oli Haoma laskenut kädestään kivipöydälle Anahitan
antaman sormuksen, jonka kallis jalokivi erivärisenä säteili
auringonpaisteessa.
-- Tuo on siis se tenhomahti -- ajatteli hän -- joka avaa
kertojattaren oven. Ja tämä taikakalu on nyt minun huostassani.
Hän otti Avestakäärynsä ja sormuksen ja kätki molemmat rotkoseinän
salaiseen komeroon. Sitten hän joutuisasti meni Vohumenon luo.
Vohumeno oli laatinut asuntonsa somaan kallioiden ympäröimään
paikkaan. Pehmeä nurmikko levisi luolan edustalla, ja siellä
täällä, kallioiden laidalla, kasvoi tamariskipensaita. Kauempaa,
kallioiden lomitse pisti esiin tummia suippokärkisiä sypressilatvoja.
Leveästä kallioiden aukosta näkyivät vuorikosken vaahtoisat aallot
ja syöksähtävä vesijoukko. Nurmikkonsa laidalle oli Vohumeno
tehnyt tulen, jonka yli vartaassa riippui iso kappale kauriinlihaa
paistumassa. Vohumeno istui kivellä tulen ääressä, kohennelleen sitä
ja lisäten siihen puita.
Kerrottuaan hänelle äskeisten vieraidensa käynnin tarkoituksen, kysyi
Haoma:
-- Mitä arvelet tästä uudesta tehtävästä, joka minulle odottamatta
tarjoutui?
-- Luulenpa sitä sinulle varsin soveliaaksi. Ehkäpä parsien läntinen
heimo on hedelmällinen maaperä uusille opeillesi. Mitä omaan heimoosi
tulee, luulen sinun sen puolelta kokevasi sitkeää vastustusta,
ainakin niin kauan kuin Naotarat ja Gershaspit hallintoa pitävät.
-- Tämä yritys miellyttää minua senkin vuoksi, että se antaa minulle
tilaisuuden nähdä Thabarma-järven rannat, suuren uskomme perustajan,
Zoroasterin, synnyinseudut!
Omituisen vilkkauden ja iloisuuden sävy oli painunut Haoman
kasvoihin. Vohumenosta tuntui kuin vakava erakkohaahmu olisi
hänestä kadonnut, ja kuin sen sijaan olisi tullut taisteluhaluisen,
häikäilemättömän soturin muoto.
Kun kauriinliha oli kypsäksi paistunut, kävivät toverukset käsiksi
aamuateriaansa.
Päivä paistoi lempeästi kallioiden väliselle nurmikolle, ja
vuorikoski soitti voimakasta, valtavan kohisevaa soittoansa.


NELJÄS LUKU.

Nyt se oli jo tapahtunut tuo Haoman merkillinen käynti kertojattaren,
Anahitan, luona. Paksu rautaportti oli sulkeutunut hänen jälkeensä,
ja siinä hän nyt astui pitkänkaltevaa ylänteen rinnettä laaksoon.
Auringon kiertäessä lounaaseen oli hän lähtenyt vuorikoskelta, ja
nyt, hänen palatessaan, oli aurinko jo mennyt mailleen. Vaikka
iltaruskon värit jo, näin syksypuoleen, olivat tummemmat, tuntui
hänestä kuin vaaleanpunaiset kevätvärit olisivat koreilleet
lumihuipuilla, kuin syksyyn kallistuva kasvimaailma olisi uhkunut
keväistä elinvoimaa ja henkinyt ilmoille nuoria tuoksujaan. Niin
kevyt oli hänen mielensä! Nyt aukeni uusi ura hänen toiminnalleen.
Se innostuksen taikaliekki, jota hän hiljaisessa mielessään oli
odottanut ja aavistanut, se oli nyt syttynyt leimuamaan. Vielä soivat
hänen korvissaan Anahitan viimeiset sanat:
-- Olen turvallinen, jätettyäni asian sinun käsiisi, Haoma!
Oliko kukaan ennen lausunut hänen nimeänsä niin viehkeästi, niin
täynnä vakaumusta? Se ääni oli kajahtanut lapsellisen hellänä ja
luottavaisena, kuin ennen Haoman sisaren, Armaitiksen ääni. Ja nuo
viattoman kauniit sinisilmät olivat vielä toisen kerran todistaneet,
että tämä uusi tehtävä oli Ormuzdin lähettämä. Entä jos omasta
uskostaan ja heimolaishengestään tarkasti kiinnipitävät parsit
paheksuivat sitä, että Haoma ryhtyi ajamaan islaminuskoisen asiaa?
Vaikkapa paheksuivatkin, niin oli Haoma sopivassa tilaisuudessa
selittävä heille, että se oli liian ahdas katsomuskanta. Että
islaminuskoisissakin se, mikä oli hyvää, oli Ormuzdin työtä, ja että
heidän oppinsa erehdykset olivat Ahrimanin vaikutusta. Kerran, kun
ihmiset taajoin rivein olivat liittyvät Ormuzdin taistelujoukoksi,
varmaan kaikki harhauskot olivat haihtuvat ja ihmiset yhdistyvät
yhdeksi suureksi valonpalvelija-joukoksi!
Tasaisesti ja voimakkaasti Haoman rinta hengitti viileätä
iltailmaa, ja joutuisasti tie häneltä kului. Tummina ääriviivoina
kohosivat eteläistä taivasta kohti Raghan minaretit ja palatsit.
Sinne piti hänen siis seuraavana päivänä mennä Demurilta saamaan
apuneuvoja Kurdistanin matkaa varten. Sillä pian aikoi hän lähteä
kurdilaispäällikön Mervimin asiaa Thabarma-järven seuduille tutkimaan.
Iltarusko on jo vaalennut ja Itämaan salaperäinen hämärä on verhonnut
maat ja manteret, kun Haoma saapuu vuorikoskelle. Voimakkaasti
pauhaavana, mutta hellämielisenä jättiläisenä tuntuu se tervehtivän
Haomaa. Eihän tämä seutu ole erämaata. Kaikki täällä ainakin nyt
elää. Tuntuu siltä, kuin rosoiset kalliotkin tuttavallisesti
kuiskailisivat tyytyväisyyden kuisketta. Eikä kuu malta olla luomatta
tänne katsettaan. Se nostaa vaalean loistavat kasvonsa kallioiden
loveen ja levittää vuorikoskelle hyppielevän hopeaverkon. Suuri
yölepakko sujahtaa äänettömänä Haoman ohitse hänen puhtaan valkean
päähineensä houkuttelemana. Kerivan vahtii uskollisesti rotkoasuntoa
ja lähtee sen suulta liikkeelle isäntäänsä tervehtimään, iloisena,
kuten aina Haoman palatessa kotia, häntäänsä liehuttaen.
Mutta Haoman on tarvis ilmaista uhkuvia tunteitaan ja ajatuksiaan
toiselle, toverille. Hän kulkee Vohumenon luolalle ja kutsuu häntä,
mutta ei kuule vastausta. Vohumeno on siis lähtenyt saaliinajoon
vuoristoon. Sinne päättää Haomakin lähteä toveriaan vastaan. Sillä
ei hän nyt enää saata pitkään viipyä, jo hän on paluumatkalla. Ja
Haoma käy omassa rotkossaan, riisuu päältään pitkän juhlaviittansa,
pukee ylleen lyhyen, vuoriretkillä mukavan nutun sekä sieppaa jousen
olalleen. -- Tuonne vuoristoon johtavaa polkua pitkin Vohumeno
varmaan on mennyt, ja sitä tietä hän myös palaa.
Tutulta tuntuu polku, keveästi nousee jalka. Ja koko tämä
vuoristoluonto tuntuu hellältä ja herttaiselta, ikäänkuin se sulkisi
Haoman syliinsä. Tuossa haamoittaa esiin tuttu granaatti-omenapuu.
Sen hedelmät ovat jo tulentuneet. Haoma taittaa itselleen hedelmäin
runsaudesta alasriippuvalta oksalta suuren granaatti-omenan,
halkaisee sen ja rupeaa syömään kuorien sisällä piileviä mehukkaan
virvoittavia marjasia. Niiden tuoksu ja raitis maku herättää mielessä
tietoisuuden luonnon hyväntekevästä äärettömästä luomavoimasta, sen
tyhjentymättömistä varoista, sen viileistä lähdesuonista, jotka
elähyttäen pulppuilevat maan povessa, raviten ja uudistaen luonnon
elämäkuntaa. Terveyden ja voiman tunne herää selväksi Haomassa, ja
hän ajattelee siunaten Ormuzdin antimia, joiden runsaus on tullut
hänen osakseen.
Äkkiä näkyi tiheän ja korkean, tuuheakukkaisen vuorikanervan takaa
kaksi kiiluvaa tulipistettä. Silmänräpäyksessä oli Haoma temmannut
olaitaan jousen, pannut siihen nuolen, tähdännyt ja laukaissut. Ja
seuraavassa tuokiossa makasi kanervikossa kuolleena yön hiipivä
nelijalkainen varas: verenhimoinen shakaali. Se oli Haoman nuolen
tapaamana muutaman kerran nytkäytellyt notkeita jäseniään ja
viskellyt päätänsä. Senjälkeen retkahti sen suippo, repomainen kuono
maahan, ja sen kiiluvat varkaanlyhtysilmät taukosivat ainaiseksi
loistamasta. Haoma nosti kaadetun pedon läheisen kiven huipulle, ja
otti paikasta merkkejä, voidakseen sittemmin korjata vuodan.
Yhä kauemmaksi vuoristoon johti häntä polku; pian se vallan
loppui, ja eteen tuli jylhä tunturiseutu. Haoma pysähtyi ja kutsui
voimakkailla huudoilla Vohumenoa. Moninkertaiset kaiut vaan
vastasivat etäisiltä vuorenseinämiltä, mutta Vohumenoa ei kuulunut.
-- Hänellä on varmaankin ollut huono metsäonni, ja hän on kaiketi
eksynyt tavallista kauemmaksi saalista ajamaan.
Näin ajatteli Haoma ja palasi takaisin rotkoasunnolleen.
Lähestyessään vuorikoskea näki hän jo kaukaa tulen pilkoittavan
kallioiden lomitse. Vohumeno oli siis jo kotona; hän oli tällä
kertaa käynyt toisella taholla. Nopein askelin ohjasi Haoma kulkunsa
Vohumenon tulen ääreen. Tämä väsymätön toveri oli taas aterian
valmistuspuuhissa. Tällä kertaa oli hän ampunut pyitä, joita nyt
oliiviöljyssä paistoi kivestä kaiverretussa padassa.
-- Tulet vuoristosta päin, valtijas, sanoi hän Haomalle. Odotin sinua
tulevaksi kertojattaren puolelta.
-- Palasin sieltä jo aikaisemmin ja lähdin vuoristoon sinua vastaan.
-- Miten asia päättyi?
-- Tiedustelumatkani Kurdistaniin on päätetty. Huomenna menen Raghaan
suurvisiirin pojalta, Demurilta, matkaneuvoja pyytämään. -- Tuletko
sinä matkatoverikseni.
-- Sitä aijoin juuri ehdoittaa, valtijas. Voihan sinulla niin
pitkällä ja vaarallisella matkalla olla minusta vähän hyötyä.
-- Paljonkin hyötyä, ja lisäksi rattoa.
Ilta-ateria on syöty, Haoma on toivottanut toverilleen yörauhaa ja
palannut rotkolleen. Kuutamo on nyt niin kirkas, että selvästi näkee
pitkät alat alhaalla leviävää laaksoa. Ei tunnu uni tulevan nyt, ei
muistu mieleenkään vuode. Haoma on siirtynyt haaveilujen maille.
Ehkäpä hänen ei vielä olisi pitänyt erota Vohumenosta. Olihan hänellä
paljon puhuttavaa: sydän oli vielä täynnä tunteita, jotka sanoin
pyrkivät päästä ilmoille. Mutta toiselta puolen: se mitä hän nyt
tunsi, oli kuitenkin niin salaperäistä ja epämääräisen viehkeää, että
kieli varmaankin olisi kieltäytynyt sitä tulkitsemasta. Ja kuitenkin
olisi hän tahtonut jakaa toiselle sydämensä uhkuvaa sisällystä,
olentoaan täyttävää uutta innostusta.
Äkkiä johtuu ajatus hänen mieleensä. Pitäähän hänellä tuolla luolassa
olla vanha syrinda-kitara, jonka Armaitis antoi hänelle mukaan, hänen
ensi kertaa lähtiessään kotoa. Mutta sen kielet ovat varmaankin
taittuneet tai ruostuneet, sillä ei hän, tämän rotkon löydettyään ja
siihen asetuttuaan, ole tuota soitintaan koskenut. Se onkin nurkassa
pölyn peitossa, josta hän vaivoin saa sen vapautetuksi. Kielet
ovat kyllä eheät, mutta kauheassa epävireessä. Tokko hän enää osaa
soitintaan virittää! Hän menee ulos kuutamoon ja istuutuu, kitara
sylissä, kivirahille. Ja pian on syrinda-kitara taas vireissä, ja
Haoma rupeaa soittamaan vanhoja tuttuja parsilaisia säveleitä, jotka
hän nuorempana on kuullut ja oppinut. Hän soittaa kilvan kosken
pauhinan kanssa ja luo säveleihin sydämensä täyden tunnerikkauden.
Ja vanha soitin tuntuu nyt hänestä toverilta, jolle hän on uskonut
kaikki, ja jonka osanottava ääni on häntä lohduttanut ja rohkaissut.
Vähitellen solui kitara Haoman huomaamatta hänen syliinsä. Viimeinen
soinnos, jonka hän sen kielistä oli kaiuttanut, palautti hänen
korvaansa helinän, jonka pieni pehmeä käsi päivällä oli näpäyttänyt
hopealevystä. Hänen mielestään sukelsi esiin kuluneen päivän hänestä
niin vaiherikkaat muistot. Ennen kaikkea haamoitti niiden kätköistä
kaksi kirkasta sinisilmää, joilla oli lapsen viaton loiste, ja
lämmittävän hyvä katse. Se oli ilmeisen elävä tuo kuva, se tenhosi,
tehden samalla levottomaksi ja rauhalliseksi!
Haoma tunsi kaiken verensä syöksähtävän sydäntä kohti, hänen
tunteensa kuohahtivat kummallisina, ja hän kätki päänsä kivipöytään
nojaaviin käsiinsä.


VIIDES LUKU.

Haoma oli jo saapunut vallan lähelle Raghaa. Nyt havaitsi hän jo
selvästi edessään nuo lukuisat sirot minaretit, vaaleansiniset ja
punaiset moskeat, joiden kullatut ja hopeoidut kupukatot hän tähän
asti vaan kaukaa oli nähnyt. Siinä jo kohosi hänen edessään kaupungin
pohjoispuolinen, jykeväpiirteinen kiviportti. Kun Haoma kulki siitä
sisään, virkkoi eräs portinvartijoista toiselle:
-- Tuossa tulee parsi!
Toinen huomautti siihen:
-- Niitä kai nyt rupeaa tulvimaan tänne Raghaan, sittenkuin shaahi on
heille julistanut armahduksensa.
Portista sisälle mentyään tuli Haoma leveälle suoralle kadulle,
jonka kummallakin puolella oli suuria rikkaita basaareja. Siinä
oli laajalti, itse basaarien ulkopuolellakin levitettyinä, mitä
vaihtelevimpia korutavaroita: Intian silkkikankaita, Kashmirin
shaaleja, arapialaisia mattoja, Jemenin jalokiviä y.m. Ostajia
ja myyjiä vilisi viljalti basaareissa ja niiden edustalla. Tosin
Haoma, tuo yksinäinen rotkoasukas, joka ensi kertaa täällä liikkui,
hämmästyneenä loi silmänsä tähän kirjavuuteen ja väenvilinään.
Mutta hän ei malttanut pysähtyä tätä kaikkea lähemmin tarkastamaan.
Sillä hänellä oli asiansa ja suuri yrityksensä mielessä, ja se
valtasi kokonaan hänen ajatuksensa. Kuljettuaan leveän kadun päähän,
saapui hän pienelle torille, jonka äärellä oli etupäässä helmi- ja
jalokivimyymälöitä. Suuret valkea- ja punaliinaiset suojuskatokset
estivät auringon, vielä näin syyspuoleenkin paahtavien säteiden
uuvuttamasta jalokivien ostajia. Tällä pikkutorilla kohtasi Haoma
äkkiarvaamatta tuttavan. Arasta, Haoman vankeudesta vapauttaman,
parsien uhripaikalla kuolleen Salferin poika, joka nyt komeapukuisena
palveli Demuria, liikkui täällä isäntänsä ostoksilla.
Nuorukainen oli niiden hyvien olojen vaikutuksesta, joihin hän
odottamatta oli siirtynyt, suuresti hyötynyt. Vankilaluolan
ummehtuneen ilman ja nälän tuottama kalpeus oli paennut hänen
kasvoistaan ja palaavaa terveyttä ennustava puna oli noussut
poskille. Huomattuaan ja tunnettuaan vapauttajansa, destur mobedin
pojan, meni Arasta häntä kohti ja heittäytyi, häntä lähelle tultuaan,
maahan, täten tervehtien häntä kuin itämaalaista ruhtinasta ainakin.
Haoma ei ensin ollut häntä tuntea, sillä vieras puku ja terveemmät
kasvot saattoivat hänet vallan erilaiseksi siitä, jommoisena Haoma
hänet parsien vuorikylässä oli oppinut tuntemaan. Mutta kun Arasta
kyyryisestä asennostaan loi ylös katseensa Haomaan, tunsi tämä hänen
nöyrät silmänsä ja huudahti:
-- Nouse toki ylös, Arasta! Mitä sinä minun edessäni maassa ryömit!
Arasta nousi nyt seisomaan ja virkkoi ujosti!
-- Terve, valtijas!
-- Terve, Arasta! virkkoi Haoma. -- Olenpa varsin tyytyväinen,
että sinut tapasin, sillä aioin juuri kysyä tietä herrasi Demurin