Haoma ja Anahita: Kertomus - 04

Olen kutsuva herbedit koolle ja asian heille esittävä. Ehkä ainakin
saamme aikaan helpoitusta vankiparoille.
Liikutettuna heittäytyi Haoma isänsä eteen ja liitti hänen
molemmat kätensä omiin käsiinsä sekä suuteli, suuren kunnioituksen
osoitteeksi, isänsä viitan helmaa.
Astan, vankien ruoka-annoksien jakajan, luo lähetetty palvelija
oli jo hetki sitten saapunut, mutta oli, kuullessaan destur
mobedin ja hänen poikansa keskustelun, pysähtynyt matkan päähän,
tuuhean plataanin juurelle, odottamaan. Haoman noustua seisaalle,
astui palvelija destur mobedin eteen ja kertoi, että Asta illalla
pidettävää juhlaa varten oli lähtenyt vuoristoon kauriin ajoon, ja
ettei hänen talossaan ollut muita kotona, kuin vanha, toissilmäinen
palvelijatar, joka ei kotiväen paluusta mitään tietänyt.
Toivon välke valaisi nurmikolla kykkivän Shirujen kuivettuneita
kasvoja, jotka vihan ja pelon sekaisten värähdyksien liikuttamina
olivat seuranneet Iredshin ja Haoman äskeistä keskustelua.
-- Vai aijotaanko häpeävangit kokonaan vapauttaa -- näin ajatteli
Shiruje itsekseen -- Oliko hän täten menettävä ammattinsa! Entä
melkoiset ruokavarat, jotka hän aina vankien annoksista itselleen
eroitti. Nekin hän oli menettävä. -- Sehän oli todellinen
Ahrimanin lähettiläs ihmishaamussa, tuo Haoma. Mutta ei vielä
ollut sanottu, että hän, vaikka olikin destur mobedin poika, oli
pääsevä pyrintöjensä perille. Ja mitkä pyrinnöt sitten! Nehän olivat
ilmeisesti ristiriitaiset Ormuzdin Avestassa ilmoittamalle opille.
Näin ajatellessaan, sai Shiruje rohkeutta, kepsahti pystyyn, lähestyi
destur mobedia ja huudahti:
-- Et saattane suostua poikasi pyyntöön, destur mobed. Et saattane
vastustaa Avestan säädöksiä, sinä, joka itse olet sen ylin vartija.
Et myöskään saattane vetää päällesi koko heimon paheksumista!
Närkästyneenä nuhteli häntä Iredsh sanoen:
-- En ennen ole sinun neuvojasi kaivannut. En nytkään niitä ole
pyytänyt. Katso vaan itse, miten selität syyt ruokapussisi niukkaan
sisällykseen.
Shiruje, muistaen nyt sen tukalan tilan, johon hänet äskeinen pussin
paljastus oli saattanut, katsoi parhaaksi muuttaa menetystapaansa ja
lausui imartelevalla nöyrällä äänellä:
-- Ormuzd minua estäköön viisaalle destur mobedille neuvoja
jakelemasta. Sydämeni vaan pakoitti minua lausumaan varoituksen
sanoja.
Ja vanha kyyryselkä kumarsi moneen kertaan Iredshin edessä.
Halveksiva katse oli ainoa vastaus, jonka Iredsh hänelle soi.
Haoma ilmaisi aikovansa itse lähteä vuorirotkolle vankien tilasta
selkoa ottamaan ja Shirujen tunnollisuutta tutkimaan.
Tämän kuultuaan, tahtoi Shiruje pussineen päivineen lähteä matkaansa,
mutta Iredsh pysäytti hänet sanoen:
-- Sinä jäät tänne, Shiruje, Haoman paluuta odottamaan. Tuolla
takapihalla on odotuspaikkasi.
Shiruje mennä tallusteli takapihalle päin. Iredsh lähetti herbedejä
kokoukseen kutsumaan, sillävälin kun Haoma poistui telttaan vangeille
ruokaa noutamaan.


KUUDES LUKU.

Kulkiessaan telttapihan halki, huomasi Haoma ison majan vieressä
olevan tilavan teltan edessä sisarensa Armaitiksen, jolla oli
kukkaskori kädessä.
-- Teetkö valmistuksia illan juhlaa varten? kysyi Haoma häneltä.
-- Olen siistinyt ja koristanut sinun makuutelttaasi, Haoma --
vastasi Armaitis. -- Olen siroittanut permannolle tuoksuvia kukkia,
jotta unesi kotia palattuasi olisivat kauniit.
Haoma muisti sen hiljaisen hellyyden, jota Armaitis aina häntä
kohtaan oli osoittanut, ja nähdessään siinä edessään sisarensa
kauniit kasvot, hän tuli ajatelleeksi, miten paljoa hän sai kaivata
yksinäisessä erakkoasunnossa, ollen vailla kodin hellyyttä ja
ihmisten seuraa. Hän virkkoi:
-- Olet aina hyvä, Armaitis. Saat minun puolestani nähdä paljon
vaivaa.
Armaitis oli harvapuheinen, eikä hän nytkään ruvennut pitemmältä
toimenpiteitään selittämään. Hän loi vaan syvistä silmistään
veljeensä puhuvan katseen, joka sisälsi seuraavaa:
-- Vapaasta tahdosta ja kernaasti teen sinulle sen vähäisen, minkä
teen.
Äänetönnä hän jatkoi työtänsä. Käskettyään Sevaren panemaan koriin
ruokavaroja vuoristovangeille vietäväksi sekä otettuaan tämän
nuoren palvelijan oppaaksi mukaansa, läksi Haoma kulkemaan vankien
surullista olopaikkaa kohti. Kapea polku johti öljypuiden ja jyrkästi
törröttävien kallioseinien ohitse yhä ylöspäin. Heidän hetken
äänettöminä astuttua edelleen, kysyi Haoma:
-- Oletko ennen käynyt vankien luolalla, Sevare, koska näyt tuntevan
tien? En itse ole siellä asti koskaan käynyt.
-- Luulenpa löytäväni -- vastasi Sevare. -- Kerran liikuin tuolla
ylempänä vuoristossa ja kuulin haikeata vaikeroimista, ikäänkuin
joku olisi ollut suuressa hädässä tai kuoleman vaarassa. Kun riensin
siihen suuntaan, mistä tämä ääni tuli, saavuin rotkoaukolle, ja kun
katsahdin sisälle, näin puolipimeässä kolme vankia ja miehen heitä
ruoskimassa. Arvasin heti, että tämä oli häpeävankien rotko ja
pakenin tuota kirottua paikkaa.
-- Luuletko todella, että tuo paikka on kirottu?
-- Niin sanotaan; öisin kuuluvat pahat daivit liikkuvan luolan
tienoilla ja käyvän vankeja kiduttamassa. Silloin ei ole hyvä eksyä
niille seuduille. Saastutetuksi ja onnettomaksi tulisi se, joka
silloin luolassa kävisi.
-- Tuo on pelkkää kuvittelua. Tiedätkö, Sevare, että nuo vankiparat
saavat turhaan ja viattomasti kärsiä. Ja minä aion lohduttaa heitä ja
vapauttaa heidät.
Tämän kuultuaan näytti Sevare kovin tyrmistyneeltä ja vasta hetken
kuluttua sai hän soperretuksi:
Mutta ovathan he Avestan pilkkaajoita!
-- Eivät ole Avestan pilkkaajoita, selitti Haoma. Mutta sitä on sinun
nyt vaikea ymmärtää. Myöhemmin olen sinulle ja teille kaikille sen
selittävä.
Salaperäisenä ja omituisena oli Sevare aina pitänyt Haomaa,
erakkoa. Mutta se, minkä hän nyt sai kuulla, oli hänestä vallan
käsittämätöntä. Itse destur mobedin poika meni häpeävankien luo heitä
lohduttamaan. Ei hän enää tietänyt, mitä ajatella.
Polku kävi yhä kaidemmaksi, yhä jyrkemmäksi. Äänettöminä he
kiipesivät sitä ylöspäin, ja tuon tuostakin saivat he käsin tarttua
kiinni kalliopensaaseen tai kivensärmään pysyäkseen polulla. Viimein
päättyi polku tasaiseen paikkaan, jolla kasvoi kookas sykomoripuu.
-- Tuossa on merkkipuu, huudahti Sevare. Tässä vallan lähellä on
vankien luola.
Sykomorin luo tultuaan, näkivät he todella läheisessä jyrkässä
kallioseinässä aukon.
-- Tuossa se on -- virkkoi Sevare, ojentaen ruokakorin Haomalle,
ja vetäytyen taikauskoisen pelon ilme kasvoissa sykomorin juurelle
odottamaan.
Haoma otti korin ja lähestyi aukkoa. Se oli niin matala, että siitä
täytyi puoleksi ryömien mennä sisälle, ja se päästi ainoastaan
hämäräisen valon rotkoon. Kun Haoma kumartui tähän aukkoon, tunsi hän
luolasta virtaavan vastaansa pahalle löyhkäävän ummehtuneen ilman,
joka oli niin vastenmielinen, että hän ehdottomasti veti päänsä
takaisin. Sykomorin runkoon nojautuva Sevare, joka jännityksellä
oli seurannut Haoman kaikkia liikkeitä, käsitti tämän hänen
peräytymisensä pelon aiheuttamaksi ja huusi herralleen:
-- Lue rukous Avestasta, valtijaani poika, niin astut vaaratta tuohon
kirottuun pesään!
Haoma rauhoitti häntä sanoen:
-- Ole huoleti minun puolestani, Sevare. Ei tässä ole mitään vaaraa.
Sitten hän meni kyyrysissään sisälle luolaan. Kamala näky kohtasi
hänet sen hämärässä. Kolme olentoa oli siinä seiniin kanteilla
kiinnitettyinä. He olivat kalpeat ja laihtuneet. Varsinkin vanha
Salfer oli laiha Ja kuihtunut kuin luuranko, ja hän loikoi enemmän
ruumiin kuin elävän olennon kaltaisena mädänneillä oljilla. Hänen
poikansa Arasta oli myös nääntyvän näköinen, joskohta hänen
nuoret voimansa näyttivät hieman paremmin kestäneen tämän kurjan
olopaikan riuduttavaa ilmaa. Laihtunut ja sairaan näköinen oli myös
kookasvartaloinen Vohumeno, kolmas vangeista, vaikka tämä inhoittava
luola ei ollut kyennyt kuihduttamaan hänen voimakkaita jäntereitään
ja lihaksiaan. Heidän kahleensa olivat niin lyhyet, että he
hädintuskin saattoivat paneutua pitkäkseen.
Kuultuaan outoja ääniä, olivat vangit kummastellen tähystäneet
aukkoa. Haoman ilmestyttyä luolaan, loi vanha Salfer häneen syvälle
kuoppiinsa vajonneet himmeät silmänsä ja kysyi heikolla vapisevalla
äänellä:
-- Onko jo loppuni hetki viimeinkin saapunut? Joko tulet minua
syöksemään vapautukseni kuiluun?
Näin sanottuaan hän suurella vaivalla kohosi paljasten, laihojen
käsivarsiensa nojaan puoleksi istuvaan asentoon, paremmin nähdäkseen
outoa tulijaa.
-- Olen ystävänne -- virkkoi Haoma; tulen teitä lohduttamaan ja
vapauttamaan.
Uskomattomalta tuntui tämä vangeista, ja vanha Salfer kysyi epäillen:
-- Oletko Ahrimanin lähettämä henki, joka turhilla lupauksilla meitä
ilkut? Vai näenkö unta? Vohumeno, Arasta, näenkö unta?
Syvällä miehekkäällä äänellä vastasi Vohumeno:
-- Olet hereillä, Salfer, kuten myös me molemmat.
Haihduttaakseen heidän pitkällisen kärsimyksensä synnyttämän
toivottoman epäilyksen, lisäsi Haoma:
En ole mikään henki, olen destur mobedin poika, Haoma. Maan
hallitsija on julistanut vapauden parseille; minä koetan hankkia
vapauden teillekin.
-- Voitko vannoa Ormuzdin nimeen, ettet meitä petä -- kysyi vielä
Salfer.
-- Vannon Ormuzdin nimeen, että olen ystävänne, ja etten teitä petä.
Nyt vasta rupesi vankien epäluulo haihtumaan. Mutta heidän oli vielä
vaikea käsittää ja uskoa tätä odottamatonta sanomaa huojennuksesta ja
vapaudesta.
Haoma muisti nyt, että vangit tarvitsivat ruokaa, ja hän rupesi
jakelemaan heille mukaan ottamiaan lihapaloja, riisikakkuja,
nisuleipiä ja hedelmiä.
-- Syökää ja virkistäkää itseänne -- sanoi hän. -- Sitten tahdon
lähemmin jutella kanssanne tilastanne.
Pitkät ajat nälkää nähneet ja kituneet vangit kävivät viipymättä
ahneesti käsiksi saamiinsa ruokiin. Nähdessään heidän tavattoman
ruokahalunsa ja muistaen heidän pitkän paastoaikansa, varoitti Haoma
heitä lempeästi:
-- Suon teille kernaasti ruokaa, niin paljon kuin syödä jaksatte.
Mutta olkaa varovaiset ystäväni, sillä monivuotisen nälkänne jälkeen
voi liika syöminen teitä vahingoittaa.
Mutta tässä oli vaikea sanoin ehkäistä heidän syömäintoaan, jonka
vuoksi Haoma kaasi vahvistavaa marjamehua pikariin ja ojensi sen
vuoroin hoidokkailleen.
Kun Sevare vankien syödessä ei enää kuullut puheen huminaa luolasta,
rupesi hän pelkäämään, että herransa oli joutunut johonkin vaaraan.
Vaivoin voittaen taikauskoisen sisäisen vavistuksensa hän lähestyi
luolan aukkoa ja huusi:
-- Oletko hädässä, destur mobedin poika? Ormuzd sinua suojelkoon!
-- Rauhoitu, Sevare, -- vastasi Haoma. -- Ei minua mikään vaara uhkaa.
Kääntyen vankien puoleen hän jatkoi:
-- Tahtoisinpa nyt kuulla, miten teitä on kohdeltu täällä. Sain äsken
kiinni Shirujen, joka oli tulemassa tuomaan teille kolmea kuivanutta
leipäpalaa. Oliko tämä vaan tilapäistä, vai onko ruokanne ennenkin
ollut yhtä niukkaa?
-- Shiruje, tuo kirottu mies! -- huudahti Vohumeno. -- Jo vuosikausia
hän on meitä nälällä kiduttanut.
-- Älä kiroa, Vohumeno -- varoitti vanha Salier. -- Tänä hetkenä
ainoastaan siunaukset liikkukoot huulillamme.
-- Kuivilla leipäpaloilla ja vedellä hän on meitä hengissä pitänyt
-- jatkoi Vohumeno. -- Joskus on hän henkipitimiksi tuonut jonkun
lihapalan. Mutta siitä on jo pitkä aika, kuin viimeksi lihaa näimme.
-- Ja sekin on ollut vanhaa ja puolimätää -- selitti Arasta, joka
sitä ennen tylsämielisen näköisenä oli kuunnellut muiden puhetta,
mutta joka nyt ruuasta näytti virkistyneen.
-- Ei kyllin siinä, että meitä on puoleksi nälkään näännytetty;
tavan takaa tuo sydämetön Shiruje ruoskii meitä, niin että iho tulee
verille ja täyteen paisumia -- virkkoi Salfer.
-- Tuolla nurkassa on hänen aseensa, -- sanoi Vohumeno, viitaten
kädellään vastapäistä pimeää soppea kohti.
Haoma meni hapuillen osoitettua nurkkaa kohti ja löysi sieltä sauvan
päähän kiinnitetyn nahkaisen ruoskan, joka oli täynnä solmuja ja
pieniä rautapiikkejä. Kiivaasti hän viskasi kidutusaseen luolan
aukosta ulos.
-- Kyllä siitä kiduttajasta nyt vapaudutte; olen jo kuullut tarpeeksi
hänen ilkeyttään -- huudahti hän.
Kun ruoska nopeaa vauhtia lensi ulos luolan aukosta, piti Sevare sitä
selvänä merkkinä siitä, ettei kaikki sisällä ollut, kuin olla piti.
Hän keskeytti rukouksensa, jota hän paraikaa luki sykomorin juurella
ja huusi:
-- Tulenko avuksesi, destur mobedin poika?
Ja vähän kärsimättömänä vastasi Haoma aukolta:
-- Rauhoitu toki. Olenhan jo sanonut, etten apuasi tarvitse.
Sevare vaikeni, jatkoi rukoustaan ja luuli että hänen herransa pian
oli noiduttu ja että hän oli jäävä luolaan ikipäiviksi.
-- Miten ajattelet meidät pelastaa? -- kysyi Vohumeno. -- Miten
muutat herbedien ja kansan mielet?
-- Isäni on puolellani, ja olen taisteleva, kunnes saan kansan
taivutetuksi. Eläkää vaan hyvässä toivossa ja odottakaa. Isäni on
kutsunut koolle herbedit. He neuvoittelevat paraikaa, minäkin aion
rientää sinne.
Vanha Salfer kohoitti äänensä:
-- Kiitetty olkoon Ormuzd, joka viimeinkin on leppynyt, joka lähettää
meille lohdutusta ja pelastuksen toivon. Kiittäkää myös te muut
Ormuzdia!
Synkkänä virkkoi Vohumeno:
-- En enää usko Ormuzdia, en Ahrimania. En saata kiittää muita, kuin
destur mobedin jaloa poikaa.
Näin sanoen hän ylpeästi ravisteli kahleitaan, ikäänkuin olisi
tahtonut ne murtaa ja jo niistä vapautua, sekä oikaisi kookkaan,
jäntereisen vartalonsa suoraksi.
-- Miksi niin puhut? -- kysyi Haoma, alakuloinen väre äänessä.
-- Pitkä kärsimyksesi on saattanut sinut katkeraksi. Ketä sitten
uskoisit, kehen luottaisit, ellet Ormuzdiin, kaikkein ylevimpään ja
paraimpaan?
-- Uskon vaan ihmissydänten hyvyyteen ja pahuuteen. Hyvien ihmisten
luku on pieni, pahojen suuri -- vastasi Vohumeno. -- Ainoastaan
silloin kun hyvät ovat vahvat, saattaa onni tai onnen välkähdys tulla
kärsivien osaksi. -- Sydämesi hyvyyttä kiitän, destur mobedin poika,
sitä ylistän, jos sorretun miehen kiitos sinusta voi olla jonkun
arvoinen.
-- Panen kiitokseesi arvoa, mutta en sitä omista itselleni. Sillä
jonkun hyvän hengen lähetti Ormuzd varmaankin tielleni ohjaamaan
askeleitani luoksenne.
Ennen poistumistaan Haoma vielä virkkoi:
-- Lähden taistelemaan puolestanne, enkä lepää, ennenkuin teidät olen
vapauttanut. Jääkää Ormuzdin haltuun!
-- Ormuzdin siunaus askeleitasi johtakoon -- huusivat Salfer ja
Arasta.
-- Siunattu olkoon hyvyytesi -- virkkoi jäähyväisiksi Vohumeno.
Kun Haoma taas oli palannut raittiiseen ulkoilmaan, päästi hän
helpoituksen huokauksen, sillä läkähdyttävän ummehtunutta oli ilma
ollut luolassa. Sevare rukoili yhä polvistuneena sykomorin juurella
ja oli rukoukseensa niin vaipunut, ettei hän ensin huomannut Haoman
tuloa.
-- Nyt on meidän joutuisasti palaaminen kotia -- sanoi Haoma, ja
Sevare kavahti peljästyneenä pystyyn.
-- Kiitos Mithran, huudahti hän, joka sinua tuossa pahuuden pesässä
on suojellut ja sinut onnellisesti ulos auttanut!
Haoma ei ruvennut sillä haavaa lähemmin selvittelemään vankien tilaa
eikä Sevaren pelon oikeutusta. Kiireisesti alkoivat molemmat palata
takaisin parsien pääkylään.


SEITSEMÄS LUKU.

Herbedit, puettuina pitkiin valkoisiin viittoihin, joita keltaiset
nahkavyöt pitivät koossa, olivat jo hetken aikaa olleet pyhässä
neuvoittelulehdossa. Iredsh ei ollut vielä aloittanut neuvoittelua,
vaan odotti Haoman paluuta. Kun Haoman solakan korkea vartalo tuli
näkyviin vuoripolulla, lähestyivät herbedit isoa suihkulähdettä
toimittaakseen tavanmukaisen käsien pesun. Kun Iredsh ensin oli
käsiään vedellä valellut, noudattivat herbedit ja viimein Haoma
hänen esimerkkiään. Sitten he asettuivat marmori-raheille, vakavina
odottaen neuvoittelun alkua. Haoma, jolla tosin jo oli herbedin arvo,
mutta joka ei vielä ollut toimittanut tuliuhria, asettui istumaan
plataanin juurella olevalla turpeelle. Iredsh istui ylimmällä
kunniasijalla herbedien edessä.
Hän aloitti juhlallisella äänellä: -- Olen kutsunut teidät tänne
tekemään päätöstä pyynnön johdosta, jonka poikani Haoma tänään on
lausunut. Tänä riemupäivänä, jolloin meille on myönnetty vapaus,
tahtoisi hän, että lahjoittaisimme vapauden myös niille vangeille,
jotka jo monta vuotta ovat kituneet vuoristoluolassa.
Tämän kuullessaan säpsähtivät herbedit ja näyttivät kovin
hämmästyneiltä. Destur mobedin ehdoitus oli heistä vallan odottamaton
ja tavaton. Siksipä kului hetki, ennenkuin kukaan heistä sai
sanaakaan sanotuksi. Viimein eräs vanhempia herbediä, nousi
seisaalleen ja virkkoi, nojaten paksuun käyräpäiseen sauvaansa:
-- Perin outo on tämä asia, jonka meille ilmoitit, destur mobed.
Vankien vapautus olisi laiton, olisi vastainen Avestan pyhille
säädöksille.
-- Se olisi laiton, laiton... mutisivat muut herbedit.
Iredsh näytti hieman levottomalta, sillä hän huomasi nyt liian
äkkipikaa suostuneensa Haoman pyyntöön, ja tätä vaikeaa asiaa ja
sen käsittelyä tarkemmin pohtimatta kutsuneensa herbedit koolle.
Ja mitä hän nyt oikeastaan saattoi sanoa esittämänsä asian
puolustukseksi? Olivathan herbedit oikeassa, että vankien vapautus
soti Avestan säädöksiä vastaan. Juuri hän mietti jotakin sentapaista,
että ehdoitus tosin oli ankarasti katsottuna laiton, mutta että
parsien osaksi tullut suuri onni saattoi oikeuttaa heitä toisin
menettelemään, kun Haoma nousi seisomaan. Hänen silmissään loisti
vakaumuksen ja innon tuli, ja varmalla sointuvalla äänellä hän puhui:
-- Noiden ihmisparkojen vankinapitäminen ja kiduttaminen ei voi
olla Ormuzdille mieluinen teko. Sillä Ormuzd on hyvyyden ja elämän
lähde, eikä suinkaan kernaasti näe elämän riutuvan ja auttamattomasti
surkastuvan. Avestakin opettaa, että missä kärsimys on ylenmääräinen,
siinä on Ahriman joukkoineen ollut työssä...
Hän ei ehtinyt pitemmälle, kun herbedien istuimilta rupesi kuulumaan
puoliäänekästä murinaa. Mustapartainen Naotara, joka salaa toivoi
Iredshin jälkeen destur mobedin arvoa joko itselleen tai pojalleen,
kuiskaili ahkeraan ympärillä istuville herbedeille, antaen heille
neuvoja, miten piti puhua ja menetellä. Itse hän ei tavallisesti
paljoa puhunut, voidakseen paremmin peittää aikomuksensa; sen sijaan
hän toimi salaa ja kuiskasi yllytyksen sanoja puoluelaistensa korviin.
Gershasp, pelkäämättömän näköinen, laiha herbedi, joka istui ensi
rivissä, nousi Haomaa vastustamaan:
-- Suuret ovat tietosi pyhistä opeistamme, destur mobedin poika,
ja elämäsi tiedetään myös nuhteettomaksi, mutta liian rohkeat
ovat sanasi, ajattelemattomasti rupeat pyhän Avestamme säädöksiä
arvostelemaan, ja kumoamaan. Varo Ormuzdin vihaa!
Hänen silmänsä säihkyivät intohimoisesti ja koko hänen ulkomuodostaan
huomasi, että hänen sisällään riehui katkeran paheksumisen tunteet,
joita hän vaan vaivoin hillitsi, asettamalla sanansa niin lievään
muotoon kuin suinkin.
-- Pyhää oppiamme en ajattelemattomasti arvostele -- huomautti
tämän johdosta Haoma; -- olen päinvastoin tarkoin punninnut kaikkia
oppimme kohtia. Mutta yhä enemmän on se vakaumukseni vahvistunut,
että aikojen kuluessa Zoroasterin ilmoitettuun oppiin ihmiset ovat
tehneet lisäyksensä. Ja se säädös, jonka nojalla vankeja kidutetaan,
on varmaankin ihmisten järjetön lisäys.
-- Missä ovat todistuksesi?... Millä todistat vakaumuksesi? --
kuului monelta taholta herbedien sijoilta.
Iredsh, joka levottomana oli seurannut keskustelun saamaa käännettä,
tahtoi saattaa asiat vähän toiselle tolalle virkkaen:
-- Emme ole tulleet tänne kiistelemään Avestan opinkappaleista, emme
siitä, mikä niihin aikojen kuluessa on lisätty. Tässä on kysymys
poikkeustapauksesta, syvän kiitollisuutemme osoituksesta Ormuzdille.
Onhan heimomme vuosisatoja kitunut maan valloittajan raskaan ikeen
alla. Ormuzd on taistellut puolestamme ja viimein voittanut.
Meille on harvinainen päivä, vapauden päivä, koittanut. Ainoastaan
harvinaisella armonteolla saatamme Ormuzdin hyvyyttä ylistää.
-- Destur mobed on oikeassa, sanoi vanha Gurase, joka oli Iredshin
ystävä ja taipuvampi vapaampaan ajatuskantaan. -- Tässä ei ole
kysymyksessä Avestan opin muuttaminen ainaiseksi, vaan ainoastaan
tilapäinen ja tavaton kunnianosoitus Ormuzdille. Luulenpa siis, että
Ormuzd on pitävä otollisena vankien vapautuksen.
Mustapartainen Naotara rupesi tämän johdosta taas ahkerasti
kuiskailemaan.
-- Gurase on kaukaa vangitun Salferin sukua -- kuului joku
herbedeistä puoliääneen mutisevan.
Mutta destur mobedin ja Gurasen puolustuksen johdosta nousi herbedien
ensi rivissä istuva Gershasp taas puhumaan:
-- Jos tahdomme Ormuzdille tavatonta ylistystä osoittaa, niin miksi
emme pikemmin lisää tuliuhrien lukua? Rikommehan Ormuzdin Avestassa
nimenomaan ilmoittaman pyhän tahdon, jos vapautamme häpeävangit.
Haoma, joka hetken aikaa kärsimättömänä oli odottanut sanan vuoroa,
nousi taas, posket hehkuen, seisomaan.
-- Meillä on vielä toinenkin syy vapauttaa vangit -- sanoi hän. --
Kävin äsken heidän luolassaan ja näin omin silmin, kuinka ylenmäärin
heitä kidutetaan, kuinka he ovat saaneet kärsiä monta vertaa enemmän,
kuin mitä säädökset määräävät.
-- Hän on käynyt häpeävankien luona -- mutisivat herbedit. -- Ja
Naotara pani taaskin kuiskeensa liikkeelle.
-- Shiruje on ollut luonnottoman kova vartija -- jatkoi Haoma. Hän
ei ole yksistään kiduttanut vankeja niukalla ruualla, vaan on sen
lisäksi raadellut heitä kamalalla ruoskalla, jonka pelkkä näky jo
herättää kauhua. Vankien asunto on lisäksi likainen ja huono. He
eivät näe päivän valoa, eivätkä koskaan saa pestä jäseniään. Ja kun
uni viimein tuottaa heille lievennystä suurista tuskistaan, täytyy
heidän vaipua alas lepäämään mädänneille oljille.
-- Kovaa vankeutta ja suurta kärsimystä, jopa lopulta kuolemankin
säätää pyhä lakimme Avestan pilkkaajille -- tiuskaisi Gershasp.
-- Mutta se, minkä vankiparat ovat saaneet kärsiä, käy yli noiden
vanhojen määräystenkin, -- vastusteli Haoma. Shiruje, tuo konna, on
antanut heille vaan kolmannen osan säädetyistä ruoka-annoksista.
Sen saattaa isäni, sen saatan itse, sen saattaa palvelija Sevare ja
vangit todistaa.
-- Tämä on myös tärkeä seikka, josta tahdoin kanssanne puhua --
huomautti Iredsh, joka havaittuaan herbedien ankaran vastustuksen
jo piti vankien vapautusta turhana yrityksenä, ja joka puolestaan
aikoi tyytyä vankien tilan parantamiseen ja heidän kärsimyksiensä
lieventämiseen.
Hän jatkoi:
-- Shiruje on käyttänyt tointansa omaksi hyödykseen. Hän on itselleen
ottanut vangeille vietäviä ruokavaroja. Destur mobedinanne vaadin,
että häntä on tarkoin tutkittava, että hän on eroitettava toimestaan
ja ankarasti rangaistava. Vaadin vielä, että hänen jälkeisensä
vanginvartija on asetettava silmälläpidon alaiseksi.
-- Oikein puhuit, destur mobed -- huudahti Gurase.
Muut herbedit pysyivät ääneti, odottaen asian kehitystä.
-- Kutsukaa Shiruje tänne -- käski Iredsh lehdon laidalla seisovalle
palvelijalle.
Äänettömänä odotti herbedien kokous vankienvartijan, Shirujen tuloa.
Hetken kuluttua palasi palvelija kertoen, että Shiruje oli kadonnut.
Juhlavalmistuksissa häärivät palvelijat olivat nähneet hänen heti
Haoman lähdettyä vankien rotkolle, lähtevän pois takapihalta ja
kiireisesti poistuvan Rhagaan päin vievää tietä pitkin.
-- Hän on paennut -- huudahti Haoma.
-- Lähdettäköön häntä etsimään ja takaa-ajamaan, jos tarvitaan --
sääsi Iredsh.
-- Mahdotonta on hänen asiataan tässä käsitellä, tai hänen
menettelyään vankeja kohtaan ottaa huomioon, ennenkuin hän on saatu
saapuville -- huomautti Gershasp. Ja hän lisäsi:
-- Ehkäpä vangit ovat valehdelleet ja selittäneet kaikki omaksi
edukseen. Asia on lykättävä toistaiseksi.
Silloin kiivastui arvokas Iredsh ja virkkoi nuhtelevalla äänellä:
-- Oletko sinä, Gershasp, täällä ylin lain valvoja ja ylläpitäjä,
koska pidät noin rohkeata ja ylpeätä puhetta. Luuletko minun
aiheettomasti Shirujea syyttävän? Omin silmin olen nähnyt, miten hän
oli täyttänyt ruokasäkin heinillä, ottanut tyhjän keitospullon ja
kolme kuivanutta leipäpalasta vangeille vietäviksi. -- Minun täytyy
kokouksen edessä nuhdella sinua ajattelemattomasta ja kiivaasta
puheestasi.
Veri kiehui Gershaspin suonissa, hän pyyhkäisi harmahtavaa partaansa
ja keikahti pystyyn niin rajusti, että saattoi luulla hänen aikovan
karata destur mobedin kimppuun. Muutaman askeleen hän astuikin
Iredshin istuinta kohti, siinä hän pysähtyi. Hän tiesi, että suurin
osa herbedejä oli hänen puolellaan, ja tämä teki hänet rohkeaksi.
Senpä vuoksi hän kiivaana huusi:
-- Vaikka oletkin sinä, Iredsh, lain ylin valvoja, vaikka sinulle
on suuri valta annettu parissamme, muista, että herbedit ovat yhtä
mahtava vastavalta, että meidänkin mieltämme on kysyttävä, ennenkuin
päätös tehdään.
-- On tarpeetonta, että muistutat minulle velvollisuuksiani. Ne
tunnen ja muistan -- virkkoi Iredsh, jo tyytyneenä ja arvokkaasti.
-- Mutta koska olet ylin lain valvoja -- jatkoi vielä ärtynyt
Gershasp -- miksi siis ryhdyt ehdoittamaan laittomia tekoja? Sillä
vankien vapautus sotii pyhää lakiamme vastaan.
Iredsh ei ehtinyt vastata, ennenkuin Gurase nousi puhumaan:
-- Ei suinkaan ole Ormuzdille otollista se, että tänä suurena armon
ja ilon päivänä annamme sijaa katkeralle kiistalle ja tuimille
riidoille. Herbedien vanhimpana vastustan myös niitä loukkaavia
sanoja, joita Gershasp on sinkoillut rakasta ja kunnioitettua destur
mobediamme kohtaan, jonka viisautta ja Ormuzdin mieleisyyttä ei
kukaan epäile. Muistakaa -- huusi hän kohoittaen heikkoa ääntään
-- että suuri Zoroaster pyhään opinrakennukseensa otti monta
vankkaa peruskiveä Maagien opeista. Muistakaa, että Zoroasterin
jälkeen viisaat miehet ovat hänen oppiinsa tehneet lisäyksiä. Eri
aikojen vaatimukset ovat erilaiset. Meidän ajallamme on myös omat
vaatimuksensa.
-- Hän on vääräuskoinen -- mutisi Gershasp vetäytyessään takaisin
istuimelleen.
Haoma huomasi nyt, että hänen asiallaan oli varsin vähän menestyksen
toiveita, koska herbedit sitkeästi pitivät kiinni oppinsa
puustavista. Hän tiesi kyllä, että Gurasen lisäksi vielä muutama
muukin herbedeistä oli hänen puolellaan, mutta he olivat häviävänä
vähemmistönä. Kuitenkaan ei hän masentunut, vaan päätti viimeiseen
asti taistella ajettavaksi ottamansa asian puolesta. Hän kohosi
paikaltaan ja astui herbedien istuinten eteen; innostuksen puna
peitti hänen kasvonsa ja hänen tummat syvät silmänsä kuvastivat
paheksumista ja katkeruutta.
-- Suuri onni velvoittaa ihmistä tekemään muitakin onnellisiksi,
etupäässä poistamaan ylenmääräistä kärsimystä. Toivoin Ormuzdin
suuren hyvyydentyön saattavan heltymään sydämenne, mutta petyin.
Tietäkää siis -- huusi hän kohoittaen molemmat kätensä ikäänkuin
uhaten herbedejä kohti -- tietäkää te kovasydämiset kaava-ihmiset,
etten ole lepäävä, ennenkuin olen vapauttanut vankiparat. Viimeiseen
hengenvetooni olen taisteleva heidän puolestaan.
Ja nähdessään herbedien uhkaavat synkät katseet, hän jatkoi:
-- Katselkaa vaan minua uhkamielisinä, en teitä pelkää, en teidän
edestänne väisty. Sillä tiedän että se asia, jota puolustan, on
Ormuzdin syvimmän opin mukainen.
Herbedeissä syntyi tämän Haoman puheen johdosta suuri levottomuus
ja kiukku. Toiset tahtoivat nousta häntä vastustamaan. Toiset taas
pysyivät ääneti. Sillä Naotara oli kuiskannut:
-- Älkää häntä enempää kiihoittako. Hänellä on voimakkaita
suojelijoita takanaan. Parasta on tehdä hänelle tämä myönnytys.
-- Voimakkaita suojelijoita takanaan -- mutisi Gershasp puoliääneen,
vaistomaisesti puristaen kouransa nyrkille.
Samassa syöksyi Iredshin luo eräs parsi hengästyneenä ja kertoi:
-- Upea shaahin lähettiläs on saattoineen tulossa tänne. Tuossa
tuokiossa hän on täällä.
Kuin salama iski tämä viesti kokoontuneisiin herbedeihin.
-- Meidän on nopeasti päättäminen neuvoittelu, jotta voisimme
arvokkaasti vastaanottaa shaahin lähettilästä, huomautti Iredsh.
Sitten hän kiireisesti kysyi: Kuka on valittava Shirujen sijaan
vankien hoitajaksi?