Haoma ja Anahita: Kertomus - 03

erämaan yksinäisyyteen, vietän nuoruuteni katoavia päiviä katsomatta
elämän kaunista taivasta ja tuntematta sen viehkeiden tuulahduksien
hyväilyä.
Vuoritien tasoittuessa ja vitkallisen loitosti laskeutuessa parsien
ylälaaksoa kohti, kehoitti Haoma ratsuaan juoksuun, sillä nyt hän
taas muisti, mikä riemusanoma hänen oli perille vietävä. Levottomana,
kuten osanottava ja harras iloviestin-tuoja ainakin, tahtoi hän mitä
pikimmin saavuttaa matkansa mieluisen päämäärän.


NELJÄS LUKU.

Jo oli Haoma saapunut kotoisen ylälaakson alueelle. Kaukana
näköpiirin rajalla siintivät vaalean siniset, lumen peittämät
vuoret, jotka loivat hänen eteensä lapsuuden iloiset muistot.
Oikealla, öljypuiden suojassa, levisi notkelmassa riisivainio,
jonka tuuleentunutta viljaa parsit olivat niittämässä. Huomatessaan
valkean ratsun ja solakan ratsumiehen, riensivät naiset ja miehet
vainiolta tien laidalle katsomaan, kuka tämä odottamaton vieras oli.
Ja tunnettuaan ylimmän pappinsa ja heimopäällikkönsä pojan, Haoman,
puhkesi moni heistä äänekkääseen ihmettelyyn. Sillä olihan parsien
kielletty ratsastaa hevosella. Eroitukseksi islaminuskolaisista,
jotka valtijaina asustivat maassa, oli parsien, paitsi moninaista
vainoa täytynyt alistua siihen säädökseen, etteivät saaneet ratsastaa
hevosilla, eivätkä käyttää samanlaisia pukuja, kuin islaminuskoiset.
Haoma tervehti, laskien parsien tavan mukaan oikean kätensä
sydämelleen ja virkkoi:
-- Terve, te jalot heimolaiseni. Ormuzdin siunausta teille toivotan.
Silloin eräs niittäjistä, nuori Gurase, joka oli herbedin eli
parsilaisen ylhäisen papin poika, astui ennen muita Haomaa
tervehtimään ja kysyi:
-- Mitenkä liikut täällä hevosella ratsastaen, destur mobedin poika?
Ja miten olet rohjennut vuoriston läpi ratsuinesi kulkea? Etkö ole
pelännyt kohtaavasi shaahin käskyläisiä, jotka rohkeutesi herralleen
varmaan kertoisivat?
-- Teille olen kaikki selittävä, jalot heimolaiseni. Keskeyttäkää
hetkeksi työnne ja seuratkaa minua isäni, destur mobedin, luo. Siellä
olen teille sanomani ilmaiseva.
Ja iloista viestiä aavistaen, kohoittivat niittäjät kätensä ylös,
ojentaen ne Haomaa kohti, häntä riemuhuudahduksin tervehtien. He
jättivät niittotyönsä sikseen, ja rupesivat seuraamaan Haomaa, joka
käymäjalkaa ratsasti heidän edellään pitkin aloepuiden reunustamaa
tietä. Eikä aikaakaan, niin tie leveni, näköala laajeni, ja näkyviin
tuli parsien pääkylän harmaat teltat, ja niiden takaa, vihreiden
köynnöskasvien, tummien sypressien ja kookkaiden sykomorien peittämän
vuoren juurella valkoinen telttarakennus. Se oli destur mobedin
asunto.
Osa niittoväkeä oli oikotietä juoksujalassa rientänyt kylään Haoman
tuloa kertomaan, jopa oli joku ehtinyt perille destur mobedin
asunnolle pikaviestiä tuomaan. Kun Haoma ratsasti telttakylän läpi,
kiiruhtivat kotoa olevat parsit uteliaina ulos asunnoistaan, häntä
ihmetellen tervehtimään. Ja hänen jälessään solui jo pitkä joukko.
Sillä kaikki seurasivat häntä vanhan Iredshin, kunnianarvoisen destur
mobedinsa asunnolle.
Haoman sydän sykki kiihkeästi täynnä omituisen liikutuksen ja
ilonsekaisia tunteita. Hän ei ollut pitkiin aikoihin kodissaan käynyt
eikä omaisiaan nähnyt, ja nyt näin odottamaton aihe saattoi hänet
heimonsa keskelle, vieläpä komeasti, valkoisen orhin selässä, kuin
islaminuskoisen ruhtinaan.
Siinä levisi jo edessä, Iredshin avaran teltta-asunnon vasemmalla
puolen kohoava, tuuhea plataanilehto, jonka keskeltä nousi sinervä
savu tulialttarilta. Siinä oli jo ruusu- ja tamariski-pensaiden
ympäröimä pihamaa. Avarasta valkeasta telttarakennuksesta astui ulos
vanha valkeapartainen Iredsh, Haoman isä, jolla oli yllä lumivalkea
liinavaippa sekä kultahelainen vyö. Myös Haoman äiti, Hutoa, ja
sisar, Armaitis, tulivat esiin, ja heitä seurasi palvelija-joukko.
Haoma keikahti alas orhin selästä ja riensi vanhempiansa ja
sisartaan tervehtimään, Vanha Iredsh sulki hänet syliinsä ja suuteli
hänen otsaansa: Näin tekivät myös Hutoa ja Armaitis, ja kyyneleet
välkkyivät kummankin silmässä. Vanha Rudabe, Haoman kasvattajatar,
tunkeutui esiin palvelijajoukosta. Hän vapisi liikutuksesta,
nähdessään lemmikkinsä näin äkkiä saapuvan kotia. Ja tarttuessaan
hänen käteensä, jonka hän peitti suudelmillaan, ei hän saattanut
hillitä liikutustaan, vaan vuodatti runsaita ilokyyneleitä. Mutta
vielä olivat kaikki ääneti, sillä, ennenkuin Iredsh ja Hutoa
saattoivat Haoman sisälle pyhän kotilieden luo, oli hänen pestävä
kätensä ja ohimonsa. Palvelijanuorukainen, Sevare, kantoi nyt
esiin kirkkaalla lähdevedellä täytetyn hopeamaljan. Haoma valeli
tällä vedellä ohimoitaan ja käsiään, ja astui sitten äitinsä ja
isänsä jälkeen teltta-asuntoon, jonka keskellä olevaa avaraa majaa
ympäröivät lukuisat pienemmät verhojen eroittamat telttakammiot.
Keskellä tätä avaraa telttamajaa kohosi harmaasta marmorista tehty
pyhä kotiliesi. Sen eteen polvistui Haoma ja virkkoi, ojentaen
käsiään tulta kohti:
-- Suo'os tälle asunnolle runsas siunauksesi, Ormuzd!
Hän otti lähelläolevalta norsunluilla päällystetyltä kannatinrahilta
kuivan tamariskikimpun, jonka lisäsi pyhälle liedelle. Risahdellen
kiihtyi liekki, ja tumman sininen savupylväs nousi suoraan ylös
kattoaukkoa kohti.
Kun hän näin oli kunnioittanut kotiliettä, puhkesivat hänen omaisensa
vuoroin kyselemään.
-- Tavaton lienee se seikka, joka sinut erakko-asunnoltasi näin
odottamatta on kotilieden ääreen saattanut -- alkoi vanha Iredsh.
Selittäen virkkoi Haoma:
-- Tavaton todella, mutta iloinen, on se sanoma, jota tulin teille
perille tuomaan. Kuulkaa siis vanhempani, ja iloitkaa: Melik shaahi
on julistanut parsit vapaiksi ja lain suojelusta sekä oikeuksia
nauttiviksi.
Suuri oli kaikkien avarassa telttamajassa olevien ihmetys ja ilo,
kun he tämän sanoman kuulivat. Ja kun samassa ulkoa kuului odottavan
väen levotonta murinaa, kehoitti Haoma isäänsä Iredshiä kansalle tätä
riemusanomaa julistamaan. Sillä Haoma arveli, että parsien destur
mobed oli yksin arvokas tällaista julistusta kuuluttamaan. Mutta
Iredsh huomautti:
-- Ääneni on jo heikko ja värähtelevä. Sinun äänesi, Haoma, on vahva
ja nuorekkaan sointuva. Ilmoita siis sinä kansalle tämä riemusanoma.
Isäänsä totellen astui Haoma vanhempiensa, sisarensa ja palvelijoiden
seuraamana ulos pihamaalle ja eteni aina ruusupensas- ja
tamariski-aitaukselle saakka, jonka takana taaja parsien joukko
levottomana odotti.
Siinä puhkesi Haoma lavealle kajahtelevalla äänellä puhumaan:
-- Tänään on riemupäivä parsien heimolla, sillä maan hallitsija on
suonut meille vapauden sekä lakien turvan ja oikeudet. Anokaamme siis
Ormuzdin siunausta Melikin pään päälle, ja myöskin hänen jalolle
suurvisiirilleen, Hassan Ibn Alille, sillä tämä on rakkaudellaan
Iranin koko kansaan aikaansaanut shaahin armahduspäätöksen.
Kääntyen pyhää uhrivuorta kohden, kaikki koolla olevat parsit, naiset
miehet, nuorukaiset ja tytöt lausuivat:
-- Ormuzdin runsas siunaus tulkoon heidän päänsä päälle!
Riemuisa innostus valtasi väkijoukon; siinä moni ihastuksissaan
syleili vieressään seisovaa ja vanha herbed, nimeltä Gurase huudahti:
-- Jalo ennen muita on Hassan Ibn Ali; hän on todella Nisam-el-mulk
-- valtakunnan tuki!
Gurasen läheisyydessä joku huomautti:
-- Suuri lie ansio myös Haomalla, sillä hän on suurvisiirin
pojan harras ystävä. Hän myöskin lie puolestamme hyvää puhunut.
Huomatessaan Haoman solakkana ja jaloryhtisenä seisovan vanhempainsa
ja sisarensa vieressä, lisäsi hän:
-- Haoma on isänsä jälkeen, oleva meidän destur mobedimme.
-- Terve, Haoma, siunatkoon Ormuzd paluusi kotilieden ääreen!
huusivat monet.
Sitten astui Iredsh lähemmäksi pensasaitaa. Hän aikoi puhua. Kansa
huomasi sen ja odotti sanaakaan hiiskumatta. Värähtelevällä äänellä
puhui Iredsh:
-- Tästä onnen sanomasta tulee meidän pyhällä vuorella toimittaa
kiitos-uhri Ormuzdille, joka meidän puolestamme on taistellut.
Lähettäkää siis sana muihin ylälaakson kyliin, jotta kaikki parsit
huomenna ennen auringon nousua tänne juhlapuvuissa kokoontuisivat.
Ilmoittakaa myös heille Melikin armopäätös. -- Ja tänä iltana
sytyttäkää juhlasoihdut ja valmistakaa juhla-ateria, sillä tällaista
ilonpäivää ei moni meistä vielä ole kokenut.
Kansa alkoi destur mobedin puhuttua hajaantua eri tahoille. Paljon
puhuivat vanhemmat ja nuoremmat keskenään, paljon siinä arveltiin,
paljon rakennettiin valoisia tulevaisuuden tuumia.
Haoma palasi, uskottuaan orhinsa Sevaren huostaan, vanhempiensa ja
sisarensa seurassa takaisin teltta-asuntoon.


VIIDES LUKU.

Haoma istuutui vanhempiensa ja sisarensa Armaitiksen luo kotilieden
vieressä olevalle patjaistuimelle.
Hutoa, Haoman äiti, virkkoi:
-- Joko vihdoinkin palasit kotia, tänne jäädäksesi? Kovin sinua
vanhempasi ja sisaresi ovat kaivanneet.
Haoma vastasi:
-- Ei aikani vielä ole täyttynyt, en vielä ole kokonaisuudeksi
koonnut uusia uskomme ohjeita, jotka mielessäni liikkuvat. Mutta
Ormuzdin avulla toivon tämän suuren työn pian aikaansaavani.
Tällöin vanha Rudabe, joka Haoman lapsuuden ajoilta säilytti melkein
äidin hellyyttä häntä kohtaan, ja joka ihailevin katsein silmäili
vakavaa, kaunista nuorta miestä, liitti keskusteluun puoleksi
kuiskaten tämän huomautuksen:
-- Liian kauan olet jo antanut äitisi ikävöidä sinua. Hän varsin
vanhenee odotukseensa; öisinkin, noustessaan pyhää tulta hoitamaan,
lausuu hän sinusta kaihon sanoja.
Ja peljäten jo liiaksikin häirinneensä perheen tuttavallista puhelua,
vetäytyi Rudabe syrjään pienemmän telttakammion uutimien peittämälle
ovelle, jonka luo hän istahti, laskien päänsä laihojen ruskeiden
käsivarsiensa nojaan.
Mutta ei kukaan edes ajatellutkaan, että Rudabe olisi tungetellut.
Hän oli niin vanha palvelijatar talossa, että häntä pidettiin miltei
perheen jäsenenä.
-- Tokko saat tarpeeksi ruokaakaan siellä kolkossa erämaassa? --
kysyi Armaitis, joka oli hiljainen, vaatimaton impi. Ja samassa
hänen tummat silmänsä, jotka paljon muistuttivat Haoman suuria syviä
silmiä, hohtivat hellyyden hohdetta.
Vakavasti, mutta lempeästi sanoi vanha Iredsh, ennenkuin Haoma ehti
vastata:
-- Te naiset ajattelette jokapäiväistä toimeentuloa ja elämän pieniä
kaihoja ja vaatimuksia. Täyttykööt ne aikanansa; en niitä tahdo
moittia. Haoman tehtävä on ylevä, se vaatii suurta valmistautumista.
Ei Ormuzd sallinut minun kohoittaa heimoni uskoa korkeaksi eikä
johdattaa sitä valoisaa tulevaisuutta kohti. Tämä tehtävä lienee
Haoman toteutettavaksi suotu.
Hutoa ja Armaitis, tottuneina itämaalaisen naisen tottelevaisuuteen,
alistuivat ääneti Iredshin tahdon alle. Mutta surullinen välke
kuvastui äidin ja sisaren silmissä.
Haoma sen huomasi, eikä hänen herkkä mielensä sallinut heidän näin
jäädä selityksettä oikeutetun kaihon ja surumielisyyden suhteen.
Äidin käsiin tarttuen hän lohduttaen virkkoi:
-- Kotoisen vuoriston ja vanhempieni majaan jo hartaasti pyrkii
kaihoava mieleni. Enkä enää luule sitä aikaa varsin kaukaiseksi,
jolloin pysyvästi asetun tänne kotilieden ääreen.
Nämät Haoman sanat näyttivät rauhoittavan äitiä ja sisarta. Myös
vanhan Rudaben ryppyisille kasvoille ilmestyi tyytyväinen hymy.
-- Paljon on minulla kanssasi puhuttavaa -- huomautti Iredsh hetken
vaiettuaan. -- Tahdonpa kuulla aatteitasi ja kokea yksinäisen
kehityksesi ennätystä. Siirtykäämme senvuoksi plataanilehtoon. Sillä
tämänkaltaiset keskustelut ovat soveliaat vapaassa luonnossa, missä
muut eivät häiritse mietiskelyn ja puhelun vakavaa kulkua.
Kuumasti paahtoi iltaan kallistuva aurinko, mutta Iredshin
teltta-asunnon vieressä leviävä tuuhea plataanilehto tarjosi
siimestä ja viileyttä. Keskellä lehtoa kohosi kookkaiden plataanien
välillä kuparinen tuli-alttari, jolla alati hehkui hiilos. Tämän
alttarin ympärillä oli mataloita valkoisia marmori-istuimia.
Niillä istuivat parsien vanhimmat ja etevimmät neuvotellessaan
destur mobedin kanssa heimon tärkeistä asioista. Vähän syrjemmässä
pulppuili kirkas suihkulähde, jonka vedessä parsit ennen kokoustaan
ja pyhän tulen sytyttämistä puhdistivat kätensä. Lähteen suihkusäde
nousi korkealle ja hajaantui sitten lukemattomina hopeankirkkaina
vesihelminä eri tahoille, levittäen ilmaan ohutta viileätä utua.
Suuret heleäväriset perhoset liitelivät hiljalleen plataanien
runkojen välillä, laskeutuen silloin tällöin tuoksuvan zhasmiinin
terälehdille. Hämärä valaistus vallitsi lehdossa, ja juhlallinen oli
Haoman mieli, kun hän taas pitkistä ajoista isänsä seurassa astui sen
siimekseen.
Isä ja poika asettuivat lähellä vilpoista lähdettä olevalle
marmori-istuimelle.
Iredsh kysyi, hiukan aikaa miettien nojattuaan päätänsä käteen:
-- Mikä on se uusi avara aatepiiri, joka on auennut kaukokatseellesi?
-- Se on etäinen ja uusi seestepiiri, mutta vasta harvoin kantaa
katseeni sen ihaniin loistoaloihin ja usein utupilvet sen puoleksi,
usein kokonaan peittävät, niin etten sen avaruutta saata kokonaisena
käsittää.
Ei jalokivi, jota kuolevainen etsii, ole hohtava, ennenkuin se
hiotaan, eikä kallis metalli alussa ole vailla kuonaansa. Ja kun
pilvet kauan ovat peittäneet taivaankannen ja lempeät tuulahdukset
alkavat sinikohtia niiden lomiin aukoa, saattaa päivänpaistetta
odottava mieli jo toivoa sinikannen kohta, avarana ja vapaana
hohtavan. Mitkä siis ovat sinun kaukaisen taivaanrantasi loistavat
valopaikat?
-- En tahtoisi sinulle, isä, hajanaisia kertoella, en tahtoisi
muruja ojentaa keskeneräisen aaterakennukseni aineksista. Sillä
vielä puuttuu elämästäni se kokoava taikasauva, joka tenhollaan on
kokonaisuudeksi sovittava ja luova hajanaiset osat.
-- Mikä Zend Avestan opissa ei enää mieltäsi tyydytä, mikä ei enää
ole aatteidesi kanssa sopusoinnussa?
-- Yhtä mahtavien opettavat Avesta sekä herbedit Ormuzdin ja
Ahrimanin olevan. Ei ihmiselämä sitä todeksi osoita. Suurempi,
huomattavasti suurempi on Ahrimanin synkkä valta, laveampi hänen
vaikutuspiirinsä.
-- Mutta kerran, -- niin opettaa Avesta, niin opettavat herbedit, --
on Ormuzd voittava.
-- Tosin näin sanotaan; mutta ei Ormuzdin valta pääse voitolle,
elleivät ihmiset liity sitä toteuttamaan maan päällä. Eikä heidän
mielensä kylmyys ja hitaus näy suuria toiveita tarjoavan.
-- Hyvä toteutuu kyllä, mutta hitaasti.
-- Liian hitaasti, isäni, ja vähäisessä muodossa. Missä ovat
vuosisatojen ennätykset? Kuinka tiheässä todella jalot, ylevät
luonteet? Mikä on maailman parantumattoman kurjuuden oikeutus, mitä
merkitsevät tehottomat kärsimykset, jotka lamauttavat elämän ilon,
jotka syöksevät synkeään epätoivoon ja perikatoon?
-- Ymmärrän nuoren mielesi herkän säälin. On luonnollista, että sinä,
joka vasta alat elämänkokemuksia koota, näet liian räikeässä valossa
pahan maailmassa, että arvelet pahaa monta vertaa voimakkaammaksi
hyvää. Mutta jos niin olisi, ei maailma ollenkaan saattaisi pysyä
yllä. Jos Ahriman todella olisi monta vertaa voimakkaampi Ormuzdia,
olisi paha jo aikoja sitten vallannut ja hävittänyt maailman, kuten
vuoren korkuisiksi kohonneet valtameren aallot, jotka lainehtisivat
yli rantaäyräiden, tai kuten Elbursvuorilta alangoille puhaltava
lumimyrsky.
-- Sinun täytyy jo hyljätä erakko-elämäsi ja siirtyä ulos Ormuzdin
vapaan säteilevän taivaan alle, keskelle ihmisiä ja keskelle
tosielämää.
Surullisen miettiväksi oli Haoma muuttunut, isänsä, Iredshin, näin
puhuessa, ja hetken vaiettuaan hän virkkoi:
-- Aavistin, ettet sinä, isäni, minua ymmärtäisi; en aina itsekään
itseäni täysin ymmärrä. Mieleni syvyydessä kuohuvat aatteet ja
ajatukset valtavina. -- Mutta luulen Ormuzdin suuresti tarvitsevan
meidän, ihmislapsien, taistelua, saavuttaakseen lopullisen voittonsa.
Ystäväni Demur, ja myös sinä, isäni, molemmat te kehoitatte minua
hylkäämään rotkoasuntoni ja siirtymään keskelle elämää. Ja kun vaan
hetkeksi olen tänne siirtynyt, tunnen kaipaavani elämän suurta
sisällystä, tunnen kaipaavani jotakin selittämätöntä, joka tälle
elämälle antaisi sen arvon. Ja minusta tuntuu, kuin myöskin te kaikki
muut tätä kaipaisitte.
Omituinen välke kuvastui Iredshin viisaissa silmissä. Hän laski
kätensä Haoman olalle ja sanoi, hellempi väre äänessä:
-- Oikeassa olet siinä, että elämämme on kaihoa täynnä. Ja jos
äsken vastustinkin väitteitäsi, tahdoin vaan aatteidesi vakavuutta
ja vankkuutta koetella. Vaikka arvaatkin Ahrimanin vallan liian
suureksi, en siltä tahdo väittää, ettei se olisi suuri. Oikein myös
sanoit, arvellessasi Ormuzdin ylevän vallan hitaasti edistyvän. Me
olemme joko saamattomia tai kylmiä. Mutta sinulla, Haoma, on nuortean
hehkuva sydän. Sinun tulee lietsoa intoa parsien mieliin. Sinun tulee
laajentaa Ormuzdin sotajoukko maan päällä.
-- Tätä tehtävää varsin olen kauan mielessäni hautonut ja sen
toteuttamista mietiskellyt. Mutta paljon harkintaa se vielä vaatii,
paljon vastuksia lienee voitettavana.
-- Olet nuori, Haoma, ja voimakas. Mikä minun vanhuudeltani ja
voimattomuudeltani on jäänyt täyttämättä, sen olet sinä toteuttava.
Haoman näin puhuessa isänsä kanssa, kiintyi hänen huomionsa vanhaan
kyyryselkäiseen mieheen, joka kantaen säkkiä selässään ja puupulloa
kädessä, kulkea tallusti pitkin plataanilehdon reunaa kiemurtelevaa
polkua.
-- Shiruje! -- huudahti Haoma, kavahtaen pystyyn. -- Minne riennät,
Shiruje? Tulehan tänne.
Täten puhuteltu vanha mies kääntyi kummastuneena ja kiinnitti
Haomaan tuuheiden kulmakarvojensa alta tirkistelevät viekkaat ja
ilkeännäköiset silmänsä. Sitten hän poikkesi lehtoon ja lähestyi
hitaasti Haomaa.
-- Lähden syöttämään häpeävankeja, -- vastasi Shiruje, pyyhkäisten
harvahapsista harmaata partaansa. -- Mitä minusta tahdot?
-- Montako vankia sinulla on syötettävänä? -- kysyi Haoma.
-- Tällä haavaa ainoastaan kolme; neljäs kuoli viime syksynä --
vastasi Shiruje, ja hankki kiireistä lähtöä.
Mutta Haoma, joka kauan oli ollut kotoa pois, tahtoi lähempää tietoa
vangeista ja kysyi Shirujelta edelleen:
-- Kutka vangeista vielä ovat elossa?
-- Vanha Salfer ja hänen poikansa Arasta sekä Vohumeno, Avestan
pilkkaaja.
-- Avestan pilkkaaja, sanot; et tiedä itse mitä puhut. Mutta
jättäkäämme se, ja näytä minulle ruokavaroja, joita vangeille
kuljetat.
Tämä Haoman vaatimus näytti saattavan Shirujen levottomaksi.
Vältellen hän sanoi:
-- Varsin minua jo viivyttelet, destur mobedin poika; olen jo
muutenkin myöhästynyt. Ruuat, joita häpeävangeille vien, ovat
herbedien määräämät. Myös isäsi nämät annokset tuntee.
Iredsh ei tähän asti ollut tarkasti seurannut Haoman ja Shirujen
keskustelua, vaipuneena kun oli ollut mietiskelyyn, johon hän
vanhoilla päivillään usein vakavasti keskusteltuaan joutui. Mutta
poikansa vaatimuksen ja Shirujen välttelevän vastauksen hän selvästi
kuuli ja sanoi käskevästi, nousten kumartavasta asennostaan
marmori-istuimelta:
-- Outo on estelemisesi, Shiruje. Tiedät kaiketi, että Haoma on
vieras meillä, ja vaadin siis, että täytät hänen vähäisen pyyntönsä.
Täynnä vihaa oli se kiireinen katse, jonka Shiruje loi Haomaan. Mutta
seuraavassa tuokiossa hän väänsi kasvonsa väkinäiseen hymyyn ja
kumarsi nöyrästi kyyristynyttä selkäänsä vielä syvemmälle, virkahtaen:
-- Täytän tahtosi, destur mobed. -- Haoma avasi nyt säkin jonka
Shiruje selästään hänen eteensä maahan oli laskenut. Säkkiä ulkoapäin
tarkastaessa saattoi luulla sen suuriakin ruokavaroja sisältävän,
mutta kun Haoma oli sen suun avannut ja sisälle katsonut, huomasi
hän siinä kolme pientä kuivanutta leipäkannikkaa. Säkin pohja näet
oli heinillä täytetty. Puinen pullo, jonka tulpan Haoma sen jälkeen
avasi, oli tyhjä, ja siitä levisi paha, mätä haju. Sen piti sisältää
laihanlaista keitosta. Mutta siitä oli nähtävästi pitkät ajat
kulunut, kun keitosta siihen oli kaadettu vankeja varten.
Täynnä närkästystä huudahti Haoma, nähtyään nämät perin huonot
annokset:
-- Näinkö niukasti herbedit ovat määränneet sinun vankeja ruokkimaan!
Tätenhän vallan kuoletat nälkään nuo ihmisparat.
-- Pieniksi ovat herbedit määränneet ne ruoka-annokset, jotka armosta
suodaan Avestan opin häpäisijöille.
Iredsh oli nyt astunut Haoman ja Shirujen luo ja rupesi hänkin
ruokasäkkiä tarkastamaan. Ja huomattuaan mitättömän pienet
leipäpalat, lausui hän ankarasti ja paheksuvasti:
-- Jospa liekin vankien ruoka-annokset pieniksi määrätty, ei sinulla,
Shiruje, ole oikeutta heitä nälkään kuolettaa. Kieltämättä sinulle
mitataan suurempi ruokamäärä vangeille vietäväksi. Minne olet
riittämästä puuttuvat ruoka-aineet pannut?
Hädistyneenä selitti Shiruje:
-- Vaimoni on tänään vainiolla niittämässä; olin ruuatta ja käytin
tällä kertaa osan vankien ruuasta omaa nälkääni tyydyttääkseni; olen
köyhä mies, enkä enää aina jaksa tarpeeksi työskennellä ravitakseni
itseäni ja vaimoani. Älkää minua pahoin moittiko, että tällä kertaa
olen hiukan vankien ruokia maistellut. Monta vuotta olen jo tätä
vaivaloista tointani hoitanut. En olisi näin hupa ja kyyryselkäinen,
ellen jo vuosikausia olisi kerta päivässä vuorirotkolle kiivennyt.
Hänen harvahapsinen partansa tutisi levottomana, sanojen kiireisesti
pulppuillessa esiin hänen huuliltaan.
-- Tokko tämä on ainoa kerta, kun jätät vankiparat niukoille muille?
-- jatkoi Haoma kuulusteluaan.
-- Sen voin vakuuttaa, niin kautta Verethragnan, se on totinen tosi.
-- Älä mainitse niin ylhäisiä nimiä väitöksesi vakuudeksi, --
varoitti Iredsh. -- Tämä seikka on tarkasti tutkittava, ja
jos äskeinen väitöksesi huomataan valheelliseksi, olet vaan
syyllisyyttäsi raskauttanut vetoamalla Ormuzdin jaloihin henkiin.
Viekas Shiruje aikoi juuri jatkaa puolustustaan, kun Haoma kysäsi:
-- Mitä merkitsevät heinät säkkisi pohjalla?
Tämä odottamaton kysymys saattoi Shirujen hämille. Hän mietti
hieman, minkä selityksen antaisi. Mutta Iredsh ei jäänyt sitä
odottamaan, vaan huusi luokseen erään telttarakennuksien takana illan
juhlavalmistuksissa häärivistä palvelustytöistä ja käski hänen pikaan
kutsua saapuville Astan, vankien ruoka-annoksien jakajan.
Kuullessaan Astan nimen, jonka destur mobed todistajana saapuville
kutsutti, kalpeni Shiruje. Seuraavassa tuokiossa hän kuitenkin hiukan
malttoi mielensä ja katsoi soveliaimmaksi antautua armoille. Kääntyen
Iredshin ja Haoman puoleen, hän nöyrällä äänellä anoi:
-- Antanette minulle tällä kertaa anteeksi, kun lupaan, etten
vastedes vankien ruokiin kajoa. Olen köyhä mies. Mitä hyötyä on
teillä siitä, että minulle rangaistusta tuotatte?
-- Asia on tutkittava ja selvitettävä. Sinä viivyt täällä, kunnes
Asta on ehtinyt tänne saapua, sanoi Iredsh ankarasti.
Shiruje huomasi nyt, ettei muu ollut edessä, kuin tapahtumien
kehityksen odottaminen ja kohtaloonsa alistuminen, jos se oli
välttämätöntä. Hän laskeusi jalat ristissä istumaan nurmikolle, ja
hänen tiheiden kulmakarvojen suojassa piilevät tirkistelevät silmänsä
tuijottivat eteensä, mitään erityistä tunnetta ilmaisematta.
Iredsh ja Haoma vetäytyivät takaisin viileän lähteen luo istumaan.
Jo nuorena oli Haoma kuullut puhuttavan niin kutsutuista
häpeävangeista, joiden sanottiin olevan kahlehditut vuoristorotkoon.
Mutta kaiken, mikä näitä onnettomia koski, pitivät vanhemmat
ihmiset salassa. Vanhemmaksi vartuttuaan, sai Haoma tietää, että
nämät vangit olivat henkilöitä, jotka uskonnollisista syistä oli
elinajaksi kallioseinään kahlehdittu. Vanhoiksi tultuaan he vietiin
korkealle vuoren huipulle, josta he syöstiin alas kuiluun. Surkeana
elinaikanaan annettiin heille huonoa ruokaa, jopa heitä, riippuen
heidän erehdyksensä laadusta, ruoskittiin usein raipoilla.
Monet olivat ne Avestan säännöistä poikkeavat teot, joista tämä
parsien pyhä kirja määräsi näin ankaran rangaistuksen. Koiran
raatoon kajoaminen, johon vanha Salfer ja hänen poikansa Arasta
olivat tehneet itsensä syypääksi, oli Avestan käsityksen mukaan
niitä tekoja, jotka eivät maan päällä olleet sovitettavissa.
Myöhään yöllä olivat Salfer ja Arasta telttansa pihalta korjanneet
pois kuolleen vahtikoiransa pahasti haisevan raadon. He olivat
päättäneet tämän jälkeen monasti toimittaa puhdistavia kylpyjä
ja toimeenpanna erityisiä sovitusuhreja Ormuzdille tuon vanhan
kiellon loukkaamisesta. Sillä seuraavana päivänä oli Salferin
tyttären, Sindochtin, ja nuoren Vohumenon kihlajaisjuhla, ja tätä
tilaisuutta varten, joka juhlallisesti oli vietettävä Salferin
kotilieden ääressä, tahtoi hän poistaa koiranraadon, joka levitti
ympäristöön ruttoa tuottavaa hajua. Tänä myöhäisenä yön hetkenä
sattui Shiruje olemaan liikkeellä ja näki, miten Salfer ja
hänen poikansa Arasta kuollutta koiraa syrjemmälle kuljettivat.
Ja seuraavana päivänä Shiruje kiiruhti ilmaisemaan tämän teon
herbedeille. Vohumeno, Salferin tyttären sulhanen, ilmestyi Salferia
ja Arastaa tuomittaessa herbedien eteen heitä puolustamaan. Ja koska
hän siinä parsien ylhäisten pappien kokouksessa lausui tuollaisen
rangaistuksen olevan liian ankaran, sekä väitti koko sen Avestan
kohdan ihmisten myöhäisemmäksi lisäykseksi, eikä suinkaan Zoroasterin
pyhän, ormuzdillisen ilmoituksen tuottamaksi uskon määräykseksi,
huudettiin häntä Avestan opin pilkkaajaksi. Ja yhdessä Salferin ja
Arastan kanssa tuomittiin hän häpeävangin elinkautiseen vankeuteen
vuoristossa. Viisi vuotta olivat nämät kolme onnetonta jo kituneet
vankilarotkossaan. Ja ellei kuolema heitä aikaisemmin armahtanut,
odotti heitä harmaan vanhuuden ja heikkouden tultua viimeinen
huimaava retki vuoren huipulta pohjattomaan kuiluun ja ijäisyyden
helmaan.
Tämä muistui Haoman mieleen ja hän kääntyi isänsä puoleen ja virkkoi:
-- Minäkin olen samaa mieltä kuin onneton Vohumeno, että tuo
vuoristovankien rangaistus on liian ankara, ja että ne Avestan
paikat, jotka sellaista määräävät, ovat raakamielisten ihmisten
myöhäisempää lisäyksiä.
-- Paljon on Avestassa sellaista, -- selitti Iredsh -- jota meidän
aikamme jo vaatisi siitä pois karsittavaksi. Mutta sitkeästi pitävät
herbedit puustavista kiinni, ja senpä vuoksi saattaa jokainen
parannus varsin hitaasti päästä voitolle.
-- Mutta nuo luonnottomat kohdat ovat mitä pikimmin pois karsittavat.
Minä tahdon tarmokkaasti tällaisen uudistuksen puolesta taistella. Ja
sinä, isäni, varmaan olet minua arvollasi ja neuvoillasi auttava.
-- Avullani ja neuvoillani sinua tässä yrityksessä kernaasti tuen.
Kuitenkin asia on arkaluontoinen, ja siihen on varsin varovasti
kajottava.
-- Ensimäinen ja kipein epäkohta on vankien kituva elämä ylhäällä
vuoristorotkossa. Heidän ylenmääräinen kärsimisensä ei voi olla
Ormuzdille mieluinen, eikä voi hänen valtaansa laajentaa. Se ei voi
muuta tehdä, kuin tuottaa Ahrimanille tyydytystä ja lujentaa hänen
valtaansa. Tänään on parsien riemupäivä; tänään tulisi tehdä suuri ja
jalo teko, joka samalla olisi oikeuden teko. Vuoristovangit pitäisi
tänään vapauttaa, sillä liian paljon he jo ovat saaneet kärsiä.
-- Heidän vapautustaan olen minäkin, Haomani, usein säälivin mielin
ajatellut. Mutta suuri on useiden herbedien vastustus oleva, ja
pelkään, että heidän tyytymättömyytensä on juhlan tärvelevä.
Myöhemmin ottakaamme asia ajaaksemme.
-- Pahemmin on se tieto, että nuo onnettomat yhä kärsivät,
juhlatunteita häiritsevä. Isäni, koettakaamme tänä riemun päivänä
toteuttaa suuri työ.
-- Herbedien kokous yksin saattaa sellaiset asiat päättää.
-- Kutsu siis kokoon herbedit. Saata puheellasi heidän sydämensä
heltymään, selitä, että shaahin armo, että Ormuzdin meille tuottama
vapaus velvoittaa meitäkin armoa ja vapautta jakelemaan. Rukoilen
sinua, isä, että tämän hartaan pyyntöni täytät, sillä tunnen koko
sydämeni voiman minua tähän vapautustyöhön pakoittavan.
-- Aiottu tekosi on vaarallinen, ja saattaa sinun tulevalle
toiminnallesi herbedien puolelta tuottaa paljon vaikeuksia ja
vastustusta. Mutta joskohta kokenut harmaa pääni ensin epäröiden
pudisteleikse yrityksellesi, tajuaa sydämeni nuoren povesi toiminnan
hehkun. Nopeasti aate mielessäsi vireille välkähtää; häikäilemättä ja
täydesti näyt sen palvelukseen antautuvan. Suojelkoon Ormuzd sinua
pahoista selkkauksista elämän tiellä. En tahdo pyyntöäsi kieltää.