Haoma ja Anahita: Kertomus - 02

-- Monet poloiset ihmislapset ovat syntymästään saaneet ilkeyden ja
paheen perinnökseen; heidän suonissaan virtaa rietas isäin veri,
ja maailma lisäksi tempaa heidät saastaiseen pyörteeseensä. Heille
itselleen ja muille turmiollinen elämä viimein päättyy, ja mikä on
sellaisen elämän tarkoitus, mikä sen talletus?
Ormuzd vastasi:
-- Sen tarkoitusta yksin Ahriman voisi selvitellä; sen talletus
ei ole suurempi kuin ohdakkeen, joka poikki leikataan ja nisuista
eroitetaan, tai kuin raatelevan pedon tai kyykäärmeen, joka muita
eläviä vahingoittamasta kuoletetaan.
Vielä Mithra, valon ja viisauden henki, lisäsi:
-- Sinulle, ylevin henki, täytyy meidän vielä kertoa, mikä jääti
mieltämme, taas kiertäessämme maan piiriä: Kaikkialla vahvempi sortaa
heikompaa, ja toisaalla taas riuduttavat, parantamattomat taudit,
nälkä ja ylenmääräinen köyhyys painoivat poloisia kuolevaisia.
Saavuimme viimein Raghan kaupunkiin, missä Melik shaahin upea linna
kohoaa. Kosteissa maanalaisissa luolissa vaikeroivat elinkautiset
vangit. Monet heistä ovat mahtavat herrat pelkän epäluulon vuoksi
sinne sulkeneet. Näillä poloisilla on vaimot ja lapset kaihoamassa
ja suremassa. Toisaalla leimusivat roviot, joilla islamin
suvaitsemattomat papit poltattivat uskon puustavista poikenneita.
Nämät ihmisparat, joilla on hermot ja kivuille altis ruumis, huusivat
ja päästivät epätoivon vaikeroimisia, liekkien ahmiessa heidän
lihaansa ja vertansa. Tämän pitäisi jo nostaa kapinaan kaikki hyvät
henget ja ihmisolennot Ahrimanin ilkivaltaa vastaan.
Me näimme vielä keskellä Raghan komeutta ja näennäistä onnea poloisia
kuolevaisia, joiden järki oli hulluuden pimittämä, jotka vajonneina
eläintä alemmaksi kulkivat herättäen kauhua selväjärkisissä.
Näimme niin paljon sellaisia, joilla ei edes ollut yhtään kaunista
suvimuistoa mieltä lämmittämässä, ei minkään tulevan viehkeän
keväimen toivoa synkkää eloa valaisemassa. Liian kauan saisin kertoa,
jos mainitsisin kaikki ne sanomattomat surut ja kaiken sen kurjuuden,
joka elinajaksi on iskenyt useisiin kuolevaisiin rautakyntensä.
Ormuzd siihen virkkoi:
-- Ei ole tuntematon minulle se kurjuuden taakka, joka lukemattomia
kuolevaisia painaa. Sen olen jo aikoja huomannut, ja se on laskenut
henkeni pohjalle alituisen painostavan huolen. Se on usein tuntunut
pimittävän seestepiirien välkkeen, jopa luomani auringonkin valon.
Nuo monet paloittuneet, ja hukkaan menneet elämät, hajaantuneet
voimat, tylsynyt into, siinä on Ahrimanin tekojen hedelmät, niistä
hän riemuitsee.
Ja henkiparvet toistivat Ormuzdin sanat:
-- Siinä on Ahrimanin tekojen hedelmät, niistä hän riemuitsee!
Sama syvä suru, joka kuvastui valon ruhtinaan ylevällä otsalla, näkyi
myös hyvien henkien kasvoilla; he riensivät lähemmäksi Ormuzdia;
heidän kaikkien huulilla tuntui liikkuvan levoton kysymys; viimein
Mithra, viisauden henki, puhkesi näin puhumaan:
-- Olet voimakas, oi Ormuzd; olet valon luoja ja jakelet uutta
elinvoimaa luomakunnalle; anna siis nerosi väikkeen valaista
maailmaa, anna voimasi pontevuuden murtaa Ahrimanin kavalat hankkeet.
Ja tähän kehoitukseen yhtyivät kaikki hyvät henget.
Ormuzd vastasi:
-- Voimani eivät ulotu hyvyyden piiriä ulommaksi. Ahrimanin
valtapiiri on laajempi, hänen väkevyytensä minun voimiani suuremmat.
Siksi päättyy jokaisen ihmislapsen elämä synkkään selittämättömään
kuolemaan, siksi ilkkuvat ihanteet poloisia ja siksi menee elämäntyö
sirpaleiksi tai jää kesken.
Verethragna huomautti:
-- Ihmisten onnettomuudet meitä lamauttavat, mutta turvaamme
sinuun, luotamme sinuun, Ormuzd, ja toivomme sinulta paremmuutta
kuolevaisille. Mutta miten apea liekään mielesi, jos itse huomaat
täydellistä avuttomuutta.
Ormuzd silloin selitti:
-- En huomaa täydellistä avuttomuutta; huomaan vaan hitautta,
saamattomuutta, ihmismielten kylmyyttä. Mutta yhä toivon valtapiirini
kerran laajenevan, väkevyyteni kasvavan.
-- Miten on valtapiirisi laajeneva, miten väkevyytesi kasvava? --
kysyivät henget kuorona.
-- Välistä avaruuksia vaeltaessani, -- vastasi Ormuzd -- näen
kaukana tulevaisuuden taivaanrantamilla hyvyyden toivekangastuksia.
Silloin, te kaikki hyvyyden ja sopusoinnun täyttymistä halajavat
henget, silloin on valtapiirini laajeneva ja väkevyyteni kasvava, kun
ihmiset liittyvät tehokkaiksi valtani levittäjiksi, jolloin ihmisten
yhteistoiminnan into lämpenee helläksi ja vastustamattomaksi kuin
säteilevä kevätpäivä, kun sydänten kylmyys sulaa, ja tahdot hyviksi
lujittuvat, niin että ihmiset veljestyvät ja painavat hyvyyden leiman
koko luomakuntaan.
Verethragna, viisauden henki ei vielä tähän tyytynyt, vaan virkkoi:
-- Mutta mihin häipyy menneiden vuosisatojen synti ja kurjuus, mihin
nykyhetken sekavuus, mihin vielä tulevat vuossataiset kärsimykset?
Kun luonto syksyllä suree ja talvella kangistuu, niin kevät ja
suvi sen uuteen eloon herättävät. Mutta miten korvaat tavattomia
kärsineiden yksityisihmisten syksyn, miten heidän viimeisen talvensa?
Miten haihdutat mahdollisesta tulevasta puhtaasta ihmisonnesta
edellisen synkeän kehityksen muiston, miten palkitset elämän
solvaukset ja sovittamattomat vääryydenteot, vuosituhansia toistuneet
kamaluudet?
-- Se kysymys usein mieleni syvyyksissä liikkuu, ja vastaus on
minulle tuntematon. Ylempänä minua ja Ahrimania vallitsee ääretön,
käsittämätön Alkuperus. Me, ja kaikki olevainen johtuu Hänestä! Hän
on kaiken alkulähde, mutta Hän on kaikille tajuamaton, tajuamaton
kuten elämän alkujuuri, kuten eletty elämä itse. Hänen tehtävänsä
lienee kerran ijäisyyksien helmassa sovittaa, mikä ei meistä, eikä
kuolevaisista näytä olevan sovitettavissa, se on hyvä ja paha.
Mutta sen verran luulen Hänenkin tarkoituksistaan oivaltaneeni,
että hyvä pyrkii syntymään köyhän, pimeässä hapuilevan ihmiskunnan
ponnistuksista, ja siten tulee tämän ihmiskunnan oman taistelemalla
saavutetun kehityskelpoisuuden kautta kohota vapaaksi henkiparveksi,
joka yhtyy meihin ja lopulta nuorentaa maailman. Jokainen puhtaasti
hyvä ja jalo teko, jonka kuolevaiset aikaansaavat, on niin arvokas,
että se lieventää monet maailman kataluudet; se on kallis timantti,
joka kiintyy taivaanavaruuteen loistavaksi tähdeksi. Kun näiden
säteilevien taivaankappaleiden lukumäärä on tarpeeksi suureksi
kasvanut, on yökin muuttuva kirkkaaksi ja pimeys katoava synkimmästä
rotkosta. Ylös siis, kaikki jalot käskyläiseni! Nyt hohtavat tähdet
kirkkaimmillaan. Ihmislapset lepäävät ja näkevät unta. Pankaa
avaruuksissa soimaan vieno sopusointuisuuden soitto, jotta heidän
unensa olisivat kauniit, jotta he huomisaamuna virkistyneinä
heräisivät uuden päivän valoon ja lämpenisivät hyvään elämäntyöhön ja
taisteluun!
Näin puhuttuaan levitti Ormuzd suuret kuultavat siipensä ja rupesi
kohoamaan ylös äärettömiin seestepiireihin, sinne, missä hänen
valoisa kotinsa on. Untuvanvalkoiset siipiolennot seurasivat häntä.
Ja avaruuksissa alkoi soida aavistamattoman kaunis soitto, sellainen,
joka hellyttää runoilijain mielet ja värähtelee vastaheränneessä
nuoressa lemmessä.
Ihastuneena kavahti Haoma ylös unenhorroksestaan. Hän heittäytyi
permannolle polvilleen ja ojensi molemmat kätensä sinne päin, minne
kevyet valo-olennot olivat kadonneet, ja rukoili näin:
-- Oi jospa meistä tulisi maailman uudistajat, jospa meistä tulisi
viisaita esimerkinantajoita, jotka tuottaisivat uuden riemun
uudistetulle maailmalle!
Nyt huomasi Haoma, että äskeinen kirkas näky kokonaan oli kadonnut.
Hänen edessään oli taas rosoinen luolan seinä. Kuun valoisa juova
oli permannolta väistynyt pois, ja puut pyhällä kotiliedellä olivat
loppuun palaneet. Punerva hiilos vaan levitti himmeätä valoaan
rotkoasuntoon. Haoma nousi ylös permannolta ja tarttui uurnaan, josta
ripoitti tuhkaa pyhille hiilille.
Oliko hän nähnyt ensin pahaa, sitten hyvää unta? Vai oliko se ollut
Vallan elävää, minkä hän edessään oli nähnyt? -- niin luonnolliselta
se oli tuntunut. Kerrottiinhan taivaan tulien ja näkyjen usein
käyneen tervehtimässä suuren Zoroasterin yksinäistä asuntoa, jopa
Ormuzdin hänen kanssaan puhelleen. -- Miten olikaan, niin Haoman
tunteet ja ajatukset olivat nyt lämminneet, ja hän toivoi sen ajan
olevan lähellä, jolloin hän oli saavuttava täyden selvyyden suurista
johtavista aatoksistaan.


TOINEN LUKU.

Kotilieden hiilet hehkuivat jo tuhan peitossa, siten säilyen
päivän valkenemiseen, ja Haoma palasi vuoteelleen, jolla hän nyt
rauhallisesti saattoi antautua unen valtoihin. Silloin kuuli
hän Kerivanin rotkosolan suulla levottomasti liikkuvan, väliin
urahtavan ja viimein lyhyesti haukahtavan. Haoman yksinäisyydessä
teroittunut korva kuuli lopuksi kavioiden kopinan tapaista ääntä.
Eikä tämä kuulo häntä pettänyt, sillä hetki hetkeltä kuului yhä
selvemmin, miten hevosen kaviot kalskoivat vasten kalliokiviä. Tämä
ääni lähestyi lähestymistään, ja koska Kerivan nyt oli käynyt kahta
levottomammaksi, lähti Haoma ulos rotkosta katsomaan, kuka näin
myöhään liikkui vuorikosken tienoilla.
Kuutamossa eroitti hän valkoisen ratsun ja sen selässä komeaan
kultakoristeiseen viittaan puetun mieshenkilön. Ratsusta ja
vaipasta huomasi Haoma heti, että myöhäinen vieras oli Demur,
suurvisiiri Hassan Ibn Alin poika. Demur, Haoman lapsuuden toveri
ja nuoruuden ystävä, oli joskus ennenkin hetkeksi hyljännyt Melik
shaahin loistavan hovin ja ratsastanut Raghasta tänne vuorikoskelle
erakko-ystäväänsä tervehtimään. Mutta ennen hän aina oli tullut
päivällä. Hieman ihmetellen hänen näin myöhäistä tuloaan, riensi
Haoma häntä vastaanottamaan, rauhoitettuaan ensin kovin levottoman
Kerivanin. Demur oli notkeasti hypännyt kalliista, jalokivillä
koristetusta satulastaan maahan ja köytti plataaniin kiinni tulisen
orhinsa, joka höyrysi nopeasta ratsastuksesta.
-- Olkoot erämaan henget tulollesi suopeat! -- virkkoi Haoma
Demurille tervehdykseksi.
-- Ja osoittakoon myös Allah sinulle armoansa -- sanoi Demur
vastatervehdykseksi, sillä hän, kuten isänsäkin, oli islaminuskoinen.
Haoma johti vieraansa rotkoasuntoon. Rotkonpuolisen aukon suulle
pysähtyi Demur, sillä välin kuin Haoma sytytti kuparilamppunsa
palamaan. Ja vasta kun Haoma oli kehoittanut häntä peremmälle
tulemaan, astui hän pöydän ääreen istumaan.
-- Tulen myöhään luoksesi, Haoma -- alkoi Demur, ystävyksien
istuuduttua -- mutta luulen tuovani sinulle perin iloisen sanoman,
enkä siis ole tahtonut lykätä tuloani huomiseen.
-- Tulosi on minulle aina mieluinen, tuletpa sitten auringon
säteillessä tai tähtien tuikkiessa, -- sanoi vastaukseksi Haoma, joka
erakkoelämästään huolimatta oli säilyttänyt parsien ystävällisen
käytöstavan.
-- Ilosanomaani ehkä et ole näin pian odottanut -- jatkoi Demur. --
Tänään on mahtava hallitsijamme, Melik shaahi, julistanut säädöksen,
jonka nojalla te parsit koko Persian valtakunnassa olette lain
suojaamia huolimatta siitä, että teillä on oma, islamista eroava
uskonne. Jos pysytte levollisina ja uskollisina alamaisina kuten
tähänkin asti, nautitte tästälähin samoja oikeuksia kuin valtakunnan
islaminuskoiset, eikä kukaan, eivät edes islamin papit, saa teitä
vainota. Tätä sanomaa en voinut huomiseen säilyttää, vaan tahdoin sen
heti sinulle ilmaista.
Hämmästyneenä nousi Haoma ylös, meni ystävänsä luo ja virkkoi:
-- Aavistamattoman iloinen on sanomasi, Demur. Enpä sitä nyt
olisi voinut odottaakaan. Tosin äsken nukahtaessani näin kauniita
unia, mutta en tietänyt niiden näin suurta onnea ennustavan.
Isäsi, suurvisiiri Hassan, niin luulen, on tämän shaahin päätöksen
aikaansaanut?
-- Oikein arvasit, Haoma. Hän on viisas vanhus, niin sanotaan, ja
soisi kaikki Persian eri kansakunnat onnellisiksi.
-- Se on jo pyhän Zoroasterin oppi, että kansan onni ja rakkaus on
valtakunnan ja hallitsijan paras tuki. Koko parsien heimo on jaloa
isääsi tästä teosta siunaava.
-- Huomis-aamuna aikoo isäni heimosi asuinsijoille lähettää
viestin, joka on ilmoittava shaahin armollisen päätöksen. Mutta
minä ajattelin sinua ja luulin sinun kernaasti rupeavan tämän
viestin ensimäiseksi viejäksi. Jos siis se on sinullekin mieliksi,
lähetän Raghaan palattuani sinulle nopeajuoksuisen hevosen ja orjan.
Jo aamun sarastaessa odottavat he sinua vuorikoskella, ja ennen
shaahin virkakäskyläisiä voit siis ehtiä heimosi ja vanhempiesi luo
iloviestiä perille tuomaan.
-- Tämä viestinvienti on kovin, mieleiseni, sanoi Haoma. -- En
ole vanhempia, en heimolaisia pitkiin aikoihin nähnyt. Jo heitä
ikävöinkin. Ainoastaan vanha palvelijatar, Rudabe, ja palvelijapoika,
Sevare, kävivät täällä joku aika sitten ruokavaroja tuomassa. Heiltä
olen saanut viimeiset terveiset kotoa.
-- Suostumustasi tähän toimeen en epäillyt. Haoma. Mutta on minulla
muutakin kerrottavaa. Melik shaahin armollinen päätös sisältää vielä
sen myönnytyksen, että parsi saa valtakunnan ja hovin toimiin astua,
jos hänen kykynsä sen sallii. Olen puhunut sinusta isälleni. Sinä
olit paras leikkikumppanini. Nytkin, vaikka olet muuttunut noin
vakavaksi ja vältät ihmisten seuraa, on toveruutesi minulle rakkaampi
kuin monen hovituttavani toveruus. Mielelläni aina ilmaisisin sinulle
nytkin iloni ja suruni. Hylkää siis tämä luola ja tule Raghaan. Isäni
kautta saat Melikin linnassa sellaisen toimen, joka sinusta tuntuu
miellyttävimmältä.
Demurin näin puhuessa, olivat hänen kasvonsa muuttuneet leikillisen
hilpeiksi, ja Haoma huomasi hänen silmissään saman iloisen, hiukan
kevytmielisen ja huolettoman, mutta pohjalta ystävällisen ja hyvän
ilmeen, jonka hän niin hyvin tunsi aikaisemmilta ajoilta, jolloin
Demurin isä Hassan perheineen köyhänä ja huomaamattomana oli asunut
parsien alueen rajoilla. Silloin olivat Haoma ja Demur melkein joka
päivä tavanneet toisensa ja samoelleet vuoristossa ja lehdoissa,
yhdessä antautuen poika-ijän reippaisiin leikkeihin.
Vakavan näköisenä vastasi Haoma:
-- Ehdoituksesi ilmaisee hyväntahtoisuuttasi, ja tuottaa minulle
suurta kunniaa. Ja muistellessani yhdessä vietetyn lapsuutemme ja
aikaisemman nuoruutemme iloisia aikoja, heltyy mieleni, ja minusta
tuntuu, kuin olisin lähtenyt astumaan outoa, minulle epäsoveliasta
uraa. Mutta tiemme ovat nyt eronneet, Demur. Sinä olet ehkä määrätty
täyttämään joku loistava tehtävä Melik shaahin hovissa, hyvän ja
mahtavan isäsi johdolla. Minun tehtäväni on toisaalla, heimoni
keskuudessa.
-- Mikä on siis se tehtävä, jota alati ajattelet, josta usein minulle
puhut?
-- Se on heimoni uskon uudistus ja puhdistus, se on heimoni ja
isänmaani kohoittaminen.
-- Mitä sillä tarkoitat, Haoma? Miten aiot uudistaa isiesi uskon?
-- Koetan rakentaa elämän ja uskon sopusuhtaisuutta. Tahdon
tulistaa heimolaisteni mielet suureen tehtävään: Ormuzdin vallan
vahvistamiseen.
-- Minun uskoni on islam, -- nimellisesti tosin vaan, sillä totta
puhuen, minusta Zoroasterin oppi ja islam on yhtä vaan.
Näin sanoessaan sivelsi Demur silkinpehmeätä, sinimustaa lyhyttä
partaansa, näyttäen leikillisen vakuuttavalta.
Ja hän lisäsi:
-- Zoroasterin oppia tunnen varsin vähän, enimmästi vaan siitä, mitä
sinä minulle olet selittänyt. Mutta islamiin ainakaan en enää pane
suurta arvoa; siksi ovat pappimme, mollat, liian ulkokullatut ja
häijyt.
-- Ja ulkokultaisuutta ja häijyyttään he siirtävät Iranin kansaan.
Siihen on myös suuresti ahdasoppinen islam syynä. Toisin on Avestan
jalon opin laita. Ja luulen sen kehityskelpoisuuden äärettömäksi.
-- Voitpa ehkä olla oikeassa, Haoma, kiittäessäsi Avestan oppia ja
ylistellessäsi sitä islamia paremmaksi. Mutta usko pois: mitkä avut
eri uskoilla liekään, niin ovat ne oikeastaan vaan perin runollisia
sieluja ja herkkämielisiä naisia varten luodut.
-- Soisin sinun toisin puhuvan, Demur. Soisin sinun vanhetessasi
vakautuvan.
-- Sinusta aikaa myöten saankin koko joukon vakavuutta, Haoma. Kun
lähden luotasi, luulen usein vanhentuneeni ja tulleeni kokeneemmaksi.
Mutta luontoani en kuitenkaan voi muuttaa. Usko muuten on tulevan
elämän runoutta. Nykyinen elämä tarvitsee myös runouttaan.
-- Nykyinen elämä tarvitsee ennen kaikkea oikeaan ja hyvään
elämäntyöhön lämminnyttä mieltä, nykyinen elämä pyrkii myös pääsemään
kokonaisuudeksi, suureksi yleväksi kokonaisuudeksi.
-- Tuo on haaveilijan ajatus, runoilijan haihtuva mielijohde. Usko
minua, Haoma, maailma oli keskinkertainen alusta pitäen, suurin
osa ihmisiä on aina ollut keskinkertainen ja tulee aina olemaan
keskinkertainen. -- Mutta unhoitin vallan nykyisen elämän runouden.
Niin, se vaatii myös runouttaan, ja tiedätkö mikä se on, Haoma? Se on
lempi.
-- Puhut tarinoita erakolle. Ne eivät minuun pysty. Minun mieleni on
oleva kaukana niistä. Tarvitsen tarmoni tehtävääni varten, enkä saata
tuhlata sitä turhuuden tekoihin.
-- Älä puhu turhuudesta, Haoma. Hyvin puheesi ja ajatuksesi kuitenkin
saatan ymmärtää. Mitä tietäisit sinä tosielämästä, sinä, joka
vetäydyt erämaan jylhään yksinäisyyteen. Laiminlyöthän nuoruutesi
oikeat vaatimukset. Sinä kylmennät nuoren veresi lämmön. Usko pois,
ainoastaan siirtymällä täältä Raghaan, keskelle ihmisiä, tulet
huomaamaan, mitä elämä saattaa nuoruudelle ja voimalle tarjota.
Kun vaan näet harvinaisen viehkeät, harsosta paljaat naiskasvot,
kun katsot syvälle kauniisiin nuoriin naissilmiin, silloin
tunnustat minun puhuneeni totta. Jos näkisit minun ihanan Menisheni
samettisilmät, niin Allah avita, pitäisit itseäsi narrina, jos
kauempaa erämaassa asustaisit.
-- Kun Ahriman tahtoo virittää kavalimmat ansansa, hän pukee
häijyn daivin kauniin naisen haahmoon, jonka hän lähettää poloisen
kuolevaisen tielle. Ellen sinua lapsuudesta asti tuntisi, ja ellet
olisi koettu toverini, luulisin Ahrimanin vietellen puhuvan sinun
suusi kautta.
Huomatessaan Haoman näin vakavaksi ja tyyneeksi, Demurkin kävi
totisemmaksi ja virkkoi peräytyen:
-- Tuohon käteen, Haoma. En soisi sinun puheestani pahastuvan.
Tiedäthän minun paljoa puhuvan. Sinä ajattelet ja teet kuitenkin,
niinkuin itse sopivaksi näet. En mistään hinnasta tahtoisi
toveruuttasi kadottaa. Menishe tuottaa minulle kauneudellaan
hurmaavaa iloa: mutta sinun toveruudestasi en mistään Menishen
oikusta luopuisi.
Toveruksien jutellessa, oli yötä taas palanen edelleen kulunut.
Varhain seuraavana päivänä oli Haoman lähdettävä heimolleen
riemuviestiä viemään. Oli siis aika hänen mennä levolle. Jäähyväiset
sanottuaan, poistui Demur Haoman saattamana luolasta. -- Alempana,
kuun valaisemassa notkossa kaapi plataaniin köytetty valkoinen orhi
tyytymättömänä maata. Nopeasti irroitti Demur sen suitset puusta ja
nousi satulaan, jonka jalokivet kirkkaasti kimmeltelivät kuutamossa.
Johtakoot Ormuzdin henget sinut onnellisesti asunnollesi -- sanoi
Haoma, nostaen jäähyväiseksi molemmat kätensä taivasta kohti.
Seuraavassa tuokiossa käänsi Demur komean ratsunsa Raghaan päin.
Hevonen astui ensin varovasti polutonta kallionrinnettä. Mutta pian
kuuli Haoma, kuinka se tasangolle päästyään, nopeasti kalskutti
kavioitaan, joiden kopina viimein hälveni etäisyydessä.
Silloin palasi Haoma rotkoasuntoonsa ja heittäysi vuoteelleen, jossa
makea uni pian kietoi hänen jäsenensä.


KOLMAS LUKU.

Aamuaurinko loi jo hohdettaan luolan halkeemasta sisään, kun Haoma
heräsi ja kavahti ylös vuoteelta. Ensi toimekseen poisti hän tuhan
kotilieden vielä hehkuvilta hiililtä, joille hän levitti kuivuneita
tamariskilehtiä. Niihin puhalsi hän tulen, jolla sytytti palamaan
kuivan oksakimpun. Ja taas loimusi tuli pyhällä liedellä.
Haoma tunsi lyhyen, mutta sitkeän unen virkistäneen koko hänen
ruumistaan; mielikin oli kevyt ja hilpeä. Hän otti esille valkoisen
liinapyyhkimen ja lähti ulos, ohjaten kulkunsa vuorikoskelle päin,
joka kallioiden lomitse alas syöstyään leveni muodostuen pieneksi
lammeksi, ennenkuin se vuolaana jokena virtasi edelleen laaksoon.
Tämän lammen rannalla riisui Haoma vaatteet yltään ja valeli
ruumistaan ja kasvojaan raittiilla karkaisevalla vuoriston vedellä.
Ja toimitettuaan virkistävän kylpynsä, ja jälleen pukeuduttuaan,
suoritti hän aamuhartautensa, nousten ylös kalliolle kosken
kuohuiselle partaalle ja kääntyen aamuauringon kultaamaan vuoristoon
päin. Ojentaen kätensä ylös purppuranpunaisia lumivuorenhuippuja
kohden, luki hän Avestasta oppimansa ylistysluvut Ormuzdin kunniaksi.
Ja hän tunsi elinvoiman aaltoilevan suonissaan ja sopusointuisten
ihannetoiveiden vavahtelevan mielensä syvyyksissä. Palatessaan
luola-asuntoonsa, huomasi hän lähellä laaksossa ratsumiehen, joka
istuen ratsunsa selässä suitsista talutti valkoista satuloitua
hevosta. Siinä lähetti Demur ystävälleen ratsun. Haoma kiiruhti
sisälle luolaan, jossa hän puki ylleen pitkän sinisen viitan
ja kiinnitti vyötäisilleen hopeahelaisen vyön. Tämä oli hänen
juhlapukunsa, johon hän merkillisen matkansa kunniaksi pukeutui.
Kun hän uudelleen astui ulkoilmaan, oli Demurin lähettämä palvelija
ratsuineen jo saapunut vallan lyhyen matkan päähän rotkoasunnosta.
Siihen hän pysähtyi, ja köytettyään hevoset kiinni puuhun, heittäytyi
hän maahan, täten tervehtien Haomaa. Sillä kuin ruhtinasta ainakin
oli Demur käskenyt lähettämänsä palvelijan Haomaa kunnioittamaan.
Mutta Haoma virkkoi:
-- Nouse, ystäväni, ja ole tervetullut. Tiedän sinun saapuneen tänne
herrasi Demurin käskystä.
Mutta vielä pystyyn nousematta sanoi suurvisiirin pojan palvelija:
-- Herrani Demur käski sanoa sinulle tervehdyksensä ja toivottaa
Allahin siunausta sinun pääsi päälle!
Sitten hän nousi ja lisäsi:
-- Matkaasi varten hän lähettää sinulle tämän ratsun ja on käskenyt
minun sinua seuraamaan ja palvelemaan, kuin olisit oma herrani.
-- Herrasi Demurin huolenpito on minulle rakas, vastasi Haoma.
-- Mutta tunnen hyvin vuoripolut ja tien, joka johtaa heimoni
asunnoille. Tarpeeton on siis saattosi. Mutta jos joudat jäädä
paluutani odottamaan, sopinee sinun poissaollessani hoitaa
kotilieteni pyhää tulta.
Neuvottuaan hänelle, miten hänen piti ylläpitää tulta sekä
osoitettuaan hänelle ruokakätkönsä, nousi Haoma valkoisen,
komeasatulaisen orhin selkään.
Hän ohjasi ratsunsa alas laaksoon, joen yli johtavalle kivisillalle.
Kastepisarat peittivät, nurmikot ja pensaat, kimmeltäen kuin
lukemattomat jalokivet pehmeällä vihreällä samettikankaalla.
Ryhmittäin joen varsilla ja alemmilla kallionkielekkeillä kohoilivat
korkearunkoiset, täplätuohiset, smaragdin-vihreälehtiset plataanit,
nuo parsien lempipuut. Ne olivat kuin Haoman omaisia täällä vuoriston
yksinäisyydessä, ne olivat tulleet hänelle rakkaiksi, kuten koko
hänen yksinäisen alkukehityksensä olopaikka, tuo hiljainen vuoriston
kulma. Kivisillalta hän näki mahtavan vuorikosken vierittävän alas
kalliolta hopeavesiään, ja sillan yli kuljettuaan hän jäähyväiseksi
loi viimeisen katseen väliaikaisen kotonsa tienoille, ajatellen:
-- Kohta palaan tänne taas, mietelmieni ja aatteideni kehtomaille.
Polku kiipesi luikerrellen ylös kallioiden rinteille. Hilpeät
plataanit jäivät jälelle ja tummat, vakavat sypressi-ryhmät
tervehtivät aikaista ratsumiestä. Tie kääntyi yhä enemmän koillista
kohti, jolla ilmansuunnalla parsien asuinsijat olivat. Mutta vaikka
Haoman tie nousi nousemistaan vuoriston ylämaille, ei viheriä,
hymyilevä kasvullisuus vielä lakannut. Himmeänvihreät öljypuulehdot
pilkoittivat tuon tuostakin kallioharjanteiden takaa esiin; mutta
ylemmiltä harjanteilta näkyivät jo kaukana paljaat, tummanruskeat
vuorimöhkäleet.
Polku kulki usein kaitoja kallionkielekkeitä pitkin huumaavien
syvyyksien reunalla. Pienikin hevosen kompastus olisi saattanut
syöstä ratsun ja ratsastajan alas kuiluun. Mutta Demurin lähettämä
hevonen oli tottunut vuorimatkoihin; varovasti se asetti jalkansa,
tunnustellen, oliko todella vankka kallio, vai pettävä sammalkuori
kavion alla.
Haoman näin ratsastaessa oli aurinko noussut melkoisen korkealle
taivaankannella. Se lämmitti jo tuntuvasti vuoristoilmaa, ja
hikisenä Haoma pian olisi saanut jatkaa matkaansa, elleivät viileät
tuulahdukset olisi liikkuneet kallioharjanteiden välillä.
Kapealta kallion reunukselta laskeutui tie laakson notkelmaan,
jossa se leveni ja muuttui mukavammaksi. Alhaalla notkossa virtasi
vaahtoisa vuoripuro, jonka rannalla kasvoi vanhoja paksurunkoisia
raitoja, sekä tiheitä kaislikkoryhmiä. Puron yli johti taitetun
kaaren muotoinen kivisilta. Se oli kovin rappeutuneessa tilassa,
ja sentähden Haoma päätti antaa hevosensa kahlata matalan puron
halki. Ratsun astuessa puroon ja veden loiskahtaessa, lehahti tiheä
peltokanaparvi puron rannalta lentoon. Se oli käynyt vuoripurolla
kylpemässä ja juomassa.
-- Siinä olisi metsämiehellä ollut rikas saalis, ajatteli Haoma
itsekseen, ratsastaessaan edelleen tasaista tietä pitkin. Hänellä
oli jo muutaman tunnin matka takanaan, kun hän saapui pienelle
karavaani-asemalle. Hän ratsasti sisälle neliskulmaiselle,
rakennusten ympäröimälle pihalle, jolla kasvoi kookkaita poppeleita.
Yhteen niistä hän köytti orhinsa kiinni, ja laskeutui itse läheiselle
avaralle lautarahille istumaan. Siellä täällä loikoi ruohoisella
pihamaalla väsynyt matkamies polvilleen laskeutuneen muulinsa
vieressä. Toiset matkamiehet olivat suuruksella; ja nyt vasta
muisti Haoma, ettei hän ollut ottanut mitään eväitä mukaansa. Ei
hänellä, erakolla, ollut rahoja eineen ostamiseen; eikä hän myöskään
tahtonut muilta ruokaa pyytää. Hän ei siis saattanut seurata muiden
aterioivien esimerkkiä. Mutta matka parsien asuinsijoille ei kestänyt
puolta päivää kauempaa, ja perille päästyään Haoma kyllä oli nälkänsä
poistava.
Hänen katseensa kohdistuivat sattumalta orhiin, ja silloin tuli hän
ajatelleeksi, että hevonen kuitenkin kaipasi rehua. Se oli komea
tuo valkea ratsu, jonka Demur oli lähettänyt. Sen kaula oli korkean
kaareva, sen ruumis vahva, mutta siro, ja sen selkään oli kiinnitetty
jalokivillä koristettu punainen satula. Satulan takana riippui kaksi
laukkua, ja ne vetivät Haoman huomion puoleensa. Hän nousi niitä
tarkastamaan ja huomasi toisessa rehua, jota heti tarjosi hevoselle,
ja toisessa herkullisia eväitä. Siinä oli paistettuja fasaaneja,
tuoreita nisuleipiä, riisikakkuja, hedelmiä ja viiniä. Haoma otti
eväät esille, ja hänen nälkänsä tuotti niille hyvän menekin. Näin
hienoja ruokia ei hän ennen ollut syönyt, sillä parsit rakastivat
tapainyksinkertaisuutta myöskin ruuissaan.
-- Demur on huolta pitävä, hyväsydäminen ystävä. Hän saattaisi
ystävyyden osoituksiin tuhlailla pois valtakunnan, jos hän olisi
hallitsija, ajatteli Haoma käyttäessään hyväkseen suurvisiirin pojan
lähettämiä eväitä.
Lyhyen levähdysajan kuluttua, nousi Haoma jälleen ratsunsa selkään
ja jatkoi matkaansa. Nyt johti tie matkan ylimmille korkeuksille.
Lounaaseen kiertävä aurinko paahtoi jo kuumana, ja monivärisinä
loistivat kalliojonojen paljaat kiviseinät. Äärettömän avara näköala
avautui Haoman katseille; minne silmä kantoi kohosi sahareunainen
kallioseinä toisensa takaa. Alastomat kiviseinät hohtivat komean
punaruskeina, ja sinervä auer liehui huippujen yläpuolella ilmassa.
Voimakas kotka, ilmojen kuningas, purjehti liikkumattomin siivin
korkealla yläilmoissa. Ja luonnon suuruus, auringon kultavalo ja
puhdas vuoriston ilma kohoittivat Haoman mielen yleviin intoihin.
-- Niin olet mieleni -- ajatteli hän itsekseen, -- kuin kotka
tuolla taivaan sinikuvulla, leijailet ylhäällä, pyrkien kauas ja
seuraten avarata lentopiiriä. Enkä tiedä, mikä on syvin kaipuusi,
sinä pyrkivä mieleni. Onko se kotkan lento ylhäisten kuultavien
kesäpilvien tasalla, missä silmä yhdellä katseella käsittää suuren
osan maailmaa ja josta palattuaan se toivoo tajuavansa ne lait ja sen
säännöllisyyden, joka on oleva maisen todellisuuden ohjaajana?
Ja kun ohuiden sinisten autereiden kautta kaukana taivaanrannalla
rupesi kuultamaan hänen heimonsa seudut, kotoisen ylälaakson
sypressiryhmät ja plataanilehdot, jatkui hänen mielensä haaveilu
välittömästi:
-- Vai liekö jo sieluni syvyydessä herännyt valtava kaiho siirtyä
tuonne elämään ja etsiä sitä, mikä on viehkeätä, elinvoimaista
ja kaunista. Vaikken minä, erämaanlapsi, tunne tuon ihmemaailman
suloisuuksia, vetää minua selittämätön tenho sen puoleen; ja luulen,
että se aika on jo mennyt, jolloin sulkeutuneena luolan pimeyteen ja