Hädän hetkellä - 2

lähelle majesteettia. Granmar ja Agdakin olivat tavanneet toisensa. Oli
luonnollistakin, että he pysyttelivät ensinmainituista niin etäällä
kuin suinkin.
"Minulla on sinulle eräs ehdotus, rakas Agda", kuiskasi nuori aseseppä
samalla hellästi puristaen nuoren tytön kättä.
"Mikä ehdotus se on?"
"Sinähän tiedät, että Anna-täti mielellään tahtoo pitää sinua
silmällä näin levottomina aikoina. Onko sinulla mitään sitä vastaan,
että -- --?"
"Kuningas tulee! Kyllä se on varmaankin hän, joka tuolla ratsastaa",
kuului samassa huudettavan väkijoukosta. "Eläköön Kustaa kolmas!"
Ja suuresta kansanjoukosta kuului yht'aikaa valtava innostuksen huuto,
joka mahtavana jyrinänä levisi kauvas joelle ja kaupungin kaduille
saakka. Riemuhuutojen raikuessa marssi Kustaa III joukkojensa etupäässä
kaupunkiin.
Mutta juuri silloin kun Granmar oli aikeissa viedä rakastetun Agdansa
joen yli, tapasivat Briitta ja Saituri-Pelle heidät.
"Sinä naisryöstäjä!" kirkui Briitta ja näytti siltä, kuin hän olisi
tahtonut hyökätä nuoren asesepän kimppuun, "olipa hyvä, että sinut
tapasin, jotta -- --"
"Minä seuraan Granmaria!" lausui Agda äkisti, keskeyttäen hänen
puhetulvansa.
"Et seuraa", sanoi Briitta. "Kyllä minä sinut vielä aisoissa pidän, sen
saat kyllä vielä nähdä!"
Saituri-Pellekin puuttui nyt puheeseen ja lopullisena seurauksena
siitä oli se, että nuoren tytön täytyi seurata iso-äitiään. Vahingonilo
kuvastui selvään Saituri-Pellen kasvoilta, kun hän sanoi:
"Kyllä se oli viimeinen kerta kun puhuit Agdan kanssa, Granmar. Saat
olla varma siitä, että hän kuukauden kuluttua on minun vaimonani."
Granmar ei huolinut vastata. Mutta niistä silmäyksistä päättäen, joita
Agda ja Granmar loivat toisiinsa, saattoi päättää, että Saituri-Pellen
sanat eivät suinkaan olleet niin luotettavia, kuin hän itse uskoi.


6.

Kun Granmar vihdoinkin seisoi kuninkaan edessä, tunsi hän itsensä kovin
araksi. Hän ei vielä koskaan ennen ollut katsonut kuningasta silmästä
silmään. Merkilliset tunteet valtasivat hänen mielensä ja hän oli
tuntevinaan kuinka hän toisinaan punastui, toisinaan kalpeni. Kuningas,
joka huomasi nuoren asesepän mielenliikutuksen, taputti häntä
ystävällisesti olkapäälle ja sanoi:
"Älä pelkää, poikani! Olen saanut kuulla, että olet luovuttanut
koko asevarastosi kaupunkilaisten käytettäväksi. Tämä sinun
isänmaallisuutesi miellyttää minua, ja kun hyvin olemme torjuneet
vihollisen hyökkäyksen, pidän sinut kyllä mielessäni. Missä pajasi
sijaitsee?"
"Götan Ceijonan vallituksen lähellä", uskalsi Granmar vihdoinkin
vastata.
"Ja tunnetko sinä nämä seudut hyvin?"
"Ei valleissa ole ainoatakaan soppea, jota en löytäisi, vaikka olisi
miten pimeä tahansa", vastasi Granmar. "Minä olen täällä syntynyt ja
pienenä poikasena juossut ympäri kaupunkia, ja -- --"
"Hyvä!" keskeytti kuningas. "Sitten saat tulla oppaakseni, kun teen
kierrokseni valleilla. Te seuraatte minua, herrani!" jatkoi hän
kääntyen upseereihin.
Missä kuningas vaan ratsasti, tervehti kansa häntä ihastuksella ja
eläköötä huutaen. Toisinaan hän pysähtyi ja piti mukaansatempaavalla
tavalla innostuttavia puheita kansalle, joka tungeskeli hänen hevosensa
ympärillä. Kustaa III oli, niinkuin tiedetään, erinomainen kaunopuhuja,
ja saavutti sen kautta kansan luottamuksen.
Joukot ja ne, jotka vapaaehtoisesti olivat asestautuneet, olivat
muutaman tunnin kuluttua sijoitetut kaupunkiin ja sen valleille. Joka
tunti kulki adjutantteja kaduilla vieden joukko-osaston toisensa
jälkeen määrätyille paikoille. Sellaista liikettä ja elämää ei
Göteborgissa miesmuistiin ole ollut.
Kun Granmar oli tehnyt tehtävänsä näyttämällä kuninkaalle
huomattavimmat paikat, riensi hän taasen ukko Stehnin luokse, joka
juuri oli lähtemäisillään ulos, kun nuori aseseppä astui sisään.
"Mitä on tekeillä?" kysäsi ukko, ja loi hämmästyneen katseensa
Granmariin.
"Tiedättekö missä Agda on?" kysyi Granmar kiihkoisasti.
"Eikö hän ole Briitta Kronin luona?"
"Oletko käynyt siellä?"
"Kyllä."
Ukko Stehn mietti hetkisen, sitten hän sanoi:
"Sitten se ilkeä muija on kait vienyt hänet joen yli."
"Joen yli!" huudahti Granmar. "Mutta tiedättehän, että vihollinen on
siellä."
"Totta kyllä; mutta luuletko sinä, että Briitta Kron siitä välittää?
Jos hän vain voi ehkäistä teidän naimistanne, ei hän lainkaan pidä
teoistaan lukua. Kyllä minä hänet tunnen."
Puolituntia myöhemmin olivat ukko Stehn ja nuori aseseppä matkalla
Saituri-Pellen asunnolle.
"Mitä sanoinkaan?" lausui Granmar hyvän aikaa kolkutettuaan ovelle,
jota ei kuitenkaan tultu avaamaan. "Se ukkolurjus on varmaankin lähtenyt
pakosalle."
"Niin on, olet kyllä oikeassa", säesti ukko Stehn. "Katsohan tuonne
joelle! Luulen siellä näkeväni Saituri-Pellen veneen, jossa -- --"
"Siinä näkyy olevan kolme henkilöä", keskeytti Granmar. "Kaksi naista!
Voi! Ne eivät saata olla ketään muita, kuin Agda ja Briitta Kron."
"Sinä olet oikeassa! Mitä nyt on tehtävä?" kysyi ukko Stehn.
"Luonnollisesti lähdemme ajamaan heitä takaa!" huudahti Granmar. "Mutta
mistä saamme veneen?"
Vähän aikaa etsittyään löysivät he pienen, mutta käyttökuntoisen
veneen, jolla rohkeasti lähtivät matkalle.
"Käyköön miten tahansa!" lausui Granmar tarttuen airoihin, "mutta kyllä
minä teen voitavani saadakseni Agdan takaisin."
"Ja minun apuuni voit huoleti luottaa", sanoi ukko Stehn. "Pellen
kanssa on minulla useampi kuin yksi hanhi höyhennettävä. -- Souda
rivakasti!"
Takaa-ajettava vene oli kuitenkin niin paljon edempänä, ett'ei sitä
voinut saavuttaa.
Haikein mielin näkivät ukko Stehn ja Granmar, kuinka Saituri-Pelle ja
Briitta Kron väkisin raahasivat Agdaa Hisingenin vuoren rinnettä
ylös. Airot notkahtelivat voimakkaista vedoista ja pian olivat
takaa-ajajatkin vastakkaisella rannalla.
* * * * *
Vaikka kaupunkia varustettiinkin kaikella sillä innolla, joka suinkin
oli mahdollista ja vaikka työhön osallisiksi kutsutut talonpojat eivät
ponnistuksissaan uupuneetkaan, oli vaara kuitenkin hyvin suuri, koska
vihollisen armeija kaupungin puolustajiin verraten oli suurempi ja
sitäpaitsi paremmin harjaantunut ja asestettu. Eikä ilman suurta ja
oikeutettua syytä kuningas Kustaa ajatellutkaan, miten saattaisi käydä,
jos vihollinen rynnäköllä yrittäisi valloittaa kaupunkia.
Päästäkseen tästä pälkähästä kääntyi kuningas Englannin ja Preussin
ministerien puoleen pyynnöllä saada heidän välitystään. Erittäinkin
Englannin ministeri, jona siihen aikaan oli Elliot, työskenteli
täydellä todella saadakseen aikaan rauhallisen ratkaisun, sillä
sellaiseen oli kuningas Kustaa ennenkin ollut hyvin taipuisa.
Tanskalaiset täytyi ehkäistä, hinnalla millä tahansa, valloittamasta ja
hävittämästä Göteborgia, jossa englantilaiset harjoittivat melkoista
kauppaa ja jonne paljon saarivaltakunnan poikia oli asettunut asumaan.
Elliot'in tehtävänä oli siis suojella omankin maansa etuja, jotka eivät
suinkaan olleetkaan aivan vähäpätöisiä.
"Uskon voivani vakuuttaa, että teidän majesteettinne voi olla täysin
levollinen", sanoi Elliot suuresti huolestuneelle kuninkaalle, "sillä
minä olen äskettäin saanut hallitukseltani sellaiset määräykset, että
tanskalaiset, jos ovat viisaita, eivät uskalla tulla rintavarustusten
yli, ja -- --"
"Todellakin?" keskeytti kuningas silminnähtävästi kovin hämillään.
"Olen, teidän majesteettinne."
"Ette voi uskoa miten tämä ilahuttaa minua. Mutta mitä tehdään, se
täytyy tehdä pian."
"Minä ilmoitan jo tänään Hessenin prinssille siitä päätöksestä, jonka
hallitukseni peruuttamattomasti on tehnyt."
Ministeri Elliot pitikin sanansa. Vihollisarmeijan ylipäällikkö,
Hessenin prinssi, istui paraillaan päivällispöydässä, kun hänelle
ilmoitettiin, että eräs lähetti, joka juuri oli tullut kaupungista,
halusi häntä puhutella. Lakeija ilmoitti lisäksi, että lähetillä oli
kirje Englannin ministeriltä ja että hän oli saanut ankaran käskyn
omakätisesti jättämään se prinssille.
"Hyvä! Tuokaa hänet sisään!" kuului käsky.
Tuskin oli prinssi ehtinyt lukea kahtakaan riviä, ennenkuin hänen
muotonsa muuttui. Luettuaan kirjeen loppuun rypisti hän sen vihaisesti,
käveli kiihkeästi huoneessa ja kääntyi sitten lähetin puoleen sanoen:
"Vie ministerille terveiseni ja sano, että hän huomenna aamupäivällä
saa vastaukseni!"
Töin tuskin oli lähetti poistunut ja ehtinyt sulkea oven jälkeensä,
ennenkuin prinssi kiukustuneena heitti kirjeen lattialle ja polki sitä
jaloillaan samalla huudahtaen:
"Niin lähellä päämäärää kun jo olin ja silloin ehkäistään! Löytyykö
enään mitään kiusallisempaa? Mitä hyödyttääkään minua enää kaikki tähän
saakka saavuttamani menestys? Häpeällisellä tavalla temmataan saalis
käsistäni juuri ratkaisun hetkellä ja samalla vielä uhataan. Tuntuupa
melkein siltä, kuin halkeisi harmista."
Kirje sisälsi todellakin sellaisia uhkauksia, että Englanti julistaisi
Tanskalle sodan, ellei Hessenin prinssi heti tekisi aselepoa ja
palauttaisi joukkojaan Norjan rajojen sisäpuolelle.


7.

Nykyisen Hisingesillan läheisyydessä vuoren rämeikköön kätkeytyneenä
sijaitsi ränsistynyt hökkeli, jossa tuskin kukaan ihminen olisi voinut
asua. Saituri-Pelle ja Briitta Kron veivät Agdan sinne siinä luulossa,
ett'ei Granmar häntä sieltä löytäisi. Nuori tyttö huomasi, että kaikki
vastusteleminen olisi ollut turhaa ja sentähden alistuikin hän
kohtaloonsa ajatellen:
"Ehkäpä onni minua vielä suosii niin, että Granmar löytää minut.
Suokoon sen Jumala!"
Agda ei suinkaan pelotta astunut sisälle hökkeliin, jonka ovi riippui
ja heilui edestakaisin yhden saranan varassa. Hökkeli oli kaikkea
muuta, vaan ei suinkaan miellyttävä.
"Täällä saat olla siksi, kunnes täytät toivomukseni", sanoi
Saituri-Pelle uhmaillen. "Kuulitko mitä sanoin?"
Agda ei vastannut mitään, vaan kääntyi inholla pois tuosta itarasta,
häijystä ja siivottomasta ukosta, joka kuitenkin itsepintaisesti vaati
vastausta, jonka tähden hän jankutti niin paljon kuin jaksoi.
Vihdoin huudahti Agda:
"Tehän olette jo kuullut, mitä olen sanonut, nimittäin, ett'en
milloinkaan tule kuulumaan kenellekään toiselle kuin Granmarille. Te
ette voi minua pakoittaakaan, minä tulen, niin totta kuin nimeni on
Agda, panemaan kovan kovaa vastaan!"
"Kuulehan", puuttui Briitta puheeseen, "minkätähden vastustat omaa
onneasi, jonka -- --"
"En milloinkaan voi Pellen kanssa tulla onnelliseksi", keskeytti Agda.
"Mikä hävytön tyttö!" kirkui ukko. "Etkö sinä tiedä, että olet minun
vallassani? Ilman minun tahtoani et milloinkaan pääse täältä hengissä
pois!"
"Ja minä kyllä autan sinua, Pelle", lisäsi Briitta. "Ei löydy
ainoatakaan ihmistä, jota vihaan niin kovin kuin Granmaria."
"Mutta minkätähden? sitä minä en käsitä", lausui Agda ja lisäsi: "Enhän
minä voi uskoa, että hän on tehnyt teille mitään pahaa."
"Kyllä hän on tehnyt!"
"Mitenkä?"
"No etkö sinä sitä muista?"
"En."
"No, sittenpä tahdon virkistää muistiasi. Älä mene pois Pelle, niin
saat kuulla ja tuomita sitten."
Kun ovi oli suljettu mahdollisimman tarkoin, painoi Briitta Kron
poikansa tyttären kosteaan maahan ja alkoi kertoa, samalla kun hän
ylpeästi asetti kätensä lanteilleen:
"Oletko unhoittanut, että olen kertonut sinulle rakastaneeni Granmarin
iso-isää? Niin tiedätkös! niin minä olen tehnyt, Alussa luulin, että
rakkauteni saisi vastarakkautta, mutta pian tulin kuitenkin huomaamaan,
että hän sen sijaan olikin alkanut helliä Marttaa. Ja silloin minä
vannoin heti ensi tilassa kostavani hänelle, jonka tilaisuuden nyt olen
saanutkin. Älä koskaan usko, että päästän sitä käsistäni. En koskaan!"
jatkoi hän silmiensä kiukusta liekehtien.
"Älkää saattako minua onnettomaksi, iso-äiti!" rukoili Agda samalla
vaivalloisesti nousten ylös. "Minä tunnen olevani jo kylliksi onneton,
ja -- --"
"Haa! senkin riekale!" keskeytti ilkeä vaimo, samalla kun hän
vihaisesti polki jalkaansa. "Sinä koetat saada minut myöntymään
pyyteisiisi, mutta se ei onnistu, siitä voit olla vakuutettu!" Sitten
kääntyi hän Pellen puoleen sanoen: "Pidä häntä silmällä siksi, kunnes
palaan kaupungista! minä tulen pian!"
Ja ennenkuin Saituri-Pelle tai Agda ehtivät lausua sanaakaan, oli
Briitta Kron poistunut.
"Tämäpä ei ole niinkään hauskaa", mutisi Saituri-Pelle päätään raapien.
"Mitä minun nyt on tehtävä?"
Alkoi hämärtää ja Saituri-Pelle oli jokseenkin pahalla tuulella.
"Mitähän, jos Granmar tulisikin urkkimaan Agdan olinpaikkaa", ajatteli
ukko itsekseen, "silloin en todellakaan tiedä mitä tehdä. Ja jos Stehn
saa minut kynsiinsä, niin olenpa totta tosiaan hukassa."
Kun hän oli kävellyt muutamia kertoja lahoomaisillaan olevan hökkelin
ympäri ja tullut vakuutetuksi siitä, että ovi ja ikkunat olivat
mahdollisimman hyvin suljetut, ryömi hän siilin tavoin hökkelin
toisessa päässä olevaan vuorenonkaloon, josta häntä tuskin päivälläkään
olisi voinut löytää.
* * * * *
Mäen kirkon viereen Hisingenissä oli leiriytynyt noin satamiehinen
joukkue norjalaisia. Väsyneet jalkasotamiehet, jotka pari päivää olivat
ponnistelleet pikamarsseissa, ottivat mielihyvällä tilaisuudesta vaarin
levätäkseen muutamia tunteja. Makuusijansa valmistivat he kylmästä ja
kosteasta maasta ja rensselit saivat olla päänalaisina, mutta siitä
huolimatta nukkuivat he pian melkein kaikki, huolettomina, mitä
saattaisi tapahtua. Vieläpä vartijasotilaidenkin oli sangen vaikea
pysyä hereillä, Siihen vaikutti vielä ruma sääkin, joka painoi heidän
mieliään.
Siellä täällä valvoi kuitenkin yksi ja toinen, erittäinkin muutamat
upseerit ja osa alipäällystöstä. He olivat luonnollisesti ottaneet
huolehtiakseen miehistön turvallisuudesta ja pitivätkin itsensä
suuresti vastuunalaisina siitä, ja se seikka vaikutti niin, että uni ei
tullut heille vieraaksi. Myöskin ajatus siitä vaarasta, joka heitä
mahdollisesti uhkaisi, jos he olisivat vähemmän tarkkoja, sai heidät
olemaan vieläkin varovaisempia.
Erittäinkin oli joukon johtaja, nuori kapteeni Sverre Haraldinpoika,
alituisesti liikkeellä. Ollessaan Sekkelannissa, Ise järven
pohjoispäässä, oli hän saanut Hessenin prinssiltä ankaran käskyn
uupumatta ja antamatta minkään itseään pidättää päivin ja öin
jatkamaan marssia Göteborgia vastaan. Jos häntä tavalla tai toisella
koetettaisiin estää, oli hänen tehtävä kiertoliikkeitä, mutt'ei missään
tapauksessa antaa peloittaa itseänsä. Vielä oli prinssi mahtipontisesti
lisännyt, että ruotsalaiset olivat osaksi niin pelkoja, osaksi niin
harvalukuiset, ett'ei hänellä, Sverrillä, ollut kerrassaan niin mitään
pelättävänä.
Marssimisen aikana oli kuitenkin käynyt selville, ett'ei prinssin
otaksumat olleet aivan luotettavat. Sillä tuskin oli kapteeni Sverre
ehtinyt marssia Ruotsin rajan yli, ennenkuin joukko Bohusläänin
rahvasta yhteisvoimin, eikä menestyksettä, oli saattanut hänen kulkunsa
sotaiseksi. Ja samoin kävi Bohusläänin tunturiseuduillakin, sillä alas
rannikolle ei hän vähäisen joukkonsa kanssa uskaltanut marssia. Monta
kertaa noudatti hän Hessenin prinssin antamaa neuvoa kulkien
kiertoteitä, mutta niistä oli aina se seurauksena, että maan väestö,
joka hyvin tunsi seudut, työnsi hänet takaisin ja silloin kun hän
vähimmin odotti, hyökkäsi esiin metsistä ja nuorten onkaloista.
Mitä suurimmalla vaivalla onnistui hän vihdoinkin pääsemään Mäen
kirkolle. Niistä kahdestasadasta miehestä, jotka hän oli tuonut
mukanaan Sekkelannista, oli jäljellä, kuten äskettäin mainittiin, vain
noin sata. Muut olivat joko kaatuneet bohuslääniläisten luodeista ja
miekoista tai myöskin joutuneet vangeiksi. Noin kymmenisen miestä,
jotka Rajakylän kirkolla olivat onnistuneet pääsemään pakoon, olivat
yön pimeydessä tulleet Pohjan joen yli. Heidän johtajanaan oli vanha
Gudmar-korpraali, sotakarhu, joka kunniakkaasti oli ottanut osaa
kaikkiin viime vuosien sotaretkiin. Hän oli ennenkin oleskellut näillä
main, ja tunsi sentähden jokseenkin hyvin paikat.
Kun tuo pieni joukko läpimärkänä ja uupuneena oli vihdoinkin päässyt
joen yli sanoi Gudmar tovereilleen:
"Nyt marssimme suoraan etelään, näillä seuduilla meidän täytyy tavata
toisetkin."
Ja väsymyksestä huolimatta lähti tuo pieni joukko varovaisesti
marssimaan etelää kohti.
Suuresti levottomana astuskeli Sverre Haraldinpoika Mäen kirkkomaalla.
Vanha kellotapuli näytti hänestä entisajan peloittavalta kummitukselta
ja hänen mieleensä juolahtivat kaikki ne salaperäiset kertomukset,
joita hän lapsena oli kuullut sellaisista paikoista juteltavan. Lopuksi
alkoi häntä oikein peloittaa. Tämän tunteen lisäksi muisti hän myöskin
ne lapsena kuulemansa kertomukset, jotka koskivat niin kutsuttuja
Hannibalin eli Balsefeidin sotia, joita oli käyty näillä seuduilla.
Vuonna 1644 oli nimittäin Norjan käskynhaltija Hannibal Sehested
koettanut valloittaa Göteborgia. Juuri Hisingenin tähän päähän oli hän
antanut rakentaa vallituksia, jotta hän niiltä käsin olisi voinut
piirittää kaupungin. Mutta 1 p:nä elokuuta samana vuonna hyökkäsi
odottamatta urhea soturi Lars Kagg tanskalaisten kimppuun ja ajoi
vihollisen päistikkaa Bohusen linnoitukseen.
Tätä tapausta ja paljon muuta mietiskeli nuori kapteeni, samalla kun
hän harvakseen astuskellen harhaili eteenpäin pimeällä kirkkomaalla. Ja
lopuksi saivat hänen ajatuksensa enemmän pontta päättäen hänen puoli
ääneen lausutuista sanoistaan:
"Eiköhän meille mahda käydä samoin kuin esi-isillemmekin, jotka -- --"
Vahtisotamiesten huuto keskeytti hänen yksinpuhelunsa. Niin pian kuin
suinkin pimeässä saattoi, juoksi hän sille suunnalle, jolta ääni
kuului.
"Oletko huomannut mitään epäiltävää?" kysyi hän vahtimieheltä, joka
seisoi kivääri valmiina ampumaan.
"Kyllä kapteeni, kuulin joelta päin jotain ritinää."
"Anna rummun soida!" käski Sverre Haraldinpoika erästä luokse rientävää
sotilasta. Tämä aikoi juuri kiirehtää takaisin leiripaikalle, kun
karhea ääni lausui:
"Ne ovat tovereita. Korpraali Gudmar ja kymmenen miestä."
"Ahaa!" huudahti kapteeni Sverre iloisena. "Hyvä lisä kuitenkin."
Suuri osa nukkuvia sotamiehiä oli herännyt, ja heille sai reipas
korpraali kertoa niistä seikkailuista, joissa hän miehinensä oli ollut
Rajakylästä paettuaan.
Monet parrakkaat ja parrattomat huulet lausuivat ihmetyksen huutoja ja
pian oli, äsken vielä niin raskas uni, ikäänkuin poispuhallettu. Noin
tunti keskiyön jälkeen oli nuori ja reipas kapteeni järjestänyt
miehensä ja pian oli hän marssimassa sitä vuoristoa kohti, jossa
Saituri-Pelle vartioitsi Agda raukkaa kuin lohikäärme aarretta.
"Näillä seuduilla tapaamme kyllä pian ystävämme", mutisi Sverre
Haraldinpoika itsekseen. "Muussa tapauksessa käy meidän huonosti."
"Siitä Jumala varjelkoon!" keskeytti korpraali Gudmar, joka oli kuullut
kapteenin sanat. "Tunnen itsessäni, että tästä pälkähästä kyllä
suoriudumme."


8.

"Niin, mitä nyt on tehtävä?" kysyi ukko Stehn, kun maihinnousu oli
käynyt hyvin päinsä.
"Etsimme vuoristosta, luullakseni", sanoi Granmar, "mutta ensin tulee
meidän vetää vene maalle, niin ett'ei kukaan sitä meiltä varasta, sillä
aikaa kun olemme poissa."
"Luuletko niin?"
"Kyllä, isä Stehn. Kuka tietää, vaikka Pellellä ja Briitta Kronilla
olisi urkkijoita, jotka seuraavat jälkiämme, ja -- --"
"Sitä minä en usko", keskeytti ukko Stehn päättävällä ja varmalla
äänellä.
"Sitä parempi, jos ei olisi", sanoi Granmar. "Joka tapauksessa pidän
kuitenkin parhaana olla mahdollisimman varovainen. Se ei meitä ainakaan
vahingoita."
"No niin, siinähän voit kyllä olla oikeassa. Mutta mihin varmaan
paikkaan piilottaisimme veneen?"
"Etsikäämme jokin sopiva vuorenonkalo. Tuulenpa että täällä sellainen
kyllä löytyykin."
Jonkun aikaa etsittyään huudahti ukko Stehn:
"Tule tänne, niin saat nähdä!" Ja kun Granmar tuli paikalle, jatkoi
ukko, osoittaen vuorenonkaloon: "Etkö luule, että se tuolla voi olla
piilossa?"
"Erinomainen piilopaikka, isä Stehn!" puuttui nuori aseseppä puheeseen.
"Onkalohan on mutkikas, ja jos voimme vetää veneen mutkan sisään,
niin -- --"
"Mutta", keskeytti ukko Stehn miettivän näköisenä, "jos meidän
täytyisi lähteä täältä tavallista pikemmin, niin kuinka saisimme
tarpeeksi joutuun veneen takaisin veteen?"
"Mitä tarkoitattekaan, isä Stehn?" uteli Granmar hämmästyneenä.
"Kyllähän me kahteen mieheen voitamme ukko Pellen ja Briittan."
"Voi! Sinä et näytä minua ymmärtävän."
"En ymmärräkään, se minun täytyy sanoa. Tehän puhutte arvoituksia."
"Arvoituksiako? No, entä tanskalaiset ja norjalaiset sitten? Ovatko
hekin arvoituksia?"
"Tanskalaiset ja norjalaiset?"
"Niin juuri, etkö sinä tiedä, että juuri tältä puolelta heitä
odotamme?"
Granmar löi otsaansa samalla huudahtaen:
"Suokaa anteeksi, isä Stehn, sitä en tullut ollenkaan ajatelleeksi.
Mutta", jatkoi hän jonkun aikaa ajateltuaan, "minä kyllä luulen, että
ehdimme löytää Agdan, ennenkuin vihollinen tulee. Koettakaamme vaan!
Rohkea rokan syöpi, oli isälläni aina tapana sanoa."
"Olkoon menneeksi", sanoi ukko Stehn. "Tahdonpa minäkin koettaa."
Veneen maalle vetäminen oli kovaa työtä, mutta vihdoin oli se kuitenkin
mutkikkaassa vuorenonkalossa. Kun he olivat peittäneet sen oksilla ja
lehvillä, lähtivät ukko Stehn ja nuori aseseppä etsimään ryöstettyä
tyttöä.
Retki, jolle he lähtivät, oli mitä suurimmassa määrin vaivalloinen,
olletikkin kun he eivät tietäneet mille suunnalle menisivät. Monta
kertaa luiskahti jalka ja ne kivet, joihin he tarttuivat vetääksensä
itsensä vuoren rinnettä ylös, irtaantuvat. Mutta vastuksista huolimatta
ei heidän rohkeutensa eikä kestävyytensä lannistunut. Eivät he myöskään
säästäneet lausumasta innostuttavia sanoja toisilleen.
Alkoi tulla pimeä ja kulku oli senkin tähden vaikeaa. Ukon hätähuuto
sai Granmarin, joka kapusi edellä, kääntymään ympäri.
"Auta, auta!" vaikersi ukko. "Mutta pian!"
Hän ei todella ollutkaan hauskassa asemassa. Juuri silloin, kun hän oli
tarttunut erääseen kallionkielekkeeseen, vieri se paasi, jonka päällä
hän vähää ennen oli seisonut, jalkojensa alta, ja hän jäi
sananmukaisesti riippumaan taivaan ja maan välille.
Vikkelä kun oli, kiirehti Granmar heti vanhuksen avuksi. Hän ehtikin
"kreivin aikaan." Vanhus oli juuri päästämäisillään itsensä irti,
käsivartensa vapisivat ja pari vasemman käden sormea oli jo irroittunut
kivestä.
"Pitäkää kiinni vielä pari minuttia, isä Stehn!" kehoitti Granmar.
"Minä koetan, mutta niinkuin näet, on se vaikeaa", ähkyi ukko Stehn.
"Mi-- -- nä -- -- koe -- -- tan -- -- kuit -- --"
Aivan viime hetkellä sai nuori seppä tartuttua häntä lujasti
käsivarteen. Ponnistamalla kaikki voimansa, onnistui hänen lopuksikin
vetää ukko kielekkeen päälle.
"Ettekö tahdo palata takaisin, isä Stehn?" sanoi Granmar. "Ajanpitkään
käy tämä teille liian vaikeaksi. Kyllä minä suoriudun yksinkin."
Kun ukko Stehn oli vähän levähtänyt, vastasi hän kiukkuinen ilme
kasvoillaan:
"Mitä roskaa sinä puhut? Luuletko sinä, että tämä pieni seikkailu
oli -- --"
"Anteeksi, isä Stehn", keskeytti nuori aseseppä, "mutta ikänne -- --"
"Ikäni! Mitä sinä iästä puhut? Vai etkö luule minulla olevan vielä niin
paljon voimia, että voin seurata sinua?"
"Kyllä minä sen uskon", sanoi Granmar arasti. "Mutta teidän tulee
muistaa, isä Stehn, että olette jo vanha, ja että voimanne pian
loppuvat. Palatkaa sentähden takaisin, kyllä minä tulen yksinkin
toimeen?"
Nyt vasta ukko oikein äkämystyi.
"Sinähän kuulit, mitä olen sanonut!" huudahti hän vihaisesti.
"Luuletko, että olisin sinua seurannut, ellen tahtoisi minäkin
puolestani vähän löylyttää Saituri-Pelleä ja, niin hyvin kuin osaan,
antaisi hänelle hyvin ansaittua palkkaansa? Niin poikaseni, siitä voit
kyllä olla varma. En tiedä mitään pahempaa kuin -- --"
"No älkäähän toki olko minulle vihainen, isä Stehn!" keskeytti Granmar.
"En tarkoittanut mitään pahaa äskeisillä sanoillani."
"Etpä tietenkään, sen minä kyllä ymmärrän", sanoi ukko Stehn
leppyneenä. "Mutta älkäämme nyt seisoko tässä ja kuluttako aikaamme
turhiin puheisiin, eteenpäin!"
Etsiminen alkoi uudestaan. Parin tunnin kuluttua otti ukko Stehn
seuralaistaan yht'äkkiä käsivarresta ja kuiskasi samalla:
"Näetkö tuota tuolla kaukana? Lieneekö se jokin tupa?"
"Missä?"
"Tuolla, oikealla vuorenrinteellä."
"Kyllähän se tuvalta näyttää."
"Ajattelehan, jos Agda onkin viety sinne!"
"Niin, eihän sekään voi olla mahdotonta", sanoi Granmar. "Jos tahdotte,
isä Stehn, niin menemme katsomaan."
"Tietysti! Nopea päätös ja nopea toiminta! Mutta on välttämätöntä, että
olemme mahdollisimman varovaiset."
Sillä aikaa kun ukko Stehn ja Granmar hapuilivat tuvalle päin, lähestyi
Sverre Haraldinpoika joukkoineen pohjoisesta.


9.

Sen ikkunan ääressä, joka oli vuorelle päin, seisoi Agda. Surullinen
tilansa ei antanut hänen hetkeäkään nukkua. Sitäpaitsi oli hän lujasti
päättänyt hinnalla millä tahansa koettaa paeta. Hän koetti hiljaa ovea,
mutta se oli kiinni.
"Granmar, Granmar!" huokasi hän ja peitti kasvonsa käsillään,
"minkätähden olet minut unhoittanut? -- Unhoittanutko?" toisti hän
tuskallisella äänellä. "Ei", jatkoi hän sitten, ja toivon valoisa säde
loisti hänen silmistään, "hän ei voi minua unhoittaa, yhtä vähän kuin
minäkään häntä. Hän ei tiedä missä olen, muuten hän kyllä -- --"
Yht'äkkiä lopetti hän yksinpuhelunsa ja kuunteli. Hän kuuli merkillisen
äänen, "mikähän se mahtoi olla?"
"Jos koettaisin paeta", ajatteli nuori tyttö. "Ellen onnistu, niin ei
suinkaan käyne pahemmin, kuin että -- -- mutta hiljaa!" niin äännähtäen
katkaisi hän itse ajatustensa juoksun, "luulen kuulevani ulkoa
askeleita."
Agda ei ollut kuullutkaan väärin. Askeleet, jotka olivat niin
varovaisesti otetut, että Agda tarkan kuulonsa avulla oli ne tajunnut,
olivat ukko Stehnin ja Granmarin, jotka hiljaa kuin kissa olivat
hiipineet niin lähelle hökkelin seinää, kuin suinkin. Ukko Stehn ei
voinut kuitenkaan kauvaa pidättäytyä.
"Granmar!" kuiskasi hän niin matalalla äänellä kuin mahdollista, "etkö
näe tai kuule mitään, joka -- --"
"Hiljaa!" keskeytti nuori aseseppä myöskin kuiskaten, samalla asettaen
toisen kätensä ukon huulille, "hiljaa! ja kuunnelkaa tarkoin."
Jonkun hetken kuluttua jatkoi hän:
"Ettekö kuule mitään?"
"Kyllä, aivan niinkuin joku tässä lähellä nukkuisi."
"Niin, siltä se minustakin kuulostaa. Tutkikaamme paikkaa!"
Tämä kuiskaava keskustelu tapahtui juuri sen ikkunan alla, jonka
ääressä Agda seisoi. Hänen tarkka kuulonsa tajusi jokaisen sanan ja
hänestä tuntuivat äänet tutuilta.
Voimatta itse saada selville, mitä oli tekeillä, alkoivat hänen
sormensa niin kovasti liikkua ikkunan ruudulla, että kuului siltä kuin
sitä olisi koputettu.
Granmar ja ukko Stehn ryömivät niin likelle toisiaan kuin mahdollista.
"Mitähän se mahtoi merkitä? Jokin pahaa ennustava salamerkkikö?"
Arvoitus selvisi pian, kun kuului puoliksi ääneen lausuttu:
"Granmar!"
Tähän vastasivat ukko Stehn ja nuori aseseppä yht'aikaa:
"Agda!"
Silloin unohti nuori tyttö varovaisuuden. Nopeasti kääri hän esiliinan
toisen kätensä ympäri ja parin sekunnin kuluttua olivat hökkelin
ikkunat, jotka jo ennestäänkin olivat särössä kappaleina.
Siitä syntynyt helinä herätti ukko Saituri-Pellen, joka koko ajan oli
nukkunut. Hän nousi kiireesti ylös ja huusi:
"Mitä se on?"
"Ottakaa hänet kiinni, isä Stehn", kehoitti Granmar, "sillä aikaa minä
vapautan Agdan."
Ukko Stehn ei viivytellytkään hyökätäkseen vanhan saiturin kimppuun.
Rivakasti heittäysi hän Saituri-Pellen päälle, joka hyökkäystä
odottamatta kaatui selälleen. Ukko Stehn painoi polvensa hänen
rintaansa vasten ja sähisi:
"Jos vähääkään liikutat itseäsi, senkin saituri ja naisryöstäjä, niin
olet kuoleman oma."
"Päästä minut irti!" vaikeroi Saituri-Pelle. "Minä tukehdun."