Hädän hetkellä - 1

HÄDÄN HETKELLÄ
Kertonut
J. O. ÅBERG

Mukailtu suomennos.


Tampereella,
Isak Julin'in Kustannusliike ja Kirjakauppa.
1909.


1.

Suuren Otterylängön korkeimmalla kohdalla, joka on Göteborgin
läheisyydessä, oli v. 1788 mökkipahanen, jonka omisti vanha sotilaan
leski Briitta Kron. Hän ei asunut siinä aivan yksin. Poikansa tytär
Agda oli hänen ainoana kumppaninaan, ja tuo kaunis tyttö teki parhaansa
saadakseen vanhan isoäidin viimeiset elinvuodet niin levollisiksi ja
mukaisiksi kuin suinkin, Agdaa pidettiin kaupungin kauneimpana tyttönä,
ja syystä kyllä.
Mutta huolimatta auliudestaan ja huolenpidostaan vanhaa isoäitiään
kohtaan, ei tämä kuitenkaan ollut oikein tyytyväinen sukulaiseensa.
Syynä siihen oli se, että nuori tyttö oli rakkaussuhteissa erääseen
nuoreen Granmar nimiseen seppään. Granmar ei ollut kuitenkaan mikään
tavallinen seppä; hänen tehtävänään oli nimittäin aseitten laittaminen,
jossa toimessa hän oli kaupungin kuuluisin. Hän ei asunut aivan kaukana
lujasti vallitetusta Gullbergin linnoituksesta, jolla Ruotsin
historiassa on ollut tärkeä osansa.
Eräänä päivänä oli Briitta-muori tullut kovin touhuissaan Granmarin
pajaan, ja alkanut sadatella nuorta seppää. Granmar ei aluksi huolinut
vastata, mutta kun Briitta hävyttömyyksineen meni liian pitkälle, antoi
hän hänelle hyvät nuhteet, tarttui häntä käsivarresta ja talutti ulos.
mutta niin kauvan kun saattoi kuulla, purki eukko ilkeätä sisuaan. Ja
kun hän palasi kotiin, mitä kaikkea saikaan Agda kärsiä! Ei auttanut,
vaikka hän itki ja rukoili. Briitta jatkoi kaikesta huolimatta suunsa
pieksemistä siksi, kunnes itsepintainen yskänkohtaus pakoitti hänet
lopettamaan, ainakin siksi kerraksi.
Muutamana päivänä karautti eräs ratsastaja hiessäpäin kaupunkiin, ja
heti senjälkeen levisi sellainen tieto, että tanskalaiset olivat
ryntäämässä maahan. Joka taholta kokoontuivat ihmiset yhteen ja
kaikkien katse oli levoton. Vaara olikin lähellä, sillä kaupunki oli
kokonaan kykenemätön puolustautumiseen. Eikä löytynyt edes
minkäänlaista säännöllistä puolustusväkeäkään, eikä kukaan tietänyt,
tokko sellaista tulisikaan. Ja kuningaskin oli Suomessa, jossa hänellä
venäläisten kanssa kamppaillessaan oli täysi työ. Miten nyt siis oli
puolustauduttava?
Juuri kun sitä kysymystä paraillaan pohdittiin, hyppäsi eräs eloisan
näköinen nuorukainen yhdelle vallin kulmakivelle ja sanoi voimakkaalla,
hyvin sointuvalla äänellä:
"Elkäämme joutuko epätoivoon. Pelkurit olkoot tuhonsa omat!
Tarttukaamme aseisiin ja 'mies talosta, kaks' parhaasta' vihollista
vastaan! Pajani on täynnä aseita, Annan niistä jokaiselle, niin kauvan
kuin riittää!"
Puhuja oli Granmar, joka lausui nuo miehekkäät, suurella riemulla
vastaanotetut sanat.
"Eläköön Granmar!" kuului kaikilta tahoilta, ja eräs kaupungin
yleisesti tunnettu ja kunnioitettu mies, silkinkutoja Gorm, astui hänen
eteensä, tarttui häntä kädestä ja lausui niin kovaa, että melkein
kaikki kuulivat:
"Kiitos siitä, poika! Jos vielä vaaran ohimentyä elämme, niin saat olla
vakuutettu siitä, että me kaikki sinua sydämestämme kiitämme, ja -- --"
Ratsastaja, joka oli tuonut tiedon tanskalaisten tulosta, ja joka tähän
saakka oli ollut aivan voimaton pitkästä ratsastamisesta, oli nyt
virkistynyt niin paljon, että saattoi nousta Granmarin sijalle ja
lausua:
"Kuningas on matkalla tänne", keskeytti hän Granmarin puheen. "Eilen
leiriytyi hän Lerjeen. Hänellä on mukanaan suuri joukko ruotsalaisia,
ja -- --"
Huumaava riemunhuuto katkaisi ratsastajan puheen.
Väkijoukossa olivat myöskin Briitta Kron ja Agda. Ensinmainitun kasvot
kävivät harmaiksi vihasta Granmarin esiintyessä puhujana, mutta Agdan
laita oli aivan toinen. -- Nuoren tytön silmät näyttivät iloisemmilta
ja posket punakammilta kuin tavallisesti. Hänen rintansa aaltoili, eikä
hän voinut olla huudahtamatta:
"Nyt minä rakastan sinua vieläkin enemmän, ja -- --"
"Ole vait', tyttö!" ärjäsi Briitta samassa. "En tahdo enää kuulla
sellaisesta puhuttavankaan!"
Nuori tyttö ei vastannut mitään, mutta huomattuaan, että hän salaa voi
poistua, riensi hän etsimään Granmaria. Hänen tarvitsi ainoastaan
lyöttäytyä ihmisvirtaan tullakseen Granmarin asunnolle.
Briitta etsiskeli kauvan kadonnutta poikansatytärtä, mutta kun ei hän
häntä löytänyt, kiiruhti hän kotiinsa. Vaikka hän aavistikin, että Agda
oli mennyt Granmarin luo, ei hän kuitenkaan uskaltanut mennä perässä,
sillä hän tiesi paremmin kuin hyvin, että kaikki häntä inhosivat
suhteistaan poikansa tyttäreen. Ja mihin kaikkiin toimenpiteisiin
saattaisikaan kiihtynyt väkijoukko ryhtyä? Mutta Briitta teki itselleen
sen lupauksen, että Agda kyllä aikanaan saisi niittää, mitä oli
kylvänytkin.


2.

Se salaliitto, jonka Göran Magnus Sprengtporten, eversti Hästesko ja
suomalaiset majurit Johan Anders Jägerhorn ja Karl Henrik Klick v:nna
1788 olivat tehneet Anjalassa, ja jonka tarkoituksena oli eroittaa
Suomi Ruotsista ja tehdä se itsenäiseksi Venäjän suojeluksen alaiseksi
valtioksi, oli saattanut Kustaa III:n sangen tukalaan asemaan. Ei
yhtenäkään päivänä voinut hän olla varma hengestään eikä vapaudestaan.
Sellaisina hetkinä tarvitaan todellakin rohkeutta ja kylmäverisyyttä ja
Kustaa kuninkaalta ei puuttunutkaan näitä ominaisuuksia.
Mutta kuitenkin oli kuningas jokseenkin neuvoton siitä, miten olisi
paras menetellä. Niin saapui eräänä päivänä sellainen tieto, että
Tanska oli julistanut sodan Ruotsia vastaan. Kun kuningas sai siitä
tiedon, kerrotaan hänen huudahtaneen:
"Minä olen pelastettu!"
Pian sen jälkeen riensi hän meren yli Ruotsiin, jossa suomalaisen
sotajoukon käytös oli herättänyt suuttumusta ja katkeruutta aatelia
kohtaan, jonka kansa luuli yllyttäneen ja tukeneen armeijaa sen
selkkauksissa. Tämä katkeroituminen ilmeni monin paikoin sangen
arveluttavina mielenosoituksina ja ei ollut kaukana, ett'ei yleistä
järjestystä arveluttavalla tavalla häiritty.
Jo ennenkuin Kustaa III nousi maihin Ruotsin rannikolla, oli hänellä
valmiina selvä suunnitelma. Hän päätti vedota kansaan. Siinä
tarkoituksessa lähti hän matkustelemaan ympäri valtakuntaa. Tunnetulla
kaunopuheliaisuudellaan keskusteli hän kansan kesken siitä polttavasta
kysymyksestä ja niin kuin Kustaa Waasakin ennen, puhui hän kansalle
kirkkojen valleilta. Hänen puheensa ei kaikunut kuuroille korville,
melkein kaikkialla saivat hänen sanansa vastakaikua ja vapaaehtoisia
joukkoja asestautui vihattua vainolaista nastaan, niiden etunenässä
marssi kuningas viipymättä uhattua Göteborgia puolustamaan.
Tanskan ylipäällikkö, Hessenin prinssi, oli sillä välin samonnut
Norjasta Ruotsin puolelle noin kymmenentuhannen miehen suuruisen joukon
etupäässä. Hän lähti heti marssimaan Göteborgiin, jonka kaupungin
helposti toivoi valloittavansa, koska se, hänen mielipiteensä mukaan,
oli varustamaton.
* * * * *
Sillä tilapäisesti rakennetulla yöleirillä, joka oli Lerjessä
eteläpuolella erästä Göta joen haaraa, kiilloitettiin aseita ja
miehistö ja päällystö vahvisti itseään ruualla ja juomilla, joita sinne
oli runsaasti tuotu lähiseuduilta. Siellä oli edustajia melkein
kaikista Ruotsin maakunnista ja erilaiset kielimurteet muistuttivat
Babylonin sekamelskasta. Oli suuremmoinen näky, kun katseli niitä
lukemattomia tulia, jotka tuikahtelivat puiden välistä, ja loistivat
liekehtivää valoansa pimeään vedenkalvoon. Syysilta oli aivan tyyni.
Useammat korkeammat upseerit olivat kokoontuneet kuninkaan telttaan.
Keskustelu koski etupäässä päivän tapahtumia; lähetit juoksivat
edestakaisin. Oli sellainen elämä ja liike, että sen katselijaan täytyi
vaikuttaa erikoisella tavalla.
"Miehistö on kait valmis milloin tahansa marssimaan?" uteli kuningas
lopuksi, samalla silmäillen luokseen kokoontuneita.
"Kyllä, teidän majesteettinne", vastasi eräs vanhempi upseeri.
"Miehistö on valmiina lähtöön milloin tahansa."
"Minun täytyy päästä kuninkaan puheille", kuului kova ääni, johon
toinen vastasi:
"Minua on ankarasti kielletty laskemasta ketään sisään, ilman kuninkaan
nimenomaista lupaa."
"Mutta minä tulen suoraa päätä Göteborgista, ja -- --"
Samassa aukasi kuningas itse teltanoven.
"Astu sisään raporttinesi", sanoi hän.
Tulija oli se sama ratsastaja, joka oli ilmoittanut Göteborgin
asukkaille tanskalaisten aikeista ja kuninkaan saapumisesta. Kun hän
nyt kertoi seuralle kaupungin tilasta ja kuinka Granmar puolustusta
varten oli tarjoutunut jakamaan hallussaan olevat aseet, loistivat
kuninkaan silmät ilosta.
"Otitko selvän siitä, missä nuori aseseppä asuu?" kysyi hän.
"Kyllä, Götan leijonan vallituksen lähellä."
"Hyvä! Saat mennä."
Kun ratsastaja oli poistunut, jatkoi kuningas:
"Äsken saamani ilmoitus oli ilahuttava. Älkää unhoittako muistuttaa
minulle nuoresta asesepästä Göteborgiin tultuamme."
Tuskin oli seuraava päivä alkanut kajastaa, kuin jo ruotsalainen
sotajoukko oli marssijärjestyksessä. Ja että se valmistautui
tehtäväänsä iloisin mielin, osoitti se rattoisa keskustelu, joka
tapahtui tuolla lyhyellä matkalla. Pääasiallisesti oli se sisällöltään
seuraavanlaatuista:
"Tuhat tulimmaista! kuinka pehmitämmekään vihollisen."
Kustaa III:tta ja hänen joukkojaan tervehdittiin luonnollisesti mitä
suurimmalla ilolla heidän saapuessaan Göteborgiin. Ja silloin alkoi
toden teolla valmistukset niin voimakkaaseen puolustautumiseen, kuin
lyhyt aika salli.
Sitten kun kuningas oli mennyt päämajaansa, ja antanut joukoille
ensimäiset tarpeelliset määräykset, lähetti hän erään adjutanttinsa
etsimään nuorta aseseppää Granmaria, ja tuomaan hänet mukanaan
kuninkaan luokse.
"Hän ei ole nyt kotona", vastasi eräs kisälleistä adjutantin astuessa
pajaan kysyäkseen Granmaria.
"Missä minä voin häntä tavata?"
"Varmaankin vanhan sotilaan lesken Briittan luona, jonka tupa on
suurella Otterkummulla."


3.

Kun Agda illemmalla oli tullut kotiin, huomasi hän, että ovi olikin
lukossa. Turhaan hän sitä kolkutti, ja yhtä turhaan naputteli hän
senjälkeen pientä ikkunaruutua.
"Mahtaakohan isoäiti olla ulkona", ajatteli hän kävellessään muutaman
kerran tuvan ympäri. "Sen minä kyllä tiedän, että hän on minulle
vihainen."
Enemmän kuin tunnin sai nuori tyttö sipsutella kotinsa edustalla,
merkilliset ajatukset risteilivät hänen mielessään, ja eihän se niin
ihmeellistä ollutkaan. Ketä hän oli loukannut, koska häntä niin
kohdeltiin? Oliko se ehkä rikos, että hän rakasti Granmaria? Sitä hän
ei koskaan voinut uskoa.
"Hyvä Jumala", rukoili hän itsekseen samalla liittäen kätensä ristiin
rinnoillensa, "älä anna isoäidin ajaa tahtoaan perille, ja suojele
Granmaria kaikesta pahasta, jolla häntä mahdollisesti koitetaan
vahingoittaa! Miks'emme voi tulla yhtä onnellisiksi, kuin toisetkin?"
Väsymyksestä ja mielenliikutuksesta uupuneena vaipui nuori tyttö tuvan
vieressä olevalle kivelle, peitti kasvot käsiinsä ja nyyhkytti
ääneensä. Hän ei ehtinyt istua montakaan minuttia, ennenkuin
kiireelliset askeleet herättivät hänet. Kun hän loi katseensa ylös,
seisoi silkinkutoja Gorm hänen edessään.
"Miksi itket, tyttöseni?" kysyi silkinkutoja osaaottavasti.
"Siksi, että isoäiti on niin häijy."
"Vai niin! Niin, kyllä arvaan syyn. Se on kait Granmarin tähden?"
"Niin on."
"Kuulehan tyttöseni", sanoi silkinkutoja Gorm hetkisen ajateltuaan,
"ole sinä vain levollinen, minä kyllä saatan asiat oikealle tolalle. Ei
sinun tarvitse enää surra, ei myös luopua Granmarista, jollei kuolema
tapaa häntä niissä taisteluissa, jotka -- --"
"Taisteluissako?" keskeytti Agda ja hypähti ylös. "Taisteluissako?"
"Niin, luuletko sinä, ett'ei Granmar, urhea poika, seuraisi meitä
taisteluun vihollista vastaan? Kun hän nyt on jakanut koko
asevarastonsa, pettäisi hän sekä itsensä että isänmaansa, jos ei hän
ottaisi sotaan osaa. Minä tunnen Granmarin ja tiedän, ett'ei hän luovu
velvollisuuksistaan."
"Mutta jos hän kaatuu taistelussa", keskeytti Adga surullisena.
"Paha kyllä sinulle, lapseni, jos niin kävisi, mutta sinulla on
kuitenkin se lohdutuksenasi, että hän on kaatunut puolustaessaan
syntymäkaupunkiaan."
Nämät sanat kuullessaan alkoi Agda itkeä vielä tuskallisemmin kuin ensi
kerralla.
"Ole huoleti, tyttö", sanoi Gorm kädellään hyväillen Agdan päätä, "Minä
tiedän kyllä, että nuoruuden suru on vaikeaa, mutta jos muistat Jumalaa
ja luotat hänen apuunsa, niin voit olla varma siitä, että kaikki käy
hyvin, ja -- --"
"Mutta isoäiti", keskeytti nuori tyttö nyyhkyttäen, "pelkään niin
kovasti häntä."
"Pelkäät?" toisti Gorm kovin hämillään. "Pelkäät? Minkätähden tarvitsee
sinun pelätä?"
"Isoäiti on uhannut mieluummin surmata minut, kuin luovuttaa minut
vaimoksi Granmarille."
"Ahaa! Onko asian laita niin?" kysäsi Gorm. "No, silloin minä kyllä
tiedän neuvon."
Agda katseli vanhusta ikäänkuin lohdutusta saadakseen ja sanoi:
"Sanokaa se minulle, Gorm-isä."
"Helposti sanottu, lapseni. Sinä seuraat minua, ja siinä kaikki."
"Voi Gorm-isä, mitenkä iloiseksi minut saatattekaan!" huudahti nuori
tyttö ja hypähti ylös. "Saanko seurata teitä kotiinne?"
"Minähän olen sen jo sanonut, lapseni. Seuraa minua!"
Poistuessaan eivät Gorm eikä Agda huomanneet, että Briitta Kron seisoi
pienen ikkunan luona. Hän näytti synkältä ja uhkaavalta, ja siitä
ilmeestä, joka oli hänen kasvoillaan, saattoi lukea:
"Odotahan, senkin riekale! Kyllä minä näen, että seuraat Gormia ja
aavistan, että hän aikoo ruveta suojelijaksesi, mutta Briitta Kron ei
luovu päätöksestään. Et eloissani saa Granmaria mieheksesi."
Mieleltään vähän iloisempana, kuin ennen, seurasi nuori tyttö
silkinkutoja Gormia, ja kun hän astui sisään hänen huoneeseensa, tunsi
hän itsensä rohkeammaksi entistään. Hänen aivoissaan syntyi seuraava
ajatus:
"Tulkoon isoäiti koska häntä vaan haluttaa! Tiedän kyllä miten
puolustaudun."
Pitkien etsiskelyjen jälkeen löysi adjutantti vihdoinkin Briitta Kronin
tuvan. Kun hän kovasti jyskytettyään vihdoinkin pääsi sisälle, huudahti
Briitta, samalla kun hän hämmästyneenä löi kätensä yhteen:
"Voi, minkä vierailun minä nyt saan osakseni?"
"Oletko sinä Briitta Kron?"
"Kyllä, minä se olen."
"Tunnetko erästä Granmar nimistä aseseppää?"
Briitta Kronin kasvot, jotka tähän saakka olivat olleet kirkkaat ja
iloisat, kävivät nyt synkän näköisiksi. Hetken ajateltuaan vastasi hän:
"Kyllä minä hänet tunnen, mutta -- --"
"Minä tahdon tietää, missä hän asuu", keskeytti adjutantti hänet
ankarasti.
"Minkätähden", vastasi Briitta Kron ärtyisästi.
"Minkätähden?" toisti adjutantti. "Sen sinä kyllä saat tietää, etsin
häntä kuninkaan käskystä."
"Kuninkaanko?" matki sotilaan leski samalla kun häntä kohdannut yllätys
selvästi kuvastui kasvoillaan. "Mitä kuningas hänestä tahtoo?"
"Sinä olet utelias, eukko", sanoi adjutantti, "mutta enpä todellakaan
voi uteliaisuuttasi tyydyttää. On parasta, että itse utelet sitä
kuninkaalta. Sano minulle nyt oitis, missä Granmar asuu!"
"Ei!" kuului Briittan äkäinen vastaus.
"No, seuraa sitten minua!"
"Minäkö?"
"Niin, juuri sinä ja heti paikalla!"
"Mihinkä minä sitten seuraisin teitä?" uteli Briitta huomattavan
arasti.
"Sittenhän sen näet."
"Minä en seuraa teitä vapaaehtoisesti."
Tuskin oli Briitta saanut lausutuksi viimeisen sanan, ennenkuin
adjutantti aukaisi oven ja viittasi ulos. Muutaman silmänräpäyksen
kuluttua seisoi ovella kaksi sotamiestä.
"Ottakaa tuo välillenne!" komensi upseeri lyhyellä ja käskevällä
äänellä.
Nyt lannistui Briittan ylpeys kokonaan.
"Herra", lausui hän huomattavasti muuttuneella äänen sävyllä, "mitä
minä olen tehnyt, että minua tällä tavoin kohdellaan?"
"Sinä olet vastustanut kuninkaan tahtoa."
Briitta, joka nyt huomasi, että kaikki vastusteleminen olisi turhaa,
ilmoitti Granmarin asunnon ja, saatuaan vakavan muistutuksen ylpeän
käytöksensä johdosta, poistui adjutantti.
"Mitähän kuningas Granmarista tahtoo", mutisi Briitta itsekseen, kun
adjutantti ja sotilaat olivat menneet.


4.

Aivan linnoitusten edustalla Götan joen seutuvilla Pienen Otterkukkulan
juurella asui tuo karski ukko Stehn, kaupunkilaisten kesken yleisesti
tunnettu nimellä Stehn-Jan. Hän oli ylen juro ukko, joka hyvin harvoin
lyöttäytyi kenenkään kanssa puheisiin, paitsi silloin, kun asiat
välttämättä vaativat. Mutta jos Stehn-Jan joskus avasikin suunsa osasi
hän aina oikeaan.
Ja tuo harvapuheisuus, mistähän se mahtoi johtua? Oliko ukko koko
ilmeisen ikänsä ollut yhtä tyly ja itseensä sulkeutunut? Eipä suinkaan.
Nuoruudessaan oli hän kaupungin hilpein poika, ja kaikkien tyttöjen
huomion esine. Hänen mielensä paloi sotilaselämään, ja kun Hattupuolue
v. 1741 julisti sodan Venäjää vastaan, ei hän suinkaan myöhästynyt
värväystilaisuudesta. Iloisin mielin, äidin siunaukset muassaan, riensi
hän rintamaan. -- Mutta palattuaan takaisin, mitenkä olikaan hän
muuttunut! Noissa nuorekkaissa kasvoissa ei ollut iloisuuden
jälkeäkään. Hiljaisena ja alakuloisena samosi hän tunnittain joella ja
usein saattoi vastaantulija kuulla hänen mutisevan itsekseen:
"Mikä hävytön petos! Kun ei saa tapella venäläisten kanssa ja häntä
nylkeä." Ja kun joku ystävä uteli häneltä, mitä hän sillä tarkoitti,
vastasi hän kiukun punan hohtaessa poskipäillään: "Niin, ajatelkaapas,
kun ryntäsimme Lappeenrantaa vastaan kenraalimajuri Wrangelin johdolla.
Koko miehistö oli haltioissaan saada tapella vihollisen kanssa, ja
kaikki olivat tehneet lujan päätöksen, ett'ei väistetä, kun tosi on
kysymyksessä. Mutta juuri ratkaisun hetkellä petettiin meidät
toiveissamme ja juuri ne pettivät, joihin eniten luotimme. Ne olivat
osaston upseerit, jotka alensivat ruotsalaisen kunniansa niin, että
juuri silloin, kun olisivat voineet kunnioittaa Ruotsin nimeä,
peräytyivät. Raukkoja he olivat, niin paljon voin sanoa ja sanon sen
niin kovaa, että koko maailma sen kuulee. Raukkoja he olivat", niin
lopetti ukko Stehn-Jan aina puheensa ja puristi vihanvimmassa laihoja,
mutta suonikkaita käsiään.
Ja surullisempaa sotaa kuin se, joka Hattupuolueen toimesta
syttyi sanottuna vuonna, ei Ruotsi milloinkaan ole käynyt. Onni
onnettomuudessa oli se, että venäläiset, Lappeenrannan voitosta
huolimatta, olivat liian heikkoja tekemään rynnäkköä. Vastaisessa
tapauksessa olisi ruotsalaisten häviö käynyt vieläkin tuntuvammaksi, ja
Suomen menettäminen olisi ollut välttämättömänä seurauksena.
"Pommeja ja granaatteja", oli ukko Stehnillä toisinaan tapa sanoa,
silloin, kun hän oikein innostui, "jos minä olisin ollut mahtimiesten
paikalla, ei ainoakaan kunniaton upseeri olisi päässyt elävänä
takaisin, muitten sovintouhreina täytyi ainoastaan Lewenhauptin ja
Buddenbrockin kärsiä kuolemanrangaistus."
Ukko Stehn lauloi tätä valitusvirttään niin usein, ett'ei kaupungissa
monta sellaista henkilöä löytynytkään, joka ei olisi sitä tuntenut,
muutamat nauroivat hänelle, mutta useimmat olivat ukon kanssa samaa
mieltä. Usein sattui kaupunkilaisten kesken kovin kiivas sanasota
Stehn-Janin tähden ja toisinaan yltyi se niin, että kaupungin
järjestysvalta oli pakoitettu sitä välittämään.
Illalla, samana päivänä, jolloin ennenmainittu adjutantti kävi Briitta
Kronin luona, koputettiin voimakkaasti Stehn-Janin ovelle. Vanha soturi
oli juuri mennyt levolle, mutta kavahti nyt ylös ja huusi mahtavalla
äänellään:
"Kuka siellä? Miks'en saa olla yöllä rauhassa?"
"Haluan puhutella teitä, isä Jan", kuului nuori, mutta miehekäs ääni.
"Onko se Granmar?"
"On."
Muutaman minutin kuluttua avattiin ovi ja nuori seppä kutsuttiin
sisään.
"Sinulla täytyy olla jotain tärkeätä puhuttavaa, koska tulet näin
myöhään", sanoi vanha soturi.
"Niin on, siitä saatte kyllä olla varma, isä Jan", vastasi nuori seppä.
"Nyt saatte tapella tarpeeksenne, ja -- --"
"Mitä sanoitkaan, poika?" keskeytti ukko Stehn melkein kirkuen. "Keitä
vastaan saamme sitten tapella?"
"Juuttilaisia."
"Kunhan et vaan laskisi leikkiä?"
"En"
"No, Jumalalle kiitos siitä!" sanoi vanha soturi ja asetti kätensä
ristiin rinnalleen. "Minä olen heti valmiina. Minne menemme?"
"Valleille."
"Pian sitten! Tässä on muskettikiväärini. Tosin on se jo vanha, mutta
kyllä se vieläkin tulta syöksee, siitä voit olla varma. Ja tämä",
jatkoi ukko samalla ojentaen vielä vanhanakin suonikkaan käsivartensa,
"kyllä se on vieläkin tarpeeksi vahva antamaan juuttilaiselle
muistomerkin pitkästä aikaa."
"Niin, kyllä minä sen näen, isä Stehn, ja kun saa mukaansa niin
kokeneen soturin kuin te, niin olempa varma, että se kyllä poikia
innostuttaa. Mutta", jatkoi hän vältellen, "minulla on eräs toinenkin
asia, jonka johdosta aijon kysyä mielipidettänne, ja tahtoisin
mielelläni esittää sen teille, jos vaan olisin varma siitä, ett'ette
tule pahoillenne."
"Sano suoraan, mitä on sydämmessäsi! Jos voin, niin tahdon auttaa
sinua."
Hetkisen mietittyään sanoi Granmar:
"Tehän tiedätte, isä Stehn, että minä ja Agda, joka asuu Suurella
OtterkummuUa, olemme rakastuneet, ja että -- --"
"Kyllä, kukapa ei sitä tässä kaupungissa tietäisi", sanoi väliin ukko
Stehn. "Ja kaikki tietävät senkin, että juoruakka Briitta, Agdan
isoäiti, tahtoo ehkäistä naimisiin menoanne. Kyllä minä ymmärrän, että
tahtoisit minun apuani, ja minä teenkin kaikki, mitä suinkin hyväksesi
voin saada aikaan, siihen voit huoletta luottaa."
"Kiitos, kiitos, isä Stehn", huudahti Granmar. "Saanko sitten, kun
vaara on ohi, tehdä teille jotain vastapalvelukseksi, jota niin
sydämellisesti tahtoisin?"
"Minä tiedän sen, poikaseni", vastasi Stehn-Jan. "Menkäämme heti
työhömme! Kulunee kauvan, ennenkuin tämä juttu selviää, sinä tiedät
kyllä, että Briitta ja Saituri-Pelle ovat sangen itsepäisiä ja että
heidän kanssaan on vaikea tulla toimeen."
"Saituri-Pellekö", sanoi Granmar hämmästyneenä. "Mitä tarkoitattekaan,
isä Stehn?"
"Etkö tiedä, että se saita ukkorähjä kosii Agdaa?"
"Sitä minä en ole tietänyt."
"Muistaakseni on tyttö sellaista itsekin kertonut", sanoi Stehn. "Tule!
niin menemme Pellen luokse ja pakoitamme sen itaran ukkopahasen
kantamaan aseita. Tulempa oikein iloiseksi nähdessäni, minkä ilmeen
ukon kasvot saavat, kun panen toisen muskettikiväärini hänen käteensä,
Katsos, minulla on vielä toinenkin", jatkoi Stehn ja veti esille
eräästä nurkasta puoliksi ruostuneen kiväärin. Hän viritti hanan ja
tarkasteli kivääriä.
"Kyllä se vielä tulta antaa, niin paljon voin nähdä." huudahti Stehn.
"Ja kyllä minä pidän huolen siitä, että Saituri-Pelle pannaan
kuumimpaan paikkaan. Luulempa", jatkoi hän vähän vahingoniloisena,
"ett'ei löydy montakaan göteborgilaista, joka ei toivoisi sen kurjan
ukkopahasen saavan otsaansa vähintäin tusinan kuulia!"
Muutaman minutin kuluttua olivat ukko Stehn ja Granmar täysissä
tamineissaan matkalla Pellen asunnolle, joka sijaitsi sen kaupunginosan
laidassa, jota vieläkin kutsutaan Stampeniksi, ja joka muodostaa
Göteborgin lounaisimman kolkan.


5.

Koko Göteborgissa ei löytynyt ainoatakaan niin ylenkatsottua miestä
kuin Saituri-Pelle. Mitä suurin saituri ja sitäpaitsi niin siivoton,
että oikeen haisi pitkien matkojen päähän, ei hän juuri voinut kaduilla
liikkuakaan ilman, ett'eivät suuret poikajoukot ja joella
työskentelevät henkilöt olisi häntä pilkaten seuranneet. Kaikki
tiesivät, että Saituri-Pelle oli rikas, mutta samalla myös tavattoman
itara. Sentähden olikin luonnollista, ett'ei kukaan hänestä pitänyt. Ja
kun oli tullut tiedoksi, että hän rakasteli kaunista Agdaa,
purskahtivat kaikki pilkalliseen nauruun.
Päivää myöhemmin edellisessä kerrottua ukko Stehnin ja Granmarin
välistä keskustelua, oli Saituri-Pelle käynyt Agdaa kosimassa. Ei
kuitenkaan kestänyt kaunan, ennenkuin kaikki Otterylängön asukkaat
saivat tietää, että köyhä Agda oli antanut rukkaset rikkaalle
Saituri-Pellelle. Se oli tapahtunut seuraavalla tavalla:
Varhain aamulla heräsi Briitta Kron kovaan kolkutukseen. Hän pukeutui
kiireesti ja avasi oven.
"Onko Agda kotona?" kysäsi Saituri-Pelle ylpeänä.
"Kyllä hän on", vastasi Briitta ja kumarsi syvään, "mutta hän ei ole
vielä noussut ylös."
"Sitten minä odotan, sillä tahdon mielelläni puhutella häntä."
Agda, joka kyllä tiesi, mistä oli kysymys, ei pitänyt kiirettä.
Kiusatakseen saitaa ukkoa, pukeutui hän niin vitkaan kuin suinkin ja
ollessaan ikkunan ääressä, kuuli hän, kuinka ukko tallustellessaan
ulkona itsekseen kiroili. Vihdoinkin tuli hän valmiiksi ja meni itse
avaamaan ukolle oven.
"Hyvä, että tapasin sinut, tahtoisin puhua kanssasi."
"Käykää sisään, Pelle herra", sanoi Briitta eukko syvään kumartaen,
"Astukaa matalan kattoni alle! Ihmettelen juuri, mikähän mahtaa olla
syynä herra Pellen varhaiseen käyntiin."
"Miellyttävä asia", vastasi Saituri-Pelle samalla kun hän raskain
askelin tallusteli huoneeseen. "Mutta haluaisin mieluimmin puhua kahden
kesken Agda neidon kanssa."
"Minunko kanssani?" huudahti nuori tyttö hämmästyneenä. "Mitä te
minusta tahdotte?"
"Tahdon puhella kanssasi", toisti Saituri-Pelle ylpeästi. "Kuulithan,
mitä sanoin."
"Voittehan sen yhtä hyvin sanoa isoäidinkin aikana", sanoi Agda.
"Tottele minua", tokasi Briitta vielä ylpeämmin, kuin Saituri-Pelle.
"Kuuletko, mitä minä sanon?"
"Minä en mene Pellen kanssa toiseen huoneeseen", sanoi nuori tyttö
päättävästi.
"Etkö mene?"
"En."
"No, kyllä minä keinon tiedän, mitenkä pakoitan sinut menemään."
"Sitä te ette voi tehdä, isoäiti."
Ilkeä Briitta mummo tarttui Agdaa käsivarresta ja olisi epäilemättä
vienyt hänet väkisin, ellei Saituri-Pelle olisi tullut väliin.
"Minä en tahdo, että Briitta käyttäytyy väkivaltaisesti tyttöä
kohtaan", sanoi hän.
"Mitä en voi voittaa tänään, sen toivon voittavani jonain toisena
päivänä, ja -- --"
"Se ei onnistu", keskeytti Agda hänet. "Minä olen luvannut olla
uskollinen Granmarille ja tulen aina pysymään sanoissani."
Saituri-Pellen kasvot synkistyivät, kun hän kuuli sellaisen vastauksen
nuoren tytön huulilta. Hänen raivonsa oli juuri purkautumaisillaan
esille ja huulensa höpisivät jotain karkeaa, kun ulkoa kuului huuto:
"Kuningas on täällä!"
"Jumalan kiitos!" ajatteli Agda. "Nyt pääsen ainakin vähäksi aikaa
rauhaan tuosta tungettelevaisesta narrista."
Suuria ihmisjoukkoja riensi Briittan asunnon ohi ja yht'mittaa kuului
huuto:
"Kuningas tulee! Kuningas tulee!"
* * * * *
Skaraborgin jalkaväen, Bohusläänin rakuunain ja Nerkenin ja Värmlannin
rykmenttien etunenässä saapui Kustaa III lokakuun alkupäivinä
Göteborgiin. Vähän jälkeenpäin saapuivat jämtlantilaiset, osa
henkivartioväkeä, kaksi saksalaista rykmenttiä ynnä monia muita
joukkoja.
Ne väkijoukot, jotka menivät kuningasta vastaan, toivottivat suuresti
riemuiten hänet tervetulleeksi. Töintuskin oli hän ehtinyt tulla
kaupungin portille, kun jo postimestari astui hänen luoksensa ja jätti
hänelle kirjeen. Kuningas Kustaa loi siihen pikaisen silmäyksen ja
huudahti sitten:
"Rajanko yli?"
Pieni kirje oli Strömstadin postimestarin lähettämä, ja se oli
ensimäinen tieto siitä, että tanskalainen armeija oli marssinut rajan
yli.
Kokoontuneiden upseerien kesken syntyi yleinen hämminki, kun kuningas
oli lausunut äskeiset sanat ja monen kasvoilta saattoi lukea, että
heidät valtasi arka tunne, joka ei kuitenkaan johtunut pelosta. Syynä
alakuloiseen mielialaan oli se, että kaupungin puolustautumisneuvot
olivat mitä huonoimmassa kunnossa, eikä valleilla ollut ainoatakaan
sotakelpoista kanuunaa. Tämän johdosta olikin suuri joukko
kaupunkilaisia muuttanut maaseudulle, erittäinkin Boråseen, joka
kaupunki erinomaisen huonojen teiden tähden oli jokseenkin turvattu
vihollisen hyökkäyksiltä.
Muiden muassa olivat kuningasta menneet ottamaan vastaan myöskin
Saituri-Pelle ja Briitta Kron. He olivat asettuneet mahdollisimman