Hädän hetkellä - 1

  
  HÄDÄN HETKELLÄ
  Kertonut
  J. O. ÅBERG
  
  Mukailtu suomennos.
  
  
  Tampereella,
  Isak Julin'in Kustannusliike ja Kirjakauppa.
  1909.
  
  
  1.
  
  Suuren Otterylängön korkeimmalla kohdalla, joka on Göteborgin
  läheisyydessä, oli v. 1788 mökkipahanen, jonka omisti vanha sotilaan
  leski Briitta Kron. Hän ei asunut siinä aivan yksin. Poikansa tytär
  Agda oli hänen ainoana kumppaninaan, ja tuo kaunis tyttö teki parhaansa
  saadakseen vanhan isoäidin viimeiset elinvuodet niin levollisiksi ja
  mukaisiksi kuin suinkin, Agdaa pidettiin kaupungin kauneimpana tyttönä,
  ja syystä kyllä.
  Mutta huolimatta auliudestaan ja huolenpidostaan vanhaa isoäitiään
  kohtaan, ei tämä kuitenkaan ollut oikein tyytyväinen sukulaiseensa.
  Syynä siihen oli se, että nuori tyttö oli rakkaussuhteissa erääseen
  nuoreen Granmar nimiseen seppään. Granmar ei ollut kuitenkaan mikään
  tavallinen seppä; hänen tehtävänään oli nimittäin aseitten laittaminen,
  jossa toimessa hän oli kaupungin kuuluisin. Hän ei asunut aivan kaukana
  lujasti vallitetusta Gullbergin linnoituksesta, jolla Ruotsin
  historiassa on ollut tärkeä osansa.
  Eräänä päivänä oli Briitta-muori tullut kovin touhuissaan Granmarin
  pajaan, ja alkanut sadatella nuorta seppää. Granmar ei aluksi huolinut
  vastata, mutta kun Briitta hävyttömyyksineen meni liian pitkälle, antoi
  hän hänelle hyvät nuhteet, tarttui häntä käsivarresta ja talutti ulos.
  mutta niin kauvan kun saattoi kuulla, purki eukko ilkeätä sisuaan. Ja
  kun hän palasi kotiin, mitä kaikkea saikaan Agda kärsiä! Ei auttanut,
  vaikka hän itki ja rukoili. Briitta jatkoi kaikesta huolimatta suunsa
  pieksemistä siksi, kunnes itsepintainen yskänkohtaus pakoitti hänet
  lopettamaan, ainakin siksi kerraksi.
  Muutamana päivänä karautti eräs ratsastaja hiessäpäin kaupunkiin, ja
  heti senjälkeen levisi sellainen tieto, että tanskalaiset olivat
  ryntäämässä maahan. Joka taholta kokoontuivat ihmiset yhteen ja
  kaikkien katse oli levoton. Vaara olikin lähellä, sillä kaupunki oli
  kokonaan kykenemätön puolustautumiseen. Eikä löytynyt edes
  minkäänlaista säännöllistä puolustusväkeäkään, eikä kukaan tietänyt,
  tokko sellaista tulisikaan. Ja kuningaskin oli Suomessa, jossa hänellä
  venäläisten kanssa kamppaillessaan oli täysi työ. Miten nyt siis oli
  puolustauduttava?
  Juuri kun sitä kysymystä paraillaan pohdittiin, hyppäsi eräs eloisan
  näköinen nuorukainen yhdelle vallin kulmakivelle ja sanoi voimakkaalla,
  hyvin sointuvalla äänellä:
  "Elkäämme joutuko epätoivoon. Pelkurit olkoot tuhonsa omat!
  Tarttukaamme aseisiin ja 'mies talosta, kaks' parhaasta' vihollista
  vastaan! Pajani on täynnä aseita, Annan niistä jokaiselle, niin kauvan
  kuin riittää!"
  Puhuja oli Granmar, joka lausui nuo miehekkäät, suurella riemulla
  vastaanotetut sanat.
  "Eläköön Granmar!" kuului kaikilta tahoilta, ja eräs kaupungin
  yleisesti tunnettu ja kunnioitettu mies, silkinkutoja Gorm, astui hänen
  eteensä, tarttui häntä kädestä ja lausui niin kovaa, että melkein
  kaikki kuulivat:
  "Kiitos siitä, poika! Jos vielä vaaran ohimentyä elämme, niin saat olla
  vakuutettu siitä, että me kaikki sinua sydämestämme kiitämme, ja -- --"
  Ratsastaja, joka oli tuonut tiedon tanskalaisten tulosta, ja joka tähän
  saakka oli ollut aivan voimaton pitkästä ratsastamisesta, oli nyt
  virkistynyt niin paljon, että saattoi nousta Granmarin sijalle ja
  lausua:
  "Kuningas on matkalla tänne", keskeytti hän Granmarin puheen. "Eilen
  leiriytyi hän Lerjeen. Hänellä on mukanaan suuri joukko ruotsalaisia,
  ja -- --"
  Huumaava riemunhuuto katkaisi ratsastajan puheen.
  Väkijoukossa olivat myöskin Briitta Kron ja Agda. Ensinmainitun kasvot
  kävivät harmaiksi vihasta Granmarin esiintyessä puhujana, mutta Agdan
  laita oli aivan toinen. -- Nuoren tytön silmät näyttivät iloisemmilta
  ja posket punakammilta kuin tavallisesti. Hänen rintansa aaltoili, eikä
  hän voinut olla huudahtamatta:
  "Nyt minä rakastan sinua vieläkin enemmän, ja -- --"
  "Ole vait', tyttö!" ärjäsi Briitta samassa. "En tahdo enää kuulla
  sellaisesta puhuttavankaan!"
  Nuori tyttö ei vastannut mitään, mutta huomattuaan, että hän salaa voi
  poistua, riensi hän etsimään Granmaria. Hänen tarvitsi ainoastaan
  lyöttäytyä ihmisvirtaan tullakseen Granmarin asunnolle.
  Briitta etsiskeli kauvan kadonnutta poikansatytärtä, mutta kun ei hän
  häntä löytänyt, kiiruhti hän kotiinsa. Vaikka hän aavistikin, että Agda
  oli mennyt Granmarin luo, ei hän kuitenkaan uskaltanut mennä perässä,
  sillä hän tiesi paremmin kuin hyvin, että kaikki häntä inhosivat
  suhteistaan poikansa tyttäreen. Ja mihin kaikkiin toimenpiteisiin
  saattaisikaan kiihtynyt väkijoukko ryhtyä? Mutta Briitta teki itselleen
  sen lupauksen, että Agda kyllä aikanaan saisi niittää, mitä oli
  kylvänytkin.
  
  
  2.
  
  Se salaliitto, jonka Göran Magnus Sprengtporten, eversti Hästesko ja
  suomalaiset majurit Johan Anders Jägerhorn ja Karl Henrik Klick v:nna
  1788 olivat tehneet Anjalassa, ja jonka tarkoituksena oli eroittaa
  Suomi Ruotsista ja tehdä se itsenäiseksi Venäjän suojeluksen alaiseksi
  valtioksi, oli saattanut Kustaa III:n sangen tukalaan asemaan. Ei
  yhtenäkään päivänä voinut hän olla varma hengestään eikä vapaudestaan.
  Sellaisina hetkinä tarvitaan todellakin rohkeutta ja kylmäverisyyttä ja
  Kustaa kuninkaalta ei puuttunutkaan näitä ominaisuuksia.
  Mutta kuitenkin oli kuningas jokseenkin neuvoton siitä, miten olisi
  paras menetellä. Niin saapui eräänä päivänä sellainen tieto, että
  Tanska oli julistanut sodan Ruotsia vastaan. Kun kuningas sai siitä
  tiedon, kerrotaan hänen huudahtaneen:
  "Minä olen pelastettu!"
  Pian sen jälkeen riensi hän meren yli Ruotsiin, jossa suomalaisen
  sotajoukon käytös oli herättänyt suuttumusta ja katkeruutta aatelia
  kohtaan, jonka kansa luuli yllyttäneen ja tukeneen armeijaa sen
  selkkauksissa. Tämä katkeroituminen ilmeni monin paikoin sangen
  arveluttavina mielenosoituksina ja ei ollut kaukana, ett'ei yleistä
  järjestystä arveluttavalla tavalla häiritty.
  Jo ennenkuin Kustaa III nousi maihin Ruotsin rannikolla, oli hänellä
  valmiina selvä suunnitelma. Hän päätti vedota kansaan. Siinä
  tarkoituksessa lähti hän matkustelemaan ympäri valtakuntaa. Tunnetulla
  kaunopuheliaisuudellaan keskusteli hän kansan kesken siitä polttavasta
  kysymyksestä ja niin kuin Kustaa Waasakin ennen, puhui hän kansalle
  kirkkojen valleilta. Hänen puheensa ei kaikunut kuuroille korville,
  melkein kaikkialla saivat hänen sanansa vastakaikua ja vapaaehtoisia
  joukkoja asestautui vihattua vainolaista nastaan, niiden etunenässä
  marssi kuningas viipymättä uhattua Göteborgia puolustamaan.
  Tanskan ylipäällikkö, Hessenin prinssi, oli sillä välin samonnut
  Norjasta Ruotsin puolelle noin kymmenentuhannen miehen suuruisen joukon
  etupäässä. Hän lähti heti marssimaan Göteborgiin, jonka kaupungin
  helposti toivoi valloittavansa, koska se, hänen mielipiteensä mukaan,
  oli varustamaton.
   * * * * *
  Sillä tilapäisesti rakennetulla yöleirillä, joka oli Lerjessä
  eteläpuolella erästä Göta joen haaraa, kiilloitettiin aseita ja
  miehistö ja päällystö vahvisti itseään ruualla ja juomilla, joita sinne
  oli runsaasti tuotu lähiseuduilta. Siellä oli edustajia melkein
  kaikista Ruotsin maakunnista ja erilaiset kielimurteet muistuttivat
  Babylonin sekamelskasta. Oli suuremmoinen näky, kun katseli niitä
  lukemattomia tulia, jotka tuikahtelivat puiden välistä, ja loistivat
  liekehtivää valoansa pimeään vedenkalvoon. Syysilta oli aivan tyyni.
  Useammat korkeammat upseerit olivat kokoontuneet kuninkaan telttaan.
  Keskustelu koski etupäässä päivän tapahtumia; lähetit juoksivat
  edestakaisin. Oli sellainen elämä ja liike, että sen katselijaan täytyi
  vaikuttaa erikoisella tavalla.
  "Miehistö on kait valmis milloin tahansa marssimaan?" uteli kuningas
  lopuksi, samalla silmäillen luokseen kokoontuneita.
  "Kyllä, teidän majesteettinne", vastasi eräs vanhempi upseeri.
  "Miehistö on valmiina lähtöön milloin tahansa."
  "Minun täytyy päästä kuninkaan puheille", kuului kova ääni, johon
  toinen vastasi:
  "Minua on ankarasti kielletty laskemasta ketään sisään, ilman kuninkaan
  nimenomaista lupaa."
  "Mutta minä tulen suoraa päätä Göteborgista, ja -- --"
  Samassa aukasi kuningas itse teltanoven.
  "Astu sisään raporttinesi", sanoi hän.
  Tulija oli se sama ratsastaja, joka oli ilmoittanut Göteborgin
  asukkaille tanskalaisten aikeista ja kuninkaan saapumisesta. Kun hän
  nyt kertoi seuralle kaupungin tilasta ja kuinka Granmar puolustusta
  varten oli tarjoutunut jakamaan hallussaan olevat aseet, loistivat
  kuninkaan silmät ilosta.
  "Otitko selvän siitä, missä nuori aseseppä asuu?" kysyi hän.
  "Kyllä, Götan leijonan vallituksen lähellä."
  "Hyvä! Saat mennä."
  Kun ratsastaja oli poistunut, jatkoi kuningas:
  "Äsken saamani ilmoitus oli ilahuttava. Älkää unhoittako muistuttaa
  minulle nuoresta asesepästä Göteborgiin tultuamme."
  Tuskin oli seuraava päivä alkanut kajastaa, kuin jo ruotsalainen
  sotajoukko oli marssijärjestyksessä. Ja että se valmistautui
  tehtäväänsä iloisin mielin, osoitti se rattoisa keskustelu, joka
  tapahtui tuolla lyhyellä matkalla. Pääasiallisesti oli se sisällöltään
  seuraavanlaatuista:
  "Tuhat tulimmaista! kuinka pehmitämmekään vihollisen."
  Kustaa III:tta ja hänen joukkojaan tervehdittiin luonnollisesti mitä
  suurimmalla ilolla heidän saapuessaan Göteborgiin. Ja silloin alkoi
  toden teolla valmistukset niin voimakkaaseen puolustautumiseen, kuin
  lyhyt aika salli.
  Sitten kun kuningas oli mennyt päämajaansa, ja antanut joukoille
  ensimäiset tarpeelliset määräykset, lähetti hän erään adjutanttinsa
  etsimään nuorta aseseppää Granmaria, ja tuomaan hänet mukanaan
  kuninkaan luokse.
  "Hän ei ole nyt kotona", vastasi eräs kisälleistä adjutantin astuessa
  pajaan kysyäkseen Granmaria.
  "Missä minä voin häntä tavata?"
  "Varmaankin vanhan sotilaan lesken Briittan luona, jonka tupa on
  suurella Otterkummulla."
  
  
  3.
  
  Kun Agda illemmalla oli tullut kotiin, huomasi hän, että ovi olikin
  lukossa. Turhaan hän sitä kolkutti, ja yhtä turhaan naputteli hän
  senjälkeen pientä ikkunaruutua.
  "Mahtaakohan isoäiti olla ulkona", ajatteli hän kävellessään muutaman
  kerran tuvan ympäri. "Sen minä kyllä tiedän, että hän on minulle
  vihainen."
  Enemmän kuin tunnin sai nuori tyttö sipsutella kotinsa edustalla,
  merkilliset ajatukset risteilivät hänen mielessään, ja eihän se niin
  ihmeellistä ollutkaan. Ketä hän oli loukannut, koska häntä niin
  kohdeltiin? Oliko se ehkä rikos, että hän rakasti Granmaria? Sitä hän
  ei koskaan voinut uskoa.
  "Hyvä Jumala", rukoili hän itsekseen samalla liittäen kätensä ristiin
  rinnoillensa, "älä anna isoäidin ajaa tahtoaan perille, ja suojele
  Granmaria kaikesta pahasta, jolla häntä mahdollisesti koitetaan
  vahingoittaa! Miks'emme voi tulla yhtä onnellisiksi, kuin toisetkin?"
  Väsymyksestä ja mielenliikutuksesta uupuneena vaipui nuori tyttö tuvan
  vieressä olevalle kivelle, peitti kasvot käsiinsä ja nyyhkytti
  ääneensä. Hän ei ehtinyt istua montakaan minuttia, ennenkuin
  kiireelliset askeleet herättivät hänet. Kun hän loi katseensa ylös,
  seisoi silkinkutoja Gorm hänen edessään.
  "Miksi itket, tyttöseni?" kysyi silkinkutoja osaaottavasti.
  "Siksi, että isoäiti on niin häijy."
  "Vai niin! Niin, kyllä arvaan syyn. Se on kait Granmarin tähden?"
  "Niin on."
  "Kuulehan tyttöseni", sanoi silkinkutoja Gorm hetkisen ajateltuaan,
  "ole sinä vain levollinen, minä kyllä saatan asiat oikealle tolalle. Ei
  sinun tarvitse enää surra, ei myös luopua Granmarista, jollei kuolema
  tapaa häntä niissä taisteluissa, jotka -- --"
  "Taisteluissako?" keskeytti Agda ja hypähti ylös. "Taisteluissako?"
  "Niin, luuletko sinä, ett'ei Granmar, urhea poika, seuraisi meitä
  taisteluun vihollista vastaan? Kun hän nyt on jakanut koko
  asevarastonsa, pettäisi hän sekä itsensä että isänmaansa, jos ei hän
  ottaisi sotaan osaa. Minä tunnen Granmarin ja tiedän, ett'ei hän luovu
  velvollisuuksistaan."
  "Mutta jos hän kaatuu taistelussa", keskeytti Adga surullisena.
  "Paha kyllä sinulle, lapseni, jos niin kävisi, mutta sinulla on
  kuitenkin se lohdutuksenasi, että hän on kaatunut puolustaessaan
  syntymäkaupunkiaan."
  Nämät sanat kuullessaan alkoi Agda itkeä vielä tuskallisemmin kuin ensi
  kerralla.
  "Ole huoleti, tyttö", sanoi Gorm kädellään hyväillen Agdan päätä, "Minä
  tiedän kyllä, että nuoruuden suru on vaikeaa, mutta jos muistat Jumalaa
  ja luotat hänen apuunsa, niin voit olla varma siitä, että kaikki käy
  hyvin, ja -- --"
  "Mutta isoäiti", keskeytti nuori tyttö nyyhkyttäen, "pelkään niin
  kovasti häntä."
  "Pelkäät?" toisti Gorm kovin hämillään. "Pelkäät? Minkätähden tarvitsee
  sinun pelätä?"
  "Isoäiti on uhannut mieluummin surmata minut, kuin luovuttaa minut
  vaimoksi Granmarille."
  "Ahaa! Onko asian laita niin?" kysäsi Gorm. "No, silloin minä kyllä
  tiedän neuvon."
  Agda katseli vanhusta ikäänkuin lohdutusta saadakseen ja sanoi:
  "Sanokaa se minulle, Gorm-isä."
  "Helposti sanottu, lapseni. Sinä seuraat minua, ja siinä kaikki."
  "Voi Gorm-isä, mitenkä iloiseksi minut saatattekaan!" huudahti nuori
  tyttö ja hypähti ylös. "Saanko seurata teitä kotiinne?"
  "Minähän olen sen jo sanonut, lapseni. Seuraa minua!"
  Poistuessaan eivät Gorm eikä Agda huomanneet, että Briitta Kron seisoi
  pienen ikkunan luona. Hän näytti synkältä ja uhkaavalta, ja siitä
  ilmeestä, joka oli hänen kasvoillaan, saattoi lukea:
  "Odotahan, senkin riekale! Kyllä minä näen, että seuraat Gormia ja
  aavistan, että hän aikoo ruveta suojelijaksesi, mutta Briitta Kron ei
  luovu päätöksestään. Et eloissani saa Granmaria mieheksesi."
  Mieleltään vähän iloisempana, kuin ennen, seurasi nuori tyttö
  silkinkutoja Gormia, ja kun hän astui sisään hänen huoneeseensa, tunsi
  hän itsensä rohkeammaksi entistään. Hänen aivoissaan syntyi seuraava
  ajatus:
  "Tulkoon isoäiti koska häntä vaan haluttaa! Tiedän kyllä miten
  puolustaudun."
  Pitkien etsiskelyjen jälkeen löysi adjutantti vihdoinkin Briitta Kronin
  tuvan. Kun hän kovasti jyskytettyään vihdoinkin pääsi sisälle, huudahti
  Briitta, samalla kun hän hämmästyneenä löi kätensä yhteen:
  "Voi, minkä vierailun minä nyt saan osakseni?"
  "Oletko sinä Briitta Kron?"
  "Kyllä, minä se olen."
  "Tunnetko erästä Granmar nimistä aseseppää?"
  Briitta Kronin kasvot, jotka tähän saakka olivat olleet kirkkaat ja
  iloisat, kävivät nyt synkän näköisiksi. Hetken ajateltuaan vastasi hän:
  "Kyllä minä hänet tunnen, mutta -- --"
  "Minä tahdon tietää, missä hän asuu", keskeytti adjutantti hänet
  ankarasti.
  "Minkätähden", vastasi Briitta Kron ärtyisästi.
  "Minkätähden?" toisti adjutantti. "Sen sinä kyllä saat tietää, etsin
  häntä kuninkaan käskystä."
  "Kuninkaanko?" matki sotilaan leski samalla kun häntä kohdannut yllätys
  selvästi kuvastui kasvoillaan. "Mitä kuningas hänestä tahtoo?"
  "Sinä olet utelias, eukko", sanoi adjutantti, "mutta enpä todellakaan
  voi uteliaisuuttasi tyydyttää. On parasta, että itse utelet sitä
  kuninkaalta. Sano minulle nyt oitis, missä Granmar asuu!"
  "Ei!" kuului Briittan äkäinen vastaus.
  "No, seuraa sitten minua!"
  "Minäkö?"
  "Niin, juuri sinä ja heti paikalla!"
  "Mihinkä minä sitten seuraisin teitä?" uteli Briitta huomattavan
  arasti.
  "Sittenhän sen näet."
  "Minä en seuraa teitä vapaaehtoisesti."
  Tuskin oli Briitta saanut lausutuksi viimeisen sanan, ennenkuin
  adjutantti aukaisi oven ja viittasi ulos. Muutaman silmänräpäyksen
  kuluttua seisoi ovella kaksi sotamiestä.
  "Ottakaa tuo välillenne!" komensi upseeri lyhyellä ja käskevällä
  äänellä.
  Nyt lannistui Briittan ylpeys kokonaan.
  "Herra", lausui hän huomattavasti muuttuneella äänen sävyllä, "mitä
  minä olen tehnyt, että minua tällä tavoin kohdellaan?"
  "Sinä olet vastustanut kuninkaan tahtoa."
  Briitta, joka nyt huomasi, että kaikki vastusteleminen olisi turhaa,
  ilmoitti Granmarin asunnon ja, saatuaan vakavan muistutuksen ylpeän
  käytöksensä johdosta, poistui adjutantti.
  "Mitähän kuningas Granmarista tahtoo", mutisi Briitta itsekseen, kun
  adjutantti ja sotilaat olivat menneet.
  
  
  4.
  
  Aivan linnoitusten edustalla Götan joen seutuvilla Pienen Otterkukkulan
  juurella asui tuo karski ukko Stehn, kaupunkilaisten kesken yleisesti
  tunnettu nimellä Stehn-Jan. Hän oli ylen juro ukko, joka hyvin harvoin
  lyöttäytyi kenenkään kanssa puheisiin, paitsi silloin, kun asiat
  välttämättä vaativat. Mutta jos Stehn-Jan joskus avasikin suunsa osasi
  hän aina oikeaan.
  Ja tuo harvapuheisuus, mistähän se mahtoi johtua? Oliko ukko koko
  ilmeisen ikänsä ollut yhtä tyly ja itseensä sulkeutunut? Eipä suinkaan.
  Nuoruudessaan oli hän kaupungin hilpein poika, ja kaikkien tyttöjen
  huomion esine. Hänen mielensä paloi sotilaselämään, ja kun Hattupuolue
  v. 1741 julisti sodan Venäjää vastaan, ei hän suinkaan myöhästynyt
  värväystilaisuudesta. Iloisin mielin, äidin siunaukset muassaan, riensi
  hän rintamaan. -- Mutta palattuaan takaisin, mitenkä olikaan hän
  muuttunut! Noissa nuorekkaissa kasvoissa ei ollut iloisuuden
  jälkeäkään. Hiljaisena ja alakuloisena samosi hän tunnittain joella ja
  usein saattoi vastaantulija kuulla hänen mutisevan itsekseen:
  "Mikä hävytön petos! Kun ei saa tapella venäläisten kanssa ja häntä
  nylkeä." Ja kun joku ystävä uteli häneltä, mitä hän sillä tarkoitti,
  vastasi hän kiukun punan hohtaessa poskipäillään: "Niin, ajatelkaapas,
  kun ryntäsimme Lappeenrantaa vastaan kenraalimajuri Wrangelin johdolla.
  Koko miehistö oli haltioissaan saada tapella vihollisen kanssa, ja
  kaikki olivat tehneet lujan päätöksen, ett'ei väistetä, kun tosi on
  kysymyksessä. Mutta juuri ratkaisun hetkellä petettiin meidät
  toiveissamme ja juuri ne pettivät, joihin eniten luotimme. Ne olivat
  osaston upseerit, jotka alensivat ruotsalaisen kunniansa niin, että
  juuri silloin, kun olisivat voineet kunnioittaa Ruotsin nimeä,
  peräytyivät. Raukkoja he olivat, niin paljon voin sanoa ja sanon sen
  niin kovaa, että koko maailma sen kuulee. Raukkoja he olivat", niin
  lopetti ukko Stehn-Jan aina puheensa ja puristi vihanvimmassa laihoja,
  mutta suonikkaita käsiään.
  Ja surullisempaa sotaa kuin se, joka Hattupuolueen toimesta
  syttyi sanottuna vuonna, ei Ruotsi milloinkaan ole käynyt. Onni
  onnettomuudessa oli se, että venäläiset, Lappeenrannan voitosta
  huolimatta, olivat liian heikkoja tekemään rynnäkköä. Vastaisessa
  tapauksessa olisi ruotsalaisten häviö käynyt vieläkin tuntuvammaksi, ja
  Suomen menettäminen olisi ollut välttämättömänä seurauksena.
  "Pommeja ja granaatteja", oli ukko Stehnillä toisinaan tapa sanoa,
  silloin, kun hän oikein innostui, "jos minä olisin ollut mahtimiesten
  paikalla, ei ainoakaan kunniaton upseeri olisi päässyt elävänä
  takaisin, muitten sovintouhreina täytyi ainoastaan Lewenhauptin ja
  Buddenbrockin kärsiä kuolemanrangaistus."
  Ukko Stehn lauloi tätä valitusvirttään niin usein, ett'ei kaupungissa
  monta sellaista henkilöä löytynytkään, joka ei olisi sitä tuntenut,
  muutamat nauroivat hänelle, mutta useimmat olivat ukon kanssa samaa
  mieltä. Usein sattui kaupunkilaisten kesken kovin kiivas sanasota
  Stehn-Janin tähden ja toisinaan yltyi se niin, että kaupungin
  järjestysvalta oli pakoitettu sitä välittämään.
  Illalla, samana päivänä, jolloin ennenmainittu adjutantti kävi Briitta
  Kronin luona, koputettiin voimakkaasti Stehn-Janin ovelle. Vanha soturi
  oli juuri mennyt levolle, mutta kavahti nyt ylös ja huusi mahtavalla
  äänellään:
  "Kuka siellä? Miks'en saa olla yöllä rauhassa?"
  "Haluan puhutella teitä, isä Jan", kuului nuori, mutta miehekäs ääni.
  "Onko se Granmar?"
  "On."
  Muutaman minutin kuluttua avattiin ovi ja nuori seppä kutsuttiin
  sisään.
  "Sinulla täytyy olla jotain tärkeätä puhuttavaa, koska tulet näin
  myöhään", sanoi vanha soturi.
  "Niin on, siitä saatte kyllä olla varma, isä Jan", vastasi nuori seppä.
  "Nyt saatte tapella tarpeeksenne, ja -- --"
  "Mitä sanoitkaan, poika?" keskeytti ukko Stehn melkein kirkuen. "Keitä
  vastaan saamme sitten tapella?"
  "Juuttilaisia."
  "Kunhan et vaan laskisi leikkiä?"
  "En"
  "No, Jumalalle kiitos siitä!" sanoi vanha soturi ja asetti kätensä
  ristiin rinnalleen. "Minä olen heti valmiina. Minne menemme?"
  "Valleille."
  "Pian sitten! Tässä on muskettikiväärini. Tosin on se jo vanha, mutta
  kyllä se vieläkin tulta syöksee, siitä voit olla varma. Ja tämä",
  jatkoi ukko samalla ojentaen vielä vanhanakin suonikkaan käsivartensa,
  "kyllä se on vieläkin tarpeeksi vahva antamaan juuttilaiselle
  muistomerkin pitkästä aikaa."
  "Niin, kyllä minä sen näen, isä Stehn, ja kun saa mukaansa niin
  kokeneen soturin kuin te, niin olempa varma, että se kyllä poikia
  innostuttaa. Mutta", jatkoi hän vältellen, "minulla on eräs toinenkin
  asia, jonka johdosta aijon kysyä mielipidettänne, ja tahtoisin
  mielelläni esittää sen teille, jos vaan olisin varma siitä, ett'ette
  tule pahoillenne."
  "Sano suoraan, mitä on sydämmessäsi! Jos voin, niin tahdon auttaa
  sinua."
  Hetkisen mietittyään sanoi Granmar:
  "Tehän tiedätte, isä Stehn, että minä ja Agda, joka asuu Suurella
  OtterkummuUa, olemme rakastuneet, ja että -- --"
  "Kyllä, kukapa ei sitä tässä kaupungissa tietäisi", sanoi väliin ukko
  Stehn. "Ja kaikki tietävät senkin, että juoruakka Briitta, Agdan
  isoäiti, tahtoo ehkäistä naimisiin menoanne. Kyllä minä ymmärrän, että
  tahtoisit minun apuani, ja minä teenkin kaikki, mitä suinkin hyväksesi
  voin saada aikaan, siihen voit huoletta luottaa."
  "Kiitos, kiitos, isä Stehn", huudahti Granmar. "Saanko sitten, kun
  vaara on ohi, tehdä teille jotain vastapalvelukseksi, jota niin
  sydämellisesti tahtoisin?"
  "Minä tiedän sen, poikaseni", vastasi Stehn-Jan. "Menkäämme heti
  työhömme! Kulunee kauvan, ennenkuin tämä juttu selviää, sinä tiedät
  kyllä, että Briitta ja Saituri-Pelle ovat sangen itsepäisiä ja että
  heidän kanssaan on vaikea tulla toimeen."
  "Saituri-Pellekö", sanoi Granmar hämmästyneenä. "Mitä tarkoitattekaan,
  isä Stehn?"
  "Etkö tiedä, että se saita ukkorähjä kosii Agdaa?"
  "Sitä minä en ole tietänyt."
  "Muistaakseni on tyttö sellaista itsekin kertonut", sanoi Stehn. "Tule!
  niin menemme Pellen luokse ja pakoitamme sen itaran ukkopahasen
  kantamaan aseita. Tulempa oikein iloiseksi nähdessäni, minkä ilmeen
  ukon kasvot saavat, kun panen toisen muskettikiväärini hänen käteensä,
  Katsos, minulla on vielä toinenkin", jatkoi Stehn ja veti esille
  eräästä nurkasta puoliksi ruostuneen kiväärin. Hän viritti hanan ja
  tarkasteli kivääriä.
  "Kyllä se vielä tulta antaa, niin paljon voin nähdä." huudahti Stehn.
  "Ja kyllä minä pidän huolen siitä, että Saituri-Pelle pannaan
  kuumimpaan paikkaan. Luulempa", jatkoi hän vähän vahingoniloisena,
  "ett'ei löydy montakaan göteborgilaista, joka ei toivoisi sen kurjan
  ukkopahasen saavan otsaansa vähintäin tusinan kuulia!"
  Muutaman minutin kuluttua olivat ukko Stehn ja Granmar täysissä
  tamineissaan matkalla Pellen asunnolle, joka sijaitsi sen kaupunginosan
  laidassa, jota vieläkin kutsutaan Stampeniksi, ja joka muodostaa
  Göteborgin lounaisimman kolkan.
  
  
  5.
  
  Koko Göteborgissa ei löytynyt ainoatakaan niin ylenkatsottua miestä
  kuin Saituri-Pelle. Mitä suurin saituri ja sitäpaitsi niin siivoton,
  että oikeen haisi pitkien matkojen päähän, ei hän juuri voinut kaduilla
  liikkuakaan ilman, ett'eivät suuret poikajoukot ja joella
  työskentelevät henkilöt olisi häntä pilkaten seuranneet. Kaikki
  tiesivät, että Saituri-Pelle oli rikas, mutta samalla myös tavattoman
  itara. Sentähden olikin luonnollista, ett'ei kukaan hänestä pitänyt. Ja
  kun oli tullut tiedoksi, että hän rakasteli kaunista Agdaa,
  purskahtivat kaikki pilkalliseen nauruun.
  Päivää myöhemmin edellisessä kerrottua ukko Stehnin ja Granmarin
  välistä keskustelua, oli Saituri-Pelle käynyt Agdaa kosimassa. Ei
  kuitenkaan kestänyt kaunan, ennenkuin kaikki Otterylängön asukkaat
  saivat tietää, että köyhä Agda oli antanut rukkaset rikkaalle
  Saituri-Pellelle. Se oli tapahtunut seuraavalla tavalla:
  Varhain aamulla heräsi Briitta Kron kovaan kolkutukseen. Hän pukeutui
  kiireesti ja avasi oven.
  "Onko Agda kotona?" kysäsi Saituri-Pelle ylpeänä.
  "Kyllä hän on", vastasi Briitta ja kumarsi syvään, "mutta hän ei ole
  vielä noussut ylös."
  "Sitten minä odotan, sillä tahdon mielelläni puhutella häntä."
  Agda, joka kyllä tiesi, mistä oli kysymys, ei pitänyt kiirettä.
  Kiusatakseen saitaa ukkoa, pukeutui hän niin vitkaan kuin suinkin ja
  ollessaan ikkunan ääressä, kuuli hän, kuinka ukko tallustellessaan
  ulkona itsekseen kiroili. Vihdoinkin tuli hän valmiiksi ja meni itse
  avaamaan ukolle oven.
  "Hyvä, että tapasin sinut, tahtoisin puhua kanssasi."
  "Käykää sisään, Pelle herra", sanoi Briitta eukko syvään kumartaen,
  "Astukaa matalan kattoni alle! Ihmettelen juuri, mikähän mahtaa olla
  syynä herra Pellen varhaiseen käyntiin."
  "Miellyttävä asia", vastasi Saituri-Pelle samalla kun hän raskain
  askelin tallusteli huoneeseen. "Mutta haluaisin mieluimmin puhua kahden
  kesken Agda neidon kanssa."
  "Minunko kanssani?" huudahti nuori tyttö hämmästyneenä. "Mitä te
  minusta tahdotte?"
  "Tahdon puhella kanssasi", toisti Saituri-Pelle ylpeästi. "Kuulithan,
  mitä sanoin."
  "Voittehan sen yhtä hyvin sanoa isoäidinkin aikana", sanoi Agda.
  "Tottele minua", tokasi Briitta vielä ylpeämmin, kuin Saituri-Pelle.
  "Kuuletko, mitä minä sanon?"
  "Minä en mene Pellen kanssa toiseen huoneeseen", sanoi nuori tyttö
  päättävästi.
  "Etkö mene?"
  "En."
  "No, kyllä minä keinon tiedän, mitenkä pakoitan sinut menemään."
  "Sitä te ette voi tehdä, isoäiti."
  Ilkeä Briitta mummo tarttui Agdaa käsivarresta ja olisi epäilemättä
  vienyt hänet väkisin, ellei Saituri-Pelle olisi tullut väliin.
  "Minä en tahdo, että Briitta käyttäytyy väkivaltaisesti tyttöä
  kohtaan", sanoi hän.
  "Mitä en voi voittaa tänään, sen toivon voittavani jonain toisena
  päivänä, ja -- --"
  "Se ei onnistu", keskeytti Agda hänet. "Minä olen luvannut olla
  uskollinen Granmarille ja tulen aina pysymään sanoissani."
  Saituri-Pellen kasvot synkistyivät, kun hän kuuli sellaisen vastauksen
  nuoren tytön huulilta. Hänen raivonsa oli juuri purkautumaisillaan
  esille ja huulensa höpisivät jotain karkeaa, kun ulkoa kuului huuto:
  "Kuningas on täällä!"
  "Jumalan kiitos!" ajatteli Agda. "Nyt pääsen ainakin vähäksi aikaa
  rauhaan tuosta tungettelevaisesta narrista."
  Suuria ihmisjoukkoja riensi Briittan asunnon ohi ja yht'mittaa kuului
  huuto:
  "Kuningas tulee! Kuningas tulee!"
   * * * * *
  Skaraborgin jalkaväen, Bohusläänin rakuunain ja Nerkenin ja Värmlannin
  rykmenttien etunenässä saapui Kustaa III lokakuun alkupäivinä
  Göteborgiin. Vähän jälkeenpäin saapuivat jämtlantilaiset, osa
  henkivartioväkeä, kaksi saksalaista rykmenttiä ynnä monia muita
  joukkoja.
  Ne väkijoukot, jotka menivät kuningasta vastaan, toivottivat suuresti
  riemuiten hänet tervetulleeksi. Töintuskin oli hän ehtinyt tulla
  kaupungin portille, kun jo postimestari astui hänen luoksensa ja jätti
  hänelle kirjeen. Kuningas Kustaa loi siihen pikaisen silmäyksen ja
  huudahti sitten:
  "Rajanko yli?"
  Pieni kirje oli Strömstadin postimestarin lähettämä, ja se oli
  ensimäinen tieto siitä, että tanskalainen armeija oli marssinut rajan
  yli.
  Kokoontuneiden upseerien kesken syntyi yleinen hämminki, kun kuningas
  oli lausunut äskeiset sanat ja monen kasvoilta saattoi lukea, että
  heidät valtasi arka tunne, joka ei kuitenkaan johtunut pelosta. Syynä
  alakuloiseen mielialaan oli se, että kaupungin puolustautumisneuvot
  olivat mitä huonoimmassa kunnossa, eikä valleilla ollut ainoatakaan
  sotakelpoista kanuunaa. Tämän johdosta olikin suuri joukko
  kaupunkilaisia muuttanut maaseudulle, erittäinkin Boråseen, joka
  kaupunki erinomaisen huonojen teiden tähden oli jokseenkin turvattu
  vihollisen hyökkäyksiltä.
  Muiden muassa olivat kuningasta menneet ottamaan vastaan myöskin
  Saituri-Pelle ja Briitta Kron. He olivat asettuneet mahdollisimman