Eversti Ansamaa: Quasi una fantasia - 8

Total number of words is 3656
Total number of unique words is 1931
24.5 of words are in the 2000 most common words
34.0 of words are in the 5000 most common words
39.5 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
isänmaatamme minä kaikesta sydämestäni siunaan teitä ja toivon teille
kaikkea menestystä epäitsekkäässä, isänmaalle niin tärkeässä
työssänne... En mitään juo, mutta sanon vain: teidän maljanne, pojat,
ja Suomen malja!
Näin sanoessaan eversti Ansamaa nousi ja nuorukaiset seurasivat oitis
esimerkkiä kalpeina liikutuksesta.
-- Herra eversti, puhkesi vapisevin huulin puhumaan heidän johtajansa,
ylioppilas Andersson, jonka puoleen useimpien katseet olivat
kannustavina kääntyneet, -- me kiitämme teitä. Me kiitämme teitä
kaikesta sydämestämme. Teidän sananne olivat kultaisia sanoja. Me
olemme painaneet ne unhottumattomina mieliimme. Te puhuitte todella
niin kuin isänmaamme olisi puhunut -- niin kuin me toivomme, että
Suomi, armas synnyinmaamme, olisi meille puhunut. Me lähdemme kuin
pakolaiset, kuin rikoksentekijät salaa kotimaastamme, ja kuitenkin
palaa kirkkaana ja tahrattomana isänmaanrakkauden pyhä tuli meidän
rinnassamme. Kuinka mielellämme soisimme, että Suomi meitä ymmärtäisi,
ettei kansamme meitä tuomitsisi, että historia kerran näyttäisi, että
tekomme oli oikea! Se tapahtuu rakkaudesta, ja vihassa sitä ei saa
tuomita. Sentähden, herra eversti, teidän sananne olivat meille
kalliit. Te ymmärrätte meitä, te autatte meitä, te rakastatte Suomea
niin kuin me. Suokaa meidänkin kiitollisina tässä korottaa yhteinen
äänekäs huutomme: eläköön eversti Ansamaa, eläköön armas Suomi!
-- Eläköön! eläköön! eläköön! kaikui voimakkaan nostavasti
viidenkolmatta nuorukaisen hurmaantuneista rinnoista...
Ja nyt olivat nuorukaiset lähteneet, hiihtäen häipyneet kuutamossa
hohtavaa jäätä myöten ensimmäisen merensaaren taa, ja eversti
Ansamaa oli yksin matkalla kotiin. Hän oli suorittanut viimeisen
velvollisuutensa, hänen osansa oli nyt loppuun näytelty, hän sai
vuorostaan väistyä näyttämöltä. Mikähän häntä kotona odotti? Rauhako
vaiko rauhan loppu? Jatkuisivatko hänen päivänsä kuten tähän saakka vai
kääntäisikö sallimus uuden lehden hänen elämänkirjassaan? Epäilemättä
jotakin tapahtuisi, asiat eivät saattaneet jäädä ennalleen.
Kotitarkastus ei toisi mitään ilmi, sillä hänellä ei ollut säilössä
mitään vaarallisia papereita. Kirjoja ehkä. Saksassa ja Ruotsissa
painetuita, mutta mitä niistä? Sinänsä ne eivät mitään todistaneet --
viekööt, jos haluavat. Mutta tämänöinen takaa-ajo! Se osotti, että
olivat päässeet selville kokouspaikasta Mattilan mökillä, ja jos nyt
saattoivat todistaa, että hän, Ansamaa, oli ollut leikissä mukana,
silloin ei hänen rauhansa ja vapautensa ollut paljonkaan arvoinen. Ehkä
itse asiassa Hormiolla oli osansa tuossa takaa-ajossa. Se oli hyvinkin
luultavaa, ja parasta oli silloin valmistautua pahimpaan...
-- "Pahimpaan", toisti hän itsekseen, hymyillen omalle ajatukselleen,
-- pahimpaan -- niinhän ihmiset sanovat -- mutta onko minun kannaltani
olemassa mitään pahaa? Eikö kaikki elämässä palvele suurta ja pyhää
tarkoitusta, eikö kärsimys aina ole a blessing in disguise, niin kuin
meidän oli tapana sanoa Amerikassa Emersonin mukaan, "salapukuinen
siunaus"? Mikä kärsimys, mikä kohtalon käänne, joka itseäni kohtaisi,
voisi minua pelottaa? Enkö minä ole suurimmat kauhut kokenut ja
ylevimmät onnet? Olen aina valmis kuolemaan...
-- Minun Herrani ja Mestarini, sinä sen tiedät, hän kuiskasi
sydämessään.
Hän hiihteli hiljalleen eteenpäin maantiellä. Hän ei kulkenut
taannoisia erämaan polkuja, vaan selvää tietä, mutta hän oli ypöyksin
ja luonnon tunnelma oli yhtä mystillinen nyt kuin silloin. Kuu vielä
paistoi, vaikka sen valo verkalleen vaaleni, ja luonnossa oli
hiljaista, ah niin hiljaista. Silloin tällöin vain rauhallinen risahdus
metsässä, kun joku oksa petti ja lumi lusahti maahan.
Hänestä tuntui, että hän hiihti kohti kuolemaa. Ja kuoleman portilla
kysyttäisiin häneltä: miten olet elämäsi käyttänyt? Hän tiesi,
että jos hän nyt joutuisi venäläisten käsiin, niin moni hänen
omista maamiehistäänkin tuomitsisi hänet valtionkavaltajaksi ja
vääryydentekijäksi ja pitäisi kukaties hirttonuoraa sopivimpana
palkkana mokomalle isänmaanystävälle, mutta hän tiesi myöskin, ettei
tämäkään julkinen häväistys hänen mieltään järkyttäisi, sillä hänen
käsityksensä oikeasta olivat lujat ja hän oli aina horjumatta niistä
kiinni pitänyt. Ja sitten hänellä oli vielä tuo oma, syvin
salaisuutensa, jota ei kukaan kyennyt häneltä riistämään ja joka oli
häntä kannustanut läpi elämän. Olikohan se vanha sana nyt täyttynyt?
Olikohan nyt tullut hetki, jolloin hän saisi todistuksen siitä, että
oli suorittanut elämänsä "siunauksellisimman työn"? Sillä niinhän tuo
ennustus sanoi, että "silloin hän olisi suorittanut elämänsä
siunauksellisimman työn, kun hän itse kaiken oli menettänyt". Se ei
tapahtunut silloin Cuban kapinassa, vaikka hän sitä toivoi ja odotti;
-- omasta mielestään hän silloin oli tehnyt hyvää työtä. Oliko ratkaisu
tuleva nyt? Saisiko hän nyt merkin korkeudesta?
-- Kuinka taikauskoiseksi kahdennenkymmenennen vuosisadan maailma
minua, vanhaa miestä, arvostelisikaan, jos se lukisi näitä ajatuksiani,
hän itsekseen hymyili. -- Mutta yksin nyt olenkin, yksin ... eli
kahdenkesken sinun kanssasi, Jumalani, ja sen tähden uskaltaa sieluni
vapaasti puhua ja muistella menneitä ... muistella sitä suurinta,
suurinta, mitä se on kokenut...
Ja hänen ajatuksensa kääntyivät menneihin aikoihin, kolmekymmentä
vuotta taaksepäin, ja nostivat muistojen kätköistä hänen tuhansien
rikkaitten kokemustensa kallisarvoisimman ja säteilevimmän helmen --
tuon yhden tunnin "maailman viisaamman ihmisen" luona, tunnin, josta
oli muodostunut hänen elämänsä huippukohta ja keskipiste, tunnin, joka
oli antanut aatteellisen sisällön koko hänen elämälleen, tunnin, jonka
hän oli luullut viettäneensä unelmien utuisessa harhataivaassa, ellei
hän tietäisi, että kaikki todella oli maan päällä tapahtunut.
Hän oli nuori silloin ja, kuten hän vahvasti uskoi, onnettomasti
rakastunut, onnettomasti, sen tähden että hänen rakastamansa Nelly oli
melkein lapsi vielä eikä rakkaudesta mitään tiennyt ja sen tähden että
tyttö ylhäisenä, rikkaana, oikein amerikkalaiseen aatelistoon kuuluvana
oli hänelle, silloin vielä köyhälle, suomalaiselle clerkille,
saavuttamaton. Hän oli alistunut kohtaloonsa ja valmistautunut
mielessään elämään vanhanpojan ilotonta elämää, Nellylle ikuisesti
uskollisena... Hän oli haaveilija ja realisti samalla kertaa... Mutta
mitä siitä? Hän oli matkalla -- kauppamatkalla Nellyn isän asioissa --
ja saapunut pieneen kaupunkiin Montanassa, kun sikäläisessä hotellissa
toinen matkustavainen -- hän on sille miehelle ainaisesti kiitollinen,
-- johon hän satunnaisesti tutustui, kysyi häneltä, tahtoisiko hän
käydä "Suuren Käärmeen, maailman viisaimman miehen" puheilla.
Merkillistä, että tuo vieraan matkustavaisen kysymys tuli kuin
vastauksena hänen oman sielunsa sisimmälle rukoukselle! Sillä hän oli
pitkän aikaa kulkenut yhtenä toivomuksena ja pyyntönä: jospa olisi
ihminen, joka voisi selittää minulle, mitä tämä elämä on!
-- Sille miehelle. Suurelle Käärmeelle, on jokaisen ihmisen elämä kuin
avattu kirja, sanoi vieras salaperäisellä katseella, joka herätti
kummallisen aavistuksen hänen sydämessään. -- Mutta ainoastaan
rohkealla on pääsy viisaan miehen luolaan. Uskallatteko? Tahdotteko?
Riemumielin hän kiitti -- "en pelkää mitään maailmassa", hän kehui, --
ja sai vieraalta kartan, joka osotti, mitä teitä ja polkuja hänen tuli
kulkea, kaupungista ulos tultuaan, löytääkseen Kalliovuorten luolalle.
Toimitettuaan isäntänsä asiat hän eräänä kauniina kesäaamuna vaelsi
ulos kaupungista yksin ja jännitetyin mielin. Kartta oli tarkka. Hänen
oli merkillisen helppo löytää tie, vaikka se luikerteli niittyjen
poikki, purojen yli, aarniometsän hämärässä, vuorenseinämiä ylös...
Viisi tuntia marssittuaan, hypättyään, ryömittyään, kiivettyään hän
tiesi seisovansa pyhän luolan edessä, sillä tuossa lausui hänet
tervetulleeksi ruusu-ovi, josta vieras oli puhunut.
Hän muisti vieraan sanat, että ainoastaan rohkealla oli pääsy luolaan,
ja hän ihmetteli itsekseen, ettei hänen rohkeuttaan oltu pantu
millekään koetukselle tai ehkä arka ihminen ei olisi tämän kävelymatkan
vaikeuksia kestänyt ... olisihan hänkin ollut hukassa, aseeton kun oli,
jos petoeläimiä olisi näkynyt...
Vaistomaisesti hän nosti hattuaan ja teki kumarruksen ruusuovelle, joka
kahden pilvenkorkuisen kuusen keskellä näytti aukenevan suoraan kallion
sisään. Tuntien äkkiä aavemaista kunnioitusta hän lähestyi ovea ja
ojensi kätensä sitä avatakseen. Silloin hän huomasi, ettei se ollutkaan
ovi vaan verho. Pitkiin maahan riippuviin lankoihin oli pujotettu
tuoksuavia vaalean- ja tummanpunaisia ruusuja, jotka etäältä katsoen
muodostivat kuin yhtenäisen oven. "Kuinka nuokin elävät ruusut noin
tuoreina pysyvät", hän itsekseen ihmetteli ja koski kädellään
verhoon...
Samassa sähisi äänekkäästi, pelottavasti, ja ruusujen takaa kymmenet
pienet käärmeet nostivat viheriät päinsä pistäen ulos suustaan
sihisevät kaksipäiset kielensä. Hän tempasi äkillisellä liikkeellä
kätensä takaisin ja oli kuitenkin tuntevinansa pistoksen sormessaan.
Hämmästyneenä, kauhistuneena hän peräytyi muutamia askeleita ja
tuijotti eteensä, odottaen, koska käärmeet ilmestyisivät oven
ulkopuolelle. Kun ei mitään kuulunut, ei näkynyt, kun ruusuverho taas
riippui rauhallisena houkuttelevassa suloudessaan, hänen mieleensä
juolahtivat vielä kerran vieraan sanat "ainoastaan rohkea" ja hän tuli
ajatelleeksi, että tässä nyt kysyttiin rohkeutta. Ehkä tämä olikin
koetus, ehkä viisaan luo ei päässyt kuin henkensä uhalla, -- mitä hän
kuolemaa pelkäisikään, jos se hänen elämänsä ongelman ratkaisisi? Ja
päättävästi hän astui eteenpäin.
Läpi monien hirmujen hän kulki, -- niitä ei nyt kannattanut
muistellakaan, -- mutta lopulta hän seisoi hämärässä luolassa. Hän
kuuli soittoa, ihmeellistä ylimaallisen ihanaa soittoa, joka täytti
hänen sielunsa autuaalla aavistuksella. Ja keskellä soittoa hän kuuli
äänen, joka lempeästi, vienon tuulenhenkäyksen tavalla kutsui häntä
nimeltä.
-- Olavi Ansamaa! se lauloi, -- Olavi Ansamaa!
Ääntäminen oli oudosti muukalainen, paljon pehmeämpi ja soinnukkaampi
kuin amerikkalaisten.
Ihmetellen ja kuitenkin pitäen kaikkea luonnollisena tässä lumotussa
luolassa hän tähysteli odottavasti tummaan verhoon, jonka takaa kutsuva
ääni kuului. Samassa tämä aukenikin keskeltä ja hävisi molemmille
syrjille, ja hänen hämmästynyt, ihastunut katseensa näki "Suuren
Käärmeen, maailman viisaimman ihmisen".
Perimmäinen puoli luolasta oli kirkkaammin valaistu. Korokkeella istui
jalat ristissä allaan puolialaston, nuorennäköinen intiaanipäällikkö.
Mutta ei hän ollut koskaan semmoista intiaania nähnyt. Tunnusomaiset
jalot ja ylpeät atsteekkilaiset piirteet olivat tässä äärettömiin
saakka hienostuneet ja lempeiksi muuttuneet. Niissä kuvastui
käsittämättömän syvä suru, joka oli jumalalliseen hymyilyyn
henkevöitynyt. Ei hän osannut kuvata silmien väriä, mutta niistä
säteilevä tumma ja pehmeä lämpö tunki hänen sielunsa sisimpään. Hän ei
ollut koskaan tuntenut sellaista taivaallista onnea ja autuutta,
jollaiseen hänen sielunsa nyt aivan kuin pukeutui. Hän ei ollut koskaan
tuntenut itseään niin puhtaaksi, niin alttiiksi kaikelle jalolle, niin
valmiiksi kaikkeen hyvään kuin nyt. Aivan kuin itsestään hän vaipui
polvilleen ja kumartui nöyränä maahan asti.
-- Levez-vous, mon frère! Nouskaa veljeni! kuului silloin ranskaksi
tuon ylevän olennon lempeä, sointuisa ääni -- ja hän, Ansamaa, saattoi
vieläkin kolmenkymmenen vuoden kuluttua kuulla tuon ihmeellisen
äänen soivan korvissaan. Kuin käskyä totellen hän nousi ja loi
katseensa taas elämänsä ihanimpaan näkyyn, ja nyt hän huomasi, että
intiaanipäälliköllä oli edessään maassa suuri avattu kirja, jonka
lehtiä hän ryhtyi kääntämään. Löydettyään etsimänsä paikan hän lausui:
-- Voici votre horoscope. Faites attention, mon frère, je vais vous le
lire. Kas tässä horoskooppinne. Kuunnelkaa, veljeni, tahdon lukea sen
teille.
Hän, Ansamaa, ei siihen saakka ollut n.s. horoskoopeista muuta
ymmärtänyt, kuin että ne olivat keskiaikaista taikauskoa, mutta nyt
hänestä tuntui luonnollisimmalta asialta maailmassa, että horoskooppi
oli vankkaa todellisuutta ja että muukalainen -- tämä viisas
muukalainen, joka puhui niin suloisen pehmeätä ranskan kieltä, joka
kutsui häntä veljekseen ja oli hänelle niin salaperäisen tuttu --
saattoi tietää ja tuntea hänen horoskooppinsa. Olento jatkoi, ja hän,
Ansamaa, kuunteli tarkasti:
-- Vous êtes né sous une étoile bien-heureuse. Pourquoi pleurer,
pourquoi désespérer, mon frère? Vous aimez, vous désirez, vous aurez.
Mais rien n'est durable dans ce monde ici-bas. Tout change, tout passe.
Abandonnez votre âme au Pere éternel, très-haut, tout-puissant, et
l'amour divin vous conduira vers la béatitude infinie du royaume de
Dieu.
[Olette syntynyt onnellisen tähden alla. Miksi itkeä, miksi olla
toivoton, veljeni? Te rakastatte, te toivotte, te saatte. Mutta mikään
ei kestä kauan tässä maailmassa. Kaikki muuttuu, kaikki haihtuu.
Jättäkää sielunne ikuisen Isän huomaan, korkeimman, kaikkivaltiaan,
niin jumalallinen rakkaus vie teidät Jumalan valtakunnan ääretöntä
autuutta kohti.]
Tämän tuo jumalallinen ihminen vielä oli puhunut kuin omasta
puolestaan, katsellen häntä, Ansamaata, silmiin. Mutta nyt hän kääntyi
katselemaan kirjan tekstiä, nosti oikean kätensä ja luki harvaan
omituisella rytmillä, ikään kuin runomitalla, pitkän, pitkän
horoskoopin. Kuinka selvästi hän vielä muisti tuon luvun alkusanat:
-- Vous êtes doué
de facultés
qui peuvent mener
à tout succès
une forte et persévérante volonté.
[Teillä on kykyjä, joiden avulla voimakas ja kestävä tahto voi
saavuttaa suuren menestyksen.]
Ja sitten seurasi tekstiä, joka mitä ihmeellisimmällä tavalla kuvasi
hänen elämänsä vaiheita, menneitä ja tulevia siihen saakka kuin hän
täyttäisi 42:n ikä-vuotensa. Ja niinkuin hän silloin saattoi todeta
horoskoopin tietojen tarkkuuden 25 ikävuoteensa saakka, oli hän monta
kertaa myöhemmin tunnustanut itselleen, että nekin tiedonannot, jotka
silloin koskivat tulevaisuutta, olivat yksityiskohtaisesti käyneet
toteen. Hänestä oli äkkiä tullut kullankaivaja, hän oli löytänyt hyvän
elämän, rikastunut -- ja, paras kaikesta, voittanut Nellynsä sydämen ja
käden... Mutta loppuelämää koskeva ennustus oli hänestä itsestään
sisältänyt ainoastaan nuo oraakkelimaiset sanat: "kun mielestänne
kaiken menetätte, silloin suoritatte elämänne siunauksellisimman työn."
Sitä vastoin puhui horoskooppi laajemmin yleisistä asioista ja maailman
tulevasta tilasta. Nykyajan ihmiset, se sanoi, elävät merkillisessä
ajankäänteessä. Uusi aika on tulossa, uusi sivistys on luotava. Vanha
kulttuuri on rappiolla. Ihmiset palvelevat kultaista vasikkaa, yksilöt
itseänsä, yhteiskunnat luokkaetuja. Tullessaan uusi aika suuren myrskyn
tavalla pyyhkäisee kaiken vanhan ja rappeutuneen tieltään. Ihmiskunta
saa kokea vaikeita synnytystuskia ja suuria mullistuksia tapahtuu.
Mutta uusi sivistys on luova uuden taivaan ja uuden maan. Ihmiset
puhdistuvat itsekkyydestään, yhteiskunnat alkavat toimia kaikkein
parhaaksi. Taistelun ja kamppailun sijaan astuu yhteistyö. Elämä
järjestetään veljeyden ja auttamisen pohjalle. Ne ihmiset, jotka nyt jo
uskaltavat elää veljellistä ja epäitsekästä elämää, ne ovat uuden
tulevan sivistyksen edelläkävijöitä...
Millä mustasukkaisella huolellisuudella hän olikaan säilyttänyt
pyhimpänä salaisuutenaan muiston tästä kohtauksesta. Ei yhdellekään
ihmiselle, ei omalle vaimolleenkaan, hän ollut siitä koskaan kertonut.
Kuka sen todenperäisyyteen olisi uskonutkaan? Kuka ikinä oli kuullut
puhuttavan "maailman viisaimmasta ihmisestä"? Häntä yksin oli kohdannut
tämä ihmeellinen armo, hän yksin oli saanut puhutella jumalallista
olentoa maan päällä.
Sillä hän oli häntä. Suurta Käärmettä puhutellutkin. Luettuaan
horoskoopin loppuun saakka oli viisas intiaani hymyillen kääntynyt
hänen puoleensa ja kehottanut häntä kysymään, mitä tahansa hän halusi
tietää. Ja hän, Ansamaa, oli kysynyt. Hän oli kysynyt kummallisia
asioita, rohkeita, vaikeita, personalliasia. Ja kaikkiin hän oli saanut
vastaukset, vastaukset, joista hän sisässään tiesi, että ne olivat
tosia...
Kun tunti oli kulunut ja hän vihdoin jätti oudon, yliluonnollisen
luolan astuakseen takaisin jokapäiväiseen inhimilliseen maailmaan, oli
hän kuin toinen ihminen, kuin uudestisyntynyt lapseksi ja kevyen
onnellinen kuin henkiolento. Pois oli pyyhitty suru, alakuloisuus,
epätoivo. Usko oli ottanut asuntonsa hänen sydämeensä, usko, joka
tuntui kykenevän siirtämään vuoria...
Ja nyt oli kolmekymmentä vuotta kulunut ja yhtä elävänä oli hänen
muistissaan tuo unohtumaton hetki. Hän, köyhä suomalainen poika, oli
päässyt osalliseksi elämän korkeimmasta salaisuudesta, sen
yliluonnollisesta henkiperäisyydestä, joka antoi kuoliniskun
epäuskolle, ja monta kertaa hän oli itseltään kysynyt: kuinka voin minä
palvella ihmiskuntaa, niinkuin minun tulee? Eilen illallakin, kun
rovasti kiitti häntä ja lausui liikuttavia sanojaan hänen hyvyydestään,
puheli hän koko ajan sydämelleen: mitä olet sinä tehnyt, että tätä
kaikkea olet ansainnut? Jos rovastikin olisi tuntenut hänen
salaisuutensa, ei hän olisi ihmetellyt hänen tekojaan...
Kuu oli laskenut, aamu hämärä. Pakkasilma tuntui koleammalta, eversti
riuhtaisihe irti aurinkoisista, kesäisistä unelmistaan talviaamun
harmaaseen todellisuuteen ja lisäsi vauhtia, kiitäen suksillaan kohti
kotia, joka ehkä nyt ratkaisisi hänelle tuon kohtalokkaan kysymyksen:
oliko hän tällä kertaa suorittanut elämänsä kauneimman työn?


12.

Eversti Ansamaa hiihti suoraan Mattilan mökille, jätti suksensa sinne,
haki viittansa harteilleen ja karvalakin päähänsä sekä lähti kävellen
kotia. Merkillisen virkistyneeksi hän tunsi itsensä, voimakkaaksi ja
elämänhaluiseksi, vaikka oli valvonut ja liikkunut koko yön.
Lähestyessään kartanoa hän jonkun verran hämmästyi huomatessaan oman
puolensa, alakerrassa, kokonaan valaistuksi; samoin olivat Lindan ja
tohtorin huoneet yläkerrassa valaistut, ja kyökin puolella tietysti oli
tulta. Mutta kovin aikaisinpa oli talo liikkeellä. Ovatkohan huomanneet
minun poissaoloni ja siitä tulleet levottomiksi, hän ajatteli, vai
jokohan koti-tarkastus on käynnissä? Varmuuden vuoksi hän päätti
pujahtaa kyökin puolelta sisään, ettei heti joutuisi kutsumattomien
vierasten käsiin, jos niitä hänen huoneissaan hääräili.
Kyökissä puuhailivat piiat vanhan Miinan, taloudenhoitajan, johdolla.
Kun eversti astui kynnyksen yli, oli Miina ensimmäinen, jonka silmä
sattui häneen.
-- Herra Jeesus siunatkoon, huudahti hän käsiään yhteen lyöden, --
tuossahan se eversti itse tuleekin! Ja me kun olemme olleet
levottomia... Kyllä se neitikin nyt tulee hyvilleen. Juokse siitä heti,
Mari, ja ilmoita neidille.
-- Ei tarvitse, Mari, kielsi eversti, -- menen kohta itse.
Hän hymyili palvelijattarien parvelle, jotka kaikki ällistyneinä häneen
tuijottivat.
-- Olen ollut asioilla koko yön... Jos Miinalla nyt on lämmintä kahvia,
maistuu se oikein hyvältä -- juon heti kupin täällä, jos on valmista...
Kahvia oli, ja pienen puuhan perästä everstillä oli höyryävä kuppi
kädessään, vaikka Miina siunaili ja esteli ja olisi tahtonut tarjota
kahvin isännälle paremmassa huoneessa.
-- Minun puoleni näkyi olevan valaistu, lausui eversti juodessaan, --
ketä siellä on?
Se oli kuin sulkujen poistamista tulvaveden tieltä. Nyt alkoi voivotus
ja siunailu, itku ja katkonainen kertominen, josta selvisi, että kolme
hirmuista miestä, jotka vain ryssää solkkasivat, ja lisäksi nimismies
-- ajatelkaa, nimismies, mokomakin maanpetturi! -- olivat väkisin
tunkeutuneet taloon ja ruvenneet penkomaan everstin huoneita -- mitä
niistä etsinevätkin. Ei semmoista ilkityötä eikä häpeätä oltu ennen
kuultu!
-- Ei suinkaan heille mitään vastarintaa tehty? virkkoi eversti, hiukan
huolissaan sanoista "väkisin tunkeneet".
-- Kukas mokomille sapelijunkkareille ja pistooli-niekoille...!
-- All right, ei sitten hätää... Kiitoksia nyt kahvista, hyvää se oli
näin aamutuimaan... Rauhottukaa nyt, Miina ja te lapset, ja jatkakaa
työtänne... Ehkä Mari huomiota herättämättä löytää minulle vaikkapa
tohtorin tohvelit, niin riisun nämä hiihtokengät tässä... Nousen sitten
tältä puolelta yläkertaan ja menen tytärtäni tapaamaan, ennen kuin
esitän itseni kutsumattomille vieraille...
Kun eversti Ansamaa saapui Lindan huoneeseen, huomasi hän Lindan ja
tohtorin syventyneen vakavaan keskusteluun. Linda istui sohvalla ja
tohtori nojatuolissa hänen vieressään ja molempien kasvoilla kuvastui
syvä, joskin hillitty ja rauhallinen suru. Mutta heti nähdessään, kuka
tuli, Linda vilpittömästi ilostui ja juoksi isänsä syliin.
-- Isä, isä, vihdoinkin sinä tulit! Kuinka olen sinua odottanut!
Niin ... me olemme Helmerin kanssa odottaneet sinua koko yön.
Tohtori ilmaisi myös ilonsa everstin saapumisesta.
-- Rakkaat ystävät, vastasi eversti, -- näen, että olette valvoneet
koko yön, ja olen suuresti pahoillani siitä, joskin olen syytön siihen.
En aavistanut teistä erotessani illalla, että minulla oli tehtäviä
suoritettavana vielä tänä yönä, ja kun lähdin uskoin teidän nukkuvan,
eikä päähäni juolahtanutkaan mitään ilmoittaa... Suokaa nyt kuitenkin
anteeksi, että minun tähteni näin...
-- Voi, eihän se ole mitään, isä, keskeytti Linda, -- aivan toiset
asiat meitä nyt huolestuttavat... Täällä on tapahtunut kummia sinun
poissa ollessasi... Joko tiedät, mikä sinua odottaa?
-- Tiedän niin paljon, että kun huomasin huoneeni valaistuiksi, tulin
kyökin puolelta sisään ja siellä sain kuulla, että kotitarkastus
paraillaan on käynnissä...
-- Niin ... jospa tyytyisivät kotitarkastukseen, mutta, oi isä, he
odottavat sinua... Siellä on nimismies ja siellä on venäläisiä ...
kerro sinä, Helmer.
-- Niin, selitti tohtori, -- kellon neljän tienoissa tulivat.
Soitettiin kiivaasti ovelle, minä kävin avaamaan. Sisään astui kolme
venäläistä ja Hormio. Kysyivät sinun huonettasi, ja vaikka selitin,
ettet ollut kotona, marssivat sinne muitta mutkitta. Hormio vastasi
kaikkien puolesta: "kyllä tiedämme; tiedämme, missä hän on, ja odotamme
täällä, kunnes hän tulee."
-- "Mitä te sitten aiotte everstille?" kysyin. Hormio selitti:
"poliittisesti epäiltävät henkilöt tietysti vangitaan." --
"Vangitsemiset ja viemiset näkyvät olevan teille mieluista työtä",
sanoin, "mutta millä oikeudella everstiä epäilette ja mitä todistuksia
teillä on hänen syyllisyydestään?" -- "Todistuksista kyllä me pidämme
huolta, ja niitä näkyy ilmestyvän pyytämättäkin", hän sanoi ja näytti
paperia, jonka hän otti kirjoituspöydältäsi. "Tässä esimerkiksi on
passi everstille väärällä nimellä. Ei suinkaan oikeissa asioissa
kulkeva ihminen semmoista tarvitse!" Minun olisi todella tehnyt mieli
lyödä miestä korvalle, mutta hillitsin itseni ja poistuin... Mikähän
sekin passi lienee ollut?
-- Halloo, huudahti eversti, -- passi! Sen unohdin pöydälle. Se on
kyllä oikea väärennetty passi, jonka juuri tänä yönä sain pyytämättäni
Helsingistä... Kas, kuinka langat punoutuvat!... Se olisi minun pitänyt
arvata...
-- Odottaakohan sinua nyt vankeus, isä? kysyi Linda.
-- Well, sen kyllä arvaa, sanoi eversti vakavasti.
-- Oi isä, minusta on niin kamalaa ajatella, että he vangitsevat sinut
ja vievät sinut pois ... ehkä kauas Siperiaan. Olen taistellut itseni
kanssa koko yön. Kun olit poissa emmekä tienneet, missä olit, olen
monta kertaa toivonut salaisesti, että olisit paennut ja pelastunut,
isä, vaikka omatuntoni joka kerta sanoi minulle, ettet sinä ollut sitä
tehnyt... Ja katsos, isä, näin äidin taas ja hän lohdutti minua. Hän
sanoi, että sinä olet "oikein valinnut". Sen tähden olen myös koko ajan
sisimmässäni ollut rauhallinen ja tietänyt, että Jumala sinun
askeleitasi ohjaa, isä, vaikka ne vievätkin siihen, että nyt menetämme
kaiken onnemme...
Linda oli taas sulkeutunut isänsä syliin ja nojasi päätään hänen
rintaansa vastaan, nyyhkyttäen hiljaa. Eversti koetti lohdutella, mutta
oli itse syvästi järkytetty. Hänen tyttärensä viimeiset sanat jäivät
kaikumaan hänen sieluunsa -- juhlallisina, täynnä surua ja täynnä
suurta aavistusta. "Nyt me olemme kaiken menettäneet." Oliko tämä
merkki taivaasta? Oliko hän nyt suorittanut elämänsä työn? Mutta
samalla hänet täytti sanomaton sääli lastansa kohtaan, jonka kotionnen
hän nyt murskasi. Voi minua kurjaa, voi kurjaa kohtaloani! Nyt
hänestäkin tuntui, että hän oli kaiken menettänyt -- menettänyt
viimeisenkin uskon itseensä...
Aivan kuin aavistaen, mitä isän tunteissa liikkui, Linda lakkasi
nyyhkyttämästä, katsoi ylös ja pyysi:
-- Suo anteeksi heikkouteni, isä, ajattelin itseäni ja omaa suruani...
Ei sotilaan tytär sillä tavalla saa surra... Ja kyllä minä osaan olla
rauhallinenkin...
-- Kiitos, Linda, vastasi eversti nöyrän hellästi, -- isäsi ei juuri
tunne itseään kunniakkaaksi sotilaaksi nyt, pikemmin katuvaiseksi
pahantekijäksi... Mutta koska asia ei nyt enää valituksilla muutu ja
koska nuo venäläiset eivät tiedä minun vielä saapuneen, voimme
keskustella hetkisen rauhassa. Istutaan, niin kerrotte, mitä täällä
oikein on tapahtunut ja mitä varten koko yön olette valvoneet.
-- Oi isä, sanoi Linda heidän istuuduttuaan, minun täytyy aloittaa
tunnustamalla, minkä hirveän tyhmyyden olen tehnyt, vaikka parhaimmassa
tarkoituksessa.
Hän teki selkoa yöllisestä käynnistään nimismiehen luona ja kaikesta,
mikä siitä seurasi. Eversti kuunteli kyynelsilmin, sydämessään
liikutettuna tyttärensä uhrautuvaisesta rakkaudesta, joka esiintyi niin
kauniina ja suurena hänen oman kylmäverisyytensä rinnalla.
-- Sano nyt, isä, mitä sinä olisit tehnyt, lopetti Linda kertomuksensa.
-- Venäläinen kapteeni olisi ollut ostettavissa venäläisillä ruplilla,
ja minä olen menettelylläni tehnyt senkin pelastusmahdollisuuden
tyhjäksi.
-- Olet tehnyt oikein, lapseni, vastasi hänen isänsä vakavasti.
-- Ei minun vapauteni olisi ollut sinun uhrauksesi arvoinen. Ei sen
perästä minulla olisi ollut onnen päivää... Pikemmin arvostelen
ajattelemattomaksi päähänpistoasi ollenkaan ruveta semmoisiin
hankkeisiin... Vaikken suinkaan epäile, ettei se ovi vieläkin olisi
avoinna, jos itse tahtoisin sitä käyttää...
Ja eversti lisäsi äkkiä iloisemmalla äänellä:
-- Soisitko, Linda, että koettaisin sitä keinoa? Se varmasti tepsisi!
Jos kymmenestä tuhannesta siirtyisimme sataantuhanteen ruplaan ja siitä
vielä korkeammalle, niin olen varma siitä, että uhkaavan vankilan
muurit tasautuvat maan tasalle. Sano, Linda, lähdenkö paikalla?... Ehkä
olisi väärinkin jättää käyttämättä mitään keinoa...
Veri oli noussut Lindan kasvoihin. Hän tuijotti eteensä puoleksi
pelokkaasti, puoleksi ikäänkuin riemuiten siitä toivon tähdestä, joka
äkkiä vilkahti näkyviin hänen murheensa mustalla taivaalla.
-- Minkätähden sen tekisit, isä? hän arasti kysyi. -- Minunko tähteni?
-- Sinun tähtesi tietenkin ... ja meidän onnemme tähden.
-- Se ei siis itsessään mielestäsi olisi oikea teko?
-- Well, en tahdo sanoa ... asioita voi katsoa monelta kannalta ...
miehekästä se ei ehkä olisi...
-- Sano vain suoraan, isä, että se olisi uhraus sinun puoleltasi.
Eversti ei vastannut heti.
-- Entä jos olisi? hän sitten sanoi, -- etkö sinäkin, lapseni, ollut
valmis uhrautumaan minun tähteni? Ja onhan toki luonnon järjestys, että
minä vanhempana pikemmin saan unohtaa itseni...
-- Oi isä, älkäämme puhuko tästä! En minä ota sinulta semmoista uhria
vastaan...
Ja ikäänkuin hän olisi saavuttanut takaisin hetkeksi horjahtaneen
tasapainonsa ja varmuutensa, Linda jatkoi:
-- Ethän sinä, isä, ole itseäsi etkä omaa onneasi ajatellut, kun olet
tehnyt, mitä olet tehnyt. Suomea olet ajatellut, yhteisen isänmaamme
parasta! Vaikka minä en uskokaan miekkaan, väkivaltaan ja sotaan,
ymmärrän kuitenkin sinua, isä. Täällä me olemme yhdessä Helmerin kanssa
puhuneet sinusta ja molemmat ymmärtäneet, että sinä, isä, rakastat
Suomea ja olet todellinen isänmaamme ystävä, koska sinä uskallat tehdä
ja työskennellä sen hyväksi oman henkesi ja onnesi uhallakin. Mitä me
muut olemme Suomen hyväksi tehneet sinun rinnallasi? Ja kuinka nyt minä
tai kukaan muu saisi pienimmässäkään mitassa tahrata sinun tekojesi
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Eversti Ansamaa: Quasi una fantasia - 9
  • Parts
  • Eversti Ansamaa: Quasi una fantasia - 1
    Total number of words is 3610
    Total number of unique words is 1830
    24.5 of words are in the 2000 most common words
    34.4 of words are in the 5000 most common words
    39.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eversti Ansamaa: Quasi una fantasia - 2
    Total number of words is 3536
    Total number of unique words is 1965
    22.5 of words are in the 2000 most common words
    32.9 of words are in the 5000 most common words
    38.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eversti Ansamaa: Quasi una fantasia - 3
    Total number of words is 3494
    Total number of unique words is 1811
    23.5 of words are in the 2000 most common words
    33.4 of words are in the 5000 most common words
    40.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eversti Ansamaa: Quasi una fantasia - 4
    Total number of words is 3675
    Total number of unique words is 1785
    27.8 of words are in the 2000 most common words
    38.8 of words are in the 5000 most common words
    43.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eversti Ansamaa: Quasi una fantasia - 5
    Total number of words is 3728
    Total number of unique words is 1825
    25.5 of words are in the 2000 most common words
    38.1 of words are in the 5000 most common words
    43.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eversti Ansamaa: Quasi una fantasia - 6
    Total number of words is 3694
    Total number of unique words is 1784
    27.3 of words are in the 2000 most common words
    38.6 of words are in the 5000 most common words
    44.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eversti Ansamaa: Quasi una fantasia - 7
    Total number of words is 3665
    Total number of unique words is 1949
    23.7 of words are in the 2000 most common words
    34.3 of words are in the 5000 most common words
    40.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eversti Ansamaa: Quasi una fantasia - 8
    Total number of words is 3656
    Total number of unique words is 1931
    24.5 of words are in the 2000 most common words
    34.0 of words are in the 5000 most common words
    39.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eversti Ansamaa: Quasi una fantasia - 9
    Total number of words is 630
    Total number of unique words is 413
    35.7 of words are in the 2000 most common words
    43.7 of words are in the 5000 most common words
    51.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.