Eversti Ansamaa: Quasi una fantasia - 6

puna poskillaan, silmät säteilevinä oudoista ajatuksista, kauniimpana
kuin koskaan ennen, ja Hormion mieleen muistui heidän viimeinen
kohtauksensa, heidän eronsa iltapäivällä, joka ei suinkaan ollut
hänelle, Hormiolle, kunniaksi! Ja nyt tuo ylpeä, kaunis nainen oli
tullut hänen luokseen -- yksin, keskellä yötä.
He seisoivat mykkinä kauan aikaa ja mittailivat toisiaan katseillaan
kuin kaksi taistelijaa, ennen kuin iskevät yhteen.
-- Te ... te ... neiti Ansamaa, sai nimismies vihdoin sanotuksi. -- Te
täällä ... mikä kunnia halvalle talolleni!
-- Niin, minä, Linda Ansamaa.
-- Ettekö käy istumaan, kehotti nimismies, toipuen hämmästyksestään.
Jos olette jalkaisin tänne tullut, olette varmaan väsynyt.
-- Kiitoksia. Seison yhtä mielelläni. Mitä minulla on sanottavaa, sanon
seisaalta.
-- Kuten suvaitsette, mutta onhan se outoa.
-- Outo ja odottamaton on myös asiani teille.
-- Odottamaton, sen myönnän ... mutta arvatenkin se koskee
tämänpäiväisiä tapahtumia?
-- Niin, minä tulin sanomaan teille, että nyt tiedän, missä vaarassa
isäni on teidän kauttanne. Iltapäivällä, kun kävitte luonamme, ei
minulla ollut siitä aavistustakaan.
-- Aa, sitä en todella olisi uskonut. Eikö isänne ollut teille omista
asioistaan puhunut?
-- Ei koskaan sanaakaan.
-- Ja mitä te siis nyt tiedätte?
-- Saman kuin tekin.
-- Että isänne on salaliitossa saksalaisten kanssa?
-- Nimittäkää sitä millä nimellä tahdotte.
-- Ja että hän siis on syypää valtiokavallukseen ja on ansainnut
kovimman rangaistuksen, minkä laki säätää?
-- En osaa arvostella isäni syyllisyyden määrää teidän juridiselta
kannaltanne, olen vain nainen ja tytär, joka tuntee isänsä arvon
ihmisenä. Ja minä olen tullut teiltä kysymään suoraan ja rehellisesti:
oletteko antanut isäni ilmi hänen vihamiehilleen?
Nimismies ei heti vastannut. Hän silmäili tyttöä edessään ja hänen
katseensa muistutti kettua, joka lymyilee saalistaan. Mutta Linda ei
osannut sitä lukea.
-- Miksi sitä kysytte?
-- Miksi? Eikö tytär tahdo tietää isänsä kohtaloa? Eikö hän tahdo
pelastaa isäänsä, jos se on mahdollista?
-- Ahaa ... äsken iltapäivällä ette tahtonut?
-- Enhän tiennyt vaarastakaan.
-- Mutta nyt tahdotte?
-- Nyt tahdon.
-- No niin, en ole vielä antanut isäänne ilmi!
-- Ettekö! huudahti Linda, tuntien sydämessään äkkinäistä iloa ja
helpotusta. -- Onko se totta? Ovatko asiat vielä entisellään?
Hän painoi kätensä poveaan vastaan ja katsoi ylös, aivan kuin kiittäen
taivaan Jumalaa.
-- Te ette siis voinut sitä tehdä! hän puheli innostuneena. -- Te
muistitte, kuka isä oli... Everstin jalo kuva tuli teidän mieleenne ja
esti teidät tekemästä halpamaista työtä. Eikö niin?... Te olette lain
valvoja, herra nimismies. Te joudutte tekemisiin rikollisten
ihmisten kanssa, murhaajien, varkaiden, petturien, te näette eron
rikoksentekijän ja rehellisen, jalon ihmisen välillä. Saattaahan jalo
ja hyvä ihminenkin erehtyä, saattaahan hän parhaimmassa tarkotuksessa
tehdä semmoista, joka ihmisten säätämien lakien ja tilapäisten
olosuhteiden kannalta on rikos, vaikka se itse asiassa syvemmin katsoen
on mitä epäitsekkäin ja jaloin työ. Syytettiinhän Kristustakin kansan
villitsemisestä ja lainoppineet ja papit tavoittelivat häntä kiinni
saadakseen, mutta ken meistä ei tietäisi, että Vapahtaja oli viaton ja
puhdas kuin lumi, vaikkakin hän saarnoissaan ja puheissaan oli
vallankumouksellinen?... Oi, herra Hormio, kuka todella mitään
voittaisi siitä, että isääni vainottaisiin ja ahdistettaisiin! Kysykää
kansalta, kysykää rahvaan miehiltä -- luuletteko, että he soisivat
isälle mitään tapahtuvan? Te tiedätte kaikkien häntä rakastavan ja
kunnioittavan kuin omaa isäänsä. Jos hänelle pahaa tapahtuisi, olisi
suru kansassa sanomaton. Ja ken tietää, mihin kansa surussaan ja
vihassaan ryhtyisi? Siitä voisi olla hirmuisiakin seurauksia... Oi
puhukaa, herra nimismies. Olettehan te tämän kaiken ymmärtänyt,
olettehan nähnyt, mihin selkkauksiin isäni ilmiantaminen veisi -- ja
ennen kaikkea, olettehan muistanut, kuinka ylevä ja jalo isä on, ja
siksi olette te hänet säästänyt?
-- Ainakin olen ollut kovassa velvollisuuksien ristiriidassa, vastasi
toinen vältellen, -- sillä ymmärrätte hyvin, neiti Ansamaa, että laki
on laki eikä katso henkilöön eikä perusteihin, ainoastaan tekoihin.
Olkoon isänne kuinka jalo tahansa, hänen tekonsa on rikos, ja minun
velvollisuuteni virkamiehenä on selvä.
-- Eikö sitten mikään voi tehdä loppua ristiriidastanne? Ettekö voi
tulla vakuutetuksi siitä, että ilmianto on alhainen teko?
-- Minulla oli kunnia tänään esittää teille ratkaisukeino, mutta te
hylkäsitte sen, neiti Linda.
-- Entä jos nyt olisin tullut ilmoittamaan teille, että hyväksyn
keinonne?
Nimismies oli odottanut, että Linda lausuisi nämä sanat, ja kuitenkin
ne tulivat aivan kuin yllätyksenä ja synnyttivät täydellisen mellakan
hänen ajatuksissaan ja tunteissaan. Häpeätä, rakkautta, intohimoa,
voitonriemua, ja taas häpeätä... Hänen äänensä oli käheä, kun hän sai
vaivoin sanotuksi:
-- Te suostuisitte siis tulemaan vaimokseni?
-- Niin, vastasi Linda tuskin kuuluvasti, tuntien sydäntään äkkiä
kouristavan. -- Minä tulen vaimoksenne, ellei muuta keinoa ole isäni
pelastamiseksi.
Nimismies tuijotti Lindaan pitkään, katseessaan sanomaton tuska.
-- Voi minua onnetonta, voi meitä onnettomia! hän äkkiä huudahti ja
heittäytyi lähellä olevalle tuolille. Siinä hän painoi kasvonsa
käsiinsä ja voihki ääneen.
-- Mikä on? kysyi Linda nopeasti, pelästyen ja pahinta aavistaen. --
Ette suinkaan ole...? Sanokaa, sanokaa!
-- Minä olen sen jo tehnyt, vastasi nimismies kolkosti.
-- Aih! kirkaisi Linda ja olisi kaatunut selälleen, ellei käsillään
olisi käynyt kiinni seinään takanaan.
Samassa lensi ovi auki ja Mari ryntäsi sisään.
-- Neiti, neiti! hän huusi, mutta jäi ällistyneenä seisomaan, kun
huomasi, ettei mitään hätää ollutkaan.
-- Kiitos, Mari, ei se mitään, sanoi Linda, kooten voimansa ja hilliten
itseänsä. -- Odota vielä hetkinen eteisessä, kohta lähdemme.
Tyttö totteli heti ja sulki oven jälkeensä.
-- Niin on siis kuin aavistin, puhui Linda väsyneesti. -- Te ette
osannut menetellä gentlemannin tavoin ettekä niin kuin suomalainen
mies, joka aina puoltaa omia maanmiehiään... No niin, onko nyt kaikki
menetetty? Eikö ole enää pelastuksen mahdollisuutta?... Olen kuullut,
että venäläiset ovat rahanahneita. Eikö heitä voisi ostaa? Ettekö te
säälistä isää tai minua kohtaan tahtoisi auttaa? Ettekö voisi välittää
kauppaa? Tiedättehän, että olemme rikkaita. Minäkin olen rikas. Voin
koska tahansa antaa teille joitakuita satojatuhansia... Sanokaa, että
tahdotte korjata erehdyksenne. Sillä olihan se erehdys? Nyt tekin
tuomitsette oman tekonne!... Auttakaa nyt minua.
Linda oli alkanut väsyneesti, mutta reipastui puhuessaan. Oli kuin hän
olisi tahtonut siveellisesti tukea masentunutta miestä ja milteipä
lohduttaa häntä. Nimismies katsoi häneen ihmetellen. Ja kun Linda
mainitsi summia, millä hän oli valmis ostamaan isänsä vapauden,
alkoivat Hormion pienet silmät loistaa ahneudesta.
-- Olen menetellyt kuin aasi, sen huomaan nyt, mutisi hän itsekseen,
ajatellen, mitä kaikkea hän olisi voinut voittaa omakseen: mutta ehkei
asia vielä ole auttamattomasti kadotettu. Kyllähän venäläiset ovat
kullalle alttiita, hän sanoi ääneensä, -- sopisi koettaa ehkä...
-- Niin, koettakaa, koettakaa... Rahasta minä vastaan millä hetkellä
hyvänsä. Rahani ovat Vaasan pankissa...
-- Hm ... mutta asia on hiuskarvan varassa.
-- Kuinka niin?
-- Pelkään, että he vielä tänä yönä ... aamupuolella ... tulevat
everstiä noutamaan...
-- Mitä! mitä te sanotte?... Oi Jumalani!...
-- ... niin että on toimittava nopeasti... Eiköhän joka tapauksessa
olisi viisainta paeta ... nyt heti...
-- Oi Jumalani, oi Jumalani! Tämä vielä puuttui... Tänä yönä ... mutta
silloinhan minun täytyy juosta kotiin ... tai antakaa minun käyttää
puhelinta, varottaa isääni heti...
-- Ei, ei, hitto soikoon!... Suokaa anteeksi... Puhelinta
vartioidaan ... äsken everstikin soitti tänne ja puhui aivan
sopimattomia ... minun täytyi heti lopettaa keskustelu...
-- Sitten ei ole muuta neuvoa kuin rientää juoksujalkaa kotiin... Ja
te, aiotteko koettaa?
-- Aion ... ja jos en onnistu -- huomatkaa tämä, neiti Ansamaa -- ei
minullakaan ole muuta edessä kuin pako teidän kanssanne...
-- Niin, niin, tulkaa vain... Hyvästi nyt!
Lindan käsi oli jo oven kahvassa, kun nimismies vielä huusi hänen
jälkeensä:
-- Neiti Ansamaa, pysyttekö tekin sanassanne?
-- Missä? kysyi Linda hämillään, ymmärtämättä toisen tarkoitusta.
-- Tuletteko toisin sanoen vaimokseni?
-- Ah niin, tietysti, jos isäni pelastuu, vastasi Linda soinnuttomasti
ja kiiruhti ovesta ulos.
-- Nyt on toimittava. Valtit ovat kädessäni, oli peli mikä tahansa!
ajatteli nimismies yksin jäätyään ja riensi pöydällä olevan telefonin
luo.


9.

Erottuaan tohtorista eversti Ansamaa oli sammuttanut valot
konttorihuoneesta ja vetäytynyt omalle puolelleen. Siinä hän nyt istui
"juttutuvan" nojatuolissa, piippuaan poltellen ja mietiskellen päivän
tapahtumia.
Onhan mahdollista, hän ajatteli, että Hormio jo on ilmoittanut asiasta
venäläisille -- siihen mieheen ei voi lainkaan luottaa, -- mutta vähän
luultavaa se on. Onhan hänellä seitsemän päivää armonaikaa omien
sanojensa mukaan... Mutta millä tavalla mies on päässyt perille
salaisuudestani?... Hän arvasi sen tänään lopullisesti... On tietenkin
nähnyt vieraita joskus täällä liikkuvan, noita nuoria miehiä, joista
Lindakin oli levoton...
Ajatusten siirtyessä tyttöön kävi everstin kasvojen ilme lempeäksi ja
hymyileväksi. Armas lapseni, hän sanoi itsekseen, tuommoinen oli juuri
äitisikin, ylen herkkätuntoinen, aina tekemisissä henkimaailman
asukasten ja ilmestysten kanssa, mutta myös aina hellä, rakastavainen
ja huolissaan puolestani... Nelly parka, kyllä silloinkin uskosi ja
kärsivällisyytesi pantiin koetukselle, kun Cubaan läksin; kyllä sinun
kyyneleesi valuivat ja kyllä rukouksesi olivat kuumia -- mutta miehesi
oli suomalainen ja siis itsepäinen kuin härkä, veri täynnä entisen
kullankaivajan seikkailuhalua... Ja onnellisestaan kaikki päättyi...
Mutta nyt on oikeastaan sama peli edessä ... elämässä kaikki uudistuu
ja toistuu... Linda Nellyn tilalla ... Suomi Cuban ... päättyneeköhän
tämä seikkailu yhtä onnellisesti kuin edelliset?...
Everstin mietteet muuttuivat vakavammiksi ja raskaammiksi. Linda parka,
hän ajatteli, nyt on tainnut tulla sinun vuorosi joutua kosketuksiin
elämän kovuuden kanssa -- ja lisäksi oman isäsi kautta. Sillä tässä ei
käy totuutta salaaminen. Hormioon ei ole luottamista, ja koska
venäläiset itsekin jo epäilevät, on kysymys vain ajasta. Ennemmin tai
myöhemmin tulee salaisuus heidän tietoonsa, ja silloin on otettava
seuraukset vastaan ... tai paettava niitä... Lindan mielestä pako
saattaisi olla luonnollinen, mutta vanhalle sotamiehelle ei... Eversti
Ansamaa ei pakene. Hän on vapaaehtoisesti tehnyt, mitä on tehnyt, ja
iloisena ja ylpeänä hän myös kantaa tekonsa seuraukset... Lindalle se
tulee koetukseksi, mutta varmasti hän isänsä ymmärtää... Rakas lapseni,
isäsi taistelee isänmaansa puolesta, ja isänmaan puolustaja ei
pakene... Ihmisen täytyy olla varustettuna kaikkeen... Joka tapauksessa
olisi liian uhkarohkeata minun enää jatkaa tätä työtäni ... asettaisin
alttiiksi niiden hengen ja elämän, joita tahdon auttaa ... huomenna
täytyy sähköttää...
Huomenna täytyy sähköttää Helsinkiin, hän toisti puoliääneen ja nousi.
-- Nyt on paras mennä levolle, kello näkyy olevan yksitoista.
Eversti laski uuninreunuksella seisovan pendyylin kumeat, soinnukkaat
lyönnit, joiden ääni aina hiveli hänen korviaan, ja oli astumaisillaan
makuuhuoneeseensa, kun äkkiä kuului sähkökellon nopea, vieno kilinä.
Eversti seisahtui hämmästyneenä.
-- Halloo, lähettikö? Sitä en osannut odottaa, hän huudahti itsekseen
ja palasi kiiruusti kirjotuspöydän luo. -- Well, sitä parempi, saan
perille suullisen sanoman ja varotuksen...
Hän istui kirjoitustuoliin, painoi pöytälaudan alareunaan kätkettyä
sähkönappulaa ja odotti.
Hetken kuluttua kuului konttorihuoneesta askeleita, koputettiin ovelle
kolme kertaa ja sisään astui nuori mies, talvitakki yllään ja lakki
päässään, Hän sulki oven jälkeensä, seisahtui asentoon, tehden kunniaa
sotilaallisella tavalla, ja virkkoi:
-- Alas tsaarivalta, herra eversti!
-- Ja Suomi vapaaksi, lisäsi eversti Ansamaa, vastaten tervehdykseen
käden liikkeellä. -- Te tulette odottamatta. Onko raporttia?
-- Kaksi, herra eversti.
-- Toinen?
-- Helsingissä tiedetään, että venäläisten taholla epäillään tätä
paikkakuntaa. Tänä päivänä on varmaankin nimismies saanut käskyn ottaa
asiasta selvää.
-- Hyvin seuraavat aikaansa Helsingissä. Nimismies on saanut käskyn
tänään. Olen sen hänen omasta suustaan kuullut. Entä vielä?
-- Katsovat parhaaksi lakkauttaa -- ainakin toistaiseksi -- miesten
siirron tämän paikkakunnan kautta.
-- Luonnollisesti. Entä jos minua aletaan epäillä?
-- Tässä on teille passi siltä varalta, herra eversti. Nuorukainen
lähestyi ja ojensi everstille pienen mustan vihon, jonka hän oli
taskustaan ottanut; vetäytyi sitten taas pari askelta taaksepäin ja
odotti, yhä kunniaa tehden.
-- All right, sanoi eversti Ansamaa ja laski passin pöydälle, -- entä
toinen raportti? Tänä yönä lähtee viimeinen plutoona herra everstin
johdolla...
-- Tänä yönä?
-- Kello yksi.
Eversti vihelsi.
-- Tavalliseltako paikalta? hän kysyi.
-- Niin, Mattilan mökiltä.
-- Kuinka monta?
-- Kaksikymmentä viisi... Juho Anderssonin johdolla.
-- Kaksikymmentäviisi! Ali right. Onko muuta?
-- Ei muuta, herra eversti.
Virallinen sananvaihto oli loppunut ja eversti Ansamaa sanoi
muuttuneella, kohteliaalla äänellä:
-- Riisukaa päällysvaatteenne, herra Halme, ja istukaa. Ulkona on
pakkanen ja te poltatte varmaan mielellänne savukkeen, sill'aikaa kuin
muutan pukua. Kello on vasta vähän yli yksitoista, meillä on aikaa
melkein tunti... Sanoitte johtajan nimen olevan Juho Andersson?
Ylioppilas?
-- Ylioppilas Juho Andersson, vastasi vieras, joka oli heittänyt yltään
päällystakin ja lakin, istuutunut nojatuoliin ja sytytteli savuketta.
Eversti kirjoitti jotakin, pisti paperin taskuunsa ja nousi.
-- Nyt jätän teidät hetkeksi, herra Halme. Saatte rauhassa levätä ja
mediteerata.
Kauan ei kestänyt, ennen kuin eversti palasi makuuhuoneestaan, puettuna
täydelliseen hiihtopukuun poronnahkalapikkaineen ja piippalakkineen.
Nuorukainen hypähti kohteliaasti pystyyn ja seisoi odotellen.
-- Istukaa vain vielä, nuori ystävä, puheli eversti, -- koska tässä
vielä on puolen tuntia aikaa, pistän minäkin tupakaksi ennen lähtöä.
Hän sytytti rakasta piippunysäänsä, istui ja katseli mielihyvällä
nuoren Halmeen avomielisen puhtaita kasvoja, joita tällä hetkellä
näytti varjostavan jokin alakuloinen ajatus.
-- Well, ystävä Halme, teiltä taitavat loppua nyt nämä Pohjanmaan
matkat.
-- Niin kai, herra eversti ... ikävä kyllä.
-- Eikö teitä itseänne haluttaisi mennä meren taa?
-- Eipä taitaisi minusta olla sotamieheksi. Palvelen mieluummin
isänmaatani toisella tavalla.
-- Mitä nyt aiotte tehdä?
-- Jatkaa lukujani yliopistossa suurimmalla kiireellä...
-- Mikä se taas oli teidän pääaineenne?
-- Teologiaahan minä...
-- Aa ... se on totta, teistä tulee pappi... Sitähän minä jo ennen olen
ajatellut teiltä kysyä, että mistä johtuu teidän innokas poliittinen
harrastuksenne, kun olette teologi... Ja vielä tämänsuuntainen
politiikka... Pelkään, että monikaan pappi ei tässä maassa ajattele
niin kuin te. Äskettäin, tänä iltana kuulin muutaman nuoren papin
kiivaasti väittävän, että esivaltaa, joka ei kanna miekkaa hukkaan, on
ennen kaikkea toteltava. Ja esivalta -- se on kai meillä tätä nykyä
venäläinen hallitus...
-- Ah, herra eversti, innostui nuorukainen ja hänen silmänsä
säkenöivät, -- minä nojaudun toiseen raamatunlauseeseen, joka sanoo:
"enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä". Katolilaiset saattavat
sekoittaa toisiinsa kirkon ja Jumalan käsitteet, mutta meillä
protestanteilla ei ole siihen oikeutta eikä syytä. Kirkko on kokoomus
ihmisiä, kirkko saattaa erehtyä, se on protestanttisuuden periaate --
meillä on omantunnonvapaus. Ja protestanttisuus sai alkunsa Saksasta.
Saksa on meidän katolisista syrjävaikuttimista puhdistuneen
kristinuskomme kehto, samalla kun se on koko nykyaikaisen sivistyksen
kotimaa. Kuinka voisi epäröidä protestanttisen Saksan ja
kreikkalaiskatolisen Venäjän välillä? Venäjä edustaa meille ihmisten
väkivaltaa, mutta Saksa Jumalan sanan vapautta! Kuinka ei meidän
suomalaisten myötätunto ja rakkaus olisi saksalaisten puolella?
Eversti Ansamaa nyökäytti päätään hyväksyvästi useampia kertoja toisen
puhuessa.
-- Aivan niin, nuori ystäväni, hän sitten sanoi, -- tuota puhetta minä
ymmärrän.
He istuivat vähän aikaa ääneti, sitten nuorukainen arasti kysyi:
-- Te mahdatte olla ylen rikas, herra eversti?
-- Olen kyllä, vastasi eversti Ansamaa hymyillen -- näissä
meikäläisissä oloissa... Amerikassa en ollut suurpohatta... Mutta
kuinka niin? Voinko teitä palvella jollakin tavalla?
-- Olen laskenut itsekseni, että mahdatte olla ylen rikas, jatkoi
nuorukainen haaveellisesti, ikään kuin ei olisi kuullut vanhemman
miehen kysymystä. -- Kuulin eräältä toverilta, että te olette
lahjottanut matkarahat jokaiselle nuorelle miehelle, joka asian
puolesta tahtoo taistella... Mutta tällä tavallahan te jo olette
tuhlannut sangen suuria summia, herra eversti!
-- Tuhlannut? Vai tuhlaukseksiko sitä sanotte?
-- Ei, ei, herra eversti, se oli sopimaton sana! Kuinka paremmin ja
jalommin voisi rahojansa käyttääkään! Minä vain olen kysynyt itseltäni,
että miksei teillä ole enemmän valtaa käsissänne? Miksi valta on
semmoisten käsissä, jotka sitä väärin käyttävät? Miksei Suomi ole vapaa
ja miksi ette te ole meidän hallitsijamme? Oi, herra eversti, kun
kuvittelen olevani valmis pappi ja kirkossa jumalanpalveluksen jälkeen
rukoilevani esivallan puolesta, niin tahtoisin, että te olisitte se
esivalta! Oi, mikä onni, jos seurakunnan kanssa saisin rukoilla teidän
puolestanne, -- jos te olisitte meidän kuninkaamme tai meidän
presidenttimme!
-- Miksi herran nimessä semmoisia haaveilette? kysyi eversti
ihmeissään, vaikka nuoren miehen haltioitunut ilme ja kiihkeät sanat
saivat kieliä värähtämään hänen sydämessään.
-- Sen tähden, herra eversti, vastasi toinen yksinkertaisesti, -- että
te olette erilainen kuin muut ihmiset. Teitä täytyy rakastaa ja
kunnioittaa ja teitä tahtoisi palvella. Te teette aina oikein -- ja
vielä enemmän -- te teette aina hyvää.
Eversti ei voinut pysyä kylmänä. Tämä on ihmeellistä, hän ajatteli,
toinen rakkaudentunnustus jo tänä iltana... Ja vallan odottamatta...
Mitähän tämä merkitsee? Minkä tähden näin saan tuntea toisten
rakkautta? Läheneekö loppuni? Uhkaako minua tuho?
Hän kääntyi poispäin salatakseen liikutustaan, ja hänen katseensa
sattui uuninreunuksella naksuttelevaan kelloon. Heti hän oli
tunnelmansa herra.
-- Halloo, hän huudahti, -- kello on yli kaksitoista! Enkä kuullut sen
lyövän. Meidän on aika lopettaa haaveemme ja lähteä, rakas herra Halme.
Eversti kirjoitti vielä jotakin paperille, sulki paperin kuoreen ja
kirjoitti osoitteeksi sanat Pro Patria, jonka jälkeen hän nousi ja
käski sotilaallisen virallisella äänellä:
-- Ordonanssi!
Nuorukainen seisoi hänen edessään kunniaa tehden.
-- Tämän kirjeen viette asianomaiselle henkilölle Helsingissä, jatkoi
eversti, -- ja raporteeraatte, että minä tänä yönä johdatan viimeisen
plutoonan kunnian tielle, että olen vastaanottanut kiitollisuudella
asianomaisen passin, mutta etten tule sitä käyttämään; ja vielä, että
tätä kirjettä ei tarvitse avata, ellei minulle mitään tapahdu -- siis
ainoastaan siinä tapauksessa, että minulle jotain tapahtuu, joka estää
minua palvelemasta. Ymmärrättekö?
-- Ymmärrän, herra eversti. Ja koska on mahdollista, että me emme tapaa
toisiamme pitkään aikaan, niin ottakaa muistoksi minulta toivomus, että
hyvin menestytte luvuissanne ja aina säilytätte jalot käsitteenne
uskonnosta ja isänmaasta, sekä tämä pieni lahja.
Eversti Ansamaa veti taskustaan toisen kirjeen ja ojensi molemmat
nuorelle ylioppilaalle.
-- Iloisiin näkemiin siis, jos kohtalo suo.
-- Jumal'antakoon, herra eversti, sopersi nuorukainen väräjävin huulin
ja silmät kyynelissä, otti vastaan kirjeet ja marssi ulos, kaapaten
mennessään päällysvaatteet tuolilta, jonne ne oli jättänyt.
Pari minuuttia myöhemmin poistui talostaan omille asioilleen
kuutamokirkkaaseen yöhön eversti Ansamaa, harteilla pitkä viitta päässä
karvalakki.


10.

Kun Linda Marin saattamana taas kulki maantiellä kotia kohti,
hengittäen talviyön raikasta ilmaa, tyyntyi hänen mielensä vähitellen,
ja hänen askeleensa, jotka alussa olivat hätääntyneitä, tasaantuivat
reippaaksi käynniksi. Hänen ajatuksensa askaroitsivat siinä uhkaavassa
onnettomuudessa, joka lähestyi Ansamaan rauhallista kotia, eikä hän
ollenkaan muistanut tyttöä, joka pysytteli hänen rinnallaan
uskaltamatta katkaista emäntänsä äänettömyyttä.
Niin kauheata kuin olikin ajatella, että vielä tänä yönä saattoivat
viedä hänen isänsä, oli selvä tieto odotettavan iskun suuruudesta
sittenkin parempi kuin tuskainen levottomuus. Nyt saattoi katsoa
tosiseikkoja silmiin ja varustautua pahimman varalle. Sillä olihan edes
toivoa, että isku rahan avulla saataisiin estetyksi.
Oi isä armas, ajatteli Linda, sydän paksuna surusta, mihin
umpisokkeloon sinun jalo sydämesi on meidät kaikki saattanut. Sinä olet
kuin suuri lapsi, haaveilija, maailmanparantaja. Aina tahdot taistella
sorrettujen ja vainottujen puolesta, ennen miekalla, nyt rahoilla ja
muulla tavalla. Sinä et jaksa uskoa Vapahtajan sanaan: ken miekkaan
tarttuu, hän miekkaan hukkuu... Ja kumma se onkin, että kaikista
jaloimmat ihmiset tahtovat itse muuttaa oloja tämän maan päällä eivätkä
jätä asioiden johtoa Jumalan käsiin. Vai onko se niin, että Jumala
käyttää jaloja ihmisiä välikappaleinaan heidän tietämättään?... Niin,
niin, isä, enhän minä sinua tuomitse enkä arvostele. Sydämeni kapinoi
vain sitä ajatusta vastaan, että sinä, joka olet silmissäni jaloin
ihminen maan päällä, joutuisit raakojen ja väkivaltaisten joukkojen
raadeltavaksi ja leimattavaksi alhaiseksi rikoksentekijäksi... Sitä ei
sydämeni kestä, se ei saa tapahtua... Ja kuitenkin se juuri nyt
uhkaa... Oi, isä, millä tavalla itse otat vastaan tämän iskun?
Masennutko?... Et, et, häpeä on semmoista kuvitellakaan! Sinä olet yhtä
iloinen ja levollinen kuin aina muulloinkin. Sinä varmaan nousisit
mestauslavalle hymy huulillasi, sinä sankari ja marttyyri...
Ja Linda tunsi hetkeksi ylpeätä riemua siitä, että hänen isänsä oli se,
mikä hän oli: ei ollut toista hänen vertaistaan. Hän tahtoi päästää
tunteensa ilmoille ja muistaen äkkiä tyttöä vierellään hän kääntyi
tämän puoleen ja sanoi:
-- Sano, Mari, mitä pidät isästäni, everstistä?
-- Mitäkö pidän everstistä? vastasi palvelijatar, hämmästyen. --
Kaikkihan everstistä pitävät!
-- Niin, eikö totta? Häntä täytyy rakastaa!
-- Tietenkin, ei ole toista semmoista isäntää.
-- Luuletko, että hän koskaan voisi tehdä mitään väärää?
-- Hänkö? Everstikö! Ken semmoista väittäisi, hän sietäisi kuolla,
sanoi tyttö niin lujalla vakaumuksella, että kyyneleet nousivat Lindan
silmiin.
-- On niitä, jotka semmoista väittävät...
-- Nimismieskö! keskeytti Mari silmät pyöreinä, -- sitäkö varten neiti
sinne keskellä yötä? Enkös äsken arvannut...
-- Hys, Mari, varotti Linda, peläten menneensä liian pitkälle, --
älkäämme puhuko enää tästä ... maantielläkin voi olla korvansa... Mutta
sanopa minulle, mitä sinä tämäniltaisesta kokouksestamme pidit?
-- Hyvähän se oli, niin kuin ennenkin...
-- Entä puheista?
-- No, en tiedä... Kyllähän ne kaikki puhuivat kauniisti ... mitäs minä
niitä asioita niin ymmärtäisin... Mutta sen vain sanon, että eversti se
minusta paraiten puhui.
-- Niinkö, Mari kulta? Minkä tähden sinä enimmin hänen puheestaan
pidit?
-- No siitä syystä tietysti, että hän on saksalaisten puolella.
Linda oli vallan ihmeissään.
-- Oletko sinäkin, Mari, saksalaismielinen?
-- Kuinkas muuten? Kaikki suomalaiset kai sitä ovat ... ei suinkaan
Suomen kansa voi olla venäläisten puolella!... Vai mitä, neiti?
Tässä oli vastaus kansan suusta, suora ja rehellinen vastaus! Hänen
isäntä oli sittenkin oikeassa, tiesi, mitä Suomen kansa piti oikeana ja
totena. Lindasta tuntui, kuin suomukset olisivat pudonneet hänen
silmiltään. Hänen isänsä esiintyi hänelle uudessa valossa. Isä ei ollut
enää paljas yksilö -- jalo tosin, mutta poikkeuksellinen, -- vaan isä
oli kuin Suomen kansan elävä edustaja. Ei hän asettunut kansan
yläpuolelle sitä opettamaan tai oman ohjelmansa mukaan sitä
pelastamaan, hän arvasi ja tiesi, mitä kansa itse sisimmässään kaipasi
ja tahtoi. Hän oli kuin kansan puhetorvi, kuin välikappale kansan
kädessä... Jumala oli lähettänyt hänet tänne juuri Suomen kansaa
ymmärtämään ja auttamaan...
Tämä oli kaikki niin suurta, että Lindaa melkein hävetti äskeinen
nimismiehen luona käynti.
Ja hänestä oli kuin sinä hetkenä kaikki suru ja ahdistus olisi ollut
pyyhkäistynä pois hänen sielustaan. Hän tunsi itsensä vapaaksi ja
voimakkaaksi. Hän tunsi, että hän ei ollut yksin, että hänen isänsä ei
ollut yksin. Suomen kansa oli heidän takanaan. Suomen kansa kantoi
sylissään heidän sielunsa. Jos hänen isälleen mitään tapahtuisi,
kohtaisi isku ei ainoastaan häntä, Lindaa, vaan koko Suomen kansaa.
Kansa ottaisi kokonaisuudessaan osaa hänen suruunsa, niin, se olisikin
Suomen kansan suma, ja Jumala ei jättäisi sitä kostamatta.
-- Kiitos, Mari, hän kuiskasi tytölle vaitiolon jälkeen, -- sinun
sanasi suuresti lohduttivat minua... Nyt tahdon ilmaista sinulle
salaisuuden: venäläiset ovat saaneet tietää, että isäni on Saksan
puolella tässä sodassa, ja ken tietää, mitä he nyt aikovat tehdä
isälle...
-- Nimismieskö sen konnan työn on tehnyt? ... kysyi palvelijatar
kauhistuen, -- minä äsken kuulin vähäsen oven lävitse... Mutta sanokaa,
neiti rakas, eiväthän ne sentään mitään everstille taida?
-- Voi Mari, voi Mari, pelkään pahinta... Mutta vanno minulle, ettet
kellekään mitään puhu tästä asiasta.
-- Sen vannon... Mutta sanokaa, neiti, mitä te sille nimismiehelle?
-- No etkö ymmärrä, että koetin pyytää häntä olemaan vaiti?... Minulla
oli näet syytä epäillä, että hän aikoi puhua...
-- Eikö se sitten suostunut?
-- Hän oli jo antanut ilmi.
-- Voi hyvä Jumala!... Mutta mitä varten se sitten kosi neitiä?
Linda huomasi, ettei hän enää voinut peräytyä tunnustuksissaan. Olihan
sitä paitsi Mari ehdottomasti luotettava. Hän kertoi lyhyesti tytölle
päivän tapahtumat, ja kiitollinen ja samalla kauhistunut Mari kuunteli
päivitellen ja ihmetellen.
Täten he saapuivat kotiin, Linda mieleltään melkoisen reippaana.
Ansamaan talo oli pimeä, ainoastaan kyökin puolelta näkyi tulta.
-- Isä näkyy menneen levolle, sanoi Linda, palataan sisään kyökin
kautta samaa tietä kuin tulimme... En huoli isää vielä herättää...
Odotan ensin nimismiestä ja hänen sanomaansa...
Linda nousi sitten omalle puolelleen, ja Mari jäi valaistuun eteiseen
odottamaan nimismiehen saapumista.
Lindasta oli sanomattoman ihmeellistä, mitä hän äsken ulkona oli
tunteissaan kokenut. Se oli todella kuin päivän nousua hänen
sielussaan, ikään kuin hän siihen saakka olisi vaeltanut pimeydessä ja
äkkiä nähnyt aamuauringon karkottavan tieltään yöllisiä usvia. Hänen
oma henkilökohtainen surunsa muuttui niin mitättömäksi. Kun kerran isä
vapaaehtoisesti oli valmis kärsimään kansansa puolesta, kuinka ei hän,
tytär, sitä tekisi? Eikö hänen oma kärsimyksensä pyhittyisi isän uhrin