Eversti Ansamaa: Quasi una fantasia - 5

Total number of words is 3728
Total number of unique words is 1825
25.5 of words are in the 2000 most common words
38.1 of words are in the 5000 most common words
43.6 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.

-- Lindalla oli vallan äsken uusi näky. Hän näki Hormion
keskustelemassa ryssän kanssa. Ei mitään muuta, mutta hän huomautti
aivan oikein, että se näky ei olisi hänelle tullut, ellei noiden kahden
miehen keskustelu olisi koskenut meitä, s.o. ensi kädessä sinua, setä.
Linda kyllä ehdotti, että olisin hypnotisoinut hänet ja että sillä
tavalla olisimme koettaneet ottaa selvää asiasta, mutta minä ehdotin,
että ensin puhuisimme sinun kanssasi.
Jos tohtori oli odottanut vastaväitteitä everstin puolelta, niin hän
pettyi. Eversti Ansamaa istui mykkänä ja miettiväisenä. Hänen ilmeensä
oli läpeensä vakava.
-- Teit oikein, Helmer, hän vihdoin puhkesi sanomaan, -- aivan oikein
siinä, että heti ilmoitit minulle asiasta. Kiitän sinua. Nyt ei meillä
ole aikaa pitempiin keskusteluihin. Laskeutukaamme alas vieraiden luo.
Hillitse levottomuutesi ja uteliaisuutesi. Tahdon vielä tänä iltana
puhua kanssasi. Ehkä Lindankin kanssa. Ollaan nyt vain rauhallisia...
Tule, mennään alas.
Nyt Helmer näki ja tiesi, että jotakin oli tekeillä. Mutta hänen täytyi
ihailla everstin rauhallista tyyneyttä. Sanaakaan sanomatta hän nousi
ja seurasi Lindan isää alakertaan.


7.

Puoli tuntia myöhemmin eversti, hänen tyttärensä ja tohtori Grahn
istuivat kolmisin Lindan pienessä salongissa. Vieraat olivat
poistuneet, nähtävästi iloisina ja hyvällä mielellä, monet vakuutellen,
että illan keskustelu oli ollut omiansa varmistamaan heitä
valtiollisissa mielipiteissään, tai että he olivat saaneet uusia
herätteitä ja siksi toivoivat samanlaisen tilaisuuden pian uudistuvan.
Heidän mentyänsä oli eversti Ansamaa ilmoittanut haluavansa keskustella
Lindan ja Helmerin kanssa.
-- Helmer kertoi minulle toisesta näystäsi, Linda, ja koska sekin oli
epämääräinen, ehdottaisin, että ottaisimme selon asiasta. Onko sinulla
mitään sitä vastaan, lapseni, että pannaan toimeen selvänäköisyyskoe?
Oletko liian väsynyt antaaksesi tohtorin hypnotisoida sinut?
Linda oli selittänyt isänsä ehdotuksen johdosta olevansa valmis mihin
tahansa, ja kuten sanottu, nyt he olivat parhaillaan kolmisin hänen
huoneessaan.
Linda oli mukavassa asennossa leposohvalla, silmät suljettuina, tohtori
istui tuolilla hänen vierellään, käsissään tytön oikea kämmen. Eversti
taas istui loitommalla pianotuolilla. Kaikki olivat ääneti, miehet
kunnioittavasti odottaen, että nuoren tytön ihmeellinen kyky alkaisi
itsestään toimia.
Oikeastaan on väärin puhua hypnotismista näiden näytteiden yhteydessä;
sitä sanaa käytettiinkin vain paremman puutteessa. Lindaa ei näet
vaivutettu uneen; hän oli täysin hereillä, tohtori vain ajatuksellaan
ja tahdollaan auttoi häntä "sulkemaan ulkonaisia aistejaan".
Se oli jonkinlaista suggestiota, joka antoi tukea Lindan omalle
autosuggestiolle. Pienestä pitäen oli Lindalla ollut tämä niin
sanoaksemme mediumistinen kyky, jonka hän oli äidiltään perinyt, ja
joka ei ole tavaton Amerikassa. Se oli alussa toiminut ainoastaan
omavaltaisesti, langettanut tytön silloin tällöin odottamatta ja
näennäisesti ilman syytä "loveen", vienyt hänen sielunsa henkimaailmaan
ja näyttänyt sille monenlaisia salatuita asioita. Ymmärtämättömät
vanhemmat olisivat pitäneet tytön kohtauksia sairaustapauksina ja
käyttäneet häntä yhtä ymmärtämättömissä lääkäreissä. Onneksi sekä
Lindan äiti että hänen isänsä olivat osanneet katsella hänen kykyänsä
toisilla silmillä ja auttaneet sen kehitystä niin luonnolliseksi kuin
mahdollista. Vielä Linda ei ollut saanut sitä täydellisesti valtaansa,
vaikka hänen välistä onnistuikin itse asettua tarvittavaan tilaan.
"Aivojen tyhjentäminen", kuten hän sitä nimitti, ei ollut hänelle
helppoa. Herättääkseen toimintaan sisäistä aistimuskykyään eli
selvänäköisyyttään täytyi hänen näet sulkea ulkonaiset aistit, olla
mitään näkemättä, kuulematta j.n.e., ja -- mikä oli kaikista vaikeinta
-- lakkauttaa omat ajatuksensa. Pieninkin kiihtymys teki tämän
mahdottomaksi, ja hän kykeni sen tähden ani harvoin omin voimin
suorittamaan aivojensa tyhjentämisen. Mutta parina viime vuotena oli
hänellä ollut suurta apua Helmer Grahnista, jonka tyyni, hieman hidas,
mutta upporehellinen ja luotettava persoonallisuus vaikutti häneen
erinomaisen rauhoittavasti. Tohtori oli kerran Lindan sairastaessa
päässyt hänen omituisuutensa perille, -- jota muuten pidettiin visusti
salassa, -- ja vaikka hän alussa lääkärinä oli sekä ihmetellyt että
epäillyt ja epäillyt enemmän kuin ihmetellyt, oli hänen lopulta
täytynyt myöntää, että asiassa oli perää. Kuten tämmöisissä tapauksissa
on pakko käydä, silloin kun rakkaus on ohjaksissa, muuttui skeptisismi
mitä sydämellisimmäksi ihailuksi, ja Lindan salaperäinen kyky
oli nyt tohtorin silmissä kirkkain helmi hänen hyveittensä ja
täydellisyyksiensä diadeemissä. Hän oli sen tähden aina valmis
auttamaan ja lisäämään tytön henkistä voimaa omalla harjoitetulla
tahdollaan ja keskityskyvyllään.
Tarkoitus oli tälli kertaa, että Linda sisäisellä näkemiskyvyllään
hakisi käsiinsä nimismiehen ja ottaisi selvää hänen hommistaan.
Kymmenkunnan minuuttia kestäneen vaitiolon jälkeen hän alkoikin puhua.
Hänen lauseensa olivat lyhyitä ja katkonaisia, pienten paussien
keskeyttämiä.
-- Nyt tunnen olevani nimismiehen luona... En näe mitään selvästi, on
niin sumuista... Sumu hälvenee... Nyt erotan huoneen, kyllä olen
nimismiehen kodissa... Hän on yksin, istuu kirjoituspöytänsä ääressä...
Lamppu palaa pöydällä... Hän on hyvin kärsivän näköinen... Hän ottaa
lompakon taskustaan ... avaa ... etsii lompakosta paperin... Minä
tunnen, että hän on omantunnon tuskissa ... kunpa osaisin nähdä, mitä
hän ajattelee... Odottakaapa... Hän kuohuu vihasta... Ketä kohtaan?
Koetan katsella... Ah, isää!
Linda huudahti ja oli vähällä tempaista kätensä tohtorin kourista.
Mutta tohtori oli varuillaan eikä päästänyt irti hänen kämmentään.
-- Rauhoitu, Linda, rauhoitu. Kaikki riippuu siitä, että säilytät
mielenmalttisi. Mitä Hormio isästäsi ajattelee?
Linda huokasi syvään useampia kertoja, ennen kuin jatkoi.
-- Älä pyydä, en osaa katsella... En ainakaan vielä... Hänen vihansa
oli niin ruma... Koetan seurata hänen liikkeitään... Nyt näen taas...
Hän istuu yhä pöytänsä ääressä... Hän on levittänyt paperilapun eteensä
pöydälle... Hän silmäilee sitä ... vihaisen näköisenä... Hän naputtelee
nyrkillään pöytään... Hän mumisee jotakin itsekseen... Aa, minä
kuulen... Hän sanoi: "sinä petit minut, eversti, mutta minä olen
kostanut!"... Ah, sydäntäni, ah, sydäntäni... Koetan, koetan
rauhoittua, älä pelkää, Helmer... Tahdon nähdä, mikä tuo paperi on,
joka on hänen edessään ... käsi on sitä peittänyt ... nyt näen ...
mitä? se on vekseli, se on shekki ... samanlaista shekkipaperia, jota
isä käyttää ... tahdon lukea...
-- Jo riittää! keskeytti eversti lähestyen. -- Etkö sinä, Linda, voisi
mennä ajassa taaksepäin?
Mutta näkijä ei kuullut. Hän jatkoi puhettaan häiriintymättä, melkein
kiihkeästi.
-- Tahdon lukea ... odottakaa ... se on vaivaloista ... mutta nyt...
"Utbetalas åt herr Antero Hormio femtiotusen kronor... Jarl Dagobert..."
Isä, isä, mitä sinä olet tehnyt? Mitä varten?
Hän huudahti viimeiset sanansa epätoivon tuskalla ja lyyhistyi tyynylle
kuolon kalpeana.
-- Linda! lausui tohtori rohkaisten, mutta tyttö ei kuullut. Hän makasi
tajuttomana sohvalla. Silloin tohtori päästi hänen kätensä ja ryhtyi
sen sijaan herättämään pyörtynyttä. -- Setä Olavi, ole hyvä ja
tiedustele, onko heillä tarjoilussa vielä kuumaa teetä tai kahvia, ja
käske tuomaan joutuin, hän puheli everstille, samalla kuin hän
taitavalla kädellä, vaikka hellävaroin, aukaisi näppäimistä Lindan
hameenliiviä, jotta hengitys kävisi helpommin, ja piteli ruumista niin
että pää oli retkallaan taaksepäin, jotta veri siihen juoksisi. Hän ei
ehtinyt katsoa taakseen, miten eversti suoritti tehtävänsä, mutta
kuuli, että ovessa käytiin.
Pian Linda heräsikin tainnoksista. Tohtori laski hänet hellävaroin
takaisin sohvatyynylle ja hymyili rauhottavasti, mutta samalla ujosti,
kun Linda ihmetellen ja kysyvästi katsahti ympärilleen.
-- Missä on isä? kysyi tyttö.
-- Hän meni hakemaan jotain lämmintä juotavaa sinulle.
-- Miksei hän soittanut?
-- Kas! ihmetteli tohtori, joka nyt vasta älysi, että everstin
poistuminen oli ollut tarpeeton.
Mutta samassa koputettiin ovelle ja Mari toi tarjottimella kupin
höyryävää teetä.
-- Sepä hyvä, sanoi tohtori nousten paikaltaan ja otti tarjottimen
Marin kädestä. -- Kiitoksia, kyllä me nyt tulemme toimeen.
-- Tietääkö Mari, missä eversti on? kysyi Linda.
-- Eversti on puhelimessa ... tuossa käytävässä, vastasi tyttö hieman
ällistyen.
-- Kiitos.
Palvelijatar meni, ja tohtori tarjosi Lindalle teetä, joka näkyi
vaikuttavan virkistävästi.
-- Luuletko, että isä palaa?
-- Tietysti, vastasi tohtori, vaikkei hän ollut suinkaan varma mistään.
Hän oli äärimmilleen hämmästynyt. Tuo shekki Lindan näyssä oli
täydellinen arvotus, ja hän oli äsken pannut merkille, että setä Olavi
oli koettanut keskeyttää Lindaa.
-- Menisitköhän katsomaan, missä isä viipyy? kysyi tyttö puoleksi
pyytäen. Näkyi, että hän oli tietoinen kaikesta ja selvästi muisti mitä
oli tapahtunut.
-- Voinhan mennä, vastasi Helmer nousten, mutta samassa ovi aukeni ja
eversti Ansamaa palasi huoneeseen.
-- Suokaa anteeksi, lapset, että poistuin, sanoi hän, -- se aiheutui
sinun näystäsi. Ymmärsin, että Hormio epäili shekkiäni vääräksi kun en
muistanut ilmoittaa hänelle, että Tukholman pankissa käytän nimeä
Dagobert. Sen tähden kiiruhdin puhelimeen.
Hänen äänensä ja katsantonsa oli niin avomielisen iloinen ja
rauhallinen, että molemmat nuoret tunsivat hämmästyksensä yhä kasvavan.
-- Isä, isä, mitä varten sinä kirjoitit Hormiolle viidenkymmenen
tuhannen kruunun pankkishekin?
-- Well, tyttöseni, sanoi eversti ja istuutui, -- en aikonut sitä ensin
sinulle kertoa, mutta koska olet semmoinen Sherlock Holmes, ettei
mikään pysy salassa sinun katseeltasi... Well, täytyyhän sinun myöntää,
ettei viisikymmentä tuhatta ole suurikaan lohdutus miehelle, joka oli
toivonut saavansa sinut ja kaupan päälle koko meidän omaisuutemme...
Ja eversti nauroi sydämellisesti.
-- Mitä tarkotat, isä? Oletko antanut nimismiehelle rahaa, että hän
heittäisi toiveensa minuun nähden?... Mutta minähän jo annoin hänelle
rukkaset!... Ja koska se sitten tapahtui?
-- Koska? Tänä iltana. Hän kävi puheillani juhlamme aikana.
-- Isä, sinä salaat jotain. Tässäkin piilee jotain. Myönsithän itsekin
tänään päivällä, että sinulla oli salaisuus. Miksikä sen peität?
Miksemme saa olla siitä osalliset, minä ja Helmer? Minä olen sinun
tyttäresi, Helmer on lähin ja ainoa sukulaisemme, luuletko, että me
sinut pettäisimme? Emmekö ole sinun parhaimmat ystäväsi? Kuinka sinulla
on sydäntä, isä, antaa minun tällä tavalla kärsiä?
Linda rukoili äänellään yhtä paljon kuin sanoillaan, ja tohtori tunsi
merkillisen liikutuksen sydämessään, kun tyttö tällä ihmeellisellä
hetkellä teki hänestä vertaisensa ja liittolaisensa. Hän olisi tahtonut
langeta polvilleen tytön eteen ja vannoa palvelevansa häntä ikuisesti
pyytämättä muuta palkkaa kuin tämän ainoan taivaallisen tunnustuksen.
Eversti oli käynyt perin totiseksi. Hän istui kotvan aikaa
mietteissään, katsellen vuoroin tytärtään, vuoroin nuorta tohtoria,
jonka kasvoja hän luki kuin avattua kirjaa, ja lausui sitten
puoliääneen:
-- Ymmärrän, että teillä on mielestänne syytä moittia minua... Olin jo
päättänytkin ilmaista asian teille... Olisin sen aikoja sitten tehnyt,
ellei minua olisi sitonut vaitiolon vala ja ellen teidän itsenne takia
olisi pitänyt parempana vaieta. Sillä kun nyt kerron teille
salaisuuteni, joudutte vaikeaan asemaan...
Hän keskeytti puheensa hetkeksi, ja toiset odottivat jatkoa mitä
suurimmalla jännityksellä.
-- Te olette molemmat jo ymmärtäneet, että salaisuuteni on valtiollista
laatua... Pitkiin selityksiin ei minun tarvinne ryhtyä... Kuulun
salaiseen poliittiseen järjestöön, jonka päämääränä on Suomen
valtiollinen itsenäisyys... Te tiedätte, etten ole koskaan rakastanut
venäläisiä. Venäjä ei sovi Suomen isännäksi. Suomi hoitakoon itse omat
asiansa... Nykyisen sodan kautta uskomme varmasti tämän päämäärän
tulevan saavutetuksi. Euroopan olot tulevat sitä vaatimaan. Mutta
Venäjän imperialistiselle politiikalle ei ole edullista kadottaa
Suomi. Sentähden Venäjä ei vapaaehtoisesti luovu tästä maasta, mutta se
tulee siihen pakotetuksi. Saksalle Suomen erottaminen Venäjän
valtakunnasta sitä vastoin on edullinen, ja sen tähden voimme
itsenäisyyspyrkimyksissämme odottaa myötätuntoa, ymmärtämystä, jopa
avustustakin siltä taholta. Luonnollista on näin ollen, että innolla
seuraamme Saksan sotaisia voittoja ja soisimme kaikesta sydämestämme,
että kykenisimme Saksaa auttamaan... Tämmöinen puhe on teille raskas
kuulla, te kun ette ollenkaan hyväksy sotaa. Mutta minulle, vanhalle
soturille, on aivan luontaista luottaa sotaan ja sodan saavutuksiin.
Missä olisi Cuban vapaus tällä hetkellä, ellei se olisi taistellut
itseänsä vapaaksi espanjalaisten kahleista? Ei Suomenkaan vapaus tule
meille paljaana lahjana ylhäältä. Täytyy meidänkin taistella ja uhrata
itsemme ja omaisuutemme Suomen vapauden puolesta. Mutta se onkin
ihanne, jonka puolesta kannattaa kuolla -- eikä ainoastaan kuolla, vaan
myös kärsiä. Minä ihailen ja kunnioitan niitä suomalaisia nuorukaisia,
jotka rakkaudesta isänmaahansa ovat lähteneet Saksaan valmistaakseen
Suomelle valoisampaa tulevaisuutta! Heidän uhrinsa ei mene hukkaan.
Joskin nyt heidän tekoaan kammotaan, tullaan sitä kerran siunaamaan...
Ja minä olen lukeva ainaiseksi kunniakseni, että olen osannut olla
heille avullinen siinä jalossa työssä!
Eversti Ansamaa oli alussa puhunut tunnustellen, ikään kuin tuomariensa
edessä, mutta lopulta hänen kasvonsa loistivat suurta sisäistä
vakaumusta ja riemua. Hämmästyksensä ohella tunsi tohtori aivan kuin
häpeätä siitä, että tuossa hänen edessään oli vanha mies, jonka tunteet
olivat voimakkaat, jalot ja idealistiset kuin nuorukaisen, joka osasi
rakastaa ja vihata paljon, paljon kiihkeämmin ja voimakkaammin kuin
hän, joka oli melkein puolla nuorempi. Ei Lindakaan osannut muuta kuin
syvimmästä sielustaan ihailla ja rakastaa isäänsä. Mutta hirmun kuiluna
aukeni hänen eteensä se vaara, johonka isän salaisuus voisi heidät
kaikki syöstä. Hän ei jaksanut uskoa sotaan ja sen kautta
saavutettavaan onneen, vielä vähemmin siihen hirmuiseen askeleeseen
minkä isä oli ottanut liittyessäni tuohon pelottavaan salaiseen
järjestöön.
-- Minun täytyy nyt pakostakin, kuului taas everstin ääni, -- vaatia
teiltä vaitiololupaus. Te käsitätte, että näistä asioista ei voi
hiiskua sanaakaan.
-- Sehän on selvä, isä, vastasi Linda ja lupauksensa antoi myöskin
Helmer. -- Olen niin kiitollinen, isä, että kerroit tämän meille. Minun
on paljon helpompi olla nyt, kun tiedän totuuden... Mutta hirveälle
vaaralle olet asettanut itsesi alttiiksi, rakas, rakas isä...
-- Mitä minun vaarastani, lapsi! Olen vanha sotamies, en pelkää mitään
itseni puolesta, mutta tunnustan, että joskus olen ollut levoton sinun
puolestasi, Linda ... he voisivat ehkä tehdä sinullekin jotakin, jos
saisivat minut käsiinsä...
-- Ei, isä, älä siitä ole huolissasi. Mitä he yksinäisellä, heikolla
naisella?
-- Sentähden olenkin tahtonut pitää sinut kaiken ulkopuolella. Mikä nyt
on tapahtunut, on tapahtunut olojen pakosta, sen te voitte todistaa
molemmat.
-- Täydellisesti, setä Olavi, myönsi tohtori. -- Enkä voi sanoin
ilmaista kuinka kiitollinen olen luottamuksestasi... Mutta suotko minun
tehdä periaatteellisen kysymyksen?
-- Ole hyvä.
-- Oletko koskaan, setä Olavi, ja onko tuo mainitsemasi salainen
järjestö koskaan tullut ajatelleeksi Anjalan liittoa? Eikö
Sprengtportenilla ollut sama ihanne kuin teillä: Suomen itsenäisyys?
Eivätkö hän ja hänen miehensä erehtyneet keinoistaan, kun Ruotsin
vallan aikana turvautuivat Venäjän apuun? Ja eikö nykyinen liitto tee
itseään syypääksi samaan erehdykseen, etsiessään apua taas vieraalta
vallalta?
-- Kuka sen on sanonut, että Anjalan miehet olivat väärässä? vastasi
eversti innokkaasti. -- Eikö päinvastoin historia ole todistanut heidän
arvostelleen ajan merkkejä oikein? Sprengtporten oli todellinen
isänmaan ystävä. Tietysti Anjalan liitto sai valtiopetoksen leiman, kun
ei siinä onnistuttu. Myöhemmin kuitenkin kävi niin kuin Anjalan miehet
olivat laskeneet. Ruotsi ei kyennyt hallitsemaan Suomea. Itsenäisyyttä
Suomi tosin ei silloin vielä saavuttanut, mutta Suomen kansa ei siihen
ollut valmiskaan. Vasta viime vuosisadalla heräsi Suomessa
kansallistunto, vasta nyt on kansa kypsä ottamaan vastaan
itsehallinnon.
-- Mutta jos käy, niin kuin sata vuotta sitten kävi? Suomi ei joudu
itsenäiseksi, vaan toisen vieraan vallan alle! Mikä estäisi Saksaa
pitämästä Suomea valloitusmaanaan, jos sen avulla pääsemme irti
Venäjästä?
-- Katso, Helmer, on olemassa historiallinen oikeus ja historiallinen
kehitys. Ajat eivät tänään ole samat kuin sata vuotta sitten. Historia
ei tänään suvaitse, että Suomi vaihtaa isäntää, vaan että Suomi tulee
vapaaksi. Suomen kansa sen itse tietää ja tuntee. Se ei enää tahdo olla
orjana. Anna sen hetkeksi herätä vapauden tuntoon -- eikä se enää siitä
luovu. Se kuolee mieluummin.
"Tuossa miehessä on uskoa", ajatteli tohtori itsekseen, ja Lindakin
tunsi hetkeksi kuin suuren mahtavan siiven suhinan, joka pyyhkäisi
mennessään kaikki huolet ja pelot.
-- Uskokaa minua, lapset, ei ole hätää enää maailmassa. Uusi aika on
tulossa, kansojen vapauden aika. Venäjällekin teemme vain palveluksen,
kun tahdomme siitä irti. Venäjän täytyy kyllä paljon oppia ja paljon
kärsiä, ennen kuin se ihmistyy, mutta eihän senkään kansa ole ikuisesti
kadotettu...
-- Isä, isä, sinun ajatuksesi ovat huumaavia, mutta älkäämme unohtako
nykyistä tilannetta!... Emme ole vielä yhtään puhuneet vaarasta, joka
sinua tällä hetkellä uhkaa... Sano, mitä luulet nimismiehen tehneen?
Onko hän antanut sinut ilmi venäläisille? Oi kauheata!
-- En tiedä, mutta onhan se mahdollista kaikesta päättäen... Hän on
jollain tavalla saanut vihiä asioista... Ymmärrättehän, että annoin
rahallista tukea hänen omalletunnolleen, ettei hänen tarvitsisi myydä
maatansa Suomen vihollisille... Mutta jos hän sittenkin... Äsken soitin
hänelle, ja hän tuntui sangen hämmästyneeltä, kun sanoin, että shekin
allekirjoitus kyllä oli oikea... Mutta kun kysyin, oliko hän epäillyt
minun pettäneeni häntä ja sen johdosta johonkin toimenpiteeseen
ryhtynyt, ei tullut vastausta, vaan yhteys katkesi. Soitin uudestaan,
vaan en päässyt enää nimismiehen luo. Lienee tullut kontakti-vika...
-- Tai jos nimismies ei tahtonut, ei osannut vastata, isä! Jos hänen
omatuntonsa soimasi häntä, jos hän jo oli ilmoittanut viranomaisille!
-- Saattaa niinkin olla.
-- Mutta mitä silloin on tehtävä, isä?
-- Ei mitään, rakas Linda. Sinun ei ainakaan tarvitse mitään tehdä eikä
edes ajatella asiaa. Minä en sittenkään usko mitään vaaraa olevan...
Korkeintaan kotitarkastus! Well, tulkoot, eivät löydä mitään.
-- Jos vangitsisivat sinut?
-- Ei ilman todistuksia, lapseni... Enkä minä niin vain anna vangita
itseäni...
-- Mitä aiot tehdä? kysyi Linda pelästyen.
-- En mitään, en mitään... Tarkoitan vain, että vaikka pelkäämättä
vastaan teoistani ja mielipiteistäni, ei -- minuakaan huvittaisi turhan
päiten joutua venäläisten vangiksi... Olen tietysti mahdollisimman
varovainen... Mutta mitä näen? Kello on kohta puoli yksitoista! Jo on
aika mennä levolle. Me jätämme sinut nyt, Linda, tohtori ja minä. Ole
sinä vain rauhallinen ja pane maata...
Koska ei Lindakaan tiennyt, mitä uusia päätöksiä enää olisi voitu
yhdessä tehdä, toivotti hän hyvää yötä isälle ja Helmerille ja päätti
miettiä yksikseen.
Herrat poistuivat. Käytävässä pisti eversti kätensä toisen kainaloon ja
puhui hiljaisella äänellä heidän laskeutuessaan alakertaan:
-- Helmer, minä tiedän, että sinä rakastat Lindaa, ja minä olen siitä
iloinen. Jos minulle jotakin tapahtuisi, luotan sinuun, ettet lastani
jätä. Minä testamenttaan hänet sinulle, Helmer, jos kohtalo minut
korjaa.
Nämä sanat lausuttiin mitä yksinkertaisimmalla tavalla, mutta Helmer
tunsi, kuinka ne järkyttivät hänen sieluaan, tunkivat häneen luihin ja
ytimiin saakka. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, mutta hän ei saanut
sanaakaan suustaan. Puristi vain lujasti toisen kättä.


8.

Yksin jäätyään Linda lankesi polvilleen sohvan viereen. Kädet ristissä
tyynyllä hän painoi päänsä käsien varaan ja kokosi ajatuksensa
rukoukseen, kuten vanha tapansa oli. Hän viipyi kauan siinä asennossa.
Kun hän vihdoin nousi, olivat hänen silmänsä kyynelistä kosteina, mutta
kasvojen ilme oli luja ja päättäväinen. Hän tiesi nyt mitä tehdä. Isä
oli pyytänyt, ettei hän mitään ajattelisi eikä olisi levoton, mutta
kuinka se enää olisi mahdollista? Nyt ei enää ollut kysymys epävarmasta
ja tuntemattomasta vaarasta, nyt vaara oli tietty ja tunnettu, kauhea
vaara, joka uhkasi millä hetkellä hyvänsä ja saattoi paisua kuinka
suureksi tahansa. Isä oli ainoa ihminen maailmassa, jota Linda koko
sydämestään tiesi rakastavansa, ja hänen kallis velvollisuutensa oli
selvä. Hinnalla millä hyvänsä hänen täytyi koettaa pelastaa isä. Ja nyt
kun hän näki tien edessään selvänä, nyt hän tunsi itsensä tyyneksi ja
rauhalliseksi.
Hän soitti, ja palvelijattaren ilmestyttyä ovelle hän lausui:
-- Olisiko Mari niin ystävällinen ja toisi tänne päällysvaatteeni. Olen
ollut pahoinvoipa ja tunnen, että minun täytyy kävellä hiukan ennen
maatapanoa. Mutta en tahdo häiritä everstiä, vaan tulen kyökin puolelta
ulos.
Mari ymmärsi. Hän hiipi varovasti portaita alas, otti eteisestä
neitinsä tavarat ja palasi takaisin yhtä hiljaa.
-- Ei suinkaan Mari ketään kohdannut? kysyi Linda ovella päästäessään
tytön kantamuksineen huoneeseen.
-- En ketään, vakuutti uskollinen palvelijatar ja ryhtyi auttamaan
vaatteita Lindan ylle. -- Mutta jaksaako neiti nyt lähteä kävelemään,
kun ei ole terve? Ei suinkaan neiti yksin lähde?... Kyllä minä tulen
mielelläni mukaan... Puutarhassako neiti kävelee?
-- Kiitos, rakas Mari, kyllä jaksan hyvin yksinkin... Nythän on kuutamo
ulkona. Menen maantielle ja kävelen kirkolle päin...
-- Puhuvat, ettei ole aina turvallista iltaisin naisten liikkua.
Venäläiset sotamiehet kuuluvat joskus hätyyttäneen...
-- Tyhjää puhetta, lapseni ... kas niin, kiitos ... nyt kun vielä saan
nuo päällyskengät jalkaan, olen valmis.
-- Neiti on hyvä ja istuu, niin minä asetan kengät... Mutta jos sentään
saattaisin neitiä. Tai jos ei neiti minusta huoli, niin jos Mattsson...
-- Mari kulta, miksen sinusta huolisi, jos se olisi tarpeen? Mutta
turhaa se on...
-- Niin kuin neiti tykkää.
Tytön äänessä kuvastui pettymys, ja Linda muutti äkkiä mielensä.
-- Kuulehan, Mari, jos sittenkin tulisit, hän sanoi hymyillen. -- Jos
todella olet levoton puolestani, niin tule mukaan! Yhdessä me ainakin
voimme pelottaa kutsumattomat kavaljeerit tiehensä...
Marikos tästä oli mielissään, ja jo kymmenen minuuttia myöhemmin
kulkivat molemmat tytöt rinnatusten maantiellä. Oli lumoavan kaunis
kuutamoinen pakkasyö. Lumi narisi jalkojen alla, huurteinen hongikko
tien varsilla kimalteli kuin taikalinna, ja korkealla ylhäällä
vilkkuivat tähdet tummalla taivaalla.
Linda hengitti syvään. Raikas ilma antoi verelle uutta elinvoimaa.
-- Tuntuu niin hyvälle kävely tässä ihanassa luonnossa, hän puheli
toverilleen, -- tämmöisellä ilmalla voisi olla ulkona vaikka koko yön.
-- Jatketaanko matkaa kirkonkylään saakka? uteli Mari.
-- Jatketaan, eihän sinne ole kuin pari kilometriä... Muuten tahdon
sanoa sinulle, Mari, että minulla on sinne asiaakin. Osaatko säilyttää
salaisuuksia? Tästä ainakaan et saa kellekään puhua.
-- Enköpä osanne? vastasi nuori palvelijatar veitikkamaisesti, mutta
hänen silmissään paloi myötätuntoisen ymmärtämyksen tuli.
-- Niin, olethan sinä vanha uskottu ystäväni, Mari kulta, sanoi Linda
hellästi. -- Meillä on ollut monta yhteistä salaisuutta...
-- Senpä takia ihmettelinkin, että neiti nyt tahtoi olla niin
salaperäinen ... lähteä yksin yöllä muka kävelylle... Näinhän toki,
että neitiä painoi suru. Eikö Mari enää kelpaakaan, ajattelin
itsekseni, jakamaan rakkaan neitinsä suruja...
-- Voi, suo anteeksi, Mari, ajattelemattomuuteni! Ei tarkoitukseni
ollut loukata sinua eikä olla sinulle tyly. Kyllä tunnen rakkautesi ja
luotan siihen, niin kuin sinä saat luottaa minun rakkauteeni. Mutta
näetkös, se suru mikä minua nyt painaa -- sillä oikein arvasit -- on
sitä laatua, etten voi sitä sinulle kertoa, en ainakaan vielä... Se ei
koske minua yksistään...
-- Varmaankin sillä on tekemistä nimismies Hormion kanssa... Minä
ajattelin jo, kun se illalla uudestaan pyrki everstin puheille, että se
mies ei nyt kulje oikeilla asioilla... Mitä se yhtämittaa hovissa
juoksenteli?... Ei liene vain kosinut neitiä?
Lindan täytyi ihmetellä uteliaan Marin arvaamis-kykyä. Mutta onhan
rakkaudella tämmöisissä tapauksissa terävät silmät.
-- Hämmästytkö, Mari, jos sanon, että me nyt olemme matkalla
nimismiehen luo?
-- Eipä vainen! ihmetteli tyttö, -- nimismiehen luo ... ja keskellä
yötä! Onpa sillä neidillä päähänpistoja... Onko hän siis todella
kosinut?
Linda ei voinut olla hiukan naurahtamatta.
-- On hän kosinut, hän vastasi.
-- Ette suinkaan vain ole kihloissa? kysyi tyttö hädissään.
-- Mari! nuhteli hänen emäntänsä, -- senkö näköinen olen mielestäsi?
Suruko se nuorta morsianta painaisi?
-- Suokaa anteeksi, armas neiti... Mutta en ymmärrä... Te ette ole
kihloissa, mutta nimismies on teitä kosinut... Ja nyt te keskellä yötä
kiiruhdatte hänen luoksensa...
-- Siinä sen nyt näet, rakas lapsi... Salaisuus, salaisuus, jota en voi
sinulle kertoa...
Ja Linda huokasi.
-- Voi, Linda neiti, jos osaisin teitä lohduttaa ja auttaa!
Tytön äänessä värisi niin paljon hellyyttä, että Linda tunsi sinäinsä
kyyneltyvän.
-- Kiitos, Mari kulta, hän kuiskasi.
He kulkivat loppumatkan ääneti, kumpikin ajatuksiinsa vaipuneena. He
olivatkin nyt tulleet kylään, jonka talojen akkunoista siellä täällä
loisti valkea. Nimismiehen talossa oli myös joku huone valaistu.
-- Nimismies näkyy valvovan, sanoi Mari. -- Tietääkö hän odottaa
neitiä?
-- Ei, ei hänellä ole tästä vähintäkään aavistusta. Mutta tietysti hän
valvoo.
-- Kuinka niin: tietysti?
-- Tarkoitin, että hän sielussaan tuntee, että jotakin tapahtuu ...
että minä olen tulossa ... sillä Jumala minut lähettää...
Tähän ei Marilla ollut mitään sanottavaa. Hän kysyi:
-- Jäänkö ulos odottamaan sillä aikaa, kun neiti käy nimismiehen
puheilla?
-- Ethän toki. Odotat vaikka eteisessä.
Nimismiehen ulko-ovi ei ollut lukossa. Tytöt astuivat muitta mutkitta
kuistilta eteiseen.
-- Odota sinä täällä, Mari, ja rukoile puolestani kuiski Linda, ja
hänen sanoistaan huokui äkkiä semmoista pelonsekaista tuskaa ja
ahdistusta, että Mari ei osannut muuta kuin sulkea hänet syliinsä.
-- Rohkeutta, rakas neiti, sopersi tyttö tunteittensa valtaamana, --
kyllä kaikki käy hyvin ... ja muistakaa, että Mari on täällä, jos
jotain teille tapahtuisi ... minä syöksyn heti sisään, jos vähänkään
huudatte...
-- Kiitos, Mari, en luule, että mitään semmoista tarvitsee pelätä ...
kun nyt vain osaisin puhua oikein...
-- Kyllä Jumala neuvoo... Minä en osaa, kun en tiedä asiaakaan...
-- No ei, ei ... odota nyt siis täällä eteisessä, Mari...
Linda oli äkkiä taas saavuttanut rauhansa ja mielenmalttinsa. Irtautuen
Marin syleilystä hän koputti pari kertaa lujasti nimismiehen ovelle ja
odottamatta vastausta aukaisi, astui kynnyksen yli huoneeseen ja sulki
oven jälkeensä.
Nimismies oli nähtävästi kävellyt edes takaisin lattialla ja pysähtynyt
kuullessaan oven aukenevan, sillä hän seisoi keskellä lattiaa kädet
housujen taskuissa, kärsimätön ilme kasvoillaan. Mutta kun hän näki,
kuka kynnyksen yli oli astunut, oli hänen hämmästyksensä kuvaamaton.
Tuossa seisoi ovensuussa Linda Ansamaa, talvipukimissaan, vieno, terve
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Eversti Ansamaa: Quasi una fantasia - 6
  • Parts
  • Eversti Ansamaa: Quasi una fantasia - 1
    Total number of words is 3610
    Total number of unique words is 1830
    24.5 of words are in the 2000 most common words
    34.4 of words are in the 5000 most common words
    39.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eversti Ansamaa: Quasi una fantasia - 2
    Total number of words is 3536
    Total number of unique words is 1965
    22.5 of words are in the 2000 most common words
    32.9 of words are in the 5000 most common words
    38.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eversti Ansamaa: Quasi una fantasia - 3
    Total number of words is 3494
    Total number of unique words is 1811
    23.5 of words are in the 2000 most common words
    33.4 of words are in the 5000 most common words
    40.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eversti Ansamaa: Quasi una fantasia - 4
    Total number of words is 3675
    Total number of unique words is 1785
    27.8 of words are in the 2000 most common words
    38.8 of words are in the 5000 most common words
    43.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eversti Ansamaa: Quasi una fantasia - 5
    Total number of words is 3728
    Total number of unique words is 1825
    25.5 of words are in the 2000 most common words
    38.1 of words are in the 5000 most common words
    43.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eversti Ansamaa: Quasi una fantasia - 6
    Total number of words is 3694
    Total number of unique words is 1784
    27.3 of words are in the 2000 most common words
    38.6 of words are in the 5000 most common words
    44.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eversti Ansamaa: Quasi una fantasia - 7
    Total number of words is 3665
    Total number of unique words is 1949
    23.7 of words are in the 2000 most common words
    34.3 of words are in the 5000 most common words
    40.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eversti Ansamaa: Quasi una fantasia - 8
    Total number of words is 3656
    Total number of unique words is 1931
    24.5 of words are in the 2000 most common words
    34.0 of words are in the 5000 most common words
    39.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Eversti Ansamaa: Quasi una fantasia - 9
    Total number of words is 630
    Total number of unique words is 413
    35.7 of words are in the 2000 most common words
    43.7 of words are in the 5000 most common words
    51.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.