Eversti Ansamaa: Quasi una fantasia - 4

myötäiseksi. Mutta totta puhuen se on vähän luultavaa.
-- Kuulkaahan, minkä huhun äsken kuulin Helsingistä päin, puuttui taas
opettaja Vettenranta puheeseen, -- sanovat, että Suomesta on lähtenyt
paljon vapaaehtoisia Saksaan, nuoria miehiä, ylioppilaita, työväkeä,
joista siellä on muodostettu erityinen suomalainen rykmentti.
Lieneeköhän totta? Onhan täällä Pohjanmaalla maastamuutto jatkunut
entiseen tapaansa ... eikä kaikilla virallista passia ole ollut ... jos
lienevätkin siirtyneet Saksaan eikä Amerikkaan?
-- Ai, ai, sanoi rovasti kauhistuen, -- tuohan olisi suoraa
valtiopetosta... Toivon, ettei huhussa ole perää... Keskustelumme on
muuten luisunut perin vaaralliselle alalle... Minä ehdotan puolestani,
ettemme enää jatka, ja pyytäisin teitä kaikkia, rakkaat ystävät,
ettette mitään varomattomia sanoja lausuisi tuntemattomien tai vähän
tunnettujen henkilöiden kuullen ... venäläisellä santarmistolla on
pitkät korvat. Jumala varjelkoon meitä kaikkia joutumasta heidän
epäluulonsa alaisiksi...
-- Jos huhussa on perää, sanoi eversti vakavasti, -- voimme kaikesta
sydämestämme ajatuksissamme ja tunteissamme kunnioittaa niitä nuoria
miehiä, jotka rakastavat Suomea niin elävästi, että uskaltavat tehdä
jotakin isänmaansa parasta ajatellen. Mutta muuten alleviivaan minäkin
rovastin neuvon, sillä nämä eivät ole leikin asioita. Olkaamme todella
aina puheissamme varovaisia! Muistakaamme, että ajattelematon
uhkarohkeus ei ole kenellekään kunniaksi... Voisimmepa sillä
vahingoittaa isänmaammekin asiaa... Mutta nyt ehdotan, että
lopullisesti siirrymme virvokkeiden puolelle.
Hän nousi ja kulki rovastin seurassa tarjoilua kohden.


5.

-- Sinä olet itse hämmästyttävän rohkea ja tekisipä mieleni sanoa
varomaton puheessasi, veli Ansamaa, sanoi rovasti hiljaa ja
huolestuneesti kulkiessaan isännän rinnalla sivuhuoneeseen. --
Ajattelepa, että joku täällä ... no ei, Jumala varjelkoon, en tahdo
ketään epäillä ... olemmehan vanhoja ystäviä ... mutta...
-- Ole huoleti, rakas veli, vastasi eversti rauhallisen vakuuttavasti,
ei meidän kesken ole vaaraa. Minusta päinvastoin on tärkeätä, että me
Suomessa totumme rohkeasti ja pelkäämättä ajattelemaan, mikä on
oikein...
-- Ajatukset vievät tekoihin...
-- Well, mutta teko, jota on ajatellut, ei ole enää uhkarohkea...
Ihminen silloin jo tietää mahdolliset seuraukset.
-- Ajatteletko siis todellakin Suomen itsenäisyyttä tulevaisuuden
mahdollisuutena?
-- Se ajatus on lohdutukseni tämmöisenä aikana...
-- Jaa, jaa, näkyihän tohtorikin viittaavan semmoiseen... Mutta minua
se pelottaa... Semmoinen ajatus mielessä on aivan kuin rikos
omallatunnolla.
-- Kyllä, nykyisen tsaarivallan kannalta. Mutta jos sisäiset olot
Venäjällä muuttuisivat, jos siellä syntyisi vallankumous, jos tsaari
syöstäisiin valtaistuimelta...
Tämä eversti Ansamaan lausuma ajatus tuotti hieman helpotusta vanhalle
rovastille.
-- No niin, sanoi hän katse kirkastuneena, jos se sitä tietä kävisi...
He seisoivat tarjoilupöydän ääressä, rovasti leivos kädessä, eversti
omenaa purren, ja joivat kotitekoista marjaviiniä, jonka
valmistamisessa Linda oli taituri. Heidän siinä jutellessa toi
palvelijatar isännälle käyntikortin, johon oli jotakin kirjoitettu.
Eversti vilkaisi siihen ja virkkoi odottavalle tytölle: -- sano, että
tulen kohta. Näytä vieras konttorihuoneeseen.
Hetken perästä hän pyysi anteeksi rovastilta, sanoi olevan jotakin
asiaa toimitettavanaan ja poistui tarjoiluhuoneesta. Salin läpi
kulkiessaan hän pysähtyi ja katsoi vielä kerran paperilappua, jonka oli
saanut. Se oli Hormion käyntikortti ja siihen oli nimismies
lyijykynällä kirjoittanut ruotsiksi, arvattavasti, ettei palvelijatar
ymmärtäisi: "Jos säälitte onnetonta ihmistä, niin antakaa minun heti
puhua kanssanne. Asia koskee teitäkin." Everstin ilme kävi
miettiväiseksi, mutta vain hetkeksi. Tavallisella reippaudellaan hän
astui tilavan eteisen poikki vastapäätä olevaan konttorihuoneeseen.
Tässä aito amerikkalaiseen tyyliin sisustetussa huoneessa odotti
nimismies. Hän istui kalpeana kirjoituspöydän luona olevassa
vierastuolissa, syviin ajatuksiin vaipuneena, tuskan hiki otsalla,
mutta säpsähti, kun isäntä astui kynnyksen yli. Eversti Ansamaa ymmärsi
ensi silmäyksellä, että asia oli vakavaa laatua, sulki oven jälkeensä,
meni istumaan kirjoitustuoliinsa ja viittasi Hormiolle, joka oli
kavahtanut pystyyn, että hänkin jälleen istuisi.
-- Sinulle taisi tulla hieman äkkinäinen lähtö äsken, mutta lienet sen
ansainnutkin, koska olit tytärtäni loukannut. Kuitenkaan en ole
pitkävihainen, kuten huomaat. Olen tullut kuulemaan, millä tavalla voin
sinua palvella. Liian kauan en saata olla poissa vieraitteni joukosta;
sinun on siis puhuttava asiasi lyhyesti ja suoraan.
Nimismies pyyhki hikeä otsaltaan, mutta ei kohottanut katsettaan
maasta.
-- Olen onneton ihminen, hän alkoi puhua melkein sopertaen, -- onneton
ihminen... Tyttärenne tuomitsi minua säälimättömästi, mutta hän oli
todellisesti julma, hän enkä minä... Esiinnyin ehkä narrina, olin liian
sangviininen uskossani ... minähän tarkoitin hänen parastaan ... ja
uskokaa minua, eversti, rakastin häntä, rakastan häntä yhä vielä ja
tahtoisin palvella hänen onneaan...
-- Well, mutta asia?
-- Asia ... asia on se, että olen vaikeimmassa asemassa, missä ihminen
milloinkaan on ollut... Tyttärenne nimitti minua konnaksi ja
petturiksi, mutta jos hän tietäisi, missä pulassa olen... Niin, en
voinut sitä hänelle ilmoittaa, kun hän kohta kohteli minua tylysti ja
epäluottamuksella, mutta teille, eversti, minun täytyy se sanoa... Sitä
varten olen tullut takaisin ... olenhan teidän ystävänne kaikesta
huolimatta ... tarkoitan, huolimatta siitä, että tyttärenne moitti
minua juuri ystävyyden puutteesta...
-- Kuuntelen.
-- Niin, niin... Muutamia kuukausia sitten sain kuvernöörin kautta
käskykirjeen. Asianomaisten tietoon oli tullut, että suuret joukot
nuoria miehiä lähti Suomesta Saksaan vapaaehtoisiksi vihollisen
armeijaan. Ne pakenivat passitta Pohjanmaan rajoilta ja rannoilta, ja
tahdottiin tietää, missä ja miten tämä tapahtui, jotta se voitaisiin
estää. Nimismiehiä käskettiin pitämään silmät auki ja ottamaan selvää
asioista. Ja palkinto luvattiin niille, jotka osaisivat antaa varmoja
tietoja...
-- Ja sinä? lausui eversti Ansamaa, kun nimismies vaikeni.
-- Minä pidin asiaa alussa melkein naurettavana. Suomalaisia
saksalaisten armeijaan! Mitä varten? Mitä hyötyä olisi maalle siitä,
että jotkut suomalaiset vuodattaisivat verensä vieraan kansan puolesta?
Tai, jos asiassa oli perää, mitä vahinkoa olisi Suomelle tai Venäjälle
siitä, että jotkut seikkailijat pakenivat maasta, jotkut onnenonkijat,
joille oma maa ja oma esivalta ei kelvannut?...
-- Hm ... sanoit "alussa". Muutitko siis myöhemmin mielipiteesi?
-- Muutin.
-- Minkä takia? Olen minäkin kuullut huhuiltavan samasta asiasta.
Nimismies katsahti ylös hämmästyneenä, mutta kohtasi vain isännän
hymyilevän ilmeen.
-- Asiassa on perää, sanoi hän jyrkästi, luoden taas silmänsä maahan.
-- Well, arveli eversti venyttäen, -- entä sitten?
-- Entä sitten...?
-- Tarkoitan: mitä se sinua liikuttaa? Oletko mitään tehnyt?
-- En, mutta totta kai se minua liikuttaa! Olenhan valtion virkamies,
esivallan käskettävänä ... totta kai minua liikuttaa esimiehiltäni
tuleva käsky!
-- Sinä olet suomalainen virkamies etkä ole velvollinen täyttämään
venäläisten käskyjä.
-- Te ette ymmärrä asiata, eversti...
-- Ymmärrän hyvinkin. Sinä, Hormio, ottaisit siis kiinni ja antaisit
ilmi venäläisille suomalaisen pojan, jonka tietäisit olevan lähdössä --
sanokaamme Saksaan? Sekö on isänmaanrakkautta?
-- Mutta ajatelkaa toki, että se on valtiopetosta suomalaistenkin
perustuslakien kannalta!
-- Hm ... olkoon. Sinä tiedät, että minä käytännöllisenä
amerikkalaisena olen vapaamielinen tuommoisissa asioissa. Minkä tähden
meidän suomalaisten pitäisi rakastaa venäläisiä byrokraatteja ja olla
uskollisia Venäjän hallitukselle, joka varsinkin viime vuosikymmeninä
on tarmonsa takaa sortanut maatamme? Miksemme saisi rakastaa esim.
saksalaisia, jotka eivät ole meille koskaan mitään pahaa tehneet?
-- Kuka rakkaudesta puhuu, mutta maataan ja hallitsijaansa ei saa
pettää.
-- Well, älkäämme kiistelkö. Palatkaamme äskeiseen kysymykseen. Sinä
siis antaisit ilmi jne.?
-- En ole sitä tehnyt, vastasi Hormio ylpeästi, enkä tahtoisi tehdä.
-- Kas, se oli miehen vastaus ja suomalaisen vastaus! Mikä siis painaa
mieltäsi? Miksi olet joutunut vaikeuteen ja ahdinkoon? Onko jotain
muuta?
-- On, kuului kolkko vastaus. -- Tänä aamuna sain uuden käskykirjeen.
Asianomaisten tietoon on tullut, että minun nimismiespiirissäni toimii
salainen, vaarallinen keskus. Tämän kautta pakenee paljon väkeä
Pohjanlahden yli Ruotsiin. Täällä on siis jossain auttajia tai auttaja,
joka pakenijoita ohjaa ja kuljettaa. On mahdotonta muka, etten minä
olisi saanut vihiä asioista. Jollen seitsemän vuorokauden kuluessa anna
mitään tietoja asianomaiseen paikkaan, katsotaan minut kykenemättömäksi
suorittamaan virkatehtäviäni...
-- Sepä drakooninen ukaasi! huudahti eversti Ansamaa, ja hänen äänensä
ilmaisi jonkun verran hämmästystä. -- Nyt ymmärrän, että olet kiikissä.
-- Menetän virkani, tulevaisuuteni, kaikki...
Nimismies pyyhki taas hikeä otsaltaan. Eversti katsoi häneen terävästi
ja sanoi sitten, äänessä tuskin huomattava halveksumisen vivahdus:
-- Ja silloin ajattelit, että rikas naiminen olisi ainoa keino, millä
voisit asemasi pelastaa.
Hormio oli vaiti.
-- Ikävä kyllä ei se tuuma sinulle onnistunut, jatkoi eversti, -- etkä
ole voinut tänne tulla nyt pyytämään minua vaikuttamaan tyttäreni
päätökseen, sillä tiedät, että se on mahdotonta. Tyttäreni on kyllin
rikas voidakseen valita puolisokseen kenen hän tahtoo, eikä hänen
isänsä siinä asiassa asettuisi hänen tahtoansa vastaan, vaikka hänen
valintansa olisi minkälainen tahansa. Sitä et ole tullut minulta
pyytämään. Mutta koska olit kuvitellut olevasi minun vävypoikani,
ajattelit, että voisin sinua auttaa toisella tavalla -- rahalla?
Nimismies vaikeni yhä.
-- All right, minä tahdon sinua auttaa.
Nämä lujalla äänenpainolla lausutut sanat saivat Hormion hämmästyneenä
katsahtamaan ylös.
-- Tahdon auttaa sinua kiusauksesta, mies parka, jatkoi Ansamaa, --
jotta et möisi veljiäsi Suomen todellisille vihollisille... Kuinka
paljon tahdot? Ja mitä aiot tehdä? Jäätkö maahan vai ... muutatko
maasta pois?
Nimismies tuijotti yhä ällistyneenä everstiin.
-- Jaa, ettäkö maasta pois, hän vihdoin sammalsi, -- niin, uutta elämää
alkamaan... Amerikkaanko?
-- Vaikkapa Amerikkaan... Ruotsin kautta... Paljonko sanomme?...
Sanommeko viisikymmentätuhatta?
-- Viisikymmentätuhatta?
-- Tarkoitan kruunua: 50,000 kruunua. Luuletko riittävän?
-- Viisikymmentätuhatta kruunua!... Oletteko niin rikas?
-- Oletko sitä epäillyt? sanoi eversti Ansamaa hieman ivallisesti. --
Kyllä tyttäreni olisi tuonut hyvät myötäjäiset... Kirjoitetaan siis
50,000 kruunua. Saat nostaa ne Tukholmassa. Tukholman Yksityispankissa
on minulla juoksevalla tilillä aina vähän rahoja.
Näin puhuen eversti veti esille pöytälaatikosta shekkikirjan, johon
rupesi kirjoittamaan. Nimismies seurasi katseellaan toisen liikkeitä ja
ällistys hänen ilmeessään muuttui salaiseksi tyytyväisyydeksi ja
voitonriemuksi.
Eversti taittoi huolellisesti valmiiksi kirjoittamansa shekin ja ojensi
sen Hormiolle.
-- Kas tässä, nyt olen tehnyt, mitä olen voinut hyväksesi. Nyt eroavat
tiemme... Vieraani odottavat minua.
Hän nousi tuoliltaan.
-- Hitto vieköön, eversti! huudahti nimismies äkkiä kiihkeästi ja
hypähti pystyyn. -- Nyt olen tehnyt halpamaisen työn, ottaessani teiltä
vastaan nämä rahat. Tiedän sen ja tiedän, että te halveksitte minua.
Mutta tietäkää tekin, ettei minulla ole pienintäkään kiitollisuuden
tunnetta teitä kohtaan. Minulla ei siihen ole mitään syytä. Ja teillä
ei ole mitään syytä halveksia minua. Sillä te ette ole minua auttanut.
Sitä ette ole ajatellutkaan. Te olette vain auttanut itseänne. Oman
itsenne pelastukseksi olette maksanut minulle nämä rahat. Me olemme
vain ilveilleet. Te olette näytellyt viattoman osaa ja minä olen koko
ajan vaiennut siitä, mitä teistä tiedän. Jos ennen olisinkin hiukan
epäröinyt, niin olen nyt asiasta varma. Te, juuri te, herra eversti,
olette se maankavaltaja, jota viranomaiset etsivät. Minä tiedän sen ja
te tiedätte sen myöskin. Ja te olette koko ajan tiennyt, että minä sen
tiesin. Ei meistä kumpikaan ole toistaan parempi.
Eversti Ansamaa oli rauhallisena kuunnellut toisen sanatulvaa. Kun
nimismies vaikeni, kysyi hän:
-- Onko sinulla muuta lisättävänä? Jollei, olemme siis kuitit. Noista
syytöksistäsi vastaat itse. Minulle on yhdentekevää, mitä minusta
ajattelet. Vaikuttimistani ja teoistani vastaan itse Jumalani edessä.
Vielä kerran, toistamiseen tänä päivänä täytyy minun siis näyttää
sinulle ovi. Hyvästi, Hormio.
Nimismies näytti epäröivän. Everstin horjumaton lujuus vaikutti häneen.
-- No, no, suokaa anteeksi ... ehkä kuitenkin on paras erota sovussa.
Älkää olko niin ylpeä, eversti Ansamaa, voihan teidänkin hetkenne
lyödä.
-- En tarvitse neuvojasi.
-- No niin, hyvästi siis ... ja kiitoksia avustanne. Nimismies kumarsi
ja poistui eteiseen. Eversti seurasi häntä hetken perästä ja kulki
sivulle vilkaisematta suoraan saliin.
-- Pirullisen ylpeä mies, mutisi Hormio, katsoen everstin jälkeen. --
Mutta rikas. Ja rikkaalla on varaa ja valtaa. Samassa hän muisti
shekin, jota piteli kädessään, avasi ja luki sen. Hänen silmänsä
kävivät nyöreiksi hämmästyksestä ja pettymyksestä.
-- Mitä hittoa tämä on! huudahti hän itsekseen. -- Maksakaa Herra
Antero Hormiolle viisikymmentätuhatta kruunua, mutta allekirjoitus!
Jarl Dagobert! Onko shekki mitätön vai onko sillä pirulla Dagobertin
nimellä rahoja Tukholmassa? Aioitko vetää minua nenästä, senkin
"eversti"? Sen saat maksaa. Hän pisti shekin lompakkoonsa, etsi
päällys-vaatteensa ja poistui talosta.


6.

Rovasti, Linda ja tohtori olivat istuutuneet salin nurkkaukseen
rauhassa juttelemaan.
-- Isäni on aina ollut semmoinen, selitti Linda, vastaten johonkin
vanhan kirkkoherran huomautukseen. -- Hän ei vihaa mitään niin kuin
sortoa ja vääryyttä. Hänen mielestään jokaisen kansan pitäisi olla
vapaa ja itsenäinen. Minä olin aivan pieni tyttö silloin
Yhdysvalloissa, kun hän lähti Cuban vapautussotaan. Muistan, kuinka
äiti itki ja koetti estää, mutta mikään ei taivuttanut isän mieltä. Hän
oli saanut päähänsä, että kuubalaisten piti päästä vapaiksi
espanjalaisten sortajain yliherruudesta, ja hän lähti sotaan
amerikkalaisen retkikunnan kanssa. Paljon rahaakin hän uhrasi
kuubalaisten hyväksi, sen kuulin äidiltä. Me jäimme äidin kanssa kotiin
odottamaan; ja pitkät olivat päivät ja levoton oli äiti, melkein aina
kyynelissä. Mutta isä palasi kunnialla ja sai everstin arvon. Sitten
pari vuotta myöhemmin kuului kummia Suomesta. Silloin oli helmikuun
manifestin aika ja Bobrikoffin sortokausi alkoi. Nyt ei isä pitkinä
vuosina puhunut juuri mistään muusta kuin Venäjän hirmuvallasta.
Muistan hyvin, miten hän usein toisteli samaa ajatusta: "on kerrassaan
häpeällistä, että Suomi on tuommoisen raakalaiskansan orjana, Suomi,
sivistysmaa, jonka pitäisi olla itsenäinen valtakunta." Hän olisi monta
kertaa tahtonut muuttaa kotimaahansa, mutta äiti ei siihen suostunut.
Hän oli syntyään amerikatar eikä olisi viihtynyt muualla. Ja miten
hento ja hieno hän oli... Suuresti isä häntä rakasti ja Suomessa hän ei
luullut maan hyväksi mitään voivansa tehdä... Sitten sairastui äiti ja
kuoli. Samaan aikaan kuoli isoisä täällä ja Bobrikoff murhattiin
Silloin ei mikään enää sitonut isää Yhdysvaltoihin, velvollisuudet
kutsuivat häntä tänne Suomeen. Muutimme siis vähän ennen suurlakkoa,
kuten tiedätte... Niin, semmoinen se on isä, ei hän vihaa Venäjän
kansaa, vaan venäläistä byrokratiaa ja tsaari-valtaa.
-- Jalohan hän on isäsi, sanoi rovasti, -- ja jalot hänen ajatuksensa,
-- sitä ei kukaan kiellä. Ja ken ei häntä sydämessään ymmärtäisi? Mutta
huolestuttava on asia. En tiedä, mikä aavistus minua ahdistaa.
Vanhuksen houreita ehkä ... mutta ajatelkaa nyt, lapset, jos
venäläisten viranomaisten korviin tulisi, mitä täällä tänäänkin on
puhuttu. Tarvitaan niin vähäsen nykyhetkenä, ennen kuin voi joutua
epäluulon ja vainon alaiseksi... Sinäkin, Lindaseni, olet huolissasi
isäsi takia. Et sitä vanhan sedän silmiltä kykene salaamaan.
Linda katsahti poispäin liikutuksen vallassa. Kun hän jälleen kääntyi
toisten puoleen, olivat kyyneleet hänen silmissään.
-- Se on totta, setä, hän myönsi. -- Olen ollut ja olen vieläkin
huolissani.
-- Sinun pitäisi puhua isäsi kanssa, varottaa häntä, neuvoi vanhus. --
Varmaankin hän kallistaisi korvansa sinulle.
-- Olen sen tehnyt ... juuri tänään.
-- Ja isäsi?
-- Oh, setä, hän on niin ihmeellinen -- suuri, jalo, varma itsestään.
Hän nauraa pelolle. On niin kuin ei vaaroja häntä varten olisi
olemassakaan. Hän on niin voimakas, että hän voittaa minunkin
levottomuuteni...
Rovasti jäi mietteisiinsä.
-- Ehkei sentään ole syytä levottomuuteen, puuttui tohtori puheeseen.
-- Setä Olavi on kyllä vapaa ja varomaton puheessaan, mutta eiköhän
hänen vilpitön ja rehellinen esiintymisensä ole hänen paras turvansa?
Niinhän usein sattuu elämässä, että niitä ei epäillä, joilla sydän on
huulilla...
-- Totta kyllä, myönsi rovasti, -- jos kulkevat tyhmän kirjoissa. Mutta
eversti, joka on täydellinen nero älykkyydessä!
-- Niin, sen me ensimmäisinä tunnustamme, vastasi Helmer Grahn
hymyillen, -- mutta kuinka hän älyään käyttää? Kaikenlaisiin
käytännöllisiin toimenpiteisiin! Niissä kuluu koko hänen aikansa. Koska
hän ehtisi vehkeillä valtiota vastaan? Syrjäiset näkevät omin silmin,
miten hän älyään käyttää, jos tietäisivätkin, että hän on nerokas.
-- Hm ... ehkä olet oikeassa.
He vaipuivat mietteisiinsä ja kuuntelivat nuorisoseuran sekakuoroa,
joka taas oli alkanut laulaa. Laulajien joukosta kuului nyt eversti
Ansamaankin tuttu ja miellyttävä barytoni.
Äkkiä tohtori huomasi, että Linda kävi kalpeaksi ja että hänen silmänsä
tuijottivat miltei tajuttomina. Helmer Grahn tiesi tämän merkitsevän
kohtausta, jommoiset eivät olleet tavattomia tytön elämässä, ja jolloin
hän näki näkyjään. Tohtori hieman pelästyi, sillä hänestä olisi ollut
tuskallista, jos rovastin tai kenen tahansa vieraan huomio olisi
kohtaukseen kiintynyt; ja hän tiesi, että se Lindastakin olisi ollut
vaikeata, -- tätä tytön omituista taipumusta pidettiin nimittäin
ankarasti salassa. -- Onneksi ei kukaan mitään huomannut, ja Lindankin
lovessa olo kesti vain lyhyen hetken. Syvään huoaten hän palasi
tajuihinsa, näytti hetken miettivän ja lausui tohtorille hiljaa, mutta
päättävästi:
-- Helmer, en voi aivan hyvin. Tahdotko saattaa minut huoneeseeni?
Tohtori oli tietysti heti valmis, ja Linda pyysi rovastilta anteeksi,
että hän pieneksi ajaksi poistui, luvaten pian palata. Rovasti
nyökäytti isällisen ystävällisesti päätään ja unohtui taas laulua
kuuntelemaan.
Helmer tarjosi käsivartensa Lindalle veljellisellä huolenpidolla, ja
siihen nojaten tyttö hänen rinnallaan poistui salista, eikä kukaan
näyttänyt panevan merkille heidän lähtöään.
-- Helmer, kuiskasi Linda tuskissaan, kun he olivat avarassa eteisessä,
-- jotakin hirveätä on tekeillä, ja minun täytyy saada neuvotella
kanssasi. Mennään joutuin huoneeseeni.
Helmer Grahn ei hämmästyksessään osannut mitään vastata; hän seurasi
äänetönnä tytön kintereillä tämän kiiruhtaessa eteisen taustasta
nousevia leveitä, matolla peitettyjä portaita toiseen kerrokseen.
Hetken perästä he astuivat Lindan taiteellisesti somistettuun
vastaanottokammioon, jota muuan runollinen ystävä kerran oli
kunnioittanut nimellä "himmeän lilanvärinen rokokoounelma". Tämä
nimitys muistui aina tohtorin mieleen, milloin hän oli huoneessa
sähkövalojen loistaessa, kuten nyt, sillä sähkölamput siellä olivat
taidokkaasti kasvien ja koristusten peitossa ja niistä levisi himmeä
sametinpehmeä valo josta silmät tuntuivat nauttivan. Tohtorin mielestä
Lindan kammio oli kuin pyhättö, johon oli astuttava mitä hartaimmin
tuntein, eikä se tieto hänen sydämessään, että tuon pyhätön jumalatar
samalla oli hänen sydämensä haltiatar, suinkaan ollut omiansa
vähentämään hänen tunnelmansa hartautta. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa
haaveiluun, sillä Linda heittäytyi heti sohvan nurkkaan ja käski
tohtorin istumaan tuolille eteensä.
-- Helmer, hän sanoi kiihkeästi ja ääni värähteli pidätetystä tuskasta,
-- minun täytyy kertoa sinulle kaikki. Olen äärettömiin saakka levoton
isän puolesta.
Kun Linda, joka tavallisesti oli puheessaan ja käytöksessään niin
hillitty ja hiljainen, osotti tämmöistä kiihtymystä, ymmärsi hänen
ystävänsä, että hätä oli käsissä.
-- Kerro, kerro, hän pyysi osanottavaisesti.
-- Se koskee poliittisia asioita, niitä samoja, joiden johdosta setäkin
alhaalla äsken oli niin levoton. En voi ymmärtää muuta kuin että isä on
niihin jollain tavalla sekaantunut -- vaikka hän ei sitä avoimesti
tunnusta ja nyt häntä uhkaa vaara, josta hän ei ole tietoinen. Tänään
päivällä kahvin jälkeen minulla oli näky. Äiti tuli luokseni ja sanoi:
"varota isää, häntä uhkaa vaara." Tarkemmin ei äiti selittänyt asiata,
mutta kuitenkin minä riensin isän luo kertomaan näystäni. Hän kuunteli
minua kunnioittavasti, niin kuin hänen tapansa on, mutta kysymyksen
vaarasta hän löi kerrassaan leikiksi. Hän sai minutkin rauhoitetuksi,
mutta sitten tuli nimismies Hormio asialle, joka koski sekä minua että
isää...
-- Aa, nimismies Hormio. Hän ei ole meillä näkynytkään tänä iltana...
-- Ei, hänen ei sopinut tulla. Saat kuulla. Nimismies alkoi kosimalla
minua --
-- Kosimalla! Hormio kosi sinua! Oliko mies kadottanut järkensä?
-- En tiedä, mutta kohteliaisuutensa ja kaiken hienotuntoisuuden hän
oli kadottanut. Alussa en ymmärtänyt mitään, mutta vähitellen minulle
selvisi hänen tarkoituksensa. Hän tietää jotakin isästä, jota hän
virkatoimissaan voi käyttää isälle vahingoksi, -- nyt olen varma siitä,
että se on poliittista laatua ja että hän voisi antaa isän ilmi
venäläisille. Mutta koska hän pitää itseään meidän talomme ystävänä,
tuli hän ehdottamaan sovintokauppaa: jos minä menen hänelle vaimoksi,
pelastaa hän isän vaarasta. Voitko kuvitella sitä alhaisuutta?
-- Sehän oli konnamaista! Miksei hän heti kääntynyt vain isäsi puoleen?
Vaan tahtoi sinut lunnaiksi hävytön! Sinä tietysti kieltäydyit
kunniasta?
-- Olisiko muu ollut mahdollista? Mutta jos tietäisit, Helmer, missä
tuskassa olen ollut! Olenko myynyt isäni oman itseni lunnaiksi? Olisiko
minun sittenkin pitänyt suostua Hormion pyyntöön?
-- Linda! pääsi tohtorin huulilta niin nuhtelevan rukoilevalla
äänenpainolla, että tyttö katsahti häneen silmät suurina. -- Tarkoitan,
että se olisi ollut anteeksiantamaton rikos, kiiruhti tohtori
selittämään. -- Hormion salaisuus on ehkä hyvinkin vähäpätöinen. Hän
tahtoi pelottaa sinua ja vetosi rakkauteesi isääsi kohtaan, koska hän
tiesi mahdottomaksi vedota rakkauteesi häntä itseään kohtaan.
-- Älä sano niin, Helmer, ei tämä asia ole vähäpätöinen. Kyllä
nimismiehellä saattoi olla jokin hyvä ja rehellinenkin tarkoitus auttaa
meitä, vaikka hänen ahneutensa ja kunnianhimonsa petti hänet vaatimaan
vastapalvelusta. Ei hänkään olisi uskaltanut ehdottaa niin suurta
vastapalvelusta, ellei hän olisi tiennyt oman palveluksensa olevan
kallisarvoisen... Ja kuulehan, mikä lopulta selvitti minulle koko
pulman. Äsken tuolla alhaalla minulla taasen oli näky. Näin Hormion.
Hän oli puheissa ryssän kanssa. Se näky ei olisi minulle tullut, ellei
tuo keskustelu koskisi meitä, s.o. isää. Mitähän he siinä päättivät?
Varmaankin jotakin hirveätä isää vastaan... Oi Helmer, mitä nyt on
tehtävä? En voinut pidättää näkyäni niin kauan, että olisin päässyt
perille heidän juonestaan... Sano, Helmer rakas, pitäisiköhän
sinun vaivuttaa minut uneen, että sillä tavalla, keinotekoisen
selvänäköisyyden avulla, ottaisimme selvää asiasta? Mitä arvelet,
ystäväni?
-- Olen kyllä valmis tekemään mitä tahdot, mutta olisikohan
clairvoyancesta nyt hyötyä; Jos Hormio ja tuo toinen puhuvat keskenään
venättä, et ymmärrä heidän puhettaan. Ja onhan sitä paitsi mahdollista,
että heidän keskustelunsa jo on päättynyt... Missä olit näkevinäsi
heidän puhuvan?
-- Nimismiehen huoneessa, ellen erehdy... Mutta oletko varma siitä että
nimismies osaa venäjänkieltä?
-- Ainakin hän jonkun verran sitä osaa. Kyllä hän varmaan raha- ja
ilmiantokeskustelussa toimeen tulee...
-- Mitä sitten on tehtävä, Helmer? Jos ei meillä ole mitään
todistuksia, ei isä usko. Hän vain nauraa kaikelle niin kuin äsken...
Ja minä tunnen, että tämä on perin vakavaa...
-- Linda rakas, jos kuitenkin koettaisimme puhua isällesi... Mielestäni
sinun näkysi jo itsessään on todistus...
-- Voi, voi, kun nuo vieraatkin ovat tuolla... Jos voisimme käskeä isän
tänne nyt heti... Ehkä on paras puhua hänelle... Jokainen minuutti on
kallis... Kuule, Helmer, jos minä rientäisin sanomaan isälle, että hän
tulisi tänne, ja sinä odottaisit täällä? Minä pidän seuraa vieraille
sillä aikaa. Muuten luulen, että he kohta alkavat lähteäkin... Varmasti
juovat jo teetä... Sano, Helmer, teenkö niin? Sinä jäät tänne?
-- Jään tietenkin, jos niin tahdot.
-- Ja sinä puhut isälle?
-- Puhun.
-- Ja olet selvillä asiasta ja asian vakavuudesta?
-- Olen, Linda.
-- No, sitten lähden... Ja kun vieraat poistuvat, tulen tänne, jos te
silloin vielä olette täällä...
Ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja tohtori jäi yksin huoneeseen
odottamaan; nyt vasta hän pani merkille, että kuoron laulu kuului
alhaalta himmeästi tänne ylös. Hän koetti luoda järjestystä
ajatuksiinsa ja tunteihinsa. Hän huomasi, kumma kyllä, olevansa enemmän
kiihdyksissä siitä ajatuksesta, että Hormio oli röyhkeällä tavalla
loukannut Lindaa, kuin siitä, että setä Ansamaata uhkasi nimetön vaara.
Hän moitti itseään kylmyydestä, mutta selitti samalla itselleen, että
Hormio oli menetellyt anteeksiantamattoman hävyttömästi. Hän -- Helmer
-- tiesi todella rakastavansa Lindaa, mutta ei hänen päähänsä olisi
pälkähtänytkään puhua rakkaudestaan Lindalle, ennen kuin hän olisi
voinut huomata joitain merkkejä Lindassakin toveruutta ja sukulaisuutta
lämpimämmistä tunteista. Vihdoin hän tyynnytti itseään sillä
ajatuksella, että eihän Hormio Lindaa rakastanutkaan: koko kosiminen
oli paljasta juonta -- ja rahat taustalla näyttelivät epäilemättä
suurinta osaa.
Tahdonponnistuksella hän sitten käänsi ajatuksensa eversti Ansamaan
asiaan. Siinä oli varmaan, kuten Linda uskoi, jotain sangen vakavaa
takana. Mutta mitä? No, sehän ei oikeastaan liikuttanut häntä, se oli
sedän oma yksityisasia. Hänen velvollisuutensa oli vain puhua, niin
kuin oli luvannut.
Hän heräsi mietteistään siihen, että ovi aukeni ja eversti Ansamaa
astui huoneeseen.
-- Halloo, Helmer, mitä tämä merkitsee? Linda hiipii luokseni kuin
pakeneva intiaani ja kuiskaa korvaani, että minun heti välttämättä on
mentävä hänen kammioonsa, jossa tohtori minua odottaa... Ilveilettekö
kanssani vai mitä? Täällä sinä naimaikäinen mies olet nuoren tytön
kaikkein pyhimmässä -- onko teillä ollut lemmen kohtaus? oletko
kosinut? tahdotko siunaukseni?... Tapasi pyytää sitä on verrattain
omituinen!
Everstin ääni oli hilpeä kuten tavallisesti -- ehkä hieman liian
hilpeä, ajatteli Helmer.
-- Suo anteeksi, setä Olavi, että vaivaamme sinua, mutta leikki on
mielestämme kaukana...
-- Well, sinulla on siis tärkeä ja kiireellinen asia?
-- On, mutta etkö sinä istu?
-- Olkoon menneeksi, mutta ymmärräthän -- vieraat tuolla alhaalla...
-- Koetan olla mahdollisimman lyhyt... Linda on kertonut minulle
kaikki, mitä tänään on tapahtunut. Minun ei tarvitse siinä viivähtää...
Me olemme molemmat, sekä Linda että minä, vakuutetut siitä, että jokin
salaperäinen vaara sinua uhkaa. Vaara, joka on poliittista laatua...
-- Mitä syytä teillä on semmoiseen uskoon?