Eversti Ansamaa: Quasi una fantasia - 2

-- Mutta ettekö voi niihin silti uskoa? Enkö minä herätä teissä mitään
luottamusta? Ettekö saata uskoa, kun vakuutan teille, että...
-- Mutta herra nimismies, keskeytti Linda torjuvalla käden liikkeellä,
-- pidättekö minua lapsena, jota paljailla uhkauksilla voi pelottaa?
Emmehän ole ystäviä, tuskin tuttaviakaan. Kuinka vaaditte, että minä
umpimähkään teihin luottaisin?
-- Ettekö te naiset aina ole vähän lapsia? Te sanotte, ettemme ole
ystäviä ... mutta mitä muuta minä olen kuin teidän ystävänne? Minähän
tahtoisin teidät pelastaa, minä näytän teille pelastuksen tien,
tarjoan teille käteni -- ja te lykkäätte luotanne vilpittömän
avuntarjoukseni...
-- Mutta, herra nimismies, sanokaa toki: mikä on se vaara, josta
tahdotte minut pelastaa? Ymmärrättehän, etten voi panna painoa
puheellenne, kun en tiedä olevani missään vaarassa?
-- Ettekö te todella tiedä mistään vaarasta?
Näin kysyessään nimismiehen äänessä oli koko lailla hämmästystä.
-- Johan sen sanoin: en tiedä, vastasi Linda lujasti.
-- No niin, mitä sanoin? Naiset ovat lapsia ja siksi jäävät. Niin
nähkääs, rakas neiti, on asioita, joista ei sovi puhua. Minulla
ei ole oikeutta paljastaa teille esimerkiksi virkasalaisuuksia.
Olin vakuutettu siitä, että tiesitte olevan syytä pelätä
turvallisuuttanne...
-- Minulla syytä pelätä omaa turvallisuuttani? Mitä tarkoitatte? Elän
isäni kodissa -- missä nuorella naisella on parempi turva?
-- Miehelässä esimerkiksi, se on tässä tapauksessa: minun alhaisessa,
mutta teille avonaisessa kodissani.
-- En ymmärrä sanaakaan. Vaaratko uhkaisivat minua täällä Ansamaan
talossa?
-- Juuri niin, tässä talossa, täällä kotonanne.
-- Te olette rohkea puheessanne, herra nimismies, liiankin rohkea...
Onko teillä muuta lisättävää?
-- Älkää sanoko niin, neiti Ansamaa. Te olette kovin ylpeä nainen,
rikkaassa kodissa kasvanut, kaikki ovat totelleet pienintäkin
viittaustanne ... ette ole surua koskaan tuntenut... Mutta jos äkkiä
suru tulisi, riistäisi teiltä rakkaimpanne...
-- Mitä tarkoitatte?
-- Tarkoitan sitä, rakas neiti Linda, että eihän vaaran tarvitse uhata
teitä ensikädessä... Koskisi se teihin yhtä kipeästi, jos vaara uhkaisi
esimerkiksi vanhaa kunnioitettavaa isäänne...
Tuskan huudahdus pääsi vaistomaisesti Lindan ahdistuneesta rinnasta.
Hän kalpeni ja sulki silmänsä.
-- Enkö sitä sanonut? puheli nimismies, joka oli seurannut toisen
liikkeitä katseellaan. -- Koskee se yhtä kipeästi.
Nyt ei Linda jaksanut hillitä itseään.
-- Te olette peto, herra nimismies, hän huudahti, -- te olette tiikeri
julmuudessanne! Tässä istutte ja piinaatte minua, kärvennätte sieluani
heikolla tulella. Puhutte vaarasta, joka minua uhkaa, vaarasta, joka
oikeastaan uhkaa isääni, ja keinosta, millä voisin ostaa isäni vapaaksi
vaarasta. Niin, ostaa, juuri ostaa! Ettekö ymmärrä minun selvästi
näkevän, että vaara, jonka väitätte uhkaavan isääni, uhkaa häntä teidän
puoleltanne -- juuri teidän puoleltanne. Te olette isälleni jostain
salaperäisestä -- ehkä poliittisesta -- syystä vaarallinen. Ja nyt te
tulette tänne, puhutte ystävyydestä ja rakkaudesta ja ehdotatte minulle
kauppaa, halpamaista, naiselle alentavaa kauppaa... Te olette todella
hirveä!... Jos teissä olisi rahtuakaan ystävyyttä tätä taloa kohtaan,
te varottaisitte isääni, te puhuisitte hänelle vaarasta, ettekä
pyytäisi pienintäkään palkkaa... Nyt on menettelytapanne semmoinen,
etten voi sanoin ilmaista, kuinka syvästi teitä halveksin...
Linda seisoi suorana, ryhdikkäänä, ja hänen poskensa hehkuivat.
Nimismies hänen edessään oli puoleksi nolo, puoleksi oudon ihastunut.
-- Mutta, hyvä neiti, hän alkoi puolustautua, te ette käsitä minua
yhtään, te tuomitsette minua harkitsematta... Minä tulen tänne
parhaimmassa tarkoituksessa, vilpittömänä ystävänänne, te rupeatte
minua solvaamaan, niin, syvästi sanoillanne solvaamaan...
Hän ei ehtinyt jatkaa, sillä eversti Ansamaa palasi samassa
huoneeseensa.
-- Isä, huudahti Linda kääntyen tulijan puoleen ja osoittaen sormellaan
nimismiestä, -- tuo mies tuossa, joka äsken minua kosi, on
teeskentelijä, alhainen petturi! Koko hänen kosintansa oli vain
kaupantekoa. Ottamalla minut lunnaiksi hän pelastaisi sinut vaarasta,
jonka sanoo sinua uhkaavan ja joka siis uhkaa sinua hänen puoleltaan.
-- Mitä kuulen, sanoi eversti Ansamaa tyynesti, katsellen vuoroin
toista, vuoroin toista, -- teillä näkyy olleen kiihkeä keskustelu.
Kuinka sinä, Hormio, uskallat pelottaa tytärtäni? Millä oikeudella?
Eikö sinua tässä talossa ole hyvin kohdeltu? Tahdotko kostaa vai
miksikä tulet tänne ja saatat tyttäreni pois suunniltaan kauhusta ja
kammosta? Ja sinä, Linda! Sinun pitäisi tietämän, ettei mikään vaara
minua uhkaa, kuuletko: ei mikään. Sen sijaan, että kuuntelit Hormion
houreita, kun hän rupesi lorujaan latelemaan, olisi sinun pitänyt
näyttää hänelle ovi. Niin minä nyt aion menetellä. Veli Hormio, olen
pahoillani, että minun täytyy pyytää sinua poistumaan. Meillä on kohta
kutsut, vieraat saapuvat pian, ja välttämätöntä on, että tyttäreni
rauhoittuu. Sinun läsnäolosi vaikuttaisi häneen hermostuttavasti.
Ymmärrät itsekin, ettet voi jäädä. Mistään kosimisesta ei tämän jälkeen
voi olla puhettakaan. En kyllä mielihyvällä olisi tervehtinyt sinua
vävykseni, mutta jätin tietysti asian tyttäreni ratkaistavaksi. Nyt
ovat välimme selvät.
Hän viittasi kädellään kohti ovea. Hormio olisi nähtävästi tahtonut
panna vastalauseen, hän avasi eversti Ansamaan puhuessa monta kertaa
suunsa ja teki liikkeitä kädellään, mutta everstistä huokui niin
rauhallista majesteettia, ettei Hormio osannut muuta kuin kumartaa ja
poistua. Jotakin hän mutisi mennessään, ehkä uhkauksia ja sadatuksia.
Linda heittäytyi isänsä syliin.
-- Kiitos, isä... Oh, sinä et voi aavistaa, kuinka hän minua
piinasi ... tiikeri ihmisen hahmossa ... lopulta en enää kyennyt
hillitsemään itseäni...
-- Ymmärrän sinut täydellisesti, lapseni, enkä suinkaan sinua moiti.
Olisit vain heti ajanut hänet tiehensä.
-- Mutta sinä et tiedä, isä, kuinka salaperäisesti hän puhui vaarasta,
arvatenkin valtiollisesta, joka sinua uhkaa... Oh, hän on vaarallinen
mies...
-- Tiedän sen hyvinkin, sillä kuuntelin ovella kotvasen aikaa, ennen
kuin astuin sisään. Mutta ei nyt sanaakaan enää tuosta hullutuksesta.
Mene nyt huoneeseesi pukeutumaan; kohta saapuvat vieraamme.


3.

Ansamaan kartanon iso, kuusi-ikkunainen vastaanottosali oli kirkkaasti
valaistu. Komea, vanhanaikainen kattokruunu, jossa sähkölamput
hävisivät näkymättömiin satojen kimaltelevien kristallien peittoon, ja
lukuisat kolmihaaraiset, kullanhohteiset seinälampetit häikäisivät
valollaan talvipimeästä ja eteisen hämärästä tulevan silmiä, mutta
saivat hänet sitten ihmettelemään, oliko uhkeampaa huoneita koko
eteläpohjanmaalla kuin tämä Ansamaan kartanon empire-tyyliin sisustettu
korkeakattoinen salonki, jossa tuntui kuin olisivat laulun ja musiikin
haltiat aina ilmassa leijailleet. Silmä kiintyikin heti suureen
valkoiseen avattuun flyygeliin salin toisella sivulla ja totesi
hiljaisella mielihyvällä, että kaikki ilmavassa huoneessa oli
valkoista, sinistä ja kullankirjailtua: pitkät valkoiset, sinijuovaiset
jalkamatot; suoraviivaiset, valkoisiksi maalatut, kullalla kirjaillut
ja sinisellä silkillä päällystetyt seinä- ja nurkkasohvat, tuolit,
pöydät, pystypeilit ja muut huonekalut; stukkotekoiset uunit ja
hohtavanvalkoiset, korkeat pariovet. Olisi todella luullut joutuneensa
ruhtinaalliseen linnaan, kauas köyhästä Suomesta, ja tumma talvipuku
tuntui vieraalta tässä loisteliaassa ympäristössä.
Eteiseen vievät pariovet aukenivat yhtämittaa ja vieraita tulvi sisään.
Ensimmäisinä heitä tervehtimässä oli isäntäväki. Eversti Ansamaa
mustassa frakissaan ja Linda harmaansinisessä silkkipuvussa, rinnassa
vaaleanpunainen ruusu, seisoivat tapansa mukaan vähän matkan päässä
ovensuusta ja kättelivät iloisesti, joitakuita sydämellisiä sanoja
lausuen, jokaista tulijaa. Säätyläiset olivat iltapuvuissa, nuoret
naiset vaaleissa vaatteissa, mutta vieraiden joukossa oli paljon
maalaisväkeä: Ansamaan omia alustalaisia, isäntiä ja torppareita
emäntineen ja tyttärineen, jopa nuoria renkimiehiäkin, jotka eivät
herraskuosista välittäneet, vaan muuten olivat siistineet itsensä
juhlan arvokkuuden mukaan. Mutta yläluokkalaista eristymishalua,
talonpoikaispöyhkeyttä ja torpparikainoutta ei näkynyt. Vieraat pitivät
nähtävästi luonnollisena, että "seurakunta oli sekalaista", tervehtivät
tuttavallisesti toisiaan ja lyöttäytyivät sympatiojensa mukaan pikku
ryhmiin avarassa salissa.
Itse asiassa tämäkin oli tulosta isäntäväen kasvattavasta vaikutuksesta
paikkakunnalla. Jos eversti Ansamaa siihen oli kyennyt miljooniensa
nojalla, täytyi tunnustaa, että hän käytti rikkauttaan sekä omaksi että
toisten eduksi. Nämä juhlatilaisuudet Ansamaan hovissa eivät olleet
niinkään harvinaisia tapauksia pitäjän uudemmassa historiassa. Paitsi
isäntäväen syntymä- ja nimipäivinä oli säännöllisesti ennen sotaa
kokoonnuttu kerran kuukaudessa. Maailmansota oli aikaansaanut muutoksen
tässä kuten monessa muussakin suhteessa. Kuukausikokoukset olivat
lakanneet, mutta nimenomaisina juhlapäivinä olivat lukuisat ystävät
koolla kuten ennenkin.
Erikoista näille yhdessäoloille oli se uusi henki, minkä eversti
Ansamaa ja hänen tyttärensä olivat -- ehkä ulkomailta -- tuoneet
mukanansa koko seuraelämään. Ei kokoonnuttu juoruamaan ja turhia
puhumaan tai yksinomaan syömään ja juomaan. Ruumiillinen kestitys oli
sivuseikka, vaikka tärkeä, sillä se oli keino tunnelman kohottamiseksi;
mutta pääpaino oli seurustelun henkisessä sisällössä. Ansamaan hovin
iltakestit olivat kuin ohjelmallisia iltamia ainakin -- sillä
lisäyksellä vain, että yleisökin otti osaa ohjelman suoritukseen.
Soittoa niissä oli ja laulua -- talon tytär-emäntä oli pianisti ja
isännällä oli yhä vieläkin jäljellä barytoninsa, -- ja milloin hovissa
vieraili kaupunkilaistaiteilijoita, muodostuivat illatsut todellisiksi
konserteiksi. Säännöllisesti oli myös esitelmä; milloin mistäkin
aineesta: eversti Ansamaa puhui halusta, ja hänen järkeviä sanojaan
kuunneltiin aina mielellään, mutta puhujina esiintyivät monet muutkin:
kansakoulunopettaja, rovasti, pastori, tohtori ym. Esitelmien jälkeen
seurasi aina keskustelua; ja siihen piti kaikkien, sekä miesten että
naisten, ujostelematta ottaa osaa, jos vain tunsivat, että heillä oli
jotakin sanottavana. Osanottajien näköalat täten avartuivat, kun
kaikenlaiset polttavat elämänkysymykset saivat monipuolisen
valaistuksensa. Oli kuin kaikki yhdessä olisivat koettaneet rakentaa
näkymätöntä tiedon ja sivistyksen temppeliä, johon kerta kerralta
liitettiin uusia kiviä. Tietysti oli niitä, joiden mielestä tämmöinen
tieteellis-älyllinen yhdessäolo oli pitkäveteistä ja ikävystyttävää --
he jäivät pian seurasta pois; alkuaan oli nimittäin kutsu koskenut
kaikkia halukkaita pitäjäläisiä -- joskus oli kesäisin puistossa
kestitetty satoihin nousevaa kansanjoukkoa; mutta vähitellen oli
muodostunut jonkinlainen valiojoukko, joka uskollisesti saapui Ansamaan
illatsuihin ja jonka jokainen jäsen oli aivan kuin eversti Ansamaan ja
hänen tyttärensä erityinen ystävä. Miljonäärin vapaa ja veljellinen
käytös oli pian puhaltanut tiehensä kaiken painostavan kiitollisuuden
tunteen, ja sitä paitsi oli Lindan ja hänen isänsä tapana myöskin
vuorostaan vierailla kaikkien perheellisten ystäviensä luona.
Tänäkin iltana oli kutsuihin saapunut toista sataa henkeä. Olivathan
nämä nyt sodan aikana harvinaisia tilaisuuksia, joista ei mielellään
jäänyt pois, ja sitä paitsi näkyi tällä kertaa -- arvatenkin isännän
syntymäpäivän johdosta -- vieraiden kesken vallitsevan kodikkaan
onnellinen ja samalla juhlallisen odottavainen mieliala. Katseet
loistivat tyytyväisyydestä, keskustelu kävi puoliääneen ja myhäillen.
Kun kellon lähetessä puolta seitsemää eversti Ansamaan sointuva ääni
äkkiä kuului yli puheen sorinan, ilmoittaen, että vieraat olivat koolla
ja ohjelma alkaisi, katsahtivat läsnäolijat toisiinsa keskinäisellä
ymmärtämyksellä.
-- Varsinainen ohjelmamme tänään, lisäsi isäntä selittäen, on ystävämme
tohtori Grahnin alustus aineesta "Mietelmiä maailmansodan johdosta" ja
keskustelu sen johdosta.
Illan ohjelma ei kuitenkaan heti alkanut esitelmällä. Tavanmukaiseen
järjestykseen kuului ensin Linda-neidin soitto ja sen perästä kahvin
juonti. Soiton aikana vallitsi salissa syvä hiljaisuus. Tämä ei ollut
ainoastaan talon tavan mukaista, vaan aiheutui myös soiton laadusta.
Musiikki oli näet Linda Ansamaan erikoisala. Opintonsa hän oli alkanut
Amerikassa ja täydentänyt niitä Helsingissä etevimpien opettajien
johdolla. Saattoi huoletta sanoa, että hän teknillisesti oli Suomen
parhaimpia yksityispianisteja. Kuitenkaan hän ei koskaan ollut
esiintynyt julkisesti, vaikka opettajansakin olivat häntä siihen
kehottaneet. Hän oli liian arka ja vaatimaton ja liian musikaalinen.
Hän oli kuullut maailman suurimpien piano-taiteilijain soittavan ja
tiesi, ettei hän koskaan tekniikastaan huolimatta osaisi tulkita
Beethovenia, Bachia, Mozartia tai Chopinia niin kuin he, ja kun eivät
aineelliset huolet pakottaneet häntä kilpailemaan, säästi hän taiteensa
isänsä, ystäviensä ja oman itsensä iloksi. Hänen haaveellinen
luonteensa olisikin tehnyt hänelle vaikeaksi ja vastenmieliseksi tahti
tahdilta taistella itsensä jonkun suuren sävellyksen herraksi ja
yksityiskohtia myöten uppoutua sen henkeen. Hän soitti mestareita,
mutta omalla tavallaan, jota kyllä monet kuulijat pitivät lumoavana.
Mutta hänellä oli kyky, joka erotti hänet ammattipianisteista ja
todisti hänen syvää musikaalisuuttaan: hän osasi hämmästyttävissä
improvisaationeissa tulkita omia tunnelmiaan ja omintakeisilla
parafraaseilla esittää tuttuja sävelmiä. Tähän kykyynsä hän mieluimmin
turvautuikin, sillä se paraiten vastasi hänen omaa sielunelämäänsä, ja
siten hänen soittonsa enimmäkseen oli yllättävää laatua, toi kuulijan
korviin jotain uutta, jota hän ihaillen ja ihmetellen pysähtyi
kuuntelemaan.
Ohjelmakseen oli Linda tällä kertaa valinnut erään Händelin konsertin.
Hän tunsi itsensä ristiriitaiseksi ja epäharmoniseksi tämänpäiväisten
kokemusten ja kohtausten johdosta ja kykenemättömäksi improvisoimaan.
Hän valitsi tahdintarkan ja säännönmukaisen Händelin, toivoen että
mestarin vakavaan, klassilliseen muotoon upotettu tunnehartaus
vaikuttaisi rauhoittavasti hänen omaan mielialaansa.
Hänen rinnallaan penkillä istui tohtori Grahn nuottilehtiä kääntämässä.
Kunnanlääkäri tohtori Grahn oli kaukaista sukua Linda Ansamaan äidille
ja asui -- naimaton kun oli -- Ansamaan kartanossa. Hän oli talon vanha
ystävä, ja pitäjällä pidettiin suorastaan päätettynä asiana, että
hänestä tulisi vävy taloon. "Kaunis pariskunta", ajatteli nytkin moni,
silmäillessään Lindan hienoja ilmeikkäitä piirteitä ja tohtorin
uskollisennäköisiä kasvoja, jotka ilmaisivat mitä syvintä ihastusta ja
hartautta. Soittaessa nousi heikko puna Lindan poskille, hänen silmänsä
hohtivat, hänen paksu vaalea tukkansa aivan kuin loisti. Mies hänen
rinnallaan oli taas tummuudessaan tytön täydellinen vastakohta: mustat
hiukset, tuuhea musta parta ja tumma ihonpinta tekivät hänet
kuumaverisen etelämaalaisen näköiseksi, ja kuitenkin tiesivät kaikki,
että viidennäljättä korvilla oleva tohtori oli käytökseltään melkein
lapsellisen ujo ja tyly.
Sävelten voima sai Lindan unohtamaan huolensa, ja konsertin
adagio-jaksoa soittaessaan hän tuli ajatelleeksi, että Händelin
sävellys oli ehkä vaikeatajuinen ja raskas useimmille kuulijoille,
niin tottuneet kuin he muuten olivatkin pianomusiikkiin. Hän jätti
sentähden adagion loputtua konsertin kesken ja rupesi soittamaan
omia fantasioitaan, joutuen ennen pitkää vanhoihin tuttuihin
kansanlauluihin, joiden hän aina tiesi vaikuttavan kuulijakuntaan.
Mitään äänekkäitä kiitoksia ei kuulunut soiton tauottua. Linda istui
kotvan aikaa liikahtamatta, kädet helmassa, silmät maahan luotuina.
Vieraat odottivat hiljaa. Sitten Linda äkkiä nousi ja lähti kahvia
tiedustelemaan, hymyillen ujosti yleisölleen, joka kiitti häntä
iloisilla katseilla ja päännyökkäyksillä.
Tarjoilu tapahtui viereisessä huoneessa, johon pariovet avattiin.
Sieltä jokainen kävi hakemassa itselleen kahvia leipää tai suklaata,
johon muutamat nuoret olivat erikoisesti mieltyneet. Kuului iloista
puhetta, naurun kikatusta, kuppien kilinää.
-- Saisipa tuo tohtorimme jo kosiakin tytärtäsi, sanoi vanha
kirkkoherra leikillisesti eversti Ansamaalle joka lyöttäytyi arvokkaan
vieraansa seuraan. -- Kyllä näkee, mihin päin sydän häntä vetää...
Mutta ehkäpä lienevät kaupat jo tehdytkin?
-- Ei minun tietääkseni, vastasi eversti samaan äänilajiin. -- Ei taida
veljelle vielä tulla vaivaa vihkimisestä.
-- No, iloinen vaivahan se olisi, perin iloinen...
-- Muuten olisi minustakin hyvä, että tohtori koettaisi onneansa, sillä
voipahan toisia kosijoita ilmaantua, jotka vaan sekoittavat nuoren
tytön mieltä.
-- Sitä en pelkää, vakuutti rovasti lämpimästi. -- Linda on kyllä
herkkä, erityisen, omituisen herkkä mutta horjumaton, jos hän on saanut
mitä päähänsä. Tunnenhan rippilapseni.
-- Luuleeko veli siis, että hän on saanut päähänsä mennä tohtorille?
-- No niin pitkälle en sentään uskalla mennä, naurahti hyväntahtoinen
kirkkoherra. Nuoret tytöt eivät siinä suhteessa tunne itseään, ennen
kuin jokin sattuma heille totuuden paljastaa.
Ensimmäinen kuppi oli tuskin juotu, kun vanha kunnianarvoisa
kirkkoherra korotti äänensä ja pyysi hetkeksi huomiota. Melu taukosi
heti ja läsnäolijat kääntyivät uteliaina rovastin puoleen.
Kirkkoherra ojensi suoraksi, heitti silmäyksen yli seurakunnan, kääntyi
talon isännän puoleen, jonka kanssa hän vastikään oli vaihtanut pari
sanaa, ja aloitti vakavalla äänellään:
-- Arvoisa veli, eversti Ansamaa! Ollen vanhin läsnä olevain ystäväin
joukosta, olen saanut toimekseni kaikkien puolesta lausua sinulle
sydämellisimmät ja kunnioittavimmat onnentoivotuksemme tänä päivänä,
jolloin täytät viisikymmentäviisi vuotta. Kymmenen vuotta olet nyt
iloksemme asunut keskuudessamme, kymmenen pitkää vuotta, jos
ajattelemme, kuinka rikkaita ja täysinäisiä nämä vuodet ovat olleet,
kymmenen lyhyttä vuotta, jos ajattelemme, kuinka nopeasti aika on
kulunut. Sinun iässäsi, veli Ansamaa, kymmenen vuotta ei merkitse
paljon -- kymmenen vuoden kokemusta, tietysti, ja kymmenen vuoden
työtä, -- mutta katso tytärtäsi. Teidän tänne saapuessanne oli hän
iloinen ja vallaton tytön typykkä, pitkä palmikko selässä, nyt on hän
nuori nainen, isänsä oikea käsi suuressa taloudessa. Kymmenen vuotta
merkitsee siis paljonkin, ja meille ne ovat merkinneet paljon. Me
olemme näiden vuosien kuluessa oppineet sinua rakastamaan ja
kunnioittamaan. Vilpitön on sen tähden toivomuksemme, että sinä vielä
saisit viettää useitakin kymmeniä vuosia meidän keskuudessamme.
Kannathan sinä vuotesi niin kuin nuorukainen, joten inhimillisesti
katsoen ikää voi sinulle riittää vielä paljon. Sitä suokoon Jumala
meidän kaikkien onneksemme!
Kirkkoherran äänessä värisi todellinen liikutus ja monen silmissä
kiilsi kyynel. Eversti istui näköjään rauhallisena, mutta oli luonut
katseensa maahan.
-- Arvoisa veli, jatkoi rovasti puhettaan, -- suo minun tunnustaa, että
sinä olet harvinainen ihminen. Olen vanha mies ja olen paljon maailmaa
nähnyt, mutta en ole koskaan tavannut ihmistä, jonka koko elämä
herättäisi sydämessäni samaa ihastusta kuin sinun. Niin, älä luule,
että sinua imartelen. Ei mikään minua tällä hetkellä niin surettaisi
kuin semmoinen luulo sinussa. En sinua tahdo imarrella, mutta en liioin
saata olla sanomatta, mitä sydämessäni liikkuu. Olin vanha mies jo
silloin, kun sinä muutit tänne Suomeen. Sydämeni oli kokenut, että me
ihmiset olemme kaikki syntisiä ja itsekkäitä ja ettei meillä ollut
pelastusta muualla kuin Jumalan armossa Kristuksessa. Sydämeni oli
näivettynyt, kuten niin monen vanhan ihmisen sydän on. Huomasin, että
Jumalan armokin kykeni verrattain vähäisen ihmissielun ynseydelle ja
kovuudelle. Ja kuitenkin minunkin sydämeni oli kerran palanut uskoa
ihmiseen ja etsinyt sitä ihmistä, jossa ei Jumalan kuva ollut
pirstaleiksi lyöty. Niin, rakkaat ystävät, moittikaa sielunpaimentanne
siitä, että hän tuolla tavalla rikkoi nuoruudessaan Jumalan tahtoa
vastaan, kun ei heti tyytynyt näkemään Jumalan kuvaa vain Kristuksessa.
Mutta muistakaa myös Paavalin sanoneen, että ihmisen tulee kasvaa
Kristuksen kaltaisuuteen... No niin, rakas veli Ansamaa, kymmenen
vuotta sitten tulit sinä, ja meidän tiemme tapasivat toisensa, ja vanha
kuihtunut sydämeni sai heti alusta kuin uutta elinvoimaa. En tahtonut
ensin uskoa silmiäni, en korviani. Sinä ryhdyit paikalla toimimaan
tavalla, joka poikkesi kaikesta, mihin olimme tottuneet. Sinä asetuit
kohta koko paikkakunnan isäksi ja holhoojaksi. Kohta otit selvää
pitäjäläisten sekä aineellisista että henkisistä oloista. Kohta rupesit
kaikkea parantamaan ja kohottamaan, tiesit keinoja, millä varallisuus
ja hyvinvointi lisääntyisi, katsoit samalla, ettei kasvatusta ja
sivistystä laiminlyöty. Suo anteeksi, veli, että alussa kysyin
itseltäni: mitä tämä on? onko tämä uudenaikaisinta farisealaisuutta?
Olithan sinä rikas, ja olinhan minä nähnyt, mimmoisia rikkaat yleensä
ovat. Mutta kauan en niin ajatellut. Minun täytyi tunnustaa, kun
katselin tekojasi, kun kuuntelin sanojasi, että hyvyytesi, jaloutesi,
ihmisrakkautesi ei ollut teeskenneltyä. Se oli sinua itseäsi. Sinä olit
itse semmoinen rikas ihminen -- rikas sekä aineellisesti että
henkisesti, -- että toisen täytyi sinua rakastaa. Ken koskaan kääntyi
oveltasi apua saamatta? Ken on tässä pitäjässä enää nälkää nähnyt, ken
sairastanut apua saamatta? Ken lapsista ja nuorista on koulukasvatusta
vailla? Ken meistä ikäihmisistä on vailla onnen ja ilon hetkiä siitä
saakka, kun sinä avasit vieraanvaraiset ovesi? Siunausta sinä toit
tullessasi tähän paikkakuntaan, rakas veli Ansamaa... Sinä olet ylpeä,
minä tiedän sen -- se onkin ainoa heikkoutesi. Jumala paratkoon, ja
sinä ehkä ajattelet, että sanani ovat vanhan ukon lörpötyksiä... No
niin, anna vanhan ukon kerran lörpötellä. Sama mikä liikkuu hänen
sydämessään, liikkuu meidän kaikkien sydämissä, sillä sinä olet ne
kaikki voittanut. Ja nyt meillä on vielä sinulle pyyntö, ja uskomme,
ettet sitä iloa meiltä kiellä. Oikeastaanhan me tahtoisimme tuottaa
sinulle jotain iloa, mutta mitä muuta me osaamme sinulle antaa kuin
rakkautemme ja kunnioituksemme? Sen tähden sekin, jonka tarkoituksena
olisi tuottaa sinulle iloa, onkin meidän omaa iloamme. Meidän kaikkien
läsnäolijani ja kaikkien pitäjäläisten puolesta saan täten kysyä
sinulta, veli Ansamaa, suostutko siihen, että joku Suomen
taiteilijoista ikuistuttaa kankaalle sinun meille rakkaat piirteesi ja
että taulu asetetaan johonkin yleiseen paikkaan, esim. kunnan talon
kokoushuoneeseen? Olemme yhdessä koonneet siihen tarvittavat varat.
Kirkkoherra lopetti ja hänen vanhat kasvonsa katsoivat hellän
ystävällisesti eversti Ansamaahan. Aivan kuin yhdestä suusta kuului nyt
joka taholta innokkaita huudahduksia: "suostukaa siihen!", "se on
pyyntömme!" "rovasti on tulkinnut tunteemme!" ja kaikki ikään kuin
imivät katseillaan eversti Ansamaata. Linda istui syrjässä ja hänen
silmistään tippuivat suuret kyyneleet.
Hän, jonka osaksi oli tullut niin vilpitön ja valtava
rakkaudentunnustus, nousi kalpeana, mutta hymyilevänä.
-- Ystävät, hän sanoi ja ainoastaan pieni epävarmuus äänessä osotti,
että hän oli liikutettu ja että hänen täytyi käyttää voimaa
hillitäkseen itseään, -- ystävät, kuinka voisin muuta kuin suostua
pyyntöönne! Tuottaahan se minulle suurinta iloa ja kunniaa!
Odottamatonta iloa!
Voimakas ja jatkuva kättentaputus tervehti tätä lupausta. Eversti
Ansamaa jatkoi:
-- Meitä suomalaisia moititaan juroiksi ja kylmiksi. Mutta voisiko
kukaan kutsua kylmiksi niitä sanoja, jotka meidän kaikkien isällinen
ystävämme ja opettajamme tänä iltana on lausunut? Ne ovat ymmärtääkseni
olleet ennen kuulumattomia sydämellisyydessään ja lämmössään. Ja ne
lausuttiin teidän kaikkien puolesta minulle. Tulkoot ne merkityiksi
elämän kirjaan teidän kaikkien hyväksenne! Rakkaudestanne olen
kiitollinen, rakkautenne otan vastaan -- juuri sen tähden, etten tiedä
sitä ansainneeni. Eikö rakkaus aina ole lahja, suurin, ihmeellisin
lahjoista? Te puhutte minun teoistani. Mutta mihin olisin kyennyt ilman
teidän luottamustanne ja rakkauttanne? Yhdessä me olemme tehneet, mitä
tehty on. Elämän herra on antanut minun huostaani aineellisia
rikkauksia. Suuri olisi syntini, ellen koettaisi niitä käyttää
oikeudenmukaisesti!...
Taas kuului innokasta käsienpauketta, ja eversti Ansamaa astui rovastin
luo, puristaen kiitollisena hänen kättään. Vieraat nousivat, monet
tulivat puristamaan everstin ja rovastin käsiä, ja iloisesti
keskustellen käytiin hakemaan toista kahvikuppia.
Sillä välin kokoontui joukko nuoria flyygelin ympärille, ja yhtäkkiä
kajautti nuorisoseuran sekakuoro raikkaita laulun säveliä ilmoille. Ne
täyttivät suuren salin mahtavilla aalloillaan ja nostivat huippuunsa ne
riemun ja kiitollisuuden tunteet, mitkä vallitsivat läsnäolijain
sydämissä.


4.

Tohtori seisoi puhumassa. Paikaltaan flyygelin äärestä oli hänellä hyvä
näköala yli salin, ja saattoi hän yhteen silmäykseen yhdistää melkein
koko tutun kuulijakuntansa. Toisella kädellään hän silloin tällöin
nojasi soittokoneen kanteen, toisella siveli tuuheaa mustaa partaansa.
Hän puhui harvaan ja miettien eikä yhtään alleviivannut sanojaan
kädenliikkeillä. Hän oli tottumaton puhuja, se näkyi, mutta hänen
sanansa herättivät kuulijoissa ajatuksia. Hän alkoi esitelmänsä
seuraavaan tapaan:
-- Voisi sanoa, ettei tämäniltainen keskusteluaiheemme ole
sopusoinnussa hilpeän mielialamme kanssa. Vietämme perhejuhlaa,
jokainen meistä, sanan täydessä merkityksessä perhejuhlaa, sillä
tämmöisenä hetkenä tunnemme, kuinka me ihmiset kuulumme läheisesti
yhteen ja yhdessä todella muodostamme kuin suuren perheen.
Keskustelumme aiheena on nykyinen julma maailmansota -- kuinkapa se
voisi lisätä mielialamme hilpeyttä? Kuitenkin on se minusta sopiva aihe
juuri tänä iltana. Sillä eihän ole välttämätöntä ihmisen onnelle, että
hän ilon hetkenä unohtaa toisten surut. Lääkäri näkee joka päivä
edessään toisten ihmisten kipuja ja kärsimyksiä ja ottaa niihin osaa,
mutta ei silti tule onnettomaksi. Päinvastoin hänen onnensa on toisten
tuskien ajattelemisessa, jotka hän voi lieventää ja poistaa.
Ajatellessamme ilon yhteydessä vakavia asioita me syvennämme omaa
onneamme. Tuntiessamme itsemme tällä hetkellä yhdeksi perheeksi me
näemme, kuinka kauas inhimillisestä onnesta ovat poikenneet ne
ihmisraukat, ne kansat, jotka tuolla Euroopan tappotanterilla murhaavat
toisiaan. Voisihan koko ihmiskunta olla suuri perhe, jonka yksilöt
auttaisivat toisiaan sen sijaan että nyt taistelevat toisiaan
vastaan...
Siirtyen varsinaiseen aineeseensa jatkoi tohtori Grahn puhettansa,
viitaten aluksi siihen, että me täällä Suomessa olemme oudossa
asemassa, kun samalla olemme sodassa ja ulkopuolella sodan. Sillä sodan
verilöylyt eivät ole meihin vielä ulottuneet, siksi syrjässä olemme
varsinaisesta sodasta, että saatamme verrattain puolueettomasti sitä
arvostella.
Ja sitten perusteli tohtori seikkaperäisesti omaa antimilitaristista ja
anti-imperialistista kantaansa. Hän lähenteli mielipiteissään
sosialisteja ja hänen silmissään oli sota semmoisenaan järjetöntä ja
hullua. Hän puhui sen raaistuttavasta vaikutuksesta, sen tuhotöistä ja
hävityksistä, sen aiheuttamista suunnattomista rahamenoista. Hän esitti
ajatuksensa niistä yhteiskunnallisista uudistuksista, joita sotaan
tuhlatuilla varoilla olisi voitu saada aikaan. Hän ihmetteli, että
kansoilta riitti pahantekoon voimia ja varoja, vaikka niitä ei koskaan
ollut kylliksi, silloin kun hyvä oli kysymyksessä. Kuitenkaan ei hän
heittäytynyt toivottomuuteen ihmiskunnan pelastuksen suhteen, sillä hän
uskoi ihmiskunnassa vaikuttaviin siveellisiin voimiin.
-- Mutta sota on syntistä, sanoi hän ja lopetti esitelmänsä seuraavaan
tapaan: -- Pyydän alleviivata väitettäni, että sota on syntistä.
"Syntinen" on uskonnollinen sana, ja lääkäreitä tavallisesti pidetään
jumalankieltäjinä, mutta käytän sitä sittenkin. En ole jumalankieltäjä,