Erkki Ollikainen - 7

Total number of words is 3563
Total number of unique words is 1837
26.8 of words are in the 2000 most common words
36.9 of words are in the 5000 most common words
42.4 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
"Missä minun jääkärini ovat?" huusi katteini, hänkin tointuen. "Kuinka
ne konnat vahtia pitävät? Minä hirtätän jokaikisen jahka vaan ne saan
käsiini!"
Antti oli levottomana astunut ovelle. Hänen mieleensä johtui nyt se
viha, jota Vaajasalolaiset tunsivat häntä kohtaan, ja jonka he useasti
olivat selvästi osoittaneet. Saattoikohan tämä olla heidän mielensä
osoitus? Hänen kahdella vaiheella ollen menisikö hän ulos vai ei, ja
tätä arvaamatonta arvoitusta tuumiessaan, ravisti Jussila häntä lujasti
kauluksesta huutaen:
"Mitä sinä mietit? Onko nyt aikaa tässä tollotella?"
"Ei", huusi Antti, joka nyt tuli entiselleen, "sinä olet oikeassa.
Meidän täytyy saada tiedon siitä, kuka kiven heitti".
Mutta sitä oli helpompi sanoa kuin tehdä, sillä kuinka huolellisesti
nämät kolme miestä nuuskivatkin tuvan ympärystän, eivät he huomanneet
mitäkään epäluulon alaista. Ei katteini Demonov myöskään nähnyt
ainoatakaan jääkäriä. Venäläisen raivo nousi sentähden korkeimmilleen
ja hän vannoi vieläkin kerran kalliin valan kostaaksensa miehillensä,
jotka niin huolettomasti vartioivat päällikköänsä.
Syynä katteini Demonovin neljän jääkärin poissaoloon oli seuraava:
Kolme heistä oli oheisessa talossa löytänyt viinakekkerin, jonka
pakeneva omistaja tahallansa oli jättänyt, vietelläkseen vihollisen
paulaan. Se onnistuikin. Lekkeri vietiin Antin tuvalle, ja kun
sotamiehet akkunasta näkivät päällikkönsä nauttivan samaa juomaa kuin
he itsekkin, ja he hyvin tiesivät, ettei hän siitä työstä kesken
herjennyt, eivätkä lisäksi osanneet aavistaakaan Suomalaisten
läsnäoloa, rupesivat he tyydyttämään tätä suurinta himoansa. He menivät
sentähden vähän sivullepäin ja täällä tyhjennettiin viimeinenkin pisara
astiasta. Kun se pisara katosi, oli myös miesten järki tiessään. He
nukkuivat ja nukkuivat ijäksi päivää. Viinalekkerin omistaja oli, näet,
kahden kumppanin kanssa hiipinyt vihollisten perässä, ja tappaneet
heidät omilla aseillansa. Katteinin kostontuumat olivat siis turhia.
Kun Erkki oli heittänyt kiven huoneesen, riensi hän Leskelään päin,
jonka läheisyydessä luutnantti Fieandt vielä oli kätkössä miehinensä.
"No", sanoi hän kun Erkki astui hänen eteensä, "mitä olet nähnyt."
"Koko venäläinen yliesikunta on koossa Vihtakannan talossa".
Fieandt oikein hypähti.
"Tiedätkö sen varmaan?" kysyi hän innokkaasti.
"Tiedän, herra". hän kertoi sitte mitä hän oli nähnyt ja kuullut Antin
tuvalla, ja lopetti näin: "Parasta olisi tietysti ollut, jos minä
olisin saattanut pysyä levollisena, mutta muistakaa, kuinka te itse
siinä olisitte menetelleet. Vahinko vaan, etten osannut sitä lurjusta
kalloon, niinkuin tarkoitukseni oli".
Luutnantti tuumi hetken. Sitte sanoi hän: "Entä jos koettaisimme napata
heidät haltuumme niin kauvan kun vielä ovat siellä?"
"Se tuskin käy laatuun", oli Erkin pelonalainen vastaus.
"Kuinka niin?"
"Luonnollisesti ovat he jo lähteneet Antin tuvalta, sillä kyllä he
osaavat ajatella vaaran olevan lähellä. Lisäksi on nyt pimeä ja
sentähden kulku metsässä hankalaa, ett'emme me saisi toimeen mitään".
"Sinä olet oikeassa, Erkki Ollikainen", lausui eräs vanha Vaajasalon
mies, joka oli tullut Fieandtille oppaaksi. "Minä olen syntynyt
Vihtakankaalla ja tunnen jokaisen kiven ja pensaan siellä. Minun
neuvoni on sentähden että luutnantti jättää hyökkäyksensä huomen
aamuun. Kas niin, Erkki", jatkoi hän lohduttaen, huomatessaan niitä
syviä huokauksia, jotka purkautuivat nuoren talonpojan raskaasta
rinnasta, "luota Jumalaan; hän ei ole koskaan unhottanut sitä, joka on
pannut turvansa häneen. Usko minua; et ennen tiedä kun olet saanut
nuoren vaimosi jälleen. Vaajasalosta eivät Venäläiset voi viedä häntä,
sillä pitkin saaren ympäri liikkuu Sandels'in parkassia ja pursia, ja
luutnantti vastaa kyllä siitä ettei vihollinen pääse tästä salmesta
ylitse. Ole hyvällä mielellä vaan, niin saat nähdä että kaikki käy
hyvin. Herra Jumala, kenen täällä maailmassa luulet vastuksista ja
huolista pääsevän? Ja kun semmoisia saamme rauhankin ajalla kärsiä,
kuinka luonnollisia ne sitte sodan aikana ovatkaan".
"Kiitos lohdutuksestanne, Pohjonen", vastasi Erkki ja puserti
lämpimästi vanhuksen ojennettua kättä. "Minä tahdon aina muistaa niitä
ja noudattaa neuvoanne".
Päivän ensimmäinen valahdus ulottui tuskin valaisemaan puiden latvoja,
kun luutnantti Fieandt lähti marssimaan Leskelästä, jonka läheisyydessä
eivät Suomalaiset olleet vihollisen vilahdustakaan nähneet. Suomalaiset
menivät hajonneina suoraan Antin pirttiä kohden, jossa hän vaan muutama
tunti sitte oli nähnyt nuoren morsiamensa voimatta pelastaa häntä.
Jokainen saattaa siis kuvitella millaisilla tunteilla hän astui joukon
etupäässä luutnantin rinnalla. Se liikkui hänen mielestään hirvittävän
hitaasti eteenpäin! Hänestä se oli etanan hiljaista kulkua. Jos hän
olisi voinut lentää ei hän olisi viipynyt montaa sekuntia maassa.
"Onko Katri siellä vielä?" Tämä ajatus vaivasi häntä yhtenään. "Ja jos
hän on siellä, millaisessa tilassa hänen sieltä löydän? Kuolleena vai
elävänä ja ehkä häväistynä? -- Luutnantti!" huudahti hän vihdoin kun
tuskansa nousi korkeimmilleen, "tämä kulku on liian vitkallista
minulle; sallikaa minun rientää edellä!"
"Mutta jos syökset suoraan perikatoosi?" intti Fieandt.
"No, se on sitte minun oma asiani".
Näin sanoen lähti hän edelle. Pian hän voitti ne esteet, jotka häntä
kohtasi ja nopeasti joutui matka. Vihdoin pysähtyi hän hämmästyen.
Edessään olivat maassa pitkänään neljä venäläistä jääkäriä, Demonovin
vartio, kaikilla rinnassaan iso ammoava haava. Tässä ei ollut
kuitenkaan viipymisen aikaa. Pieni tasanko eroitti hänen vielä tuvasta,
joka näkyi tummana ja synkkänä, kun eivät auringon säteet vielä
ulottuneet sitä valaisemaan. Ennenkuin hän lähti astumaan tämän ylitse
katsoi hän taaksensa olivatko Suomalaiset kaukana. Hän ei nähnyt
ainoatakaan sotamiestä, niin hyvin jääkäriketju oli kätkeytynyt, mutta
kun hän tarkemmin katseli ruohoa, huomasi hän kuinka se hiljaa liikkui
pitkänä, suorana rivinä.
"Nuo osaavat kulkea salaa", ajatteli Erkki tyytyväisenä. "Jos eivät he
ota vihollisen koko yliesikuntaa, ei heillä todellakaan ole onnea".
Norjasti lahti hän sitte juoksemaan aukean ylitse toisessa kädessään
pyssy, toisessa viritetty pistooli. Joka hetki odotti hän laukausta
selkiseljällänsä olevasta ovesta taikka särjetystä akkunasta, mutta ei
se häntä huolestuttanut. Hän katsoi vielä kerran taaksensa ja huomasi
ruohon silloin olevan vilkkaammassa liikkeessä. Se teki hänen vieläkin
rohkeammaksi.
Tultuansa ovelle pidätti hän kuultelemaan. Muuta ääntä ei kuulunut kuin
tuulen vinkuna avoimessa akkunassa. Synkkä tunne valtasi nuoren
Suomalaisen.
"Jumalani, ovatkohan he tappaneet hänen", ajatteli hän ja astui
päättävästi kynnyksen ylitse. Isommassa huoneessa ei näkynyt
ainoatakaan elävätä olentoa. Kynttilä oli palanut loppuun pullon
suussa. Vieressä oli pikari kaadettuna; toinen oli joutunut pöydän alle
ja kolmannen sirpaleita näkyi yhdessä ruutisarven jäännöksien kanssa.
Tirkistelevin katsein pysähtyi Erkki keskelle laattiaa kuultelemaan.
Ovi sisähuoneesen oli suljettu. Uskaltaisiko hän avata sen? Olihan
siellä se hirmuinen salaisuus, jota hän kuitenkin toivoi selväksi? Kova
väristys kävi hänen ruumiinsa lävitse. Hän silitti useamman kerran
hikeä valuvaa otsaansa; jalkansa tuskin kannattivat häntä.
Vihdoin rohkaisi hän mieltänsä ja työnsi oven auki. Raskas ilma tuli
sieltä häntä vastaan. Kului melkeä hetki ennenkuin hän saattoi avata
silmänsä ja katsoa sisälle. Hän pelkäsi ensimmäisen katseensa kohtaavan
nuoren vaimonsa hengetöntä ruumista.
Mutta ei hän ikäänsä saattanut seisoa silmät kiinni.
Hänen täytyi saada varmuutta. Hän astui sitte äkkiä pieneen,
raskasilmaiseen huoneesen, jonka akkunan edessä nuo vahvat luukut
olivat. Pyssyntukilla särki hän akkunan ja toisen luukun. Valoa virtasi
huoneesen ja Erkki rupesi tutkivasti katsomaan ympärillensä.
Ei näkynyt elävän olennon jälkeäkään, mutta ei myös näyttänyt täällä
olevan väkivaltaa tehty. Vai mitä tuolla vuoteen kulmassa oli? Kankaan
palanen. Erkki katsoi sitä ja tunsi sen olevan Katrin morsiuspuvusta.
Vielä tarkemmin tutkittuansa molemmat huoneet, löytämättä mitäkään,
jota hän olisi tuntenut, sanoi hän vaikeroivalla äänellä:
"Hän on poissa, ehkäpä ikuiseksi. Jumala yksin tietää saanko vielä
nähdä hänen".
Näissä sanoissa kuvastautui niin sydäntä viileksivä valitus, että
luutnantti Fieandt, joka samassa astui huoneesen, jäi seisomaan ovelle
ja katseli Erkki Ollikaista ylen säälivin katsein. Vihdoin astui hän
esille ja sanoi Erkille:
"Nuo konnat ovat paenneet Vihtakantaan ja ovat ottaneet naiset
mukaansa, mutta..."
"Kuinka Herran nimessä te sen saatatte tietää?" kysyi Erkki tulisesti.
"Toinnu, Erkki", sanoi luutnantti laskien kätensä nuoren talonpojan
olalle, huomatessaan surun häntä liiaksi valtaavan. "Sinä olit tuskin
ehtinyt tänne, kun minun mieheni saivat kiinni erään saarelaisen, joka
pakeni kotoansa. Hän kertoi, että häntä vastaan oli tullut kolme
miestä, jotka suurella kiiruulla riensivät Vihtakantaa kohden, hinaten
muassaan kahta naista, jotka yhtenään huusivat apua, mutta joita miehet
lyömällä ja uhkaamalla heidät tappaa koettivat saada vaikenemaan.
Vaikka vielä hämärti, saattoi mies nähdä, että yhdellä oli venäläinen
univormu".
Kun Erkki kuuli, että vangittuja tyttöparkoja oli lyötykin, paisuivat
suonensa hirmuisesti, ja hän huusi suonenvedontapaisesti pusertaen
pyssynsä tukkia:
"Katalaa on niin kohdella avuttomia naisia. Jos Jumala antaisi jonkun
noista ilkiöistä käsiini, vannon minä kaiken pyhyyden nimessä, ja niin
totta kun minä olen rehellinen Suomalainen, ettei heillä sen jälkeen
olisi monta tuntia elettävänä!"
"Ja tässä on käteni vakuuttamaan että minäkin koetan parastani
raivatakseni semmoiset hylkiöt maailmasta".
"Kiitos, herra luutnantti", vastasi Erkki liikutettuna. "Nyt eivät he
pääse pakenemaan!"
Vähän levättyänsä lähti joukko ketjulla kulkemaan Vihtakantaa kohden.


7.

Venäläinen yliesikunta oli, niinkuin kerrottiin, koossa Vihkakannassa,
joka oli suurimpia taloja Vaajasalolla ja asemansa puolesta
korkeimmalla törmällä. Seutu lähinnä taloa oli varsin metsätön, joten
taloa oli vihollisen vaarallinen lähestyä. Sentähden juuri oli
venäläinen esikunta tänne asettanutkin kokouspaikkansa.
Korkealla sijaitsevista akkunoista saattoi metsän ylitse nähdä
Leskelään, jonka mustat katot näkyivät eräästä aukeasta kohdasta. Myös
näkyi Karhunsalmi sinisenä vyönä tummien puuryhmien välissä ja
ta'impana suuri osa Kallaveden kaunista, kauniilla saarilla
koristetusta seljästä.
Noin sata kyynärää oli Vihtakannasta rantaan, ja siellä oli venäläinen
venehistö, johon kuului pieniä mutta lujasti tykitetyitä aluksia.
Venehistön ei tarvinnut kulkea Karhunsalmen kautta päästäksensä
yllämainitulle talolle, sillä siinä tapauksessa olisivat Fieandtin
partiojoukon veneet auttamattomasti joutuneet vihollisen valtaan.
Venäläiset upseerit olivat juuri vilkkaassa kanssapuheessa, joka
etupäässä koski niitä liikkeitä, mitä he nyt aikoivat tehdä.
Innokkaimmin puhui näitä asioita markiisi Paulucci, eräs ulkomaalainen,
joka monta vuotta oli ollut Venäjän palveluksessa ja oli, niinkuin
sanotaan, "hyvissä kirjoissa". Hän olikin ylipäällikkö näillä
seuduilla.
Hetkisen katseltuaan Kallaveden tyventä pintaa ja sillä edestakaisin
liikkuvia aluksia, sanoi hän kääntyen upseerien puoleen:
"Meidän väellä oli paljon tehtävää viime yönä. Sandels on kahdesti
koettanut tehdä hyökkäyksen, mutta meidän sotamiestemme valppaus ja
urhollisuus ovat tehneet ne tyhjiksi".
Nähdessään upseerien kysyviä silmäyksiä jatkoi hän:
"Puhjonsaarella löivät kasakat erään hyökkäyksen takasin ja tiellä
Räimän ja Kasurilan kyläin välillä oli jääkäreillä tulinen ottelu
länsipohjalaisten kanssa katteini Gyllengahmin johdolla. Tosin täytyi
meikäläisien peräytyä, mutta vihollisen tarkoitus tutkia meidän
asemaamme kylässä tehtiin kokonaan tyhjäksi. Kärsikäätte, hyvät herrat;
jahka ruhtinas Dolgoruki ehtii tänne, niin tuleepa, pahuus vieköön,
toinen ääni kelloon Toivolassakin. Sandels ei kauvemmin meitä
uhkamiellä sieltä kohtele".
"Se on totta", arveli eräs toinen ylempi upseeri, "mutta mitä hänestä
on huolimista, kun meillä on pahempi vihollinen lähempänä!"
"Pahempi vihollinen! Kuka se on?"
"Oletteko unhottanut katteini Malmin, markiisi Paulucci?"
"Pah, hän ei toimita mitään suuria", vastasi markiisi ylpeästi.
"Saattaa olla", lausui katteini Demonov, "mutta kaikissa tapauksissa
hän nyt rientäen marssii suoraan Pelkjärven kirkolle".
Paulucci oikein hypähti. Siellä oli nimittäin hänen päävoimansa.
"Kuinka sen tiedätte, katteini?" kysyi hän hätäisesti.
"Luotettavien vakoojien kautta".
Paulucci ei vastannut mitään pitkään aikaan. Vihdoin ravisti hän
uhkamielisesti päätänsä ja sanoi:
"Olkoon kuinka tahansa, niin kyllä me hänelle siellä vastuksen vedämme.
Mutta nyt toistakin asiaa. Ettekö te, hyvät herrat, luulisi lasin hyvää
viiniä ja palasen purtavaksi maistuvan hyvältä. Tosin on vielä sangen
varhainen, mutta ei sodassa saa olla niin tarkka. Meillä oli eilen ja
yöllä tarpeeksi kova työ tutkiessamme mihin olisi sopiva laittaa
varustuksen tällä saarella. Te, katteini Demonov, näytätte ainakin
semmoiselta, että ruoka maittaa teille".
"Totta, herra markiisi", vastasi katteini, joka ei vielä ollut varsin
hyvällä päällä öisen juomingin perästä Antin luona. "Ruoka ei nyt ole
hullummaksi".
"Ahaa, se maistuu siis paremmalta kuin levätä kauniin tytön helmassa",
lausui majuri Tsherenov nostaen leikillisesti sormeansa.
"Kuinka niin? Mitä tarkoitatte?" huusi Paulucci, joka oli kauniimman
sukupuolen hartaita ihailijoita. "Onko katteinin onnistunut löytää
kaunis tyttö tällä seudulla? Olen minäkin koettanut, mutta ainakin
tähän asti turhaan".
"Oh", arveli Tsherenov olevinansa huomaamatta Demonovin salaisia
viittauksia, "se mies ei tyydy yhteen kaunottareen, hänellä on niitä
kaksikin".
"Ne me ja'amme sitte", huudahti Paulucci. "Ruokaa ensin, sitte viiniä
ja naisia. Tulkaat, hyvät..."
Hän ei saattanut lopettaa puhettansa, sillä samassa kaikui laukaus
ulkoa. Kaikki upseerit riensivät akkunoille ja se, mitä he näkivät, sai
heidän vaalenemaan.
Suljettuna joukkona ja nopein askelin marssi Fieandt'in joukko suoraan
metsättömän aukean ylitse, huolimatta vähääkään Venäläisten luodeista.
Luutnantti oli päättänyt valloittaa talon ja vangita vihollisen
esikunnan, maksoi se mitä maksoi. Jos paikka olisi ollut metsäinen,
että hän olisi saattanut kätkeä väkensä, olisi hänen rohkea tuumansa
epäilemättä onnistunut.
Suomalaisen joukon uhkaava ilmestyminen saattoi Venäläiset pahaan
hämmästykseen. Mutta se haihtui pian. Ei muu saattanut heitä pelastaa
kuin nopea pako.
Onneksi oli Fieandtin hyökkäys huomattu niin varhain että pääsö rantaan
vielä oli vapaa. Sitä tietä riensivätkin Venäläiset niin paljon kuin
pääsivät.
* * * * *
Vihtakannan ja rannan keskivälillä, johon vihollisen venehistö oli
laskenut, oli eräs vielä polttamaton tupa. Se oli Fieandtin oppaan,
vanhan Pohjosen asunto.
Tähän tupaan olivat Jussila ja Demonov vieneet Katrin ja Annan.
Vaimoraukat olivat niin monen päivän alituisten ponnistuksien perästä
väsymyksestä ja ikävästä menehtymäisillään, että he vaan vaivoin
pysyivät pystyssä.
"Mutta miksi sinä meitä kiusaat niin kovin?" sanoi Katri Jussilalle,
kun tämä koetti saada puhetta alkuun muista asioista. "Tiedäthän sinä,
että minä olen kuolemankin ennenkuin sinun".
Jussila ei vastannut oitis. Hän yritti katsella molempia naisia, mutta
Annan moittivat katseet voittivat hänen himoisuutensa.
"Kuinka paljon hyvää isäni on sinulle tehnytkään ja kuitenkin sinä
toimitat minulle näin kovan kohtalon", virkkoi Anna.
"En _minä_ sitä tee", vastasi Jussila.
"No niin", sanoi Anna ja toivon säde loisti hänen kauniissa
silmissänsä. "Jos et sinä sitä tee, niin sano kuka se sitte olisi?"
"Minä en pääse katteinista. Oi, te ette tunne Demonovia! Hän ei
helpolla päästä käsistään mitä hän kerran on saanut".
Jussilan kasvot olivat synkät tätä sanoessaan.
"Mutta", sanoi Anna, joka ei kokonaan toivostansa luopunut, "kyllä sinä
saatat viedä meidän takaisin jos tahdot. Sinä tunnetaan kamalaksi. Vie
meidät kotio Heiniojaan jälleen niin unhotamme kaiken. Minä lupaan että
saat paikkasi takasin talossa".
Jussila mietti hetken. Sitte sanoi hän:
"Ainoasti _yhdellä_ ehdolla koetan sen tehdä".
"Mikä se ehto on?"
"Että Katri tulee vaimokseni".
Kun Jussila sanoi nämät sanat paloi hänen silmissään niin tuima tuli,
että tytöt oitis kadottivat kaiken toivonsa.
"Mutta sehän on mahdotonta", sanoi Anna Katrin nyyhkien painaen
päätänsä käsiinsä. "Katrihan on toisen vaimo".
"Hänen miehensä pitää kuoleman", jatkoi Jussila kovasti ja huolimatta
sydänsärkevästä huudosta, jonka Katri päästi, liitti hän: "Minulla ei
ole iloa kuin Katrin rinnalla. Minä olen vannonut kalliin valan
omistaakseni hänen, taikka ... niin, meidän maan miehet pitävät aina
sanansa. Teitä, neiti Anna, en vielä..."
Jussilan keskeytti tässä Antti, joka hajalla hiuksin ja kamalasti
tirkistäen töytäsi huoneesen.
"Suomalaiset ovat kimpussamme", huusi hän. "Pian..."
"S----na vieköön heidät!" huusi Jussila hypäten ylös. "Pitääkö minun
tuumani menemän tyhjään juuri kun se on täyttymäisillään?"
Samassa kuului nopeita askelia. Venäläiset upseerit juoksivat ohitse
veneille. Samassa näkyi myös Demonov ovella.
"Pian veneille", huusi hän, "ei minuuttiakaan hukkaan!"
Näin sanoen riensi hän tarttumaan Annaan, mutta Antti työnsi hänen
takasin.
"Älkää koskeko häneen", huusi hän. "Minä otan hänen itse".
Demonov raivostui vimmatusti. Hänen täytyi poistua ilman saalistansa.
"Seuraa minua", huusi Antti sitte. "Minä tiedän toisen venheen. Emme me
tarvitse venäläisiä".
Katri ja Anna katsoivat toisiansa ja molempien katseissa kuvastui sama
ajatus, nimittäin puolustus. Pienestä akkunasta saattoivat he nähdä
kuinka suomalainen joukko nopeasti hyökkäsi taloa ja siitä vasemmalle
pakenevan yliesikunnan perässä. Tämä näky antoi heille uutta rohkeutta
ja uutta toivoa.
"Tule nyt", ärjäsi Jussila ja meni Katrin luo. "Älä luule, että sinä
minusta pääset!"
Vaara soi nuorelle vaimolle rohkeutta ja voimaa. Arvelematta tölmäsi
hän kiusanhenkeänsä rintaan niin tuntuvasti, että tämä kaatui
seljällensä.
"Kaikkien p----leitten nimessä", kiljasi hän kovimmassa raivossa,
paljastaessaan leveäteräisen veitsensä, joka yöt päivät oli ollut hänen
uskollinen seuraajansa, ja jolla hän metsäelämänsä aikana oli
lähettänyt enemmän kuin yhden ihmisen toiseen maailmaan, "jos et tule
hyvällä, niin tulet vasta kuolleena täältä ulos".
Katri sulki silmänsä kun hän näki puukon välähtävän Jussilan kädessä.
Hän odotti kuolemaa muttei liikahtanutkaan paikaltansa. Päin vastoin
piti kovasti kiinni akkunanpielestä.
Antti oli sill'aikaa hyökännyt Annan päälle, joka myös yritti
puolustaida. Hänen voimansa eivät kuitenkaan olleet niin suuret kuin
Katrin, jonka tähden hän pian joutui Antin valtaan ja laahattiin
puolipyörtyneenä ovelle.
"Mikä sinä olet, miesparka", ivasi Antti kun Jussila vielä viivytti
iskuansa. "Pelkäätkö sinä naista? Ha, ha, ha."
Näin sanoen otti Antti avuttoman Annan syliinsä.
"No", jatkoi hän kun Jussila vielä arveli. "En minä luullut että ...
kas niin ... nyt tunnen sinun taas. Nyt..."
Jussila oli nyrkiniskulla lyönyt Katrin permantoon. Äkkiä kumartui hän
ja otti pyörtyneen syliinsä.
"Nyt olen valmis", puuhkui hän. "Missä vene on?"
"Tuolla, seuraa vaan minua ... ja ... mutta ... kautta ... kaikkien..."
Ovella näkyi samassa kookas mies ja sen takana kolme Savon jääkäriä.
"Emme siis myöhästyneet", huusi Erkki, sillä tuo mies oli hän. "Ei
yhtään armoa konnille!"
Mutta eivätpä Antti ja Jussila niin vähällä saaliistansa luopuneet.
Pudotettuansa heidät laattialle, asettuivat he puolustusasentoon.
Venäläinen yliesikunta oli kuitenkin ennättänyt veneille, josta oitis
alkoi vilkas ampuminen, joka esti Suomalaisia lähenemästä. Fieandt
kääntyi sen sijaan Pohjosen tuvalle, jossa Erkki ja hänen jääkärinsä
tekivät mitä suinkin voivat temmatakseen molemmat naiset Antin ja
Jussilan käsistä.
Mutta eipä heitä helpolla lannistettu. Suomalaisten soturien joukossa
oli Antti huomannut monta Vaajasalolaista, jotka kaikin voimin
auttoivat puolustajiansa. Kaikki olivat he Antin vihollisia, ja hän
tiesi sentähden, ettei hänellä ollut armoa toivomistakaan. Sama ajatus
tuli Jussilaankin nähtyänsä Erkin.
Pohjoissuomalaiset päättivät sentähden myödä henkensä niin kalliista
kuin suinkin eikä jättää vastustajilleen naisia elävinä.
Erkki tunsi hyvin Jussilan vihan itseensä ja tiesi siitä päättää, ettei
hän muulla kuin onnella saattanut saada vaimoansa terveenä takasin. Hän
piti kokonaan turhana puheella voittaa asia.
"Niin pian kuin jalkasi tälle puolen kynnystä lasket on Katri kuoleman
oma", sanoi Jussila hirveällä äänellä. "Minä tiedän loppuni olevan
läsnä, mutten minä täältä yksin lähde. Siinä sinulle viimeinen sanani!"
Mutta "alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo", sanoo vanha
sananlasku, ja se kävi tässäkin toteen. Katri tointui myös melusta.
Ainoalla silmäyksellä oli hän käsittänyt aseman, ja kun hän näki Erkin
epätoivon uljuudella taistelevan hänen pelastukseksensa, oli hän pian
tehnyt päätöksensä.
Taistelun hänen miehensä ja Jussilan välillä olleen korkeimmillaan, ja
juuri kun Erkki käyttäen koko voimaansa pakoitti vastustajansa
peräytymään pari askelta, teki Katri päättävän ja uljaan naisen
tehtävän. Hän heittäytyi nimittäin koko voimallansa Jussilan jalkoihin.
Tämä, joka ei tätä hyökkäystä osannut aavistaakaan, horjui ja putosi
seljällensä. Tosin hän kaatuessaan koetti lyödä Katria puukollansa,
mutta tämä nuori nainen heittäytyi salaman nopeudella sivullepäin ja
hänen onnistui siten välttää kuoleman.
Jussila oli tuskin ehtinyt kaatua, kun jääkärit heittäysivät hänen
päällensä. Moni tuli vielä avuksi ja kovan vastustuksen perästä saatiin
Jussila sidottua.
Antti oli, pahasti haavoitettuna, melkein samaan aikaan vaipunut
laattialle. Hän piti vielä pyörtynyttä Annaa niin lujasti sylissään,
että hän vaan suurimmalla ponnistuksella saatiin irti.
Taistelu Pohjosen tuvassa oli loppunut. Sittekuin Anna ja Katri oli
viety sieltä pois ja jälkimmäinen riemulla oli syleillyt vastalöydettyä
miestänsä, lähti luutnantti Fieandt takasin Leskelää kohden.
Antin tuvalla pidätettiin. Vaajasalolaiset pyysivät siinä häneltä mitä
innokkaimmin saada itse määrätä molempain vankien, mutta varsinkin
Antin kohtalon.
"Tehkää hänelle mitä tahdotte", vastasi luutnantti äkäisesti, sillä
onnistumaton retki pisti hänen vihaksensa. "Toisen tunnette hyvin. Hän
on vihollisystävä. Hirttäkäät hänet!"
"Vihollisystävä on toinenkin", vastasi Pohjonen päättävästi. "Kyllä me
vapautamme ihmiset niistä konnista".
"Tehkää se", kuiskasi Erkki. "Niin kauvan kuin Jussila on hengissä ei
minulla ole rauhan päivää".
Pohjonen pusersi merkitsevästi Erkin kättä.
Samassa tuli eräs sotamies juosten etujoukolta ja kertoi että
venäläinen joukko oli astunut maalle Leskelässä.
"Onko se mahdollista?" kysyi luutnantti.
"On, katsokaa itse".
Alhaalla Karhunsalmen rannalla kiilsikin pitkä painettirivi. Luutnantti
Fieandtin palausmatka oli katkaistu. "Ei siis muuta kuin rynnäköllä
vihollisen rivien läpitse", huusi luutnantti voimallisesti.
"Asentohon!"
Joukon valmistaudessa, molemmat naiset keskellä, olivat Vaajasalolaiset
vieneet Antin ja Jussilan edellisen tupaan, heidän parkumisistansa ja
kirouksistansa huolimatta. Ukko Pohjonen johti näitä toimia.
"Nyt on sinun viimeinen hetkesi tullut", huusi hän pudistaen molempia
nyrkkiänsä Antin nenän alla. "Kuinka usein sinä oletkaan vainonnut ja
kiusannut minua ja vieläpä karkoittanut minun omasta tuvastani. Koston
hetki on nyt tullut, ja pian ei teistä ole jäljellä kuin tuhkaläjä".
Jussila ja Antti päästivät kamalan parkauksen raivosta ja vihasta,
mutta he eivät nyt voineet mitään vihollisillensa. Sittekuin akkunat ja
ovi olivat teljetyt, etteivät rangaistavat pääsisi ulos, sytytettiin
tuli tuvan kaikkiin nurkkiin.
Hirmuisesti Vaajasalolaiset kostivat vihollisystäville, kova se oli
mutta oikea, sen tunnustivat kaikki. Tupa paloi perustuksiin asti, eikä
sen sijalle enään milloinkaan ihmisasuntoa tehty. Paikka pidettiin
kirottuna, eivätkä ihmiset, jotka uskoivat aaveita olevan, uskaltaneet
öisin kulkea sen ohitse, sillä molempain rangaistujen haamujen
sanottiin siellä pitävän hirmuista menoa.


8.

Luutnantti Fieandt astui sill'aikaa Venäläisiä vastaan, mutta pidättyi
metsänrinteesen, kun ei hän tietänyt vihollisten lukua. Antaaksensa
Venäläisille sen luulon että heitä oli enemmän asetti luutnantti
väkensä suljettuun ketjuun (yhteen pitkään riviin) sekä kielsi heidän
ampumasta ennenkuin hän antoi merkin. Sitte piti heidän hyökkäämän
vihollisen voimaa vastaan ja murtaman heidän rivinsä.
Mutta tässäkin teki sattuma luutnantille kepposen joka olisi saattanut
tulla hänelle kalliiksi elleivät Venäläiset olisi olleet niin
päättämättömiä. Erään Savon jääkärin kivääri laukesi nimittäin liian
aikasin ja luoti tappoi miehen Venäläisten ensi rivissä. Venäläiset,
jotka luulivat sen hyökkäämisen merkiksi, vetäysivät lähellä olevalle
niitylle.
"Mars! Käykäät päälle!" huusi Fieandt nähdessään tämän liikkeen.
Suomalaiset töytäsivät päälle, mutta Venäläiset eivät huolineetkaan
odottaa heitä, vaan peräytyivät nopeasti veneillensä.
Samassa näkyi 150 miehen suuruinen joukko tulevan Suomalaisille avuksi.
Joukkoa komensi majuri Duncker. Venäläiset pakenivat kaikkialla ja kun
eversti Burman seuraavana päivänä määrättiin Vaajasaloon sadan miehen
suuruisella vartiolla, ei vihollinen enään uskaltanut tulla rikkomaan
saarelaisten rauhaa. He saivat siitä pitäin elää levossa ja rauhassa.
Sittekuin Erkki Ollikainen oli saattanut vaimonsa ja Anna Segercrantzin
Heiniojaan, jossa nousi suuri ilo kadonneen tyttären kotiotulosta ja
jonne Katrin piti jäädä asumaan, palasi hän Malmin joukkoon, jonka hän
tapasi lähellä Pelkjärveä. Malm oli nimittäin tarkasti kulkenut
Sandels'in Toivolassa osoittamaa tietä. Joensuun solan kautta kulki
hän Tohmajärvelle ja sieltä Pelkjärvelle, josta hän monen kovan ottelun
perästä karkoitti vihollisen edemmäksi kaakkoa kohden.
Viimeksi mainitusta paikasta lähti hän kulkemaan Ruskialaan päin, joka
on Venäjän rajoissa. Monen päivän kuuman taistelun perästä, joissa
Erkki Ollikainen aina osoitti kuntoa ja urhollisuutta ja kokonaan
voitti katteini Malmin luottamuksen, täytyi vihollisen täältäkin
poistua. Malm lähetti sitte partiojoukkoja sisämaahan ja semmoinen
tunki Erkki Ollikaisen johdolla Sortavalan pieneen kaupunkiin saakka
Laatokan pohjoisrannalla.
Auringonsäteen ennustus pienessä tuvassa Toivolassa oli siis käynyt
toteen.
Erkki Ollikainen oli juuri aikeessa pienellä joukollansa valloittaa
kaupunki, kun kiitokäsky tuli hänelle katteini Malmilta rientämään
takasin pääjoukkoon. Kun katteini oli saanut kaikki partiojoukkonsa
kokoon, meni hän taas rajan ylitse ja asettui Joensuuhun; mutta kun
suuri ylivoima sitä uhkasi, vetäysi hän täydessä järjestyksessä
Taipaleelle ja siellä hän kauvan vastusti vihollista sotamiehistä ja
talonpojista kootulla joukollansa.
Syynä näihin katteini Malmin äkkinäisiin liikkeisiin oli se, että
ruhtinas Dolgoruki, sama, joka sitte kaatui Virran sillan tappelussa ja
jolle nyt on pystytetty komea muistopatsas, isolla armeijalla hyökkäsi
Suomeen Savonlinnan kautta sekä tunki Kerimäkeen asti ja uhkasi jo
Kiteen pitäjää.
Mainitun tappelun perästä, jossa Erkki Ollikainen kuului sotavartioon
Kauppilassa ja jossa hän haavoittui ja jäi puolikuolleena tantereelle,
mutta joutui unhotuksiin, palasi hän Heiniojaan, jossa onni ja rauha
odottivat häntä omassa kodossaan. Erkki tuli nimittäin voudiksi
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Erkki Ollikainen - 8
  • Parts
  • Erkki Ollikainen - 1
    Total number of words is 3577
    Total number of unique words is 1987
    24.1 of words are in the 2000 most common words
    33.9 of words are in the 5000 most common words
    39.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Erkki Ollikainen - 2
    Total number of words is 3535
    Total number of unique words is 1855
    26.2 of words are in the 2000 most common words
    37.0 of words are in the 5000 most common words
    42.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Erkki Ollikainen - 3
    Total number of words is 3598
    Total number of unique words is 1950
    25.7 of words are in the 2000 most common words
    36.2 of words are in the 5000 most common words
    41.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Erkki Ollikainen - 4
    Total number of words is 3593
    Total number of unique words is 2006
    23.9 of words are in the 2000 most common words
    34.1 of words are in the 5000 most common words
    39.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Erkki Ollikainen - 5
    Total number of words is 3548
    Total number of unique words is 1944
    25.0 of words are in the 2000 most common words
    34.9 of words are in the 5000 most common words
    41.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Erkki Ollikainen - 6
    Total number of words is 3582
    Total number of unique words is 1862
    26.5 of words are in the 2000 most common words
    37.0 of words are in the 5000 most common words
    42.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Erkki Ollikainen - 7
    Total number of words is 3563
    Total number of unique words is 1837
    26.8 of words are in the 2000 most common words
    36.9 of words are in the 5000 most common words
    42.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Erkki Ollikainen - 8
    Total number of words is 75
    Total number of unique words is 66
    30.2 of words are in the 2000 most common words
    43.7 of words are in the 5000 most common words
    48.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.