Erkki Ollikainen - 4

upottanut sen kirkon vieressä olevaan järveen. Siellä se kuitenkin
ehtoisilla itsekseen soitti suruisia säveleitä; lapset joutuivat niitä
kuulemaan; kellon kätköpaikka keksittiin ja se otettiin taas entiseen
toimeensa. Niin kansa Juvan kellosta kertoi, jolla piti oleman helein
ääni koko Suomen kaikista kelloista.
Viidet jyrkät portaat kävivät kellotapuliin, ja niistä olivat
ylimmäiset irtonaiset, niin että ne saatettiin nostaa ylös. Lukkari oli
irroittanut köyden palkista ja oli nyt valmis milloin tahansa vetämään
portaat ylös, jos tarve niin vaatisi.
Pysyäksensä hyvillä mielin, lauloi hän kaikuvalla äänellä milloin
kansanlauluja, milloin virsiä, ja se näytti häntä koko lailla
virkistyttävän.
"Kun kello vaan pitää, niin kyllä se saa tanssia", huudahti hän. "Oi,
näin kauvan yhtämittaa ei sillä ole soitettu sittekuin Kustaa III,
kunnioitettu muistossakin, ammuttiin Tukholmassa; ampuja lie ollut joku
Ankarström niminen mies, niinkuin kerrottiin. Niin, sitte on pitkiä
aikoja kulunut, mutta vielä enempi on siitä kuin kuningas vainaja oli
täällä sotimassa. Silloin oli toisenlaista elämää tälläkin seudulla, ja
selkäänsä ryssä sai että silmät kipenöitsi. Niin niin, katteini Malm
peittoo, Jumalan kiitos, nytkin hänen nahkansa, että se siitä käy, ja
kyllä ryssä sen ansaitseekin. Niin, kuningas vainaja, sepä se oli
kuningas koko päivän. Ystävällisesti kohteli hän kaikkia. Minä muistan
vielä vanhan Tarkan, jonka me hautasimme viime suvena, kuinka hän tuli
sodasta kotio, toinen jalka poikki ja puinen sen sijassa sekä iso,
kiiltävä hopearaha rinnassa. Kaikki tahtoivat kuulla kuinka hän oli
jalkansa menettänyt ja kunniamerkin saanut, ja silloin kertoi
Tarkka ... sydämeni oikein sulaa, kun sitä muistelen ... mutta
vaiti ... mitä melua se on ... ohooh. Vai kolistelette te tornin ovea,
te lurjukset; vai niin, koputelkaa sitte! 'Niin', sanoi Tarkka,
'Ruotsinsalmella minä koivestani pääsin ja sain tämän planeetin
rintaani. Jospa te olisitte nähneet kuninkaan siellä, pojat, ja
Cronstedtin sitte! Hei pojat, nepä miehiä olivat, ne, ja Cronstedti,
sepä löylytti ryssiä, että sydän rinnassa ilosta leimahteli! En
ikipitkinä päivinäni ole minä kokenut kuumempaa päivää, en edes
Viipurissa, jossa Puke niin uljaasti mennä pöllähytti vihollisen
laivarivin lävitse, eikä venäläinen koskaan ole semmoisissa
pieksijäisissä ollut kuin Ruotsinsalmella, ja juuri sentähden että
kuningas ja Cronstedt olivat vihoissaan Viipurin asian tähden. Keskellä
kuuminta luotisadetta sanoi kuningas minulle: Pelkäätkös, Tarkka? --
Mitä se on, majesteetti, sanoin minä. -- Hyvä on, sanoi kuningas, saat
sitte tulla minun veneeseni, mutta jos silmääsikin räpähytät, niin olet
kuin oletkin myyty mies. Uskokaa pois, että silmäni olivat kuin
tikuissa, vaikka korvia kuumoittikin; mutta kun se p----leen luoti tuli
ja nappasi koipeni poikki, niin silloin oli pirun paha pitää suutansa
kiinni. Totta kuningas sentään huomasi, että jokin minua vaivasi, sillä
hän sanoi: 'Oletpas sinä vaalea naamassasi, Tarkka; onko jänis
jossakin?' -- Eei, sanoin mä, mä sain vaan tämän kontruksuunin, sanoin
mä ja koetin nostaa jalkaani ylös, mutta se nuljahtikin alas taas.
Jassoo, niinkö sun laitas on, sanoi kuningas, sitte sun pitää saaman
tämä näin, sanoi hän, ja sitte hän otti lakkaristaan tämän rahan ja
pani sen rintaani; ja sitte saat sinä panssunnin kriksmanshuusikassasta
sanoi hän, ymmärrätkös, sanoi hän. Niin, pojat, niin mun pillini meni
ja niin tämä raha tuli, tietäkäät se'. Jos minä eläisin sata vuotta,
niin en milloinkaan unhottaisi Tarkan sanoja, sillä juuri niin hän
sanoi... Mutta onpas se sakramenskattua elämää, jota ryssä tuolla oven
takana pitää! Niin, koett ... mi ... mi ... mitä p ... kirotut noidat;
luulenpa, Herran ja sieluni nimessä, että he ovat panneet ruutia oven
alle, sillä siltä tuo kuului ... niin, tuolla he nyt tulevat alimmaisia
portaita myöden! Ah, te kanaljat, vielä ette te ole minun tykönäni!"
Lukkari ei tarvinnut montaa minuuttia vetääksensä ylimmäiset portaat
ylös ja sitoaksensa köyden kiinni. Sitten hän taas rupesi soittamaan,
ensin kuitenkin suljettuansa oviluukun ja sen päälle pantuansa
kaikellaista kamaa, puupalasia y.m. mitä tornissa sattui olemaan.
Yhä selvemmin kuuli hän Venäläisten riemuhuutoja alhaalla. Mutta riemu
muuttui pian kiroukseksi, kun he huomasivat minkä kepposen lukkari oli
tehnyt heille. Ainoasti muutama kyynärä päällänsä kaikuivat valtavat
äänet, niin että koko tapuli vapisi, ja kellon äänien välissä
saattoivat he kuulla lukkarin kimakalla äänellä veisaavan virttä.
Kuinka he pääsisivät tuonne ylös? Ei mitään keinoa näyttänyt
tarjoutuvan.
Hetken aikaa tirkisteltyään kattoa lupasi muuan sotamiehistä kavuta
ylös hakkaamaan köyden poikki. Portaat putoisivat sitte alas.
Alaupseeri suostui tähän. Nousemalla erään kumppaninsa hartioille
onnistui sotamiehen parin turhan koetuksen perästä saada kiinni erääsen
kattoparruun. Varovasti kavuten läheni hän portaita. Pari iskua, joita
ei lukkari kellon kuminan tähden kuullut, oli tarpeeksi ja portaat
putosivat alas aika jylinällä. Niiden alapää tosin särkyi, mutta niissä
oli kuitenkin mittaa tarpeeksi.
Vanha lukkari kuuli portaitten putoamisen ja ensi kerran monesta
vuodesta vaalenivat hänen ahavoittuneet kasvonsa.
"Minä olen hukassa", ajatteli hän ensimmäisessä hämmästyksessään, mutta
heti sen jälkeen sai hän lujuutensa takaisin. Hänestä oli turhaa nyt
enään soitella. Yhdellä hyppäyksellä oli hän kirkonpuolisen
torninluukun edessä ja katseli tutkivasti alaspäin. Luukusta ei ollut
katolle kuin korkeintaan kolme kyynärää. Huomattuansa tämän tuli hän
tyytyväisemmäksi.
"Tuolla alhaalla ei kukaan pääse kimppuuni", sanoi hän itsekseen, "ja
ruudinsavu alhaalla estää sielläkin taistelevien näkemästä minua, kun
vaan asetun niin lähelle seinää kuin suinkin".
Tuumasta toimeen. Hän leikkasi poikki kellonhihnan, joka oli enemmän
kuin kuusi jalkaa pitkä, pani sen kahden kerroin keskellä luukua olevan
vahvan välipuun ympärille, ja luiskahutti sitä myöden itsensä
kirkonkaton harjalle, jolle hän heti istui kahden reisin. Hän huomasi
silloin, että luukkujen alla käypä reunakoriste esti kenenkään ylhäältä
päin huomaamasta häntä kun hän istui ihan seinustalle. Alhaalta
kirkkopihalta tuprueli ruudinsavu niin taajaan, ettei häntä sieltäkään
saatettu huomata.
Kun pakolainen oli päässyt katolle, veti hän kellonhihnan perässään.
Pakonsa olikin tapahtunut "kreivin aikaan", niinkun sanotaan, sillä hän
oli tuskin saanut hihnan alas, kun venäläisten yhdistetyin voimin
onnistui saada permantoluukku auki kellotapuliin.
Kätköstänsä saattoi vanha lukkari helposti kuulla vihollisen melua,
kirkunaa ja kiroomista heidän turhaan etsiessään kadonnutta soittajaa,
ja tyytyväisyyden hymy levisi hänen huulillensa mumistessaan itsekseen:
"Rymytkäät nyt! Enkö ole erinomaisesti pettänyt teitä! Ah, en minä
luullut teitä niin tyhmiksi!"
Hän ei ollut kauvan istunut epämukavalla paikallaan, kun tuuli hajoitti
ruudinsavun. Ukko oli vähältä hämmästyksessään pudota alas.
"No, nyt on kumminkin loppuni lähellä", vaikeroi hän. "Nuo kirotut
ryökäleet huomaavat minun pian ja rupeavat varmaankin ampumaan minua
kuin varesta. No, nyt olen kumminkin joutunut tuhasta tuleen".
Venäläiset äkkäsivätkin todella pakolaisen kirkon harjalla, ja kun
kello oli la'annut soimasta arvasivat he oitis tuon ukon soittajaksi.
Siinä luulossa he vielä varmistuivat, kun alaupseeri huusi tornin
luukusta:
"Paholainen on varmaankin vienyt lukkarin, sillä täällä häntä ei ole^.
"Ampukaa tuo", ärjäsi Rosovski kiukuissaan. "Hänen meidän pitää saaman
valtaamme sillä hän on tehnyt meille enemmän pahaa kuin kaikki muut
Suomalaiset yhteensä!"
Pari jääkäriä tähtäsi ja ampui, mutt'ei kummankaan luodit sattuneet.
Rosovski raivostui.
"Kurjurit!" karjasi hän ja tempasi pyssyn eräältä jääkäriltä, "näin
teidän pitää ampua!"
Mutta ei katteininkaan käynyt paremmin kuin että hänkin ampui ohitse
koettaessaan tappaa peljästyksestä jo puolikuollutta lukkaria, joka
vaan vaivoin pysyi katolla ja hädässään jupisi kaikki rukoukset ja
virrenvärsyt, jotka tällä kovanonnen hetkellä tulivat hänen mieleensä.
Yhä enemmän vimmastuen onnistumattomuudestaan, ojensi katteini vielä
kerran pyssynsä ja tähtäsi niin huolellisesti kuin taisi. Sormi läheni
lipasinta ja oli juuri lähettämässä kuolettavaa luotia, kun reima
laukaus pamahti pohjoisen puolisella aidalla ja luoti sattui hänen
kivääriinsä niin väkevästi, että se singahti hänen kädestänsä monta
kyynärää sivulle päin.
"Hyvin ammuttu" huusi samassa katteini Malm ja hyppäsi vikkelästi
aidalle; "se oli oikea mestarilaukaus, Rietu Pekkolainen!"
Kirkonaidan ylitse hyökkäsi samassa Malmin pataljoona, kovalla
hurraamisella, painetit valmiina pistoon, ällistyneiden Venäläisten
päälle.


9.

Kirkon pieni sakaristo oli mitä yksinkertaisimmin kalustettu. Akkunan
alla oli iso tammipöytä, jolla oli pieni yksinkertainen kuvastin.
Molemmilla sivuseinillä oli kiinteitä penkkiä ja pöydän edessä kaksi
korkeaselkäistä tuolia. Ne olivat varmaankin ylen vanhoja ja niiden
maalaus oli jo useasta kohden kulunut pois. Katto, josta mitä
yksinkertaisin puinen kruunu riippui, oli kaiketi joskus maailmassa
ollut valkoinen, mutta siitä ei enään ollut jäljellä pienintäkään
jälkeä. Nurkassa oli liesi, jonka mustassa reijässä puoleksi kuivuneita
lehtipuun oksia oitis pistivät katsojaa silmään.
Kun Katri kuuli raskaan, raudoitetun oven sulkeutuvan, kävi kylmä
väristys hänen ruumiinsa lävitse ja hän kätki pään käsiinsä. Hänestä
tuntui niin autiolta ja tyhjältä kuin olisivat Jumala ja ihmiset
hyljänneet hänen.
Muutama hetki sitte oli hän ollut niin onnellinen. Silloin oli elämä
hymyillyt hänelle, ja jos joku olisi sanonut että kauhea onnettomuus
uhkasi häntä olisi hän nauranut tälle synkälle ennustukselle. Ja nyt?
Kuinka olikaan kaikki muuttunut!
Verrattomalla pelolla rupesi Katri tutkimaan kaikkea sakaristossa.
Vihdoin tuli hän akkunan luo. Siitä näkyi vaan jylhä metsä. Kirkon
kiviaita oli tässä niin lähellä, että helposti saattoi akkunalta astua
sille. Hyppäys sille vaan, niin oli metsä ja vapahduksen toivo edessä.
"Jumala, jos rohkenisin", ajatteli Katri itsekseen ja nousi pöydälle.
"Särkeä akkuna ja sitte ... mutta vaiti, minä kuulen askeleita! Taivaan
Herra, jos se olisi..."
Ajatuksensa keskeytyivät kun avain varovasti pantiin reikään
ulkopuolella. Hiljainen vääntö ja ovi aukeni, mutta suljettiin vasta.
Jussila seisoi Katrin edessä. Hänen rintansa aaltoili levottomuudesta
ja silmissään säihkyi hurja tuli kun hän sanoi:
"Meidän täytyy oitis lähteä täältä".
"_Meidän_", kertoi Katri painavasti. "_Meidän_!"
"Niin, sinun ja minun".
Katri pudisti päätään ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt voudin sanoja.
Sitte sanoi hän niin levollisella äänellä kuin hän suinkin saattoi:
"Minä menen mieheni luokse!"
"Etpäs mene, sepä onkin juuri vältettävä".
Katrin jo ennestään pelvosta vaaleat kasvot vaalenivat yhä enemmän.
Ensimmäisessä hämmästyksessään oli hän kadottanut kaiken järkensä.
Vihdoin hän kuitenkin pakoittui rohkeaksi ja sanoi:
"Sinä tiedät että Erkki on mieheni, ja minä olen vast'ikään Jumalan ja
ihmisten edessä luvannut seurata häntä. Päästä minut sentähden
menemään!"
"En, siit'ei tule mitään", vastasi pohjalainen raa'asti nauraen. "Sinä
seuraat sen sijaan minua".
"Sinua! En koskaan!"
"Oh, ole vähemmän ylpeä. Minä tiedän kyllä millä sinun saan
sävyiseksi", huudahti Jussila innoissaan. Hän hillitsi kuitenkin
myrskyileviä tunteitansa ja jatkoi: "Jo kun sinä olit lapsi, olin minä
vimmatusti rakastunut sinuun, ja kerran yksinäisyydessäni täällä
vannoin minä Jumalan taikka helvetin kaikkien valtojen nimessä, en
muista nyt niin tarkasti kumpaisenka, että sinä eikä kukaan muu olit
oleva minun omani. Sinä työnsit minun halveksivasti luotasi, ehkä
sentähden että minä olen ruma ja ilkeä", jatkoi hän taas pirullisen
pilkallisella naurullansa, "sillä sinä pidit enemmän Erkistä, ja
silloin minä uudistin valani, että sinä yksin olit oleva minun. Siitä
pitäin minä vihaan Erkkiä niin suuressa määrässä kuin ihminen saattaa
toista vihata. Te Suomalaiset täällä alhaalla halveksitte meitä,
pohjoissuomalaisia, ja pidätte meitä noitina ja pahoja henkiä
pahempina, sitä minä jo nuorina päivinäni sain kokea, ja minun
kokemukseni on opettanut kuinka minun pitää kohteleman teitä ja
kuinka..."
"Mutta eihän Heiniojan majuri ole vihannut sinua, vaan päin vastoin
kohdellut sinua kaikin tavoin hyvin", keskeytti Katri häntä.
"Älä puhu hänestä", vastasi Jussila iskein kätensä kasvojensa eteen.
Yksi ainoa hyvä liikutus rupesi todellakin liikkumaan hänen
sielussansa. "Hän on tuhansista ainoa joka kolmenakymmenenä viitenä
pitkänä vuotena on osoittanut minulle ihmisellisiä tunteita, ja
sentähden minä kunnioitan häntä. Mutta mitäpäs siitä jos yhdellä on
tämmöinen mieliala, kun tuhannet muut minua vaan halveksivat ja
vihaavat. Pohjoissuomalainen luullaan kylmäksi kuin jää, ja ettei hän
saata rakastaa ja vihata, mutta he, jotka semmoisia luulettelevat, he
ovat suuresti erhettyneet. Katri", jatkoi hän ja hänen äänensä muuttui
melkein rukoilevaksi, "minä tunnen itsessäni, että saattaisin sinun
tähtesi tulla mielettömäksi, jos..."
Juuri nyt tunki Malmin joukon hurraaminen Katrin ja Jussilan korviin
saakka. Ja siihen yhtyivät melkein samassa silmänräpäyksessä
Venäläisten hätääntyneet huudot ja kiroukset.
"Kas niin, helvetin kaikkien henkien nimessä", ärjyi Jussila, kasvot
vimmasta tuhankarvaisina, "nyt kai viedään minulta otus läpi käsieni.
Ei ... tuhat kertaa ei..."
Näin sanoen hyökkäsi hän hurjasti Katrin päälle. Tämä oli kuitenkin
nopealla liikkeellä hypännyt pöydälle, aikoen särkeä akkunan ja
huudoillansa herättää Suomalaisten huomiota. Pohjois-Suomalainen
syöksyi kuin tiikeri hänen päällensä, tarttui häneen kiinni
suolivyöstä, potkasi akkunan palasille ja seisoi pian, norjuutensa ja
voimansa avulla, kirkonaidalla. Samaan aikaan töytäsivät pakenevat
Venäläiset katteini Rosovskin perässä samalle paikalle ja ennenkuin
Jussila edes ehti lukea kolmeen, oli hän saaliinsa ja pakenevien kanssa
hurjassa menossa metsässä. Katri oli pyörtyneenä hänen sylissään;
morsiushopeet olivat pudonneet kuin Jussila hyppäsi akkunasta, eikä
hunnusta ollut repalettakaan jäljellä; palasia näkyi vaan siellä ja
täällä puissa.
Ainoan, minkä Jussila hurjassa paossaan huomasi, oli vaimoihminen, jota
katteini Rosovski erään sotamiehen avulla laahasi perässään. Naisen
muotoa ei hän kuitenkaan nähnyt.
Suomalaiset ajoivat vihollista vähän matkaa takaa mutta kun Venäläiset
olivat liian paljon edellä, palasivat he pian takaisin mitään
toimittamatta.
Venäläinen alaupseeri ja hänen kolme miestänsä antautuivat vangiksi
vähintäkään vastustamatta.
Isolla kivellä lähellä laituria istui Erkki Ollikainen tirkistellen
joka taholle ympärillensä, tavan takaa nostaen molemmat kätensä kylmää
hikeä valuvalle otsallensa. Vähän matkaa hänestä oli Malmin joukko
leiriytynyt.
"Erkki parka", sanoi katteini majuritar Segercrantzille, joka samassa
lähestyi nuoremman itkevän tyttärensä kanssa, "niin lähellä onneansa ja
kuitenkin niin kaukana siitä!"
"Entäs minä", huokasi majuritar, "ettekö te minuakin surkuttele, herra
katteini?"
"Onko teillekin vahinko tapahtunut?"
"On! Vanhin tyttäreni, kelpo Annani on myöskin hukassa".
"Hän on ehkä kuollut?"
"Ei, sillä silloinpa hän olisi täällä".
"Hän on ehkä kiertoteitä päässyt pakenemaan Heiniojaan?"
"Ei, tuhat kertaa ei! Hän ei olisi saattanut jättää minua ja
sisartansa".
"No missä hän sitte saattaisi olla?"
"Vihollistemme käsissä. Hän on epäilemättä joutunut saman kohtalon
alaiseksi kuin Erkin nuori morsian!"
Katteini Malm tuumi hetken. Sitte astui hän rivakkaasti Erkki
Ollikaisen luo, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi, syvän
vakaisuuden kuvastaessa hänen miehevillä kasvoillaan:
"Herää, Erkki! Et sinä vaikeroimisella ja toimettomuudella saa
morsiantasi takaisin. Toimi sillä rohkeudella ja miehuudella, jonka
Luoja on sinulle antanut, niin saat nähdä että Hän myös antaa työllesi
menestyksen, sillä mieletön ja maltiton mies ei saa suuria tekoja
aikaan!"
"Te olette oikeassa, katteini", sanoi Erkki hypäten ylös. "Antakaa
anteeksi, että ensimmäinen suru lannisti minua. Tästedes tahdon näyttää
että minä sekä voin että tahdon toimia. Pojat", huusi hän ympärillään
oleville talonpojille, jotka olivat ottaneet osaa ensimmäiseen
taisteluun kirkon vieressä, "tahdotteko seurata minua ryssiä
pyytämään?"
"Tahdomme, tahdomme!" huusivat kaikki mielissään.
Nyt vanha lukkarikin tulla tyllytteli muiden luo. Malmin sotamiehet
olivat auttaneet hänen alas katolta, mutta hän oli kavutessaan repinyt
vaatteensa arveluttavaan määrään. Hän näyttikin sangen naurettavalta,
kun hän vasemmalla kädellään piteli housujensa jätteitä, ojentaessaan
oikeansa Erkille sanoen:
"Istuessani katon harjalla näin Venäläisten kulkevan pohjoiseen päin".
"Kiitos ilmoituksesta", vastasi Erkki ja pudisti sydämellisesti ukon
kättä, "ja kiitos siitä että soitit tänne katteini Malmin! sitä ei
milloinkaan Savossa unhoteta".
"Oh ... hoo ... hm ... hm ... se on liikaa ... täytin vaan
velvollisuuteni", änkytti ukko, kun eivät ainoasti katteini Malm ja
rovasti Sievo, vaan majuritarkin lämpimästi kiittivät häntä. "Herra
jestas, minä olen valmis soittamaan, niin vaikkapa monta viikkoa, jos
vaan siten saisin soitettua tuon kirotun ryssän maasta pois".
Sittekuin ne, joilla ei ollut kelvollisia pyssyjä, olivat niitä saaneet
katteini Malmilta, jolla aina oli semmoisia mukanaan retkillänsä
vapaaehtoisille jaettavaksi, lähti Erkki joukkoinensa samalle taholle,
jonne Venäläiset olivat paenneet. Muutama minuutti sen jälkeen kantoi
neljä sotamiestä Mikko Ikosen kirkosta, hänen kuumeen houreessaan
huutaen ja remuten vaatiessaan pyssyänsä, että hän sitte ryssälle, joka
ampui häntä ihan pääkuoreen, saisi maksaa "vanhaa viinavelkaa".



II.
TUPA VAAJASALON SAARELLA.


1.

Kallavesi, jotenkin keskellä Kuopion lääniä, on Suomen suurimpia
järviä. Niinkuin muittenkin Suomen järvien rannat ovat senkin
monimutkaiset, osaksi metsäiset, osaksi kallioiset. Saaria ja luotoja
on epäjärjestyksessä ikäänkuin kylvettyinä Kallaveden pinnalla ja ne
antavat sen milloin leveälle, milloin kaidalle vesistölle sangen
miellyttävän näyn, joka valtavasti vaikuttaa katsojaan. Täällä vahva
havumetsäinen saari; muutaman kyynärän päässä siitä pienempi, jolla
jokunen hoikka, pieni koivu hiljalleen kasvelee, ja kohta sen vieressä
kallioinen luoto, jonka rakoloissa ehkä muuan pieni puro lirisee
ylhäällä kallion harjalla olevalta syvennykseltä, johon sade on vettä
koonnut, kastellen muutamaa siellä täällä kasvavaa ohdaketta. Siellä
esiintyy mitä kummallisin vaihtelevaisuus, joka usein, kun silmä
siirtyy mantereelle päin, loppuu aaltoileviin viljapeltoihin ja
alastomiin vuoren harjanteihin, jossa ohut lentohiekka pöllyää ja antaa
ilmalle raskaan harmaan karvaisen värin, taikka ruskeihin, laajoihin
kanervakankaihin, joiden lävitse pienet purot hiljalleen etsivät tietä
yhdestä järvestä toiseen. Semmoinen maisema, vaikkei se rehoita
etelämaisessa loistossa eikä esiinny kovan, melkein villin pohjoisen
luonnon tapaisena, joka muuten on tavallista muissa yhtä korkealla
pohjoisessa olevissa seuduissa, vaan näiden molempain välillä, on
kuitenkin valtava yksinkertaisen kauneutensa kautta, joka myös
tavallansa on suurenlainen, sillä _kaikki_ luonnossa todistaa sen
suuruutta: vahva tammi ja norja kahila, väkevä kotka ja heikko, tomussa
mateleva, melkein näkymätön mato.
Siinä missä mannermaa enemmän kuin muualla tunkeutuu Kallaveteen ja
jakaa sen kahteen isoon puoliskoon, on pieni, sievä Kuopion kaupunki,
josta koko läänikin on saanut nimensä. Jos jatketaan matkaa pohjoiseen
päin, joudutaan pian Toivolaan vahvoine ja melkein valloittamattomine
solineen, ja jos yhä kuljetaan eteenpäin järven itäistä rantaa käypää
tietä pitkin, saavutaan vihdoin Iisalmeen, joka on Kallaveden
pohjoisessa päässä. Se tie on täynnä vaihtelevata suloisuutta, ja joka
kerran on sitä kulkenut, ei pian unhota sitä jo sen itsensäkin tähden,
mutta myös niiden suurien historiallisien muistojen tähden, jotka
täällä kohtaavat häntä melkein joka askeleella.
Loistavalla voittoretkellänsä itäänpäin oli Sandels pidättänyt
Toivolaan. Näillä seuduin alkoi nyt sekä maitse että vesitse
partiosota, jonka vertoja ei milloinkaan tässä osassa Suomea nähty.
Pieneen tupaan, jonka toinen pää nojasi eteläisen solan kosteata
seinämää vasten, oli Sandels asettunut asumaan. Koko rakennuksessa oli
kaksi huonetta, toinen isompi, toinen pienempi. Siellä täällä
rappeutunutta kattoa oli korjattu niin että ylipäällikkö saattoi asua
täällä kärsimättä suuria vastuksia ilmoilta ja tuulilta.
Penseä elokuun aurinko loi aamusäteitänsä isomman huoneen pienistä
viheriöistä akkunaruuduista sisälle, joiden läpitse ne vaan huonosti
valaisivat huoneen kalustoa, isoa karkeasti höylättyä honkaista pöytää,
jolle oli levitetty Savon ja Karjalan kartta, "pitkätooli" akkunan
vastaisella seinällä ja kolme seljätöntä tuolia, jotka sangen paljon
muistuttivat suutarin istuimesta. Pitkä isoreikänen tussari, joka oli
tuvan omistajan oma, riippui seinällä muurin takana, jonne eivät
auringon säteet milloinkaan saapuneet. Isäntä itse, neljännysmies
Paavo, oli mielellään antanut halvan asuntonsa Sandels'in käytettäväksi
ja itse perheinensä, johon kuului vaimonsa, kymmenvuotias poika ja
Paavon kahdenkymmenen vuotinen sisar, muuttanut erääsen muutaman sylen
päässä olevaan pirttiin. Sandels'in asunnon akkunassa oli pari
kääpiömäistä kukkaista astioissaan ja näyttivät ikäänkuin iloiten
virkistyvän kun auringon säteet ystävällisesti hyväillen koskivat
niiden lehtiin.
Tuvan ulkopuolella ja pitkin matkaa sen ympärilläkin kesti alinomaa
kaikenlaisten sotamiesten hälinää. Teltat, parakit ja pienet maakuopat
saivat tämän sotilaskaupungin, jonka ulkosyrjissä mustat tykin suut
äänettömällä, mutta kaunopuheliaalla kielellänsä näytti varoittavan
vihollista lähenemästä, sangen miellyttävän näköiseksi rauhallisenkin
katsojan silmissä.
Sota-ajan kirjavalla elämällä on epäilemättä suuret
miellyttäväisyytensä monien vastuksiensa ohessa. Ei ainoatakaan hetkeä
ole sotamies varma hengestänsä. Hänen parhaillaan nostaessaan
olvihaarikkoa taikka "viina putinaa" huulillensa, lasketellessaan
piloja kumppaniensa ja sotakauppiattarien kanssa, taikka rummulla
lyödessään viimeistä voittoa ryypystä, taikka olvituopista rumpalin
kanssa, taikka nurmistolla tanssiessaan seudun uteliaitten tyttöjen
kanssa, kuuluukin yht'äkkiä tuo kolkko hätärymäkkä; pyssyt ladataan,
painetti ruuvataan kiinni, ja kun komennetaan "eteenpäin mars", silloin
pois olvesta, ryypystä, kortista ja tytöistä vihollisen taajoja
pataljoonia vastaan, joista hänen eteensä tulee kuolema ja hävitys mitä
erilaisimmissa ja hämmästyttävimmissä muodoissa. Hän ei tiedä saako hän
enään milloinkaan nähdä sen immen, jolta hän tanssin pyörteissä ryöväsi
suutelon, taikka voipiko hän koskaan sotakauppiaalle maksaa velaksi
saamansa olven ja viinan.
Mutta juuri tämä vaihteleva elämä onkin uskollisen ja totisen soturin
suurinta ihannetta. Sen viehätys herättää hänessä eloon kaikki
unelmoivat tunteet; hän tulee kovaksi kun sitä vaaditaan, mutta tarpeen
tullen myös lempeäksi ja penseäksi. Tämä alituinen leikki ja taistelu
kuoleman kanssa muodostaa hänen luonteensa ja saa hänen helpommin
ajattelemaan toista elämää.
Semmoinen henki vallitsi Sandels'in sotamiehissä, ei yksin Toivolassa,
vaan koko tällä muisto- ja voittorikkaalla retkellä, joka oli loistavin
koko vv. 1808-1809 sodan ajalla. Tätä henkeä eivät siittäneet ainoasti
ajan merkilliset suhdat; sen oli suureksi osaksi heihin kylvänyt
Sandels itse.
Tavan takaa kävi hän soturiensa luona, ja missä hän vaan näyttäytyi
katsoivat kaikki, päälliköt ja sotamiehet, kunnioituksella,
ihastuksella ja rakkaudella "urheaan kenraaliinsa", jonka suurista
sinisilmistä neron tuli loisti yhdessä vakaisuuden ja lempeyden kanssa.
Hänen korkea, hoikka vartalonsa oli sopiva soturille. Sandels olikin
vastustamatta nerollisin päällikkö tässä sodassa; sen osoitti hän
selvään voittoretkellänsä, minkä hän verrattain lyhyellä ajalla kulki
ja joka päättyi vasta sitte kun hän, ajaen vihollista edellään, seisoi
venäläisellä alueella.
Auringon heikot säteet eivät olleet kauvan loistaneet pienen tuvan
akkunoille ja tuvassa oleville esineille kun Sandels täysissä
vaatteissa astui ulos pienemmästä huoneesta, jota hän käytti
makuuhuoneenansa.
"Täällä on raskas ilma", sanoi hän itsekseen. "Vähän raikasta ilmaa ei
ole haitaksi".
Näin sanoen avasi hän vaivalla ruostuneilla saranoilla liikkuvan
akkunan. Valovirta tunki huoneesen ja aamun raikkaat tuulahdukset
tukahuttivat pian yöllä kokoontuneet raskaat höyryt.
Sittekuin kenraali hetken oli uneksivin silmin katsellut aamuauringon
kirkkaasti valaisemaa seutua, nyökäyttäen tuttavallisesti päätänsä
muutamalle ohitse käyvälle sotatoverille ja pitemmän aikaa antanut
silmänsä levätä Kallaveden hiukan aaltoilevalla pinnalla, jonka ylitse
silloin tällöin jymisevä humina, todistaen jotakin etäistä taistelua,
ilmapalloilla liikkui, lähestyi hän pöytää, jolla kartta oli
levitettynä. Ensi silmäyksen siihen luotua, astui hän askeleen takasin.
Oliko tuo harhanäky vai oliko se korkeamman vallan viittaus?
Aurinko loi nimittäin vinoon kartalle kapean valon säteen. Säde alkoi
Siikajoella, pitkittyi sitte Revonlahden ylitse Toivolaan ja Kuopioon
ja katosi Venäjään päin Laatokan pohjoispuolella olevan Sortavalan
kaupungin kautta.
"Niin", virkahti kenraali kasvojensa yhä kirkastuessa, "sen tien on
korkeampi voima ennuskielellänsä osoittanut minulle. Sitä minä
kuljenkin. Venäläiset ovat kohta rajan sisäpuolella Ruskealan tykönä.
Ennenkuin he ehtivät ylöspäin täytyy minun saada valtaani Taipaleen ja
Joensuun sekä Tohmajärven ja Pelkjärven vahvat solat. Se tie on
uhkaavin. Minä en laske niinkään helpolla käsistäni, mitä sattumus on
minulle osoittanut".
Koputus ovelle keskeytti samassa kenraalin puoliääniset mietteet. Hänen
lujasti lausuttuansa; "astukaa sisälle!" avattiin ovi ja parhaassa
ijässään oleva soturi tuli huoneesen.
"Terve tuloa kotio, katteini Malm", sanoi kenraali ja antoi urhealle
sotapäällikölle lujan kädenlyönnin. "Näittekö mitäkään mainittavaa
tutkimusretkellänne?"
"Minä kävin Taipaleessa saakka, mutta en nähnyt ainoatakaan kasakkaa",
vastasi katteini, "mutta eräältä vanhalta talonpojalta kuulin, että
Venäläisiä oli nähty siellä päin pari päivää ennen. Luultavasti on
heidän aikomuksensa vallata seutu estääksensä meidän tuomasta varojamme
sieltä".
"Tiedättekö kuka heidän päällikkönsä on?"
"Kyllä talonpoika sanoi jonkun nimen, mutta niinkuin kenraali tietää on
kansan ylen vaikea lausua vieraita nimiä ja niinpä tämäkin oli
väännetty päin seiniä. Mutta kun kotomatkalla ajattelin asiaa, ei
päällikkö saata olla muu kuin eversti Paulucci".
"Häntä en tunne", vastasi Sandels ravistaen päätänsä. "En ole
kuullutkaan sitä nimeä".
"Kyllä kenraali sen kuullut on", vastasi Malm vallan varmana. "Hän
mainitaan siinä raportissa, jonka Christiernin antoi viikko takaperin,
jolloin hän ajoi Venäläistä veteen Noidanojan sillalta. Paulucci oli
siellä päällikkönä, ja hänen onnistui vaan nopean hevosensa kautta
päästä pakoon".
Katteini Malmin muistuttaessa kenraalille tätä tapausta, astui tämä
käsivarret ristissä edestakaisin laattialla. Silloin tällöin seisattui
hän katsomaan karttaa, mutta tuo loistava auringon säde, joka äsken oli
hänelle osoittanut tien Sortavalaan, ei ollut enään siinä; se paistoi
nyt parille rikkinäiselle verkolle, jotka riippuivat seinässä lähellä
pöytää.
"Minun täytyä sittekin kulkea tätä tietä", ajatteli hän; "se on ainoa
oikea".
Katteini Malm oli sill'aikaa lähestynyt akkunaa ja poiminut ikäänkuin
mietteissään muutamia lehtiä sillä olevista kukkasista ja antanut
tuulen sitte viedä niitä muassaan. Hänen katseensa olivat tarkasti