Erkki Ollikainen - 3

"Eteenpäin vaan", huusi Erkki ja juoksi johtavaa alaupseeria kohden,
jonka hän kaatoi hyvin tähdätyllä luodilla. Sitte ei taistelua enään
kestänyt kauvan. Loput vihollisia otettiin vangiksi; ainoastaan
aniharvan onnistui hiipiä pakoon.
Venäläisten varat olivat nyt Suomalaisten hallussa, ja majuri Bofinin
tullessa vallitsi Iisalmessa täysi rauhallisuus.
Kun majuri oli saanut tiedon tämän onnellisesti loppuneen asian
laidasta kutsutti hän luoksensa Erkki Ollikaisen, Kentän ja Hokkasen ja
kiitti heitä julkisesti väkensä edessä heidän miehuudestaan ja
päättäväisyydestään sekä kysyi lopuksi, eivätkö he tahtoisi ruveta
sotapalvelukseen. Kenttä ei saattanut ruveta, hän oli jo liian vanha,
mutta Erkki Ollikainen ja Hokkanen suostuivat ilolla ehdotukseen.
Heti tultuansa Sandels'in pääpaikkaan sai Erkki ennenmainitun
kunnianmerkin.
Hän otti sittemmin osaksi sotamiehenä osaa melkein kaikkiin
taisteluihin kesän aikana, osaksi hän itse harjoittamansa vapajoukon
etupäässä harhaili halki Savon ja Karjalan ja teki Venäläisille niin
suurta haittaa, ottamalla heidän pieniä vartioitansa ja ruokavarojansa,
joita kuljetettiin pääpaikasta pitkin, että vihollinen usein joutui
pahaan väliin. Kun katteini Malm sai Sandels'in käskyn käydä sotaa omin
päinsä, seurasi Erkki häntä, ja tultuansa Nevajärven tienoille, ei hän
saattanut vastustaa haluansa palavan sodan aikana vihityttää itsensä ja
lapsuutensa rakkauden esineen, Heiniojan kauniin Katrin avioliittoon.
Asianomaiset muototemput olivat pian täytetyt ukko Sievon
ystävällisellä avulla, ja vihkiminen tapahtui, niinkuin tiedämme,
pienessä kirkossa Nevajärven rannalla.


6.

Metsä, joka ympäröi kirkkoa, ulottui idässä ja etelässä varsin
kirkkoaitaan saakka, pohjoisessa sitä vastoin oli noin 50 kyynärää
leveä lakeus, jossa sadottain kantoja todistivat että metsänhakkaajan
kirves täällä oli ottanut saaliinsa. Täällä venäläiset jääkärit
alkoivat taistelun.
Huolimatta niistä luodeista, jotka soivat korviensa ympärillä, seisoi
Erkki Ollikainen aidan vieressä ja ampui sen kuin hän kerkisi sekä
kehoitti väkeänsä olemaan huolimatta vihollisen luodeista. Kirkon
itäpuolelle oli hän asettanut taitavimmat ampujat, käskyllä pitämään
tarkkaa huolta yrittäisivätkö viholliset sen kautta kiertää heidän
kimppuunsa. Varovaisuus olikin paikallansa, sillä ennen pitkää rupesi
sieltäkin kuulumaan laukauksia ja puoli tusinaa ryssiä, jotka aikoivat
sen kautta hiipiä hautausmaahan, työnnettiin verisin päin takaisin.
Niissä oli Jussilakin, Heiniojan petollinen vouti. Hänen väjyvät ja
kavalat katseensa etsivät jotakin paikkaa, josta hän salaa saattaisi
hiipiä sisälle, mutta eräs kalastaja Inkajärveltä huomasikin hänen
samassa. Kalastaja oli viekas veijari eikä ollut huomaavanansa Jussilan
tuumia. Tämä luuli sentähden aikeensa menestyvän. Puoli ruumistansa oli
jo aidalla, kun kalastaja yht'äkkiä oikasi vanhan museettinsa ja laski
laukauksen, huudahtaen: "Tuosta saat palkkasi, petturi!" Kalastajan
aikomus oli kyllä hyvä ja silmänsä myöskin, mutta hän oli vanha ja
kätensä vapisi juuri kuu ruuti syttyi. Luoti tosin lensi piipusta,
mutta se ei mennytkään sinne, johon sen piti menemän; Jussilan
ennestään repaleinen lakki, tuli nyt vielä repaleisemmaksi
singahtaessaan omistajansa päästä metsään, jossa se sitte sai mädätä.
Kun ei Jussila osannut aavistaakaan tämmöistä vastaanottoa, peljästyi
hän niin, että hän samassa silmänräpäyksessä nurin niskojensa putosi
aidalta.
Erkin, joka itse tahtoi nähdä oliko mitään peljättävää idästä päin,
piti juuri rientämän sinne, kun hän yht'äkkiä näki edessään Katrin
morsiuspuvussaan, majurittaren tyttärinensä sekä muut vaimot.
Hän vaaleni Katrin nähdessään.
"Menkäät, Jumalan tähden, oitis pois täältä", sanoi hän sulkien Katrin
syliinsä. "Täällä ei ole naisten oltava".
"Hyvä Erkki, me emme tahdo olla toimettomina, kun te taistelette meidän
puolestamme", sanoi majuritar. "Kaksi on jo tarvinnut meidän apuamme ja
joiden haavat me olemme sitoneet. Meille ei mitään pahaa tapahdu".
"Mutta Venäläisten luodit eivät tee mitäkään eroa miesten ja naisten
välillä", sanoi Erkki huolestuneena.
"Me luotamme Jumalaan", lausui majuri Segercrantzin rohkea vaimo.
"Hänen tahdottansa ei hiuskarvakaan päästämme katoa".
Tuolla pienellä hautausmaalla esiytyi sinä päivänä sangen omituinen
kuvaus. Ulkopuolella ryntäävät Venäläiset, aidan sisäpuolella
miehuulliset puolustajat, jotka alinomaa ampuivat sen kuin luotia ja
kruutia kesti, ja heidän takanansa vaimot, jotka ihmeteltävällä
levollisuudella kuultelivat luotien vinkunaa ympärillänsä ja,
hämmästymättä pahimpiakaan haavoja, kantoivat haavoitetut hautakumpujen
ja ristien taakse ja siellä omistivat heille mitä hellintä hoitoa. Ja
tämän taulun kauniin kuva oli epäilemättä Katri, missä hän liikkui
valkea morsiushuntu heitettynä hopeiden päälle, auttaen haavoitettuja
voimiensa mukaan ja aina välillä seuraten Erkkiä, ollaksensa saatavissa
jos mikään onnettomuus kohtaisi häntä. Hänen sydämensä sykähti pelvosta
aina kun joku vihollisen luoti singahti kirkkomaahan, ja ilosta kun hän
näki ettei se sattunut Erkkiin!
Seisoessaan yksin pieneen mustaksi maalattuun ristiin nojaten, jonka
poikkipuussa vainajan nimi oli melkein kokonaan kulunut pois, heräsi
hän synkistä mietteistään siitä että hän kuuli huudon takanansa.
Mikko Ikosen vaimo, tuo pieni, pystynenäinen talonpoikaisakka se oli,
joka riensi esille huutaen surkealla äänellä.
"Taivaan Herra, nuo lurjukset ovat ampuneet mieheni, joka ei
madollekaan ole pahaa tehnyt. No tuo nyt varmaankin on syntisin teko
mitä nuo ilkeät pakanat ovat tehneet koko elämässänsä, ja jos he kerran
pääsevät taivaasen niin en ainakaan minä tahdo sinne tulla! Katsokaa
kuinka kalpea miesrukkani nyt on! Kiitos hyvät ystävät; sitä työtä ette
tehneet ilmaseksi", jatkoi hän parille puolikasvaneelle pojalle, jotka
jo olivat ampuneet ruutinsa loppuun ja nyt ryhtyivät auttamaan niitä,
jotka haavoitettuja hoitivat. "Tytöt, tytöt!" huusi hän tyttärilleen,
jotka henkensä edestä juoksivat toiselta puolen kirkkomaata, "missä te
aikailette? Ettekö näe, että isä on haavoitettuna, ehkäpä kuolemaksi.
Oi, teitä syntiset kanaljat", pitkitti hän pujoten nyrkkiänsä
läheneville vihollisille, "jos te kaikki olisitte yhtenä ainoana
möhkäleenä ja minä saisin polttaa teidät yht'aikaa, niin..."
"Puhukaa vähemmän ja toimikaa enemmän", keskeytti Katri häntä samassa
vakaalla äänellä. "Nostakaa Mikkoukon päätä, niin saamme nähdä missä
hänen haavansa on. Se on varmaankin päässä, koska veri juoksee
sieltäpäin".
Sittekuin vanhus oli asetettu maahan pitkäkseen, pää kukkasilla
koristetun hautakummun nojalle, otti Katri selvän haavasta. Se oli
yläosassa päätä, mutta siitä ei ollut onneksi hengenvaaraa. Luoti oli
vaan tarttunut pääkuoreen, sekä vienyt muassaan pienen kappaleen
kalloa. Kipu oli kuitenkin tarpeeksi suuri hetkeksi uuvuttamaan
Mikkoukon.
Kun hänen vaimonsa ja tyttärensä näkivät kuinka taitavasti Katri pesi
haavan puhtaaksi, jättivät he koko huolen hänelle sanomatta sanaakaan.
Nuo kateat sisarukset tunsivat nyt muutamana minuuttina enemmän kuin
yhden piston sydämessänsä siitä että olivat laskeneet suustansa niin
kovia sanoja Katrista. Hänen uutterat pyrintönsä saada Mikkoa
tointumaan poisti ainakin ajaksi kaiken kateuden heistä.
Kun Mikko vihdoin toipui, menivät molemmat sisaret Katrin luo ja
antoivat hänelle kumpikin kätensä vanhemman sanoessa:
"Anna meille anteeksi, että olemme sinua pahoin kohdelleet!"
"Mielelläni", vastasi Katri iloisesti; "en minä milloinkaan ole ollut
pahoillani teille".
Niin, Katri oli liian hyvä ja jalo tunteakseen semmoisia tunteita, ja
kuinkapa hän nyt saattaisi olla vihoissaan kenellekään kun hän itse oli
niin onnellinen!
Heti herättyänsä sanoi Mikko.
"Missä minä olen? Ah, nyt muistan! Punapartanen ryssälurjus tähtäsi
minua ja minä tunsin kohta kuinka luoti putiloi kalloani ... ai, ai,
kun sitä särkee! Mutta missä pirussa minun pyssyni on?" kysyi hän
kapuroiden käsin molemmin puolin. "P----le! minä vimmastun jos tuo
punainen ryökäle on saanut sen; minun pitää ... nouseman..."
"Ei, olkaa alallanne. Mikko", keskeytti Katri ja painoi salaisella
väkinäisyydellä ukon alas kun hän yritti nousta ylös. "Te olette saanut
haavan päähänne ettekä varmaankaan jaksa edes seisoa. Kas niin, olkaa
nyt hiljaa, niin tulette pian paremmaksi!"
"Ah", virkkoi ukko ja katsoi Katriin ystävällisesti, "sinäkö se
oletkin, Katri! Sinäpä olet oikea Jumalan enkeli, ja sen sanon, ettei
ainoakaan mies koko Suomessa saata saada parempaa vaimoa kuin Erkki
Ollikaisella on! Puh ... oi, kuinka päätäni polttaa. Onko täällä vettä,
niin hautokaa sillä, muutoin palaa pääni tuhaksi".
Mikko vaipui pian syvään uneen, jonka kestäessä hän varovasti
kannettiin kirkkoon, missä muutkin haavoitetut olivat turvassa.
* * * * *
Jussila nousi suurella vaivalla putoamisen jälkeen ylös. Jaellen mitä
karkeimpia kirouksia ja uhkauksia tuntemattomalle ampujalle kosketti
hän molemmin käsin ruumistansa, oikein saadaksensa tietää oliko hänellä
todella kaikki jäsenensä tallella.
Muuan sananlasku sanoo: ei paha vähällä pakene, ja niin kävi täydellä
syyllä sanoa Jussilastakin. Mustempaa ja katalampaa sielua ei löytynyt
monen penikulman ympäristöltä, tuskin koko Suomessa. Syntyneenä Venäjän
rajoilla kaukana Kajaanin takaisilla erämailla ja kasvatettuna melkein
villissä tilassa metsän petojen ohessa, joiden kanssa hän lapsuudestaan
oli ollut alituisessa sodassa, oli luonnollista, että hänen mielensäkin
oli villiintynyt. Semmoisissa luonteissa ovat intohimot aina hurjimmat
ja kesyttömättömimmät.
Noin kahdenkymmenen vuoden ikäisenä tuli hän kerjäläisenä eteläänpäin
maata. Mutta hän ei ollut tavallinen kerjäläinen, joka nöyrillä
liikkeillä pyysi almua. Ei, jos hän maantiellä taikka yksinäisillä
metsäpoluilla tapasi ihmisen, jolla hänen mielestänsä oli jotakin
annettavaa, niin hän vaati rahaa taikka ruokaa komentavalla tavalla.
Jos sitä kiellettiin häneltä, niin hän löi ja löipä vielä tuntuvastikin
sillä Jussilalla oli karhun voimat.
Teillä pohjoisessa Suomessa, joilla vaan silloin tällöin joku
matkailija näkyi kaukana toisistaan olevien asumusten välillä, olikin
siihen aikaan varsinkin yksinäisen ihmisen vaarallinen kulkea. Niinpä
kävikin huhuja monen monituisesta murhasta ja rosvouksesta, mutta
kuinka kruununmiehet pahantekijöitä vainosivatkin, eivät he kuitenkaan
saaneet heitä käsiinsä, sillä he kätkeysivät syviin metsiin ja korpiin,
joihin ei sen tehnyt mieli heitä seurata, joka vähänkin piti
hengestänsä.
Jussila oli parina vuotena ollut tuollainen kulkumies, ja niinkauvan
kuin tämä vapaa mutta vaarallinen elämä oli hänen mieleensä jatkoi hän
sitä. Mutta vihdoin tulivat kruununpalvelijat yhä rohkeammiksi ja
uskaliaammiksi, ja kun matkustajien lukumäärä väheni, niin että hän
usein sai kärsiä puutetta, lähti hän salaisia teitä pitkin alas Savoon
päin.
Eräänä pimeänä ja sateisena iltana koputti hän, ylen väsyneenä ja
nälästä nääntymäisillään, pirtin ovea Heiniojassa. Hän näki huoneesta
valoa ja ymmärsi siitä että huoneessa oli joku.
Pari kertaa koputettuansa avasi Jussila oven ja astui sisälle.
Vuoteella akkunan lähellä makasi eräs rengeistä kuorsaten, mutta heräsi
heti kun hän kuuli ovessa käytävän.
"Kuka se on?" huusi renki ja nousi nopeasti ylös tarttuen kiinni sängyn
vieressä olevaan kirveesen, sillä hän luuli ensi hämmästyksessään
varkaan hiipineen sisälle.
Jussilan muoto ei juuri ollutkaan luottamusta herättävän kaltainen, ja
nyt seisoessaan puolihämärässä ovella, puettuna repaleiseen pukuunsa
punanen tukkansa ja partansa sikinsokin karkeitten kasvojensa
ympärillä, oli hän täydellisesti murhaa taikka rosvoamista tuumivan
ihmisen näköinen. Hänen suuri sauvansa, tummat ja kavalat katseensa,
jotka eivät milloinkaan suoraan katsoneet miehen rehellisiin silmiin,
sekä vyönsä alta esiin pistäytyvä pistooli vaikuttivat myös renkiin ja
saivat hänen luulemaan varkaan olevan edessänsä.
"Kuka se on?" kysyi hän toistamiseen, "ja mitä sinä tahdot?" liitti hän
pitäen yhä kirvestä kädessään.
Sittekuin Jussila, vilusta vavisten, oli sanonut tulonsa tarkoituksen,
käskettiin hänen menemään voudin tykö, joka asui viereisessä huoneessa.
"Monen 'mutan' ja 'jossan' perästä" sai Jussila vihdoin luvan mennä
tallinparvelle maata. Hän ei moneen kuukauteen ollut maannut niin hyvin
kuin nyt, ja jo oli päivällisaika käsissä, kun hän heräsi siitä, että
joku potkasi häntä. Se oli vouti, joka seisoi hänen edessänsä.
"Laita luusi kohta pois täältä, risalurjus", huusi hän. "Jos eilen
olisin nähnyt minkälainen sinä olit, olisin oitis ajanut sinun ulos.
Pois pian ennenkuin majuri saa sinun nähdä".
Jussila meni, mutta loi häneen sammumatonta vihaa kytevän katseen.
"Maltahan", ajatteli hän. "Sen potkun saat kerran kalliisti maksaa.
Kyllä sinun löydän".
Sittekuin hän parin päivän perästä oli ehtinyt hankkia itsellensä
paremmat vaatteet, meni hän eräänä aamuna majurin luo ja pyysi saada
työtä talossa. Hän näytti voimiansa ja otettiin heti työhön. Kun vouti
näki hänen iltapäivällä, tahtoi hän taas ajaa hänen pois, mutta
luottaen majurin lupaukseen jäi Jussila edelleen työhön. Tosin sai hän
kärsiä pilkkaa talon väeltä mutta hän pysyi näennäisesti levollisena.
Mutta eräänä päivänä teki vouti pilkkaa hänen kotoperästänsä. Senkin
voi Jussila kärsiä, mutta kun vouti heinähangolla sivalsi häntä selkään
niin että hän oli vaipua maahan, niin silloin loppui Jussilan
levollisuus. Raivosta karjuen tarttui hän voudin niskaan ja
suolivyöhön, nosti hänen ilmaan keveästi kuin kapalolapsen, ja heitti
hänen sanomattomalla voimalla aidan toisella puolen olevaan lammikkoon,
jossa vouti vajosi kaulaansa asti ja jonne hän tietysti olisi hukkunut
ellei pari renkiä olisi rientänyt hänelle apuun.
Asia vedettiin majurin ratkaistavaksi, mutta kun väki todisti Jussilan
hyväksi päättyi se niin, että vouti sai nuhteita ja käskettiin
vast'edes jättämään Jussila rauhaan.
Niin kului kaksi vuotta, jolla ajalla Jussila yhä enemmän tuli majurin
mieleen sekä ahkeruutensa että suuren voimansa tähden. Silloin
tapahtui, että vouti kuoli lyhyen mutta kovan taudin perästä.
Kuolinsyytä ei kukaan tietänyt, mutta jokaisesta se oli vähän
kummallinen. Ainoa, joka siitä mahdollisesti olisi jotakin tietänyt,
oli Jussila, mutta hän oli "vaiti kuin ahven", ei puhunut kenenkään
kanssa eikä etsinyt kenenkään seuraa. Muutaman päivän asiaa
tuumailtuansa teki majuri hänen voudiksi, ja nyt sai työ semmoisen
vauhdin, että ukko Segercrantz useamman kuin yhden kerran virkkoi
saaneensa "oikeen hyvän voudin".
Jotenkin samaan aikaan rupesi Katri varttumaan harvinaisen kauniiksi
immeksi. Sen huomasi tietysti intohimoinen pohjalainenkin, joka pian
huomasi olevansa silmittömästi rakastunut tuohon kauniisen tyttöön. Hän
kosi, ei _yhden_ kerran, vaan _monta_ kertaa. Mutta kun hän kamalan
muotonsa tähden aina oli ollut Katrille vastenmielinen, sai hän joka
kerta uudet rukkaset. Sitä paitsi oli Katri jo antanut sydämensä Erkki
Ollikaiselle.
Nyt raivostuivat Jussilan hurjat himot hirmuiseen vaaraan ja hän vannoi
monta kallista valaa juoksuttaaksensa Erkin sydänveren. Hän vainosikin
Erkkiä monta kertaa, mutta turhaan.
Syttyipä sitte sota. Kun Jussila kuuli, että Erkki oli ruvennut
sotamieheksi, oli hänen riemunsa rajaton.
"Nythän, hiiden nimessä", sanoi hän, "tehnee venäläinen luoti sen, mikä
minulle ei ole onnistunut".
Mutta hän iloitsi liian aikasin, ja hän hämmästyi niinkuin pommi olisi
pudonnut hänen eteensä kuullessaan että Erkki oli tullut kotio ja että
hän seuraavana sunnuntaina pitäisi häänsä. Katkeratunteisen yön perästä
oli Jussila tehnyt päätöksensä. "Katri taikka kuolema" oli tästä lähin
hänen lempilauseensa. Hän ei kyennyt himojansa hillitä.
Sentähden etsi hän erään seuduilla harhailevan venäläisen partiojoukon
ja suostui sen päällikön, katteini Rosovskin kanssa, hyökätä sanottuna
sunnuntaina kirkon ja kirkkoväen kimppuun. Tuuma kävikin toteen,
niinkuin tiedämme.


7.

Sittekuin Jussila tarkasti oli tutkinut ettei mitään paikkansa ollut
viassa, rupesi hän kontaten uudestaan lähenemään kirkon aitaa. Sen
lähellä tapasi hän venäläisen alaupseerin, joka kolmen miehen kanssa
piti varalla mukavinta tilaisuutta pääsemään muurin ylitse.
Venäläisen hymyilevä irvinaama näytti niin kamalalta, että Jussilaakin
arvelutti uskoutua hänelle.
"Minu näk' kaunis tyttö äsken", sanoi mies, jonka karkeissa kasvoissa
kuvastui mitä selvimmästi syvin lihallinen himo. "Ol' pukenut
morsiameks'. Kapteenj hänen otta mielelläs".
Jussila säpsähti. Alaupseerin viittaukset saivat hänen tuumimaan erästä
asianlaitaa, joka ei ennen ollut tullut hänen mieleensä, sitä
nimittäin, että venäläinen katteini saattaisi itse ottaa Katrin, vaikka
hän sopimusta tehtäissä oli luvannut olla Jussilan lemmen asioihin
puuttumatta.
"Minun pitää oleman varoillani", ajatteli hän. "Tuota Rosovskia ei ole
uskomista".
Pohjoisesta päin alkoivat Venäläiset, jotka pian huomasivat, että
heillä oli vastassaan ainoasti joukko harjaantumattomia talonpoikia,
käymään rohkeammin kimppuun. He ampuivat sentähden kirkkopihaan luotia
niin taajaan, että tuo rohkea Erkkikin vaaleni. Samaan aikaan kapusivat
venäläiset jääkärikatteini etupäässä aidalle. Tosin heitä otettiin
vastaan piikkien pistoilla, kirveen iskuilla ja väkevillä
kalikanlyönnillä niin että he ensin peräytyivät ja nopeasti hyppäsivät
uudestaan muureilta alas, mutta Rosovskin kehoitukset ja kädentuntoiset
ohjaukset sekä pilkalliset muistutukset siitä että he, tottuneet
keisarilliset soturit, saivat selkäänsä talonpoikaisjoukolta, saivat
heidät uudestaan ryntäämään eteenpäin. Tosin moni heistä uudelleen
horjahti kiviaidalta alas, mutta nyt oli hyökkäys vastustettamaton ja
Suomalaisten täytyi vetäytyä takasin.
Kirkkopihaa peittävän ruudinsavun suojassa, kokoontuivat Suomalaiset
Erkki Ollikaisen ympärille alhaalla laiturin lähellä. Heidän
tarkoituksensa oli selvästi yht'äkkiä rientää veneihin, mieluummin kuin
joutua Venäläisten käsiin.
Suurin osa vaimoja oli jo veneissä, jonne haavoitetut jo ennen olivat
kannetut. Katri ja majurin tyttäristä vanhin sekä Mikko Ikosen molemmat
tytöt olivat vielä kirkossa. He olivat yksin voimin nostaneet ylös tuon
vanhan talonpojan viedäkseen häntäkin turvaan, ja heidän piti juuri
astuman kirkkopihalle, kun ovessa näkyi suurikasvuinen mies.
"Haa!" huusi mies kaikuvalla pilkkanaurulla, "enpä myöhästynyt!"
Hänen takanansa näkyi, kun ruudin savu tuulen puuskauksesta vähän
hälveni, venäläinen alaupseeri ja hänen kolme sotamiestänsä. Nähdessään
vihollisten pilkalliset ja eläimelliset katseet, olivat neljä naistamme
peljästyksestä vähällä pudottaa Mikko Ikosen maahan.
"Suuri Jumala", ajatteli Katri, joka heti tunsi Jussilan ja nyt aavisti
pahinta. "Oi, jos Erkki olisi täällä."
Jussila astui oitis sisälle kirkkoon ja läheni Katria. Nuori morsian
pakeni peljästyen läheiseen penkkiin, kimakan hätähuudon päästessä
hänen huuliltansa. Toisetkin tytöt riensivät etsimään turvaa mikä
mistäkin kirkossa, lujaan huutaen apua. Ainoasti rohkea Anna
Segercrantz yritti hiipiä ulos, mutta joutui suoraan venäläisen
katteinin syliin, joka tyttöparan rukouksista, kyyneleistä ja
irtipääsemisen ponnistuksista huolimatta piti häntä lujasti kiinni
sanoen:
"Hiljaa, hiljaa! Et sinä tästä pääse".
Kun naiset pakenivat kukin tahollensa, jättivät he hämmästyksessään
vanhan Ikosen permannolle. Siinä vanhus nyt avuttomana oli kirkkoon
hyökkäävien vihollisten vallassa, joista usea tallaten astui hänen
ylitsensä. Yksi heistä oli kuitenkin sen verran toisia ihmisellisempi,
että hän potkasi ukkoa suolivyöhön sillä seurauksella että hän
tainnottomana lensi eräälle sivukäytävälle.
Katrin hätähuuto oli kuulunut rannassa oleville Suomalaisille asti.
"Taivaan Jumala, se on Katri!" huusi Erkki. "Kaiken pyhyyden nimessä,
seuratkaa minua, sillä hän on joutunut vihollisten käsiin".
"Ja minun Annani on myös siellä!" huusi majuritar suuren pelvon
vallassa.
"Minun molemmat tyttöni ja ukkoni ovat myös kirkossa", karjasi Ikosen
akka. "Oletteko miehiä pelastamaan heitä jokaista!"
Tuumasta toimeen, Suomalaiset hyökkäsivät eteenpäin. Lähinnä olevat
ryssät heitettiin sivulle taikka lyötiin maahan, ja Suomalaisten pieni
urhea joukko tunki eteenpäin puolen kirkkomaan ylitse, jonka he
peittivät Venäläisillä kuolleilla ja haavoitetuilla. Mutta edemmäksi
eivät Suomalaiset päässeet sillä taaja venäläinen soturirivi sulki
päättävästi tien.
Erkki oli kuin järkensä kadottanut. Mielipuolen tapaisena hyökkäsi hän
Venäläisten kimppuun, ja hän antautui semmoisille vaaroille alttiiksi,
että hänen oman väkensä lopuksi täytyi temmata hänen mukaansa
palausmatkalle.
"Älä nyt ole hulluna, Erkki", sanoi joku talonpojista. "Jos Katri on
Venäläisten vallassa, niin eihän ole mahdotonta saada häntä sieltä pois
jos sinä elät, mutta..."
"Vaiti, älä enään puhukaan siitä", huusi Erkki ja ponnisti kaikkia
voimiansa päästäkseen irti; "minä otan hänen sieltä taikka kaadun.
Tämä ryssien tännetuominen ja morsiameni rosvoaminen on tuon
Jussilalurjuksen tekoa. Hänen sydänverensä minä tahdon nähdä. Päästäkää
minut, muuten saatte syyttää itseänne!"
Näin sanoen teki hän niin väkevän liikkeen, että kolme rengeistä, jotka
pitivät häntä, kaatuivat maahan. Erkki hengitti vähän ja oli juuri
uudestaan hyökkäämäisillään eteenpäin, kun Katrin isä levollisesti
asettui hänen eteensä. Ukko oli nyt aseetonna, sillä sen pitkävartisen
kirveen, jota hän taistelussa oli käyttänyt, oli hän hakannut pirstaksi
Venäläisten kalloihin.
"Erkki", sanoi vanhus ja katsoi moittivasti vävyänsä, "mikä sinuun
tulee, kun käyttäydyt kuin hullu! Niin, hyökkää minunkin päälleni",
jatkoi hän edelleen levollisena, "mutta ainoasti minun ruumiini ylitse
pääset sinä kirkkoon. Missä nyt on se levollisuus, joka sinulla ennen
on ollut; missä se kylmäverisyys, josta niin usein olet ylpeillyt? Jos
nyt hyökkäät tuonne keskelle venäläistä joukkoa, niin et siellä montaa
minuuttia hengissä pysy, ole kuinka miehuullinen tahansa. Mitä sillä
sitte olet voittanut? Et mitään! Parempi on että sinä järjellisesti
ajattelet, jotakin viekasta keinoa, jolla Katrin pelastat; silloin
ennen saat tuumasi toimeen. Muuten saatat olla levollisena siitä ettei
Katrille mitään pahaa tehdä, sillä minä tiedän, että Jumala suojelee
häntä niinkuin kaikkia viattomasti onnettomia. Usko minua, Erkki,
Jussilan pahat aikeet käyvät kyllä tuhoon; Jumala sallii hänen tosin
hyökätä eteenpäin väärää tietä, ja koota itselleen rikosta rikoksen
perään, mutta ainoasti määrätyn ajan. Sitte panee hän voittamattoman
esteen hänen pahuudellensa, ja silloin saa hän kärsiä kaiken ilkeytensä
rangaistuksen. Ei kukaan meistä usko, että luonnollinen kuolema lopetti
Heiniojan entisen voudin, vaan kyllä tuo Jussila sen katkaisi
saatanallisilla kujeillansa, ja kyllä sinä saat uskoa, että Jumala on
kirjoittanut senkin ilkityön mieleensä, ja kerran sen tuomitsee. Toimi
sentähden järkevästi ja koe ensin vaan pitää itseäsi hengissä, että
sitte saatat vähentymättömällä innolla rosvoa vainota. Niin, minä
lupaan seurata sinua kaikkialla, ja minä olen varma siitä, että
useimmat tässä läsnäolevat eivät myöskään kiellä apuansa vaimojen
tempaamiseen vihollisen käsistä. Eikö niin, pojat?"
"Niin, niin", huusivat kaikki. "Me seuraamme sinua, Erkki, minne vaan
menet!"
Katrin isän puhuessa, tuli Erkki yhä levollisemmaksi, ja kun vanhus
lopetti puheensa, ojensi hän ukolle kätensä, virkaten:
"Te olette oikeassa, isä Pekka. Minä noudatan teidän neuvoanne, vaikka
se nyt ensin tuntuukin vaikealta ja tuskalliselta; mutta Jumalan ja
ystävieni avulla meille kyllä onnistuu saada vaimonne takaisin".
"Niin oikein, Erkki", lausui majuritar. "Jahka minä pääsen kotio,
lähetän sinulle kaikki palkolliseni. Talon työt saavat olla niin kauvan
tekemättä. Minullakin on tytär takasin saatavana, niinkuin sinulla,
Pekka, ja..."
Majurittaren sanat keskeytyivät siitä että Venäläiset nyt levittivät
riviänsä, kiertääkseen Suomalaiset ja estäen heiltä palausmatkan
veneille, sekä siten pakoittaakseen heitä antautumaan. Lähenevä vaara
antoi taas Erkille kaiken kylmäverisyytensä takasin ja hänen onnistui
päästä veneille ennen Venäläisiä. Suomalaisten päättävä asento sekä se
uljuus, jolla he tekivät vihollisen ensimmäisen rynnäkön tyhjäksi,
vaikuttivat ettei Venäläisten katteini enään rohjennut panna väkeänsä
toiselle samanlaiselle tappiolle alttiiksi.
Taistelun kestäessä soivat kellot yhtenään. Usean kerran yrittivät
Venäläiset tunkea pienestä tornin ovesta, mutta lukkari oli pannut sen
lukkoon ja vielä lisäksi varustanut sen vahvalla puukangella, että
kuluisi pitkä aika ennenkuin Venäläiset saisivat sen murretuksi. Yhä
selvemmin kaikui valtava soitto ja ääni kulki tuulen siivillä
Nevajärven itäistä rantaa marssivan Malmin joukon luo asti.
"Tuo on ihan varmaan hätäkello", huudahti katteini Malm, ratsastaessaan
joukkonsa etupäässä, toisella puolella prikaatinajutantti Vallgren ja
toisella kornetti Brandenburg. "Onkohan tuo Juvan kirkolta?"
Rietu Pekkolainen, joka oli varsin lähellä katteinia, kuuli hänen
kysymyksensä ja vastasi:
"Niin, herra katteini! Suokaa anteeksi, että puutun puheesenne, mutta
tuo soitto kuuluu Juvan kirkolta!"
"Tiedätkö sen varmaan?"
"Tottahan nyt, koska täällä olen syntynyt".
Malm ei tahtonut tietää sen enemmän. Oitis käski hän kersantti
Rosenqvist'in, joka oli rohkea ja taitava sotamies, muodostamaan
jääkäriketjun ja varovasti lähenemään kirkkoa sekä, jos suinkin
mahdollista oli, kiertää vihollinen, taikka, jos ei se onnistunut,
pyrkimään kirkon eteläpuolelle, joten vihollinen joutuisi kahden tulen
väliin.
Ei kestänyt kauvan ennenkuin ampuminen kirkkomaalta ehti Malmin joukon
korville ja sai sen vieläkin lisäämään kiirettänsä.
Jota kovemmin hätäkello kajahti, sitä levottomammaksi tuli venäläinen
katteini, sillä hän tiesi, että suomalaisia partiojoukkoja liikkui
näillä tienoilla. Sitä paitsi oli hän pari kertaa ennen, vähimmän sitä
aavistaessaankaan, saanut Malmin niskaansa ja molemmilla kerroilla oli
hän vaan töin tuskin saanut henkensä pelastetuksi. Pelko siitä sai
hänen nytkin päättämään väkisin tunkeutumaan torniin.
Hän käski sentähden alaupseerinsa millä hinnalla tahansa murtamaan ovi.
Monen turhan koetuksen perästä pisti Jussilan päähän, joka sentähden
että hän sanomattomasti vihasi vanhaa lukkariakin auttoi tätä yritystä,
pettämätön keino. Oven alaosasta hakattiin pieni pala pois; aukkoon
pantiin ruutia, joka sytytettiin. Täräys oli tuima; raskas tanko meni
pirstaleille ja tie oli auki. Kymmenkunta Venäläistä hyökkäsi
alaupseerin perässä jyrkkiä puuportaita ylöspäin. Vanha lukkari näytti
olevan auttamattomasti hukassa.
Kun tämäkin Jussilan aie onnistui, hiipi hän, hieroen tyytyväisenä
käsiänsä ja pilkallisesti nauraen ja iloiten siitä, että tuumansa
nytkin oli menestynyt, savulla täytettyyn kirkkoon. Savun suojassa
riensi hän sakaristoon, jonne hän oli sulkenut Katrin, ettei hän olisi
päässyt pakoon. Ovi aukeni ja hän seisoi Erkki Ollikaisen nuoren
morsiamen edessä.
Sakaristossa oli vaan yksi akkuna, sekin metsään päin. Tähän Jussila
turvautui.


8.

Vanha soittaja oli jo menehtymäisillään, sillä vaikka hänellä olikin
vahvat käsivarret, niin kyllä tunnin yhtämittainen soittaminen saattoi
ne väsyttää.
"Enköhän tehnyt tyhmästi, kun en ottanut tarjottua apua", mumisi hän
itsekseen. "Tuolla alhaalla on taistelu vielä täydessä menossa ja kuka
tietää kuinka kauvan sitä saattaa kestää. Mutta", jatkoi hän rohkeammin
ja sylkäsi karkeihin, kovasta työstä känsästyneihin käsiinsä, "minä
soitankin sittekin siksi kuin uuvun; ehkä siitä on apua".
Kellotapuli oli pienenläntäinen; siinä oli vaan kaksi kelloa, molemmat
sangen vanhoja. Isommasta kellosta, jolla lukkari soitti, kävi sama
satu, kuin monesta muusta kristikunnan kellosta, että se nimittäin oli
joutunut pahan henken maanalaiseksi, ja että tämä sentähden oli