Erkki Ollikainen - 2

juoksijoita, jonka tähden se seisahti pikkupirttien ja keskievarin
välille.
"Nuo ovat Karjalan rakuunia", sanoi Torkkulainen ja siveli tyytyväisenä
partaansa, "ja nyt he ovat ajaneet kasakat 'niin pitkälle kuin
hakopuuta piisaa'".
"No Jumalan kiitos siitä", huokasi vanha Leena, "mutta sieltä tulee
enemmän väkeä, sen kuulen selvään".
"Onpa sinulla tarkka kuulo, vaikka niin vanhakin olet," sanoi
keskievari.
"Ole siitä varma", arveli Leena. "Minä melkein saatan kuulla kuinka
ruoho kasvaa".
Metsästä läheni yhä marssivan joukon töminä, ja pian näkyi pitkä
jääkäri-rivi metsän rinteessä. Sen takana tuli kiitokulkua komppania
jalkaväkeä, ja heidän pitkät painettinsa kiilsivät sangen kauniisti
päiväpaisteessa. Etunenässä kulkeva soittokunta, jonka rinnalla joukon
päällikkö ratsasti, puhalsi vilkasta marssia, joka sai pirtinpoikien
silmät säkenöimään ja porsaskunnan pahasti parkuen hyökkäämään suojaan.
Pari koiraa teki kuuluvan vastarinnan, mutta niiden oli lopuksi
ottaminen jalkapako eteensä.
Urhean katteini Malmin joukko oli saapunut Härilän keskievariin
kytätessään "moskoviittia".


3.

Keskievarin kädet ristissä selän takana katsellen sotamiesten puuhia
telttojen y.m. kanssa ja tyytyväisenä itseksensä laskien kuinka suuren
hyödyn hän heistä saisi -- sillä hän piti varsin varmana, että
uuvuttavasta marssista väsyneet sotamiehet olivat janoissaan ja että he
tuntuvasti keventäisivät niitä neljää olvitynnyriä, joita eivät
venäläiset pari viikkoa sitte täällä käydessään löytäneet, vaikka kyllä
hakivat innokkaasti --, laskettiin leveä ja pehmeä käsi hänen
olallensa. Kun hän vitkalleen kääntyi, seisoi hänen pyöreä eukkonsa
vieressänsä.
"Kuules ukko", sanoi hän, "minä ajattelen erästä asiaa".
"Mitä sitte?"
"Muistathan Jussilan käyneen täällä alusta viikon?"
"Muistan kyllä; entäs sitten"
"Ja tiedäthän sinä hänen ja Erkin olevan verivihollisia Katrin tähden?"
"Hm, hm, tiedän niin minä senkin".
"Tule sisälle, niin saan puhua sinulle asiasta enemmän". Ja näin sanoen
yritti eukko vetää Torkkulaisen pienempään yhteistuvan sivulla olevaan
huoneesen.
"Ei suinkaan sillä nyt semmoista hätää ole", sanoi keskievari, joka
sangen tarkasti ja mieltyneenä katseli sotamiesten liikkeitä. "Ja
saatathan sinä tässäkin sanoa, mitä sinulla on sydämelläsi".
"Enpä saatakaan. Minä menen edellä sisälle, mutta älä viivy kauvan,
sillä tässä saattaa veri ja henki olla kysymyksessä".
Keskievarin yhä mieltyneemmin katsellen sotamiesten puuhia, tuli
katteini Malm hänen tykönsä.
"Oletko sinä keskievari täällä?" kysyi katteini kursastelematta.
"Olen", vastasi Torkkulainen ja tempasi joutuisasti lakin päästänsä.
"Mitä suvaitsette, herra upseeri?"
"Onko sinulla tallia taikka muuta suojaa hevosille?"
"Ei muuta kuin nuo ladot tuolla ojan rannalla, jos ne kelpaavat?"
Katteini mumisi muutamia lauseita itseksensä, huolellisesti katsellen
keskievarin matalia, oljilla peitettyjä ja ylen rappeutuneita
ulkohuoneita.
"Ei noista ole elukoille mitäkään suojaa", jupisi hän itseksensä.
"Tuhat kertaa parempi niiden on olla ulkona raittiissa ilmassa. Mutta",
jatkoi hän toisella kädellään sovittaen korviin saakka ulottuvaa
takkinsa pystykaulusta, "totta täällä on kunnollista juomavettä?"
"Kyllä sitä on", vastasi Torkkulainen ja osoitti sormellansa kahta
lähellä toistansa olevaa kaivoa. "Niissä on vettä vaikka sadalle
hevoselle, jos tarvitaan, ja vieläpä väellekin".
"No, onko sinulla oluttakin?" kysyi katteini.
"Oltta! No, onhan sitäkin".
"No tänne sitä sitte! Perkele! Mieheni ovat niin janoissaan että kieli
lakeen takertuu. Käske tuomaan olvi tänne ulos!"
Näin sanoen poistui hän, heitettyänsä kumartavalle Torkkulaiselle
muutaman hopearahan.
"Hm, hm", mutisi tämä, laskeissaan rahoja, "tämä riittää tuskin
puoleksi. Mutta kyllä minun kai täytyy kuitenkin totella; tuolla
upseerilla näyttää olevan runsaasti rahoja".
Hetken perästä keskievarin kaksi renkiä kihnasi pihalle kaksi
saavillista oltta. Tämä näky herätti janoisissa sotamiehissä yleistä
riemua eikä kulunutkaan pitkää aikaa ennenkuin saavit olivat
tyhjennettyinä viimeiseen pisaraan.
"Eipä lisäkään maistuisi hullummalta", mumisi ruudinkarvainen
korpraali, tyytyväisenä maskuttaen huuliansa. "Tänä päivänä on riivattu
helle".
"Niin, mutta en minä ilmaiseksi saata antaa enempää olutta", vaikeroi
keskievari, joka oli sattunut kuulemaan korpraalin toivoa. "Teidän
upseerinne on rehellisesti maksanut sen, minkä nyt olette juoneet".
"Vai niin, vai olet sinä tullut itaraksi vanhoilla päivilläsi, vanha
karhu", huusi samassa nuori sotamies, astuen Torkkulaisen luo. "Mutta
ehkä sinä mieluummin kestität ryssää olvellasi, sentähden että häneltä
saatat saada enemmän rahaa? Vai mitä?"
Torkkulainen vetäytyi hämmästyen pari askelta takaperin kun hän kuuli
ympärillä seisovien sotamiesten mutisevan jotakin "vihollisystävästä",
"petturista" y.m. uhkaavista sanoista.
"Odottakaat, odottakaat", huusi hän ja huimi eteensä molemmin käsin;
"saatte halusta niin paljon olutta kuin minulla on. Mutta kuka sinä
olet, joka minun tunnet?" kysyi hän uteliaana ja kääntyi nuoren soturin
puoleen.
"Etkö sinä tunne minua, Rietu Pekkolaista, joka kaksi vuotta sitte
palveli Heiniojassa".
Torkkulainen katseli sotamiestä tarkemmin.
"Tunnen, tunnen", kiiruhti hän sanomaan ja hieroi otsaansa siten
saadakseen muistoansa hereille, "nyt muistan. Mutta oletpa sinä
kasvanut vahvaksi ja suureksi. No, mitäs kuuluu ... mutta sano ensin
mikä tuon upseerin nimi on, joka tuolla kävelee? Hän se minulle maksoi
olven, jonka olette juoneet".
"Se on päällikkömme, katteini Malm".
"Ahaa, häntä sanotaan urhoolliseksi upseeriksi!" puhui Torkkulainen yhä
edelleen ja nosti kunnioittamalla lakkiansa, kun katteini samassa kulki
ohitse. "Niin on ainakin Erkki Ollikainen sanonut".
"Erkki, niin", huusi Rietu ja näytti tulevan yhä iloisemman näköiseksi;
"hän jätti meidät Toivolaan, kun hän lähti häitänsä viettämään Katrin
kanssa. Ha, ha, ha! Minä muistan vielä kuinka Jussila-lurjus koetti
tyttöä mielitellä itsellensä, mutta impi oli uskollinen, sillä hän on
kaikin puolin kunnon tyttö; mutta Jussila on paha kuin synti, ja jos
hän saattaa Erkille tehdä jotakin pahaa, niin ei hän sitä kahdesti
mieti".
"Niinkö luulet, Rietu?" kysyi keskievari, ja tuli yht'äkkiä ihan
pahalle tuulelle.
"Niin sanon ja sanassani pysyn. Minä olen kaksi vuotta palvellut
yhdessä hänen kanssansa ja tiedän mistä hän käy! Koskahan Erkki häänsä
pitää?"
Torkkulainen oli nyt saanut jotakin miettimistä, ja kun samassa hänen
mieleensä tuli vaimonsa viittaus Jussilan käyntiin Härilässä, muisti
hän kuinka Heiniojan vouti vihoissaan oli purkanut sapestaan ankaria
uhkauksia Erkkiä vastaan, joista sopi päättää että hyljätty kosija
vainosi onnellisen henkeä. Keskievari, joka ei todenteolla ollut mikään
ilkeä ihminen, vaikka voitonhimo joskus sai hänen nylkemään
lähimmäistänsä, muisti vielä hyvin taistelun emäkarhun kanssa
mehiläispesänsä luona ja Erkin mestarilaukauksen, josta hän luultavasti
sai kiittää sitä että hän nyt oli hengissä. Kiitollisuus valtasikin
häntä nyt enemmän kuin se monena vuonna oli sitä tehnyt.
"Siitä Vappu tahtoi minulle puhua", mumisi hän itsekseen; "kyllä minä
tiedän mitä hänellä on sydämellään, mutta saatan minä sen asian
hänettäkin toimittaa. Sepä olisi kummaa, jos ei minulla olisi sen
vertaa sanoja suussani, että itse osaisin puhua tästä asiasta
katteinille".
Näin sanoen riensi hän tapaamaan katteini Malmia, joka vitkalleen ja
tuumivan näköisenä lähestyi ulkohuoneita; Rietu jäi ällistyneenä
seisomaan paikallensa.
"Katteini", sanoi Torkkulainen läheten upseeria, "minä pyytäisin
puhutella teitä tärkeästä asiasta".
Katteini Malm pysähtyi ja katseli keskievaria tutkivin silmin.
"Olethan keskievari", sanoi hän vihdoin.
"Olen, herra".
"No, mitä sinä tahdot? Saitko liian vähän maksoa olvesta?" Ja katteini
pisti jo kätensä syvään takataskuunsa.
"Ei, ei, herra!" huudahti Torkkulainen, joka ei enään rahoja mielinyt,
vaikka hän taskusta kuuli niiden helinän, "asia on paljoa tärkeämpi".
"No, sano sitte mikä se on!"
"Erkki Ollikainen, jonka te luultavasti tunnette, on epäilemättä
suuressa vaarassa huomenna, juuri hääpäivänänsä".
Katteini Malm katseli tarkasti keskievaria muutaman silmänräpäyksen
ajan, ikäänkuin hän olisi tahtonut tutkia tämän sisimmät ajatukset.
Sitte sanoi hän:
"Tunnetko sinä Erkki Ollikaisen?"
"Tottahan nyt. Hän on kerran pelastanut minun karhun käsistä. Tämä
tapahtui noin vuosi sitte".
Torkkulainen kertoi sitte niin tarkasti kuin suinkin Jussilan vihan
Erkki Ollikaiseen ja lopetti näin:
"Minä luulen varmaan, että vouti tuumii jotain pirunjuonta Erkin
turmioksi; ainakin sopii sitä päättää hänen uhkauksistansa tuonoin
täällä".
"Vai niin", vastasi katteini Malm varsin huolettoman näköisenä.
Mielessään päätti hän kuitenkin pelastaa urhean partiolaisensa
vaarasta, sillä hänen täytyi tunnustaa, että hän suureksi osaksi sai
menestyksistään niillä seuduilla kiittää Erkkiä, sillä Erkki tunsi
nämät tienot perinpohjin.
Kun Torkkulainen palasi keskievariin tuli vaimonsa Vappu häntä vastaan.
"Saanko nyt puhutella sinua?" kysyi hän levottomana.
"Kyllä minä tiedän mitä sinä tahdot". vastasi mies, "mutta minä olen jo
puhunut asiasta katteini Malmille".
"No, mitä hän vastasi?"
"Ei mitään, mutta kyllä mä sen saatoin nähdä, ettei hän jätä Erkkiä
avutta hädän hetkenä".
Kun Torkkulaisen seuraavan päivän aamuna, joka oli sunnuntai, heti
auringon noustua vaimoinensa piti menemän kysymään, tahtoisiko katteini
mitään erityistä sotamiehillensä, olikin koko joukko jo tiessään.
"Mitä perkelettä tämä on?" huudahti keskievari ihmetellen ja katsella
tollotteli suin silmin. "Poissa jok'ikinen!"
"Niin ovat", huusi samassa muuan töllinpoika, joka oli heittäytynyt
lepäämään pirtin kynnyksen eteen, sillä ilma oli ahtaassa pirtissä
käynyt vähän raskaaksi, "juuri kun aurinko nousi menivät he matkaansa".
"Minne päin?"
"Etelään päin!"
"Jumalan kiitos", huokasi Vappu; "silloin he ennättävät hyvään aikaan
Juvan kirkolle".
"Niin minäkin luulen", vastasi Torkkulainen tyytyväisenä. "En minä
enään milloinkaan tulisi oikein iloiseksi, jos Jussilan ilkeät aikeet
menestyisivät".


4.

Kun Erkki Ollikainen lähti kirkosta johtamaan ulkopuolelle
kokoontuneita puolustajia, riensi kaksi talonpoikais-akkaa sulkemaan
oven sekä olivat juuri puuhassa sovittaa vahvaa kankea sen eteen, kun
majuritar Segercrantz, puoli-ikäinen nainen, uljas ja kaunis
ulkomuodoltansa sekä jalo ja ylevä sielunsa puolesta, jotka
ominaisuudet asettivat hänen Suomalaisien isänmaatansa rakastavien
tyttärien ensi riviin, astui esille.
"Ei niin", sanoi hän ja hillitsi pienempää ja vilkkaampaa akkaa, joka
oli äsken kertomiemme Katrin kauneutta kadehtivien tyttöjen äiti, "ei
niin! Älkäämme etsikö suojaa telkien takana kun apumme saattaa olla
tarpeen".
Akat rupesivat murisemaan ja ennen pitkää oli heillä iso joukko
samanmielisiä ympärillään.
Täällä niinkuin muuallakin eivät talonpojat tähän aikaan varsin pensein
silmin katselleet "herroja", siitä syystä että he luulivat "herrojen"
pitävän heitä vähän kuin huonomman arvoisina. Eivätkä he kuitenkaan
ajatelleet, että he saivat kiittää itseään siitä, koska he, jos eivät
juuri vihanneet ja halveksineet, niin ainakin arveluttavassa määrässä
laiminlöivät hankkia itsellensä enemmän sitä yleistä tietoa ja oppia,
joka vastustamatta on suurimpana syynä siihen, että yksi ihmisluokka on
ylempänä kuin toinen, sillä jota suurempi tieto ja sivistys on, sitä
suurempi on myös maine. Tämä ymmärrysvoima ja se selvä tieto, etteivät
he milläkään alalla kykene vetämään vertoja sivistyneen ihmisen kanssa,
vaikuttavat juuri sen, että tiedollisessa suhteessa alemmalla olevat
henkilöt tuntevat kateuden ja vieläpä vihankin tunnetta ylemmällä
asteella olevia vastaan ja käyttävät jokaista tilaisuutta ivatakseen,
suututtaakseen ja loukatakseen heitä. Mutta jahka yleinen sivistys on
ehtinyt tunkeutua kaikille aloille, katoo varmaankin tämä paha
erimielisyys ja epäsopu ja tasaisempi suhta tulee entisen sijaan.
Heiniojan majuritar oli sangen sivistynyt ja herkkäjärkinen nainen,
jota eivät ainoasti hänen alustalaisensa, vaan kaikki, jotka hänen
tunsivat, rakastivat ja pitivät arvossa. Koko Suomessa oli tuskin
ainoatakaan herrastaloa, jonka aluskalaisilla oli niin kaikin puolin
kunnollinen hallitusväki, kuin majuri Aatami Segercrantz ja hänen jalo
vaimonsa. Heidän molemmat tyttärensä olivat myös hyvin kasvatettuja
tyttöjä, mielialansa puolesta äitinsä tarkkoja kuvia. Ukko Aatami,
joksi majuri tavallisesti kutsuttiin, kuului Sandels'in osastoon, ja
oli jo oikeissa taisteluissa aina osoittanut palavaa rohkeutta ja
lannistamatonta urhollisuutta.
"Vai niin, vai emme me saa sulkea ovea", sanoi pieni kieltä
pieksevä akka ja kohotti pilkallisesti pienen nenäkarpalonsa rouva
Segercrantz'ia kohden. "Meitä pitää, Herra nähköön, otettaman kiinni ja
lahetettämän Siperiaan, muka! No niin, kyllä rikkaitten sopii niin
tehdä, jotka voivat lahjoa venäläiset upseerit, että he pääsevät tätä
pitkää matkaa tekemästä, mutta meille, köyhäparoille, se on toinen
asia; matkaan vaan, ei meitä kursastella. Niin niin, kyllä minä rikkaat
tunnen! He tahtovat mielellään hankkia itselleen rauhaa ja turvaa
köyhien kustannuksella. Hyi!"
"Ovi pitää suljettaman, sanon minä", tokasi joukkoon pitkä laiha akka,
jonka sormet olivat jotenkin merikravun saksien kaltaiset. "Ottakaa
kiinni vaan, akat, niin kyllä me päämme pidämme".
"Niin, emme me kauvemmin rikkaita kumarra", arveli kolmas.
"Emme, emme", huusivat kaikki jotka olivat samaa mieltä. "Ovi pitää
suljettaman; kiinni se ovi!"
Kun meteli vähän oli hälvennyt, sai majuritar vihdoinkin suun vuoroa.
"Min'en käsitä mikä teihin on tullut", sanoi hän terävällä äänellä ja
tarkasti katsellen pientä pystynenäistä akkaa niin vakaasti, että tämä
perin häpeillänsä tulipunaisin kasvoin vetäytyi taaksepäin. "Onko
mikään paha henki tullut teihin, koska te puhutte noin takaperoisesti?
Monella teistä on isiä, poikia taikka veljiä tuolla ulkona niissä,
jotka vapaehtoisesti ovat asettuneet meitä puolustamaan. Jahka taistelu
alkaa, kaatuu epäilemättä monikin heistä, toiset kuolleina, muutamat
kuolevaisina, jotkut enemmän taikka vähemmän haavoitettuina. Kuinka
saatatte Jumalalle ja ihmisille vastata sen, että te nyt telkeydytte
tänne, antamatta tarvitseville sitä apua, joka on heille niin ylen
tärkeä ja tarpeellinen. Te, vaimot, jotka äsken olitte niin suurisuisia
ja puhuitte rikkaasta ja köyhästä, saatatteko te katsella kuinka
läheiset omaisenne ja ystävänne vuotavat verta tuolla ulkona
rientämättä heille avuksi? Minä en sitä saata, vaikkei minulla olekaan
poikaa eikä puolisoa tuolla. He taistelevat munalla isänmaamme
pelastukseksi. Minun molemmat tyttäreni seuraavat myös minua sairaita
hoitamaan. Minä en pyydä apua siltä, joka ei vapaehtoisesti tahdo minua
seurata".
"Saanko minä tulla mukaan?" kysyi Katri säihkyvin silmin. "Älkää
kieltäkö!"
Majuritar katseli morsianta ihailevin katsein. Itseksensä ajatteli hän:
"Vihkituolista hautaan ei ole pitkä askel". Ääneensä sanoi hän. "Sinä
olet kunnon tyttö, Katri, enkä minä ihmettele, että sinä tahdot olla
sen lähellä, jonka juuri sait mieheksesi. Samalla kun se on oikeutesi
on se velvollisuutesikin. Mutta riisu morsiuspuku yltäsi!"
"En suinkaan", sanoi Katri innosta säihkyvin silmin. "Kun hän taistelee
puolestamme hääpuvussaan, miksi en minäkin saisi olla häävaatteissani
juhlapäivänäni?"
Majuritar tuli liikutetuksi näistä ylevistä ajatuksista
yksinkertaisessa ja köyhässä tuvantytössä sekä sulki hänen syliinsä, ja
niin tekivät hänen molemmat tyttärensäkin.
"Jumalan siunaus vuotakoon runsaasti jaloille aikeillenne", lausui
samassa vanha sielunpaimen, rovasti Sievo. "Taivas palkitsee teidät
niistä".
Kumma oli nähdä kuinka silmänräpäyksessä talonpoikaisakkojen
mielipiteet muuttuivat. Herrasviha katosi heti ja ensimmäisenä kaikista
riensi pönkkänenäinen emäntä sitä luotansa heittämään.
"Antakaa anteeksi", sanoi hän ja tallusteli majurittaren luo, "minä
olin tyhmä mutta nyt olen saanut silmäni auki. Kun eivät herrasnaiset
karta vaaraa, niin kuinka me sitä tekisimme? Me tulemme mukaanne
kaikin, vai kuinka?" lopetti hän kääntyen entisen vastustuspuolueen
puoleen.
"Me seuraamme teitä", huusivat he.
Niin oli taasen tieto voittanut tietämättömyyden ja ymmärtämättömyyden.
Muutaman minuutin perästä oli kirkko tyhjänä. Rovasti Sievo seurasi
heitä myös, kun hän kuitenkin ensin oli kätkenyt kirkon hopeat pieneen
loukkoon alttaripöydän takana.
"Täältä eivät he löydä niitä", sanoi hän itseksensä.
Venäläiset olivat sill'aikaa lähestyneet kirkon kiviaitaa, jonka taakse
Suomalaiset olivat asettuneet ja sykkivin sydämin odottivat vihollista.
Kun ukko Sievon kunnianarvoinen harmaa pää tuli kirkon ovella näkyviin,
olivat Venäläiset jo aidan luona. Venäläinen jääkäri tähtäsi vanhusta,
mutta ei osannutkaan; luoti kiiti vinisten ovilautaan.
"Vielä ei ollut minun viimeinen päiväni tullut", sanoi ukko itseksensä,
vitkalleen astuen kiviaidan luo, jossa ampuminen jo oli alkanut.


5.

Ennenkuin menemme edemmäksi kertomuksessamme, tahdomme tässä kertoa
sitä tilaisuutta, jolloin Erkki Ollikainen sai "kunnianmerkkinsä
urhollisuudesta sodassa", ja jonka jälkeen hän oikein todenteolla
omisti voimansa ja kykynsä vihollisen karkoittamiseen.
Oltiin toukokuun alussa v. 1808, jolloin Venäläisillä oli suuria määriä
muonatavaroita koottuna Iisalmessa. Siellä oli nimittäin vähinnäkin
kaksisataa isoa kuormaa ruokavaroja itä-Suomessa liikkuvan venäläisen
armeijan tarpeeksi. Kaksi vahtijoukkoa suojeli varastoa, nimittäin yksi
Iisalmessa ja toinen Valkeamäellä. Ylipäällikkönä oli katteini
Baronovits.
Eräänä päivänä tuli suomalainen talonpoika Sandels'in tykö ja pyysi
puhutella häntä tärkeästä asiasta. Mies päästettin sisälle ja kertoi
silloin kuulleensa, metsissä ja saloissa harhaillessaan, että
Venäläisillä oli suuria muonavaroja Juvankosken ruukilla Kuopion
läänissä ja Nissilän kirkon luona. Sittekuin Sandels hetken aikaa oli
tutkinut talonpoikaa, ja huomattuaan ettei hän ollut petturi, lähetti
hän majuri Bofinin sadan miehen kanssa Oulun pataljoonaa Kajaanin
kautta marssimaan yllämainitulle ruukille joko valloittamaan taikka
polttamaan siellä olevat varat. Mutta matkalla sai Bofin tietää ettei
Juvankoskella löytynytkään mitään venäläisiä varoja. Hän kääntyi
sentähden ja marssi suoraan Nissilän kappelia kohden. Puoliyö oli jo
tulossa kun hän ehti sinne. Paikkakunnan väestöltä sai hän varman
tiedon siitä etkä runsaita ruokavaroja todella oli koossa lähellä
kirkkoa.
Vähän levättyä kirkkoa ympäröivässä metsässä, hyökkäsi hän yht'äkkiä
vihollisen kimppuun, joka perin hämmästyi tästä arvaamattomasta
tervehdyksestä. Lyhyt taistelu nousi nyt, mutta päättyi niin, että
Bofin otti kuusi vankia, loput vahtijoukkoa pakeni. Kun varakuormat
luettiin huomattiin niitä olevan kahdeksankymmentä kappaletta.
Vaikka hän oli saanut näin hyvän saaliin, ei majuri kuitenkaan tahtonut
heti palata takaisin. Hän aikoi tehdä tehtävänsä uljaaksi ja päätti
käydä vakailla tervehdyksillä Iisalmessa. Nissilän kirkolla viipyi hän
vaan niin kauvan, että sotamiehet ehtivät aterioida ja vähän levähtää
alkavaa marssia varten.
Juuri auringon noustessa saapui muuan Nissilän venäläisistä
pakolaisista Iisalmeen. Miesparka oli niin peljästynyt ja väsynyt, että
hän ainoasti suurimmalla ponnistuksella saattoi pysyä pystyssä. Hän
tapasi oitis katteini Baronovitsin, joka paraillaan tarkasti väkeänsä.
Venäläinen katteini oli tuima herra, joka ei alammaisissaan kärsinyt
vähintäkään arkuutta. Kun hän näki pakolaisen surkean muodon, ärjäsi
hän äänellä, joka oli kuin ukkosen jyrinä:
"Mikä sinun on, mies? Mistä sinä tulet?"
"Nissilästä", vastasi mies peljästyneenä.
"Nissilästä", kertoi katteini ja tähysti sotamiestä. "Onko sinulla
kirjettä sieltä?"
"Varat ovat otetut".
Baronovits hypähti ja tuli vihasta kuolonkalpeaksi. Vaivoin sai
sotamies väistettyä sitä iskua, jolla katteini vimmassaan tavoitti
häntä. Kun hän aikoi rientää pois, ärjäsi katteini taas:
"Seis! Alallasi, jos henkeäsi rakastat, ja kerro mitä siellä on
tapahtunut".
Kun sotamies oli lopettanut kertomuksensa sanoi katteini:
"Oletko varma siitä, että vihollinen aikoo tulla tänne?"
"En varma, mutta minä kuulin siitä puhuttavan eräässä kylässä kirkon
pohjoispuolella".
Viittauksella annettuaan sotamiehelle luvan poistua, astui hän
tuumivana sinne, missä koko varasto oli kuormitettuna vaunuihin,
pitkien sitä varten tehtyjen puusuojusten alla. Hän pysähtyi
eteläisimmän kohdalla.
"Näitä ei jätetä vihollisen valtaan", mumisi hän itsekseen. "Ennen
poltan itse kaikki tyynni".
Näin sanoen poistui hän nopeasti Valkeamäkeen päin.
Mutta hän oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun sorea, vahva mies,
puettuna suomalaisen talonpojan yksinkertaiseen pukuun, astui esille
sen nurkan takaa, jonka vieressä Venäläinen oli itsekseen puhunut.
"Polttaa ... polttaa", ajatteli Suomalainen itseksensä. "No, siitä nyt
kumminkin syntyy pitkä valhe. Meikäläisiä on tulossa tänne päin, luulen
ma, koska ryssä oli niin levoton. Hyvä, silloin me rupeamme toimeen,
Kenttä ja Kristeri Hokkanen suostuvat myös tähän seikkailuun, sen
tiedän".
Tämä nuori talonpoika oli Erkki Ollikainen, joka sattui olemaan
tervehtimässä erästä paikkakunnalla asuvaa sukulaista. Jo kauvan oli
Erkki pahoilla mielin ja yhä yltyvällä vihalla katsellut vihollisen
ynseätä menoa ja joka päivä uudistuneita hirmuisuuksia maan asukkaita
kohtaan; ja itse oli hänen täytynyt eräänä päivänä huhtikuun lopussa
päätä pahkain syvän lumen lävitse paeta läheneviä vihollisia. Tästä ja
paljosta muusta kurjuudesta, jota hän oli nähnyt lyhyellä ajalla, mitä
sotaa oli kestänyt, oli hänen sydämessään syttynyt sammutettumaton halu
kostaa anastajia. Tämä ajatus oli yhä lujemmin juurtunut hänen
mieleensä, ja hän odotti vaan sopivaa tilaisuutta pannaksensa tuumaa
toimeen. Tämä tilaisuus oli nyt tarjoutunut. Ne miehet, joiden luo hän
aikoi mennä, olivat lautamies Kenttä ja talollinen Kristeri Hokkanen,
molemmat samanmielisiä kuin hänkin.
Tullessansa ensinmainitun luo oli siellä jo muuan sama-asianen nimeltä
Gummerus sekä seudun maanmittari, Boisman. Nämät olivat mitä
vilkkaimmassa keskustelussa kun Erkki astui huoneesen. Kaikkien katseet
kirkastuivat nähdessään hänet.
"Tässä on oikea ja uskollinen Suomalainen joka ei milloinkaan petä",
sanoi Kenttä ja pusersi Erkin käsiä. "Oletko kuullut venäläisten
viimeistä julmuutta?"
"En", vastasi Erkki.
"Kaksi jääkäriä tuli aamulla viisaan-Kerstin pirtille Valkeamäellä ja
tekivät siellä puhdasta. Se oli pian tehty, kosk'ei pirtissä ollut
suuria otettavia. Mutta nyt tulee pahin. Sotamiehet tahtoivat viinaa,
tietysti, mutta luonnollisesti ei Kerstillä semmoista ollut. Julmurit
olivat kuitenkin saaneet päähänsä, että viinaa löytyi ja että Kersti
oli kätkenyt sen. Kun he sentähden olivat etsineet hyvät tarpeensa,
mutta turhaan, ottivat he raivoissaan vanhan vaimon kiinni ja sitoivat
hänen sängyntolppaan. Sitte sytyttivät he pirtin tuleen, joka oli niin
perin kuiva ja sentähden paloi kuin taula, ja..."
"Pedot", mumisi Erkki puoliääneen ja puristi hurjasti nyrkkiänsä.
Kenttä jatkoi;
"Ja tiedättekö mitä venäläinen katteini sanoi saatuansa tiedon tästä
ilkityöstä?"
"Emme, emme!"
"Hän nauroi tavallista pilkallista nauruansa kun Hokkanen kysyi eikö
sotamiehiä rangastaisi. Sitte sanoi hän:
"Sehän oli vaan vanha akka, joka kaikissa tapauksissa pian olisi
kuollut!"
"Siinä näemme, mitä itsellemmekin saatamme odottaa", virkkoi nyt
Boisman. "Kesken parasta untamme saatamme surkeasti kuolla liekkien
keskelle. Ei, parempi on silloin..."
"Minulla on ehdoitus tehtävänä", keskeytti Erkki.
"Antakaas kuulua; mikä se on?" huusivat toiset.
Erkki kertoi sitte niin tarkkaan kuin osasi sen yksinpuheen, jota hän
arvaamattansa oli joutunut kuulemaan, ja lopetti näin:
"Nyt on minun mieleni, että me niin pian kuin suinkin, jo tänä päivänä,
käymme vartion kimppuun täällä ja Valkeamäellä. Onhan meitä niin monta,
että me kyllä heidän kanssansa tulemme toimeen!"
"Se oli hyvä ehdoitus", vastasi Gummerus. "Meidän pitää kuitenkin
pitämän sitä salassa siksi kun se puhkee ilmi".
"Niin, ehdoitus ei ole hullumpi", vakuutti maanmittari. "Minä vastaan
neljästä rengistäni. Ne ovat vahvoja miehiä, jotka eivät tee takaperoa,
kuu miestä kysytään".
Päivällisten aikaan oli iso osa paikkakunnan väestöä salaa kokoontunut
puoli peninkulmaa Iisalmen itäpuolella, jossa metsä oli laajin ja jossa
oli vaikein heitä huomata. Täällä päätettiin yksimielisesti, että
talonpoikien piti Erkki Ollikaisen johdolla valtaaman Iisalmen vartion,
sekä Boismannin ja Gummeruksen samassa tarkoituksessa hyökkäävän
Valkeamäen vahtijoukon kimppuun.
Tämä päätös tehtiin 6:na päivänä toukokuuta ja pantiin oitis
täytäntöön.
Katteini Baronovits ei sinä päivänä ollut paraalla tuulella.
Nuuttaruoska oli alinomaa liikkeessä Valkeamäellä, jossa katteini ei
huomannut kaiken olevan mielensä mukaan.
Hänen paraillaan lyödessään ja kirotessaan, hämmästytti häntä Boisman,
joka viritetty pistooli yhdessä kädessään ja paljastettu sapeli
toisessa tuli suoraan hänen eteensä.
"Antautukaa", kehoitti maanmittari; "kaikki vastarinta on nyt jo
turhaa".
Näin sanoen osoitti hän ympärillä oleviin renkiin ja talonpoikiin,
jotka liikoja juttelematta ja meluamatta olivat hyökänneet
vahtisotamiesten kimppuun, joita he raivoissaan pitelivät vähän
pahoinkin.
"Antautua", vastasi Baronovits pilkallisesti, "en koskaan!"
Tämän sanottuaan kokosi hän harvat lähellänsä olevat sotamiehet ja
hyökkäsi Suomalaisia päin aikoen "lyödä itsensä lävitse"; mutta juuri
kun tämä oli menestymäisillään, tarttui Boisman hänen suoliinsa. Ryssä
huusi, kirosi ja sivalsi voimallisesti ympärillensä, mutta maanmittari,
joka oli väkevä mies, ei hellittänyt iskuansa.
"Pidä häntä vaan lujasti kiini", huusi Gummerus; "jahka minä selviän
näistä riivatuista, tulen minä sinua..."
Hän ei saanut lopettaa puhettansa. Venäläisen painetinpisto
taittoi sen. Gummerus kaatui ja olisi epäilemättä vimmastuneilta
"moskoviiteilta" saanut varman kuoleman, ellei munan joukko talonpoikia
samassa olisi töydännyt esiin ja sulkenut Venäläiset kehään. Nähtyänsä
kuinka suuri joukko heitä ympäröi, heittivät he aseensa.
Melkein samassa kuin Gummerus haavoittui, sai Boisman, joka
Baronovits'iä pidellessään ei saattanut käyttää molempia käsiänsä, niin
tuiman iskun päähänsä, että hän kaatui maahan, vetäen venäläisen
katteinin perässänsä. Tämä joka ei kuitenkaan ollut haavoittunut nousi
heti ylös ja riensi pakoon kun hän näki, että koko vartio oli
antautunut. Hänen onnistuikin monen seikkailun perästä saavuttaa
pääjoukko.
Ollessaan tainnotonna maassa, sai Boisman vielä kaksi haavaa. Ne olivat
tosin sangen vaarallisia, mutta onneksi eivät kuolettavia. Sekä hän
että Gummerus toipuivat jälleen.
Valkeamäen vartio oli kuitenkin otettu.
Iisalmella oli kohtaus kuumempi.
Kun Erkki Ollikainen joukkonsa etunenässä, Kenttä ja Kristeri Hokkanen
rinnallansa, tuli esille metsästä, oli venäläinen vartio jo aseissa,
peljästyneenä ampumisesta Valkeamäellä.
Talonpojat hämmästyivät ensin, mutta kaikki päättämättömyys katosi, kun
Erkki juoksi eteenpäin ja huusi, osoittaen Venäläisiä:
"Tuossa ne ovat! Sallimmeko heidän paljaan näkynsä meitä pelottaa?"
"Emme, emme", huusivat kaikki, ja Erkki muutamaa askelta edellänsä
hyökkäsivät kaikki hurjasti vartion kimppuun. Tämä laukasi täyden
laukauksen, mutta vaikka matka oli niin lyhyt, ei kuitenkaan sattunut
kuin yksi luoti, jonka uhriksi joutui nuori talonpoika Iisalmelta.