Erämaan lapset: Historiallisia kertomuksia V - 8

hartioilleen. "Kyllä on aikoihin eletty ja luojaansa saa kiittää, joka
aikanaan on päässyt näkemästä näitä päiviä."
"No, no, muoriseni", hymähti herra Ljungo ja kietoi kätensä hänen
vyötäröilleen, "oletpa taas viime yönä tainnut nähdä pahoja unia."
"Pahoja unia!" kertasi vaimo, "eikö siinä ole tarpeeksi, kun kuulee
sellaisia hirveitä asioita, joita tuo mies tuolla latelee. Onko nyt
kauheampaa kuultu, kuin että eläviä ihmisiä työnnetään avannosta jään
alle!"
"Kauheaahan se on, mutta kauheaa on ollut sotamiestenkin sorto.
Talonpojat ovat mitanneet heille samalla mitalla ja marski on tuulta
kylvettyään saanut niittää myrskyä."
"Milloinka tästä päästään taas rauhallisiin oloihin tai päästäänkö enää
ollenkaan, siinä minun ajatukseni pyörivät aamusta iltaan."
"Päästäänpä varmastikin, niinkuin on aina ennenkin päästy", sanoi
kirkkoherra luottavasti. "Siinä asiassa saamme turvallisesti luottaa
Jumalaan ja herttua Kaarleen."
"Minä aina pelkään, että sinä luotat liian paljon siihen herttuaasi.
Entäpä hän joutuukin tappiolle, niin silloin ovat hänen kannattajansa
huutavassa hukassa.
"Siitä asti kuin minä Upsalan kokouksessa, jossa meidän protestanttinen
oppimme vahvistettiin valtakunnan uskonnoksi, tulin hänet ensi kerran
tuntemaan sekä sain nähdä, minkälaisesta miehestä hän käy, en minä ole
hetkeäkään epäillyt, että tulevaisuus kuuluu hänelle."
"Kunpa nyt niin olisi ja kunpa tästä nyt viimein selvittäisiin",
huokasi Marketta-muori. "Mutta pitääkö sinun nyt välttämättä jo
huomenna lähteä matkalle."
"Kyllä, sillä kolmen viikon kuluttua alkavat herrainpäivät Arbogassa ja
matka sinne ei ole lentämällä suoritettu. Mutta menkööt nuo (hän
viittasi tupaa kohti) edellä, minä lähden vasta iltapäivällä. Matkalla
voin sitten, jos tarpeelliseksi näkyy, sivuuttaa heidät kaikessa
rauhassa, sillä yhdessä matkustamiseen en tunne mitään halua."
Vaimo antoi hyväksymisensä tälle miehensä toimenpiteelle ja ilmotti
menevänsä vielä matkavarustuksia viimeistelemään.
"Odotas, pistähän tämä samalla minun matkalaukkuuni, ettei se vain
unohdu kotiin."
Herra Ljungo otti pöytälaatikosta täyteen kirjotetun paperivihkon ja
sulki sen nahkalippaaseen. Siinä oli hänen äskettäin laatimansa ja
herrainpäivillä esitettäväksi aiottu kertomus marski Klaus Flemingin ja
sotaväen tylystä menettelystä Suomessa.
"Ja nyt minä aion vielä työskennellä pikku hetken suomennokseni
kimpussa, ennenkuin käyn levolle", sanoi kirkkoherra ja kumartui
jälleen pöydän ääreen. "Nykyään, jolloin maassamme rehottaa
kaikkinainen mielivalta ja laittomuus, tunnen minä entistä paivavampana
kutsumuksen toimittamaan kansallemme omakielisen lakitekstin."
Hän levitti eteensä Kristofer kuninkaan maanlain, jonka suomentamista
hän oli kauan mielessään hautonut ja jonka hän äskettäin, keskellä tätä
levotonta aikaa, oli pannut alulle. Kirja oli auennut kuninkaan kaaren
toisen luvun kohdalta ja hänen silmäänsä sattuivat sanat: "Ylitse
kaiken Ruotsin valtakunnan ei pidä olemaan muuta kuin yksi
kuninkaallinen kruunu ja yksi kuningas, jonka tulee hallita ja vallita
linnat ja maakunnat..."
Herra Ljungo pysähtyi ja vaipui mietteihinsä. Siinä oli kohta, joka
tätä nykyä sai monen miehen Ruotsissa ja Suomessa horjumaan ja
epäröimään. Herra Ljungo ei tuntenut itsessään kuitenkaan mitään
syyllisyyttä tämän lainkohdan edessä. Aivan yksinkertaisesti sovitti
hän nuo sanat Kaarle herttuaan, jonka persoonaan hän sitten Upsalan
kokouksen oli ajatuksissaan tottunut yhdistämään maansa ja kansansa
tulevaisuuden. Että valta luisui valapattoisen ja saamattoman
Sigismundin käsistä Kaarlelle, oli oikein ja kohtuullista eikä se hänen
mielestään ollut ristiriidassa paremmin jumalallisen kuin
inhimillisenkään lain kanssa.
Hän etsi paikan, johon hän viimeksi oli pysähtynyt, sovitteli siitä
kankearakenteisen lauseen suomeksi ja ryhtyi sitä panemaan paperille.
Tuvasta olivat vieraat jo hajonneet ja matkamiehet käyneet levolle,
mutta talvi-illan hiljaisuudessa työskenteli herra Ljungo vielä hyvän
aikaa pöytänsä ääressä. Ulkona loisti valju täysikuu ja joku yksinäinen
säde pääsi tunkeutumaan ikkunanluukun raosta herra Ljungon työpöydälle,
missä kynttilänvalo sen kuitenkin heti sokaisi. Sitä ennen ehti se
kuitenkin saada selville, että täällä korkeassa pohjoisessa, lumen ja
jään keskellä, löytyi vielä mies, joka tänä väkivallan ja hävityksen
aikana teki hengen työtä ja suoritti valistuksen kylvöä tulevia
sukupolvia varten. Sellaista löytääkseen oli tuo yksinäinen kuunsäde
saanut vaeltaa yli laajan ja lumisen maan, yli hävityksen raunioiden ja
veristen taistelukenttien ja missä se oli päässyt kurkistamaan
sulettujen ikkunaluukkujen taakse, siellä se oli nähnyt joko
juomingeissa räyhääviä sotamiehiä tai talonpoikia, joiden katseesta
hehkui milloin synkkä viha, milloin hurja epätoivo.
Ainoastaan kaksi muuta miestä oli se tavannut matkallaan, jotka kukin
osaltaan koettivat kartuttaa sitä vähäistä sivistyspyrintöä, jonka
menneet sukupolvet vuosisatain kuluessa olivat tässä kaukaisessa maassa
vaivalla luoneet ja joka nykyään uhkasi sammua vereen ja liekkeihin.
Turussa oli se tavannut vanhan piispa Ericus Ericin kammiossaan
kirjottamassa laajaa suomenkielistä postillaa, joka pitkät ajat tuli
olemaan arvokkaana sekä lohdutuksen että tiedon lähteenä Suomen
kansalla. Ja lyhyen matkan päässä Turusta oli se vielä eräässä
pappilassa tavannut toisen hengenmiehen, joka runottarien
myötävaikutuksella sovitti kansansa kielelle vanhojen Turun teinien
latinalaisia lauluja. Uuden ajan ja uuden kevään toivossa lauloi täällä
Maskun Hemminki kesken yön ja lumen ja sodan valtaa:
"Kylmän talven taukoomaan
Päivän penseys soimaa,
Vilun valjun vaipumaan
Auttaap' auringon voima.
Orot, kedot, kans kankaret
Toivovat suven valtaa."
* * * * *
Ummelleen viisi vuotta edellä kerrotun jälkeen eli helmikuun 20 päivänä
1602 oli Kalajoen kirkolla vilkas väenliike. Laajan pitäjän eri
kulmilta oli kokoontunut kansaa kirkolle suorittamaan ulostekojaan sekä
pitämään markkinoita. Jyväkuormia tyhjennettiin kirkkoherran ja
veronkantajain aittoihin ja Oulunsuusta sekä Turun puolesta tulleilta
kauppiailta vaihetettiin suoloja ja rautaa.
Päällään lyhkäinen turkkitakki hääräsi herra Ljungo aittarivinsä luona,
katsoen kantomiesten perään ja tiedustellen talonpojilta ylämaan
kuulumisia. Kun laitimmainen aitta oli saanut täytensä, väänsi hän sen
lukkoon ja työntäen suuren avaimen kainaloonsa aikoi lähteä sisällä
käymään. Juuri tällöin alkoi taloa lähetä aisakellojen helke ja kohta
sen jälkeen ajaa karahutti pihaan nelirekinen matkue. Hevosvaljaista,
rekipeitteistä ja matkustajain ulkoasusta saattoi heti nähdä, että he
olivat tavallista arvokkaampaa vallasväkeä.
Tuskin oli ensimäinen reki pysähtynyt, kun siitä ponnahti ylös
aivankuin vieterien heittämänä pitkähkö ja solakka mies. Nähdessään
hänet hämmästyi herra Ljungo niin että hänen polvensa hetkeksi tyyten
herpaantuivat. Sillä korkeasta otsasta, tuimista viiksistä, jotka tällä
kertaa pakkasen huurtamina ojentuivat kahden puolen kuin nuolenkäret,
ja harmaan sinisistä, tuikeista silmistä, jotka alati näyttivät
sinkoilevan salamoita ympärilleen, tunsi hän paikalla vieraan herttua
Kaarleksi, Ruotsin ja Suomen itsevaltiaaksi hallitsijaksi, jolta enää
puuttui ainoastaan kuninkaan nimi. Hän heitti ympärilleen nopeita ja
tutkivia silmäyksiä, nyökäytti ystävällisesti päätään tervehtiville
talonpojille ja tunsi sitten herra Ljungon, joka seisoi taampana.
"Hyvää päivää, kirkkoherra!" huusi hän kädellään viitaten, "te olette
niin usein saanut käydä meillä Tukholmassa, että minä nyt vuorostani
pidin kohtuullisena tulla tervehtimään teitä täällä kotonanne."
Herra Ljungo ymmärsi leikinlaskun ja tiesi, ettei herttua suinkaan
ollut lähtenyt vartavasten häntä tervehtimään, vaan oli hän Viron
sotatanterilta palaten ollut syksystä saakka Suomessa, järjestellen
maamme asioita, jotka sisäisen sodan melskeissä olivat joutuneet
pahasti hunningolle. Herttua oli yhtä nopea matkustaessaan kuin
kaikissa muissakin toimissaan. Vielä viikon päivät sitten oli hän ollut
Porissa, vahvistaen siellä tarkat ohjesäännöt voudeille, ja sieltä
saakka oli hän jo ehtinyt tänne. Sen vuoksi oli hänen äkillinen
ilmestymisensä Kalajoen pappilan pihalle kirkkoherrasta yhtä
odottamaton tapaus kuin salamanisku kirkkaalta talvitaivaalta.
Lähestyessään herttuata minkä jalkansa suinkin kannattivat koetti hän
hätähätää saada kokoon soveliaat tervehdyssanat. Mutta sekaannuksissaan
kykeni hän ainoastaan lyhyesti ja änkyttäen toivottamaan hänen
ruhtinaallisen armonsa tervetulleeksi.
Raikas ilma ja vinha ajo olivat saaneet Kaarlen hyvälle tuulelle.
Hänen otsaltaan olivat silinneet ne uhkaavat rypyt, jotka hänen
hallitustoimissa ollessaan tai virkamiesten petoksia tutkiessaan saivat
ympärillä olevat pelosta vapisemaan. Ystävällisesti taputti hän herra
Ljungoa olalle ja virkkoi hymyillen:
"Kas, kas, kirkkoherra, näyttääpä, ettette ole osannut minua
vieraaksenne odottaa. Mutta herran nimessä, tervehtikää nyt
perhettänikin ja opastakaa meidät takkatulen ääreen."
Herttuan rinnalla seisoi turkkeihin kääriytyneenä kuusivuotiaaksi
harvinaisen kookas prinssi Kustaa Aadolf, Ruotsin vallan
tuleva perillinen, joka parin vuosikymmenen kuluttua oli
ruotsalais-suomalaisella sotajoukollaan hämmästyttävä maailmaa. Hyvää
päivää toivottaen ojensi hän miehekkäästi kätensä kirkkoherralle. Hän
oli ajanut isänsä kanssa etummaisessa reessä ja talven viima oli
loihtinut tyttömäisen punerruksen hänen vereville poskilleen ja hänen
siniset silmänsä loistivat tyytyväisyydestä.
Seuraavan reen peitteistä oli tällä välin selvittäytynyt herttuatar
sekä molemmat prinsessat, Katarina ja Maria. Koko perhe oli ollut
herttuan mukana Virossa ja sen jälkeen täällä Suomessa. Räävelissä oli
muutamia kuukausia sitten nähnyt päivänvalon perheen nuorin jäsen,
prinssi Kaarle Filip, jota nyt muuan hovinainen huolellisesti
peitteihin käärittynä kantoi sylissään.
Herttuatar Kristiina, jota Kaarlen vihamiehet nimittivät milloin hänen
sänkykamarineuvoksekseen, milloin Isebeliksi, muistutti miestään
monessa suhteessa. Hän oli vartaloltaan kookas ja muhkea, kasvoiltaan
kylmän kaunis ja käytökseltään miesmäinen. Korkea otsa ja selkeän
siniset silmät ilmaisivat käytännöllistä älykkäisyyttä ja piirteet suun
ympärillä puhuivat luonteen ankaruudesta.
Ystävällisesti tervehti hänkin kirkkoherraa, joka kumarrellen lähti
saattamaan sisälle korkeita vieraitaan, kantaen mielessään pelkoa
Markettansa puolesta, jonka hän keskellä arkitouhujaan yllätettynä
luuli joutuvan kokonaan suunniltaan. Mutta tämäpä olikin ehtinyt jo
malttaa mielensä ja työnnettyään kiiruusti syrjään ne voipytyt,
juustot, lintupaistit ja muut tuomiset, joilla ylimaiden emännät olivat
häntä muistaneet, sekä sivallettuaan päälleen pyhäisemmän puvun oli hän
keskilattialla, syvään niijaten, ottamassa vastaan vieraita, joiden
arvoisia ei ennen ollut Kalajoen papintupaan astunut.
Huolimatta herra Ljungon pyynnöstä käydä vierastupaan heitti herttua
kursailematta turkin päältään ja asettui avaraan arkitupaan, sanoen
haluvansa puhutella täällä seudun talonpoikia. Herttuatar asettui
takkatulen ääreen ja oli tuota pikaa vilkkaassa keskustelussa
Marketta-muorin kanssa. He puhuivat ruotsia, murtaen sitä vahvasti ja
kumpikin omalla laillaan, nimittäin herttuatar saksaksi ja papinmuori
suomeksi. Edellisen huomiota kiinnittivät ylimaan antimet ja
jälkimmäinen tunsi itsensä tyytyväiseksi, saadessaan tuolle
valtaemännälle näytellä juustojaan, keltaisia voikimpaleitaan ja
lintupaistejaan.
Tieto herttuan ilmestymisestä pappilaan oli tällä välin levinnyt
kulovalkeana ja tuota pikaa oli piha mustanaan uteliasta kansaa. Hetken
seisoskeltuaan ja matkueen ajoneuvoja syynäiltyään työntyivät
rohkeimmat miesjoukosta sisälle, saadakseen oikein käsistään katsella,
kuten he sanoivat, valtakunnan pääisäntää, miestä, jonka kehotuksesta
he edellisvuosina olivat tarttuneet nuijiinsa marski Flemingiä vastaan.
Siinä se nyt siis istui heidän edessään itse iso-isäntä, kuuluisa
herttu-Kaarle, vanhan Kyösti-kuninkaan pojista nuorin, mies, jolle
yksinään olivat periytyneet isän jalot hallitsijalahjat ja joka vasta
nyt ikämiehenä vallanohjiin päästyään, ulkonaisten ja sisäisten
vihollisten saartamana, teki työtä kuumeisella kiiruulla ja ponnisti
voimansa äärimmilleen, luodakseen järjestystä ja voimaa rappeutuneeseen
valtakuntaan ja saadakseen isänsä suurtyön elimellisesti jatkumaan.
Kaikki mitä Kalajoen talonpojat hänestä ennestään tiesivät, oli pelkkää
hyvää. Että hänen luonteensa hellittämätön ankaruus oli viime aikoina
monesti puhjennut suoranaisiin julmuuksiin, se ei heidän mielestään
ollut vika eikä mikään, sillä olihan se kohdistunut yksistään
herroihin, heidän luontaisiin vihamiehiinsä. Ja että verovoutien
tiliretket herttuan luona useinkin päättyivät hirsipuuhun tai että hän
kuuluisalla hopeavasarallaan, jota hän aina kantoi vyössään, saattoi
omin käsin kurittaa vilpisteleviä valtaneuvoksia, se kaikki oli omiaan
suuresti lisäämään heidän myötätuntoaan herttuaa kohtaan. Heidän
korviinsa oli jo kantautunut viestejä siitä, mitä kaikkea hän oli näinä
kuluneina kuukausina Suomessa toimittanut, kuinka hallinto ja
veronkanto oli järjestetty uudelle kannalle, kuinka puutteenalaisille
seuduille oli toimitettu viljaa ja köyhille veronhelpotuksia, kuinka
autiotilat olivat saaneet uudet asukkaat ja kuinka petollisia vouteja
ja kirjureita oli joukottain lähetetty Tukholmaan, missä heitä odotti
viranmenetys ja pahimmassa tapauksessa hirsipuu -- tästä kaikesta he
olivat kuulleet ja siksi lähestyivät he nyt tuota tuimaa valtaisäntää
turvallisin mielin ja lämpimin ihailun tuntein, tietäen että laki ja
järjestys pysyivät voimassa niin kauan kuin tuo mies piti ohjaksia
käsissään.
Hän tervehti ystävällisesti talonpoikia, ojentaen vanhemmille heistä
kätensä ja pannen liikkeelle ne harvat suomenkielen sanat, jotka hän
oli ennättänyt oppia. Ja sitten alkoi hän herra Ljungon välityksellä
vilkkaasti tiedustella paikkakunnan asioita ja ottaa selkoa
epäkohdista. Tavantakaa kääntyi hän huomautuksineen ja määräyksineen
käsikirjurinsa puoleen, joka oli pöydän kulmalle levittänyt
kirjotusvehkeensä valmiina tekemään muistiinpanoja.
Ja kun tärkeämmistä asioista oli päästy, alotti hän miesten kanssa
keskustelun maatalousasioista.
"Kuinka monta jyvää te saatte täällä rukiinkylvöstä?" kääntyi hän erään
harmaapartaisen Rahjankylän isännän puoleen.
"Kolme ja neljä ja oikein hyvinä vuosina viisi ja kuusikin jyvää."
"Äh, se on liian vähän. Te hoidatte huonosti peltojanne. Laittakaa ojat
vetäviksi, kyntäkää pelto kunnollisesti ja pankaa vahvasti sontaa, niin
saatte nähdä, että sadot kasvavat kaksinkertaisiksi."
"Kyllähän se sonta on pellolle poikaa, mutta mistäpä sitä otti
määräänsä enempää", arveli isäntä leveästi ja avonaisesti.
"Laajentakaa niittyjänne ja lisätkää karjaa, eihän täällä maan puutetta
ole. Ja hoitakaa paremmin tunkioitanne, hakatkaa sonnan lisäksi havuja
ja turpeita, niistähän teillä ei ainakaan puutetta ole."
Niin innostui herttua yks kaks antamaan mitä yksityiskohtaisimpia
neuvoja pellon ja tunkion hoidossa, karjan kasvatuksessa ja
niitynperkkuussa. Ja miehet, joita vähitellen oli ahtautunut koko
suupuoli tupaa täpösen täyteen, kuuntelivat ihmetellen, nyhjivät
toisiaan kylkeen ja kuiskailivat, että kuulehan vain, sehän puhuu
niinkuin olisi ikänsä pidellyt kuokkaa ja sontatalikkoa. Ja sitäkin
otollisempaan maaperään lankesivat herttuan opetukset, kun ne olivat
täynnä kansanomaisia puheenparsia ja ytimekkäitä voimasanoja.
Kun noustiin päivällisaterialta, johon herttuan toivomuksesta oli
ottanut osaa myöskin joukko arvokkaimpia talonpoikia, virkkoi herttua
kirkkoherraan kääntyen:
"Ellen väärin muista, sanoitte te viimeksi tavatessamme ryhtyneenne
maanlakia suomeksi kääntämään. Oletteko jatkanut työtänne ja kuinka
pitkällä siinä olette?"
"Hartain haluni on saada esittää vähäinen aikaansaannokseni teidän
ruhtinaalliselle armollenne", vastasi herra Ljungo ja poistui omaan
kammioonsa.
Kun hän sieltä hetkisen kuluttua palasi, oli hänellä kainalossaan paksu
paperipinkka.
"Jumalan avulla olen nyt saanut työni päätökseen. Tässä on maanlaki
kokonaisuudessaan käännettynä kansamme kielelle ja mitään en tällä
haavaa niin hartaasti toivo kuin että se pääsisi pränttiin."
Kun herra Ljungo Tuomaanpoika näin lausuessaan ojensi
lainsuomennoksensa herttualle, sai kohtaus läsnäolijain silmissä
juhlallisen leiman, samalla kun he hämärästi aavistivat, että tässä oli
jälleen -- puolen vuosisataa sen jälkeen kuin Tukholman linnassa oli
sattunut samanlainen kohtaus Mikael Agricolan ojentaessa kuninkaalle
Uuden Testamentin suomennoksensa -- astuttu pieni askel eteenpäin sillä
tiellä, jolla suomalaisten oli kamppailtava kohti kansallisia
päämääriään. Kun tuo Agricolan aikuinen kohtaus sattui maamme rajojen
ulkopuolella ja ruotsalaisten ylimysten läsnäollessa, tapahtui tämä
jälkimäinen sen sijaan kotoisella pohjalla ja ympärillä ikäänkuin
todistajina seisoi suomalaisia kansanmiehiä. Heidän täytyi käsittää
hetken merkitys, sillä heitäpä tapaus lähinnä koski. Sen tulkitsikin
herttua lausuessaan heille:
"Kas nyt teidän ei enää tarvitse vääryyttä peläten mennä oikeusistuimen
eteen, kun laki luetaan teille tästä lähtien omalla kielellänne, onpa
lisäksi kullakin tilaisuus tutustua siihen itsekin. Ja tästä hyvästä
saatte te kiittää kirkkoherraanne."
"Kyllä hän on aina meidän parastamme katsonut", kuului väkijoukosta
yksimielinen tunnustus.
Herttua nyökäytti hyväksyvästi päätään ja lisäsi herra Ljungoon
kääntyen:
"Minä otan tämän työnne mukaani ja toimitan sen pränttiin."
Hän ojensi kätensä herra Ljungolle, jonka silmät olivat kostuneet sekä
herttuan osottamasta myötätunnosta ja avusta että seurakuntalaistensa
antamasta tunnustuksesta.
Ajurit ilmottivat hevosten olevan valjaissa ja herttuallinen seurue
varustausi jatkamaan matkaansa, yöpyäkseen vasta Saloisissa. Pian
istuivat kaikki huolellisesti peitettyinä reessä, viimeiset
jäähyväistervehdykset vaihdettiin, piiskat viuhahtivat ilmassa ja
kulkuset helähtivät. Kansanjoukon huiskuttaessa lakkejaan ja huutaessa
sydämensä pohjasta eläköötä ajoivat korkeat vieraat alas joen äyrästä,
matkatakseen niin edelleen Pohjanlahden ympäri Tukholmaan -- tietä,
jota yksikään Ruotsin hallitsija ei ollut ennen kulkenut.
Kun herra Ljungo oli palannut sisälle, taputti hän vaimoaan poskelle ja
sanoi:
"Muistatkos, muoriseni, kuinka sinä silloin, kun vangittu Abraham
Melkiorinpoika vietti meillä yötä, näit kaiken synkässä valossa ja
epäilit tulevaisuutta? Vieläkö tämänkin päivän jälkeen pysyt uskossasi
vai joko voit sanoa, kumpi meistä silloin oli oikeassa?"
"Tietysti sitä sinä olet aina oikeassa, muutoinhan meidän ei olisi hyvä
olla", vastasi Marketta samaan leikilliseen sävyyn.
"Mutta mitäs tästä sanot?" jatkoi hän ja näytti miehelleen
kallisarvoista sormusta, jonka hän oli saanut muistolahjaksi
herttuattarelta.
Hänen silmänsä paloivat tyytyväisyydestä, joka johtui yhtä paljon
saamastaan lahjasta kuin siitäkin, että herttuatar oli kiitellyt hänen
talouttaan sekä mielihalulla syönyt hänen laittamiaan ruokia.
"Sellaisia vieraita ei jokainen papinmuori saakaan kestittäväkseen",
purki hän yli vuotavaa tyytyväisyyttään.
"No, no, muoriseni, elähän sentään ylpeile, sillä minäpä se
arvokkaamman lahjan sain", huomautti hänen miehensä.
Kun Marketta-muori katsoi häneen kysyvästi, lisäsi hän mielihyvästä
hymyillen:
"Minun lakisuomennokseni pääsee pränttiin ja leviää sitten satoina
kappaleina yli kaiken Suomenmaan."


Kun kansa näytti itsensä.

Pari päivää sen jälkeen kun Turun linna oli antautunut
Kaarlo-herttualle, istui syksyisenä aamupuhteena herttuan
kansliahenkilöitä siinä itäisen tornin huoneessa, josta ahdas ja
jyrkkäportainen solake johtaa ylös isoon kuningassaliin. Keskellä
huonetta oli avara pöytä papereineen ja kun herttua oli äsken
ratsastanut kaupunkiin, olivat kirjurit laskeneet hanhenkynät käsistään
ja siirtyneet lämpiävän pesän eteen, missä he kuluttivat aikaansa
jutellen ja toisiaan hammastellen. Varsinkin riitti alituista kinaa
herttuan kamarijunkkarin, Hieronymus Birkholtzin ja käsikirjuri Eerik
Göranssonin välillä. Heidän kesken oli kilpailu herttuan suosiosta
kaikista kiihkein ja sen vuoksi katsoivat he toisiaan karsaasti.
Birkholtz oli juuri-ikään palannut Viipurista, jossa hän oli käynyt
herttuan sanansaattajana, ja oli pyytänyt toisia kertomaan, mitä
Turussa oli sill'aikaa tapahtunut. Suunvuoron oli heti ottanut Eerik
Göransson, saadakseen siten tilaisuuden sutkautella kilpailijaansa.
Hän jatkoi äsken alkamaansa kertomusta:
"Porttiholvissa oli herttuata vastassa Ebba-rouva ja hänen takaansa
kurkistelivat neidet Hebla, Katarina ja Anna kuin kanan poikaset emänsä
siipein suojasta. Varsinkin Anna Fleming heitteli suloisia silmäyksiä
meihin nuoriin miehiin ja sitähän ei ole ihmetteleminen, kun muistaa,
että hänen äitinsä, Agda Pietarintytär, oli aikoinaan Eerik-kuninkaan
sylilemmityinen."
Kaikki katsahtivat Birkholtziin, joka oli korviaan myöten punastunut.
Tiedettiin jo yleisesti, että hän herttuan myötävaikutuksella kosiskeli
Anna Flemingiä, joka orvoksi jääneenä oli elänyt setänsä, marskin,
perheessä. Birkholtz hillitsi kuitenkin itsensä ja Göransson jatkoi
kaikessa rauhassa:
"Sitten noustiin joukolla ylös linnaan ja mentiin ensimäiseksi
kirkkoon, sillä herttua tahtoi nähdä marskivainajan ruumiin sekä päästä
selville siitä, oliko dominus admirabilis todellakin kuollut vai
elelikö hän Puolassa, sillä aikaa kun ruumisarkussa olivat tallella
hänen kalleutensa, kuten oli kerrottu. Kansi nostettiin siis kirstusta
ja näkyviin tulivat Noki-Klaun tuuheat kulmat."
"Panitteko merkille, miten herttua käyttäysi, nähdessään pahimman
vihamiehensä kuolleena edessään?" kysyi Birkholtz uteliaasti.
Hän oli tehnyt kysymyksensä toisiin kirjureihin kääntyneenä, mutta
Göransson ehätti vastaamaan:
"Panimme kylläkin. Herttua nykäsi sinun appivaariasi parrasta ja sanoi,
että jos sinä vielä eläisit, niin pääsi ei nyt istuisi lujassa."
"No niin, jatkahan edelleen, herra Hirtehinen", virkkoi tähän
Birkholtz. "Jahka sinä kerran pääset toiveidesi perille ja saat
aateliskirjan, jota sinä niin suuresti himoitset, niin minä palkkioksi
oivallisesta kertomisestasi ehdotan sinulle ritarisnimeksi Stegel sekä
vaakunaasi teilirattaan kuvan."
Nyt oli Eerik Göranssonin vuoro punastua. Hän oli Eerik-kuninkaan
pahanhengen, kuuluisan Göran Perssonin poika ja nimet Hirtehinen sekä
Stegel muistuttivat hänen isänsä kuolintavasta. Hän ei voinut hillitä
närkästystään yhtä hyvin kuin äsken kilpailijansa, vaan alkoi syytää
suustaan karkeita haukkumasanoja, joista maankiertäjä ja pähkinäsaksa
olivat lievimpiä. Kun hänen sanatulvastaan ei näyttänyt loppua tulevan,
oli Birkholtz lopuksi tulistuvinaan ja paljasti miekkansa. Silloin
livahti Göransson, joka oli yhtä pelkuri kuin suulaskin, nopeasti
ovesta ulos. Kun jälelle jääneet olivat kyllikseen nauraa hohottaneet
tälle loppukohtaukselle, kysyi Birkholtz:
"Ei kai herttuan tulo ollut kaikille linnan asukkaille yhtä
vastenmielinen asia?"
"Eipä suinkaan", vastasi Eerik Elofsson, joka nyt otti kertoakseen
edelleen. "Olihan linnassa joukko vankejakin, joille herttuan tulo
merkitsi vapautta. Pimeästä ja ummehtuneesta tyrmästä kirkon alta
löysimme pohjalaisten nuijamiesten päällikön, Hannu Krankan, joka
muutamain muiden pohjalaisten talonpoikain kanssa oli virunut siellä
viime talvesta saakka. Kelpasi todellakin nähdä tuon uljaan
talonpoikaispäällikön iloa, kun hän jälleen sai astua päivänvaloon ja
vapauteen. Herttuan kasvoillekin levisi harvoin nähty hymy, kun Krankka
kursailematta tarttui hänen käteensä ja kiitokseksi puristi sitä oikein
aikamiehen tavalla."
"Entäs kyröläisten päällikkö Pentti Pouttu, kai hänet tavattiin samasta
tyrmästä?" kysyi Birkholtz.
"Hänkö, joka viime syksynä oli toisten talonpoikain johtajana herttuan
puheilla Tukholmassa?"
"Juuri sama mies."
"Ei häntä ollut vankien joukossa -- tai, maltahan, nyt muistankin.
Krankka kertoi erään heistä menehtyneen vankityrmän kurjuuteen
aikasemmin keväällä ja ellen erehdy, niin hänen nimekseen mainittiin
juuri Pouttu."
"Pfi-uu!" vihelsi Birkholtz pitkään. "Siitä saa herttua yhden
syytöspykälän lisää Suomen herroja vastaan."
"Mutta sitten me löysimme linnan asukasten joukosta oikein harvinaisen
otuksen", jatkoi Elofsson, "oikean tonttu-ukon pitkine partoineen ja
piippamyssyineen. Se oli Juhana-kuninkaan vanha kamaripalvelija, Filip
Kern, joka aikoinaan oli valmistanut Eerik-kuninkaalle kuolinmyrkyn.
Herransa kuoltua oli hän herttuata peljäten paennut tänne marskin
turviin, toimien jonkunlaisena lääkärinä täällä Turun linnassa."
"Mutta eihän herttua tiedä, että Eerik myrkytettiin", huomautti
Birkholtz.
"Ei hän ainakaan varmasti sitä tiedä. Mutta jonkunlaisia
arveluita hänellä on alusta aikain ollut ja Kerniä hän on epäillyt
Juhana-kuninkaan kätyriksi sellaisissa vehkeissä. Ja ainakin sen hän
varmuudella tietää, että Kern laati sen kelvottoman hautaholvin
Vesteråsin kirkkoon, jonne Eerik-kuninkaan ruumis suljettiin. Sitä
paitsi on herttualla kaikenlaista muutakin kaunaa ja vastenmielisyyttä
Kerniä vastaan. Senpä vuoksi riehahti hänen vihansa valloilleen, kun
ukko tuotiin hänen eteensä ja omin käsin kuritti hän äijä-rähjää, niin
että verta purskui suusta ja sieramista. Sotamiehet ympärillä nauroivat
ja tuumivat, että koska herra jäsenlääkäri on pitkän aikaa saanut olla
voidetta vailla, niin häntä nyt rasvaillaan niin että luut ryskivät."
"Kuinkas äijä-pahan sitten kävi?" tiedusteli Birkholtz.
"Hän sai mennä menojaan ja piilotellee nyt kaupungissa", vastasi
Eerik-kirjuri.
"No entäs toiset linnan asukkaat, Ebba-rouvat ja muut?"
"Ovat edelleenkin linnan asukkaina. He asuvat entisissä huoneissaan, se
vain eroa, että ovien takana vartioivat meikäläiset sotilaat. Mutta
tästä vartioimisesta on ainakin amiraali Juusten kiitollinen
herttualle. Hän oli näet kähveltänyt linnan varustusväen palkoista
melkoiset erät omaan pussiinsa ja hänen omat sotamiehensä vihaavat
häntä niin, että hän linnan antautuessakaan ei uskaltanut tulla
pääportin kautta, vaan hiipi takateitä herttuan leiriin turvaa
pyytämään."
Kaikki huoneessa-olijat nauroivat tälle jutulle. Birkholtz oli sillä
välin noussut ja lähennyt ikkunaa, josta näkyi kaupunkiin johtava
lokainen tie sekä etäämpää kaupungin raatihuoneen harja ja tuomiokirkon
torni. Vasemmalla Myllyvuoren rinteillä näkyivät herttuan luotattamat
vallit kanuunoineen, jotka vielä muutama päivä sitten olivat singonneet
vitjakuulia linnan muurien sisälle.
Tietä pitkin, jolla kulki sotamiesjoukkoja sekä herttuan puheille
pyrkiviä talonpoikia, läheni kaupungista päin ravia ajaen
korkeavartaloinen ratsastaja.
"Herttua tulee!" huudahti Birkholtz ja kiiruhti huoneesta ulos.
Kun hän oli ehtinyt alas linnanpihalle, karahutti herttua samassa
porttiholvin läpi ja heittäen ohjakset lähinnä seisovalle miehelle
laskeusi rivakasti satulasta. Hänen kulmansa olivat uhkaavasti rypyssä
ja tuikeat, teräsharmaat silmät leimahtelivat. Se oli kuitenkin vain
jäännöstä siitä pahastatuulesta, jota hän äsken oli raatihuoneessa
purkanut kaupungin porvaristolle siitä, että se oli viime päiväin
tapauksiin nähden osottanut ynseätä ja hidasta mieltä. Mutta tämä
pahantuulen jäännös oli kuitenkin riittävä saamaan jokaisen
linnanpihalle sattuneen vavahtelemaan sekä henkeä pidättäen seuraamaan
jokaista hänen liikettään, ehättääkseen tekemään palveluksiaan tuolle
tuimalle valtaherralle.
Kun hän, lyhyesti nyökäytettyään päätään syvään kumartavalle
Birkholtzille, oli juuri aikeissa astua porraskäytävään, sai pihan
perältä kuuluva melu hänet pysähtymään. Siellä näkyi eräs
puolijuopunut, kiroileva sotilas, jota kaksi muuta kuletti välissään.
Perässä seurasi muuan alipäälliköistä.
"Mitä tämä on?" kysyi herttua tiuskaten.
"Hän on varastanut tovereiltaan, pitänyt linnantuvassa pahaa melua ja