Erämaan lapset: Historiallisia kertomuksia V - 7

Kirjuri silmäsi epäröiden Palaisiin, mutta kun vanhempi näistä
nyökäytti päätään, kastoi hän kynän musteeseen ja kirjotti vielä
muutamia sanoja. Ripoteltuaan hiekkaa paperille alkoi hän lukea
kirjelmää ääneensä.
"Terveyttä Jumalan kanssa nyt ja aina", alkoi se. "Hurskas Götrik
Fincke! Annamme Teidän hurskaudellenne tiedoksi, että meitä on
lähettänyt Hänen armonsa, Kunink. Maj:tti, etsimään linnaleirin väkeä,
ratsumiehiä ja muita, jotka ovat olleet sen hyvän herran Klaus
Flemingin kanssa yksissä neuvoin ja ynseästi käyttäineet rahvasta
kohtaan, ryöstäen, raastaen ja väkisin vieden, mitä ovat käsiinsä
saaneet." Sen jälkeen tiukattiin kirjeessä herra Götrikiltä vastausta,
tahtoiko hän uskoineen ja väkineen olla heidän puolellaan. Edelleen
vaadittiin siinä, että Fincke lähettäisi kansan rangaistavaksi ne
huovit, jotka olivat linnan turviin paenneet. Kirje loppui sanoihin:
"Ei muuta tällä ajalla, vaan Teidän hurskauttanne tämän kautta jättäen
Jumalan haltuun, annettu Joroisista Tammikuun 11 p. 1597."
Allekirjotuksena oli sanat: "Se on Yhteisen kansan tahto."
"Mutta eihän siinä seisonutkaan, että me tahdomme Kyörin
päälliköksemme", tivasi eräs miehistä ja kirjeen sisällöstä sukeutui
pitkä riita. Lopuksi päätettiin se kuitenkin lähettää semmoisenaan,
sillä Fincken päällikkyydestähän kerittiin myöhemminkin sopia, jahka
nyt ensinnä saataisiin kuulla, suostuiko hän tulemaan yhteisen kansan
puolelle.
Kun sen jälkeen tuli kysymys kirjeen viejistä, vaikenivat miehet kuin
puulla päähän lyötyinä, sillä kukaan ei tuntenut halua pistää nenäänsä
sinne äärimmilleen ärtyneiden huovien keskelle.
"Eikös se ole selvintä, että kirjan vie se, joka asian on alullekin
pannut?" virkkoi vanhempi Palainen, heittäen vahingoniloisen katseen
Tuomas Heikinpoikaan.
"Mitäpä siinä, minä otan viedäkseni kirjan enkä hellitä sitä ennenkuin
herra Kyörin omaan käteen", lausui Tuomas Heikinpoika suoraksi
ojentuen.
Kaikki hengähtivät helpotuksesta ja Tuomas alkoi varustautua matkaan.
Huolellisesti kokoon taitettu kirje poveen säilytettynä nousi hän
suksilleen ja lähti lykkimään kohti Olavinlinnaa.

IV.
Oli oikea tammikuun pakkanen ja sen vuoksi se honkavalkea, joka räiskyi
erään Olavinlinnan tornihuoneen avarassa uunissa, oli hyvin tarpeen
vaatima. Tuossa pyöreässä kammiossa, jonka huolimattomasti kalkituissa
seinissä näkyi jälkiä yöllä syntyneestä kuurasta, ei ensi silmäyksellä
näkynyt yhtään ihmistä. Erään akkunakomeron suulla näkyi kuitenkin
suuret hirvennahkasaappaat, jotka silloin tällöin liikahtivat ja
syvempää komerosta kuului katkonaista mutinaa, lauseita sellaisia kuin:
"Ei niitä rakkareita vielä näy... No, no, tulkaahan vain tänne, kyllä
minä käpälänne kuumennan ... totisesti minä ne kuumennan, niin että
vasta osaatte pysyä kuninkaanne uskollisina alamaisina..."
Hetken kuluttua alkoivat saappaat vetäytyä taaksepäin ja syvästä
ikkunakomerosta suoltui vähitellen näkösälle keski-ikäinen, laiha mies,
jonka vilkasilmeisiä kasvoja rumensi pari isoa arpea. Käydessään ontui
hän toista jalkaansa ja vasen käsi roikkui hervotonna sivulla. Hän oli
linnanpäällikkö, herra Götrik Fincke, ja nuo arvet samoin kuin käden ja
jalan viat olivat hänellä muistoina Lukkolinnan tappelusta Vironmaalla
parikymmentä vuotta sitten.
"Kurkistetaanpas toisellekin ilmansuunnalle, onko sielläkin kaikki yhtä
liikkumatonta", puhui hän itsekseen ja kohennettuaan tulta pesässä
liikkasi hän huoneen vastakkaiselle seinälle ja ryömi nelinkontin
uuteen ikkunasyvennykseen.
Saatuaan jäätyneen ikkunan vaivalla auki, työnsi hän päänsä ulos ja
tähysteli ympärilleen. Suvisin niin hymyilevät maisemat esiintyivät nyt
täydessä sydäntalven kuolleisuudessa ja liikkumattomuudessa. Lunta,
lunta vaan kaikkialla, minne silmänsä käänsi, sitä oli paksuina
kinoksina luotojen välisissä salmissa ja sen painosta olivat metsät
ikäänkuin alemmaksi kyyristyneet. Myrskytuulten ajamana se oli tehnyt
hyökkäyksiä itse linnanmuurejakin vastaan, mutta sen voimat olivat
uupuneet alkuunsa ja ylväinä kohosivat harmaan kalseat muurit korkealle
yli kinosten. Joka puolella oli niin liikkumatonta ja erämaisen
yksinäistä, että se teki katselijan mielen väkisinkin apeaksi.
Ainoastaan tuolla ja täällä nienten kainaloissa näkyi taloja vähäisten
raivausten keskellä. Mutta harmaina ja maata vasten litistyneinä sekä
kinoksiin hautautuneina eivät ne kyenneet luomaan mitään eloa tuohon
lohduttomaan tauluun. Niiden lakeisista kohoava savu näytti kuin
jähmettyvän teräksen harmaalla taivaalla. Hevosella ajajaa tai suksin
liikkujaa ei näkynyt millään suunnalla ja yksinäinen viittatie, joka
luotojen välitse luikertaen hävisi etäämpänä pakkashuuruun, oli omiaan
lisäämään sitä painostavaa orpouden tunnetta, jonka tämä näköala
katsojassa herätti.
Herra Götrik rämähytti ikkunan kiinni ja alkoi työntyä ulos piilostaan.
Ennenkuin hän pääsi lattialle, kuuli hän oven aukeavan ja jonkun
astuvan tornihuoneeseen.
"Sinäkö se olet, Simo?" huusi hän taakseen. "Kuuluuko sinne alhaalle
mitään uutta?"
Ympäri kääntyessään huomasi hän, että tulija ei ollutkaan hänen
käskyläisensä Simo Olavinpoika, vaan jalkaväenpäällikkö Pekka Juusten,
joka aamusella oli saapunut linnaan, tuoden mukanaan Käkisalmesta
pienen apujoukon. Hän oli entisen Viipurin piispan, Paavali Juustenin
poika, vielä nuorenpuoleinen, pitkän solakka mies ja ryhdiltään
sotilaallinen.
"Kas, sinäkö se olitkin, Juustinen!" korjasi herra Götrik erehdyksensä.
"Juusten, jos suvaitsette, ja täysiverinen aatelismies", sanoi
puhuteltu ja kumarsi leikillisesti.
"Hm, muistelenpa, että isoisäsi, joka oli kauppias Viipurissa, kantoi
nimeä Juustinen", huomautti herra Götrik kuivasti.
Hän oli ollut koko päivän tyytymätön ja äreä ja herra Juusteninkin
kanssa oli hänellä äsken alhaalla syntynyt pieni sananvaihto, minkä
johdosta hänellä vieläkin tuntui olevan jotakin hampaankolossa.
"Aivan samoin kuin teidän isoisänne nuoruudessaan oli nimeltään
Renkonen, kuten muistelen kuulleeni", vastasi Juusten.
"Niin kyllä, mutta nuo Renkoset olivat jo monessa polvessa olleet
omalla vaakunalla varustettuja aatelismiehiä. Kun isoisäni otti äitinsä
nimen, teki hän sen estääkseen vanhan Fincke-nimen sammumasta, kuten
meillä on tapa."
Tähän ei Juustenilla ollut mitään sanottavaa, sillä mielessään täytyi
hänen myöntää herra Götrikin olevan paljon vanhempaa aatelia. He
istuutuivat tulen ääreen sivuttain toisiinsa.
"Ja mitä minä teen sillä kourallisella miehiä, jonka sinä suvaitsit
tuoda muka avuksemme", alkoi Fincke hetken kuluttua marista. "Minä saan
edelleenkin pysyä koreasti linnan muurien sisällä, samalla kuin ne
hullaantuneet nuijapäät rosvoavat ja polttavat ympäri maakuntaa. Eikö
minun kirjeistäni muka käynyt tarpeeksi selville, että täällä on tosi
kysymyksessä?"
"Onhan lisäväkeä tulossa, ja sitä paitsi" -- Juusten empi hetkisen
ennenkuin jatkoi: "sitäpaitsi teitä tuskin uhannee niinkään suuri
vaara, sillä sanotaanhan teidän olevan hyvässä sovussa nuijapäiden
kanssa."
Juusten oli aikonut ensinnä vihjata, että Fincke oli suhteissa herttuan
kanssa, mutta toisen hetkellistä tuittupäisyyttä peläten lievensi hän
sanojaan. Lausutussa muodossaankin oli huomautus kuitenkin omiaan
kiukuttamaan Finckeä.
"Vai sovussa!" huusi hän. "No, entäpä sitten? Käykö heillä kateeksi,
että talonpojat eivät minua kiroile siinä määrin kuin monia muita?
Niin, niin, kyllä se on nähty, että pahimpia talonpoikain sortajia ovat
aina olleet ne, joiden isät tai isoisät ovat itse olleet talonpoikia
tai kauppasaksoja."
Näistä sanoista otti Juusten vuorostaan loukkaantuakseen ja kostaakseen
kysyi hän hetkisen kuluttua:
"Tiedättekö, miksi marski kuuluu viimeksi Viipurissa käydessään teitä
nimittäneen?"
"No miksi muka?" ärähti Fincke ja heitti epäluuloisen syrjäsilmäyksen
Juusteniin.
"Tuuliviiriksi, joka raakkuu milloin Varsovasta, milloin Tukholmasta
puhaltavan tuulen mukaan."
Se oli viittaus Götrik Fincken epäiltyyn häilyväisyyteen kuningas
Sigismundin ja herttua Kaarlen välillä. Asianomainen tuntuikin älyävän
sen kohta.
"Tuuliviiri, mitä!" huusi hän kasvoiltaan tulipunaisena ja seisaalleen
kavahtaen. "Marski ei ole ikinä sellaista lausunut, vaan on se joko
sinun omaasi tai viipurilaisten keksintöä. Kyllä, kyllä, kyllä minä..."
Hän ei saanut sanoja suustaan, vaan änkyttäen kävellä liikkasi seinästä
toiseen ja huitoi oikealla kädellään. Vasen käsi heilahteli hervotonna
sivulla ja Juusten nauroi itsekseen, sillä tällä hetkellä muistutti
herra Götrik todellakin tuuliviiriä, joka myrskyn pyörteessä reutoo
sinne ja tänne. Hän ei ehtinyt saada tavottelemaansa uhkausta sanoiksi,
kun ovi työntyi naristen auki ja kynnykselle ilmestyi Simo Olavinpoika.
"No?" kääntyi herra Götrik yhtäkkiä hänen puoleensa.
Joutuen hämilleen esimiehensä julmistuneesta ulkomuodosta ja tuosta
räjähtämällä lentäneestä sanasta vastasi alapäällikkö verkalleen:
"Siellä on eräs nuija-talonpoikain lähettiläs, joka kynsin hampain
tahtoo päästä teidän puheillenne. Sanoo itsellään olevan muka kirjeen
teille."
"No tuo tänne se mies kirjeineen, niin saamme nähdä, mitä ne hunsvotit
meistä tahtovat", tiuskasi kuohahteleva linnanpäällikkö.
Moniaan hetken mentyä narisi ovi uudelleen ja huoneeseen astui
Salajärven Tuomas Simo Olavinpojan saattamana.
"Mistä sinä tulet ja mitä sinulla on asiata?" kivahti herra Götrik
uhkaavan näköisenä.
Tuomas Heikinpoika otti lakin päästään ja vastasi rauhallisesti:
"Minä tulen suoraa Joroisista. Siellä on paljon yhteisen kansan miehiä
koolla ja he lähettävät teille tämän kirjeen."
"Kyllä minä tiedän ne teidän koollaolonne!" ärähti herra Götrik ja
tempasi vihaisesti kirjeen Tuomas Heikinpojan kädestä.
Hän alkoi lukea sitä puoliääneen mumisten. Mitä etemmäksi hän ehti,
sitä uhkaavamman ilmeen saivat hänen kasvonsa. Pari kertaa polkasi hän
ontuvata jalkaansa lattiaan, samalla kuin rampaantunut käsi nytkähteli,
pyrkien väkisinkin tekemään torjuvia ja vihastuneita eleitä.
"Hoh-hoh! kylläpäs tämä on kuulumatonta hävyttömyyttä!" korotti hän
loppuun päästyään äänensä. "Ovatko ne viimeisenkin järkivähänsä
menettäneet, hävystä puhumattakaan? Tulla minulta, kuninkaan uskotulta
mieheltä, vaatimaan selkoa, mille puolelle minä muka haluan kuulua!
Kyllä, kyllä, kyllä..."
Saadakseen linnanpäällikön suopeammaksi asialleen piti Tuomas
Heikinpoika viisaana työntää väliin, ennenkuin herra Götrik sai sanan
päästä kiinni:
"Tuota, meidän tarkotuksemme oli pyytää teitä päälliköksemme, vaikka se
asia taisi jäädä pois siitä kirjasta."
Herra Götrik tyrehtyi nyt aivan äänettömäksi ja hänen vasen kätensäkin
lakkasi nytkimästä.
"Vai päälliköksi teille rakkareille!" karjasi hän saatuaan puhekykynsä
takaisin. "Kyllä minä teidät päälliköitsen!" ja hän paiskasi kirjeen
Tuomas Heikinpojan silmille.
"Minkälaisen vastauksen minä sitten saan viedä takaisin?" kysyi Tuomas.
Heikinpoika, joka ei ollut tasapainoaan kadottanut.
"Vie se lurjus alas ja lyötä häneltä kädet poikki", huusi herra Götrik
alapäällikölleen, "ja lähetä niine hyvineen sinne, mistä hän on
tullutkin. Siitä saavat lukea vastauksen kirjeeseensä."
Tuomas Heikinpoika kalpeni ja yritti sanomaan vielä jotakin, mutta Simo
Olavinpoika oli tarttunut hänen kaulukseensa ja kiskoi hänet ulos
ahtaaseen porraskäytävään, missä hänen kykenemättä kääntymään ja
vastarintaa tekemään täytyi tahdottomasti seurata raastajaansa pitkin
kiertoportaita alas linnantupaan, jossa kostonhimoiset huovit ottivat
hänet vastaan vahingoniloisella pilkkanaurulla.
Herra Götrik käveli vielä hyvän aikaa edestakaisin tornihuoneessa,
huudahteli katkonaisin lausein ja huitoi tervettä kättään. Juusten ei
uskaltanut puhua mitään, mutta itsekseen hymyili hän ivallisesti, sillä
herra Götrikin vihastumisen tiesi hän pohjaltaan johtuneen tuosta
tuuliviirijutusta. Puuskutettuaan itsensä uuvuksiin istahti
viimemainittu jälleen tulen ääreen, panematta toveriinsa mitään
huomiota. Siinä tyyntyi hän vähitellen kokonaan. Samalla palautui hänen
tavallinen hyväntahtoisuutensa ja nyt rupesi hänestä menettelynsä
kirjeentuojaa kohtaan näyttämään kokonaan malttamattomalta. Ja samalla
epäviisaalta, sillä tuollainen tekohan oli omiaan vain ärsyttämään
kapinallisia talonpoikia.
"Mikä hupsu minä, vanha mies, olenkaan!" mutisi hän itsekseen. "Jos
koskaan, niin olen minä ainakin nyt käyttäytynyt kuin tuuliviiri."
Hän nousi kiiruusti ja lähti huoneesta. Tultuaan alas lumiselle
linnanpihalle, kohtasi hän Simo Olavinpojan, joka parin sotilaan kera
tuli portilta.
"Minä peruutan käskyni, ette kai sitä vielä ole toimeenpannut?" sanoi
hän.
"Kyllä, juuri laskimme talonpojan portin ulkopuolelle. Mutta jos teillä
on hänelle vielä jotakin sanomista, niin miehet palauttavat hänen kyllä
pian."
Samassa huomasi herra Götrik lumella kaksi rinnakkaista veriviirua,
jotka linnantuvasta kulkivat portille.
"No saittepas nyt, senkin hurtat, kerrankin mielityötä, koska siihen
oli sellainen kiira!" sanoi hän äreästi ja palasi synkkänä sisälle.

V.
Kun Simo Olavinpoika kolme päivää myöhemmin sotaväen osaston kanssa
hyökkäsi pienemmän nuijajoukon kimppuun Juvan Härkölässä, hämmästyi hän
suuresti nähdessään, että talonpoikain johtajalla oli käsien sijasta
villariepuihin käärityt lyhyet tyngät. Itse ei tämä omituinen päällikkö
niin ollen voinut ottaa osaa taisteluun, mutta sitä innokkaammin
yllytti hän toisia, riehuen kuin vimmattu miestensä keskellä, huitoen
ilmaa kädentyngillään, valjuna ja liekehtivin silmin. Simo Olavinpoika
tunsi hänet pian samaksi talonpojaksi, joka oli herra Götrikille tuonut
nuijamiesten kirjeen ja jolta hän esimiehensä käskystä oli hakkauttanut
kädet poikki. Hänen esiintymisensä synnytti kauhua sotamiehissä ja Simo
Olavinpojalla oli täysi työ, saadakseen heidät järjestyksessä pysyen
käymään päälle. Taistelu muuttui vimmatuksi ja ainoastaan suuremman
mieslukunsa ja parempien aseidensa avulla pääsivät sotamiehet lopulta
voitolle, kun talonpojista lähemmäs sata miestä makasi kuolleina
hangella. Loput pakenivat pohjoiseen päin ja niiden mukana hävisi
sotamiesten näkyvistä kädetön johtajakin.
Edellisenä yönä oli niinikään taisteltu Parkunmäen tienoilla, muutamia
virstoja Härkölästä itään, missä nuijamiesten jälkeläiset parisataa
vuotta myöhemmin saivat kunniakkaan voiton venäläisistä. Talonpojat
joutuivat täälläkin tappiolle ja näiden tapausten vaikutuksesta raukeni
pohjoissavolaisten kapinainto. He hajaantuivat ja palasivat niine
hyvineen kotitienoilleen.
Mutta Lounais-Savossa, jossa risteili suursavolaisten ja hämäläisten
muodostamia nuijajoukkoja, leimahteli vielä tuolla ja täällä
sodanliekki. Muutamia päiviä edellisen jälkeen taisteltiin Juvan
Koikkalassa. Siellä olivat nuijamiehet sijottuneet erääseen taloon,
jonka piha oli linnan tavoin umpeen rakennettu ja teljetty vahvalla
portilla. Kun sotamiehet lähestyivät sitä ja vaativat avattavaksi,
ilmestyi portin päälle talonpoikain johtaja Härkölästä. Typistettyjä
käsiään huitoen syyti hän sotamiehille kaameita kirouksia, samalla
kuin kapeiden ikkuna-aukkojen takana helähtelivät jousenjänteet ja
sulitetut nuolet alkoivat suhahdella ilmassa. Kammoksuen peräytyivät
sotamiehet eikä heidän päällikkönsä, joka oli itsekin saanut
nuolenhaavan otsaansa, samalla kuin toinen nuoli oli lävistänyt hänen
selkähaarniskansa, saanut heitä tekemään uutta yritystä taloa vastaan.
Tyhjin toimin peräytyivät he apuväkeä hakemaan ja sotamiesten
keskuuteen levisi kummallisia ja uskomattomia juttuja kädettömästä
miehestä, joka paholaisena riehui talonpoikain keskellä ja yllytti
heitä kapinaan.
Kun sotamiehet muutaman päivän kuluttua lisääntynein voimin palasivat
Koikkalaan, olivat kapinalliset talonpojat tipotiessään. Mutta
Remojärvellä kuulivat he joukon nuijamiehiä asettuneen samanlaiseen
linnotettuun taloon ja riensivät sinne. Tällä kertaa eivät he
yrittäneetkään taloa rynnäköllä vallottaa, vaan sytyttivät sen nurkat
tuleen. Epätoivon hurjuudella tekivät talonpojat uloshyökkäyksiä, mutta
kerta kerralta ajettiin heidät takaisin palavaan taloon.
Unelias sydäntalven aurinko oli kiivennyt taivaanrannan yläpuolelle ja
katseli välinpitämätönnä kaameata näytelmää, kun palavasta talosta
syöksyi harmaalle pakkastaivaalle savua ja liekkejä ja ilman täytti
taistelevain karjunta, liekkeihin sortuneiden surkeat huudot ja koirien
valittava ulvonta. Nuolten loppuessa ampuivat talonpojat puukoillaan,
tarttuen sitten keihäisiin ja nuijiin ja tehden vielä viimeisen
ulosrynnistyksen. Tällöin nähtiin jälleen kädetön mieskin. Hän seisoi,
kädentynkiään ojennellen, savun keskellä asuinrakennuksen katolla,
yllyttäen tovereitaan ja solvaten sotamiehiä, jotka turhaan koettivat
ampuma-aseillaan häneen osata. Hetkistä ennen kuin katto putosi alas,
heittäysi hän maahan.
Kohta sen jälkeen lakkasi taistelu, sillä talonpojat olivat kaatuneet
viimeiseen mieheen ja laajalti talon ympärillä punersi lumi heidän
verestään. Mutta kaatuneiden joukosta ei löydetty kädetöntä miestä.
Häntä ei myöskään nähty enää mukana siinä kaameassa näytöksessä, joka
pari päivää tämän jälkeen Mikkelin pappilassa painoi loppusinetin
savolaisten nuijakapinalle -- kun sotaväki katalasti sanansa syöden
teurasti varustuksestaan ulos tulleen ja aseensa jättäneen
talonpoikaisjoukon.

VI.
Nuijakapina oli sammunut ja ainoastaan tuhansien hävitettyjen kotien
rauniot sekä leskien ja orpojen kyyneleet muistuttivat siitä enää.
Kaarle-herttuakin oli ehtinyt jo suorittaa loppuselvityksen Suomen
asioissa ja ainoastaan valkenevat luut kaupunkien mestauspaikoilla
muistuttivat enää hänen kovista tuomioistaan. Harvat olivat ne
vallasluokkaan kuuluvat miehet, jotka olivat hengissä onnistuneet
luovimaan näiden vuosien ohi.
Herra Götrik Olavinlinnasta oli yksi niitä harvoja. Tavallisella
suopeudellaan oli hän kapinan jälkeen koettanut lievittää rahvaan tilaa
ja kun asiat kuninkaanpuoluelaisten ja herttuan välillä jälleen
kiristyivät, koetti hän kartella kumpaakin ja pysytellä hievahtamatta
linnassaan erämaitten keskellä. Seuratessaan sieltä levotonna asiain
kehitystä, muistutti hän todellakin tuuliviiriä, joksi toiset herrat
olivat hänet nuijakapinan päivinä ristinneet. Mutta henkensä ja
omaisuutensa pelasti hän ajan myrskyissä, sillä hyvissä ajoin riensi
hän etsimään voittavan herttuan suosiota ja pääsi täydellisesti tämän
armoihin, samalla kuin hänen nuoremman veljensä, Hämeenlinnan isännän
Steeni Fincken täytyi monen muun taipumattomamman kuninkaanmiehen kera
laskea päänsä mestauspölkylle.
Puolikymmentä vuotta oli jo ehtinyt nuijasodan verisistä päivistä
kulua, kun eräänä tammikuisena iltapäivänä tapaamme herra Götrikin
matkalla länteen käsin. Hän oli juuri jättänyt Olavinlinnan ainiaaksi
ja hänen matkansa määränä oli ensiksi Turku, jonne herttua oli kutsunut
Suomen aateliston koolle, sekä sen jälkeen Tukholma, missä hänen oli
määrä istua valtiopäivillä.
Illan tullen puhkesi ankara lumipyry ja kun hevoset kerran
säikähtyneinä poikkesivat syrjään, huomasi ajurirenki lumesta
häämöttävän miehen ääriviivat. Lähemmin tutkittaessa huomattiin tielle
vaipuneen kulkijan olevan vielä hengissä, vaikka tunnotonna. Herra
Götrikin käskystä väänsivät miehet hänet rekeen ja peittivät
nahkasilla. Sitten jatkettiin matkaa ja työlään taivalluksen jälkeen
päästiin yön suussa Partalan kuninkaankartanoon.
Kun tieltä tavattua vaeltajaa oli hierottu lumella ja hänen suuhunsa
kaadettu kuumennettua paloviinaa, virkosi hän äkkiä tajuihinsa.
Hetkisen pöllöteltyään ympärillään olevia miehiä, alkoi hän nauraa
omituista, äänetöntä naurua.
"Sotamiehiä!" virkahti hän sitten yhtäkkiä. "Vaan ettepä voi mitään,
sillä ei minullakaan ole muuta kuin yksi pari käsiä."
Sen sanottuaan pisti hän pilkallisesti kielensä ulos ja kohotti
käsiään, joista oli jälellä vähän kyynärpäiden sivu ylettyvät tyngät.
Herra Götrik hätkähti vasten tahtoaan ja samassa kuvastui elävästi
hänen mieleensä luminen linnanpiha, jonka halki kulki kaksi
rinnakkaista veriviirua. Hän ei kuitenkaan tuntenut enää miestä ja
aikoi juuri kysyä jotakin, kun tämä jatkoi itsestään:
"Minä menin herra Kyöriä pyytämään talonpoikain päälliköksi, niin tämä
pöllö hakkautti minulta siitä edestä kädet poikki."
Hän nauroi nyt ääneensä ja kaikkien huoneessa olijain tuli painostava
olla.
"Se on Juvan Salajärveltä eräs poloinen, joka kapinan aikana on
menettänyt kätensä, talonsa, omaisensa ja järkensä ja kiertelee nyt
kerjäten näillä tienoin", ehätti talon vouti selittämään, toimittaen
samalla miehen renkitupaan.
Herra Götrik ei ollut koko aikana suutansa avannut, ja makuulle
mentyään valvoi hän kyleltä toiselle käännellen pitkälle sivu puoliyön.
Aamulla matkaan varustautuessaan kutsui hän voudin puheilleen ja antoi
hänelle melkoisen rahasumman, pyytäen hänen kuninkaankartanossa
pitämään huolta tuosta kädettömästä mielipuolesta. Sitten suoriusi hän
kiiruusti tielle, joka vei häntä kohti kunniaa ja mahtavuutta. Pian
tämän jälkeen sai hän nimittäin herttualta valtaneuvoksen arvon sekä
suuria läänityksiä.
Hän eli vielä tämän jälkeen puolitoista vuosikymmentä, ehtien saattaa
hautaan herransa Kaarle-kuninkaan sekä samoin vävynsä, mainion
sotasankarin Eevertti Hornin. Suuri äveriäisyytensä takasi hänelle
huolettomat vanhuuden päivät ja rattoisana ja puheliaana kulutti hän
niitä omaistensa ja ystäväinsä parissa. Erään omituisen seikan panivat
nämä hänessä kuitenkin merkille, osaamatta sitä selittää. Aina kun hän
parhaillaan kertoili muistelmiaan vaiherikkaan elämänsä ajoilta ja
keskustelu sattui sivuamaan nuijakapinaa, vaikeni hän äkkiä ja tuijotti
kulmat rypyssä eteensä. Kukaan heistä ei tiennyt, että nuijasodan
kaameiden muistojen joukosta kohosi aina tällöin vanhuksen eteen kaksi
kuvaa: ensinnä luminen tanhua, jolla näkyi kaksi veriviirua, ja sitten
kädetön mielipuoli, joka nauroi äänettömästi ja näytti pilkallisesti
kieltään.


Kesken aseiden melskeen.

"Jumaliste, kun me röykytimme niitä, niin että petäjikkö raikui",
jatkoi raolleen jääneen arkituvan oven takana karkea ja rentoileva ääni
kertomustaan.
Herra Ljungo, Kalajoen pitäjän kirkkoherra, oli laskenut hanhenkynän
kädestään, siirtänyt paperit syrjään ja nojautuen selkäkenoon tukevassa
nojatuolissaan ummisti hän silmänsä ja antausi kuuntelemaan oven takaa
kuuluvaa juttelua. Hänen vaimonsa oli äsken pistäytynyt huoneessa ja
ilmottanut, että taloon oli yösijaa pyytäen saapunut Sokan Jaakko
Kokkolasta. Hän oli nimittäin matkalla Pohjanlahden ympäri Ruotsiin,
jonne hän kuljetti äsken Kruununkylässä vangiksi saamaansa vouti
Abraham Melkiorinpoikaa. Kirkkoherra tunsi vastenmielisyyttä lähteä
tupaan, jossa hän tiesi voudin istuvan käsistään ja jaloistaan
sidottuna ja jonne naapureista oli kokoontunut väkeä näkemään vankia
sekä kuulemaan uutisia pohjoispohjalaisten sotaretkestä marskia
vastaan.
Ritisten työnsi messinkijalkaan pöydännurkalle asetettu talikynttilä
karstaa ja tuvassa jatkoi Sokan Jaakko kerskailevaa juttuamistaan.
"Me makasimme pensasten takana kahden puolen tietä Tarharannan niityllä
ja odotimme. Ja saimme odottaa aina hämärän tuloon saakka. Mutta
silloinkos alkoi kuulua kulkusten helinä ja siinä jo tulla
porhalsivatkin sontaryyttärit toistakymmenen hevosen pituisena
saattueena. Krankka kiljasi merkin ja silloin me karkasimme kuin hurtat
niskaan. Palon Perttu löi kirveellään ensimäiseltä hevoselta vempeleen
poikki, niin että aisat putosivat kahden puolen ja koko saattueen oli
pakko pysähtyä. Meitä oli kymmenkunta miestä jokaisen reen kimpussa ja
huovin rötkäleet eivät ehtineet rekipeitteitä päältään potkaista, kun
me jo kolkkasimme ne hengiltä..."
Kertoja pysähtyi tässä hetkeksi ja jatkoi sitten nauravalla äänellä:
"Mutta Krankan Hannun sitä oli hullusti käydä. Se oli hyökännyt tämän
parhaimman otuksen kimppuun --"
Kirkkoherra oli näkevinään, kuinka kertoja tässä kohti peukalollaan
töykkäsi rinnallaan penkillä istuvaa, sidottua voutia.
"Tällä oli päällään sellainen muhkea susiturkki ja sitäkös alkoi
Krankan tehdä mieli."
Ympäri tupaa kuului naurun horinaa.
"No, mitäs muuta kuin hän kiskoo turkin tämän Melkersonnin päältä ja
ryömii itse lämpimään sudennahkaan."
Entistä iloisemmalla naurulla tervehtivät tässä kuulijat Sokan Jaakkoa,
joka siitä innostuneena korotti jo ennestäänkin kuuluvaa ääntään.
"Mutta me kun siinä pimeän päässä luulimme häntä itse voudiksi ja
aloimme häntä joukolla hutkia, niin että luhta mäikyi --"
Kertojan ääni hukkui tässä yleiseen naurun remakkaan. Vasta kun se
hieman asettui, jatkoi hän:
"Krankka koetti hosua vastaan, mutta lopulta joutui hän alle kynsin ja
alkoi huutaa: elkää hakatko, sen riivatut, minähän se olen! Kesti
kuitenkin jonkun hetken, ennenkuin me hänet tunsimme ja silloin oli hän
jo ehtinyt saada köniinsä, niin että vielä seuraavanakin päivänä
valitti sivujaan."
Kertojan täytyi jälleen pitää pieni väliaika, antaakseen kuulijoilleen
tilaisuuden tyhjentää nauruvarastonsa.
"Mutta kun me tästä ereyksestä selvittyämme aloimme hakea tätä voutia,
ei sitä näkynyt missään."
"Vai jo kerkesi piiloon pökästä", keskeytti tässä jonkun kuulijan ääni.
"Joo, pökäissyt oli. Parin toverinsa kanssa oli ottanut jalat alleen ja
livistänyt tipotiehensä sillä aikaa, kun me Krankkaa röykytimme. No,
annahan olla, minä pistin Harmoni puikkojen väliin, otin pari reilua
miestä rekeeni ja sitten laskettiin Kruununkylää kohti minkä ikinä
kavioista lähti. Ja ajatelkaahan, kaksi kokonaista penikulmaa olivat
ehtineet livistää, ennenkuin me saavutimme heidät Hästöön talossa
Kruununkylässä. Ihmettelimme me vain kovasti, että tämä Melkersonnikin
jaksoi semmoisen taipaleen juosta, vaikka tämä on vielä näin hyvässä
lihassa."
Herra Ljungo tunsi olonsa ilkeäksi, kun tuolla oven takana kohdeltiin
herrasmiestä aivankuin markkinoille tuotua elukkaa -- olkoonpa että
tämä herrasmies olikin yksi Flemingin tylyjä apureita. Omituinen
vastenmielisyys pidätti häntä kuitenkin astumasta tupaan ja
sekaantumasta asiaan. Paikoillaan pysyen kuuli hän siis jonkun
kuulijajoukosta arvelevan:
"Mutta eipä tuolla ollut turkkia painamassa."
"No ei kyllä ollutkaan", tarttui taas Sokan Jaakko, "pelkät housut ja
mekko päällään oli juosta hölköttänyt sen taipaleen. Mutta niin
lääpästyksissään olivat äijä-parat, etteivät yrittäneetkään
vastakynttä, kun me pistimme heidät nuoriin ja lähdimme riemukulussa
takaisin Kokkolan kirkolle."
Syntyi jälleen keskeytys, jolloin kuulijat tekivät lisäkysymyksiä ja
lausuivat omia huomautuksiaan. Sitten korotti Sokan Jaakko taasen
äänensä.
"Me tulimme aamuhämärissä takaisin Kokkolaan ja arvaatkaapas, mikä
kumma meitä siellä odotti. Kun me vilun kourissa työnnyimme lukkarin
tupaan, niin näimme siellä uunin ympärillä paitasillaan kyyröttämässä
ja kinttujaan nostelemassa yksitoista miestä. Ällistelimme siinä aluksi
hyvän aikaa, luullen niiden olevan kirkkomaalta karanneita
menninkäisiä. Mutta yhtäkkiä hoksaammekin sitten, että ne ovat
niitä samoja huoveja, jotka me illalla olimme omissa reissään
kolhineet kuoliaiksi ja vaatteet riistettyämme viskanneet heidät
tienvierihankeen."
Kuulijajoukossa syntyi hämmästyksen ja ihmettelyn sorina ja herra
Ljungokin tunsi uteliaisuutensa heräävän. Sokan Jaakko viivytteli
tahallaan, ennenkuin ryhtyi jatkamaan:
"No, eihän siinä kummempaa kuin että nämä yksitoista peikajasta eivät
olleet tarpeeksi asti saaneet loikkiinsa, vaan olivat vironneet yöllä
ja henki kielen kärjessä kontanneet ylös lukkarin tupaan
lämmittelemään."
"Mitenkäs heidän sitten kävi?" kysyi ääni kuulijajoukosta.
"Ohraisestihan niiden oli vähällä käydä. Kun meikäläiset olivat
ehtineet kokoontua paikalle, päätimme me työntää ne jään alle samasta
avannosta, johon tämän Melkersonnin lähettiläät paria päivää
aikaisemmin oli sullottu, mutta silloin ehätti siihen meidän pappi
väliin ja..."
Tällöin astui herra Ljungon vaimo huoneeseen, sulkien oven perässään,
niin että kirkkoherralta jäi kertomuksen loppu kuulematta.
"Voi, voi, mitä hirveitä juttuja se laskettelee!" päivitteli
Marketta-muori ja pysähtyen miehensä viereen laski kätensä hänen