Erämaan lapset: Historiallisia kertomuksia V - 5

samassa järjestyksessä kuin kolme vuotta sitten, jolloin hän, päästyään
rehtorin toimesta Parisin yliopistossa, oli tullut kotimaassa käymään.
Salin perälle astuessaan pysähtyi hänen katseensa hetkeksi leveään
uuniin, jonka otsikossa näkyi kiveen hakattuna Tavastien vaakuna:
rautaan puettu koukistunut käsivarsi. Se toi aina mieleen hänen oman
vaakunansa ja samalla hänen eräänlaiseen salaperäisyyteen verhotun
syntyperänsä. Hänen vaakunassaan oli samanlainen haarniskoitu
käsivarsi, se vain eroa, että käsi hänen vaakunassaan piteli ruusua.
Kun hän oli tuosta ruususta kerran poikasena kysynyt enoltaan, oli eno
luvannut kertoa sen historian myöhemmin, kun hän on täysi mies ja
maisteri. Nyt hän oli sitä ollut jo monet vuodet ja nytpä hän
vihdoinkin vaatisi enon kertomaan siitä.
Hiljaa työnsi hän oven piispan kirjastohuoneeseen auki ja astui
kynnyksen yli. Vanhus istui nojatuolissa, pää taapäin painuneena,
polvillaan avattuna Thomas Lombarduksen _Liber Sententiarum_. Hän
oli uinahtanut ja liikutettuna katsoi mestari Olavi noita jaloja
kasvoja korkeine otsineen ja älykkäine piirteineen. Tonsuuria peitti
musta kalotti ja ohimoilta alkoi tukka jo vaalentua. Korkea vartalo ja
tasaisesti huokuva rinta sekä poskipäille kohonnut nuorekas punerrus
todisti kuitenkin vielä täyttä miehuuden voimaa. Lukupulpetilla hänen
vieressään oli niinikään avattuna Vulgata, jota vanhus oli nähtävästi
käyttänyt Lombardusta tutkiessaan.
Vanhus havahtui ilmanvedosta. Hän siristi silmiään ja ilonhohde levisi
hänen kasvoilleen.
"_Sic_!" huudahti hän kohoten seisomaan. "_Ubi mater, ibi
filius_. Uinahdin hieman ja olin silloin näkevinään Elinan, sinun
äitisi, kulkevan editseni, kädessään ruusunkukka. Tiesin silloin
saavani kuulla sinusta, rakas nepos, mutta sitä en osannut odottaa,
että sinä itse seisoisit ilmielävänä edessäni."
Hän syleili hellästi mestari Olavia ja jatkoi sitten:
"En osannut odottaa sinua ennenkuin syksyllä, sillä viimeksi saapuneessa
kirjeessäsihän et puhunut mitään näin pikaisesta lähdöstäsi."
"Koti-ikävä, rakas eno, ajoi minut yhtäkkiä liikkeelle, kun toimeni
yliopiston rehtorina päättyi ja muutkin asiat sallivat hieman lähteä
tuuluttelemaan."
"Oletko siis toistamiseen ollut rehtorina? Siitäkään minulla ei ole
ollut tietoa."
"Taisin unhottaa mainita siitä viime kirjeessäni. Lisäksi sain kunnian
kuluneen kevään aikana toimia kolmannen kerran saksalaisen kansakunnan
prokuraattorina."
"Saksalaisen kansakunnan? Tarkotat kai englantilaisen."
"Hm, siellä ei nyt enää kernaasti käytetä nimeä _natio anglicana_,
vaan sen sijaan _natio allemannica_. Jälkimäinen nimitys alkoi
pyrkiä käytäntöön jo viisi vuotta sitten, jolloin englantilaiset
roviolla polttivat Orleansin neitsyen, kuten siellä nykyään on Jeanne
d'Arcia ruvettu nimittämään. Ja sen jälkeen kuin kuningas Kaarle sai
Parisin haltuunsa, on nimitys _natio anglicana_ hävinnyt melkein
kokonaan käytännöstä."
"Siellä on, kuulen ma, tapahtunut suuria mullistuksia, joista meillä
täällä Europan pohjoisnurkassa on vielä varsin vaillinaiset tiedot.
Ranskalaiset ovat siis saaneet pääkaupunkinsa takaisin?"
"Niin, huhtikuun kolmantenatoista päivänä avasivat Parisin porvarit
kaupunginportit ranskalaiselle sotajoukolle. Riemu oli yleinen
kaupungissa ja koko yliopisto vaelsi juhlakulkueessa, kaikilla palavat
vahakynttilät käsissä, Pyhän Katarinan kirkkoon Teinilaaksossa, jossa
pidettiin kiitosjumalanpalvelus."
"Yliopisto on siis tehnyt täyskäännöksen, sillä etkös sinä viimeksi
luonamme käydessäsi kertonut, että se oli mukana tuomitsemassa
kuolemaan sitä ... kuinka häntä nyt kutsuttiinkaan?"
"Orleansin neitsyttä, niin kyllä. Mutta yliopisto yhtyi tuohon tuomioon
vasta ankarain kinastelujen jälkeen, sillä lähes toinen puoli
yliopistoa piti Jeanne d'Arc'ia Jumalan lähettämänä eikä minään
noitana. Näihin kuuluin minäkin, kuten tiedät silloisista
keskusteluistamme. Sen vuoksi valittiin minut englantilaisen
kansakunnan puolesta siihen lähetyskuntaan, joka sai tehtäväkseen
rakentaa sovinnon yliopiston ja kuningas Kaarlen välillä."
"No, ja kuinka onnistui toimenne?"
"Vallan mainiosti. Kuningas otti meidät suopeasti vastaan ja vahvisti
kaikki yliopiston vanhat etuoikeudet."
"Yliopisto saa siis rauhassa jatkaa työtään ja Ranska on päässyt
pitkäaikaisista vihollisistaan. Kun loppu on hyvä, niin kaikki on hyvä.
Mutta haluaisinpa nyt kuulla jotakin yliopiston elämästä. Ovatko
tiedonlähteet kummunneet yhtä tasaisesti näinä koettelemusten aikoina?"
"Kyllä muutoin, paitsi että opiskelijoita on kalliin ajan tähden ollut
vähemmän. Melkoinen osa Parisia jäi parina viime vuonna autioksi ja
jonkunkerran raivosi köyhemmän väestön keskuudessa todellinen
nälänhätä. Ja Parisin ympärillä liikkui laumoittain susia,
tunkeusivatpa joskus muurien sisällekin, syöden elävältä muutamia
ihmisiä."
"Parisista on siis kaikonnut se iloinen ja keveä elämä, mikä siellä
vallitsi vielä parikymmentä vuotta sitten, jolloin minäkin siellä
talvikauden viivähdin. Se ei ollut vierasta yliopiston oppineille
isillekään, sillä heistähän laulettiin ... kuinkas se nyt mahtoi
ollakaan..."
"Madame la Haute science
a Paris s'en vint, ce me semble,
boir les vins de son celier",
(Rouva Korkia-oppisuus
käy Pariisiss' asioitaan:
juomassa viinit kellaristaan.)
auttoi hänen muistiaan mestari Olavi.
"Niin juuri, ja myöskin minä kuulin siellä sanottavan, että moni, joka
on lähtenyt hakemaan Parisista seitsemää taidetta, on niiden sijasta
tavannut siellä seitsemän kuolemansyntiä."
"Seitsemän kuolemansyntiä ovat saaneet kaikota muurien ulkopuolelle,
sillä tavernien ja muiden ilopaikkojen lukumäärä väheni viime vuosina
puoleen ja entisten iloisten viisujen sijasta laulettiin Parisissa:
Morte nihil melius, vita nil peius iniqva
(Ei parempaa kuin kuolema, eik' elämää poloisempaa),
mutta nyt alkaa jo elämä palata ennalleen ja pian ovat nuo seitsemän
kuolemansyntiäkin jälleen muurien sisäpuolella."
"Hm, hm, sellaistahan se on. Mutta sinä, nepos, teit otollisen työn,
tullessasi tervehtimään minua vanhusta, jonka elämä pian ohjaksistaan
jättää. Kuinka luonnistui muutoin matkasi ja tulitko Ruotsin kautta?"
"Ei, vaan suoraan Lyypekistä."
"Aijai, kuinka varomatonta! Eivätkö Lyypekissä kertoneet, että
vesillämme risteilee jälleen vitaliveljeksiä. Varsinkin eräs Iivari
Fleming liikkuu kaikkialla laivoineen, ryöstäen kauppa-aluksia ja
hätyyttäen rantakaupunkeja. Me emme toistaiseksi ole voineet hänelle
mitään, sillä Raaseporin herra suojelee häntä julkisesti."
"No miksi häntä ei saateta rangaistukseen sellaisesta teosta?"
"Raaseporin herraako? Kukapa hänet saattaisi, sillä hän hallitsee
linnaansa täysin itsenäisesti, piittaamatta kenenkään käskyistä.
Sitäpaitsi hän on uuden valtionhoitajamme setä. Meillähän ei nimittäin
enää hallitsekaan Eerik-kuningas."
"Kuulin siitä jo tulomatkallani sekä samoin Engelbrektin murhasta.
Kamala ja väärä teko!"
"Niin, herra paratkoon" -- ja vanhus ryhtyi seikkaperäisemmin
selvittämään kotimaassa sattuneita mullistuksia, joista mestari
Olavilla oli yhtä vaillinaiset tiedot kuin hänellä itsellään Ranskan
maan asioista.
Kun oli tämän jälkeen kestänyt jonkun aikaa vaitioloa, kummankin
istuessa nojatuolissaan omiin mietteisiinsä vaipuneena, kohotti mestari
Olavi päätään ja virkkoi hiukan arkaillen:
"Sanoit, eno, minun äsken sisään astuessani uneksuneesi äidistäni, joka
näyttäysi sinulle, kädessään ruusu. Tullessani piispansalin halki
sattuivat silmäni sinun vaakunaasi, josta ajatukseni johtuivat omaan
vaakunaani ja siinä näkyvään ruusuun."
"Ja nyt haluaisit kuulla tuon ruusun historian", keskeytti hänet
vanhus, "sekä samalla saada tarkempia tietoja syntyperästäsi. Halusi on
enemmän kuin kohtuullinen ja minä olen liian pitkään siitä vaiennut.
Mutta siitä on minua pidättänyt aina jonkunlainen arkuus."
Hän oli hetken aikaa vaiti, pää käden varaan nojautuneena, kysyen
sitten hiljaisella äänellä:
"Eihän sinulle suinkaan ole pitkään aikaan enää ollut mikään salaisuus
se, että minä en ole sinun enosi, vaan isäsi, vaikka me hyvin
ymmärrettävistä syistä olemmekin olleet pakotetut karttamaan tätä
armasta nimitystä?"
Kun mestari Olavi oli vastannut myöntävästi, jatkoi piispa harvakseen
ja matalalla äänellä:
"Mutta äidistäsi sinulla on ani vähän, jos ollenkaan, muistoja.
Tahdonpa nyt kertoa hänestä. Niihin muistoihin sisältyvät minun elämäni
samalla sekä ihanimmat että raskaimmat hetket."
Hän vaikeni jälleen, kooten muistojaan. Kun hän jatkoi, oli hänen
äänensä käynyt pehmeäksi ja hartaaksi.
"Kuten tiedät, toimin minä nuoruudessani jonkun aikaa maaseutupappina,
ennenkuin lähdin ulkomaille opintojani jatkamaan. Heti papiksi vihittyä
määrättiin minut paimeneksi siihen seurakuntaan, jonka kirkontorni
näkyy tuolta lahden takaa. Muutamia päiviä seurakuntaan tuloni jälkeen
kutsuttiin minut antamaan viimeistä voitelua eräälle köyhtyneelle
asemiehelle, joka asui Rungon talossa minun lähimmässä naapuristossani.
Kun minä olin toimittanut hänelle tämän viimeisen palveluksen ja
kuolema alkoi tehdä tuloaan, pyysi hän minua jollakin tavoin huoltamaan
hänen ainoaa tytärtään, joka nyt jäi kokonaan orvoksi, sillä hänen
äitinsä oli kuollut jo aikaisemmin. Tytär, joka itki isänsä vuoteen
vieressä, oli seitsentoistavuotias, ja kääntäessäni katseeni häneen,
huomasin minä, että hän oli harvinaisen kaunis. Kun isä oli saatettu
hautaan, seisoi tytär yksinään maailmassa, murheissaan ja avutonna.
Pian tulivat sitten isän velkamiehet ja tahtoivat riistää orvolta
kodin. Minä aioin ensinnä ottaa hänet pappilaan, sillä tarvitsin
emännöitsijää. Mutta kohta kuitenkin peräysin aikomuksestani, sillä
katsoin vaaralliseksi elää joka päivä niin kauniin ja kukoistavan
olennon lähimmässä läheisyydessä, ja minä olin päättänyt pysyä puhtaana
hengellisellä urallani. Yhtä paljon en hänen itsensäkään tähden
tahtonut tehdä hänestä tavallista papinforsiaa. Niin ollen tyydytin
saamamiehet omilla varoillani ja kehotin Elinaa asumaan eteenkinpäin
kotonaan, kunnes talo saisi jälleen isännän.
"Näin luulin kaikki järjestäneeni parhain päin, mutta pian tulin
huomaamaan, että kiusausta vastaan ei ihminen ole koskaan kyllin
lujasti turvattu, varsinkin ryhtyessään omin voimin sitä vastaan
taistelemaan. Pitäessäni huolta Elinan perintötilasta oli minun pakko
tavata häntä usein ja kerta kerralta syöpyi hänen kuvansa yhä
syvemmälle minun sieluuni. Kauhistuksella huomasin, että ajatukseni
keskellä pyhiä toimituksiakin karkasivat hänen luokseen. Silloin aloin
minä todenteolla taistella kiusausta vastaan, rukoillen, paastoten ja
syventyen pyhän kirjan tutkimiseen. Mutta kun minä luulin jo
masentaneeni luvattoman taipumukseni, palasi se kahta voimakkaampana
niin kohta kun minä jouduin hänen lähelleen ja kuulin hänen heleän
äänensä tai näin hänen ihanat silmänsä. Niin, tarvitsipa minun vain
etäältä nähdä vilahus hänen notkeasta vartalostaan tai kuulla hänen
laulavan, kun sydämeni jo oli ilmitulessa ja veri kohisi kuumeisena
suonissani. Kuukausia kesti minun epätoivoinen taisteluni, unettomat
yöni ja harhailuni. Sitten -- kuinka se oikeastaan tapahtui, sitä minun
on vaikea selittää, mutta eräänä ihanana kesäehtoona, jolloin satakieli
lauloi tammistossa kirkon luona, löysin minä itseni hänen luotaan ja
hän lepäsi minun sylissäni. Tämän jälkeen en minä enää yrittänytkään
taistella vastaan, vaan antausin kokonaan rakkaudelleni. Minun pitäisi
sanoa _syntiselle_ rakkaudelleni, mutta sitä minä en voi tehdä,
sillä tuntuu että minä sillä loukkaisin sen lempeän ja viattoman
olennon muistoa. Me antausimme siis kokonaan toisillemme ja niin
livahti vuosi ohitsemme kuin ihana unelma."
Nuoruusmuistojensa riuduttamana vaikeni vanhus tässä toviksi eikä Olavi
hennonut häntä kysymyksillään häiritä.
"Olkoon, että meidän suhteemme oli luvaton ja synnillinen", jatkoi hän
jälleen, "ja sitähän se pyhän kirkkomme kannalta kieltämättä onkin,
mutta siitä huolimatta kangastaa se muistossani kuin lyhytaikainen,
ihana unelma. Siitä havahduimme me ensi kerran todellisuuteen, kun
Elina synnytti pojan. Vaikeasti ratkaistavaksi kysymykseksi tuli nyt,
kuinka meidän oli tämän jälkeen järjestettävä elämämme. Minä en
virkani ja kutsumukseni takia voinut mennä avioliittoon hänen
kanssaan ja toisaalta oli Elinalla vaara tulla ihmisten silmissä
halveksituksi. Taistelut ja unettomat yöt alkoivat minulle jälleen.
Näihin aikoihin ilmestyi paikkakunnalle eräs vapaasukuinen herra
Arveste, joka oli siihen saakka ollut ulkomailla sotapalveluksessa.
Hän näytti mielistyvän Elinaan ja kosi häntä jonkun ajan kuluttua.
Kun herra Arveste tuntui kunnon mieheltä, näytti tämä minusta
Jumalan lähettämältä pelastukselta. Käytyäni sydämessäni vielä
viimeisen ankaran taistelun kehotin minä Elinaa antamaan myöntävän
vastauksen, sillä tietäessäni hänellä olevan suojelijan saatoin minä
keveämmällä mielellä lähteä ulkomaille. Poikamme lupasin minä ottaa
kasvattaakseni, niin pian kuin hän kykenisi äidistä luopumaan. Alistuen
välttämättömyyteen antoi Elina suostumuksensa ja sydän raskaana
erosimme me toisistamme, luvaten elämämme loppuun muistaa toisiamme
rukouksissa.
"Kohta sen jälkeen lähdin minä ulkomaille ja viivyin vuosia Pragin
yliopiston oppisaleissa. Oleskeltuani siellä neljä vuotta, joiden
kuluessa sain ani vähän tietoja kotimaasta eikä ollenkaan niistä,
joiden luo sydämeni oli jäänyt, sekä saatuani maisterivihkimyksen,
alkoi maa yhtäkkiä polttaa jalkaini alla ja minä päätin viivyttelemättä
ja suorinta tietä lähteä kotiin. Nukkuessani sitten viimeistä yötäni
Pragissa näin minä unissani Elinan -- omituista kyllä ensi kerran koko
poissaoloaikanani. Kuin henkäys kulki hän minun ohitseni ja kehotti
minua rientämään kotimaahan. Tavaton levottomuus täytti sydämeni ja
minusta oli tukalaa, että öiksi täytyi pysähtyä majataloihin. Kun minua
eräässä sellaisessa kehotettiin odottamaan siksi kuin paikalle kertyisi
useampia samalle suunnalle matkustavia, että kulku edessä olevan
metsäseudun halki olisi turvallisempi, en minä mitenkään malttanut
pysyä alallani, vaan lähdin yksin taipaleelle ja jouduin rosvojen
käsiin, jotka ryöstivät minut puti puhtaaksi. Siitä huolimatta jatkoin
minä matkaani luostarien avulla eteenpäin ja pääsin viimein Danzigiin,
jossa onneksi tapasin kotiin lähtevän turkulaisen laivan. Itämerellä
pidätti meitä vastatuuli kokonaista kaksi vuorokautta. Kun minä
kolmantena yönä, kauan valvottuani ja tuskailtuani ja rukoiltuani
Jumalaa ja Pyhää Kristoforosta armahtamaan meitä myötätuulella,
heittäysin pitkälleni ahtaassa kojussani, näin kohta horroksiin
vaivuttuani jälleen Elinan. Kuin tuulen henkäys kulki hän nytkin
ohitseni, mutta tällä kertaa oli hänen kädessään ruusunkukka, hänen
kasvonsa olivat kuoleman kalpeat ja hätääntyneet ja ohitse rientäessään
lausui hän minulle yhden ainoan sanan: myöhästynyt!
"Herramme yksin tietää, kuinka suuressa tuskassa minä sen yön vietin.
Aamulla vihdoin armahti Jumala, tuuli kääntyi suotuisaksi ja me
pääsimme Turkuun. Saatuani lainatuksi ratsun riensin minä päätä suoraa
Piikkiöön. Mitä lähemmäs Runkoa minä tulin, sitä suuremmaksi kasvoi
pelkoni ja hätäni. Herra Arveste otti minut yrmysti vastaan ja viittasi
mitään puhumatta vuoteeseen. Siellä lepäsi Elina liikkumatonna,
kasvoillaan kalpea kuoleman rauha. Hänen kädessään oli vielä tuoksuva
ruusunkukka. Kun minä sinun syntymisesi muistoksi olin hänen ikkunansa
alle istuttanut ruusupensaan, arvasin minä kohta, että hän ennen
viimeiseen uneen vaipumistaan oli tahtonut kukan tuosta pensaasta ja
siten toimittanut minulle viimeisen tervehdyksensä. Ja tämä on nyt sen
ruusun historia, joka on sinun vaakunaasi kuvattu.
"Haikea suru täytti sydämeni, etten ollut ehtinyt hänen silmiään
sulkemaan, ja kuumia kyyneleitä vuodattaen polvistuin minä hänen
vuoteensa viereen, rukoillen siinä kauan. Enkä sen jälkeen ole laannut
rukoilemasta hänen sielulleen rauhaa ja hänen muistonsa vaatimana minä
toistakymmentä vuotta sitten tein retkeni pyhälle haudalle."
Mielenliikutus sai piispan vaikenemaan. Mestari Olavi tunsi myös
itsensä syvästi liikutetuksi.
"Sinua en tavannut Rungolla", jatkoi piispa, "vaan sain tietää, että
Elina oli vähän aikaa naimisissa oltuaan toimittanut sinut sisareni
Margaretan hoitoon, sillä herra Arveste ei ollut suvainnut
lapsipuoltaan. Riensin siis suoraapäätä sisareni luo, saadakseni
syleillä sinua."
"Muistan elävästi, kun sinä astuit sisälle, minun parasta aikaa
istuessani tätini polvella", keskeytti mestari Olavi vilkkaasti.
"Hm, entäs muistatko ollenkaan äitiäsi?"
"Muistan erään hänen vierailunsa, kaiketi viimeisen, tätini luona.
Puhellessaan tädin kanssa purskahti hän tuon tuostakin itkemään."
"Niin, mikäli kuulin, on hän ollut onneton avioliitossaan, sillä herra
Arveste ei näytä olleenkaan niin kelpo mies kuin me alussa luulimme.
Äitisi, se armas olento, kuihtui vähitellen ja synnytettyään sinun
nuoremman sisarpuolesi uinahti hän pois täältä murheen laaksosta. Rauha
hänen sielulleen!"
Piispa teki ristinmerkin, jonka jälkeen syntyi pitempi äänettömyys.
"Minun tekisi mieleni kysyä sinulta yhtä asiaa, isäni", katkasi vihdoin
mestari Olavin ääni hiljaisuuden.
"Kysy, poikani!" kehotti piispa.
"Eikö sinussa kokemiesi perusteella ole koskaan herännyt epäilyksiä
caelibati-lain oikeutusta vastaan? Meidän nuorten oppineiden kesken on
siitä Parisissa usein keskusteltu ja monet ovat sitä sangen jyrkästi
tuominneet."
"Paljon olen minäkin, poikani, sillä asialla päätäni vaivannut ja
tutkinut sitä sekä pyhän kirjan että kirkkoisien kirjotusten valossa.
Yhteen aikaan oli sydämeni niin suuressa kapinassa sitä vastaan, että
minä aioin julkisesti nousta sitä vastaan. Mutta ... häpeäkseni täytyy
minun tunnustaa, ettei minulla ollut siihen tarpeellista voimaa ja
rohkeutta. Pyhä katolinen kirkkomme on siksi mahtava valta, että se
ruhjoo armottomasti sen, joka asettuu sitä vastaan. Siitä on viimeisenä
pelottavana esimerkkinä Pragin aikuisen ystäväni Juhana Hussin
kohtalo."
"Mutta..."
"Arvaan kyllä, mitä sinä aiot sanoa", ehätti piispa keskeyttämään
mestari Olavin, "että nimittäin totuus on uskallettava kaikissa oloissa
tuoda esille ja että totuutta ei maailman mahtavinkaan valta pysty
kukistamaan. Niin kyllä, sen olen tuhannesti lausunut itselleni, mutta
sittenkin ... niin, yksinkertaisesti sanoen: Herramme ei ole kutsunut
minua siihen toimeen, sillä minä en ole sellaista rakennetta kuin oli
esimerkiksi Huss ja jommoisia uudistajain tulee olla. Jos tämä
caelibati-laitos on ihmisistä lähtenyt ja väärä, niin Herra on kyllä
löytävä aseen särkeäksensä sen."
Tässä keskeytti piispan puheen emännöitsijä, joka tuli ilmottamaan,
että ateria on valmiina. Kun he nousivat lähteäkseen ruokahuoneeseen,
jätti mestari Olavi tuon vakavan keskusteluaiheen ja virkkoi iloisesti:
"Käynpä tosiaankin suurella halulla kotoiseen pöytään, päästäkseni
käsiksi oikeaan Suomen ruisleipään ja voimakkaaseen Turun olueen. Kun
saa vuosikaudet nauttia vehnäleipää ja viinejä, syntyy ikäänkuin kova
hiuka kaiken kotoisen puoleen."
Aterialta noustua lähtivät he kävelemään linnan ympäristöön. Aurinko
alkoi jo laskea ja ilta oli harvinaisen ihana. Kuin peilissä
kuvastuivat salmen pinnassa kukkeat rantalehdot ja mannermaan puolelta
kaikuivat karjankellot ja paimenten huhuilut. Pysähtyessään
vallinharjalle ihailemaan kesäillan armautta, puhkesi mestari Olavi
lausumaan:
"Niin ihanaksi kuin ranskalaiset maataan kehuvatkin, ja kieltämättähän
se onkin ihana, niin en kuitenkaan vaihettaisi siihen Suomeamme. Tämä
on sittekin paras ja ihanin kolkka maailmassa."
"Kai sinä nyt jäätkin ainaiseksi tänne meidän luoksemme", virkkoi
siihen piispa, "sillä isänmaa kaipaa jo kovin sinun lahjojasi ja suurta
oppiasi."
"En ihan vielä, isäni," vastasi mestari Olavi, "sillä teologian
baccalario-tutkinto on vielä suorittamatta, jota paitsi minun syksyn
kuluessa on luennoitava Aristoteleen etiikasta. Mutta jo ensi vuoden
kuluessa palaan minä ainaiseksi synnyinmaan helmaan."
He kävelivät eteenpäin pitkin vallinharjaa, mestari Olavin ryhtyessä
kertomaan uutisia parasta aikaa koolla olevasta Baselin
kirkolliskokouksesta, jossa hän itsekin oli jonkun aikaa ollut
saapuvilla Parisin yliopiston edustajana.
Jooni toverineen loikoi huoletonna vallin kupeella, sillä äsken olivat
he päässeet vartiatoimesta vapaiksi.
"Huomasitteko, että mestari Olavi kutsui piispaa isäkseen?" kuiskasi
nuorempi.
"No entä sitte", vastasi Jooni, "mitä ihmettä siinä on, sillä onhan
hänen armonsa piispa meidän kaikkien isä."
"Niin, mutta...", yritti nuorempi, vaan vaikeni kesken lauseen,
tähystäen kävelevien jälkeen ja puhjeten sitten kokonaan toisesta
asiasta: "Arvaatteko, mitä minulla nyt tuli mieleen?"
"Ainakaan se ei mitään järjellä pilattua ole", arveli siihen Jooni.
"Ajattelin, että jos hänen armonsa piispa olisi meidän kuninkaamme ja
mestari Olavi hänen perintöprinssinsä, niin meidän olisi hyvä olla."
"Onpas sillä tänään päähänpistoja", murahti Jooni ja päästi sen päälle
leveän naurun. "Ensin hän tahtoo panna paratiisin kokoon joistakin
sirpaleista ja sitten tehdä piispasta kuninkaan. Ja onkos sinulla
sitten näin ollen paha ollaksesi, sillä hänen armonsahan se kuitenkin
hallitsee meitä ja koko meidän maatamme ja mestari Olavista tulee
varmastikin hänen seuraajansa."
"Mutta katsokaapas, kuinka he näyttävät komeilta!" kehotti nuorempi
kokonaan omaan ajatusjuoksuunsa vaipuneena.
Jooni käänsi hitaasti katseensa vallinpäätä kohti, jossa isä ja poika
seisoivat rinnatusten, kuvastuen iltataivasta vasten kookkaina ja
muhkeina.


Nuijapäällikkö.

Vuoden 1596 viimeinen päivä alkoi hämärtyä illaksi. Taistelun melske
Viholan ja Tyrkkölän talojen pelloilla oli vaiennut ja Nokian kosken
kumea pauhina pääsi jälleen kuuluville.
Oli kireä pakkanen ja taivaalla syttyi tähti toisensa jälkeen.
Taistelu oli kestänyt koko lyhyen talvisen päivän. Marski oli
joukkoineen edellisenä iltana saapunut Pirkkalan kirkolle ja yön
levättyään hyökännyt heti aamulla kapean Pyhäjärven selän yli Nokian
puolelle, missä edellä mainittujen talojen tienoilla oli nuijamiesten
leiri. Koko päivän olivat marskin tuomat tykit jyrähdelleet, huovien
hevoset korskuen tallanneet lumisia peltoja, nuijamiesten nuolet
suhisseet ilmassa ja heidän raskaat, rautapiikkiset nuijansa
rämähdelleet ratsumiesten haarniskoita vasten. Äsken oli marski
vetäytynyt järven yli takaisin majapaikkaansa ja taistelukenttä oli
jäänyt nuijamiesten haltuun. Mutta ratkaisevaa voittoa eivät he olleet
saaneet ja taistelu oli todennäköisesti uusiintuva huomenna.
Satojen kaatuneiden veri punasi vainioiden ja rantaniityn lumivaippaa,
mutta kylmän kangistamat ruumiit makasivat vielä sikin sokin ympäri
taistelukenttää. Niiden välissä loimusi kymmenittäin nuotiotulia ja
toisia tulia näkyi järven takaa, jossa marskin soturit olivat leiriin
käyneet. Niin seisoivat tässä vastakkain herravalta ja talonpoikavalta,
vaanien toisiaan tulisin silmin tähtikiiluisena uuden vuoden yönä.
Eräältä nuijamiesten nuotiolta, johon eväskompeineen oli sijottunut
kymmenkunta Jalasjärven miestä, kuului laulunrenkutusta ja äänekästä,
rentoilevaa keskustelua. Miehet olivat taistelun päätyttyä murtautuneet
Nokian kartanon kellariin ja kulettaneet sieltä oluttynnyrin
nuotiolleen. Kun nuijajoukko tänne saapuessaan ryösti kartanoa, oli
Ilkka antanut miehistölle ainoastaan osan oluttynnyreistä ja sulkenut
loput kellariin, estääkseen siten liiallisen juopottelun ja
epäjärjestyksen. Mutta tämänpäiväisellä taistelulla katsoivat
Jalasjärven miehet ansainneensa tynnyrin olutta ja niin he,
taistelukuumeen vielä suonissa palaessa, olivat ilman päällikön lupaa
tunkeutuneet kellariin.
"Saapas tästä!" sanoi tynnyriä lähinnä istuva, ojentaen tuopin
seuraavalle. "Se ei olekaan mitään renkiolutta, vaan oikeata herrain
väkiolutta."
Kun toinen oli siemassut osansa tuopista ja lähettänyt sen edelleen
kiertämään, jatkoi ensimäinen:
"Mutta osuitkos sinä päivällä näkemään, kun minä tuolla pellolla
hyppäsin korkean kiven päälle ja huusin huoveille kukkokiekaa! ja kun
yksi ajaa karahutti kiven luo, niin minä linttasin nuijalla päähän,
niin että olkapäiden väliin ei jäänyt muuta kuin märkä pläsi."
"Märkä pläsikö?" kertasi toinen tahkealla humalaisen äänellä. "Jopa
laskit oikein emävaleen!"
"Väitätkö sinä minun valehtelevan, häh?" karjui ensimäinen, mutta
toinen nauroi kohti kurkkuaan ja vatkutti:
"Märkä pläsi! Voi sun seitsemän huovinsorkkaa, mikä mestarilyöjä sinä
olet! Lyödä miehen pää niin Iittiin, että kypäristäkään ei jää jälelle
muuta kuin märkää, ha, ha, haa!"
"Kyllä minä, kuule, opetan sinut konstailemaan kanssani!" tiuskasi
ensimäinen, kavahti ylös ja tarttui toveriaan rinnuksista.
"Mitä meteliä te täällä pidätte?" kuului samassa tiukka ja käskevä
ääni.
Miehet jättivät toisensa rauhaan ja kääntyivät puhujaan, joka juuri oli
astunut heidän nuotiotulensa piiriin. Se oli pitkä ja jänteväliikkeinen
mies, parraton, teräväilmeinen ja kalpeanko sekä iältään noin
neljänkymmenen korvilla. Päässään hänellä oli karhunnahkalakki, jonka
suppilomainen pohja oli ommeltu sinisestä verasta. Hänen lyhyt
turkkinsa oli keskeä vyötetty punaisella villavyöllä ja jalassa hänellä
oli pitkävartiset, punakirjaillut kallokkaat, joilla hän liikkui
lumessa niin pehmeästi, että miehet eivät olleet kuulleet hänen
askeleitaan.
"Ja mistä te olette tuon oluttynnyrin saaneet?" jatkoi tulija
kyselyään, äänessään vieläkin tiukempi sävy.
Kun kukaan miehistä ei kiirehtinyt vastaamaan, astui hän ihan
ensimäisen eteen ja tiuskasi:
"Häh, mistä tuo oluttynnyri on tänne tullut? Vai onko se taivaasta
tipahtanut?"
"Eihän se nyt ihan taivaastakaan ole tainnut siihen tipahtaa", vastasi
mies hitaasti ja kyräten.
"Nokian kellarista me sen noudimme", kuului nyt toisten joukosta
röyhkeä ääni.
"Ja kenen luvalla?" tivasi vieras ja hänen harmaat silmänsä alkoivat
kipinöidä.
"Ei me olla enää mitään sylivauvoja, että meidän olisi tarvis muilta
lupia kysyä silloin kun kurkkumme kaipaa kostuketta", vastasi sama
röyhkeä ääni.
Mitään puhumatta läheni vieras oluttynnyriä ja potkasi toisen pohjan
sisään, niin että kuohuva neste huljahti ulos ja muodosti lumelle pian
haihtuvan, vaahtoisen lätäkön.
"Mitä p----lettä sinä, Ilkka, luulet olevasi, kun sinä aina pyrit meitä
muita kuranssaamaan!" äsähti röyhkeä-ääninen mies ja käsi nyrkissä
astui puhutellun eteen. "Et sinä ole rahtuakaan parempi kuin me
muutkaan!"
Vieläkään mitään puhumatta tarttui Ilkka miestä rinnuksista ja heitti
hänet päistikkaa kinokseen. Hänen leukansa vapisi ja katsoen uhkaavasti
toisia lausui hän:
"En ole, enkä tahdokaan olla teitä toisia parempi. Mutta minä olen
teidän päällikkönne, te itse olette minut siksi valinneet ja luvanneet
minulle kuuliaisuutta niin kauan kuin tätä retkeä kestää. Sen tähden
teidän on toteltava minua. Minä lukitsin kellarin, koska meillä ei
ollut aikaa oluen ääressä reuhata. Vai luuletteko, että me olisimme
tänä päivänä kestäneet, jos marski kanuunoineen ja rautapukuisine
ratsureineen olisi kohdannut täällä juovuksissa räyhäävän joukon?"
Hän osotti toisella rannalla näkyviä tulia ja jatkoi:
"Tuossa aivan edessämme on vihollinen ja tämänpäiväinen leikki on
uudistuva huomenna, kenties vieläkin ankarampana. Karhu on vain
kömpinyt pesäänsä levähtämään. Sen tähden nyt on entistäkin
sopimattomampi aika remuamiseen. Tämä yö on käytettävä lepäämiseen,
sillä huomenna ratkaistaan, saako suomalainen talonpoika pitää vanhan
vapautensa, vai onko sen kannettava marskin iestä."
Kukaan miehistä ei puhunut mitään. Kurituksen saanut kömpi ylös
kinoksesta ja asettui kyräten nuotion ääreen. Ilkka jatkoi matkaansa ja
poikkesi vielä parille nuotiolle sekä asetti rähinän muutamalla
kiivaalla sanalla. Sitten kiersi hän suksille nousten ympäri koko
niemen, tarkastaen olivatko vartijat valppaina asemillaan. Sen tehtyään
palasi hän omalle nuotiolleen saadakseen hiukan levähtää.
Edellisinä päivinä oli hän pitänyt kortteeria Nokian kartanossa. Mutta