Erämaan lapset: Historiallisia kertomuksia V - 4

Kuollessaan oli vaari kehottanut isääni pysymään vanhassa esi-isäin
uskossa, ja jollei hän sillä asuinsijallaan saisi sitä rauhassa pitää,
niin tuo lintu kyllä näyttäisi hänelle tien uuteen paikkaan. Isäni sai
kuitenkin elää ja kuolla samalla paikalla ja vasta minun aikanani
tunkivat ristityt meidän kyläämme. Silloin lähti korppimme sieltä pois
ja minä seurasin sitä tänne Hakoisiin. Nyt on meidän lähdettävä
täältäkin. Vai kuinka, lintuseni, minnepäin nyt on kulettava?"
Aivankuin olisi ymmärtänyt hänen kysymyksensä, päästi korppi pitkän:
k-lonk! ja levittäen siipensä lähti lentoon. Se kulki viistoon järven
pohjoispään yli ja metsän kohdalle päästyään teki kierroksen ilmassa,
jonka jälkeen se lähti suoraan lentämään itäpohjoista kohti, kadoten
pian kokonaan näkyvistä.
"Sinne se nyt tie vetää", sanoi ukko, joka kädellä silmiään varjoten
oli seurannut korpin lentoa. "Joka teistä tahtoo elää vapaana miehenä
ja uhrata Ukolle vanhalla tavalla, se seuratkoon minua. Siellä suuren
Päijänteen takana on tilaa yllinkyllin metsästää ja kaskia polttaa.
Sinne menemme ja ensimäisessä lähteessä, jonka tiellämme kohtaamme,
pesemme itsemme puhtaiksi ristittyjen kastevesistä."
"Etkö pelkää ristittyjen kastelukujen tehonneen itseesi?" kysyi eräs
miehistä puoliksi leikillään.
"En, sillä koko ajan rukoilin Ukkoa ja luin loitsuja", vastasi ukko
lyhyesti.
Hän nousi seisoalleen ja toistakymmentä jäykkää miestä hankkiusi
seuraamaan häntä, vaeltamaan erämaihin ja pestyään itsestään
ristinuskon tartunnaisen elämään ja kuolemaan vanhalla pohjalla. Äsken,
Pietarin seistessä vielä rannalla, oli jaarlin kuuluttaja julistanut
kansanjoukolle, että kaikki, jotka olivat ottaneet vastaan kasteen,
saisivat rauhassa lähteä koteihinsa, joten he nyt olivat vapaita
menemään, minne halusivat.
"Luuletteko te voivanne paeta Jumalan edestä?" kysyi nyt Pietari
miehiltä. "Kyllä me ristinuskon sanansaattajat löydämme erämaahankin."
Ukko ei vastannut mitään, vaan heitti kylmän ja halveksivan katseen
Pietariin. Sen sijaan sanoi eräs hänen seuralaisistaan:
"Ne me nuijaamme hengiltä ja silloin ei säästetä Jurvankaan poikaa, jos
hän vielä kerran tulee meille tyrkyttämään muukalaisten oppia."
"Kaikista vähimmän säästämme me juuri häntä, luopiota ja petturia",
lisäsi toinen.
"Ja jos he tulevat ylivoimalla meitä kääntämään", jatkoi ensimäinen,
"niin silloin näyttää meille Yrön lintu jälleen tietä."
"Te poloiset pidätte siis korppia jumalananne", yritti Pietari heitä
ivalla masentaa.
"Emme jumalana, vaan jumalan lintuna", vastasi mies järkkymättä.
"Entä kun korppinne kerran kuolee?"
"Kaipa Ukko lähettää meille silloin uuden tiennäyttäjän."
"Mutta ettehän voi loppumattomiin paeta ristinuskon edestä, sillä
tuolla on teitä vastassa ikuinen lumi ja yö", sanoi Pietari pohjoiseen
viitaten.
"Niinpä elämme sitten yön ja lumen keskellä ja ellemme voi elää, niin
kuolemme ainakin vapaina miehinä."
Pietari vaikeni, tuntien itsensä voimattomaksi heitä vastaan.
Kummallinen raukeus valtasi hänet, kun hän surumielin katsoi miesten
jälkeen, heidän painuessaan rinnettä alas ja lähtiessä kiertämään
järven pohjoisen poukaman ympäri. Ne olivat jäykimmät ja uljaimmat
miehet koko joukosta ja hän arvioi mielessään, kuinka arvokkaan voiton
ristinusko olisikaan saavuttanut, jos ne todenteolla olisivat
kääntyneet. Hän ei voinut olla mielessään vertailematta meneviä ja
niitä, jotka jäivät ja siis omaksuivat ristinuskon. Viimemainittujen
joukko oli paljon sekalaisempi ja sen miehet olivat huomattavasti
heikompia ja talttuneempia. Ne olivat alistuneet uuden ajan ikeeseen ja
kaikkien niiden kasvoilla kuvastui arka odotus.
Pietarin mieleen tuli Mestarin vertaus pidoista, joihin rikkaat eivät
saapuneet ja joihin kuningas sen tähden kutsutti kaikenlaiset vaivaiset
ja köyhät. Hänen sydäntään herpasi omituinen sääli ja hänen halutti
puhua rohkaisun sanoja tuolle neuvottomalle jääneiden joukolle, mutta
hän tunsi tällä hetkellä itsensä voimattomaksi ja mykäksi. Ja niin he
jokainen, Pietari ja kaikki äsken kastetut, seisoivat alallaan
äänettöminä ja tuijottivat sekanaisin tuntein menevien jälkeen.
Jäykkinä ja taakseen katsomatta painalsivat ne eteenpäin ja katosivat
pian vastarannan puiden alle, joiden latvoilla vielä viivähti
iltaruskon haikea punerrus.


Kuolinvalvojaisissa.

"Hänen isoisänsä isä oli vielä pakana ja kaatui siinä suuressa
taistelussa, jossa Pyhä Eerik vihdoinkin sai kukistetuksi
varsinaissuomalaiset ja pakotetuksi heidät kasteeseen", alotti
kertomuksensa isä Laurentius, tuomiokapitulin kanunki, ja hänen ainoa
kuulijansa, kuoripoika Stefanus, poimi tarkkaavaisena jokaisen sanan,
joka kumpusi hänen kunnianarvoisan ja iäkkään opettajansa huulilta.
Suomen kirkon esipaimen, hänen hurskautensa Maunu ensimäinen, oli
aamupäivällä nukahtanut viimeiseen uneensa piispankartanossa Koroisten
niemellä. Hänen hyvä ystävänsä aina varhaisimman nuoruuden ajoilta, isä
Laurentius, oli tahtonut valvoa ensimäisen yön rakkaan vainajan
kuolinhuoneessa. Ruumis lepäsi kapeassa vuoteessa peräseinällä ja sen
kummallakin puolen paloi vahakynttilöitä. Isä Laurentius jatkoi
kertomustaan. Hän puhui hiljaa kuin peläten nukkuvaa häiritsevänsä.
Kuoripoika Stefanus kumartui vieläkin lähemmäs, voidakseen kuulla joka
sanan.
"Tältä isoisän isältä jäi leski, joka lapsineen otti vastaan kasteen.
Siitä lähtien ovat he isästä poikaan pysyneet kirkon kuuliaisina
lapsina. Varsinkin ovat tämän suvun naiset olleet tunnettuja
hurskaudestaan ja hyväntekeväisyydestään. Usein muistivat he
lahjoillaan myöskin kirkkoa, sillä heidän kotinsa Ruskon Märtälässä on
ollut aina varakas ja tuo pakanana kaatunut kantaisä oli ollut
kihlakuntansa päällikkö.
"Herrassa kuollut isämme Maunu oli nelivuotiaana sairastunut ankarasti
ja hänen eloon jäämisensä oli näyttänyt jo toivottomalta. Silloin oli
hänen äitinsä hädissään rukoillut Neitsyt Maariaa sekä luvannut hänelle
poikansa, jos hän paranisi. Ja silloin tapahtui taudissa äkillinen
käänne, sairas lapsi alkoi toipua ja parani ennalleen ihmeen nopeasti.
Kun poikanen oli täyttänyt kymmenen vuotta, toi hänet äitinsä
saarnaajaveljesten priiorin, isä Petruksen luo, kertoen lupauksestaan
ja sitä seuranneesta ihmeestä. Nyt tahtoi hän jättää pojan luostariin
kasvatettavaksi. Täten jätti Maunun hänen äitinsä ennalta tekemänsä
lupauksen mukaan kirkon haltuun aivan niinkuin profeetta Samuelin toi
hänen äitinsä Herran majaan. Ja samoin kuin Samuelista, tuli
Maunustakin kansansa ylimmäinen pappi."
Oltuaan hetken aikaa vaiti ja niistettyään vahakynttilät kertoi isä
Laurentius edelleen:
"Ennenkuin ryhdyn jatkamaan, tahdon hiukan kertoa omasta nuoruudestani.
Minun isäni ei ollut suomalainen, vaan oli hän muukalaisena tullut
tähän maahan. Hän oli saksalaissyntyinen soturi, joka vieraita maita
kierrellessään oli osunut Ruotsiin. Niihin aikoihin lähti herra Birger,
Ruotsinmaan jaarli, ristiretkelle pakanallisia hämäläisiä vastaan,
joiden kerrotaan kovin vainonneen ristityitä täällä Turun maassa. Isäni
seurasi mukana retkelle ja otti osaa kaikkiin taisteluihin.
Vallotettuaan hämäläisten päälinnan Hakoisissa rakennutti Birger sen
uudestaan ja miehitti ristinsotureilla. Sitäpaitsi rakennutti hän
toisen pienemmän linnan Kumojoen suupuoleen, turvaamaan kulkuyhteyttä
Hämeenmaan ja Ruotsin välillä. Tämän Kumolan linnan päälliköksi asetti
hän isäni ja siellä näin minäkin ensi kerran päivänvalon.
"Äitini oli tämän maan lapsi, Hämeen tyttäriä, ja hän oli hyvin kaunis,
lempeä ja hiljainen. Isäni oli tavannut hänet sotaretkellä Hämeessä ja
silloin oli hän vasta tullut ristityksi. Oliko hän mielisuosiolla
seurannut isääni vai oliko tämä väkisin pakottanut hänet siihen, sillä
hän oli kova ja hillitön mies -- Herra hänen sielunsa kiirastulesta
pelastakoon! --, sitä en varmuudella tiedä. Äitini ei siitä minulle
koskaan puhunut, kai sen tähden, että minä hänen kuollessaan olin vielä
kovin nuori. Isästään ja veljistään ei hän pitkiin aikoihin tiennyt
mitään, vaan luuli heidän kaatuneen taistelussa ruotsalaisia vastaan.
Isä oli kuitenkin elossa. Pakanana pysyen oli hän paennut erämaihin,
saadakseen siellä elää ja kuolla rauhassa. Samoin kuin tyttärensä
häntä, oli hänkin pitänyt tytärtään kuolleena. Mutta sitten oli hän
sattumalta saanut kuulla hänestä ja lähtenyt oitis etsimään häntä.
"Olin silloin kuusivuotias ja muistan hyvin, kun tuo jyrkeä
hämäläisukko ilmestyi Kumolan linnaan. Hän vaati äitiäni seuraamaan
häntä ja lähtemään pois ristittyjen luota. Mutta äidistäni oli
ennättänyt tulla hurskas ristitty ja vaikka hän ei ollutkaan
onnellinen avioliitossaan, niin kieltäysi hän kuitenkin pakenemasta
velvollisuuksiaan. Sen sijaan pyysi hän isäänsä viettämään vanhuuden
päivänsä hänen luonaan. Kun ukko oli vielä kaksi kertaa uudistanut
vaatimuksensa ja äitini kyynelsilmin kieltäytynyt, vihastui vanhus ja
lausui hänen ylitsensä synkeän kirouksen. Juuri silloin tuli saapuville
isäni ja huolimatta äitini rukouksista panetti hän ukon vankiholviin.
Hänelle luvattiin vapautensa takaisin, jos hän kääntyisi ristinuskoon.
Mutta hän ei taipunut, vaan kirosi kaikkia ristittyjä. Silloin antoi
isäni kiduttaa häntä, mutta vanhus pysyi taipumatonna. Äitini ei
kyennyt häntä auttamaan, niin paljon kuin hän rukoilikin ja vuodatti
kyyneliä isänsä puolesta. Isäni pysyi taipumatonna ja samoin ukko
vankiholvissa. Minä luulen, että hän lopuksi kuoli nälkään, pysyen
viimeiseen saakka lujana esi-isäinsä pakanallisessa uskossa. Jospa me
ristitytkin voisimme tarpeen tullessa osottaa sellaista uskallusta!
"Äitini murtui nyt kokonaan eikä hän isänsä kuoleman jälkeen elänyt
enää kauan. Puhuttuaan minulle, ainoalle pojalleen, joka hänen täytyi
orvoksi jättää, viimeiset neuvon ja kehotuksen sanat sekä uskottuaan
minut pyhän äidin huomaan uinahti hän hiljaa pois."
Isä Laurentius vaikeni kostunein silmin ja Stefanus nyyhkytti
kuuluvasti. Valo huoneessa oli himmentynyt ja isä Laurentius kiersi
jälleen niistämässä kynttilöitä. Asetuttuaan entiselle paikalleen
ikkunan pieleen ristiinnaulitun kuvan alle jatkoi hän kertomustaan:
"Kun äitini oli poissa, muuttui isäni entistä tylymmäksi. Hän joi
paljon ja kohteli kansaa kovakouraisesti. Moni luopui sen takia
ristinuskosta ja palasi jälleen pakanuuteen. Kerran sitten palasi isäni
eräältä ratsastusretkeltä nuolenhaava rinnassaan. Muutaman päivän
kuluttua kuoli hän haavaansa ja minä seisoin yksin maailmassa --
maailmassa, jota olin oppinut jo varhain kammomaan. Minä päätin nyt
kokonaan vetäytyä pois sen pahuuden keskeltä. Kun saarnaajaveljet
olivat jo tänne Turkuun rakentaneet luostarin, luovutin minä sille sen
omaisuuden, jonka isäni jätti jälkeensä, ja rupesin itse noviisiksi.
"Vähää ennen kuin hänen äitinsä toi luostariin tämän Herrassa nukkuneen
vainajamme, päättyi minun noviisiaikani ja minut vihittiin veljeskunnan
jäseneksi. Olin muutamien muiden veljien kanssa saapuvilla silloin, kun
priiori otti vastaan tuon Neitsyt Maarialle pyhitetyn poikasen. Muistan
hyvin, kuinka me kaikki tulimme liikutetuiksi äidin kertomuksesta ja
kuinka me samalla heti mielistyimme kirkassilmäiseen ja vakavaan
poikaan.
"Vaikka hän ei vielä ollutkaan siinä iässä, jonka veljeskunnan säännöt
asettavat noviisiksi pyrkijälle, päätettiin hänet kuitenkin ottaa heti
luostariin ja antaa siellä hänelle opetusta. Hän tuli siten
ensimäiseksi oppilaaksi luostarikouluun, joka vasta myöhemmin ja juuri
hänen toimestaan pantiin säännölliseen käyntiin.
"Minun toimekseni tuli antaa hänelle opetusta ja mieluisampaa tehtävää
ei minulla ole koskaan ollut. Hän oppi lukemaan ja kirjottamaan niin
keveästi kuin olisi se ollut leikkiä vain. Minä kiinnyin häneen päivä
päivältä yhä lujemmin, ja niiltä ajoin jatkui ystävyytemme rikkumatonna
läpi elämän. Hän oli aina sävyisä ja tyyni enkä minä koskaan nähnyt
häntä vihastuneena tai kuullut hänen käyttävän sopimattomia sanoja.
_Ora et labora_ oli se ohje, jota hän noudatti kaiken elinaikansa.
Hän ei lyönyt koskaan laimin hartaudenharjotuksiaan ja elämältään oli
hän puhdas ja siveä, todellinen Herran nasiri kaikessa vaelluksessaan.
"Hänen hengenlahjansa olivat runsaat ja moninaiset ja opin ammentaminen
oli hänelle leikintekoa, kuten jo sanoin. Ennen noviisiaikansa
päättymistä oli hän jo siinä määrin perehtynyt latinankieleen, että hän
veljeskunnan jäseneksi tullessaan oli lukenut jo läpi kaikki ne kirjat,
mitä veljeskunnan kirjastossa siihen aikaan oli. Pyhän kirjan tunsi hän
tarkoin ja osasi siitä pitkiä kappaleita ulkoa. Me kehotimme häntä
matkustamaan ulkomaille, jossa hänellä olisi parempi tilaisuus
laajentaa oppiaan. Hän noudattikin mielellään meidän kehotustamme ja
viivyttyään muutamia vuosia Ruotsissa ja Saksassa, palasi hän tänne
synnyinmaahansa sekä ryhtyi suuresta opistaan huolimatta nöyrästi
saarnaajavirkaansa.
"Minut oli sillä välin valittu tuomiokapitulin jäseneksi. Kun kahden
vuoden kuluttua tuli kuoleman kautta jälleen kanungin paikka
avonaiseksi, valittiin siihen veli Maunu, joka nuoruudestaan huolimatta
oli oppinsa, suuren saarnaajataitonsa ja hurskaan elämänsä takia
suuressa maineessa. Siten olimme me taas lähellä toisiamme ja
ystävyytemme lujittui yhä.
"Niin kuluivat vuodet, meidän rinnakkain työskennellessämme Herran
viinamäessä. Tuli sitten tammikuun viideskolmatta päivä Herran vuonna
1291. Aamumessun päätyttyä tuomiokirkossa kokoonnuimme me
tuomiokapitulin kanungit sakaristoon valitsemaan itsellemme ja Suomen
seurakunnalle esimiestä, sillä isä Johannes oli siirtynyt Upsalan
arkkipiispan istuimelle. Hetken neuvoteltuamme päätimme me noudattaa
sitä vaalitapaa, jota kutsutaan nimellä _via kompromissi_, se on:
joukostamme oli ensin valittava yksi, joka sitten yksinään saisi valita
piispan. Pidettyämme rukouksen löimme arpaa ja niin tapahtui, että
piispan valitseminen lankesi minun osalleni. Olisin kyllä tahtonut
päästä tuosta edesvastuullisesta tehtävästä, mutta se ei käynyt päinsä
ja minun oli mukaannuttava. Palasin siis yksinäni kirkkoon,
rukoillakseni siellä valoa ylhäältä.
"Saadessani tämän raskaan tehtävän osalleni, välähti heti mielessäni,
että minun oli valittava piispanvirkaan ystäväni Maunu. Mutta koska hän
oli nuorin meistä kaikista sekä ollut lyhimmän ajan kanunkina, heräsi
minun mielessäni kaikenlaisia epäilyksiä ja pelkoa virkatoverieni
tyytymättömyydestä. Menin siis kirkkoon, joka tällä välin oli
tyhjentynyt ihmisistä, ja polvistuin Herramme äidille pyhitetyn
alttarin eteen ja syvennyin rukoukseen. Mutta tuskin olin ehtinyt
kymmentäkään sanaa lausua, kun kuulin vienon äänen, joka tuli korviini
kuin kesätuulen kantama kuiskaus, lausuvan sanat: _Elige fratrem
Magnum!_ -- Valitse veli Maunu!
"Hämmästyneenä nousin minä paikaltani ja kiersin ympäri kirkon,
nähdäkseni, oliko siellä sittekin joku toinen. Mutta ei, kirkko oli
typösen tyhjä ja sakariston ovi visusti kiinni. Ihmetellen palasin minä
alttarin ääreen ja polvistuin uudelleen. Mutta ehdittyäni lausua
ainoastaan muutaman sanan, kuulin jälleen läheltäni sekä äskeistä
selvemmin sanat: _Elige fratrem Magnum! elige fratrem Magnum!_
"Minä kohotin nopeasti katseeni pyhän neitsyen kuvaan, joka oli
seinässä alttarin yläpuolella. Ja kuinka hämmästyinkään, kun se
vaativasti katsoi suoraan minuun ja sen huulet tuntuivat vielä
liikkuvan. Samalla muistui mieleeni, kuinka veli Maunu oli jo lapsena
luvattu Neitsyt Maarialle, joka ihmeen kautta oli pelastanut hänet
kuolemasta. Kiitin hartaasti taivaallista rouvaa ja palasin sen jälkeen
sakaristoon. Täällä kerroin nyt, mitä kirkossa oli tapahtunut ja että
minä seurakuntamme suojelijattaren tahdosta valitsen korkeasti oppineen
veli Maunun kirkkomme ylipaimeneksi. Yksikään läsnäolevista ei
osottanut tyytymättömyyttä valintani johdosta, vaan kaikki riensivät
tervehtimään esimiehenään veli Maunua."
Tiimalasissa, joka oli kiinnitetty seinään kuolinvuoteen jalkopäässä,
tyhjensi ylärivin viimeinen suppilo juuri viimeiset hiekkajyväsensä
alempaan suppiloon. Se oli merkki siitä, että keskiyön hetki oli
saapunut, sillä isä Laurentius tovereineen oli alottanut valvomisen
toisen yövartion kuluessa. Ensinmainittu nousi ja käänsi ajanmittarin
ylösalaisin, jolloin hiekka alotti jälleen kiertokulkunsa. Tämän
jälkeen polvistui kumpikin ristiinnaulitun kuvan alle, rukoillen
vainajan sielulle rauhaa sekä itselleen turvaa kaikkia keskiyön vaaroja
vastaan. He lopettivat hartautensa vasta, kun ylärivin ensimäinen
suppilo oli tyhjentynyt ja sydänyön hetki siis oli ohi.
"Hän oli ensimäinen piispa, joka oli lähtenyt suomalaisen kansan
keskuudesta", jatkoi isä Laurentius. "Seitsemäntoista vuotta on hän
kantanut hiippaa ja sauvaa, ja se aika on ollut kultainen ajanjakso
seurakuntamme elämässä. Paria ensimäistä vuotta lukuun ottamatta on
hänen piispautensa aika ollut rauhan ja siunauksen aikaa. Maa on saanut
olla vihollisilta rauhassa ja Herra on siunannut sitä vuodesta vuoteen
runsailla sadoilla. Seurakunta on laajentunut, vakaantunut ja
järjestynyt ja hänen toimestaan on vihdoinkin lopullisesti valmistunut
tuomiokirkkomme, jonka holvien kätköihin hän nyt itse ensimäisenä
pääsee lepäämään. Hänen lempeä saarnansa on levittänyt ja juurruttanut
ristinuskoa paljon paremmin kuin vallottajan miekka. Kauan tulee kansa
tässä maassa häntä kaipaamaan ja köyhät ja vaivaiset siunaavat hänen
muistoaan."
Isä Laurentius istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten kohotti
hän päätään ja lopetti kertomuksensa sanoilla:
"Minusta tuntui aina, että hänessä ovat yhtyneet kaikki ne hyvät avut,
mitkä piilevät siinä kansassa, jonka lapsi hän itsekin oli. Ja niinpä
varmasti tämä erämaiden kansa, joka on synnyttänyt sellaisen pojan, on
ajan ja Herramme muovailemana vielä kerran kykenevä paljoon hyvään."
Hän vaikeni ja kumpikin käänsi hiljalleen katseensa vainajaan, joka
lepäsi suorana valkoisen peitteen alla, ristiinnaulitunkuva rinnalleen
painettuna. Hänen selkeäpiirteiset kasvonsa olivat näkyvissä.
Viikatemiehen saapuessa ei vanhuuden lakastuneisuus ollut ehtinyt
niille vielä leimaansa painaa. Ne olivat hymyilevän tyynet, ikäänkuin
hän olisi nukkunut ja nukkuessaan nähnyt kaunista unta.


Isä ja poika.

Kesäpäivän suuri hiljaisuus vallitsi Kuusiston salmen rantamilla.
Ne kaksi huovia, toinen parinkymmenen vuotias reipas nuorukainen,
toinen jo harmaapartainen ukko, jotka vartioina käyskelivät linnan
vallilla, katsoivat tarpeettomaksi paahtua siinä avonaisen taivaan
alla, varsinkin kun he tiesivät voudin tähän aikaan kuorsaavan
päivällisunessaan ja torninvartian mistään piittaamatta torkkuvan
rintavarustuksen varjossa. Itse linnanherra taas, iäkäs Maunu-piispa,
työskenteli tapansa mukaan kammiossaan, ja jos hän sattumalta
lähtisikin ulos kävelylle ja huomaisi vartiain etsineen itselleen
hieman viileämmän olinpaikan, niin ei hän ainakaan hirteen heitä
tuomitseisi, tuskinpa katsoisi asiaa edes moitteenkaan arvoiseksi,
sillä olihan tätä nykyä rauha maassa eikä linnan vartioimisella
keskellä kirkasta kesäpäivää ollut niin suurta väliä. He jättivät siis
hilporit käsistään ja vierittäysivät jyrkkää vallinkuvetta alas.
Päästyään rantaleppien siimekseen riisuivat he saappaat jaloistaan ja
upottivat ne polvia myöten jokeen.
"Ihanaapa olisi kokonaankin heittäytyä tuonne veteen", puhkesi nuorempi
sanomaan. "Joko ma viskaan vaatteet päältäni ja lähden halkomaan salmen
pintaa?"
"Elähän huoli", varotti vanhempi, "hyväpä tässä on näinkin istua."
Vastapäinen ranta lehtoineen ja ruohikoineen sekä joukko lehmiä, jotka
siellä kävivät laitumella, kuvastuivat kahtena, sillä lahdenpinta oli
rasvatyyni. Oikealla souti linnankalastaja nuottaa ja taampaa samalta
suunnalta, lahden ja niittyjen takaa näkyi Piikkiön kirkontorni.
Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan kiurun liverrys, joka ehtymättömänä
hopeavirtana kumpusi ylhäältä sinilaesta, sekä vedenloiske vasemmalta,
jossa linnan naispalvelijat pesivät poukkuja.
"Onpa nyt paratiisillinen rauha", keskeytti nuorempi hiljaisuuden,
johon vaipuneina he olivat hetkisen istuneet.
"Tämmöisenä päivänä sitä ei viitsisi muuta kuin olla", lisäsi vanhempi.
"Kunpa olisikin vielä paratiisi maan päällä, niin silloin saisi aina
vain loikoa puiden siimeksessä ja syödä kyllältään saksanpähkinöitä ja
omenoita ja ... ja hunajaa."
"Ja juoda olutta, johon sinä olet niin mestari."
"Olisikohan tuolla saanut olutta?" kysyi nuorempi yksinkertaiseksi
tekeytyen.
"En tiedä, mahtoiko sitä olla siellä kaikkein saatavana, mutta kaiketi
sinä olisit sitä jostakin nurkasta löytänyt ja juonut itsesi
samanlaiseen tukkihumalaan kuin viime Heikinmessun aikana, mistä taasen
olisi seurannut, että sinut olisi kiiruunkaupalla toimitettu paratiisin
porttien ulkopuolelle, ennenkuin olisit ehtinyt niitä ihania
yrttitarhoja ryvettää."
"Kylläpä te osaatte", arveli nuorempi pahastumatta. "Teidän olisi
pitänyt ruveta saarnaajamunkiksi, niin olisitte päässyt paljon
helpommalla maailman läpi."
"No, eipä tämä nykyinen toimemmekaan juuri luita riko."
"Niin että on parasta tyytyä tähän huovin kutsumukseemme sekä olla
onnellinen tässä piikkiöläisessä paratiisissa. Mutta munkeista ja
paratiisista puheen ollen, niin muistuupa elävästi mieleeni erään
liukaskielisen mustaveljeksen pitämä saarna, jonka pikku poikasena
kuulin Turussa. Hän puhui paratiisin ihanuudesta niin kauniisti, että
minulla on siitä pitäin tehnyt sinne aina vähin mieli. Puhuessaan
pyöräytti hän kaapunsa hihasta korean lasipallon, näytti sitä
kuulijoille ja sanoi, että maailma on alussa ollut yhtä ehyt ja ihana
kuin se pallo, mutta syntiinlankeemuksessa on se särkynyt pirstaleiksi,
aivan samoin kuin kävisi pallon, jos hän pudottaisi sen kiveen. Sen
tähden kaikki kauneus, mitä maailmassa tavataan, on vajanaista, se kun
on vain sen alkuperäisen paratiisimaailman pirstaleita. Nyt minä sen
munkin vertauksen vasta oikein ymmärrän. Tämäkin suven ihanuus
tässä ympärillämme on sellainen paratiisin pirstale. Ja meidän
velvollisuutemme sanoi munkki olevan koettaa niistä pirstaleista panna
jälleen paratiisi kokoon."
"Hm, panepas se tosiaankin kokoon, niin minä sanon sinua mestariksi",
jorisi vanhempi ja haukotteli penseästi.
Nuorempi ei katsonut tätä vartiakumppaninsa huomautusta vastauksen
arvoiseksi, hän oli käynyt tunteelliseksi ja silmät puoli ummessa
tuijotti etäisyyteen. Äkkiä havahtui hän kuitenkin haaveistaan,
rävähytti silmänsä auki ja huudahti:
"Saammepas vieraita."
Vanhempikin käänsi päänsä samalle suunnalle ja näki linnaa kohti
lähenevän venheen, jota kaksi soutajaa kiskoi eteenpäin. Kolmas istui
melaa pidellen perässä.
"Taitaapa olla parasta korjautua tästä takaisin vallille", sanoi hän,
"sillä pian törähyttää Hookana tulomerkin torvellaan."
"Niin, ellei se torviniekka ole nukahtanut, mikä muutoin olisikin
hänelle parahiksi."
He vetivät saappaat jalkaansa ja nousivat äskeiselle paikalleen, alkaen
hilporeihinsa nojaten uteliaasti tähytä lähenevää venettä.
"Olen valmis syömään pääni, jos vain osaatte sanoa, kuka tuo perässä
istuva herra on", lupasi nuorempi, "sillä herrasmieheksi minä ainakin
hänet erotan, vaikken sen enempää pystykään hänestä sanomaan."
Tällä välin läheni vene lähenemistään. Vähää ennen kuin se laski
laiturin ääreen, virkkoi vanhempi:
"No, olehan valmiina haukkaamaan pääsi, sillä ellei veneen perässä
istuva herra ole Olavi-mestari, niin saat vuorostaan syödä minun
pääni."
"Mitä, ukon poikako?"
"Kenen ukon, sinä viisastelija?"
"Ka, tietenkin piispan, ettekö te tarkottanut Olavi Maununpoikaa?"
"Täytyy sanoa: hänen armonsa piispan, sillä ukko tuolla sisällä on
hiukan enemmän kuin minä ja sinä", ojensi vanhempi. "Mutta milloin sinä
olet kuullut, että jollakin piispalla olisi poika? Piispoilla ei saa
olla poikia paremmin kuin tyttäriäkään ja sinun tulee tietää, että
mestari Olavi on piispan sisaren poika --"
"Hänen armonsa piispan kai tarkotitte sanoa."
-- "Ja hänen armoansa piispaa kutsuu hän enokseen. Paina se visusti
mieleesi, ettet vasta erehdy joutavia leksottelemaan."
"Mutta kaikkihan sen tietävät, että..."
"Vaiti nyt siinä, he lähenevät jo ja minä tahdon mennä näkemään,
vieläkö Olavi-mestari tuntee minua."
Kun vieras, nuori, muhkeavartaloinen mies, jolla oli tavallista
kallisarvoisempi pappispuku ja päässä mustasamettinen pyöreä
maisteribaretti, saapui kohdalle, laskeusi vanhempi huovi muutaman
askeleen alas vallin kuvetta ja tervehti häntä kunnioittavasti.
"Kas, Herran rauha teille, Jooni-vanhus, näyttepä olevan vielä yhtä
hyvissä voimissa kuin viime käynnilläni."
"Niin, Jumalan kiitos, vielähän tuota jaksaa täällä vallilla
käyskennellä ja hilporia kantaa. Mutta ... teidän arvoisuutennehan
tulee kuin taivaasta pudoten, emme ole täällä linnassa, ainakaan me
yhteinen väki, tienneet mitään tulostanne."
"Ei siitä ole enollanikaan ollut tietoa, sillä lähdin kotimatkalle
edeltäpäin ilmottamatta. Mutta onko täällä kaikki ennallaan ja kuinka
voi hänen arvoisuutensa? Pelkäsin jo linnaa lähestyessämme, että se on
jätetty autioksi, kun ei kuulunut tavallista torventoitotusta eikä
valleilla näkynyt ristinsielua."
"Hookana on nukahtanut torvensa ääreen", sanoi Jooni ja heitti
moittivan katseen ylös porttitorniin, "ja sitten me..."
Hän aikoi selittää omaa ja toverinsa poistumista vartiopaikalta, mutta
kun hän venytteli sanojaan, keskeytti Olavi-mestari hänet:
"Oli parempi, että minä pääsin huomaamatta linnaan ja voin siten ihan
odottamatta ilmestyä enoni eteen. Kai hän on kotona ja voi hyvin."
"Hänen armonsa voi erinomaisesti ja istuu kaiketi kammiossaan
oppineiden kirjojensa parissa. Kyllä hän hämmästyy ja ihastuu,
nähdessään teidän arvoisuutenne yhtäkkiä edessään."
"Sen minä kyllä uskon", vakuutti mestari Olavi ja lähti astelemaan
edelleen.
Kun Jooni kääntyi vallinharjalle noustakseen, tölmäsi hän nuorempaan
toveriinsa, joka oli hiipinyt hänen selkänsä taakse ja sieltä
uteliaasti tarkastellut mestari Olavia.
"Vai siihen jo kerkesit töllistelemään!" ärähti hän.
"Oletteko tullut ajatelleeksi?" kysyi nuorempi rauhallisesti, "että jos
ukolta tuolla sisällä ... tarkotan hänen armoltaan piispalta
otettaisiin hartioilta kolmisenkymmentä vuotta ja asetettaisiin sitten
mestari Olavin rinnalle, niin he olisivat aivan toistensa näköiset?"
"No entä sitten! Vai onko se sinusta suurikin ihme, että sisarenpoika
on enonsa näköinen."
Jooni lähti kävelemään pitkin vallinharjaa, haluamatta niistä asioista
antautua pitempään sananvaihtoon kärkkään kumppaninsa kanssa.
Tällä välin oli mestari Olavi ketään kohtaamatta tullut linnan
sisäpihalle, missä hän hetkiseksi pysähtyi tuuhean jalavan siimekseen.
Se kasvoi yksinäisenä keskellä pihaa ja sen juurella oli sammaltunut
kivipenkki. Siinä oli hän poikavuosinaan usein istunut kirja
polvillaan, unelmien sulautuessa vanhan jalavan suhinaan, jalavan,
jonka tarina tiesi ensimäisen suomalaissyntyisen piispan, Maunu
I:sen, istuttamaksi ja joka oli nähnyt ympärillään milloin
hävitystyössä riehuvia novgorodilaisia, milloin uljaita ritareita ja
kirkkoruhtinaita. Ylhäällä tornin komeroissa vikisivät naakat niin
tutunomaisesti ja harmaiden muurien kyljestä tirkistelivät pienet,
lyijypuitteiset ikkunat kuin ystävällisen vanhuksen silmät.
Lapsuusmuistojen tulviessa joka haaralta mieleen astui mestari Olavi
jykeitä kiviportaita ylös ja kohtasi heti kynnyksen takana enonsa
vanhan emännöitsijän, joka hänet nähdessään löi hämmästyksestä kätensä
yhteen. Hän tervehti ystävällisesti vanhusta ja kieltäen häntä
panemasta toimeen mitään hälytystä jatkoi hän kapeita kiviportaita
myöten matkaansa toiseen kerrokseen.
Ovi piispansaliin, joka vastasi maallikkolinnojen ritarisalia, oli
raollaan ja hän pujahti siitä ääneti sisälle. Salissa ei ollut ketään
ja muuan auki vedetty ikkuna narahteli ilmanvedosta. Mestari Olavi
pysähtyi keskelle lattiaa ja silmäili mieli herkkyneenä ympärilleen.
Mitä herttaisia muistoja kätkeysikään täällä joka soppeen! Noissa
syvissä ikkunakomeroissa oli hän talvi-iltain hämyssä unelmoiden
istuskellut. Leveät penkit nahka- ja samettityynyineen, kallisarvoiset
seinämatot, jykevät nojatuolit ja pöydät -- kaikki olivat ennallaan ja