Erämaan lapset: Historiallisia kertomuksia V - 3

kokonainen pieni laivue asestettuja miehiä. Jurva tunsi heidät
ruotsalaisiksi viikingeiksi, jotka olivat vallanneet läntisen
naapurijoen suun ja jotka nyt ritari Konradin kehotuksesta olivat
rientäneet hänen avukseen kukistamaan Linnajoen valtiasta.
Silmäillessään paaluaidan takaa yhtyneitä vihollisjoukkoja lausui Jurva
synkästi:
"Olkoonpa heitä vaikka vieläkin enemmän, ilmaiseksi eivät he tätä
linnaani ota!"
Koko päivän oli hän ollut väsymättä toimessa. Edellisenä yönä oli hän
yhden luotettavimmista miehistään lähettänyt sisämaahan pyytämään
sikäläisiä hämäläisiä avukseen. Nähdessään nyt ennestäänkin suuren
vihollisjoukon saavan apuväkeä, hiipi hänen mieleensä kuitenkin epäilys
avun joutumisesta oikeaan aikaan. Ajatuksensa salasi hän kuitenkin
visusti muilta, koettaen miestensä kesken pitää yllä rohkeata
mielialaa.
Illan pimetessä kiersi hän vielä kerran ympäri varustuksen, ja
annettuaan vartioille viimeiset ohjeet sekä kehotettuaan heitä
valppauteen, meni hän levolle. Mutta jo puolenyön aikana herätettiin
hänet sikeimmästä unestaan. Ulos hyökättyään huomasi hän paaluaidan
eräästä kohti olevan tulessa, jota osa vartioista koetti sammuttaa,
toisten seisoessa ampumalavalla ja heitellessä kiviä alas
vallikaivantoon. Nopeasti kiipesi hän ylös lavalle ja pääsi siinä
tuokiossa selville kaikesta.
Vihollisjoukkojen päälliköt olivat illalla pitäneet neuvottelun ja
tulleet siihen tulokseen, että linnaa ei voitu saada muutoin kuin
jollakin äkkiyllätyksellä. Ruotsalaisen apujoukon päällikkö oli tehnyt
ehdotuksen, jonka toiset olivat heti hyväksyneet, ja jota he nyt olivat
ryhtyneet toimeenpanemaan. Eräs laivueen veneistä oli varustettu
tukevalla suojakatolla ja pimeyden suojassa ohjattu vallikaivantoon
sekä kaikessa hiljaisuudessa kiinnitetty paaluaidan juurelle. Veneessä
oli runsaasti mukana tervaan kastettuja rohtimia, joiden avulla aita
saatiin nopeasti syttymään. Kun vartiat tulen leimahtaessa kiiruhtivat
palopaikan läheiselle ampumalavalle, tervehtivät heitä vallihaudan
äyräälle pimeän suojaan asettuneet viholliset tiheällä nuolituiskulla.
Tämän takia kävi sammutustyö hitaasti ja lisäksi saattoivat sytyttäjät,
ollen ylhäältä heitettyjä kiviä ja keihäitä vastaan hyvässä suojassa
veneen katoksen alla, kaikessa rauhassa kiihottaa tulta.
Jurvan itsensä ryhtyessä johtamaan sammutusta saatiin tuli hetken
kuluttua tukahutetuksi. Mutta ainoastaan tuokioksi, sillä sytyttäjät
tekivät työtään, ja hetken kuluttua leimahtivat liekit uudelleen
hulmuamaan. Siten jatkui läpi yön tätä omituista taistelua, toiselta
puolen tulen sytyttämistä, toiselta sen sammuttamista, samalla kun
vallikaivannon taakse asettuneiden vihollisten nuolet suhahtelivat
ilmassa, varottaen puolustajia pysymään suojassa paaluaidan takana.
Aamun sarastaessa tutki Jurva tarkemmin paaluaitaa ja huomasi muutamien
tukipylväiden siksi palaneen, että ne eivät kauemmin kestäisi
heittokoneiden jyskytystä. Ja samalla huomasi hän, että viholliset
olivat ensimäisen venheen taakse kulettaneet toisia, niin että ne
kyljittäin maaten täyttivät vallikaivannon laidasta laitaan. Niiden
päälle oli asetettu kylästä kuletettuja huoneiden ovia, jotka
muodostivat leveän ja mukavan sillan. Oli siis selvää, että vihollinen
aikoi heittokoneillaan murtaa paaluaidan sekä rynnätä aukosta
varustukseen.
Tehtyään nämä huomiot antoi Jurva kiiruusti käskyn hajottaa erään
varustuksen pienemmistä rakennuksista sekä rakentaa hirsistä sulun
palaneen aidankohdan eteen. Tämä toimenpide tuli kuitenkin liian
myöhään. Ennenkuin rakennusta oli saatu hajalleen, kohosi aurinko
taivaanrannalle ja samalla jysähti vihollisten heittokoneesta
ensimäinen kivi aitaa vastaan. Sitä seurasi heti toinen ja sitten taas
tuokion kuluttua kaksi perättäistä jymäystä. Viholliset olivat siis
asettaneet molemmat heittokoneensa jyskyttämään palanutta aidan kohtaa.
Pian näkyivätkin seuraukset. Hiiltyneet tukipylväät longahtelivat ja
kallistuivat, vielä muutama jysäys ja romahtaen sortui aita lähes
kolmen sylen leveydeltä.
Samalla kohottivat viholliset hurjan ilohuudon, torvet alkoivat raikua,
ja tihein joukoin, kilvet aamuauringon säteissä välkkyen, karkasivat he
venesiltaa pitkin aukolle. Hätähätää ehti Jurva järjestää osan miehiään
aukolle, ja nämä laukasivat nyt jousensa tulijoita vastaan. Joukko
etummaisista kaatui ja vieri venesillalta alas kaivantoon, mutta
pysähtymättä hyökkäsivät jälessä tulevat eteenpäin. Aukolla syntyi
tuima taistelu, miekat ja tapparat kalskuivat toisiaan vasten, kilvet
ja kypärit rämähtelivät ja katkeilevat keihäänvarret ruskuivat. Näitä
ääniä säestivät hurjat kehotushuudot, kiroukset ja haavottuneiden
parkaisut.
Hyökkääjäin paino oli siksi suuri, että puolustajain oli pakko väistyä
heidän edestään. Taisteltiin mies miestä vastaan ympäri paaluaidan
sisässä olevaa aluetta. Jurva, päässään kypäri ja oikeassa kädessään
raskas miekkansa, mutta ilman kilpeä kuten muutkin hämäläiset, taisteli
miestensä etunenässä, huudellen heille yhtämittaa kehotus- ja
rohkaisusanoja. Hän etsi katseillaan Rönkää, mutta häntä ei näkynyt
taistelijain joukossa. Sen sijaan kiintyi hänen katseensa ritari
Konradiin, joka puolestaan oli jo pannut merkille Jurvan. Tuota pikaa
kalskahtivatkin johtajain miekat vastakkain ja hurja kaksinkamppaus
alkoi.
Oli komea näky, kun tuo uljasryhtinen vanha pakanapäällikkö, jonka
hopeoitunut parta valui rinnoille, taisteli kookkaan ja monissa sodissa
karaistuneen ristiritarin kanssa. Herra Konradin liikkeet olivat nopeat
ja tuimat, samalla kuin hänen petolinnun silmänsä vaanivat heikointa
kohtaa vastustajassaan. Jurva sen sijaan seisoi majesteetillisena
alallaan ja hänen iskunsa ja liikkeensä olivat raskaat ja kulmikkaat.
Kumpikaan ei väistynyt paikaltaan, vaan ääneti, silmät vihaa hehkuen,
jatkoivat he miekanmittelyä, ja lähinnä olevat pysähtyivät
jännittyneinä katsomaan tuota mahtavata kaksintaistelua.
Yhtäkkiä ponnisti Jurva voimansa äärimmilleen, hänen miekkansa halkasi
viuhahtaen ilmaa ja Konradin päätä kohti suuntautui ankara isku. Tämä
ehti kuitenkin puolittain torjua iskun, niin että Jurvan miekka putosi
lappeettain hänen kypärilleen ja helähti samassa poikki. Vaistomaisesti
peräytyi Jurva askeleen ja katsoi hämmästyneenä miekan tynkää
kädessään.

XI.
Kun ritari Konrad lähti Röngän kylästä joukkoineen marssimaan Jurvan
linnaa vastaan, oli Pietarin vallannut omituinen tarmottomuus ja
epämääräisyys. Hän ei ollut kyennyt estämään herra Konradia lähtemästä
isäänsä vastaan, ja nyt hän ei tiennyt mitä tehdä. Ristiretkeläisten
mukaan ei hän näissä oloissa luonnollisestikaan voinut lähteä, ja
isänsä luo palaamisen käsitti hän nykyään hyödyttömäksi, pianpa
mahdottomaksikin. Mutta takaisin Turkuun saattoi hän kaikista vähimmin
palata, sillä täällähän oli hänen vasta kääntynyt äitinsä, joka
tarvitsi hänen tukeaan. Hänen uskonintonsa oli jälleen lauennut ja
rikkinäisin sydämin suuntasi hän askeleensa saloille, tuntien tarvetta
yksinäisyydessä koota itseään ja lähestyä vapahtajaansa, joka aina
ennenkin oli auttanut hänet ylös ristiriitojen aallokosta. Mutta
vapahtaja oli nyt kuin jonnekin piiloutunut, hän ei saanut vastausta
avunhuutoihinsa, ja onnetonna harhaili hän metsiä, osuen muun muassa
Jurvan kylän paimenten luo. Syötyään ja levättyään täällä lähti hän
jälleen harhailemaan. Hänen ajatuksensa palasivat yhä uudelleen isänsä
linnan ympärillä parhaillaan tapahtuvaan taisteluun, ja vaistomaisesti
ohjasi hän askeleensa sille suunnalle. Vietettyään yön yksinäisellä
nuotiolla kiipesi hän päivän sarastaessa läheiselle kukkulalle. Hän
näki allaan aamusumun peittämän Linnajoen sekä etäämpänä isänsä
linnotuksen, jonka paaluaitaa vihollisten heittokoneet parasta aikaa
rikkoivat. Tuska sydämessään, mutta yhä neuvotonna ja epävarmana jäi
hän siinä seuraamaan tapausten kulkua.
Yhtäkkiä säpsähti hän kuullessaan takanaan askeleita ja miesääniä.
Kääntyessään näki hän lähes satalukuisen, asestetun miesjoukon
kiipeämässä ylös kukkulan laelle. Ne olivat sisämaan hämäläisiä
Päijänteen eteläpään ympäriltä. He olivat saaneet kuulla ristittyjen
lähteneen sotaretkelle rannikolla asuvia heimolaisiaan vastaan ja
päättäneet rientää näiden avuksi. Puolitaipaleessa olivat he kohdanneet
Jurvan lähettilään ja kiirehtineet kaksinverroin kulkuaan.
Päästyään selville, mitä miehiä he olivat ja millä asioilla he
liikkuivat, viittasi Pietari linnaa kohti, jonne ristisoturit
parastaikaa tunkeusivat sisälle, ja huusi tavattoman kiihkon vallassa:
"Rientäkää, rientäkää, viholliset murtautuvat Jurvan linnaan!"
Nähdessään mitä linnamäellä tapahtui ja kuullessaan taistelun melskeen,
laajenivat miesten sieramet ja heidän silmiinsä syttyi hurja kiilto.
Toista kehotusta odottamatta lähtivät he aseitaan kalistellen
karkaamaan linnamäkeä kohti.
Pietari tuijotti hetken heidän jälkeensä, mutta sitten valtasi hänet
yhtäkkiä vastustamaton kiihko, joka laskeutui hänen päälleen kuin
väkevä lumous. Hän lähti juoksemaan miesten jälkeen, saavutti heidät
puolitaipaleessa ja juoksi venesillalle saavuttaessa jo etummaisena.
Hän ehti varustuksen sisään parahiksi näkemään, kuinka Konrad nosti
miekkansa surman iskuun, Jurvan seisoessa hetkellisen lamaannuksensa
vallassa, miekan tynki kädessään.
"Älä kajoa häneen, katala, sillä hän on minun isäni!" huusi Pietari
läpitunkevalla äänellä.
Herra Konrad vavahti ja katsahti sivulleen. Mutta nähdessään Pietarin
saivat hänen silmänsä ilkeän ilmeen ja pilkallisesti sanoi hän:
"Vai on tuo pakanain pää sinun isäsi, munkkiveljeni. Olipa sitten hyvä,
että ajoissa tulit siunaamaan hänet toiseen maailmaan!"
Samassa survasi hän salamannopeasti miekkansa Jurvan rintaan, Pietarin
ehtimättä tarttua hänen käteensä. Ääntä päästämättä kaatui Jurva
raskaasti kuin honka pitkälleen kenttään.
"Sinä rietas muukalainen!" karjasi Pietari ja hurjan raivon vallassa
tempasi hän jaloissaan makaavalta hämäläiseltä raskaan sotakirveen,
heilautti sitä ilmassa ja iski herra Konradin päähän. Tällä kertaa ei
kalparitari ehtinyt suistaa iskua, vaan kirves putosi täydellä
voimallaan hänen päähänsä. Kalahtaen pirstautui kypäri, herra Konradin
kasvoille valahti verta ja raskaasti ähkäistäen kaatui hän maahan.
Tämä teko auttoi silmänräpäyksessä rajattomaan ylivaltaan sen Pietarin
vanhemman minän, jossa uinuivat kätkössä kaikki esi-isien pakanalliset
vaistot. Oltuaan niin kauan alaspainettuna ja sidottuna, otti se nyt
sitä häikäilemättömämmin oikeutensa takaisin. Sieramet laajeten ja koko
olennossaan hillitön taistelukiihko huusi Pietari ympärillään oleville
hämäläisille:
"Lyökää alas kaikki muukalaiset, tappakaa ne!"
Sotakirvestä heiluttaen karkasi hän lähimmän ristisoturin kimppuun ja
hakkasi hänet maahan. Taistelu uudistui entistä hurjempana. Se silmitön
vimma, jolla Pietari hyökkäsi eteenpäin ja sorti edestään kaikki
maahan, ajoi kauhua vihollisiin, samalla kun se rohkaisi ja yllytti
hämäläisiä. Edelliset joutuivat tuota pikaa alakynteen ja alkoivat
vetäytyä venesiltaa kohti. Lopulta joutuivat he täydellisen sekasorron
valtaan ja osan suistuessa vallikaivantoon alkoivat hurjan
pakoonjuoksun.
Pietari ei seurannut takaa-ajajia. Vanhempi minä oli saanut kyllänsä ja
uusi ihminen nosti jälleen päänsä, kauhistuen sitä, mitä toinen oli
tällä välin tehnyt. Kun viimeinen vihollinen oli hävinnyt venesillalta,
pysähtyi hän ja tuijotti hetkisen eteensä. Sitten katsahti hän veriseen
tapparaansa, vavahti ja heitti sen kädestään sekä lähestyi isänsä
ruumista. Alas kumartuessaan huomasi hän isän vielä elävän, vaikkakin
viimeisillään. Tuijotettuaan häntä hetken sammuvilla silmillään lausui
isä heikolla ja katkonaisella äänellä:
"Minä ... näin sen ja ... peruutan kiroukseni... Sinä olet ... Jurva
Kaikkivallan poika! Vie loppuun ... minun työni ja ... ja nouse ...
kaikkien suomalaisten kunink..."
Suusta tuleva verivirta katkasi lauseen ja huulillaan kuningas-sana,
joka oli ollut kaikkien hänen pyrintöjensä ja unelmiensa keskuksena,
huokasi tuo taipumaton päällikkö viimeisen henkäyksensä. Vaistomaisesti
sulki silloin Pietari hänen silmänsä ja hänen huulensa liikkuivat kuin
rukouksessa, vaikka hänen ajatuksensa olivat kuin turtuneet. Yhtäkkiä
muisti hän sitten äitinsä, nousi ja horjui rakennuksia kohti.
Erään ovella kohtasi hän äitinsä, joka itkien lankesi hänen kaulaansa.
"Poikani, poikani, rakas Pietari, minä pelkäsin kadottavani sinut
uudelleen, mutta Jumala toi sinut takaisin", nyyhkytti äiti.
Mutta Pietari ei kuunnellut häntä, vaan tuijotti taistelupaikalla
oleviin ruumisröykkiöihin. Yhtäkkiä vavahti hän jälleen ja lausui
hätäisesti:
"Äiti, äiti, meidän täytyy lähteä pois täältä. Minä olen vuodattanut
verta ja minun täytyy päästä piispan luo ripittämään itseäni. Ja sitten
minä lähden pyhälle maalle sovitusta hakemaan. Tule!" ja hän tarttui
maltittomasti äitiään kädestä.
"Mutta emmehän niin äkkiä voi lähteä", hätääntyi äiti. "Täällähän ovat
kalleutemme ja isäsi makaa tuolla hautaamatonna."
"Antakaat kuolleiden haudata kuolleita!" vastasi Pietari konemaisesti.
"Tule, minun täytyy päästä pois tältä paikalta!"
Hän tarttui uudelleen kädestä äitiään, joka neuvotonna ja vielä itkeä
nyyhkyttäen seurasi häntä. Aukon luona seisovat miehet antoivat heille
tietä, ja kun he olivat ehtineet vallikaivannon toiselle puolen, kysyi
eräs heistä:
"Kuka on tuo mies, joka taistelussa riehui kuin itse hurja, mutta nyt
kulki tuossa kuin sairas tai unissaankävijä?"
"Ristittyjen pappi, he he!" vastasi vanha Kuosma, joka myöskin seisoi
miesjoukossa ja katsoi menijäin jälkeen.
"Ristittyjen pappiko?"
"Niin, ja Jurva Kaikkivallan poika."
"Jurvan poikako? Onko se totta?"
"Etkö sinä kuullut, kun hän ristittyjen päällikköä kielsi kajoamasta
Jurvaan, jota hän sanoi isäkseen? Ja etkö näe hänen tuolla kulkevan
yhdessä Jurvan vaimon kanssa kuin ainakin poika äitinsä kanssa?"
"Jos hän on Jurvan poika, niin sittenhän me saamme hänestä Jurvan
sijalle uuden päällikön."
"Emmepä taida saada", vastasi Kuosma alakuloisesti. "Häneen on
ristittyjen myrkky syöpynyt jo liian syvälle. Me olemme nyt ilman
päällikköä, ja minä luulen, että meidän linnajokelaisten on viisainta
jättää nämä seudut ja vetäytyä sisämaahan."
Hetken kuluttua lisäsi hän kuitenkin painavasti:
"Mutta kerran vielä me palaamme sieltä ja otamme tämän rannikkoalueemme
takaisin muukalaisilta!"
Silmäten aurinkoa, joka alkoi painua taivaanrannalle, jatkoi Kuosma:
"Mutta ennenkaikkea meidän on kätkettävä päällikkömme ruumis maan
poveen. Kaivetaanpas hänelle hauta tähän hänen oman linnansa keskelle.
Ottakoon linnan sitten kuka hyvänsä, niin hänpä sen rakentaja ja oikea
omistaja on."
Ja syksyisen iltapäivän surumielisessä rusotuksessa ryhtyivät miehet
kaivamaan hautaa etelähämäläisten viimeiselle heimoruhtinaalle.


Katso, vanhat ovat kadonneet...

"Pitääkö miekan välttämättä käydä edellä ja sanan seurata vasta
perässä?" kysyi Pietari Kaukovalta tuskastuneena itseltään, ja
kasvoillaan miettivän surumielinen ilme pysähtyi hän järven rannalle ja
antoi katseensa hitaasti liukua yli peilikirkkaan vedenpinnan.
Oli leuto myöhäsyksyn päivä ja kylläisen keltaisena kuvasteli
vastarannan koivikko itseään vedessä. Taampana näkyi siellä myöskin
peltojensa keskellä umpipihaisia taloja, joiden pienet ampumareijät
tirkistelivät epäluuloisina äänetöntä ympäristöä. Korkeat kaivonvintit
kuvastuivat selkeätä taivasta vasten, mutta lakeisista ei tuprunnut
savua eikä kuulunut karjankellojen kilinää eikä koirien haukuntaa, vaan
kylä oli autio ja kuollut.
Mutta Pietari ei tähän kaikkeen kiinnittänyt huomiotaan eikä hän
myöskään kuullut sitä hillittyä äänten sorinaa, joka tuli hänen
takaansa rantatörmältä. Siellä oli satoihin nouseva väkijoukko, miehiä,
vaimoja ja lapsia, jotka useampiin ryhmiin jakaantuneina istuivat tai
seisoskelivat avonaisella rinteellä. Siellä ja täällä liikkui
asestettuja sotilaita sekä pappeja ja munkkeja. Kansanjoukko oli
hämäläispukuista ja useimpien pitkä tukka tai parta kiilsi vielä
märkyydestä, sillä rannalla oli äsken suoritettu joukkokastaminen.
Syrjempänä siitä, missä Pietari seisoi, oli vielä siirrettävä alttari
sekä sen kummallakin puolen muutamia maahan pystytettyjä viiriä, joissa
näkyi kömpelötekoisia Neitsyt Maarian ja pyhimysten kuvia.
Viimemainittujen joukossa näkyi Henrik piispakin tallaamassa jaloillaan
Lallia, joka paljaine päineen kiemurteli omantunnon vaivoissa. Munkit
olivat vahvasti värittäen selittäneet vasta kastetuille kuvan
merkitystä ja siten ajaneet heihin terveellistä pelkoa ja kunnioitusta
uuden uskon edustajia kohtaan.
Rinne kansanjoukon takana kohosi jyrkäksi vuoreksi, jonka laella näkyi
tuolta ja täältä maahan sortuneita varustuksia sekä niiden takaa
muutamia rakennuksia. Alempana vuoren kupeella oli pengermä, jolle
pystytetty luja hakuli oli niinikään muutamista kohti murrettu. Vuoren
laelle, keskelle varustuksia, oli pystytetty lippu, jossa näkyi Pyhä
Eerik kirvestä kantaen. Kaikkialla hääri siellä sotilaita, jotka
kantoivat kaatuneita ulos varustuksista, haudattaviksi vuoren juurelle.
Tänään aamusella oli vasta päättynyt se kaksiviikkoinen taistelu, mihin
Birger Jaarli ruotsalaisine ristijoukkoineen oli joutunut, hyökätessään
Hakoisten linnan kimppuun, jonka vallikaivosten, hakulien ja
rintavarustusten turviin sisähämäläiset olivat vetäytyneet.
Ylivoimaiset ja paremmin aseistetut ruotsalaiset olivat nyt vihdoinkin,
kärsittyään suuren mieshukan, onnistuneet murtautumaan varustukseen ja
saamaan sen verisen taistelun jälkeen haltuunsa. Naiset, lapset ja
vanhukset, jotka ruotsalaisten lähestyessä olivat ympäristön kylistä
paenneet linnan suojaan, sekä ne asekuntoisista miehistä, jotka
taisteluiden kestäessä oli vangiksi saatu, olivat äsken miekan ja
vankeuden uhalla pakotetut kasteeseen.
Linnan sortuessa oli Pietari Kaukovalta, joka lähes kuukauden päivät
oli ollut pakanallisten heimolaistensa vankina varustuksessa, päässyt
jälleen vapauteen.
Niinä muutamina vuosina, jotka olivat kuluneet Pietarin isän
kuolemasta, oli hän suuresti vanhentunut. Tukka oli kauttaaltaan
harmaantunut ja entinen ryhdikäs vartalo painunut kokoon. Mutta sen
sijaan oli hänen kasvoilleen pysyvästi asettunut tyyni rauha, tuloksena
pitkäaikaisista, mutta onnella loppuun suoritetuista sielun
taisteluista.
Palattuaan isänsä sortuneen elämäntyön ääreltä takaisin Rantamäelle,
oli Pietari polvistunut piispa Tuomaan eteen, tunnustanut rikoksensa ja
tarjoutunut nöyrästi kärsimään siitä tulevan rangaistuksen. Piispa oli
katsonut häntä kauan ääneti ja raskasilmeisesti.
"Minä olen yhtä suuri syntinen kuin sinäkin, poikani", oli hän vihdoin
vastannut, "enkä niin ollen katso itseäni soveliaaksi sinua
rankaisemaan. Kaikki me olemme rikkoneet, koettaessamme käännyttää tätä
kovapintaista kansaa. Minä olen pyhältä isältä pyytänyt eroa
piispanvirastani ja lähden oitis sen saatuani toivioretkelle Herramme
haudalle."
Silloin oli Pietari määrännyt itse itselleen rangaistuksen: ankaria
katumustöitä ja paastoja, joiden päätyttyä hän oli jouhipaitaan
pukeutuneena lähtenyt taivaltamaan Jerusalemiin. Hän oli tämän pitkän
ja vaivaloisen taipaleen suorittanut suurimmalta osalta jalkaisin,
kokien kyllälti nälkää ja vilua ja moninaisia vaaroja. Mutta tällä
matkalla oli hänen sisäinen ihmisensä päässyt vihdoinkin tasapainoon.
Entistä elävämmin oli hän nyt tullut käsittämään, että ristinusko oli
ainoa pelastus sille pienelle kansanheimolle kaukana Pohjolassa, jonka
keskuudesta hänkin oli lähtenyt. Voitokkaana tunki ristinusko eteenpäin
ja ainoastaan niillä kansoilla oli tulevaisuutta, jotka sen olivat
ajoissa itselleen omaksuneet, kun sen sijaan kaikki se, mikä oli
rakennettu vanhan pakanuuden pohjalle, oli häviöön tuomittu. Niin oli
hänen isänsä suuri unelma rauennut ja niin tulisi kaikkien muidenkin
yritysten käymään, elleivät ne rakentuneet uudelle pohjalle. Tämän
asian entistä syvempi tajuaminen oli hänessä uudelleen herättänyt
henkiin voimakkaan halun päästä saarnaamaan ristinuskon totuutta omalle
kansalleen. Yhtä paljon kuin uskonintonsa yllytti häntä siihen myöskin
halu saada kansansa maallisessakin suhteessa menestymään ja kehittymään
eteenpäin sekä siten säilyttämään olemassaolonsa vastaisten aikojen
varalle. Täten oli häneen itsensä tietämättä varustautunut jotakin
isänsä aatteista, vaikka ne hänessä olivatkin pukeutuneet uusiin,
olosuhteiden vaatimiin muotoihin.
Entistä ehyempänä ja lujempana sekä samalla tyyntyneenä ja
tasaantuneena palasi hän pitkältä matkaltaan takaisin kotimaahan. Mutta
ehdittyään Auran rannoille oli häntä vastassa sanoma, että Birger,
Ruotsinmaan jaarli, hankkiusi parasta aikaa suurelle ristiretkelle
hämäläisiä vastaan ja että hän oli kutsunut kaikkia suomenkieltä
taitavia pappeja ja munkkeja vastaansa Kokemäenjoen suulle. Tämä tieto
ei ollenkaan ollut Pietarin mieleen, sillä tuntien heimolaistensa
itsepintaisuuden ei hän odottanut mitään hyvää sellaisesta retkestä.
Hän olisi tahtonut tuoda heimolaisilleen rauhan sanomaa rauhallista
tietä, ja vaikka evankeliumin saarna siten edistyikin ihmissilmälle
nähden vitkallisemmin, jätti se sillä tavoin kuitenkin syvemmät ja
luotettavammat jälet. Sitäpaitsi hänestä oli jo se itsessään
vastenmielistä, että meren takaa tulleet muukalaiset samosivat miekka
kourassa hänen omien heimolaistensa luo, varsinkin kun hän tiesi, että
siitä välttämättä aiheutui taisteluita ja verenvuodatusta.
Mutta kun sellainen retki nyt kuitenkin kerran oli tekeillä, niin
päätti hän noudattaa kutsua. Itse mukana ollen saattoi hän parhaiten
vaikuttaa heimolaistensa hyväksi, koettaen sanankylvöllä lievittää
miekan valtaa. Hän saapui siis kutsutulle kohtauspaikalle ja liittyi
ristiretkeläisiin. Mutta kun ristiarmeijan kulku Hämeen sydäntä kohti
kävi kovin hitaasti, sen kun oli taistellen otettava miltei jokainen
askel, päätti Pietari lähteä yksin edellä ja taivuttaa heimolaisensa
ottamaan ristinuskon suosiolla vastaan, joten vallottajan miekalta
olisi tutkain katkennut.
Ilokseen huomasi hän sanainsa tapaavan vastakaikua, ja tuolla ja täällä
sai hän ihmiset suostumaan kasteeseen. Mutta kuta syvemmälle sisämaahan
hän kulki, sitä kylmäkiskoisemmiksi ja itsepintaisemmiksi muuttuivat
ihmiset. Ja kun hän saapui sisä-hämäläisten pääpaikkaan, Hakoisten
linnaan, tapasi hän sinne kokoontuneina kaikista jäykimmät ja
kovapintaisimmat miehet, joista hänen sanansa kilpistyivät takaisin
kuin kallionkyljestä. Niissä oli kaikissa jotakin hänen omasta isästään
ja vanha pakanuus uhreineen ja loitsuineen eli heissä syvään
juurtuneena ja elinvoimaisena. Ristinuskon käsittivät he samaksi kuin
muukalaisvallan ja he olivat suunnattoman arkoja vanhasta vapaudestaan.
He keskeyttivät hänen puheensa vihaisin huudoin, sitoivat hänet ja
uhkasivat surmata siinä paikassa. Mutta joukossa oli useita hänen
isänsä entisiä miehiä Linnajoelta. He ilmottivat, kenen poika hän oli
ja kuinka hän Linnajoella oli taistellut muukalaisia ristityitä
vastaan. Täten saivat he hänet pelastetuksi surmansuusta, mutta
vapautensa hän menetti ja sai astua pimeään vankikomeroon.
Siellä oli hän sitten virunut tähän päivään saakka, saamatta vaihettaa
sanaa kenenkään kanssa. Vihdoin oli hän ulkoa kuuluvasta taistelun
melskeestä arvannut ristiarmeijan saapuneen perille. Kyyröttäessään
pimeässä komerossaan oli hän kahden viikon ajan saanut arvailla
taistelun vaiheita ja vanha ristiriita hänen sielussaan oli tuon
tuostakin uhannut riehahtaa ilmituleen. Mutta hän oli onnistunut
säilyttämään vaivalla saavuttamansa tasapainon ja varustuksen sortuessa
oli hän voitokkaana astunut jälleen Jumalan vapaan taivaan alle. --
Kun voitetut olivat ryhmittyneet rantaäyräälle vuoren juurella, oli
Pietari astunut heidän keskelleen ja saarnannut apostolin sanoilla:
"Katso, vanhat ovat kadonneet ja kaikki ovat uusiksi tulleet." Hän oli
osottanut heimolaisilleen, kuinka heidän vanha pakanuutensa oli häviöön
tuomittu ja kuinka ristinusko yksinään kykeni tarjoamaan heille
menestyksen sekä ajallisissa että iankaikkisissa asioissa. Tämä saarna
oli selvinnyt hänelle vankikomeron pimeydessä, ja voimallisina sekä
uutta elämän rohkeutta herättävinä kumpusivat sanat hänen suustaan.
Voitetut hämäläiset olivat alussa katsoneet ihmetellen tuota
harmaatukkaista miestä vankeuden kalventamine kasvoineen, miestä, joka
puhui murtamatta heidän omaa kieltään ja jonka katseesta loisti niin
vakuuttavana tyyni rauha. Heidän mielenkiintonsa oli kasvanut
väkisinkin ja Pietari oli huomannut sanainsa tekevän vaikutuksen. Ja
kun hän saarnansa lopussa oli polvistuen pitänyt hartaan rukouksen, oli
liikutuksen humaus käynyt läpi joukon ja suuri osa heistä oli
vapaehtoisesti suostunut kasteeseen.
Tämä oli ensimäinen suurempi voitto, jonka Pietari oli saavuttanut
omassa synnyinmaassaan. Mutta voitto ei kumminkaan ollut läheskään
täydellinen. Hän oli saarnansa aikana huomannut joukon miehiä, jotka
suhtautuivat hänen sanoihinsa kylmäkiskoisesti ja vihamielisesti ja
joista jäätävä vastavaikutus oli uhannut levitä muihinkin. Ne olivat
kaikki iäkkäitä, rustottuneita miehiä omine pitämyksineen, oikeita
häviävän ajan juurevia tervaskantoja, joita ei mikään mahti maailmassa
kyennyt kääntämään uusille urille. He olivat ryhmittyneet erään
valkopartaisen ja jylhän näköisen ukon ympärille, joka linnassa oli
toiminut heidän tietäjänään ja joka jyrkimmin oli vaatinut Pietaria
surmattavaksi. Pietari oli tuntenut, kuinka hänen saarnansa lopulta
muuttui taisteluksi tästä ukosta huokuvaa kylmyyttä vastaan ja kuinka
tuo kylmyys hänen sanojensa lämmöstä huolimatta hyyti osan kuulijoita.
Hänen lopettaessaan oli ukko lausunut jyrkeästi:
"Sinä puhut paljon kauniita sanoja Jumalan valtakunnasta ja rakkaudesta
lähimmäistä kohtaan, mutta ryöväreinäpä te kuitenkin miekka kourassa
karkaatte meidän päällemme!"
Nämä sanat olivat satuttaneet Pietaria arkaan kohtaan ja hänen oli
täytynyt vaieta niiden edessä. Nuo samat sanat oli usein ennenkin, sekä
Virossa että täällä kotimaassa, katkeralla ivalla sinkautettu häntä
vastaan ja aina oli hän tuntenut itsensä sanattomaksi niiden edessä.
Kun munkit olivat ryhtyneet kastetoimitukseen, oli hän yksinään
siirtynyt syrjemmäs rannalle, seuloen mielessään tuota kiusallista
kysymystä, pitääkö miekan käydä edellä ja sanan seurata vasta
perässä...
Selin seisoessaankin tunsi Pietari tuon taipumattoman miesryhmän
läsnäolon. Omituinen halu veti häntä heidän puoleensa ja seisottuaan
vielä muutaman hetken ajatuksiaan järjestellen alallaan, kääntyi hän
hitaasti ja alkoi nousta rinnettä ylös. Tietäjä istui yhä miesjoukon
keskellä, jurona ja katse maahan luotuna. Kaikki olivat ääneti ja
ikäänkuin odottivat jotakin.
Kun Pietari ehti heidän luokseen, kuului ylhäältä pari rämeätä
korpinkoikausta. Kaikki nostivat katseensa ja näkivät aukean halki
raskain siivenlyönnein lentävän suurikokoisen ja iäkkään korpin, jonka
musta höyhenpuku oli pään puolesta jo kokonaan vaalentunut. Se teki
miesjoukon kohdalla kierroksen ilmassa ja asettui sitten kuuseen, joka
yksinäisenä kasvoi rinteen keskellä. Terävillä silmillään tähysti se
päätään käännellen alas kuin lukien maassa kyyröttäviä miehiä.
"Lintusi tuli, Yrö!" huudahti tietäjään kääntyen eräs miehistä.
"Sitäpä olenkin tässä odottanut", vastasi ukko, jonka jähmettyneet
kasvot olivat äkkiä elostuneet. "Se on vanha lintu ja viisas lintu",
jatkoi hän sitten odottamattomalla puheliaisuudella. "Se on jo yli
sadan vuoden vanha, näettehän sen noista kaulahöyhenistäkin. Minun
ukkovaarini sen oli pienenä poikasena tuonut kotiinsa ja kesyttänyt.
Kun sitten ristinkoirat olivat ensi kerran tulleet meren takaa tähän
maahan ja esi-isämme olivat taistelleet heitä vastaan Rantamäen
kukkuloilla, oli se taistelujen aikana koikkunut ilmassa hänen päänsä
kohdalla ja kerran oli se pelastanut hänen henkensäkin. Kun hän oli
juuri ollut saamaisillaan surmaniskun viholliselta, oli se
pudottautunut ilmasta suoraan ristityn silmille. Siitä oli tämä
tyrmistynyt, niin että isku oli jäänyt antamatta. Ja kun ristityt
lopulta olivat vallottaneet Turun maan ja alkaneet sinne kirkkojaan
rakentaa, oli se lentänyt sieltä pois ja näyttänyt ukkovaarilleni tietä
sinne, missä hän saattoi rauhassa palvella vanhoja haltioitaan.