Erämaan lapset: Historiallisia kertomuksia V - 2

oikeastaan on. Niin ollen tuli hänen edelleenkin jäädä vankikellariin,
joka ei kuitenkaan enää tuntunut pimeältä ja kolkolta, kun häntä
ympäröitsi siellä äidin hellyys ja kun hän täst'edes saisi siellä joka
päivä opettaa kristinuskon totuuksia omalle kantajalleen. Niinpä hän
jälleen polvistui ja kiitti Jumalaa siitä, että hän oli onnistunut
ottamaan ensimäisen askeleensa tällä vaikealla tiellä.

VI.
Työt linnamäellä oli pantu käyntiin. Jurva oli mitä parhaimmalla
tuulellaan ja hänet nähtiin kaikkialla käskyjä antamassa, ohjaamassa ja
neuvomassa. Toiset hänen omista miehistään olivat muiden joukossa
vallihautaa kaivamassa, samalla kun toiset pystyttivät asuinrakennuksia
paaluaitauksen sisällä. Jurva aikoi näet vielä ennen talven tuloa
asettua sinne asumaan, voidakseen äkillisten päällekarkausten sattuessa
puolustaa linnaa, kuten hän sanoi. Mutta rönkäläiset sanoivat hänen
kiirehtivän sinne, ollakseen täysi "kaikkivalta" ja alistaakseen
ikeensä alle muut heimolaisensa.
Eräänä iltana linnamäeltä palatessaan muisti Jurva ristityn vankinsa ja
päätti ottaa hänet kuulusteltavakseen. Istuen avarassa isäntätuvassaan
pitkän tammipöydän päässä, suopeana ja päivän monista puuhista
väsähtäneenä, antoi hän oluthaarikan tyhjennettyään käskyn tuoda vanki
sisälle. Hänen vaimonsa säpsähti ja aavisti ratkaisun olevan ovella.
Useana iltana oli hän, miehensä kanssa kahden jäätyään, aikonut ottaa
puheeksi heidän poikansa kohtalon, mutta peläten sillä asialla
karkottavansa Jurvan suopean tuulen, oli hän asian esille ottamisen
lykännyt aina tuonnemmaksi. Jännityksissään ja pelosta vavisten asettui
hän nyt karsinan puoleen odottamaan, millaiseksi kohtaus oli muodostuva
ja oliko Pietari ilmaiseva itsensä isälleen. Tuvassa oli kuitenkin jo
onneksi siksi hämärä, että Jurva ei saattanut huomata hänen
mielenliikutustaan.
Odottava äänettömyys vallitsi tuvassa, kun Pietari saattajansa kanssa
astui kynnyksen yli ja pysähtyi huoneen keskelle. Hänen kasvoillaan
ilmenevä tyyneys rauhotti äitiä tuntuvasti.
"Tuota, kuinkas sinun nimesi olikaan?" kysyi Jurva alotteeksi ja äiti
pani mielihyvin merkille, että hänen äänessään oli suopea sävy.
"Pietari Kaukovalta."
"Pietari, se on niitä ristittyjen nimiä", sanoi Jurva kuin itsekseen.
"Kaukovalta, hm -- ja minua sanovat Kaikkivallaksi. Olemmehan siis
hieman kuin kaimaksia."
Hän naurahti hyväntuulisesti, mutta Pietarin kasvoilla värähti
mielenliikutus. Hetken vaiettuaan kysyi Jurva:
"Mutta mitä varten sinä tulit tänne meidän luoksemme? Jos tunnustat sen
suoraan, niin minä lasken sinut kaikessa rauhassa takaisin."
"Vilpittömän totuuden sanoakseni, minulla ei ollut mitään muuta asiaa,
kuin saada julistaa teille, pimeydessä eläville heimolaisilleni, hyvää
sanomaa maailman vapahtajasta Jeesuksesta Kristuksesta", vastasi
Pietari vakuuttavalla äänellä, jonka liikutus sai hieman värähtelemään.
Hänen sanansa ja se vilpitön tapa, millä ne lausuttiin, tekivät
nähtävästi vaikutuksensa Jurvaan, sillä niitä seurasi pitempi
äänettömyys. Pietari katsoi hetken otolliseksi ja jatkoi äitiinsä
katsahtaen:
"Sinä vertasit äsken minun liikanimeäni omaasi, päällikkö. Jos tahdot
kuulla, niin kerron sinulle oman nimeni alkuperän."
"Hm, annahan sitten kuulua", hymähti Jurva.
Pietari silmäsi ympärilleen ja lausui:
"Kertoisin sen mieluimmin kahdenkesken sinulle ja vaimollesi."
Nyt hymähti Jurva vieläkin kummastuneempana, mutta antoi kuitenkin
hetken emmittyään tuvassa olijoille merkin poistua.
Kun he olivat jääneet kolmisin, lausui Pietari:
"Minunkin nimeni on ollut alkuaan Kaikkivalta, mutta tultuani tuntemaan
Kristuksen, en minä katsonut syntisenä ihmisenä voivani pitää sellaista
nimeä. Sillä kaikkivalta voi olla yksin Jumala. Sen sijaan aloin minä
kutsua itseäni Kaukovallaksi, koska se Kristuksen valtakunta, jonka
tuloa minä julistan, on ulottuva niin kauas tulevaisuuteen kuin tämä
maailmakin sekä jatkuva vielä senkin jälkeen taivaassa."
"Sinä sanot nimesi olleen alkuaan Kaikkivalta", puhkesi Jurva
kummastuneena lausumaan. "Mistä sinä sitten oikein olet kotoisin?"
Näitä sanoja seurasi jännittynyt äänettömyys, jota keskeytti vain
nyyhkytyksen kaltainen ääni karsinasta, missä Pietarin äiti istui hämyn
suojassa. Vihdoin kuului Pietarin ääni liikutettuna:
"Minä olen syntynyt tämän saman kurkihirren alla, missä nyt seison, ja
sinä olet minun isäni. Muistat kai vielä poikasi, jota te nimititte
Toivotuksi ja jonka muukalaiset kaksikymmentä vuotta sitten veivät
pois?"
Syntyi hetken kestävä syvä hiljaisuus. Pietari astui muutaman askeleen
isäänsä kohti, mutta pysähtyi äkkiä, kun Jurva kumealla äänellä
tiuskasi:
"Vai minun pojakseni sinä ristittyjen lähetti uskallat tekeytyä!"
"Mutta hän on meidän poikamme!" huudahti yhtäkkiä Pietarin äiti,
nousten karsinasta ja lähestyen poikaansa. Hän työnsi tätä isäänsä
kohti ja jatkoi: "Katso, etkö tunne hänessä omaa, kadoksissa ollutta
poikaamme."
Vaimonsa odottamaton sekaantuminen asiaan sai Jurvan hämmästyksestä
sanattomaksi. Näkyi selvään, että hän kävi itsekseen ankaraa taistelua,
mikä tuntui hänen särkyneessä äänessäänkin, kun hän Pietarille lausui:
"Mutta sinähän olet ristitty?"
"Niin olen, isäni, ja nyt olen tullut tekemään teitäkin osallisiksi
samasta valkeudesta", vastasi Pietari hiljaa.
"Mutta minun poikani ei voi olla ristitty!" huusi Jurva ja hänen
äänestään kajahti jälleen kylmä horjumattomuus. "Sinun kanssasi minulla
ei ole mitään tekemistä, ennenkuin annat uhrimiestemme pestä itsesi
pyhässä lähteessä ja siten julkisesti palaat isäisi uskoon. Siihen
saakka on sinun paikkasi vankihuoneessa."
"Isäni", lausui Pietari murtuneella äänellä, "koska et kuitenkaan
kiellä, että minä olen syntynyt sinun pojaksesi, niin minä pyydän
sinulta yhtä ainoata armonosotusta: että nimittäin sallit minun edes
yhden kerran saarnata Kristuksen evankeliumia kokoontuneelle
kylänväelle. Tai ellet siihen suostu, niin salli minun edes tässä
laajemmin puhua Jeesuksesta sinulle ja äidilleni. Päätä sitten itse,
onko se oppi niin paha ja vihattava, että sen saarnaaminen on
estettävä".
"Salli hänen puhua, Jurva, sillä onhan hän meidän poikamme!" yhtyi
hänen pyyntöönsä äitikin nyyhkytysten katkomalla äänellä.
Mutta Jurva kutsui sisälle käskyläisensä, jotka hän äsken oli viitannut
poistumaan, ja sanoi heille:
"Viekää vanki takaisin kellariin. Saarnatkoon siellä seinäkiville
ristinuskoa niin paljon kuin mielii. Ennen saa hän ne kääntymään kuin
Jurva Kaikkivallan."
"Jurva, Jurva, kuinka saatat sinä olla niin sydämetön, että oman
poikasi suljet vankikomeroon!" huusi hänen vaimonsa itkien, kun
palvelijat olivat vieneet Pietarin pois.
"Minun poikani ei ole vielä palannut", vastasi Jurva ontolla äänellä.
Hän istui entiselle paikalleen pöydän päähän ja nojasi päätään käteen.
Pimenevässä tuvassa ei kuulunut muuta kuin hänen vaimonsa tukahtunut
nyyhkytys.

VII.
Seuraavana aamuna ei Jurvassa saattanut huomata mitään jälkiä
illallisesta kohtauksesta. Vangista hän ei puhunut mitään ja ryhtyi
tavallisiin toimiinsa niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Työpaikalla
panivat linnanrakentajat kuitenkin merkille, että hän jäi toisinaan
eteensä tuijottamaan sekä oli muutoin tavallista ärtyisempi. Vaimonsa
kanssa ei hän kotona antautunut pitempiin keskusteluihin, vaan oleskeli
etupäässä työpaikalla.
Kun hän eräänä aamuna saapui linnanrakennukselle, huomasi hän miehiä
olevan työssä noin kolmatta osaa vähemmän kuin tavallista.
"Mitä tämä on?" kysyi hän äreästi läsnäolevilta. "Missä ne muut
viipyvät?"
Kun miehet mitään vastaamatta vilkuivat toisiinsa, astui hän erään oman
miehensä eteen ja tiuskasi:
"Sano paikalla, miksi kaikki eivät ole saapuneet työhön!"
"En minä mitään varmaa tiedä", vastasi mies, ottaen surkean muodon,
"mutta minä luulen rönkäläisten yllyttäneen heitä jäämään pois työstä".
"Sitä minä jo aavistinkin", sanoi Jurva hammastensa välitse.
Hän tuijotti hetkisen mietteisiinsä vaipuneena eteensä, korotti sitten
äänensä, niin että kaikki saattoivat sen kuulla, sekä lausui:
"Jos teidän joukossanne on vielä sellaisia, jotka epäilevät, että nämä
työt eivät tapahdu meidän yhteiseksi hyväksemme ja jotka eripuraisuuden
luulevat olevan suuremmaksi siunaukseksi heimollemme kuin
yksimielisyyden, niin jättäkööt työpaikan ja lähtekööt heti kotiinsa.
Minä en tahdo asettua heidän tielleen, vaan pidän parempana, että ne,
jotka täällä tekevät työtä, tekevät sitä yksimielisyydellä ja
luottamuksella."
Miehet silmäilivät toisiaan, mutta kukaan ei liikahtanut.
"Te tahdotte siis kaikki pysyä työssä", sanoi Jurva. "No hyvä, meitä on
vielä kylliksi paljon saadaksemme työt suoritetuiksi. Mutta muistakoon
nyt jokainen teistä pysyä lujana rönkäläisten houkutuksille."
Tästä huolimatta tapasi Jurva parin päivän kuluttua miesjoukon muutamia
kymmeniä pienempänä. Rönkäläiset olivat jälleen olleet liikkeessä sekä
onnistuneet hyvin myyräntyössään. Jälellä olivat enää ainoastaan Jurvan
oman kylän miehet, ja hän tiesi, että ainakin he pysyivät työssä,
tehden sen joko pelosta tai uskollisuudesta. Mutta heitä oli nyt liian
vähän, saadakseen varustukset ennen talven tuloa valmiiksi.
Jurva oli koko päivän harvapuheinen, synkkä ja äreä. Illalla kotiin
tultuaan otti hän tulta tuohukseen ja lähti vankikellariin.
Huolestuneena hiipi hänen vaimonsa perässä ja asettui oven luo
kuuntelemaan. Hän kuuli miehensä puhuvan, äänessään masentunut sävy:
"En epäile, ettetkö sinä synnyltäsi ole minun poikani ja tunnenhan
sinussa nyt, näin läheltä tarkastellessani, pienen, pois ryöstetyn
perilliseni piirteet. Et käsitä, kuinka tuo ryöstö koski minuun, sillä
kaikki minun puuhani näyttivät hukkaan menneiltä. Mutta minä en
masentunut, vaan toivoen saavani joko toisen pojan tai sinut takaisin
jatkoin minä työtäni. Toista poikaa en ole saanut, mutta sinä olet
tullut takaisin. Iloitsin sydämestäni tultuani vakuutetuksi, että sinä
olet kadonnut poikani. Sylini on sinulle aina avoinna, kun vain riisut
päältäsi muukalaisuuden verhon. Tällä hetkellä tarvitsen poikaa,
auttajaa, enemmän kuin koskaan, sillä vihamiesteni salavehkeet uhkaavat
tehdä työni tyhjäksi. Tule pojakseni ja auta minua! Yhdessä me saamme
aikaan sen, mikä minulta yksin jää keskeneräiseksi. Me kukistamme
Röngän ja rakennamme linnan valmiiksi. Sitten yhdistämme me eri
heimokunnat, karkotamme Turusta ristityn piispan pappeineen ja
vallotamme muukalaisten pystyttämän linnan Aurajoen suusta. Ja
sitten ... niin, sitten saat sinä kaiken vallan minun jälkeeni, sinä
olet koko maan valtias, suomalaisten kuningas. Jätä siis, poikani,
muukalaisuutesi, palaa heimosi uskoon ja rupea julkisesti Jurva
Kaikkivallan pojaksi."
Lopussa oli Jurvan ääni käynyt hellän pyytäväksi ja henkeä pidättäen
kuunteli äiti, mitä Pietari oli vastaava tähän isän intomieliseen
esitykseen.
Hetken kuluttua kuuli hän poikansa äänen kuin maan alta vastaavan:
"Isäni, minä olen valmis auttamaan sinua kaikessa, mikä ei sodi
omaatuntoani vastaan. Mutta uskostani minä en voi luopua. Vaan etkö voi
minua ristittynäkin omaksua pojaksesi ja auttajaksesi?"
"En!" kuului Jurvan vastaus ja hänen äänensä, joka äsken oli ollut
pyytävä, muuttui yhtäkkiä jyrkäksi. "Minä käyn taistelua ristittyjä
vastaan ja sen vuoksi ei auttajani ja vielä vähemmän oma poikani saa
olla ristitty. Vielä kerran kysyn siis sinulta, etkö tahdo luopua
tuosta muukalaisten uskosta ja ryhtyä auttamaan isääsi hänen raskaassa
taistelussaan?"
"Voi isä, isä, miksi asetat minun eteeni tämän ristiriidan!" huudahti
Pietari syvän tuskan vallassa, lisäten hetken kuluttua kuin itsensä
kanssa taistellen: "Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä!"
"Et siis suostu?" kuului nyt isän kysymys pahaa ennustavalla
äänensävyllä.
"En voi, isäni, en voi, mutta poikasi..."
Tässä keskeytti hänet Jurvan jyrähtävä ääni:
"Poikani et sinä ole, mokoma ristittyjen äpärä! Seuratkoon kiroukseni
kantapäilläsi elämäsi loppuun!"
Seuraavassa hetkessä astui Jurva ulos kellarista ja ovi hänen jälessään
paukahti jymähtäen kiinni. Hädintuskin ehti äiti väistyä syrjään ja
kätkeytyä miehensä katseelta.

VIII.
Pietari oli taistellut sydämessään nopean, mutta sitä ankaramman
taistelun ja selviytynyt siitä voittajana. Kiusaaja oli näyttänyt
hänelle kaiken maailman kunnian ja huikaissut lyhyeksi hetkeksi hänen
silmänsä, niin että se toinen, vanha minä, oli vähällä ollut päästä
ylivaltaan. Mutta Herra oli rientänyt hänen avukseen ja kiusaajan oli
täytynyt jättää hänet. Ensi hetkinä isänsä mentyä tunsi hän sulaa
voittajan riemua ja näki silmissään kimaltelevan marttyyrikruunun, ja
sen kimmellys oli paljon kirkkaampi kuin sen maallisen kruunun, jonka
toiveilla isä oli häntä häikäissyt.
Hän oli täynnä palavata uskonintoa ja toivoi hartaasti, että äiti olisi
mitä pikimmin tullut hänen luokseen, saadakseen täydentää työnsä ja
liittää hänet pyhän kasteen kautta Kristuksen seurakuntaan. Joka päivä
oli hän opettanut äidille ristinopin totuuksia, ja nyt tunsi hän hetken
otolliseksi kasteen antamiseen.
Aika kului kuitenkin seuraavaan aamupäivään, ennenkuin äiti hiipi
poikansa vankikomeroon.
"Voi, rakas poikani, hänhän kirosi sinua!" lausui äiti itkuun
purskahtaen ja tapansa mukaan hyväillen hänen päätään.
"Elä ole siitä murheissasi, sillä minun herrani ja vapahtajani on
tekevä sen tyhjäksi", lohdutti häntä Pietari.
"Hän ei ole nukkunut koko yönä ja aamulla linnamäelle lähtiessään oli
hän niin synkkä ja alakuloinen. Kovasti sen on täytynyt häneen koskea
ja minun käy häntä niin säälikseni."
"Kyllä se koskee minuunkin, äiti", vastasi Pietari, "mutta toisin ei se
voi olla, ja minä toivon kaiken vielä muuttuvan hyväksi. Minä olen koko
yön viettänyt rukouksissa isäni puolesta ja olen vakuutettu, että hän
käsittää vielä totisen valkeuden."
"Kunpa niin kävisi", sanoi äiti ilahtuneena. "Minä en kuitenkaan jaksa
uskoa ennenkuin näen, sillä minä tunnen hänen jäykkyytensä."
"Nyt, äiti", alotti Pietari hetken kuluttua, "on tullut hetki, jolloin
sinun on otettava viimeinen askel ja päästävä osalliseksi pyhästä
kasteesta".
"Minä en tahdo mitään niin hartaasti kuin päästä osalliseksi samasta
uskosta, joka sinutkin on tehnyt niin lujaksi", vastasi äiti. "Mutta
olenko minä siihen mahdollinen?"
"Ja miksi et olisi?" ihmetteli Pietari, "sillä olethan sinä nyt
selvillä pyhän uskomme perustotuuksista ja sydämesi on muutoin valmis
ottamaan vastaan kasteen".
"Mutta illalla, kun isäsi houkutteli sinua luopumaan ristinuskosta,
toivoin minä alussa, että sinä suostuisit hänen pyyntöönsä", tunnusti
äiti arasti.
"Mutta Herramme on auttanut sinua, kuten minuakin, voittamaan
kiusauksen", rohkaisi häntä Pietari.
Niin tapahtui hetken kuluttua, kun äiti oli toimittanut paikalle
tarvittavat välikappaleet, Jurva Kaikkivallan vankikellarissa pyhä
toimitus, jonka kautta pakanallisen ja jäykän heimopäällikön puoliso
oman poikansa kastamana liittyi ristittyihin. Oudoksuen ja ihmeissään
kuulivat talon naisorjat permannon alta kaikuvan ristittyjen virren,
jota heidän oma emäntänsä veisasi yhdessä vangin kanssa.
Kun Pietarin äiti palasi kellarista, kohtasi hän ensimäiseksi vanhan
Kuosman, joka kiireisestä kulusta hengästyneenä juuri saapui pihaan ja
hänet nähdessään kysyi päällikköä.
"Missäpäs muualla kuin linnamäellä", vastasi hän. "Siellä hän on
miehineen. Mutta mihin sellainen kiire?" lisäsi hän nähdessään Kuosman
lähtevän saman tien linnamäkeä kohti.
"Kiire on!" huusi ukko solalta mennessään, "sillä ristisoturit ovat
tulossa tänne. Kastavat parhaillaan kansaa Rönkälässä."
Kuosma kiiruhti matkaansa, niin että hiekka priiskui hänen virsujensa
alla. Mutta päällikönvaimo palasi kiiruusti takaisin poikansa luo ja
ilmotti hänelle Kuosman tuoman uutisen. "Mitä meidän nyt on tehtävä?"
kysyi hän hätääntyneenä ja neuvotonna.
Hetken mietittyään vastasi Pietari:
"Minä luulen, että piispa Turussa on jotenkuten saanut kuulla minun
vankeudestani sekä lähettänyt ristiretkeläisiä minua vapauttamaan. Niin
ollen olisi mielestäni viisainta, että minä menisin heitä vastaan
Rönkälään ja estäisin heidät ryhtymästä taisteluun isäni kanssa.
Uskallatko laskea minut vapauteen, äiti?"
"Sitähän sinun ei pidä kysyäkään. Lähde siis kiiruusti matkaan,
ennenkuin isäsi palaa linnamäeltä, ja Jumala olkoon kanssasi!"
Kun Pietari muutaman hetken kuluttua oli solalla menossa, palasi hän
yhtäkkiä äitinsä luo pihan keskelle ja lausui:
"Mutta voinko minä näin jättää sinut, äiti? Tietysti isä minun
häviämisestäni purkaa vihansa sinuun. Ei, kyllä minun on jäätävä
tänne."
"Ei, ei, vaan sinun on mentävä ristisotureita vastaan ja estettävä
heidät taistelusta!" vastasi äiti lujasti.
"Mutta silloin on sinunkin seurattava minua, sillä en voi sinua jättää
isäni vihan uhriksi", väitti Pietari.
"Ei, ei, vaan minun on oltava isäsi luona, ja Herra on minua kyllä
suojeleva. Elä ole siis minusta huolissasi, vaan riennä matkaasi", ja
äiti työnsi häntä hellästi solaa kohti.
Hetken kuluttua oli Pietari ulkona pihasta, äidin katsoessa
kyynelsilmin hänen jälkeensä sekä lukiessa hiljaa vasta oppimiansa
rukouksia.

IX.
Kun Kuosma oli kertonut sanomansa Jurvalle, ei tämä osottanut mitään
hämmästyksen merkkejä. Synkän päättävästi lausui hän ainoastaan:
"Tulkoot, miekkani kaipaakin jo verta!"
Tarmokkaasti ja nopeasti ryhtyi hän varustautumaan vihollisen varalle.
Lähikukkuloilla sytytettiin merkkitulet ja varmemmaksi vakuudeksi
pantiin lähikyliä kiertämään kapula ilmotuksen kera, että kaikki ne,
jotka tahtoivat puolustaa vanhaa vapauttaan sekä pysyä uskollisina
isien uskolle ja tavoille, kätkekööt kiiruusti omaisuutensa ja
rientäkööt itse aseilla varustettuina linnamäelle. Pari miestä
lähetettiin jokivartta ylös vakoilemaan vihollisen liikkeitä, ja osa
naisista sekä aseisiin pystymättömät miehet toimitettiin karjan kanssa
etäisiin metsiin. Kaikki muonavarat sekä kalleudet kuletettiin kylästä
linnamäelle varustuksen turviin.
Illan hämärtäessä alkoi kaikki olla jo valmiina vihollisten
vastaanottamiseksi. Sisempi vallikaivanto, joka oli jo aiemmin saatu
valmiiksi, oli laskettu vettä täyteen, ja ulomman, vielä keskeneräisen
kaivannon reunoihin oli pystytetty teräväkärkisiä seipäitä tiheäksi
piikkimetsäksi. Paaluaitauksen sisällä oli suuret pinot myrkytettyjä
nuolia sekä heittokeihäitä ja kiviä, joita viimemainittuja saattoivat
naisetkin viskellä varustukseen pyrkivän vihollisen päälle. Miehet
koettelivat jousiaan ja niiden jänteitä, toisten terottaessa miekkoja
ja sotakirveitä. Jurvan uudet rakennukset eivät vielä olleet täysin
valmiit, mutta saivat nyt siitä huolimatta tarjota suojaa niin monelle
kuin seinien sisälle mahtui. Loput saivat viettää yönsä ulkona
nuotiotulien ääressä.
Kun päällikön vanha talo oli tyhjennetty kaikista arvokkaammista
tavaroista ja koko kylä päivän laskiessa seisoi autiona ja hyljättynä,
lähti Jurva, joka vaimonsa ja yhden miesorjan kanssa viipyi vielä
paikalla, vankikellariin. Pian palasi hän takaisin ja astuen pelon
vallassa odottavan vaimonsa eteen sanoi:
"Sinäkö sen olet tehnyt?"
"Minä", vastasi vaimo, koettaen katsoa miestään lujasti silmiin sekä
lisäten hetken kuluttua: "Sillä poikamme tahtoi mennä vihollisia
vastaan, estääkseen heitä hyökkäämästä sinun kimppuusi."
Jurva mitteli häntä hetken katseillaan, mutta kääntyi sitten mitään
puhumatta ympäri ja viitaten toisia mukaansa lähti astumaan linnamäkeä
kohti.
Tällä välin oli Pietari ehtinyt kulkea Röngän kylään. Siellä tapasi hän
useihin satoihin nousevan ristiretkeläisjoukon sekä muutamia munkkeja,
jotka parasta aikaa kastoivat kansaa ristinuskoon. Hän sai kuulla, että
Rönkä puoluelaisineen ei ollut tehnyt mitään vastarintaa, vaan taipunut
mielisuosiolla kasteeseen. Pian huomasi hän kuitenkin asianomaisia
puhutellessaan, että Rönkä oli ottanut kasteen ainoastaan siitä syystä,
ettei hänen tarvitsisi yhdessä Jurvan kanssa taistella ristinsotureita
vastaan. Saipa Pietari myöskin selville, että Rönkä aikoi yhdessä
ristiretkeläisten kanssa lähteä vallottamaan Jurvan linnaa sekä toivoi
Jurvan kukistuttua pääsevänsä ristittyjen avulla suurempaan
vaikutusvaltaan.
Saamansa tiedot synnyttivät Pietarin mielessä syvää halveksuntaa, ja
sen sijaan että olisi ryhtynyt avustamaan toisia munkkeja pakanain
kastamisessa, käänsi hän selkänsä koko toimitukselle ja ryhtyi etsimään
ristijoukon päällikköä. Hänelle neuvottiin erästä kookasta soturia, ja
astuessaan tämän eteen kohtasi Pietarin ikävä yllätys, sillä miehen
tunsi hän ritari Konradiksi, johon hän oli tutustunut jo Vironmaalla,
ja joka kuului saksalaisten kalpaveljesten ritarikuntaan. Hän oli
aikoinaan taistellut pyhällä maallakin, ja kun Vironmaan vallotus
näihin aikoihin oli pääasiassa loppuun suoritettu, oli hän nähtävästi
äsken tullut Suomeen ja tarjonnut palvelustaan piispa Tuomaalle.
Herra Konrad oli pitkä ja luiseva mies, jolla oli käyrä nenä ja leuassa
suippo parta sekä vasemmassa poskessa iso miekanarpi. Hänen
ulkomuodossaan oli jotakin, mikä hyvin paljon muistutti petolintua.
Luonteeltaan hän olikin ahnas, saaliinhimoinen ja julma. Pietari oli
kerran Virossa joutunut hänen kanssaan kiivaaseen riitaan, koettaessaan
hillitä hänen julmuuttaan ja ryöstönhaluaan. Samassa tilaisuudessa oli
Pietarin nuorekkaan kiivas ja palava uskoninto ensi kerran pahasti
järkähtänyt, niin että jälkiseuraukset siitä puhkesivat tuon tuostakin
näkyviin epäilyksinä ja hetkellisenä tarmottomuutena. Ritari Konradin
tovereineen riehuessa eräässä virolaiskylässä, oli Pietari kohdannut
muutaman vanhuksen halaistuin otsin makaamassa kylänraitilla. Ukko oli
ollut vielä hengissä ja Pietarin kumartuessa hänen puoleensa oli vanhus
lausunut, synkkä viha sammuvassa katseessaan: "Te sanotte tuovanne
meille rakkauden ja ikuisen autuuden oppia, mutta itse asiassa
karkaatte te päällemme kuin villipedot. Minä kiroan teitä ja teidän
oppianne!" Monenlaisia kauhunnäytöksiä oli Pietari senkin jälkeen
saanut Virossa kokea ja monta taistelua oli hän sydämessään käynyt,
tehdessään itselleen selväksi, että hänen ristinuskonsa oli kokonaan
toista kuin se tapa, millä kalpaveljekset sitä pakanain keskuuteen
levittivät.
Herra Konradillekaan ei Pietarin kohtaaminen näyttänyt olevan mikään
mieluinen yllätys. Kun Pietari oli tiedustellut hänen suunnitelmiaan,
vastasi Konrad:
"Matkamme päätarkotuksena on kukistaa Jurva-niminen pakanain päällikkö,
joka ristilliselle kirkolle on tuottanut paljon vahinkoa. Huomenna
jatkamme matkaa jokisuulle ja vallotamme siellä heidän linnansa sekä
viemme Jurvan vankina piispan luo, ellei hän sitä ennen ole saanut
osaansa minun miekastani."
Hetken vaiettuaan lisäsi hän pilkallisesti:
"Tämän kylän miehet, jotka vielä äsken olivat pakanoita, ovat nyt niin
innokkaita ristittyjä, että he huomenna seuraavat meitä nujertamaan
Jurvaa."
"Mutta minä pidän viisaampana, että te jätätte Jurvan rauhaan", virkkoi
nyt Pietari. "Minä olen kastanut hänen puolisonsa ristinuskoon ja
toivon Jumalan avulla saavani vielä itse päällikönkin kääntymään. Ja
kun päällikkö kääntyy, silloin kääntyvät kaikki muutkin. Täten pääsemme
me väkivaltaa käyttämästä ja työmme on kantava paljon siunatumpia
hedelmiä. Minä pyydän siis teitä, jättäkää Jurva ja hänen väkensä minun
huostaani, minä menen heistä vastuuseen."
"Vai niin, te kiivaileva isä, vai tahdotte jälleen meren tälläkin
puolen asettua minun tielleni", vastasi Konrad pahansuovasti. "Mutta
minullapa on piispan selvä käsky hävittää Jurvan linnotus, kaataa hänen
uhripuistonsa ja tuoda hänet itsensä joko elävänä tahi kuolleena
Turkuun. Ja tästä määräyksestä minä en aio rahtuakaan poiketa, vaikka
vieläkin kiivaampi munkkiveli tielleni ilmestyisi."
"Mutta täällä minä asetun teidän väkivaltanne ja julmuutenne tielle
vieläkin suuremmalla syyllä kuin meren tuolla puolen, sillä tämä on
minun syntymämaani!" huudahti Pietari tulistuneena. "Jos te täällä
aiotte menetellä samoin kuin Virossa, niin siitä saatte tehdä tiliä
piispalle, sillä hänen tahtonsa ei suinkaan ole, että pyhää
evankeliumia levitetään julmuudella."
"Ho, ho, turhaa te, isäseni, pelottelette minua piispalla", vastasi
Konrad. "Ei hän pakanoita kohtaan ole yhtä arkakätinen kuin te. Niinpä
lähtiessänikin sain olla todistajana, kun hän omin käsin kuritti erästä
uppiniskaista hämäläispakanaa, niin että mies pääsi henki pahastaan."
Hän silmäili Pietaria ivallisesti ja lisäsi:
"Huomenna siis lähdemme pääpakanan pesää karhomaan. Valmistautukaa
kastamaan pakanoita, mikäli heitä nimittäin tulee miekaltamme
säästymään."
Pietari kohotti kättään ja huusi kuohuvan vihan vallassa:
"Kirous seuratkoon askeleitasi, sinä tunnoton muukalainen, joka
saastutat pyhän ristinmerkin kantamalla sitä riettaassa kilvessäsi!"
Hän kääntyi selin herra Konradiin, joka hänen vihanpurkaukseensa
vastasi hohottavalla ivanaurulla.

X.
Puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä ilmestyivät ristiretkeläiset
linnamäen alle.
"Tuotapa en sentään olisi uskonut!" virkkoi Jurva, nähdessään Röngän ja
muutamia hänen puoluelaisistaan vihollisten joukossa. "No, sitä
parempi, sillä nytpä tarjoutuu tilaisuus mitellä avoimesti miekkaa sen
katalan kanssa."
Viholliset pysähtyivät ampumamatkan ulkopuolelle, ja hetken kuluttua
läheni varustusta airut, kädessään valkoinen lippu ja torvi. Hän
pysähtyi ulommaisen vallihaudan äärelle ja puhallettuaan torveensa
huusi Jurvalle, joka lähimpien miestensä kanssa seisoi paaluaidan
ampumalavalla, ollen rintaansa myöten vihollisten näkyvissä:
"Hänen pyhyytensä piispa Tuomaan nimessä käskee ritari Konrad teitä
jättämään varustuksenne hänen haltuunsa. Jos te teette sen ilman
vastarintaa sekä luovutte pakanallisista menoistanne ja annatte itsenne
kastaa, ei teille tule tapahtumaan mitään pahaa. Totelkaa siis hänen
käskyänsä!"
Jurvan katse säteili vihaa, kun hän jyrähtävällä äänellä huusi vastaan:
"Minä en tunne mitään piispa Tuomasta tai ritari Konradia, jota minun
tulisi totella. Että sinä julkeat vapaille miehille tuoda sellaisia
vaatimuksia, siitä olet sinä ansainnut tämän palkaksesi."
Samassa ojensi Jurva airutta kohti jousen. Jänne helähti ja suhahtaen
halkasi nuoli ilmaa, tarttuen seuraavassa hetkessä, sulka vielä
väristen, airuen rintaan. Mies kuukertui nurin ja vieri alas
vallikaivantoon. Ristisoturit kohottivat hurjan kostohuudon, ja osa
heistä hyökkäsi varustusta kohti kuin aikoen sen yhdellä iskulla
anastaa. He saivat kuitenkin vastaansa tiheän nuolikuuron, joka pakotti
heidät nopeasti vetäytymään takaisin ampumamatkan ulkopuolelle.
Varustuksen vallottamista väkirynnäköllä ei ollut ajatteleminenkaan,
vaan aluksi täytyi turvautua muihin keinoihin. Osa vihollisista ryhtyi
heti valmistamaan jonkunlaisia heittokoneita, joilla piti singottaman
kiviä varustukseen sekä koetettaman murtaa paaluaitaa. Toiset ryhtyivät
heti ampumaan tulinuolia varustukseen. Ne eivät kuitenkaan kyenneet
mitään aikaan saamaan, sillä sellaista mahdollisuutta silmällä pitäen
oli Jurva varustuksen sisällä olevat rakennukset kattanut turpeilla. Ja
jos seinät tai paaluaita jostakin kohti yrittivät syttyä, sammuttivat
puolustajat tulen alkuunsa.
Niin kului se päivä loppuun, vihollisten saamatta sen mainittavampaa
aikaan.
Seuraavana aamuna huomasivat piiritetyt, että yön aikana oli ulomman
vallihaudan kupeista nyhdetty kaikki terotetut seipäät. Siitä ei
vihollisille toistaiseksi kuitenkaan ollut mitään hyötyä, sillä edessä
oli toinen, vedellä täytetty vallihauta, ja sen partaalle ei ollut hyvä
tulla paaluaidan takaa alati uhkaavan nuolisateen takia. Mutta
aamupäivällä saivat viholliset valmiiksi pari heittokonetta, joilla he
alkoivat paaluaitaa vastaan sinkautella lähes miehen painoisia
kivijärkäleitä. Aita oli kuitenkin sisäpuolisten pönkäin avulla siksi
hyvin tuettu, että se ei mistään kohti murtunut. Sen sijaan tuottivat
aitauksen sisälle lentäneet kivet enemmän vahinkoa, surmaten päivän
kuluessa kolme puolustajaa.
Iltapäivällä saivat viholliset apuväkeä. Jokea ylös nousi nimittäin