Elias Lönnrot: Elämä-kerrallisia piirteitä - 3

Lönnrotin kynän kautta kulkeneita virsiä on siis lähemmäksi 300. Hänen
omatekoisista virsistänsä ovat n:o 139 ja n:o 140 kaksi kaunista
loppiaisvirttä, n:o 200 ja n:o 210 proosallisia evankeliumi-virsiä,
n:o 376 välttävä ehtoovirsi, ja n:o 492 on, merkillistä kyllä,
valtiopäivä-virsi.
Vaikka Lönnrot siis ei itsestänsä tuottanut ja keksinyt tämänkään
runolajin alalla paljon, niin ansaitsee hän Suomen kansalta ikuiset
kiitokset siitä uutteruudesta ja taidosta, jolla hän saattoi muiden
tekemiä virsiä Suomen kielen pukuun.
Edellisistä uudemmista virrenteon-yrityksistä eroavat ne siten,
että niissä on tuota _cantabile_, joka kaikessakin laulurunoudessa,
mutta enimmin virsissä, on välttämätöintä, tahi, toisin sanoen, että ne
ovat helpot laulaa ja täysisäkeiset, olematta kuitenkaan pitkäpiimäiset
niinkuin "Uudet Wirret". Niistä eroavat ne siinäkin, että maallinen
kansanrunous on kielessä ja runopuvussa tehnyt niihin edullisen
vaikutuksen; täältä tullutta on esim. alkusointu, jonka käyttämistä
virsissään Lönnrot ei ollenkaan ole kamoksunut, missä se helposti
tarjoutui. Vanhan virsikirjan typistetyt ja pahoin ruhjotut sanat eivät
voineet muuta kuin kauhistaa häntäkin, jonka korva oli tottunut vanhan
runon täyteläisyyteen; häntä ei siis minkäänlainen runomitan ahtaus
voinut saada käyttämään muita lyhennyksiä kuin luvallisia. Runojen
muistamisen ei hän antanut viehättää itseänsä yleisen hengellisen
kielen alalta, ja sanojen käyttämisessä oli hän niin varova, että monta
monituista kertaa eri ajoilla muunteli jotakuta vaikeampaa paikkaa,
kunnes se täydellisesti vastasi hänen arkatuntoisuutensa vaatimukset.
Mitä Lönnrotin virsien sisällykseen tulee, jätän minä sen muiden
arvosteltavaksi, jotka tämän ymmärtävät paremmin tehdä kuin minä,
huomauttaen näille vaan sen, että sisällyksensä saivat hänen virtensä
enimmäksi osaksi semmoisista virsiteoksista, jotka hän tapasi yleisesti
hyväksytyissä ulkomaisissa virsikirjoissa, ja että Lönnrot ei
suinkaan pilannut alkuperäisiä teoksia antaessaan niille suomalaisen
puvun. Osoittaakseni, kuinka ihanalta virsi voipi kuulua Suomen
kielellä otan tähän lopuksi alku-puolen virttä 168 ("Kristuksen
taivaasen-astumisesta"), käyttäen sekä 1872 että 1883 painosta, siitä
syystä, että Lönnrot jälkimmäisessä on tähän virteen tehnyt muutoksia,
joista muutamat ovat parannuksia, mutta toiset minusta tuntuvat
huononnuksilta. Täten kuuluvat tämän virren neljä ensimmäistä värsyä
näin:
Jo, Jesus, Isäs kunniaan
Sä olet meiltä mennyt.
Ja tänne vähäks ajaks vaan
Mä olen jälkees jäänyt
Waeltamahan vieraana
Wiel' isän' maasta kaukana.
Se isänmaa on ylhäällä,
On taivahassa aina,
Ei siellä suru sydäntä,
Ei murhe mieltä paina,
Ja Herran kirkkaus ainiaan
Sen täyttää ihmevalollaan.
Ehk' eivät sinne silmäni
Nyt kannatakaan vielä,
Niin kuitenkin mun ääneni
Jo nytkin kuullaan siellä;
Ja usein, kuin mä huokaan vaan,
Jo vastauksen sieltä saan.
Myös usein uskon silmillä
Saan sinne tähtäellä,
Ja toiste toivon siivillä
Likemmä liidätellä;
Mut sitten taasen katoaa
Pois edestän' se riemun maa.
* * * * *
Mutta mitäpä töistä ja teoista olisi, ell'ei niiden takana olisi
kelvollinen tekijä. Schiller ei sano teosten, loistavintenkaan,
maksavan mitään, ell'ei niiden tekijä ole siveellisesti kelvollinen.
Suomen uudemman kirjallisuuden perustaja sai tässäkin suhteessa niin
runsaan osan, että hän ihmisenäkin täyttää suurinten vaatimusten
määrän, ja oli niin likellä täydellisyyttä, kuin kuolevaisen on
mahdollista. Ilman töitänsä tekemättäkin olisi Lönnrot ollut suuri
mies. Hän oli henkistä aatelissäätyä, sitä, jolla tosi-ihmisyyden
ihanteet ovat kilvenmerkkeinä. Tämä aateli kasvaa harvoin
vaakunoitetuissa kehdoissa. Jalosukuisuus ei aina ole yhtä kuin
jalomielisyys. Luonnotar ei valitse lemmikkejänsä säätyyn katsoen, vaan
pistää monesti aatelikirjansa, oikean jalouden lahjakirjan, senkin
lapsen kapaloihin, joka ensi uniansa makailee matalassa mökissä,
karstaisen kurkihirren alla. Tämän aateliston etevin tunnusmerkki on
_rakkaus_, se oikea rakkaus, josta apostoli antaa niin miellyttävän ja
täydellisen kuvan, alkaen näillä ihanoilla sanoilla: "jos minä ihmisten
ja enkelien äänillä puhuisin, ja ei minulla olisi rakkautta, niin minä
olisin kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkuinen". Rakkauden kanssa
ovat yhdistettyinä nöyryys ja tyytyväisyys. Ne harvat joilla nämät
omaisuudet ovat siinä määrin kuin ne olivat Lönnrotilla, ovat
ihmiskunnan etevimpiä, vaikkapa eivät tekisikään mitään uros- tahi
ansiotöitä. He ovat kansan suola. He pitävät henkisten ja siveellisten
ihanteiden lippua ylähällä, silloin kuin enimmät muut ihmiset
mellastavat elämän turhuuden-markkinoilla. Näitä valituita oli
Lönnrotkin.
Se puute, jota Lönnrot opintonsa alussa sai kärsiä, ei näytä olleen
pitkällinen sitten kuin hän pääsi ylioppilaaksi v. 1822. Jo seuraavana
vuonna sai hän n.k. akademillisen konditionin[10] silloisen
kirurgian-professorin Törngrenin perheessä, joka muuttui hänelle
toiseksi kodiksi ja jonka jäsenet tulivat niin hänen ystäviksensä, että
hän vielä keski-ijällänsäkin, silloin kuin hänellä oli virkavapautta ja
siksi kuin hän nai (v. 1849), talvilla aina oleskeli kuukausmäärät
ijäkästen vanhusten luona heidän kartanossansa Laukossa Vesilahden
pitäjää, josta muun muassa Kalevalan toisen laitoksen esipuhekin on
annettu keväällä v. 1849. Lieneekö Törngren häntä erittäin auttanut
raha-avuillakin, ja minkämuotoisilla, en voi sanoa, mutta varsin huonot
eivät hänen raha-asiansa hänen kotiopettajan-virasta erotessaan näytä
olleen, koska hän tällöin juuri omalla kustannuksellansa läksi
ensimmäiselle runoretkelleen ja sitten kohta omilla varoillansa
painatti I:sen vihkon Kanteletta. Ei ainakaan ollut puute jättänyt
hänen mieleensä niitä pahoja jälkiä, jotka monenkin lapsena ja
nuorukaisena köyhyyden kurjuutta kärsineen mielessä tavataan saituuden
ja ahneudenkin muodossa heidän vanhemmilla päivillänsä. Lönnrotin jalo
luonne ei voinut joutua tämän vamman alaiseksi. Päin vastoin oli
hänellä aulis mieli ja avullinen käsi elämänsä loppuun saakka, ja monta
on niitä, joita hän tavalla tahi toisella on auttanut omista
varoistansa. Samalla piti hän huolen vanhemmistansa, eikä jättänyt
avutta niitä siskoistansakaan tahi heidän lapsistansa, jotka sitä
tarvitsivat. Vanhempansa otti hän luokseen Kajaaniin, sitten kuin
vanhuuden voimattomuus alkoi haitata heitä Paikkarin torpan hoidossa,
joka tällöin jäi heidän vanhimmalle pojallensa. Läheltä Kajaania,
muutamain virstojen päästä, oli Lönnrot miten kuten tullut ostaneeksi
pienen kruununtilan, ja tänne asetti hän vanhukset elämään. Polvila, se
oli tämän paikan nimi, on sen vesistön rannalla, jota myöten ylävedet
Koivukosken ja Ämmän kautta laskevat Oulujärveen. Kajaanin kaupunki on
näiden kahden kosken välillä. Lönnrot asui kaupungissa, mutta kävi joka
päivä, kuin ilma salli, päivällisen syötyänsä Polvilassa. Talvella
hiihti hän tämän matkan suksilla. Kesällä kulki hän sinne jalkaisin ja
tuli illalla, virtaa myöten Koivukosken niskaan laskien, takaisin. Joku
myötäseuraava henkilö palautti venheen Polvilaan, tahi kulki Lönnrot
sillä seuraavana päivänä itse vasten virtaa sinne. Vanhempainsa
näkeminen ei hänellä ollut ainoana syynä tähän matkustamiseen. Se antoi
hänelle samalla hyvää ruumiin liikettä, mutta pääasia oli, että hänellä
Polvilassa iltapäiväksi oli tehtävänä toinen työ, toinen kaupungissa
aamupuolella. V. 1847, jolloin minä parin ylioppilas-kumppalin kanssa
kävin Kajaanissa, oli Lönnrotilla työnä kaupungissa sanakirja-ainesten
kokoaminen, ja Polvilan hiljaisessa yksinäisyydessä muodosti
hän par'aikaa Kalevalan toista laitosta. Tänne kuolikin hänen isänsä
syksyllä v. 1851, 86 vuoden vanhana. Äiti, joka oli 8 vuotta nuorempi
miestänsä, seurasi poikaansa ja hänen perhettänsä, 81 vuoden vanhana,
silloin kuin Lönnrot tammikuussa v. 1854, nimitettynä professorina,
muutti tänne Helsinkiin, ja eli sitten vielä muutamia vuosia Paikkarin
torpassa.
Siskoillensa koki Lönnrot myöskin olla avullinen. Niitä oli hänellä
neljä veljeä ja kaksi sisarta; hän itse oli vanhempiensa neljäs lapsi.
Vanhin veli, joka oli ruvennut räätäliksi niinkuin isäkin, oli jo
Eliaksen kouluun lähtiessä ollut omintakeinen miehensä eikä varsin
varatoin, ja auttanut nuorempaa veljeänsä tämän ensi askeleilla opin
tietä. Tämän avunteon palkitsi Lönnrot hänelle ja hänen kuoltuansa
hänen perheellensä monin verroin. Hän otti nim. hänen vanhimman
poikansa kasvattaaksensa, ja sittemmin toisen nuoremman pojan. Vanhempi
näistä pojista oli jo ylioppilaaksi pääsemässä, kuin tapaturmainen
kuolema tempasi hänet pois; nuoremman koulutti ja kustansi Lönnrot
täydellisesti papiksi. Erään toisen veljensä toimitti hän
rokonpanijaksi. Toisesta sisarestansa näkyy hän myöskin pitäneen
huolta; v. 1849 kirjoittaa hän nim. ystävällensä Rabbelle tänne
Helsinkiin, että Rabbe laittaisi hänen täällä (luultavasti
palveluksessa) olevan sisarensa kätilöimen oppiin. Tämä sisar taisi
olla se, joka sitten muutti Pietariin, siellä meni miehelle ja joutui
hyviin varoihin.
Hyväsydämisyys ja hyvänsuopuus olivat Lönnrotin mielenlaadussa
pääainekset, ja ne ilmestyivät kaikissa hänen oloissansa. Hän voi ehkä
silmänräpäykseksi vihastua, mutta lieneekö kukaan kuullut kovia sanoja
hänen suustansa? Kaikki riita oli hänen kauhunsa. Ei kirjallistakaan
riitelemistä suvainnut hän itse kohdassansa. Jolloin-kulloin yritti
joku hänen kanssansa kirjallisesti kinaamaan, mutta kuin hän ei
vastannut, piti toisenkin pian tuketa suunsa. Seuraus tämmöisestä
menetyksestä oli se, että tuskin yksikään niin paljon kirjallisilla
aloilla liikkunut on saanut niin olla rauhassa kritikastereilta
(arvottomilta arvostelijoilta) kuin hän. Tämän edun saavuttamiseen
auttoi häntä ehkä hänen silminnähtävä vaatimattomuutensakin. Töistänsä
ja niiden menestyksestä kantoi hän kiitoksen kaiken hyvän lahjan
antajalle, mutta ei ylpeillyt niillä sisällänsäkään. Kuinka vähän hän
teoksillansa tahtoi saada kuuluisata nimeä, näkyy siitäkin, ett'ei hän
niihin pannut nimeänsä, Esipuheiden alla vaan tavataan hänen
kirjoissansa yksinkertainen nimimerkki E.L. Ainoastaan Sanakirjassa on
tästä poikkeus; sen nimilehdellä seisoo koko nimi. Kaksi kertaa on hän,
ikäänkuin salaisesti ja luultavasti puoleksi leikillä, hyvittänyt
mieltänsä teostensa antopäivillä; Kanteletar on näet annettu 9 p.
huhtikuuta ja Kalevalan toinen laitos saman kuun 17 päivänä, joista
edellinen oli hänen syntymä- ja jälkimmäinen hänen nimipäivänsä. Että
kansalaisten rakkaus ja ulkomaan hyväksyminen olivat hänestä mieleen,
ei liene moitittava.[11] Mutta prameata ylistystä ja loisteliasta
juhlimista pelkäsi hän ja koki karttaa. Se viikko juhlia, joilla me
kaksi vuotta takaperin (keväällä v. 1882) emme voineet olla viettämättä
sitä hetkeä, jolloin hän tuli 80 vuoden vanhaksi, oli hänelle oikea
piinaviikko.
Lönnrotin hyväsävyisyyden lähteenä ei ollut ainoastaan se harvinainen
tasapaino, joka vallitsi hänen hengessänsä. Hänen vanhempansa olivat
olleet jumaliset ja kokeneet yksinkertaisen ymmärryksensä mukaan
kasvattaa lapsiansakin jumalanpelkoon. Lapsuuden-uskoansa ei hän
koskaan liene kadottanut peräti, ja vanhemmilla päivillänsä sai hän sen
kaikissa tapauksissa selvempänä takaisin. Uskonnollisesta hartaudesta
oli tehokas apu hänen luontaiselle hyväsävyisyydellensä. Nöyryys
Korkeimman päätösten edessä teki hänelle myöskin keveämmäksi kovan
onnen kohtaukset, jonkalaisia kärsimättä ei hänenkään ollut määrä
päästä elämästä.
Ensimmäinen tämmöinen kohtaus, ja se kamalinta laatua, oli, kuin hänen
edellämainittu vanhempi kasvattinsa hukkui. Kamalaksi tuli tämä surkea
tapaus sen kautta, että Lönnrot itse piti perää, kuin venhe hänen
virtaa laskiessaan törmäsi vedenalaiselle kivelle ja kaatui. Tämä
tapahtui eräsnä Juhannus-aamuna, luultavasti v. 1839. Hän oli silloin
ollut yötä Polvilassa ja lähtenyt tapansa mukaan venheellä kaupunkiin
päin, jonne häntä olivat seuranneet, kirkossa käydäksensä, tuo
nuorukainen ja eräs palvelustyttö. Nämät molemmat hukkuivat, ja
ainoastaan väkivoimauksilla oli Lönnrot itse päässyt hengissä maalle,
turhaan ponnisteltuaan koettaessansa pelastaa toisia. -- Monta vuotta
myöhemmin kohtasi häntä täällä se surkea tapaus, että eräs hänen
puolisonsa likeinen sukulainen, joka oli ylioppilas ja hyvillä
luonnonlahjoillansa sekä vakavilla opinnoillaan herätti paljonkin
toiveita itsestänsä, onnettoman rakkauden houreissa surmasi itsensä. --
Raskainta lienee hänen kuitenkin ollut kantaa niitä hävityksiä, joita
surma teki hänen perheessänsä, ottaen pois ensin hänen rakkaan
puolisonsa[12] ja sitten, pitemmillä ja lyhemmillä väliajoilla, kolme
tytärtä.[13] Kauan ennen näitä kuolemantapauksia oli Tuoni temmannut
hänen esikoisensa vuoden vanhana pois.
Minkälaiset hänen mielipiteensä tämmöisten kohtausten suhteen olivat,
näkyy parahiten eräästä kirjeestä, jonka hän kirjoitti huhtikuussa
v. 1869; kirje oli eräälle isälle, jolta silloin oli kuollut kaksi
lasta. "Olen kokenut itseksi", sanoo hän muun muassa tässä kirjeessä,
"sitä surua, kun vanhin lapseni, ainoa poikani, kuoli, mutta ei
auttanut ei omat eikä syrjäisten lohdutukset. Mutta mitä ne ei voineet,
sen teki aika, ja nyt taidan jo Jumalaa kiittää siitä, että hän korjasi
lapsen luoksensa ja pelasti minun kaikesta siitä surusta, kun minulle
hänestä ehkä olisi tullut. Parasta kyllä ehkä olisi semmoisissa
tapauksissa, kohta voida tyytyä Jumalan kaikkiviisasen hallintoon,
mutta koskapa me sen kylliksi opimme?"[14]
Tämän ohessa ei hän kuitenkaan ollut mikään "Kopfhänger" (jumalisesti
suruisen näköinen), niinkuin saksalainen sanoo. Hän oli melkein
aina tyynesti iloinen, ja humori (leikillisyys) pulppusi hänen
mielestänsä kuivumattomina suihkuina. Hauskempata seurakumppalia kuin
hän oli ei suinkaan tavata usein. Monilla matkoillansa oli hän ollut
jos joidenkin kanssa yhdessä, eri säätyluokissa, eri kansoissa, eri
sivistysportailla, eri uskontojen alalla. Hänellä oli terävä silmä
keksimään asiain ja ihmisten koomilliset (naurunalaiset) puolet, ja
tämänpuolisia, vaikka ei sapensekaisia, olivat ne kertomukset, joita
hän muilla nautitutti niistä tapauksista tahi ihmisistä, joita hän oli
nähnyt. Ei hän jättänyt unhotuksiin omiakaan seikkailujaan, joihin hän,
olletikin ensimmäisillä runomatkoillansa oli useinkin joutunut, kuin
häntä halvan ulkoasunsa tähden pidettiin milloin minäkin maankulkijana.
Ulkoasun halpuus oli sekä runonkerääjän matkustustavan, että itse asian
ja myöskin varojen vähyyden vaatima. Mutta huvittaneen näyttää häntä
myöskin se _incognito_ (tuntemattomuus), jossa hän esiytyi, ja ne
_qui-pro-quo't_ (erhetykset), jotka siitä seurasivat.
* * * * *
Tällainen oli meidän rakas opetus-isämme.
Hänen poislähtönsä täältä tapahtui 19 p. maalisk. v. 1884. Hänen
terveytensä oli jo pitkin talvea heikonnut heikkonemistaan, jonka
tähden kuolema sitten oli helppo ja hiljainen, ikäänkuin uneen
nukahdus. Huhtikuun 3:na päivänä laskettiin ruumis Sammatin
kirkkomaahan, lepäämään samassa paikassa, johon vainaja eläessään oli
saattanut rakkaitansa, puolisonsa ja kolme tytärtänsä. Hautajaiset
olivat niin juhlalliset, että niiden vertoja Suomessa sitä ennen tuskin
oli nähty. Paitse maakansaa, jota kappelin seurakunnasta ja ympärillä
olevista pitäjistä oli kokoutunut suuri paljous, oli sinne tullut
lähetyskuntia ja edusmiehiä melkein kaikista maamme kaupungeista
ja monesta paikkakunnasta maaltakin. Näiden tuomia laakeri- ja
kukkais-seppeleitä oli lähes satakunta; näistä oli kolme hopeaistakin,
nim. Kuopion kaupunkilaisilta, Savokarjalaiselta Osakunnalta
yliopistossa ja Pietarin suomalaisilta. Viimeksi nimitettyyn
seppeleesen olivat vainajan sen sisaren lapsetkin, josta tässä edellä
on mainittu, saaneet tilaisuuden ottaa osaa. Ruumiinsaatossa
kansankoululta kirkkoon nähtiin lähetyskuntien etunenässä
edusmiehiä Kenraali-kuvernöörin, Suomen Senaatin, Yliopiston, Turun
Tuomiokapitulin, Suomen Sotaväen, Ylioppilaskunnan ja sen eri
Osakuntien, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Suomen Tiedeseuran
kuin myös monien muiden seurain puolesta. Tämä juhlallinen loisto
yhdessä tyvenen kauniin maiseman kanssa, jonka jo ohennutta lumipeittoa
keväinen lämmin aurinko vielä enemmän ohensi, pienen kellon ääni
vähäisen kirkon tapulista, itse tämä köyhä kirkko, joka nyt kuitenkin
oli kaunistettu kuusilla ja köynnöksillä, maahanpanijan vakavat ja
lämpimät sanat, kaikki nämät yhdessä tekivät läsnäolijain mieleen syvän
vaikutuksen. Tilaisuuden ulkoasukin tuntui toimittavan sitä, että tässä
pantiin maan poveen Suomen suurinta miestä, joka oli syntyessään ollut
Suomen köyhimpiä lapsia!
Rauhaan läksit Sä pois, tuhkasi Kalma sai,
Kanssa laakerin kuin maahan se laskettiin:
Waan Sun henkesi heelmät
Meille ainainen aarre on.
Wierkööt wuos'sadat waan toinen toisensa taa',
Wanhat unhottukoot, uudetki muuttukoot:
Ei sun muistosi muutu,
Eikä unhotu ansiotyös'.
Peittyipä Hellaankin kirkka'us peittoon yön,
Kaune'us karkkosi pois, raakuus wallan sai,
Mutt' ei laulut Homeeron
Unhotuksihin jääneet, ei.
Näinpä Wäinämön myös wirret ja wiisaus suur',
Ilmarin ihmetyöt, Kullerwon kauhea tie,
Lemmin sankarin uljaus
Unhoon Suomessa eivät jää.
Aina, ain' yhä waan nuoriso niistä juur'
Urhoon woimoa juo, intoa laulun saa,
Äitin-rakkauden töitä,
Tiedon tenhoa ihmehtii.
Aikain aikojen taa', tietäjä, kalliit työs'
Kansaas' kirkastaa; itse Sä loistat myös
Niinkuin Alppien huippu
Loistaa laajojen maiden taa'.


Viiteselitykset:

[1] Elias Lönnrot oli syntynyt 9 p. huhtik. v. 1802, Paikkarin torpassa
Haarjärven kylää ja Sammatin kappelia Karja-Lohjan pitäjässä. Hänen
vanhempansa olivat pitäjän-räätäli Fredrik Johan Lönnrot ja
rusthollarin-tytär Ulrika Antintytär. Ristimänimensä kerrotaan hänen
saaneen siten, että se vieras henkilö, joka vei lapsen kirkolle
kastettavaksi, oli matkalla unhottanut ne kaksi komeampaa nimeä, jotka
oli käsketty lapselle antaa, ja pappi pani sille sen päivän (17:n
huhtik.) nimen _Eliaksen_, jolloin kastaminen tapahtui.
[2] Tämän kirjasen ulosantaminen oli tavallansa syynä _Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran_ perustamiseen. Se rahavahinko, joka L:lle tuli
"Kanteleen" painattamisesta, saattoi näet hänen kaksi ystävätänsä
tohtori Martti Lindforsin ja lehtori Reckmanin ajattelemaan sitä, että
tämmöisten kirjojen kustantamiseen olisi varat otettavat, ei köyhän
kirjantekijän kukkarosta, vaan useammilta asiaa harrastavilta
kansalaisilta, jotka yhdistyisivät seuraksi. Täten päättivät nämät
kolme miestä perustaa semmoisen seuran; heihin yhtyi pian muitakin
nuorempia tieteenharjoittajia, niin että Seuran ensi kokouksessa 16 p.
Helmik. v. 1831 jo oli 12 jäsentä; pian lisäytyi tämä määrä ja Seuran
perustajina pidettiin 31 sen ensimmäistä jäsentä, joista tällä hetkellä
(kesäkuun alkupuolella vuotta 1883) 4 vielä on elossa.
[3] Kantelettaren 1:seen osaan liitti L. myöskin viidettä kymmentä
runojen ja muiden kansanlaulujen laulantoa. Nämät olivat ensimmäiset
laulannot Suomen kansan huulilta, jotka sivistynyt maailma tuli
tuntemaan, jos emme ota lukuun niitä paria kymmentä "paimenlaulua"
(laulantoa), jotka Gottlund sitä ennen oli julaissut Otavassansa.
Laulantojen ylösottamiseen tarvitaan taitoa soitannossa, ja onneksi oli
se siis, että L. nuorena joltakulta musiikki-paturilta oli oppinut
puhaltamaan huilua, jonka avulla hän otti laulannot kirjaan. Myöhemmin
oppi hän soittamaan kantelettakin, jonka hän alkuperäisestä
viisikielisestä laajensi moni-oktaviseksi.
[4] Harvennukset ovat A. Ahlqvistin tekemiä.
[5] Heidän olinajaltansa Arkangelissa kertoi Castrén useinki tapauksen,
joka tavallansa myöskin antaa valoa Lönnrotista. Sinne tultuansa
pitivät he ensimmäisenä tehtävänänsä käydä kunnioitus-tervehdyksellä
kuvernöörin luona. Tänne mennessänsä näkivät he muun muassa torilla
vasun, jossa oli vanhoja kirjoja myötävinä, mutta jota sillä hetkellä
ei ollut muita kuin iso koira vartioimassa. L. oli aina kärkäs
katselemaan kirjoja, eikä tässäkään kohdin voinut olla tyydyttämättä
uteliaisuuttaan; hän läheni vasua ja rupesi siitä ottamaan yhtä kirjaa
käteensä, kuin koira yht'äkkiä tarrasi hänen pohkeesensa ja repäsi
hänen mustiin housuihinsa suuren reijän. Arvattavasti jäi kuvernöörin
luona käyminen sillä kertaa tekemättä. Se tapahtui kuitenkin seuraavana
aamuna, sillä siksi oli L. omakätisesti korjannut housunsa, ja työ oli
ollut kuin parhaan räätälin tekemää. Jo pienenä oli hän isältänsä
oppinut ompelijan työtä tekemään, ja matkoillansa piti hän aina
tarpeellisimmat tämän työn neuvot kanssaan. Kenkäsepän työtä osasi hän
myöskin tehdä hätätilassa. Kajaanissa ollessaan harjoitti hän
kirjannitojankin ammattia. Nikkaroimisessa oli hän samoin taitava.
Tämän ohessa oli hänellä taipumus tekemään kaikenlaisia keksinnöitä,
jotka jotenkuten keventäisivät hänen työntekoansa tahi edistäisivät
mukavuutta. Tämmöinen oli hänen keksimänsä kirjoituslauta, jonka avulla
voi kirjoittaa pitkälläänkin ollen; piipunkannatin, joka vapautti käden
tupakkapiipun pitelemisestä; eräs erittäin näppärä laitos, joka oli
yhdistetty tavallisen Schwarzwaldin-seinäkellon kanssa yhteen ja jonka
kautta yöllä, valkeata ottamatta, kellon luotivitjoista voi
käsikopelolla saada tietää ajan kulun; j.m.s.
[6] Sekä lääkintö-laitoksen päällikkö (valtioneuvos E.D. von Haartman)
että Senaatti ehdottelivat, että L:lle annettaisiin joko ero virasta ja
400 ruplan vuotuinen eläkeraha taikka virkavapauden jatko vielä
neljäksi vuodeksi. Kenraali-kuvernöörinä oli silloin ruhtinas
Aleksander Menschikoff.
[7] Hänen puolisonsa oli Maria Piponius, värjälin Elias Piponiuksen
tytär.
[8] Tämä tapahtui 22 p. tammik. v. 1870 Nokkalan kestikievarissa
Perttulan kappelissa, hänen reestä noustessansa. Seurakunnan lukkari
sitoi jalan miten-kuten ja Lönnrotin piti nyt maata liikahtamattomana,
ilman mitäkään mukavuuksitta, kolme viikkoa kestikievarissa, ennenkuin
hänet saatettiin muuttaa Loimaan pappilaan, jonne menemässä hän olikin
ollut. Siellä sai hän vielä maata muutaman aikaa. Vuoteen omana
ollessansa oli hän kaiken aikaa yhtä hyvällä mielellä, kuin jos ei
mitään olisi tapahtunut, ja kaiken aikaa kirjoitti hän pitkällänsä
virsiä. Vaikka hän tällöin jo oli 68 vuoden vanha, parani jalka ihan
terveeksi. Oli se luonne, oli se mies!
[9] Alussa menetteli hän liian vapaasti oppisanojen sepitsemisessä.
Täten tehtyjä ovat esim. _tiedoitsema_ filosofia, _tähtilöimä_
tähtitiede, _maidelma_ maantiede j.m.
[10] Kotiopettajan paikan yliopisto-kaupungissa. Semmoinen on helposti
arvattavista syistä ylioppilaalle paljoa edullisempi kuin
kotiopettajana olo maalla tahi muissa kaupungissa.
[11] Ulkomaalla huomaittiin hänen arvonsa jo aikaiseen. Niin kutsuttiin
hän jo v. 1850 Berlinin tiede-akatemian kirjeenvaihtaja-jäseneksi,
kunnia, jota kukaan muu Suomalainen tuskin lienee saanut.
Sitten kutsuttiin hän samanlaiseksi jäseneksi v. 1859 Unkarin
tiede-akatemiaan ja v. 1876 Pietarin samanlaiseen akatemiaan.
Ruotsista annettiin hänelle Pohjantähden ritarinristi v. 1865.
Erinomaisen kunnian-osoituksen sai hän v. 1872 Preussistä,
kun hän hän kutsuttiin _Pour-le-mérite_-ritarikunnan jäseneksi.
Arvataksemme oikein tämän kunnioituksen arvon tulee meidän tuntea
tämän ritarikunnan omituinen laitos. Siinä ei saa yhden ajoin olla
useampia kuin 55 jäsentä, joista 30 saksalaista ja 25 ulkomaalaista,
ja siihen otetaan sekä tiedemiehiä että taideniekkoja. Kuin joku
ritari kuolee, määrää kuningas, kummastako luokasta, tiedemiestenkö
vai taideniekkojen, uusi ritari on valittava. Jokainen ritari
lähettää tällöin sen miehen nimen, jonka hän katsoo ansainneimmaksi,
ritarikunnan kanslerille, ja tämä sitten lähettää kaikki vaaliliput
kuninkaalle, joka nimittää enimmät äänet saaneen ritariksi.
[12] Hän kuoli 21 p. heinäk. v. 1868.
[13] Heidän nimensä olivat _Maria, Elina ja Thekla_. Ainoastaan yksi
tytär, vanhimman jälkimmäinen, _Ida_ jäi vanhukselle hänen elämänsä
lopun iloksi ja suloksi.
[14] Kuin Herra G.W. Edlund otti tämän kirjoituksen kustantaaksensa eri
kirjasena, päätti hän paitse kuvia teettää siihen myöskin mukauksen
Lönnrotin käsialasta. Täksi valittiin juuri se kirje kokonaisuudessaan,
josta ylläoleva ote on otettu. Mukauksen näkee lukijan tähän vihkoseen
liitettynä.