Elias Lönnrot: Elämä-kerrallisia piirteitä - 2

virkavapauden, ei vähemmäksi kuin viideksi vuodeksi, ja vieläpä
semmoisen virkavapauden, jonka ajalla hän sai nauttia koko palkkansa ja
sijaisen palkkio maksettiin erittäin valtionvaroista. Hallituskin oli
siis huomainnut hänen toimintonsa vähintäänkin "hyödylliseksi".
Nytkös hän työhön ja matkoille! Jo vv. 1836-1837 oli hän ensi kerran
koskettanut Lapin kielen alaa. Vv. 1841-1842 matkusteli hän Castrénin
kanssa yhdessä kaikki Lapit läpi aina Arkangeliin asti, jossa hän erosi
matkakumppalistansa, eikä sitten sen kovemmin näillä ilmoilla enää
nähnyt häntä.[5] Lönnrot poikkesi sieltä eteläänpäin ja oleskeli
viimeksi mainitun vuoden kesän Wepsäläisten maassa Aunuksen läänissä.
Nyt tuon pitkän virkavapauden saatuansa läksi hän Inkeriin, Wiroon ja
Liivinmaalle, jolla matkalla hänen tietonsa ja näköpiirinsä arvaten
suuresti laajeni. Näiden matkojen hedelminä antoi hän ulos eri ajoilla
Wepsän kielestä ja Inarin Lapin murteesta arvokkaita tutkimuksia,
joita tässä ei ole tilaisuus enemmältä arvostella. Sitä ennen oli hän
Suomi-kirjassa julaissut pitkän ja syvällisen tutkimuksen meidän omasta
kielestä, jossa hän sekä äänneopin alalta että sanojen taivutuksesta
tuopi esiin joukon uusia havainnoita, jotka heti tulivat kirjakielelle
eduksi ja sittemmin ovat joutuneet kielioppi-kirjoihin. Lönnrotin muut
ansiot ovat ikään kuin häijäisseet hänen ansioitansa kielimiehenä.
Muiden suomalaisten kielentutkijain rinnalla, ennen Castrénia, on hänen
paikkansa niin korkealla, ett'eivät nämät likimaillenkaan vedä hänelle
vertoja. Hänen kielitietonsa perustuivat vanhoille latinan ja kreikan
kieliopeille, jotka kielet hän tunsi perusteellisesti. Vanhempana tuli
hän tuntemaan yleisen kielitieteenkin mietelmiä saksalaisen Beckerin
kirjoittamasta, yhteen aikaan suuressa arvossa olleesta "Organism der
Sprache" ja Diesenbachin teoksista. Tämän lisäksi tulivat nuo
vastamainitut länsisuomalaiset sukukielet, jotka hän tunsi kaikki
varsin hyvästi. Saksaa ja venäjätä sekä puhui että kirjoitti hän
keski-ijällänsä, vaikka ei virheettömästi. Hänen edellistensä Suomen
kielen tutkijain näköpiiri oli paljoa supeampi.
Lönnrotin kielitieteellisyyden puheina ollessa maininnen myöskin
yhdellä tielläni hänen Sanakirjansa, joka tosin tuli ulos paljoa
myöhemmin, mutta johon hän teki työtä luultavasti aina Kajaaniin
muuttamisestansa asti. Runojen, koillis-Suomen ja Wenäjän Karjalan
sanasto, joka muulle Suomelle suureksi osaksi oli outoa ja jota siis ei
Renvallin muuten kyllä oivallisessa sanakirjassa löytynyt, lienee sekä
kehoittanut että kiirehtänyt häntä tähän työhön. Sanakirja olikin niin
aikaiseen kuin v. 1849 jo niin valmis, että hän silloin aikoi ruveta
sitä painattamaan (kirje Rabbelle 1849 24/3). Vahinko olisi ollut
suuri, jos tämä aikomus olisi toteutunut, sillä epäilemättä lisäytyi
sanoja sitä enemmän, kuta kauemmin teos oli hänellä kätten alla. Ei hän
sitä kuitenkaan koskaan saanut mielensä mukaiseksi. Sanavarojen paljous
pakoitti hänet sen teossa käyttämään syrjäisten apua, ja näillä
arvattavasti ei ollut sitä tietoa ja taitoa, jota tämmöiseen työhön
tarvitaan. Lönnrot itse ei pitänytkään tätä teosta muuna kuin
ainekokouksena, josta vastainen tekijä voisi muodostaa oikean ja
säännöllisen sanakirjan.
Kalevalan uudesta-laittamisen aate oli luultavasti jo alussa 5:ttä
vuosikymmentä syntynyt Lönnrotin mielessä. Uusia epillisten runojen
katkelmia oli vähän väliä ilmautunut, ja sitten kuin ylioppilas
D.E.D. Europaeus vuodelta 1845 Kajaanista käsin rupesi matkustelemaan
runonkeruulla ja ulotutti matkansa aina Äänisjärvelle ja Wienanlahteen
asti, tuli kokonaisia aarteita vielä ilmi, muun muassa myöskin koko
Kullervo-epos. Muitakin runonkerääjiä oli liikkeessä, joiden matkat,
samoin kuin Europaeuksenkin, Suom. Kirjallisuuden Seura, nyt
varakkaammaksi tultuansa, enimmäksi osaksi kustansi. Ei näidenkään
saaliit olleet vähäiset. Lönnrot itse voi rauhassa istua Kajaanissa ja
kutoa ja järjestää kokoon, mitä hänelle nuoremmat lähettivät. Keväällä
v. 1849 sai hän kaikki valmiiksi ja samana vuonna tuli uudennettu
Kalevala ulos. Sen edut vanhan laitoksen rinnalla ovat niin tunnetut,
ett'ei niistä tarvitsisi tässä puhua, jos aikakin ja tilaisuus sen
sallisivat.
Yhdessä Kalevalan kanssa mainitsen Loitsurunotkin. Tämmöisiä oli
kokoutunut niin paljo, ett'eivät ne kaikki mahtuneet Kalevalaan. Ne
olivat erittäin toimitettavat, ja kaikeksi onneksi kerkesi Lönnrot
senkin tehdä, vaikka vasta vanhoilla päivillänsä. Loitsemisesta ja
sillä parantamisesta oli hän jo kauan sitä ennen lausunut ajatuksensa;
sen teki hän lääketieteen-tohtorin väitöksessänsä "Om Finnarnes magiska
medicin" ("Suomalaisten loitsu-lääkityksestä") v. 1832, jonka hän
uudestaan tehtynä kymmentä vuotta myöhemmin julkasi Suomen
Lääkäriseuran kirjoissa. Loitseminen vanhempaan aikaan, ja vielä noin
40 vuotta takaperin Wenäjän Karjalassa, ei ollut sitä turhanpäiväistä
sopotusta ja taijantekoa, jolla kuljeksivat puoskarit, salvajat ja
mustalaiset nyt pettävät herkkäuskoista kansaa. Loitsija oli "tietäjä",
oikea schamani, paikkakunnan älykkäimpiä miehiä ja siveellisesti
korkealla kannalla seisova. Tunnettu on, että arvossa pidetyn lääkärin
samoin kuin sielunpaimenenkin paljas mies henkisesti, sairaan mielen
kautta, vaikuttaa hänen ruumiilliseen tautiinsakin. Loitsija oli sekä
lääkäri että papintapainen. Jo olennollansa vaikutti hän edullisesti
sairaasen, joka hänessä näki itseänsä jalomman ihmisen. Kuin tämän
lisäksi tuli "haltioissa" lausutut sanat, jotka runouden innostuksella
ja runopuvullisesti viehättävässä muodossa paljastivat taudin syyt eli
"synnyn" ja sitten häätivät sitä sairaasta pois, niin on arvattava,
että tämä henkisesti rauhoittui, ja se taas voi monestikin vähentää
ruumiinkin kipua, esim. kuumeessa. Silminnähtävästi on monessakin
loitsurunossa tämä juuri tarkoituksena. Kuin esim. "tulen sanoissa"
pitkä säesarja läpeensä puhutaan hyystä ja jäästä, niin löyhähtelee
niistä ikäänkuin kylmää sairaan päälle ja tämän, ehkä vaan henkisesti,
tunteminen jäähdyttää ruumistakin. -- Tähän suuntaan on Lönnrotin
mielipide loitsulla parantamisesta, ja jokainen, joka vaan on nähnyt
oikean tietäjän loitsevan, myöntää mielellään, että Lönnrotin ajatus on
oikea.
Virkavapauden ihanat päivät päättyivät joulukuun viimeiseen päivään v.
1848. Tällä ajalla oli hän saanut Kalevalan toisen laitoksen melkein
ihan valmiiksi ja sanakirjan likelle painokuntoista asua, tutkinut
sukukieliä Suomen lahden eteläpuolella sekä ulosantanut Paavo Korhosen
runot ja erään ruotsalais-suomalais-saksalaisen kielikirjan (tulkin).
Käsikirjoituksena oli myöskin valmiina "Lukemisto"-niminen teos, joka
oli oleva jonkunlainen antologia suomalaisesta kirjallisuudesta, vaan
jonka painattamis-puuhat sitten keskeytyivät. Mutta täten Lönnrot ei
vielä ollut likimaillenkaan tehnyt kaikkea, mitä oli aikonut; hän
toivoi vielä voivansa, suomalais-ruotsalaisen sanakirjan valmiiksi
saatuansa, tehdä ruotsalais-suomalaisenkin sanakirjan, täydellisen
suomalaisen mytologian, vertailevan kieliopin Suomen, Wiron, Wepsän ja
Lapin kielistä y.m. Samalla oli hän vierautunut lääkärin virkaan
kuuluvista toimista. Asian näin ollen otti hän rohkean askeleen. Hän
lähetti asian-omaiseen paikkaan hakemuksen, jossa hän pyytää, että
hänelle annettaisiin ero virasta ja samalla myöskin sellainen
elinkautinen eläkeraha, että hän häiriytymättä voisi teeskellä noita
vastamainittuja teoksia. Tälle hakemukselle antoi lääkintölaitoksen
päällikkö lämpimän puoltamuksen ja keisarillinen senaatti ehdotteli
myöskin sen myöntämistä, mutta korkeimmasta paikasta tuli kieltävä
vastaus, joka näkyy perustuneen kenraali-kuvernöörin esitykseen
asiasta.[6]
Tämä vastoinkäyminen mahtoi kyllä aluksi karvastella Lönnrotin
mieltä, mutta pian lienee hän kuitenkin lohtunut, olletikin kuin
lääkintölaitoksen päällikkö näyttää omin neuvoinsa antaneen hänelle
lyhemmän virkavapauden, sillä muuten ei hän tällöin olisi voinut
olla Laukossa, jossa hän päätti Kalevala-työn ja josta lähetti
käsikirjoituksen tänne. Saatuansa tämän suuren teoksen käsistänsä,
hengähti hän vähän, ajatteli vähän omaakin tilaansa ja huomasi, kuinka
yksitoikkoinen ja sulotoin hänen elämänsä oli, hänen näin yksinänsä
eläessään. Sanalla sanoen, hän päätti naida ja jo heinäkuussa samana
vuonna toi hän nuorikon Oulusta kotoonsa.[7] Muutenkin vahvisti hän
itsellensä vakavamman kodon sillä tavoin, että osti Kajaanissa
talonpaikan, johon rakensi pulskat huoneukset. Seuraavana keväänä
syntyi hänelle Eliaksen päivänä poika, jolle tietysti annettiin tämä
nimi, mutta josta isän suureksi suruksi ei tullut pitkä-ikäistä.
Uudessa ja mukavassa kodossansa Kajaanissa ei hän kuitenkaan saanut
olla kuin muutamia vuosia. Siihen aikaan toteutui näet viimeinkin se
kauan eleillä ollut toivomus, että Yliopistoon saataisiin Suomen kieltä
varten erityinen professorinvirka. Se päivä, jolloin Keisarin
Majesteetti antoi suostumuksensa tämmöisen viran säätämiseen, oli 22 p.
Maalisk. v. 1850. Syyt tähän olivat enemmän käytännöllisiä kuin tieteen
edistystä puoltavia. Vuoden 1841 kouluasetus oli nim. määrännyt
kouluissa opittavien aineiden joukkoon suomenkin, mutta heti nousi
valitus siitä, ett'ei löytynyt opettajia, jotka olisivat tieteellisesti
kyenneet opettamaan tätä kieltä. Sen ohessa oli kirkollisenkin
hallinnon puolelta hallitukselle tullut valituksia siitä, että
papistoon tuli paljo suomen osaamattomia nuoria miehiä, joista ei
voinut olla opettajiksi kansalle. Hallitus halusi auttaa nämät puutteet
siten, että määrättäisiin useampia stipendiumeja Suomen kielen
oppimisen kehoittamiseksi, ja kääntyi tällä mielellä Yliopiston
konsistorin puoleen. Tämä katsoi (v. 1847) professorinviran säätämisen
parhaaksi keinoksi mainittujen puutteiden poistamiseen, ja tästä
seurasi tuo edellämainittu keisarillinen päätös. Kohta sen tietyksi
tultua kysyi ystävä Rabbe Lönnrotilta, aikoiko hän hakea kohta
avonaiseksi ilmoitettavata Suomen kielen Professorin virkaa. Hän
vastaa kieltävästi ja sanoo kehoittaneensa Castrénia hakemaan tätä
virkaa, lisäten että hän pitää siihen itseänsä sopivampina Castrénia,
v. Beckeriä, Aleks. Ingmania, Akianderia ja Kellgreniä, ja sitten
vasta, jos ei yksikään näistä tahtoisi virkaan ruveta, suostuisi hän
sitä hakemaan. Eräässä toisessa kirjeessä lausuu hän tämän samaisen
asian johdosta muun muassa: _crede mihi, bene qui latuit, bene vixit_
(usko minua, joka on hyvästi pysynyt alhaisessa tilassa, on
onnellisesti elänyt). Castrén haki ja sai viran, ja tästä ei ollut
kukaan iloisempi kuin Lönnrot, joka näin sai jäädä Kajaanin
Tusculanumiinsa entiselleen. Mutta tämä hänen ilonsa ei kestänyt kauan.
Hänen ja koko Suomen suureksi suruksi kuoli Castrén, yhden ainokaisen
vuoden oltuansa professorina. Nyt kääntyivät kaikkein silmät Lönnrotin
puoleen. Hän taas toivoi v. Beckerin tahi jonkun muun hakevan virkaa,
mutta kuin tätä ei tapahtunut ja kuin muiden kehoitusten ohessa
ylioppilaatkin Lönnrotille tehdyssä adressissa, jonka edusmiehet
kaikista osakunnista olivat allekirjoittaneet -- o niitä hyvän sovun
aikoja! -- anomalla anoivat hänen muuttamaan tänne, painui vaaka
tieteen eduksi ja Lönnrot lähetti hakemuksen sisään. Vasta keväällä
v. 1854 asetettiin hän säännöllisesti virkaan, joka sitten oli hänen
hallussansa 8 vuotta. Tärkeimpänä luento-aineenansa piti hän, niinkuin
luonnollista olikin Kalevalan, jota hän esitti kahdella luentotunnilla
viikossa, kaiken aikaa, jonka hän oli virassa. Hän käänsi tekstin
ruotsiksi ja antoi tämän lisäksi niin laveita selityksiä, ett'ei
kerinnyt enemmän kuin 10 runoa lukuvuodessa. Toisilla kahdella
tunnilla oli hänellä aineina eräsnä vuonna suomen kielioppi, toisena
taas suomalainen mytologia; ensi vuonna käänsi hän näillä tunnilla
muutamia epistolia alkukielestä suomeksi. Enimmin kuitenkin esitti hän
luentojensa toisena aineena uusien oppisanojen sepittämistä eri
tieteissä. Tällöin syntyivät tuo mestarillinen terminologia
kasviopissa, hänen kääntäessään Hartmanin Floraa, tällöin monilukuiset
oppisanat oikeustieteen, kieliopin ja muilla aloilla. Tätä ennen
oli hän tehnyt oppisanoja runousoppia ja luvunlaskua varten;
vanhempana auttoi hän tässä katsannossa myöskin metsätiedettä. --
Tutkinnonpitäjänä oli hän lempeä ja vähän vaativa, ehkä liiaksikin.
Konsistorin jäsenyys ei häntä huvittanut, vaikka hän ei laiminlyönyt
tämän viraston kokouksia.
Lönnrotin työnteon-voima ja hänen teostensa sekä paljous että laajuus
ovat kyllä ihmettelyn arvoiset, vaikka ne kuitenkin voipi selittää, ken
tuntee ne ehdot ja olot, joilla ja joissa hän sai tehdä työtänsä.
Luontaisesti oli hänellä erinomaisen terve ruumis. Vuoteen omana hän
tuskin lienee ollut koskaan muuttoin kuin neljätoista vuotta takaperin,
jolloin hän taittoi jalkansa,[8] ja viimein kuolinvuoteellansa. Tätä
raitista ruumista koki hän harjoittamallakin pitää hyvässä kunnossa.
Nuorena ja keski-ijällänsä oli hän hyvin ahkera kylmän veden kylpijä;
talvella hän hiihteli paljon, kesällä taas teki jalkamatkoja ja souti
mielellään. Tänne muutettuansa oli hän ahkera voimistelija ja saavutti
tässä semmoisen taidon, että hän vielä viimeisenä vuonnansa
professorina tankoa myöten kapusi ylös meidän voimistelusalin korkean
kumun lakeen. Tämän ohessa oli hän kohtuullinen ruuvissa ja juomissa,
vaikka ei suinkaan hyvän aterian ja hyvän lasin vihaaja. Ainoa
nautintoaine, jota hän rakasti tavallista enemmän, oli kahvi; sitä voi
hän juoda koska hyvänsä ja milt'ei kuinka paljon tahansa; ei missään
tarjottu parempaa kahvia kuin hänen kodissansa. Ruumiin puolesta oli
hän siis mitä parahimmin varustettu työntekijäksi. Edullinen oli hänen
virkansakin työnteolle. Siihen aikaan, jolloin hän oli piirilääkärinä
Kajaanissa, elivät ja kuolivat ihmiset, ainakin siinä seudussa,
enimmästi ilman lääkärin avutta. Eikä hänkään erittäin kehoittanut
heitä sitä häneltänsä hakemaan, vaikka hän kyllä oli valmis lähtemään
sairaan luokse, kuin pyydettiin. Ainoastaan viralliset matkat ottivat
aikaa, olletikin niin teittömässä maassa kuin Kajaanin piiri siihen
aikaan oli. Mutta vapaatakin aikaa jäi kuitenkin paljo, tehdä sitä
työtä, jota hän enimmin rakasti. Tämän lisäksi tulivat monet pienemmät
virkavapaudet, joita lääkintö-laitoksen päällikkö ei väsynyt hänelle
antamasta, ja se pitkä viiden vuoden virkavapaus vv. 1844-1848, jolla
hallitus niin tuntuvasti edisti Kalevalan toisen laitoksen ja muidenkin
hänen teostensa joutumista. Hänen pitkä ikänsä on myös otettava lukuun,
kuin on kysymys hänen tekemänsä työn paljoudesta, sillä sen kautta tuli
hänen työkautensa melkein toista vertaa pitemmäksi kuin tavallisen ijän
eläneiden kirjoittajain. Mutta oli hänellä itsellänsäkin paljo ansiota
paljosta kerkeämisestänsä. Itse sanoi hän tämän syyksi sitä, ett'ei hän
sekautunut päivän kysymyksiin eikä ryhtynyt mihinkään hänen työstänsä
syrjässä oleviin toimiin tahi puuhiin. Ajasta otti hän myös tarkan
vaarin. Piirilääkärinä ollessansa piti hän matkoillansakin aina jonkun
työn kanssansa. Jos kestikievarissa tuli odottaa hevoista, tahi
soutajia venematka-paikoilla ei ollut saapuvilla, tahi jos paha ilma
keskeytti matkanteon, aukasi hän laukkunsa ja rupesi kirjoittamaan.
Näin ei keskeytys tullut ikäväksi, työkin edistyi aina jonkun askeleen
eteenpäin ja lausuma _nulla dies sine linea_ (ei yhtään päivää piirtoa
tekemättä), jota hän koki noudattaa, tuli toteutetuksi. Tämmöistä
matkatyötä on esim. Kantelettaren 3:n osan esipuhe, joka on annettu
"Matkalla Sotkamon pitäjässä" silloin ja silloin.
* * * * *
Lönnrotin ansiot Suomen kielen edesauttamisesta ovat useinkin tulleet
väärin ymmärretyiksi, taikka, toisin sanoen, hänelle ovat muutamat
lukeneet ansioita vääriltä kohdin, samalla kuin hänen oikeita
ansioitansa ei ole kyllin korkeiksi arvattu. Suurin hänen ansionsa on
Kalevalan luominen (jos minäkin kerran rohjennen käyttää tätä sanaa
inhimillisistä toimista). Sitä likinnä on muiden runojen ja
sananlaskujen ilmisaattaminen. Näihin teoksiin, Kalevalaan ja vanhoihin
runoihin ylipään, perustuu Suomen nykyinen ja vastainen taiderunous; ja
vielä enemmänkin: niihin ja sananlaskuihin perustun kaikki korkeampi
kirjallisuus tällä kielellä. Runoista ja sananlaskuista rikastui näet
kirjakieli tuhansilla uusilla sanoilla ja lauseenparsilla, jotka
useinkin ovat korkeamman siveyden ja jalompien tunteiden onnistuneita
lausuimia kuin mitä olisi saattanut aavistaakaan tällä kielellä
voitavan lausua. Tämmöisiä sanoja ja lauseenparsia, jotka vanhemmalle
kirjallisuudelle olivat tuntemattomat, on _nyt_ jokaisen sivistyneen
Suomalaisen huulilla ja kynässä, olkoonpa hän sitten syntyjäänkin minkä
murteen alalta tahansa. Runoista ja sananlaskuista rikastui kirjakieli
myöskin siihen asti tuntemattomilla taivutusmuodoilla, joiden
käyttäminen on meille tullut niin tarpeeksi, että me pitäisimme niiden
katoamista, jos tämä olisi mahdollinen, suurimpana kansallisena
vahinkona. Tämmöisten, n.k. itäsuomalaisten, muotojen käytännön
joudutti se seikka yleiseksi, että Lönnrot kielitieteellisissä
tutkimuksissa järjesti ja selitti kieliopillisesti kielen
taivutusmuodot, niiden seassa nämät oudotkin (Suomi-nimisessä kirjassa
ruotsin kielellä). Suuren avun teki hän myöskin tämän kielen
käyttämiselle tieteellisissä esityksissä niillä oppisanoilla, joita
sepitsemään hän, olletikin vanhemmalla ijällänsä, oli mestari.[9] Tämä
kaikki on kielemme viljelyksen kohdassa Lönnrotin ansiota. Mutta
suomalaisen proosan "isäksi" en minä häntä kuitenkaan tahtoisi sanoa.
Sillä kielen suorastaan käyttämisessä ajatusten ja tunteiden pukuna,
olipa tämä sitten proosaa tahi runoa, ei Lönnrot -- paitse
virrenseppyydessä, josta jäljempänä enemmän -- jättänyt jälkeensä
käsialoja, joita voisi sanoa esikuvallisiksi. Tämä ei voinut tapahtua
jo vaan siitä syystä, että hänellä runolliseen tuotteliaisuuteen
(paitse virrentekoon) ei ollut kylliksi taipumusta, ja että hän
proosallistakin itsenäisesti tuotti varsin vähän, vähän ainakin
semmoista, jossa esityksen ylhäisyys, alkuperäisyys ja viehättäväisyys
olisivat enemmälti tulleet kysymykseen. Kuitenkin on Lönnrotin ansioksi
proosan suhteen vielä sanottava sekin, että hän rohkeasti ryhtyi
puhdistamaan kirjakieltä ruotsinmukaisesta lauserakennuksesta, työ,
jonka kumminkin v. Becker oli alottanut ja jota Gottlundikin oikeastaan
tarkoitti, Savon murteen tavoin, mutta vaan liian savolaisesti,
kirjoittaessansa kirjakieltä. Tässä oli Lönnrot kuitenkin joutua
toisesta muukalaisuudesta toiseen. Suomen kielen monilukuiset
participi- ja infinitivi-muodot viehättivät häntä näet vanhain
klassillisten kielten (olletikin kreikan) lauserakennusta mukailemaan.
Tämä pistää silmään jo Kalevalan esipuheessa, mutta esiytyy enimmin
hänen Mehiläisen kanssa antamassansa suomennoksessa saksalaisen
Beckerin maailman-historian 1:tä osaa (nimellä "Muistelmia
ihmisen elosta kaikkina aikoina"). Osoittaakseni, mitä tällä
kreikanvoittoisella lauserakennuksella Lönnrotin aikaisemmassa
proosassa tarkoitan, panen tähän muutamia lauseita "Muistelmista".
Niin kuuluvat sanat eräässäkin paikassa näin.
Tätä (Sanheribin sotajoukon häviämistä) kuvasivat he (Egyptiläiset)
jousen jänttä poikki kaluavalla hiirellä. Asia sillä kyllä tuliki
jälkimuisteltaviin, vaan toisella tavalla: rukoilleen Aigypton
senaikuisen kuninkaan jumalilta apua ja näiden, rukouksen kuultua,
lähettäneen hiirilauman vihollisten sota'aseita muutamana yönä rikki
järsimään (s. 4).
Eräässä toisessa paikassa on taas kirjoitettu seuraavalla tavalla.
Tyttärensä pojan puolesta eli Kyron, kuni nimellänsä häntä tästälähin
sanomma, kysy uudelleen tietäjiä. Astyagi, kertoen heille, jo hänen
kisassa vähä aika kuninkaana olleenki. Vastasivat tietäjät, jos niin
lienee kuninkaaksi sattunut, ei peljättävän, toiste tulevan. Sillä
ennenki olisi monta heidän ennustelmista pian mitättömään mennyt ja
unet tienneet kaikenlaisia joutavia. Niin hänestäki näyttävän, lausu
kuningas, tiedustellen jos mitä onnensa ja valtansa vakuudeksi vielä
olisi tehtävätä. Heilläki itsellä hänen onnensa ja valtansa pysyväisyys
huolena olevan, vastasivat tietäjät, eikä toivovansa tätä
Persialaisesta isästä syntynyttä nuorukaista konsa jälkeenkän
kuninkaaksi pääsevän, josta sekä heille että muille Meidialaisille
olisi orjuus ja ylenkatse silminnähtävänä seuruuna. Ei heidän sentähden
neuovankan, josta kuninkaan vallalle olisi pienintään vaaraa pelkona
(s. 58).
Myöhemmin, jo Kantelettaren esipuheessa, tulee hänen kirjoitustapansa
luonnollisemmaksi, ja muuntuu vielä myöhemmin siksi vaatimattomaksi ja
yksinkertaiseksi, vaikka vähän jäykänpuoliseksi proosaksi, jota hän
lopummalla ikäänsä kirjoitti; mutta kirjoitustavan rikkaudessa ja
kauneudessa on moni nuoremmista kirjoittajista jo ammoin mennyt hänestä
edelle. Toinenkin omituisuus kuin tuo kreikkalaisuus haittasi alussa
Lönnrotin proosaa, mutta katosi siitä hänen myöhemmissä teoksissansa.
Se oli, ei karjalaisuuden tavoitteleminen, niinkuin nykyjäänkin
vielä sanottiin siitä, sillä liiallista karjalaisuutta ei hänen
kirjoituksissansa koskaan ole ollut, vaan pohjolaisuus eli, likemmin
määräten, _oululaisuus_, joka ilmoittihen osaksi siinä, että hän jätti
t:n pehmennyksen d:ksi merkitsemättä (Kalevalan esipuheessa), osaksi
siinä, että hän liiaksi hylki i:tä sanan sisässä ja lopussa, niinkuin
sanoissa: _sillon, julkasta, tilasuuden, jommosetki, pysy_ (pysyi),
_tapahtu_ (tapahtui). "Muistelmien" lopulla tulee vielä tuokin
oululaisuus esiin, että kirjoitetaan inessivi yksi-ässäisenä, esim.
_oikiasa pääsä_, mutta loppupuoli tätä kirjaa ei olekaan Lönnrotin
suomentama.
Vaikka Lönnrot näin muodoin ei ollut mikään erinomainen ja loistava
proosankirjoittaja, on hän, niinkuin edelläsanotusta näkyy,
välillisesti koko joukon auttanut suomen proosaa sille kannalle,
jolla se tätä nykyä on. Sama on sanottava hänen toiminnostansa
nykyis-muotoisen runoudenkin eteen, ehkä vaan tässäkin enemmän muodon
kuin sisällyksen suhteen. Suomenkielinen taiderunous ennen Lönnrotia
liikkui joko vanhan runon muodossa taikka siinä vaillinaisessa
uudempiaikaisessa, joka virsikirjassa ilmautuu. Onnistunein teos
edellistä laatua on Salamniuksen tunnettu "Ilolaulu Jeesuksesta";
itä- ja pohjais-Suomessa oli runoileminen vanhan runon tapaan tämän
vuosisadan ensi vuosikymmenillä vielä jommoisessakin kukoistuksessa
kansan seassa; Paavo Korhonen Rautalammilla (v. 1840) oli
talonpoikaisten taiderunoilijain etevimpiä. Taiderunous virsikirjan
tavoin taas kukoisti enimmästi länsi-Suomessa ja ilmautui painosta n.k.
arkkiveisuina, jotka muodon puolesta enimmäkseen ovat yhtä huonoja kuin
virsikirjankin runous. Uudempi-aikaisessa muodossa onnistui ainoastaan
joku tuottamaan jotain miellyttävämpää, niinkuin esim. Jaakko Juteini
(k. v. 1855) ja Abraham Poppius (k. v. 1866). Mutta ylipään vallitsi
siinä vähässä, mitä täten runoiltiin, taidottomuus. Poistaakseen tätä
jälkimmäistä olletikin julkasi Lönnrot 1845 vuoden Suomi-kirjassa 15
käännöstä, enimmät Runebergin runoelmista ja enimmät ne näistä, joita
Ehrströmin laulannoilla yhteen aikaan niin hartaasti laulettiin meidän
sivistyneemmissä kansanluokissa. Näitä käännöksiä seurasi, paitse
runousopillinen sanasto, niiden runomitallinen selitys, joka on
ensimmäinen metriikin yritys Suomen kielellä. Arkkiveisujen runoudesta
poikkeavat nämät käännökset jyrkästi siten, että sanat eivät ole
typistetyt, että loppusoinnut ovat jokseenkin hyvät ja että runomitta
perustuu laajuudelle. Viimeksimainittu seikka olletikin oli uutta ja
outoa. Runomitan laajuudelle perustaminen oli kuitenkin Lönnrotille
aivan luonnollista; laajuushan runoissakin ja laajuushan klassillisten
kieltenkin runoudessa oli mitan perustuksena. Vielä ankarammin kuin
näissä oli Lönnrot jo ennen tätä viljellyt laajuutta niissä
kuusimittaisissa runonpalasissa, joita hän Homeeruksen teoksista käänsi
"Muistelmien" kaunistukseksi. Niissä oli laajuuden käyttämiseen
kuitenkin ehkä enemmän syytä alkuperäisen laajuudellisesta
runomuodosta. Mutta laulurunossa! "Laulussa kuin korko poljetaan",
sanoivat laajuuden vastustajat, "saavat sanat kokonaan luonnottoman
äänen ja tulevat ymmärtämättömiksi." "Niinpähän vanhassa runossakin",
sanoivat Lönnrotin puolelaiset, joita ilmautui paljokin, "koron
polkeminen ei ole vika, vaan päin vastoin välttämätöin vaatimus, ja
näiden runojen sekä laulajille että kuulijoille on se antanut suuren
nautinnon." Tämä oli kieltämätöintä, mutta kieltämätöintä oli
sekin, että kaikkien nykyisten kansojen runomitta perustuu korolle,
ei laajuudelle, ja että suomalainenkin korva tuntui, ainakin
nykyis-muotoisissa runoissa, rupeavan vaatimaan korolle edes
rauhoituksen, jospa ei täyttä yksinvaltaakaan. Laajuuden puolustaminen
vaikeni ja koron polkeminen katosi runoelma-yrityksistä; siinä
runonlajissa, jota Lönnrot hartaimmin, ja loppupuolella ikäänsä
yksinomaisesti, viljeli, nim. _virsissä_, ei hänkään polje korkoa
muualla kuin säkeen alussa, jonkalainen koron polkeminen ikään kuin
sovinnaisesti runoilijain kesken on tullut luvalliseksi.
Lönnrotin virrenseppyyteen oli ulkonaisena syynä se, että hallitus
v. 1863 asetti uuden komitean tekemään suomalaisen virsikirjan
ehdotusta, ja Lönnrotkin tuli tämän komitean jäseneksi. Pian oli hän,
vaikka ijältänsä jo seitsemännellä kymmenellä, kaikista virein komitean
töissä. Uusien, omien virsien teosta kieltäytyi komitea jo alussa, ja
piti korkeinna toivomuksenansa niistä kallisarvoisista virsiaarteista,
joita jumalisempina ja uskovaisempina aikoina kuin meidän on syntynyt
ruotsin, tanskan ja saksan runoutten alalla, onnellisesti valita ja
taitavasti kääntää Suomen seurakunnalle sopivia virsiä. Tämmöiseen
työhön olikin Lönnrot ihan omansa. Hänessä eli uskonnollinen hartaus,
jumalanpalveluksessa kävi hän mielellään, toimittipa sitä itsekin
oikein tuomiokapitulin luvalla monta vuotta Sammatin silloin
papittomassa kirkossa, ja tunsi kirkollisen ja raamatunkielen hyvin.
Tämän lisäksi tuli, että hän paremmin kuin kukaan muu tunsi suomalaisen
runoudenkin kielen ylipäänsä. Ei siis kumma, että komitean tehtävä
enimmäkseen joutui Lönnrotin hartioille. Sen muut jäsenet kyllä
suorittivat myöskin osansa alkutyöstä. Mutta yhteis-istunnoissa
sai hän usein tehdä niihinkin korjauksia, ehkä hekin toisinaan
keksivät semmoisia Lönnrotin virsiin. Komitean olinaikaa kesti
yhteensä kahdeksan vuotta, ja tällä ajalla kiihtyi vaan Lönnrotin
virrentuottamisen into, niin että hän komitean toisesta ehdotuksesta,
jota hän ei kaikin paikoin hyväksynyt, v. 1872 antoi oman laitoksensa,
nimellä "Suomalainen virsikirja väliaikaiseksi tarpeeksi", joka
sisältää 413 virttä, saman määrän kuin vanhakin virsikirja, jonka
sijaan se oli aiottu. Hänen tuotteliaisuutensa tällä alalla ei tauonnut
vielä tähänkään. Yhä korjaeli hän entisiä virsiänsä ja laittoi uusia.
Vielä kuolinvuoteellansakin harrasti hän tätä työtä; viimeiset rivit,
valitettavasti niin vapisevalla kädellä kirjoitetut, ett'ei niitä voi
lukea, on hän piirtänyt paria kolmea päivää ennen kuolematansa. Vuotta
ennen tätä sai hän tilaisuuden antaa 1872 vuoden virsikirjastansa
uudennetun laitoksen, nimellä "Wäliaikainen Suomalainen Wirsikirja",
johon hän otti 500 virttä; tämän komean painoksen varusti sen
kustantaja herra kirjankauppias G.W. Edlund myöskin nuoteilla. Tähän
laitokseen on Lönnrot tehnyt tarkan luettelon virsien alkuperäisistä,
muukalaiskielisistä kirjoittajista, ja toisessa luettelossa osoittaa
hän, mikä komitean jäsen minkin virren on laittanut suomenkieliseen
asuun. Tämän mukaan on kirjan 500 virrestä 136 Lönnrotin käsialaa.
Näistä ilmoittaa hän saaneensa noin pari kymmentä arkkiveisuista eli
"arkkivirsistä", joiksi hän kutsuu arkkiveisuja hengellisestä
sisällyksestä; noin puolikymmentä on hän varustanut kysymysmerkillä,
joka tietää, että Lönnrot ei ole muistanut niiden lähdettä eli
alkuperäistä; ja 6 virttä seisoo ilman muutta osoituksetta kuin hänen
nimimerkkinsä; ne ovat siis Lönnrotin itsensä tekemiä. Luku 136 ei
kuitenkaan ilmoita hänen laittamiensa virsien oikeata määrää. Se on
lisättävä ainakin puolella niitä likemmäksi 70 virttä, jotka ovat
merkityt L:llä, professori von Essen'in merkillä, sillä enimmät näistä
ovat syntyneet Lönnrotin ja von Essen'in yhteistyöllä edellisen luona
Sammatissa. Ja näinkin saatu lukumäärä on vielä lisättävä jollakulla
satasella semmoisia virsiä, jotka jäivät käyttämättömiksi niihin
sanomalehtiin tahi virsivihkoihin, joissa hän ne ensin julkasi.