Elias Lönnrot: Elämä-kerrallisia piirteitä - 1

ELIAS LÖNNROT
Elämä-kerrallisia piirteitä

Kirj.
AUG. AHLQVIST

Helsingissä, 1884.
G. W. Edlundin kustannuksella.
Helsingissä,
Suomalaisen kirjallisuuden Seuran kirjapaino,
1884.



Lukijalle.

Tämä elämäkerran tekele on saanut runkonsa muistopuheesta, jonka
tekijä piti siinä surujuhlassa, jonka Suomen Yliopisto 13:na p. toukok.
v. 1884 vietti suuren kansalaisen muistoa kunnioittaakseen. Se, minkä
puhuja tässä tilassa juhlakokouksen kuullen puhui, löytyy kaikki tässä
kirjasessa, ja sen lisäksi on siihen tullut vielä toinen mokoma ennen
ja jälkeen juhlaa kirjoitettua. Muutamia tietoja on tähän myöskin saatu
professori S.G. Elmgrenin muistopuheesta, jonka hän piti ruotsiksi
Suomen Tiedeseuran vuosijuhlassa huhtikuun 29:nä p. ja sitten myöhemmin
on painattanut.
Laveampaa elämäkertaa odottaessaan pitäköön Suomen yleisö nämät
piirteet ainoastaan väliaikaisena kertomuksena Elias Lönnrotin töistä
ja miehestä.
Helsingissä, kesäkuulla v. 1884.


Elias Lönnrotin muistoksi.

Elias Lönnrotin elinpäivä on päättynyt. Se oli pitkä, mutta vaikka
se olisi ollut kuinkakin pitkä, olisimme me kuitenkin suoneet sen
kestävän kauemmin: niin rakas oli hän meille, niin vaikea oli meidän
ajatella eroa hänestä. Mutta hänen ikänsä pituus ei ollut meidän
määrättävänämme, ja me nöyrrymme Korkeimman päätöksen edessä. Me
kaipaamme, mutta emme valita. Me kaihoksumme, mutta emme sure. Me
nureksimme, mutta emme napise. Me kiitämme Jumalata siitä, että hän
antoi niin lahjakkaan, niin jalon ja niin lempeän miehen syntyä Suomen
kansan lapsena ja salli hänen pitkän elinajan tehdä työtä meidän
eteemme. Kansa ei elä, enemmin kuin yksityinenkään ihminen, paljaaltaan
leivästä. Jo nuorukainen kuningas Salomo rukoili ennen muinoin, että
Herra antaisi hänelle, ei rikkautta ja maallisia etuja, vaan
"ymmärtäväisen sydämen". Ymmärrys ja äly ovat meidän aikoina yhtä
tarpeelliset kuin Salomon päivinä, ja myöskin yhtä harvinaiset; ne ovat
suurin lahja, minkä yksityinen ja hänen kauttansa koko kansa voipi
saada. Onnellinen se kansa, jonka tietäjinä ja taitajina on ollut
sellaisia miehiä kuin Runeberg ja Lönnrot!
Lönnrotin elämäkerta on, samoin kuin Runeberginkin, ulkonaisesti varsin
seikatoin ja yksinkertainen. Hän syntyy köyhässä kodissa,[1] tulee
pannuksi oppikouluun, kärsii puutetta vaan edistyy opinnoissa, pääsee
ylioppilaaksi, elättelee henkeänsä kotiopettajana, suorittaa tutkinnot
tyydyttävästi, vaikka ei loistavasti, saapi viran ja hoitaa sen
nuhteettomasti. Siinä melkein kaikki. Kansan suurimman miehen
elämäkerraksi olisi tämä, hämmästyttäviä tapauksia, uhkarohkeita
yrityksiä, myrskyäviä mielenliikunnoita puuttuva elämänjuoksu milt'ei
köyhäksi sanottava, ell'eivät tämän sankarin urostyöt olisikin henkistä
laatua, laatua semmoista, joka vaatii muistontekijän etsimään
viehätystä esityksellensä kokonaan toisenlaisista asioista kuin nuo
mainitsemani.
Lönnrotin ilmautuessa kotimaallisen kirjallisuuden alalle,
s.o. noin vuoden 1830 paikoilla tahi paria vuotta ennen, oli Suomen
kieli niin vähän viljeltyä, että nykyisen miespolven tuskin on
mahdollinen käsittää sen kirjallista köyhyyttä ja yhteiskunnallista
ala-arvoisuutta. Paitse raamatun käännöstä oli suomalaisena
kirjallisuutena silloin virsikirja, pari postillaa, "Sionin virret",
"Hunajan pisarat", "Ilolaulu Jesuksesta" ja muutamia muita tämänlaisia
kirjoja. Muuta kuin uskonopillista kirjallisuutta löytyi tuskin
nimeksikään. Niin esim. ei ollut muuta matkakertomusta kuin Bunyanin
"Kristityn vaellus", ei muuta valtiollista teosta kuin "Europan
valdakundain tasavoiman vaarasta", ei muuta luonnontieteellistä kuin
Frosteruksen "Hyödyllinen huvitus luomisen töistä", ei muuta
dramallista kuin "Korkia Weisu", eikä muuta nykyaikaisen runoelman
koetta kuin Arkkiveisut. Lakikirja tosin oli käännetty, vaikka hyvin
ruotsinvoittoisesti, ja sen lisäksi käännettiin myös joku osa
asetuksia; mutta virallisesti ei suomea käytetty muissa asiakirjoissa
kuin verokuiteissa ja kreikanuskoisten pappien antamissa
papinkirjoissa. Ei minkäänlaisessa muussa koulussa annettu opetusta
Suomen kielellä kuin kylänluvuissa ja rippikoulussa, eikä
koulukirjojakaan ollut muita kuin aapinen ja katekismus. Ainoana
johtona luvunlaskussa oli aapisessa löytyvä kertotaulu, ja vasta vuonna
1839 antoi juuri Lönnrot Mehiläisessänsä ensimmäisen säännöllisen
osviitan "neljästä tavallisimmasta laskukeinosta". Maantieteen alkeita
julkasi von Becker ensimmäisessä vuosikerrassa Turun Wiikkosanomiansa,
ja ensimmäinen kartta Suomen kielellä oli se pieni ja törkeästi tehty,
Tukholmassa painettu Europan kartta, joka seurasi näiden sanomain
toista vuosikertaa. Sanomalehtiä tällä kielellä ei kukaan ollut
uskaltanut ruveta ulosantamaan Lizeliuksen "Tietosanomain" jälkeen,
jotka elivät vaan puoli vuotta (v. 1776), ennenkuin v. Becker v. 1820
alkoi ulosantaa mainittua viikkolehteä. Vasta kolmannen vuosikymmenen
lopulla, nim. v. 1829, alkoivat Oulun Wiikkosanomat, ja vasta v. 1833
ilmestyi Sanansaattaja Wiipurista.
Näin oli Suomen kieli Lönnrotin esiytyessä ikäänkuin viljelemätöin
erämaa kaikilla muilla aloilla kuin uskonopillisella, ja niinkin
innokasta nuorukaista kuin hän oli, taisi, haaveksiessa jotakin
toimintoa äitinkielen hyväksi, kaikkialla vallitseva äänettömyys ja
näennäinen paremman henkisyyden tarpeettomuus kyllä arveluttaa.
Äänettömyys ei kuitenkaan ollut kuoleman vaiti-olo. Yhteisen kansan eli
rahvan tiedottomuus ja tietoon pääsemättömyys muuten kuin ruotsin
kielen kautta alkoi kuitenkin vähitellen tulla kansalle itselleen
tukalaksi ja sen kielen ala-arvoisuus tuntua siitä halventavalta ja
luonnottomalta. Paremmat talonpojistakin tunsivat nämät epäkohdat
kipeästi. Tämä näkyy esim. Paavo Korhosen runosta "Suomen kielestä",
joka on kirjoitettu kolmannen vuosikymmenen loppupuolella ja jossa hän
vaatii tämän kielen viljelemistä sekä käyttämistä virka- ja
oikeuskielenä.
Kansa ei siis vielä ollut henkisesti kuollut. Muitakin enteitä ja
yrityksiä tapahtui vähää ennen Lönnrotin esiytymistä taikka juuri sen
ajalla, jotka toiselta puolen voivat elähdyttää nuorukaisen toiveita
äitinkielen tutkimisesta ja sivistämisestä. Arvidsson oli puhunut
pontevat sanansa suomalaisen kansallisuuden puoleen; v. Becker
toimittanut suomenkielistä viikkosanomata menestyksellä, jonka vertaa
ei millään tämänlaisella sanomalehdellä vielä ole ollut: Gottlund oli
Upsalassa (v. 1818) julaissut suomalaisia sananlaskuja latinaisen
käännöksen kanssa, ja sitten seuraavina vuosina Ruotsissa rehmänyt
siellä olevien Suomalaisten kansallisuuden eteen; v. Schröter niin
ihastunut meidän runoihin, että hän niitä ulosantoi ja käänsi Saksan
kielelle koko joukon. Edelleen olivat Judén ja Renvall (jälkimmäinen
ensin Mnemosynessä) kerinneet tutkia Suomen kielen runomuodollisia
seikkoja, ja Ignatius, Frosterus ja Hellenius ulosantaneet, eri kirjana
kukin, hengellisten virtten kokeita, joissa näiden tutkimusten tuloksia
oli enemmän tahi vähemmän onnistuneesti pantu käytäntöön. Tämän
lisäksi oli v. Becker Lönnrotin ylioppilasna ollessa julaissut kauan
tekeillä olleen kielioppinsa, jolla Suomen kielen tutkiminen otti
jättiläis-askeleen (Lönnrotin mukaan "7 peninkulman pituisen")
eteenpäin, ja Renvall kahta vuotta myöhemmin sanakirjansa, joka
alallansa oli yhtäläinen edistymys kuin v. Beckerin kielioppi
alallansa. Myöskin oli Sjögren tällä ajalla lähtenyt pitkälle
tutkimus-matkallensa, josta silloin tällöin saatiin tietoja ja jota
Lönnrot ja jotkut muut mahtoivat uteliaisuudella seurata. Mutta ennen
kaikkea oli Topelius kansan suusta keräämillänsä runoilla osoittanut,
mistä nurkkakivet ja perustus olivat saatavat ei ainoastaan runoudelle,
vaan myöskin koko kirjallisuudelle tämän sanan oikeassa merkityksessä.
Näin oli kirjallisissa oloissamme toki lohduttavaisiakin ja suorastaan
kehoittavia puolia. Becker, Renvall, Sjögren, eivätkö ne olleet
sellaisia tutkijoita ja kirjoittajia, joiden jälkiä nuorukaisen, joka
tunsi itsessään olevan kykyä, teki mieli astumaan? Ja nuo virrensepät,
eivätkö heidänkin teelmänsä kiihoittaneet häntä, joka pienestä pahasta
oli kuullut laulua ja lukenut satoja arkkiveisuja, koettamaan voimiansa
heidän rinnallaan, ehkäpä voittamaankin heidät? Että Lönnrot oli
näiden miesten toiminnosta saanut täänkaltaiset liikutukset, on sitä
varmempi, kuin hän sitten miehenä, vaikka osittain puolta vuosisataa
myöhemmin, niin suurenluontoisella tavalla sekä sanakirjantekijänä
että virrenseppänä toteutti nuoruutensa halut ja toivot, ja
kielentutkijanakin niin hyvin kotikielen kuin likeisten sukukielten
aloilla kohosi v. Beckerin ja Sjögrenin vertaiseksi.
Mutta likimmästi ja ensiksi viehättivät häntä Topeliuksen jäljet, ja
tälle retkelle kiihoitti häntä v. Becker. "Ilman näittä kahdetta
miehettä", sanoo hän itse, "Kalevalan runot ehkä vieläkin olisivat
entisessä piilossansa; sillä kenpä ilman Topeliuksen johdotta olisi
arvannut niitä Wenäjän Karjalasta etsimään lähteä, ja kenenkä päähän
olisi juuri äkisti taitanut tulla niiden yhteen kutomisen ajatus, jos
v. Beckerin yritys ei olisi ajanut siihen?" Tällä yrityksellä
tarkoittaa Lönnrot (Kalevalan toisen laitoksen esipuheessa, siv. II)
v. Beckerin pitkää kirjoitusta Turun Wiikkosanomain I:ssä vuosikerrassa
"Wäinämöisestä", jossa tämä itsensä ja muiden keräämistä runoista
koettaa saada kokoon jonkunlaisen elämäkerran tästä epillisten
runojemme pääsankarista. Nähtävästi on tämä kirjoitus ollut
Lönnrotilla, kirjoittaessaan ensimmäistä teostansa "De Wäinämöine"
(1827), jonka hän sanoo (Kalevalan ensimmäisen laitoksen esipuheessa,
siv. III) tehneensä "von Beckerin avulla" ei ainoastaan esikuvana vaan
myöskin pohjallisena ja isoksi osaksi lähteenäkin. Beckerin ajatus
saapuvilla olevista runoista kokoon panna Wäinämöisen elämäkerta on
siis pidettävä alkuituna Kalevalan aatteelle, johon aatteesen Lönnrot
näyttää tulleen vasta myöhemmin ja sitten kuin hän jo kauan oli
hautonut sitä mielipidettä, että eikö runoja "Wäinämöisestä,
Ilmarisesta, Lemminkäisestä ja muista muisteltavista esivanhemmistamme
mahtaisi siksikin löytyä, että heistä saisi pitempiäkin kertoelmia".
Hajallansa olevien epillisten runojen pienemmiksi sankari-epoksiksi
järjestäminen oli täten ajatuksessa syntynyt asia, ja siitä oli sitten
vaan askel, ehkä kyllä rohkea ja suuri, siihen aatteesen, että nämät
vähäis-epokset olisivat pidettävät osina eli episodeina suurta
kokonaista kansaneposta.
Mutta näin olen joutunut liiaksi edelle, tahtoessani osoittaa, mikä
osa Topeliuksella oli Lönnrotin johtamiseen kansanrunouden alalle, ja
v. Beckerillä hänen menetystapaansa epillisten runojen järjestämisessä.
Palatkaamme siis takaisin alummaksi.
Se aate, että ne laulut, jotka olivat syntyneet yhteisen kansan
sydämestä ja elivät sen huulilla -- n.k. kansanrunous -- olisivat
korjattavat ja ilmi saatettavat, ei siihenkään aikaan, jolloin Lönnrot
ilmautui, ollut uusi, olletikaan ei se ollut uusi täällä Suomessa. Jo
puolta vuosisataa ennen olivat Porthan ja hänen miehensä, joista etevin
tällä alalla oli Ganander, alkaneet kerätä kansanrunoutta. He näyttävät
kuitenkin enimmästi ottaneen huomioonsa vaan loitsurunot, joita
Ganander, voidaksensa saada aikaan semmoisenkaan teoksen kuin hänen
Mythologiansa on, olikin mahtanut tuntea paljon. Mutta epilliset runot
olivat niin sekaisin loitsurunojen kanssa, ett'eivät nekään voineet
jäädä näiltä tutkijoilta tuntemattomiksi, vaikka he eivät aavistaneet
niiden suurta merkitystä. Lauluille sitä vastaan eli lyyrillisille
runoille eivät he näy antaneen juuri mitään arvoa. Mutta heidän
jälkeläisensä tämän vuosisadan alussa eivät hylkineet näitäkään, vaan
korjasivat kaikki, mitä kansan suusta kuulivat.
Kansanrunouden arvo oli näet nyt paljon noussut. Ganander ja
Porthan olivat pitäneet sitä vaan lähteenä tiedolle esi-isäin
pakanallisista uskomuksista. Nyt ruvettiin sitä katsomaan heräävän
kansallisuus-aatteen kannalta. Muissa kansoissa oli tehty ja tehtiin
paraikaa samanlaista keräystyötä. Macpherson oli gaelilaisilla
kansanlauluillaan saavuttanut liiankin suuren huomion, Wuk
Stepanovitschin keräämiä servialaisia lauluja ei voitu kylliksi
ihailla, sitten kuin ne saksalaisessa käännöksessä olivat tulleet
Europassa tutuiksi, ja Afzeliuksen julkaisemat ruotsalaiset
kansanlaulut viehättivät mieliä ja lämmittivät sydämiä tälläkin puolen
Itämerta. Tämän lisäksi ruvettiin kansanrunoudelle antamaan suurempi
esteetillinenkin arvo. Nuo mainitut ja muut kansanrunous-kokoelmat
todistivat -- se huomattiin nyt -- sen ylistyksen todenperäiseksi,
jonka Herder kirjassaan "Stimmen der Völker in Liedern" oli antanut
kansanlaululle. Metsän peitossa ja pellon pientareella kasvavalla
kukkasella, sanoi monikin nyt, on useasti ihanampi karva, somemmat
juonteet ja suloisempi haju kuin puutarhurin kasvattamalla, vaikka tämä
onkin loistavampi, reheämpi ja muhkeampi.
Asiain näin ollen ei se ole kumma, jos niin kerkeä ja lämmin mieli kuin
Lönnrotin pian kokonansa viehtyi ja viettyi kansanrunouden puolelle.
Kandidaatti-tutkinnon suoritettuansa otti hän laukun selkäänsä ja läksi
jalan syten runonkeruusen. Hän kulki sinne, jonne Topelius oli
neuvonut, ja me tiedämme, mitä hän sieltä löysi. Ensi kerralla
(v. 1828) käveli hän Kuopion lääniin kuuluvan Karjalan läpi; toisella
(v. 1831) kohosi hän pohjemmaksi, Kajaanin tienoihin. Näiden matkojen
tulokset tekevät "Kantele"-nimisen kokouksen neljä pientä vihkoista,
joissa erilajiset runot, epillis-myytilliset ja lyyrilliset, vielä ovat
sekaisin.[2] Kolmannella matkallansa (v. 1832) ulotutti hän keräämisen
Suomen Karjalasta rajan taakse Repolaan. Sillä välin piti hän
myöskin huolen lääketieteellisistä opinnoistansa, niin että hän jo
v. 1830 suoritti lääketieteen kandidaatti-tutkinnon ja v. 1832
lisensiaatti-tutkinnon, jonka viimeksi mainitun vuoden juhlallisissa
vihkiäisissä hän sai lääketieteen-tohtorin arvon. Samana vuonna sattui
niin onnellisesti, että piirilääkärin virka Kajaanissa tuli
avonaiseksi. Lönnrotin onnistui päästä sinne, ensin virkaa
toimittavaksi, ja seuraavana vuonna sen piirikunnan vakinaiseksi
lääkäriksi. Näin oli hän saapunut milt'ei toivettensa perille: hän oli
nyt itsessä runovaltakunnassa, ja juuri virka vaati hänen liikkumaan
kansan seassa. Tätä tekikin hän ahkerasti, viran puolesta kyllä, mutta
myöskin runojen vuoksi. Näitä varten sanoo hän ennen Kalevalan
ensimmäisen laitoksen ulosantoa näinä vuosina käyneensä neljä kertaa
rajantakaisessa Karjalassakin.
Täten tuli Kalevala pian valmiiksi. Sen esipuhe on annettu 28 p.
helmik. v. 1835.
Siihen vauhtiin nähden, jolla Lönnrot näyttää näinä aikoina tehneen
työtä, ja kuin tiedämme, että lyyrilliset runot olivat verrattomasti
keveämmät järjestää kuin epilliset olivat olleet, kummastuttaa se meitä
ensi katseella, että Kanteletar ei kohta seurannut Kalevalata, sillä
laulurunoja oli mahtanut keräytyä monta vertaa enemmän kuin epillisiä
ja loitsurunoja, joita runonkerääjä sai vaan harvassa olevilta
tietäjiltä, silloin kuin hyvissä runopaikoissa melkein joka toinen
nainen osasi laulaa hänelle tunnelauluja. Kummastuksemme hälvenee
kumminkin, kuin muistamme, että Lönnrot jo seuraavana vuonna rupesi
aivan toisenlaiseen kirjalliseen toimeen, nim. kuukauslehden
toimittamiseen. "Mehiläistä", se oli tämän lehden nimi, ei tosin tullut
ulos muuta kuin yksi painoarkki kuukaudessa, mutta virassa olevalle
toimittajalle, ilman minkäänlaisetta avutta muilta, oli senkin
valmiiksi saamisesta työtä, varsinkin kuin painaminen ja ulosanto
tapahtuivat Oulussa, jonne posti kulki vaan kerran viikossa. Tämän
lisäksi tulee, että Lönnrot loppupuolella vuotta 1836 ja alussa vuotta
1837 teki tavallista pitemmän matkustuksenkin, joka ulottui Lappiin
asti ja jolla laveampi kielentutkimuskin näyttää viehättäneen hänen
mieltänsä pois yksistään runonkeruusta. Näistä syistä ilmestyi
Kanteletar vasta viittä vuotta myöhemmin kuin Kalevala, eli v. 1840,
mutta silloin kaikki kolme osaa yhtenä vuonna, ensimmäinen osa siksi
suureksi juhlaksi, jonka yliopisto kaksisata-vuotisen olemisensa
riemusta tällöin vietti ja jossa Lönnrotkin oli läsnä.[3]
Syrjä- eli lisäsaaliina runoja kerättäessä saadaan sananlaskuja ja
arvoituksia, ja näitäkin oli Lönnrotille kertynyt mahdottoman paljo.
Eri kirjoina antoi hän nämätkin ulos, Sananlaskut v. 1842 ja
Arvoitukset v. 1844.
* * * * *
Tähän päättyy edellinen ja tärkein puolisko Lönnrotin elämätä ja
toimintoa, tärkein noiden meille verrattoman kallisten runo-aarteiden
tähden, jotka hän tällä ajalla onnellisesti oli saattanut ilmoille.
Kallistenko? ja vieläpä: verrattoman kallisten? Onko kansanrunoudella
tosiaankin niin suuri arvo kuin hoetaan? On ihan varmaan, ainakin
meidän kansamme kohdassa. Meidän tunteitamme ei ollut kukaan saattanut
ilmi, ei kukaan ollut laulanut meidän surujamme, murheitamme, ilojamme,
riemujamme; ei kukaan ollut yrittänyt kuvaamaan meidän ihanteitamme
miehestä, naisesta, sotasankarista, äitistä, perhe-elämästä j.m.s.;
eikä kellenkään ollut vielä onnistunut runopuvussa, millisessä hyvänsä,
käyttää Suomen kieltä edes välttävällä, saatikka viehättävällä,
taidolla. Tällöin ilmestyivät kansanrunomme, ja niissä olivat kaikki
nämät tehtävät tehdyt, ja tehdyt ihanimmassa muodossa sekä runsaimmassa
määrässä. Nyt vasta voi Suomen kansa ruveta tunnustelemaan henkistä
itseänsä, nyt vasta oikein rakastamaan kieltänsä, tätä kieltä,
jota oli sanottu niin törkeäksi, ett'ei sillä voisi mitään ylevämpää
lausua, ja niin kömpeläksi, ett'ei sitä voisi minkäänlaisessa
runopuvussa käyttää, mutta joka nyt kansan runossa esiytyi mitä
notkeimpana, mitä säännöllisimpänä, mitä soinnullisimpana runonverhona.
Tuskin yhdenkään muun kansan kirjallisuudessa on kansanrunous tehnyt
sitä vaikutusta kuin meidän kirjallisuudessamme. Muualla on
kansaneposten kieli vanhentunut, semmoinen, jota vaan oppineet
ymmärtävät, ja niistä ei siis olekaan muille nautintoa kuin oppineille;
ja lyyrilliset eli tunnerunot taas ovat useinkin murteellisia, muodossa
vaillinaisia tahi sisällykseltään vähäpätöisiä. Meidän, Kalevalassa ja
Kantelettaressa ilmestynyt, runoutemme sitä vastaan on niinkuin tänään
tekijänsä kädestä lähtenyttä, kaikki on siinä selvää, kaikki jokaisen
ymmärrettävää, kaikki jokaista viehättävää. Kalevala ja Kanteletar
eivät ole ainoastaan meidän runoutemme vanhanaikuiset nurkkakivet, vaan
ne ovat meidän varsinaista, meidän nykyistä kirjallisuuttamme ja tähän
asti sekä luultavasti kauan edeskin päin sen parahimmat kappaleet.
Tässä kohdin lienee sopivin koskettaa erästä seikkaa, jolla on suuri
tärkeys, silloin kuin runot ja Lönnrot ovat puheina. Se on runojen ja
Lönnrotin keskinäinen suhde.
Onko Lönnrot muuntanut runoja ja pannut niihin omiansa, tahi mitä muuta
tehnyt sitä varten, että ne saivat sen muodon ja asun, jossa
hän antoi ne ulos? Ne kielelliset seikat, joissa hän niitä
toimittessaan on poikennut niiden äitinkielestä s.o. itä-Suomen
murteesta, ovat niin tunnetut, ett'ei niitä tarvinne tässä mainitakaan.
Hänen kielelliset muunnoksensa ovat vaan äänteellisiä tahi pikemmin
vaan oikokirjoituksellisia, ja niillä on hän ainoastaan tarkoittanut
likentää runojen ulkoasua meidän kirjakielemme puoleen, jonka
tarkoituksen onkin hyvin onnellisesti saavuttanut. Tästä asiasta ei
siis ole sen enempää puhumista. Samoin ei siitäkään, mitä Lönnrot on
tehnyt lyyrillisten runojen asuun, sillä päivän selvää on, ett'ei
toimittaja niitä varten tarvinnut tehdä mitään muuta kuin ne ainettensa
mukaan järjestää. Toista on Lönnrotin suhde epillisiin runoihin eli
Kalevalaan, ja kysymys kuuluu, selvään ja suoraan lausuttuna: mikä on
Kalevalassa alkuperäistä, mikä Lönnrotin tekemää? Alkuperäistä ovat
kaikki säkeet. Ne säkeet -- paitse alkuja sellaisia kuin: "Sanoi vanha
Wäinämöinen", "Siitä lieto Lemminkäinen" j.m.s. -- jotka Lönnrot tahi
jo ehkä joku runonkerääjä on runoihin pannut omatekoista, voipi tuntija
heti eroittaa oikeiden runonlaulajien laulamista. Säkeet siis ovat
kansan laulamat; muu kaikki on Lönnrotin tekoa, s.o. se järjestys,
jossa säkeet nyt ovat, on hänen päästänsä lähtenyt. Tämä lausuma
ymmärrettäköön kumminkin oikein. Kalevalassa on pitkiä jonoja runoa,
joista toimittaja on päässyt sillä vaivalla vaan, että on
monilukuisista toisinnoista yhteenasettanut parahimmat paikat.
Tämmöisiä ovat kaikki loitsurunot, häälaulut ja lyyrilliset kohdat.
Suurempi ja vaikeampi sitä vastaan oli työ itse kertomarunoissa. Niissä
piti kertomus useinkin "kutoa yhteen" lukemattomista pienistä
laulunsuikaleista, ja sen juonne, eri laulajien toinen toisestansa
eroavia, monesti ristiriitaisuudessa olevia ilmiantoja punniten,
asettaa siihen suuntaan, joka kokonaisen suhteen toimittajasta näytti
parhaalta. Täten syntyivät ne suuren epoksen osat, joita me kutsumme
episodeiksi, eli ne vähäis-epokset joissa ainoastaan yksi tapaus tahi
yksi sankari on kertomalaulun esineenä. Taikka oikeastaan ei ne
_syntyneet_, vaan syntyivät _uudestaan_, s.o. tulivat lukemattomista
palasista liitetyiksi yhteen siksi kokonaiseksi, jona kansa ne oli sekä
käsittänyt että laulanutkin, ennenkuin se aikojen kuluessa oli
hajonnut. Lönnrotin toimesta runojen entiselleen kokoon-panemisessa
sallittakoon minun käyttää vertausta toisen taiteen alalta. Lönnrot
menetteli siinä niinkuin taideniekka, joka on löytänyt kalliita
muinais-aikaisia mosaiikki-teoksia, jotka vaan paikka paikoin ovat
eheänä, mutta enimmältään makaavat rikkilyötyinä pirstaleina tahi
alkuperäisinä napukoinansa hänen jalkainsa edessä. Taideniekka tuntee
itsessänsä halun ja kyvyn näiden taideteosten entisellensä
laittamiseen; hän keksii itsekunkin alkuperäisen luonnoksen sekä
piirteet; ja nyt rupee hän palasista ja napukoista eheätä, kokonaista
tekemään eikä herkeä tästä yrityksestä, ennenkuin kuva on valmis.
Tällaisia uudesta-tehtyjä yksityisiä mosaiikki-teoksia ovat nykyisen
Kalevalan episodit. Ja nämät eli vähäis-epokset ovat ne ainoat
lauluteokset, joita paraimmat runonlaulajat näyttävät pitäneen yksinä
kokonaisina. Tämän suuremmasta kokonaisuudesta ei heillä näy mitään
aavistusta olleen. Vähäis-eposten kokoonpaneminen suuremmaksi
kokonaiseksi s.o. nykyiseksi Kalevalaksi on yksistään ja kokonansa
Lönnrotin tekoa. Tässä ei ole tilaisuutta ruveta punnitsemaan sitä,
oliko tämä kokoonpano tarpeellinen ja epilliselle runoudelle eduksi,
vai ei. Minä puolestani pitäisin vähäis-epoksista semmoisinansa yhtä
paljon kuin Kalevalastakin, mutta tiedän myös, ett'ei tämä ole
enemmistön mielipide. Eikä voitanekaan kieltää, ett'ei Kalevala
nykyisessä muodossaan olisi yhtä yhtenäinen epos kuin moni muu tämän
nimellinen tuote, ja meidän täytyy ihmetellä sitä paljasta taiteellista
vaistoa, jonka johdolla Lönnrot on liittänyt vähäis-epokset yhteen.
Sillä kaikeksi onneksi olivat esteetilliset teoriat hänelle ihan
tuntemattomat.
Tämä viimeksi mainittu seikka on suuresta arvosta, silloin kuin tulee
vastata kysymykseen: millä oikeudella ryhtyi Lönnrot ensinkin
yksityisten runojen sekä vähäis-eposten yhteenkutomiseen ja sitten
vielä tuohon paljoa rohkeampaan näiden kansan haaveksimien eposten
sovittelemiseen yhdeksi, suureksi epos-teokseksi?
Tämän kysymyksen edessä on moni Kalevalan ja Lönnrotin ystävä vavissut,
mutta ei koskaan Lönnrot itse. Ajatuksensa tästä asiasta on hän
lausunut eräässä ruotsinkielisessä kirjoituksessa (1849 vuoden
Litterarurbladissa, s. 16) Kalevalan toisesta laitoksesta, josta tähän
suomennan pääkohdan. "Sitä järjestystä", sanoo hän, "jossa
runonlaulajat itse laulavat runojansa, ei voi jättää aivan huomioon
ottamatta, vaikka minä sille en anna kovin suurta arvoa, koska he siinä
niin paljon poikkeavat toinen toisestansa. Juuri tämä eroavaisuus, että
runojen järjestys eri laulajilla oli erilainen, ja kuin monikertainen
samain runojen kirjaanpano eri laulajilta osoitti, että he useimmiten
lauloivat niitä kaksi tahi useampiakin jonkunlaisessa järjestyksessä,
mikä missäkin, vahvisti minussa sen jo ennen saamani mielipiteen, että
kaikki tämänlaatuiset runot ehkä voitaisiin panna yhteyteen keskenänsä.
Minä en voinut pitää enemmän toisen kuin toisenkaan laulajan
järjestystä alkuperäisenä; selitin vaan järjestyksen tulevan ihmisen
synnynnäisestä halusta saattaa tietonsa jonkunlaiseen reilaan, ja
eroavaisuudet laulajain kesken riippuvaksi heidän erilaisista
luonteistansa. _Vihdoin kuin ei yksikään yksityinen laulaja
runontiedossa enää vetänyt vertoja minulle_, arvelin minä itselläni
olevan saman oikeuden, jonka luullakseni usein laulaja omistaa
itsellensä, nim. saada järjestää runot sen mukaan, kuin ne parahiten
sopivat toinen toisensa kanssa yhteen, taikka runon sanoilla
Itse loime loitsiaksi,
Laikahtime laulajaksi
s.o. minä _pidin itseäni yhtä hyvänä laulajana kuin hekin_."[4]
Tässä on yhtä selvä kuin ratkaiseva vastaus kysymykseen, millä
oikeudella Lönnrot kutoi Kalevalan osat yhteen ja sitten liitti nämät
osat kokoon. Hän asettui tavallisten runonlaulajien rinnalle; ja tämä
oli varsin oikein. Hän oli mielen yksinkertaisuudessa tahi, niin
sanoakseni, henkisessä viattomuudessa heidän vertaisensa; esteetilliset
edellyttämykset eivät haitanneet häntä enemmän kuin heitäkään. Hän
tosin ei ollut tuottelias runonteossa. Mutta tämäkin oli hyväksi, sillä
näin hän ei joutunut kiusaukseen panna omatekoista runoihin eikä tullut
epäluulon alaiseksi tämmöisestä panemisesta. Mutta toisannepäin oli
hänellä runojen suhteen yhtä herkkä nautintotunne ja yhtä hieno
kauneudenaisti kuin parahimmilla runonlaulajilla. Ja tämän lisäksi oli
hänellä hallussansa, ja vieläpä kirjoitettuna, paljoa enämpi runoja
kuin yhdelläkään muulla runontuntijalla. Täydellä oikeudella otti hän
siis, hänkin, asettaaksensa runoja jonkinlaiseen järjestykseen, ja
tämän yrityksen tuote on Kalevala! Meillä kaikilla on sama oikeus. Me
voimme hajoittaa Kalevalan vähäis-epoksiksi ja purkaa mielin määrin sen
yksityisiä paikkoja. Ainoastaan Marsyaan ja Zoilon haamut voivat meitä
tämmöisestä yrityksestä varoittaa!
Kalevalan ilmautuminen ei alussa näytä vaikuttaneen mitään innostusta
tahi suurempaa henkistä liikahdusta. Maamme sivistyneessä
kansanluokassa oli silloin vielä varsin vähä semmoisia, jotka olisivat
hyvästi osanneet Suomen kieltä, ja ainoastaan tällaiset voivat
Kalevalata lukea nautinnolla. Että meidän sivistyneissä oli niitäkin,
jotka pitivät runojen kokoonpanemista yhdeksi epokseksi tyhmänrohkeana
ja naurettavana yrityksenä, on tietty. Vasta sitten kuin Castrénin,
aikuiseksensa hyvästi onnistunut, ruotsalainen käännös v. 1841 tuli
ulos, kykenivät useammat täällä kotona ja uteliaat ulkopuolellakin
Suomea sitä lukemaan. Tämän käännöksen nojassa teki Rob. Tengström
täällä kotona ensimmäisen kokeen Kalevalan aatteelliseen käsitykseen ja
lausui kirjoituksessansa "Kalevalasta" (Fosterl. Album I, v. 1845)
aatteita, joilla nytkin vielä on arvonsa, muun muassa jo senkin, että
taistelu Sammosta on se sankarityö, jota tässä epoksessa lauletaan ja
joka sen oikea keskus on. Castrénin käännöksestä tuli J. Grimm'ikin sen
tuntemaan. Hän kirjoitti siitä pitkän esityksen ja arvostelun
(Hoefer'in ulosantamassa "Zeitschrift für die Wissenschaft der Sprache"
B. I, v. 1846), joka täällä meillä sitten käännettiin ruotsiksi
(Fosterl. Album II). Hänen mahtava lausumansa asetti Kalevalan sille
sijalle muiden parasten kansaneposten joukossa, jolla sen asema
sittemmin on vaan vahvistunut. Sama jalo tietäjä on myös ensimmäinen
oppinut, joka meidän sananlaskuille antoi oikean arvon.
* * * * *
Lönnrot oli silloin, kuin hän sai Arvoitukset s.o. viimeisen noita
suuria kansan suusta korjaamiansa kirjallisuus-kappaleita ulos, vasta
42 vuoden vanha. Hän olisi tällöin jo voinut kuolla, tahi olisi hän
voinut panna kätensä ristiin ja heittäytyä lepäämään, ja olisi
kumminkin ollut ansiotyön suorittanut, jonkalaista ei yksikään Suomen
mies vielä ole tehnyt. Kaikeksi onneksi ei hän kuollut, eikä myöskään
pannut käsiänsä ristiin. Hänelle oli vielä suotu verrattoman pitkä
työaika siihen asti eletyn ijän lisäksi, ja siitäkin työstä, jonka hän
suoritti tällä elämänsä toisella puoliskolla, olisi kyllä tavallisen
kirjoittajan koko elinajallansa tekemäksi.
Onnellista oli se Lönnrotille, mutta vielä onnellisempaa suomalaiselle
kirjallisuudelle, että hän tähän aikaan eli vuoden 1844 alusta sai